Anders Breivikin lapsuuden karmeat kokemukset ovat paljastuneet.
Kun aluksi demonisoitiin Breivikin persoona, nyt demonisoidaan hänen sukunsa ja siihen puuttumaton viranomaiskoneisto.
Ihmiset ovat varmoja, että ratkaisu löytyy huostaanotosta. Uskotaan, että jos Breivik olisi huostaanotettu pienenä hänestä ei olisi tullut tappajaa.
Kenties huostaanotto olisi auttanut Breivik:iä mutta toisaalta juuri huostaanottouhka katkaisi perheen psykiatrisen hoitokontaktin, jolle selvästi oli tarvetta.
Helsingin yliopiston lastenpsykiatrian professorin Eeva Arosen mukaan lasten käytöshäiriöt ja tunnekylmyys ennakoivat myöhempiä ongelmia mutta eivät aina johdu vanhemmista, vaikka näin usein ajatellaan. Lapsella voi olla neurobiologisia ongelmia, jotka voivat aiheuttaa käytöshäiriöitä, vaikka lapsi olisikin saanut hyvää hoitoa vanhemmiltaan. Tunnekylmyyskin näyttäisi olevan osittain perinnöllistä.
Ankara ja rankaiseva vanhemmuus kuitenkin pahentaa ongelmia, lämmin ja välittävä kasvatus vähentää niitä. Toimivia hoitokeinojakin on löydetty, ne vain eivät ole juuri käytössä Suomessa.
Väkivaltarikollisuus on monen tekijän yhteisvaikutusta
Väkivaltarikollisuus on monen tekijän summa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen johtaja Janne Kivivuori väittää, että ”rikollisuusgeeniä" ei ole, vaan vaikutus kanavoituu yksilön temperamentin kautta ja ilmenee vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa.
Kivivuoren mukaan rikoksia selittävät mm. miessukupuoli, nuoruusikä, yksilöominaisuudet esim. päihdehakuisuus ja temperamentti, kognitiiviset ongelmat, sosiaalinen huono- osaisuus, yhteiskunnan eriarvoisuus, jäsenyys rikosaktiivisissa ryhmissä, irrallisuus sosiaalisen kontrollin instituutioista esim. perheestä tai työ- ja kouluelämästä, tilaisuusrakenne, leimaaminen ja sen tuottama identiteetti.
On selvää, että ihminen, niin lapsi kuin aikuinen tulee irroittaa väkivaltaisista olosuhteista mutta irroittaminen sinänsä ei ole mikään apu jos väkivalta kertautuu viranomaisprosesseissa ja hoito- ja sijaishuoltojärjestelmissä eikä uhri saa tilalle mitään parempaa ja hoitoa väkivallan seurauksiin.
Kaltoinkohdellun lapsen apu ja pelastus on usein hoivaavien kasvattajien, kasvuolosuhteiden ja tarpeenmukaisen avun varmistaminen ja juuri tässä kohtaa auttamiskoneisto ei onnistu.
Kaltoinkohdeltuja lapsia ei auta, että Breivikin tai Eerikan tapaukset valjastetaan poliittisesti palvelemaan sijaishuollon edunvalvontaa, psykoanalyytikkojen asiakashankintaa, kontrollin kasvattamista tai tietosuojan kaventamista.
Maailmassa on runsaasti joukkomurhaajia, jotka on huostaanotettu pieninä ilman, että huostaanotto olisi estänyt heidän veritekojaan aikuisina. Isolla osalla murhaajista ja seksuaalirikollisista on adoptio- ja/ tai huostaanottohistoria. Tutkimusten mukaan lastensuojelutausta ennustaa muita ikäryhmän lapsia korkeampaa todennäköisyyttä syrjäytyä, tehdä rikoksia tai joutua itse rikoksen uhriksi ( SOTKANET, THL ).
Monien henkirikollisten taustalla on pahoinpiteleviä biologisia, sijais- tai adoptiovanhempia, lastensuojelulaitosten kasvattajia tai kiusaavia koulutovereita. Silti kaikista kaltoinkohdelluista ja kiusatuista ei tule henki- tai seksuaalirikollisia.
Etiikan tohtori Ann Heberlainin siteeraa kirjassaan Pieni kirja Pahuudesta tutkimusta, jonka mukaan tavallisista opiskelijoista jopa 80 % uneksii päivittäin jonkun ihmisen vahingoittamisesta toteuttamatta koskaan fantasiaansa ( Heberlain, 2013).
Toisaalta äärimmäisen julmia ja kuolemiin johtavia väkivaltaisia tekoja tehdään ilman tunnistettua tai tunnustettua henkilökohtaista vihamotiivia.
Aggressiiviset fantasiat tai psykopatia eivät välttämättä johda väkivaltaan
Kohtalonomainen usko aggressiivisten impulssien automaattiseen kääntymiseen väkivallaksi ja kaltoinkohtelun ja väkivallan ylisukupolviseen periytymiseen estää kaltoinkohdultuja hakemaan apua ajoissa leimautumisen pelossa. Se myös suuntaa usein taitamattoman ja vahingollisen ” puuttumisen” kohdistumaan köyhiin ja ongelmistaan oma-aloitteisesti avautuviin.
Psykoanalyyttiset olettamat repressoituneesta muistista ja kaltoinkohtelun perinnöllisyydestä suuntaavat huomion kaltoinkohtelevien instituutioiden ja näiden edustajien sijaan vanhempiin ja nykyisyyden kärsimysten sijaan menneisyyden tai tulevaisuuden oletettuihin ongelmiin.
Myös institutionaalinen ja institutionalisoitu väkivalta kertautuu ja "periytyy". Suomalaisen sijaishuollon tai koululaitoksen väkivalta ei ole menneisyyttä, josta tulisi puhua vaan nykyisyyttä, johon tulisi puuttua.
Murhanhimonsa taltuttanut ja väkivallasta selvinnyt Lauri puhuu valkoisesta raivosta ja muistelee kuinka joutui hyvän koulumenestyksensä takia raa ´an koulukiusaamisen kohteeksi.
”Minulle osoitettiin varhain, että en ollut kukaan. En ollut kenenkään dosentin, johtajan enkä professorin lapsi. Perheessä oli vain yksinhuoltajaäiti, joka eli leskeneläkkeellä.. Kun kokeista tuli hyviä arvosanoja tai Lauri oli luokassa aktiivinen, alkoi rangaistusten jakeleminen.
”Eikä mitään tönimistä, vaan neljä piteli kiinni ja kaksi hakkasi täysillä. Tai minut kaadettiin kuralammikkoon. Neljä piteli kiinni, kaksi hyppi päällä.”
Myöhemmin Lauri yritti hakea hyväksyntää miellyttämällä muita mutta viestit pysyivät samoina: et kuulu meihin, et ole kukaan.
Koston ja sovituksen fantasiat nousivat esiin aina uudestaan, kun Lauri koki joutuneensa väärin kohdelluksi tai syyttömästi kiusatuksi. Mutta hän ei koskaan toteuttanut tekojaan.
”Minut pelasti kykyni olla perillä omista ajatuksistani ja tunteistani. Ja minulla oli matala kynnys hakea apua. Tajusin, että tämä piti saada aisoihin.”
Lauri kehottaa päättäjiä varmistamaan avun koulukiusaamista ja väkivaltaa kohdanneille. Hänen mukaansa nykyisillä lähinnä kosmeettisilla toimilla ei tavoiteta potentiaaleja väkivallan tekijöitä, ei rajoiteta heitä eikä myöskään pysäytetä.
Hän uskoo, että yleisen tietoisuuden lisääminen ilmiöstä ja jo tapahtuneiden asioiden moniammatillinen, kiihkoton analysointi, veisi asiaa eteenpäin ja pelkää, että "meillä voi nytkin olla kymmeniä nuoria miehiä, jotka jo pohtivat, miten päihittää Auvinen ja Saari.”
Suurin osa Pohjois-Euroopassa kiinnijääneistä sarjamurhaajista on kuitenkin toiminut sairaaloissa tai muissa hoitolaitoksissa. Vuonna 2010 Suomessa paljastui viisi potilastaan murhannut ja viiden muun murhaamista yrittänyt lähihoitajana työskennellyt Aino Nykopp-Koski. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkijan mukaan Nykopp-Koski on tyypillinen sarjamurhaaja.
Psykokulttuurissa on taipumus unohtaa, että väkivaltaisuus liittyy myös biologiaan. Murhaajilla on usein todettu esim. päävammoja, alhainen lepopulssi, MAOA- geeni ja poikkeavaa aineenvaihduntaa.
Aivotutkijat Jari Tiihonen ja Mikko Laakso kumppaneineen väittävät – että henkilöiden toistuva väkivaltaisuus liittyy aivojen rakenteelliseen vikaan tai aivojen aineenvaihdunnan häiriöön – silloin on ainakin periaatteessa jonain päivänä mahdollista tunnistaa väkivaltarikollisten joukosta ne, jotka todennäköisesti uusivat rikoksensa vapaalle jalalle päästyään.
Toistuva väkivaltarikollisuus liitetään myös psykopatiaan.
Vuonna 2005 psykiatrian ja käyttäytymistieteiden professori James Fallon kävi läpi tuhansia aivokuvauksien PET-kuvia. Hän etsi niistä yhtäläisyyksiä, joita olisi ollut psykopaattisia ominaisuuksia osoittaneilla ihmisillä.
Fallon kertoo yhden kuvista tarttuneen hänen silmiinsä. Ilmiselvällä psykopaattitapauksella näkyi heikkoa aktiviteettia aivoalueella, jossa ovat empatia, moraali ja itsehillintä.
Professori otti selville anonyymin kuvan henkilön. Aivokuvauksen ikuistamat psykopaatin aivot olivat hänen omansa. Kuva oli joutunut pinoon vahingossa.
James Fallon toi asian julki ja on jatkanut sen parissa. Häneltä on juuri ilmestynyt kirja The Psychopath Inside. Geenitestit toivat varmistuksen asiasta. Professorilta löytyi korkea riski aggressioon ja vähäiseen empatiaan. Hän hyväksyi lopulta olevansa psykopaatti - "pro-sosiaalinen psykopaatti", joka ei tunne empatiaa, mutta pitää käytöksensä kurissa. Fallon uskoo pelastuneensa saamansa rakkauden ansionsa.
Entä miksi asia kiinnostaa kirjoittajaa?
Omassa ja ystävieni lapsuudessani on paljon piirteitä Breivikin lapsuudesta ja paljon vakavampaakin kaltoinkohtelua mutta meitä ei huostaanotettu eikä meistä myöskään tullut murhaajia tai mielenterveyden ongelmista kärsiviä. Olisimme toki tarvinneet apua mutta kokemustemme ja lukemani tutkimustiedon perusteella en ole vakuuttunut lastensuojelun kyvystä auttaa.
Miksi väkivaltaa kohdannut ei saa apua?
Sen paremmin väkivallan tekijät, uhrit kuin auttajat eivät aina tunnista väkivaltaa, sen vahingollisuutta tia seurauksia. Monilta puuttuu sairaudentunto, kyky ajatella kriittisesti ja arvioida poliittisesti.
Ihmisillä on myös tarve uskoa asiantuntijatietoon ja -valtaan ja vääristynyt käsitys omista velvollisuuksistaan ja mahdollisuuksistaan auttaa.
Usein apua haetaankin asiantuntijoilta mutta avunhaku itsessään vaatii huomattavia juridisia, psykologisia ja taloudellisia resursseja, jotka puuttuvat monilta kaltoinkohdelluilta.
Auttajilla ei aina ole riittävää ammattitaitoa eikä toimivia tuen muotoja väkivallan ja muun kaltoinkohtelun seurausten hoitamiseen. Avunhakeminen ei välttämättä tuo apua vaan voi ja usein aiheuttaa uusia ongelmia ja pahentaa vanhoja. Esim. psykoanalyyttinen suhtautuminen päihdeongelmiin estää päihdeongelmaisten mielenterveyden hoitoa. Auttamisjärjestelmä myös kuulee ja uskoo mielummin asiantuntijoita, ei apua hakevia.
Avunhakijaa usein syyllistetään ja patologisoidaan kokemastaan kaltoinkohtelusta ja syrjäytetään osallisuudesta ja päätöksenteosta omassa asiassaan, joka johtaa asenteeseen: " Mitä se mulle kuuluu, mitä mulle kuuluu."
Vastavuoroisen kuuntelun, empatian ja ja tarpeenmukaisen avun sijaan avunpyytäjälle tarjoillaan diagnooseja, yhteisöstä eristämistä ja poislähettämistä ja vahingollista puuttumista.
Palvelujärjestelmä ei tunnista eikä puutu kaltoinkohteluun, jossa uhri, tekijä ja/ tai kaltoinkohtelu poikkeaa asiantuntijan ennaltamäärittelemistä kategorioista. Vauraan ja/ tai koulutetun henkilön suorittamaan väkivaltaan on miltei mahdotonta saada apua tai oikeutta. Se, ettei kaltoinkohtelun kulku roolituksineen vastaa auttajan omaksumaa näkemystä voi herättää auttajassa epäuskon lisäksi raivoa, valehtelusyytöksiä ja vaientamisen- ja rankaisunhalua kertojaa kohtaan.
Usein ammatillisuuskäsitys estää yhteistyön ja dialogisuuden. Asenteellisuutta, vääriä päätöksiä ja vahingollisia työmenetelmiä tai niiden seurauksia ei tunnisteta, tunnusteta eikä hyvitetä.
Lastensuojelussa seuraamustoimet ja rangaistukset kohdistuvat uhriin leimaten tätä, tuottaen itsensätoteuttavia profetioita ja vaikeuttaen myöhempää omaehtoista selviytymistä. Sen sijaan, että väkivallan tekijä vietäisiin hoitoon, puuttumistoimien ja leimaamisen kohteeksi ja yhteisöstään irroitetuksi joutuu uhri.
Isillä ja äideillä, lastensuojelulla ja koululla, koululla ja vanhemmilla, psykiatrilla ja lastensuojelulla, samoin kuin psykiatrialla ja neurologialla on usein keskinäisiä huoltoriitoja, joissa lapsi joutuu aikuisten pelinappulaksi.
Entä mitä puutteille voisi tehdä? Mistä kaltoinkohdellut saisivat apua?
Kuuluminen, huumori, mielikuvitus ja rakkaus toipumisen mahdollistajina
Sen paremmin psykiatrian kuin lastensuojelun palvelujärjestelmiä ei ole tehty asiakkaita varten. Asiantuntijavalta ja riskiregiimi, jossa avuhakijaa vaaditaan yhä uudestaan ja uudestaan avautumaan itsensä sulkeneen auttajan edessä on toivoton lähtöasetelma korjaavan yhteyden rakentamiseksi.
Apua väkivallan seurauksiin voi hakea monelta taholta; itsestä, ystävistä, vertaistuesta, taiteesta, urheilusta, työstä, hengellisyydestä. On hyväksyttävä, että toipuminen vaati aikaa ja rauhaa ja on lopulta itsestä ja omista asenteista ja anteeksiannosta kiinni. Ihminen itse on oman itsensä parantaja ja oman elämänsä paras asiantuntija. Tarvittavat muutokset alkavat ongelmien ja puutteiden rehellisestä tunnustamisesta, jolle ei tosin ole enää paikkaa ilmoitusvelvoitteisessa palvelujärjestelmässä.
Psykoanalyytikkojen sijaan kannattaisi kuulla perheitä ja aivotutkijoita, jarruttaa eriarvoistumiskehitystä, hoitaa päihde-, koulukiusaamis- ja lähisuhdeväkivalta-ongelmat ja suunnata hupenevat varat peruspalveluihin ja lasten ja perheiden tukemiseen; matalan kynnyksen apuun, kotipalveluun, vertaistukeen, itseapuryhmiin ja perheiden omaehtoiseen voimaantumiseen esim. hengellisyyden, taiteen ja liikunnan avulla.
Tarja Hiltusen väitöskirja-aineistossa äitien toipumisessa merkityksellistä oli terapian lisäksi kokemus kuulumisesta johonkin yhteisöön, oman paikan löytäminen yhteiskunnassa, yksinäisyyden hellittäminen ja sopivan kumppanin löytäminen ( mt.,184).
Näyttelijä Eero Enqvistiä auttoi väkivallasta selviytymisessä huumori ja mielikuvitus.
Hän syntyi alkoholistiperheeseen josta hänet otettiin lapsena huostaan. Eero kertoo, että oudolla tavalla lapsuudenkodin ilmapiiri siirtyi myös kasvatusperheeseen.
”Siellä käytettiin selkäsaunaa rangaistuskeinona. Taustaamme ei otettu huomioon eikä siitä puhuttu. Me olimme vakavasti traumatisoituneita.”
Kun Eero oli kovassa kuumeessa ja näki hallusinaatioita, häntä ei viety lääkäriin. Kasvatusvanhemmat eivät ottaneet syliin tai yrittäneet lohduttaa.
Pahinta oli eristäminen. Ruokapöydässä Eero laitettiin istumaan erilleen muista, ja hän söi ruokansa muoviastioista.
”Söin vuosikausia selkä muihin päin. Moniin kyläpaikkoihin minua ja veljeäni ei otettu mukaan. Taustaamme vihjattiin kuitenkin nimittelemällä.”
Joskus syödessään Eero onnistui kuvittelemaan, että hän oli parempaa väkeä ja muut palvelijoita.
”Minulla oli hyvin vilkas mielikuvitus, ja keksin jatkuvasti omia juttuja.”
Aikuisena Eerolle tarjottiin mahdollisuutta pitkäaikaiseen terapiaan, mutta hän ei tuntenut tarvitsevansa sitä.
”Minulla on itseterapoituva mieli”, Eero sanoo.
Nykyisin Eero on hyväksynyt historiansa, eikä asiaan liity enää häpeää. Haastava elämä on tuonut laajan tunnerekisterin, taidon aistia mielialoja ja tunnelmia ja kuuntelemisen taidon, joita voi hyödyntää näyttelijän työssä.
”Olen etuoikeutettu, sillä olen saanut elää eriskummallisen elämän”, sanoo Eero Enqvist avoin katse sinisissä silmissään.
Yrittäjä Jussi Kuosmanen korostaa James Fallonin tavoin rakkauden merkitystä ongelmista selviytymisessä:
"Rakkaus on kuin vesisade. Se kastelee tasapuolisesti kaikki, joilla ei ole sateenvarjoa. Ylimielisyyden sateenvarjoa."
"Kun aikoinaan selvisin oman pääni aiheuttamasta alennustilasta, en selvinnyt yhteiskunnan avulla, vaan siitä _huolimatta_. Selvisin rakkauden varassa. Kaltaiseni selkään ja munille potkitun paskasakin rakkauden varassa".
Lue myös:
☞ Pedofiilit lastensuojelun historiassa Vol. 1.
☞ Minä, Pelastakaa Lapset ja Merikratos
☞ Avoin adoptio ei ole vaihtoehto vaan riski
☞ Turvapaikanhakija
lapsista tuli bisnestä
☞ Laitosvalta tsaarin aikaisena jäänteenä
☞ Huoltokiista Vantaalla: sos.työntekijä päätti olla äidin puolella
☞ Lastensuojelutyöntekijä Mukhtar Abib: ”Valtaosa huostaanotoista turhia.”
☞ Adoptio ei ole ratkaisu huono-osaisuuden ongelmiin
☞ Vuoden Lastensuojeluilmoitus: Isä käy töissä!
☞ Sam Healy: sosiaalityöntekijän peri- vai irvikuva?
☞ Helsinkiläislapsi haluaa kuolla - Lastensuojelussa ei huolta
☞ Rakentavaa lastensuojelua Kurikassa
☞ Johdoton Helsinki kuormittuu johtamattomuudesta
Kun aluksi demonisoitiin Breivikin persoona, nyt demonisoidaan hänen sukunsa ja siihen puuttumaton viranomaiskoneisto.
Ihmiset ovat varmoja, että ratkaisu löytyy huostaanotosta. Uskotaan, että jos Breivik olisi huostaanotettu pienenä hänestä ei olisi tullut tappajaa.
Kenties huostaanotto olisi auttanut Breivik:iä mutta toisaalta juuri huostaanottouhka katkaisi perheen psykiatrisen hoitokontaktin, jolle selvästi oli tarvetta.
Helsingin yliopiston lastenpsykiatrian professorin Eeva Arosen mukaan lasten käytöshäiriöt ja tunnekylmyys ennakoivat myöhempiä ongelmia mutta eivät aina johdu vanhemmista, vaikka näin usein ajatellaan. Lapsella voi olla neurobiologisia ongelmia, jotka voivat aiheuttaa käytöshäiriöitä, vaikka lapsi olisikin saanut hyvää hoitoa vanhemmiltaan. Tunnekylmyyskin näyttäisi olevan osittain perinnöllistä.
Ankara ja rankaiseva vanhemmuus kuitenkin pahentaa ongelmia, lämmin ja välittävä kasvatus vähentää niitä. Toimivia hoitokeinojakin on löydetty, ne vain eivät ole juuri käytössä Suomessa.
Väkivaltarikollisuus on monen tekijän yhteisvaikutusta
Väkivaltarikollisuus on monen tekijän summa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen johtaja Janne Kivivuori väittää, että ”rikollisuusgeeniä" ei ole, vaan vaikutus kanavoituu yksilön temperamentin kautta ja ilmenee vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa.
Kivivuoren mukaan rikoksia selittävät mm. miessukupuoli, nuoruusikä, yksilöominaisuudet esim. päihdehakuisuus ja temperamentti, kognitiiviset ongelmat, sosiaalinen huono- osaisuus, yhteiskunnan eriarvoisuus, jäsenyys rikosaktiivisissa ryhmissä, irrallisuus sosiaalisen kontrollin instituutioista esim. perheestä tai työ- ja kouluelämästä, tilaisuusrakenne, leimaaminen ja sen tuottama identiteetti.
On selvää, että ihminen, niin lapsi kuin aikuinen tulee irroittaa väkivaltaisista olosuhteista mutta irroittaminen sinänsä ei ole mikään apu jos väkivalta kertautuu viranomaisprosesseissa ja hoito- ja sijaishuoltojärjestelmissä eikä uhri saa tilalle mitään parempaa ja hoitoa väkivallan seurauksiin.
Kaltoinkohdellun lapsen apu ja pelastus on usein hoivaavien kasvattajien, kasvuolosuhteiden ja tarpeenmukaisen avun varmistaminen ja juuri tässä kohtaa auttamiskoneisto ei onnistu.
Kaltoinkohdeltuja lapsia ei auta, että Breivikin tai Eerikan tapaukset valjastetaan poliittisesti palvelemaan sijaishuollon edunvalvontaa, psykoanalyytikkojen asiakashankintaa, kontrollin kasvattamista tai tietosuojan kaventamista.
Maailmassa on runsaasti joukkomurhaajia, jotka on huostaanotettu pieninä ilman, että huostaanotto olisi estänyt heidän veritekojaan aikuisina. Isolla osalla murhaajista ja seksuaalirikollisista on adoptio- ja/ tai huostaanottohistoria. Tutkimusten mukaan lastensuojelutausta ennustaa muita ikäryhmän lapsia korkeampaa todennäköisyyttä syrjäytyä, tehdä rikoksia tai joutua itse rikoksen uhriksi ( SOTKANET, THL ).
Monien henkirikollisten taustalla on pahoinpiteleviä biologisia, sijais- tai adoptiovanhempia, lastensuojelulaitosten kasvattajia tai kiusaavia koulutovereita. Silti kaikista kaltoinkohdelluista ja kiusatuista ei tule henki- tai seksuaalirikollisia.
Etiikan tohtori Ann Heberlainin siteeraa kirjassaan Pieni kirja Pahuudesta tutkimusta, jonka mukaan tavallisista opiskelijoista jopa 80 % uneksii päivittäin jonkun ihmisen vahingoittamisesta toteuttamatta koskaan fantasiaansa ( Heberlain, 2013).
Toisaalta äärimmäisen julmia ja kuolemiin johtavia väkivaltaisia tekoja tehdään ilman tunnistettua tai tunnustettua henkilökohtaista vihamotiivia.
Aggressiiviset fantasiat tai psykopatia eivät välttämättä johda väkivaltaan
Kohtalonomainen usko aggressiivisten impulssien automaattiseen kääntymiseen väkivallaksi ja kaltoinkohtelun ja väkivallan ylisukupolviseen periytymiseen estää kaltoinkohdultuja hakemaan apua ajoissa leimautumisen pelossa. Se myös suuntaa usein taitamattoman ja vahingollisen ” puuttumisen” kohdistumaan köyhiin ja ongelmistaan oma-aloitteisesti avautuviin.
Psykoanalyyttiset olettamat repressoituneesta muistista ja kaltoinkohtelun perinnöllisyydestä suuntaavat huomion kaltoinkohtelevien instituutioiden ja näiden edustajien sijaan vanhempiin ja nykyisyyden kärsimysten sijaan menneisyyden tai tulevaisuuden oletettuihin ongelmiin.
Myös institutionaalinen ja institutionalisoitu väkivalta kertautuu ja "periytyy". Suomalaisen sijaishuollon tai koululaitoksen väkivalta ei ole menneisyyttä, josta tulisi puhua vaan nykyisyyttä, johon tulisi puuttua.
Murhanhimonsa taltuttanut ja väkivallasta selvinnyt Lauri puhuu valkoisesta raivosta ja muistelee kuinka joutui hyvän koulumenestyksensä takia raa ´an koulukiusaamisen kohteeksi.
”Minulle osoitettiin varhain, että en ollut kukaan. En ollut kenenkään dosentin, johtajan enkä professorin lapsi. Perheessä oli vain yksinhuoltajaäiti, joka eli leskeneläkkeellä.. Kun kokeista tuli hyviä arvosanoja tai Lauri oli luokassa aktiivinen, alkoi rangaistusten jakeleminen.
”Eikä mitään tönimistä, vaan neljä piteli kiinni ja kaksi hakkasi täysillä. Tai minut kaadettiin kuralammikkoon. Neljä piteli kiinni, kaksi hyppi päällä.”
Myöhemmin Lauri yritti hakea hyväksyntää miellyttämällä muita mutta viestit pysyivät samoina: et kuulu meihin, et ole kukaan.
Koston ja sovituksen fantasiat nousivat esiin aina uudestaan, kun Lauri koki joutuneensa väärin kohdelluksi tai syyttömästi kiusatuksi. Mutta hän ei koskaan toteuttanut tekojaan.
”Minut pelasti kykyni olla perillä omista ajatuksistani ja tunteistani. Ja minulla oli matala kynnys hakea apua. Tajusin, että tämä piti saada aisoihin.”
Lauri kehottaa päättäjiä varmistamaan avun koulukiusaamista ja väkivaltaa kohdanneille. Hänen mukaansa nykyisillä lähinnä kosmeettisilla toimilla ei tavoiteta potentiaaleja väkivallan tekijöitä, ei rajoiteta heitä eikä myöskään pysäytetä.
Hän uskoo, että yleisen tietoisuuden lisääminen ilmiöstä ja jo tapahtuneiden asioiden moniammatillinen, kiihkoton analysointi, veisi asiaa eteenpäin ja pelkää, että "meillä voi nytkin olla kymmeniä nuoria miehiä, jotka jo pohtivat, miten päihittää Auvinen ja Saari.”
Suurin osa Pohjois-Euroopassa kiinnijääneistä sarjamurhaajista on kuitenkin toiminut sairaaloissa tai muissa hoitolaitoksissa. Vuonna 2010 Suomessa paljastui viisi potilastaan murhannut ja viiden muun murhaamista yrittänyt lähihoitajana työskennellyt Aino Nykopp-Koski. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkijan mukaan Nykopp-Koski on tyypillinen sarjamurhaaja.
Psykokulttuurissa on taipumus unohtaa, että väkivaltaisuus liittyy myös biologiaan. Murhaajilla on usein todettu esim. päävammoja, alhainen lepopulssi, MAOA- geeni ja poikkeavaa aineenvaihduntaa.
Aivotutkijat Jari Tiihonen ja Mikko Laakso kumppaneineen väittävät – että henkilöiden toistuva väkivaltaisuus liittyy aivojen rakenteelliseen vikaan tai aivojen aineenvaihdunnan häiriöön – silloin on ainakin periaatteessa jonain päivänä mahdollista tunnistaa väkivaltarikollisten joukosta ne, jotka todennäköisesti uusivat rikoksensa vapaalle jalalle päästyään.
Toistuva väkivaltarikollisuus liitetään myös psykopatiaan.
Vuonna 2005 psykiatrian ja käyttäytymistieteiden professori James Fallon kävi läpi tuhansia aivokuvauksien PET-kuvia. Hän etsi niistä yhtäläisyyksiä, joita olisi ollut psykopaattisia ominaisuuksia osoittaneilla ihmisillä.
Fallon kertoo yhden kuvista tarttuneen hänen silmiinsä. Ilmiselvällä psykopaattitapauksella näkyi heikkoa aktiviteettia aivoalueella, jossa ovat empatia, moraali ja itsehillintä.
Professori otti selville anonyymin kuvan henkilön. Aivokuvauksen ikuistamat psykopaatin aivot olivat hänen omansa. Kuva oli joutunut pinoon vahingossa.
James Fallon toi asian julki ja on jatkanut sen parissa. Häneltä on juuri ilmestynyt kirja The Psychopath Inside. Geenitestit toivat varmistuksen asiasta. Professorilta löytyi korkea riski aggressioon ja vähäiseen empatiaan. Hän hyväksyi lopulta olevansa psykopaatti - "pro-sosiaalinen psykopaatti", joka ei tunne empatiaa, mutta pitää käytöksensä kurissa. Fallon uskoo pelastuneensa saamansa rakkauden ansionsa.
Entä miksi asia kiinnostaa kirjoittajaa?
Omassa ja ystävieni lapsuudessani on paljon piirteitä Breivikin lapsuudesta ja paljon vakavampaakin kaltoinkohtelua mutta meitä ei huostaanotettu eikä meistä myöskään tullut murhaajia tai mielenterveyden ongelmista kärsiviä. Olisimme toki tarvinneet apua mutta kokemustemme ja lukemani tutkimustiedon perusteella en ole vakuuttunut lastensuojelun kyvystä auttaa.
Miksi väkivaltaa kohdannut ei saa apua?
Sen paremmin väkivallan tekijät, uhrit kuin auttajat eivät aina tunnista väkivaltaa, sen vahingollisuutta tia seurauksia. Monilta puuttuu sairaudentunto, kyky ajatella kriittisesti ja arvioida poliittisesti.
Ihmisillä on myös tarve uskoa asiantuntijatietoon ja -valtaan ja vääristynyt käsitys omista velvollisuuksistaan ja mahdollisuuksistaan auttaa.
Usein apua haetaankin asiantuntijoilta mutta avunhaku itsessään vaatii huomattavia juridisia, psykologisia ja taloudellisia resursseja, jotka puuttuvat monilta kaltoinkohdelluilta.
Auttajilla ei aina ole riittävää ammattitaitoa eikä toimivia tuen muotoja väkivallan ja muun kaltoinkohtelun seurausten hoitamiseen. Avunhakeminen ei välttämättä tuo apua vaan voi ja usein aiheuttaa uusia ongelmia ja pahentaa vanhoja. Esim. psykoanalyyttinen suhtautuminen päihdeongelmiin estää päihdeongelmaisten mielenterveyden hoitoa. Auttamisjärjestelmä myös kuulee ja uskoo mielummin asiantuntijoita, ei apua hakevia.
Avunhakijaa usein syyllistetään ja patologisoidaan kokemastaan kaltoinkohtelusta ja syrjäytetään osallisuudesta ja päätöksenteosta omassa asiassaan, joka johtaa asenteeseen: " Mitä se mulle kuuluu, mitä mulle kuuluu."
Vastavuoroisen kuuntelun, empatian ja ja tarpeenmukaisen avun sijaan avunpyytäjälle tarjoillaan diagnooseja, yhteisöstä eristämistä ja poislähettämistä ja vahingollista puuttumista.
Palvelujärjestelmä ei tunnista eikä puutu kaltoinkohteluun, jossa uhri, tekijä ja/ tai kaltoinkohtelu poikkeaa asiantuntijan ennaltamäärittelemistä kategorioista. Vauraan ja/ tai koulutetun henkilön suorittamaan väkivaltaan on miltei mahdotonta saada apua tai oikeutta. Se, ettei kaltoinkohtelun kulku roolituksineen vastaa auttajan omaksumaa näkemystä voi herättää auttajassa epäuskon lisäksi raivoa, valehtelusyytöksiä ja vaientamisen- ja rankaisunhalua kertojaa kohtaan.
Usein ammatillisuuskäsitys estää yhteistyön ja dialogisuuden. Asenteellisuutta, vääriä päätöksiä ja vahingollisia työmenetelmiä tai niiden seurauksia ei tunnisteta, tunnusteta eikä hyvitetä.
Lastensuojelussa seuraamustoimet ja rangaistukset kohdistuvat uhriin leimaten tätä, tuottaen itsensätoteuttavia profetioita ja vaikeuttaen myöhempää omaehtoista selviytymistä. Sen sijaan, että väkivallan tekijä vietäisiin hoitoon, puuttumistoimien ja leimaamisen kohteeksi ja yhteisöstään irroitetuksi joutuu uhri.
Isillä ja äideillä, lastensuojelulla ja koululla, koululla ja vanhemmilla, psykiatrilla ja lastensuojelulla, samoin kuin psykiatrialla ja neurologialla on usein keskinäisiä huoltoriitoja, joissa lapsi joutuu aikuisten pelinappulaksi.
Entä mitä puutteille voisi tehdä? Mistä kaltoinkohdellut saisivat apua?
Kuuluminen, huumori, mielikuvitus ja rakkaus toipumisen mahdollistajina
Sen paremmin psykiatrian kuin lastensuojelun palvelujärjestelmiä ei ole tehty asiakkaita varten. Asiantuntijavalta ja riskiregiimi, jossa avuhakijaa vaaditaan yhä uudestaan ja uudestaan avautumaan itsensä sulkeneen auttajan edessä on toivoton lähtöasetelma korjaavan yhteyden rakentamiseksi.
Apua väkivallan seurauksiin voi hakea monelta taholta; itsestä, ystävistä, vertaistuesta, taiteesta, urheilusta, työstä, hengellisyydestä. On hyväksyttävä, että toipuminen vaati aikaa ja rauhaa ja on lopulta itsestä ja omista asenteista ja anteeksiannosta kiinni. Ihminen itse on oman itsensä parantaja ja oman elämänsä paras asiantuntija. Tarvittavat muutokset alkavat ongelmien ja puutteiden rehellisestä tunnustamisesta, jolle ei tosin ole enää paikkaa ilmoitusvelvoitteisessa palvelujärjestelmässä.
Psykoanalyytikkojen sijaan kannattaisi kuulla perheitä ja aivotutkijoita, jarruttaa eriarvoistumiskehitystä, hoitaa päihde-, koulukiusaamis- ja lähisuhdeväkivalta-ongelmat ja suunnata hupenevat varat peruspalveluihin ja lasten ja perheiden tukemiseen; matalan kynnyksen apuun, kotipalveluun, vertaistukeen, itseapuryhmiin ja perheiden omaehtoiseen voimaantumiseen esim. hengellisyyden, taiteen ja liikunnan avulla.
Tarja Hiltusen väitöskirja-aineistossa äitien toipumisessa merkityksellistä oli terapian lisäksi kokemus kuulumisesta johonkin yhteisöön, oman paikan löytäminen yhteiskunnassa, yksinäisyyden hellittäminen ja sopivan kumppanin löytäminen ( mt.,184).
Näyttelijä Eero Enqvistiä auttoi väkivallasta selviytymisessä huumori ja mielikuvitus.
Hän syntyi alkoholistiperheeseen josta hänet otettiin lapsena huostaan. Eero kertoo, että oudolla tavalla lapsuudenkodin ilmapiiri siirtyi myös kasvatusperheeseen.
”Siellä käytettiin selkäsaunaa rangaistuskeinona. Taustaamme ei otettu huomioon eikä siitä puhuttu. Me olimme vakavasti traumatisoituneita.”
Kun Eero oli kovassa kuumeessa ja näki hallusinaatioita, häntä ei viety lääkäriin. Kasvatusvanhemmat eivät ottaneet syliin tai yrittäneet lohduttaa.
Pahinta oli eristäminen. Ruokapöydässä Eero laitettiin istumaan erilleen muista, ja hän söi ruokansa muoviastioista.
”Söin vuosikausia selkä muihin päin. Moniin kyläpaikkoihin minua ja veljeäni ei otettu mukaan. Taustaamme vihjattiin kuitenkin nimittelemällä.”
Joskus syödessään Eero onnistui kuvittelemaan, että hän oli parempaa väkeä ja muut palvelijoita.
”Minulla oli hyvin vilkas mielikuvitus, ja keksin jatkuvasti omia juttuja.”
Aikuisena Eerolle tarjottiin mahdollisuutta pitkäaikaiseen terapiaan, mutta hän ei tuntenut tarvitsevansa sitä.
”Minulla on itseterapoituva mieli”, Eero sanoo.
Nykyisin Eero on hyväksynyt historiansa, eikä asiaan liity enää häpeää. Haastava elämä on tuonut laajan tunnerekisterin, taidon aistia mielialoja ja tunnelmia ja kuuntelemisen taidon, joita voi hyödyntää näyttelijän työssä.
”Olen etuoikeutettu, sillä olen saanut elää eriskummallisen elämän”, sanoo Eero Enqvist avoin katse sinisissä silmissään.
Yrittäjä Jussi Kuosmanen korostaa James Fallonin tavoin rakkauden merkitystä ongelmista selviytymisessä:
"Rakkaus on kuin vesisade. Se kastelee tasapuolisesti kaikki, joilla ei ole sateenvarjoa. Ylimielisyyden sateenvarjoa."
"Kun aikoinaan selvisin oman pääni aiheuttamasta alennustilasta, en selvinnyt yhteiskunnan avulla, vaan siitä _huolimatta_. Selvisin rakkauden varassa. Kaltaiseni selkään ja munille potkitun paskasakin rakkauden varassa".
Lue myös:
☞ Pedofiilit lastensuojelun historiassa Vol. 1.
☞ Minä, Pelastakaa Lapset ja Merikratos
☞ Avoin adoptio ei ole vaihtoehto vaan riski
☞ Turvapaikanhakija
lapsista tuli bisnestä
☞ Laitosvalta tsaarin aikaisena jäänteenä
☞ Huoltokiista Vantaalla: sos.työntekijä päätti olla äidin puolella
☞ Lastensuojelutyöntekijä Mukhtar Abib: ”Valtaosa huostaanotoista turhia.”
☞ Adoptio ei ole ratkaisu huono-osaisuuden ongelmiin
☞ Vuoden Lastensuojeluilmoitus: Isä käy töissä!
☞ Sam Healy: sosiaalityöntekijän peri- vai irvikuva?
☞ Helsinkiläislapsi haluaa kuolla - Lastensuojelussa ei huolta
☞ Rakentavaa lastensuojelua Kurikassa
☞ Johdoton Helsinki kuormittuu johtamattomuudesta
RSS Feed
