Paleltumisvammoja, sähköiskuja, eristämistä, pakottamista, nälissään pitämistä... Ylen uutisoimassa Kemi-Tornion käräjäoikeuden oikeudenkäynnissä sijaisvanhempia syytetään kahden lapsen pahoinpitelyistä. Syyttäjä vaatii naiselle vankeusrangaistusta ja miehelle tuntuvaa sakkorangaistusta tai lyhyttä vankeusrangaistusta.

Lokakuun liike julkaisi hiljattain jutun, jossa kerrottiin syytetyn sijaisäidin työskentelevän lehtorina Lappian ammattiopistossa. Hän on myös toiminut Lapin perhehoitajat ry:n edustajana ja istunut Perhehoitoliiton hallituksessa. Perhehoitoliitto ry on valtakunnallinen sijoitettujen lasten, sijaisvanhempien ja perhehoitajien aseman parantamista ajava järjestö. RAY on tukenut liittoa merkittävästi lastensuojelun osalta.

Miksi valtiovalta ei ole reagoinut sijaishuollon lapsiuhrien hätään?

Sijaishuollossa tapahtuneet lukuisat lasten kaltoinkohtelutapaukset eivät ole johtaneet laajamittaisiin valtiollisiin toimenpiteisiin. Kattavia selvityksiä sijaishuollon ja sijaishuoltajien riskitekijöistä ei ole tehty, vaikka tunnetun kanadalaistutkimuksen mukaan lapset ovat huomattavasti suuremmassa vaarassa muiden kuin biologisten vanhempiensa taholta. Erilaiset sijaishoidot olivat jopa 70-kertainen riski lapsen omiin biologisiin vanhempiin nähden. (Lähde: Huostaanottokirja, 2002.)

Ministeriöt eivät myöskään ole tehneet ehdotuksia sijaishuollon toteuttajien kuten sijaisperheiden valvonnan tehostamisesta tai sijaisperheiden valintakriteerien tiukentamisesta, vaikka mediassa on viime vuosina nostettu esiin useita kaltoinkohtelutapauksia sijaishuollossa: lapsen alastiriisuttamista lastensuojelulaitoksessa, lapsen nöyryyttämistä lastenkodissa, lapsen eristämistä koulukodissa, lapsen seksuaalisista hyväksikäyttöä sijaisperheessä, lapsen törkeää hyväksikäyttöä lastensuojelulaitoksessa, lapsen pahoinpitelyä sijaisperheessä, edelleen lapsen pahoinpitelyä sijaisperheessä, ja niin edelleen, lasten kyseenalaisia sijoitusperusteita...

Olisimme tiedustelleet Perhehoitoliiton puheenjohtajalta, kansanedustaja (kesk) Aila Paloniemeltä, millaisiin toimenpiteisiin monet mediassa esillä olleet sijaislasten pahoinpitelyuutiset ovat johtaneet tai tulevat johtamaan, vai tulevatko. Koska Paloniemi on julkisuudessa ajanut pysyvän huostaanoton mahdollisuutta ja perännyt laajempia oikeuksia sijaisvanhemmille, olisimme kysyneet, onko hänen mielestään sijaisperheiden valintaprosesseja, toimintatapoja ja kasvatuskulttuuria jatkossa sittenkin valvottava tiukemmin.

Paloniemi ei vastannut yhteydenottopyyntöihin. Lokakuun liike toivoo saavansa häneltä tai liiton hallitukselta vastauksen myöhemmin.


Kysymys sijaishuollon korvausten takaisinperinnästä

Kaikista maamme sijoitetuista lapsista ja nuorista reilu kolmannes eli 6 300 on sijoitettuna sijaisperheissä. Sijaisperheiden taksat ovat yhdestä lapsesta kuussa noin 2 500 euroa, josta noin kolmannes on verotonta. Päälle tulee tukia ja etuisuuksia. Lue lisää täältä.

Sijoittajakunnan tai -tahon lakisääteisenä tehtävänä on valvoa sijaisperheitä. Lokakuun liike haastaa päättäjät vastaamaan, miksi kunnalla (= veronmaksajilla) ei ole oikeutta periä takaisin maksamiaan sijaishuollon korvauksia, jos sijaisvanhemmat ovat todistettavasti rikkoneet lakia ja kunnan kanssa tekemäänsä toimeksiantosopimusta kaltoinkohtelemalla sijaislasta.

---

Lue myös Lokakuun liikkeen muita juttuja aiheeseen liittyen:

Kemi-Tornio: Lasten pahoinpitelystä syytetty sijaisvanhempi on lehtori ja Perhehoitoliiton hallituksen entinen jäsen

Maria Syvälä: Häkämiehiä ja hunninkoperheitä
_
Leeni Ikonen: Kuka laatisi tunnekylmän lastensuojelijan tunnistamisohjeet?

Tunnekylmän virkamiehen tunnistamisohjeet

Professori Saloviita & lapsiuhritutkimus uudelleentulkittuna

TALOUS I: Lastensuojelu työllistää paljon enemmän kuin poliisi
TALOUS II: Lastensuojelujärjestöt bisneksen syrjässä
TALOUS III: Vanhemmuudenarviointi kasvavana bisneksenä
TALOUS IV: Huostia tukenut lastensuojelukerroin poistuu pian 
TALOUS V: Uushuutolaisuusverkostoissa "piiri suuri pyörii"

Anu Suomelan kirje: "Onko Suomi oikeusvaltio?"

Lokakuun liike julkaisee Kaarinan SOS-lapsikylän johtajana vuodesta 2013 toimineen Esa Vierikon vastauksen kansalaistoimittajamme, sosiaalikasvattaja Tiina Liljebergin blogitekstiin, jossa tämä kritisoi sijaisperheille annettuja tukimääriä sekä huostaanottoja mitättömistä syistä, käyttäen esimerkkinään SOS-lapsikylän julkaisuja.

Lokakuun liike kiittää Vierikkoa rohkeasta ja tärkeästä puheenvuorostaan. Alla oleva Vierikon kirjoitus syntyi hänen ja Liljebergin vuoropuhelun seurauksena ja Liljebergin kysymysten pohjalta. Väliotsikot ovat toimituksen lisäämiä:

"En usko pysyvään tietoon, tai asiantuntijuuteen"

Tiina Liljebergin ansiokkaaseen blogikirjoitukseen kommentointi johti antoisaan keskusteluun hänen kanssaan erilaisista näkemyksistä suhteessa lastensuojeluun ja sosiaalityöhön. Erikseen pitää mainita, että en yleensä lue, tai reagoi tämän tyyppisiin tai muunlaisiinkaan kirjoituksiin. Pääosin uskon reagoimattomuuden johtuvan siitä, että arjen työskentelyn lisäksi ei viitsi yksipuolista uutisointia seurata. Yksipuolista siksi, että viranomaiset eivät voi faktoja esiin tuoda. Pitäisikö tulevaisuudessa olla mahdollisuus avoimeen argumentointiin kaikkien osalta? Pitäisikö prosessit tehdä näkyviksi ja sen myötä korjata mahdollisia epäkohtia, tai pikemminkin jakaa onnistumisen kokemuksia? 

Tiinan kirjoitus oli kuitenkin erilainen ja argumentit olivat perusteltuja. Huomasin innostuvani ajatuksista, joita kirjoitus herätti. Osaltaan varmasti vaikuttavana tekijänä se, että olin monessa asiassa hänen kanssaan samaa mieltä. Hyvä tai huono asia, mutta poikkeuksellinen aktiivisuuteni johti siihen, että Tiina pyysi minua kertomaan ajatuksistani lisää. Todennäköisesti epäonnistun surkeasti, mutta yritän silti.

Olen Esa Vierikko; psykoterapeutti, perheterapeutti, työnohjaaja, johtamisen erikoistumisopinnot suorittanut yhteisöpedagogi ja sosiaali- ja terveysalan YAMK-opiskelija. Kaarinan SOS-lapsikylän johtaja. Työhistoria Helsingin kaupungilla, CareComponent Oy:ssä, Suomen perhehoitopalveluissa ja SOS-Lapsikylä-yhdistyksessä. Kaikki nämäkin herättänevät jo sinällään erilaisia tunteita. Itselleni ne ovat kuitenkin tärkeitä työkokemukseen liittyviä paikkoja ja tämänhetkisen oman lastensuojelun- ja sosiaalityönkuvan muodostajia. Olen tutustunut sosiaalityöhön mm. Yhdysvalloissa ja onnekseni kerännyt laajan kansainvälisenkin verkoston alaan liittyen. Kotonani on kaksi poikaa, 5- ja 11 vuotiaat jääkiekkoilijat, sekä sosiaalialalla työskentelevä vaimo. Vaimo on mahdollistanut olemassaolollaan lukuisat opiskeluni ja seikkailuni lastensuojelun maailmassa.

Korostan, että en pyri loukkaamaan kirjoituksellani ketään, enkä halua luoda kuvaa, että tietäisin, miten asioita pitäisi tehdä. Kerron lähinnä omia henkilökohtaisia ajatuksiani ja pohdintojani Tiinan esittämien kysymysten pohjalta ja vapaasti rönsyillen. Käsitän varsin hyvin, että jotkin ajatuksistani eivät ole reaalimaailmassa aina mahdollisia. En halua myöskään arvottaa laitoshoitoa, tai perhehoitoa. En ole päivääkään tehnyt sosiaalityöntekijän töitä, joten en todennäköisesti tiedä, miltä työtaakka tuntuu tms. Olen myös itse varmasti tehnyt virheitä ja valitettavasti tullen tekemään tulevaisuudessakin. Vastuun kannan kuitenkin aina sanomisistani ja tekemisistäni. Tämä ei myöskään ole puolustuspuheenvuoro lastensuojelun työntekijän näkökulmasta.

Erikseen korostan vielä, että olen saanut vuosien varrella työskennellä monien niin kutsuttujen ammattilaisten kanssa ja ihan tavallisten perheiden ja lasten kanssa. Tämä yhdistettynä koulutuksiini on muodostanut ajatukseni, joista tänään ajattelen tällä tavalla. Huomenna voin ajatella jo toisin. Eli en usko pysyvään tietoon, tai asiantuntijuuteen. Todennäköisesti jakamani viisaudet on jo joku muu keksinyt ja paremmin myös esittänyt.


"Paras työtapa: asiakkaan kunnioittavaa kohtaamista ja kuulemista"

Tiina Liljeberg kysyy minulta, että miksi mitään ei tapahdu. Eli siis vaikka lastensuojelua on selvitetty erilaisten työryhmien voimin ja lastensuojelun tilasta on keskusteltu paljon.

Voi olla, että erilaiset työryhmät ovat hieman etäällä itse käytännöstä, näin vaikka mukana olisikin ”asiantuntija”jäseniä. Tuntuu, että kukaan ei ota vastuuta... edes itsestään. Laaditaan erilaisia laatukriteereitä, asetuksia ja lakeja, mutta ei pysähdytä miettimään, mitä oikeasti olemme tekemässä ja miksi. Työryhmä toisensa jälkeen julistaa työskentelynsä jälkeen iloisen johtopäätöksen ja varman tiedon siitä, mikä on vialla. Harvoin nähdään sitä puolta mikä toimii. Aina on pula resursseista, työkaluista, sosiaalityöntekijöistä, perheet ovat hankalia, lapset aina vain vaikeampia, yhteiskunta sekin on muuttunut ja "lait ne ovat aivan käsittämättömiä".

Julkista keskustelua tarvitaan totta kai, mutta osan olisi keskityttävä siihen, miten minä voin tässä tilanteessa ja näissä olosuhteissa parhaalla mahdollisella tavalla tehdä työni. Paras mahdollinen tapa tarkoittaa minulle asiakkaan kunnioittavaa kohtaamista ja kuulemista, hänen asiantuntijuuteensa luottamista suhteessa hänen elämäänsä, lakien ja asetusten noudattamista, niiden tulkintaa siten, että asiakas tulee kuulluksi ja aidosti autetuksi. Ja kyllä toki kannan vastuuni ja kerron, mikäli asiakkaan odotukset ovat epärealistisia tms., mutta se ei ole minulta tai minun asiantuntijuudestani pois, jos annan aidon mahdollisuuden asiakkaalle tuoda ajatuksensa esiin. Jos asiakas sitten käyttää tilanteen ”väärin” hyväkseen, se on hänen valintansa ja toki vaikuttaa suhteemme kehittymiseen. Virheitä tekee jokainen ja uusia mahdollisuuksia on saanut jokainen? Niin kyse on mielestäni yksinkertaisuudessaan suhteissa olemisesta, vuorovaikutuksesta, kohtaamisesta, kuulemisesta, kuulluksi tulemisen kokemuksista jne., ja tämän pystyy toteuttamaan vaikka asiakkaita olisi 100. Tätä taitoa ei käsitykseni mukaan kuitenkaan opeteta kovinkaan aktiivisesti alan opiskelijoille. Voin toki olla väärässä.

Usein unohdetaan myös se, että joskus aiemminkin on voitu tehdä asioita hyvin. Oman kokemukseni mukaan ilmiöt ja asiat erityisesti lastensuojelussa kulkevat ainakin osittain sykleissä. Päihteitä on ollut ennenkin, nuoriso on ollut vauhdikasta aiemminkin ja aina on jotenkin pärjätty lastensuojelussakin. Asia erikseen on sitten tapojen ja keinojen valikoima, joka tullee esiin lastensuojelun menneisyyden selvityksen myötä.

Jotenkin tuntuu, että kaiken tämän julkisen keskustelun keskellä ydin unohtuu?

Ihmisistähän tässä on kyse?

Kohtaamisesta, vuorovaikutuksesta, kunnioituksesta, rakkaudesta, yöunista.

Huomaat, että toistan tätä vuorovaikutuksen – dialogin merkitystä. Kuitenkin asioita voi yksinkertaisuudessaan ratkaista myös sillä, että aikuinen tai lapsi saa nukuttua kunnon yöunet. Naiivia, tiedän, mutta ovathan kaikki kriittisessä tiukassa tilanteessa varmistaneet, että kaikki ovat nukkuneet hyvin, veren sokeri on tasapainossa eikä kenelläkään ole nälkä, sen sijaan, että tulkitaan joku agressiivikseksi, keskusteluun kykenemättömäksi tms. Kannattaisi luoda ihan malli moiselle, mikäli yksilön taidot eivät siihen riitä. Säästö kolmen minuutin tämän suuntaisella kohtaamisella voisi olla taloudellisestikin merkittävä, inhimillisyydestä puhumattakaan.


"Antaisin palveluiden kehittämisen asiakkaille"

Palveluiden kehittämisen, josta Tiina Liljeberg kysyy, antaisin asiakkaille. Pahoittelut jo nyt asiakas-sanan käytöstä, mutta se ”ammattikielellä” on niin luonnollista. (Asiakas = suku, perhe, aikuinen, lapsi, kunta, kuntayhtymä.) Tähän liittyen yksi mielenkiinnon kohteistani on sanojen ja käyttämämme kielen merkitys asiakkaalle. Uskomukseni mukaan se on ajoittain aika alentavaa ja ongelmakeskeistä. Kirjaamiskulttuurista en edes ala kirjoittamaan, se vaatii niin suuria muutoksia, että siihen liittyvän pohdinnan tuottamiseen ei aika riitä.

Kieli ja sanat myös ohjaavat toimintaamme. Varhaisen puuttumisen huolimetodi, huoli, varhainen puuttuminen? Miksei varhainen tuki ja puheeksi ottaminen? On helppoa olla Tom Arnkilin kanssa samoilla linjoilla.

Olemmeko arvioimassa jonkun henkilön vanhemmuutta, vai tukemassa ja etsimässä vahvuuksia, jonka päälle rakentaa yhdessä mietittyjä tukitoimia, jotka asiakas kokee arkea auttavaksi? Siis ei meidän mielestä tavalla, joka on ”oikea”, vaan asiakkaan kokeman mukaan hyödyllisellä tavalla. Ovathan 2010-luvun asiantuntijat kaikki jo miettineet, mikä heidän ”oikeansa” on, ja tietäväthän kaikki, että se ei ole sama ”oikea” kaikilla. On kyse sitten makaronilaatikosta, tai pyykinpesusta. Jokaisella on ollut se oma äiti, tai isä, tai henkilö joka on opettanut sen ainoan ”oikean” tavan tehdä asioita. Toivottavasti se ”oikea” ei pelkästään ohjaa ammattilaisen työtä. Ai niin ja voihan se olla, että jollekulle kukaan ei ole opettanut mitään. Arvostelun sijaan voisi siis kysyä, miten voimme olla avuksi. Ehkä näin kysytäänkin.

Siis asiakkaalle oikeus tuoda mielipiteensä esille siitä, miten palveluita tulisi kehittää. Onko sosiaaliala ainoa ala, jossa asiakkaan tyytymättömyydestä huolimatta palvelun tuottajilla on mahdollisuus jatkaa päätöntä toimintaa? Ennen kuin joku toteaa, että kovissa paikoissa ei puhumalla pärjää, totean itse, että ei aina pärjääkään. Silloinkin koviakin rajoitustoimia tehden asiat voi hoitaa inhimillisesti, nöyryyttämättä ja perustellen. Asiat läpikäymällä valitukselle ja kritiikille altistamalla voi silti saavuttaa tyytyväisen asiakkaan ja noudattaa asetuksia ja lakeja.

Taisin jossain MTV3:n poisleikatussa uutispätkässä sanoa, että palvelusetelit käyttöön sosiaalipuolelle. Asiakas päättää mistä palvelunsa hankkii. Ymmärrän toki, että yhteiskunta tarvitsee rakenteita, sektoreita, tai struktuuria toimiakseen. Yksinkertaisuudessaan haluaisin silti, että esimerkiksi Kaarinan SOS-lapsikylän ovi olisi auki. Ihmisen (ei siis asiakkaan) sisään tullessa kysyisimme, millä kaikilla tavoilla voisimme olla avuksi. Eli ei avohuoltoa, lastensuojelun asiakkuuksia, perhetyötä, perhekuntoutusta, vaan apua sitä tarvitseville. Näin myös, vaikka jokin ulkopuolinen taho olisi määrännyt julkista valtaa käyttäen ihmisiä apua hakemaan. Tarvitseeko tilanteen mennä edes siihen pisteeseen, että tarvitaan apua. Voisiko "tuki ja kumppanuus"-vaiheessa jo tehdä yhteistyötä. Mitä apu tarkoittaa?

Tällä hetkellä Kaarinan SOS-lapsikylässä lapset saavat halutessaan osallistua kylän johtoryhmään ja siten osallistua aktiivisena jäsenenä elämänsä ja ympäröivän yhteisön tarkasteluun ja kehittämiseen. Heidän vanhemmiltaan olemme pyytäneet palautetta yhdistystasolla, mutta myös kylätasolla. Kylätasolla olemme kysyneet ja halunneet tietää, miten lasten vanhemmat ovat kokeneet henkilökuntamme vuorovaikutuksen heitä kohtaan. Palaute antoi paljon ajateltavaa ja ennen kaikkea parannettavaa. Saman kysymyksen kysyimme myös kunnilta ja verkostoiltamme. Miten vuorovaikutuksemme nähdään ympärillämme? Palaute käsiteltiin henkilökunnan kanssa ja koetamme kehittyä tälläkin osa-alueella.

Ja kyllä, kehitettävää on paljon.

Lisäksi sosiaalityöntekijämme Sonja Vanhanen teki kehittämishankkeen tiimoilta julkaisun ”Kuka auttaisi meidän perhettä.” Julkaisu antaa vahvan signaalin siitä, mitä ei pidä tehdä ja mitä pitäisi tehdä, jotta voisimme oikeasti olla avuksi. Jos oikeasti haluamme olla avuksi, teemme töitä saamamme palautteen pohjalta. Varmasti aiheestakin ajoittain kritisoitu järjestömme on aktiivisesti hakemassa uutta suuntaa, jossa asioita tehdään paremmin, eri toimijoiden kanssa yhdessä suunnitellen ja oikeasti muutosta tavoitellen. Itse en menneeseen voi ottaa kantaa, mutta tulevasta vastaan Kaarinan kylän osalta ja ilokseni totean, että siihen on oivat työkalut olemassa ja lapsiasiavaltuutetun Tuomas Kurttilan parjaama johtajuuskin on kunnossa. En siis puhu itsestäni, vaan esimiehestäni ja organisaatiosta, joka on antanut tuen ja vapauden viedä asioita eteenpäin asiakaslähtöisesti.

Eteenpäin vieminen pohjautuu myös avoimeen vuoropuheluun ympäristön kanssa. Olemme rakentaneet yhteistyötä lastenpsykiatrian ja terveydenhuollon kanssa, samoin muiden toimijoiden kanssa. Palvelut on tuotu kylään lasten ja aikuisten luokse ja niitä käytetään joustavasti yhdessä meidän ja lasten vanhempien kanssa. Tavoite olla avuksi. Kuvittelen myös, että tämäkin lyhyt työn tiimellyksessä tehty kirjallinen tuotos vie jotakin eteenpäin… ainakin omassa päässäni.


Hyvä sosiaalityöntekijä = kaikki osapuolet kertovat heidän hoitavan työnsä hyvin

Mitä on laatu? Kuka sen määrittää ja suhteessa mihin? Tiina Liljeberg kysyy, voisiko nykyisillä resursseilla tuottaa laadukkaampia palveluita.

Kyllä mielestäni voi. Otetaan esimerkiksi organisaatiomme, joka haluaa jokaisen asiakkaan antavan meille vähintään arvosanan yhdeksän ja puoli palveluistaan. Tämä 9,5 tarkoittaa tutkimuksen mukaan sitä, että asiakas suosittelisi palvelujamme myös toiselle palvelua tarvitsevalle. Resurssien välittömästi muuttumatta olemassa oleva resurssi joutuu miettimään, miten minä tässä tehtävässä näillä olemassa olevilla resursseilla toimin, jotta organisaatiomme saa arvosanan 9,5 asiakkaalta? Miten työtä kohdennetaan olemassa olevin resurssein, jotta tulos saavutetaan? Siis sen sijaan, että aina keskustellaan puuttuvista resursseista, mietitään, että mitä voimme näillä resursseilla tehdä ja miten näitä olemassa olevia resursseja voidaan käyttää. Ja taasen resurssien käytön kohteena eli pelkkänä objektina ei voi olla asiakas, vaan työ pitää tehdä siten, että asiakkaan toimijuus – subjektius – säilyy, ja työtä tehdään yhdessä. Rima on siis aika korkealla ja niin sen pitääkin olla.

Sosiaalityöntekijöiden määrään liittyen tyydyn toteamaan, että olen Dosentti Rimpelän kannattaja.

Pitäisikö siis tehdä jotakin?

Olen myös ihmetellyt sitä, että miten yksittäiset sosiaalityöntekijät onnistuvat asiakassuhteissaan siten, että perheet ja palveluntuottajat ovat tyytyväisiä heidän työskentelyynsä. Näitä sosiaalityöntekijöitä on itse asiassa aika paljon perustuen omaan kokemukseeni. Heitä yhdistää se, että kaikki osapuolet kertovat heidän hoitavan työnsä hyvin. Myös ne ”hankalat” asiakkaat. Työmäärä ei koskaan välity asiakkaalle. Päätökset tulevat ajallaan, kohtaaminen on asiallista ja epäkohtiin vaaditaan tarkennuksia myös palvelun tuottajilta. 

Oma näkemykseni kallistuu siihen suuntaan, että kouluviisauden lisäksi he ovat sinut itsensä kanssa. Heidän ei tarvitse päteä kenenkään silmissä, he luottavat osaamiseensa, mutta voivat myös vaihtaa mielipidettään tarvittaessa ja asiakaskin voi olla oikeassa. Tällöin ei synny myöskään tarvetta puhua yhteistyökyvyttömistä perheistä.

Valitettavasti uskon myös, että kukaan ei yksipuolisesti ole yhteistyökyvytön, vaan tilanteeseen on vaadittu jossakin vaiheessa jokin puutteellinen kohtaaminen. Eli miten minä, tai me vuorovaikutamme haastavissakin tilanteissa? Aina on mahdollisuus yhteistyölle? 


"Vanhempi on aina asiantuntija suhteessa lapseensa"

Ajatuksiani vanhemmuudesta? Vanhemmuus on vaikeaa, ainakin kotona. Mikä on lapselle hyväksi, olenko liian tiukka, olenko liian lepsu, mikä on hyvä aika mennä nukkumaan, onko pakko pitää pipoa (nykyään pitävät sisälläkin päässä kesät talvet), miltä lasten tulevaisuus näyttää, kuka on hyvä kaveri kenellekin, miten suojella lasta maailman pahuudelta? Eli enpä itse ainakaan koe tätä kuitenkin antoisaa vanhemmuuden tilaa kovinkaan helpoksi osaamisalueeksi. Onnistumisiakin tulee, joskus enemmän joskus vähemmän. Toki niinä hyvinä hetkinä vaimo palauttaa maan pinnalle ja toteaa, että häntä ei ole huomioitu riittävästi. Voinko siis vain epäonnistua?

Onneksi voin vetää työtehtävään liittyvän supermiehen viitan päälleni ja mennä kertomaan kaikille, kuinka heidän elämäänsä pitää elää ja lapsia kasvattaa ja työnsä tehdä… Työssä päätösten teko on helpompaa ja ratkaisuja löytyy liukuhihnalta. Miksi? Vanhemmuus ei sekoita toimintaa? No ei se näinkään mene. On aivan mahdoton tehtävä missään roolissa yksin miettiä, mikä on hyväksi kenellekin. Kyllä tässä työssä ja vanhemmuudessa kumppanuutta tarvitaan. Syvä kumarrus yksinhuoltajille.

Itse ajattelen, että biologinen vanhempi (vihaan tätä termiä: lapsella on vain yhdet vanhemmat) on aina asiantuntija suhteessa omaan lapseensa. Kyllä, päihteidenkin käyttäjäkin on vanhempi, mielenterveysongelmien parissa painiva on vanhempi, väkivaltainen vanhempi on vanhempi. On toki aikoja, jolloin on järkevää turvata lapsen elämää, mutta sen voi tehdä yhteistyössä haastavissakin tilanteissa.

Käsi ylös, jolla ei ole koskaan ollut vanhemmuus kadoksissa.


"Muutos lähtee viranomaisten ja palveluntuottajien vuorovaikutuksen muutoksesta suhteessa perheisiin"

Eli tuen muotoja mietittäessä mihin tahansa vanhemmuuden muotoon pitää keskustelun lähteä tuen tarvitsijan kuulluksi tulemisella. Lapselta on välttämätöntä myös asiaa kysyä, oli lapsen ikä mikä tahansa. Tämän dialogin pohjalta voi yhdessä lähteä rakentamaan vaihtoehtoja, joista olisi oikeasti hyötyä arjessa. Elämä kun on valitettavasti arkea pääsääntöisesti.

Vanhempien ja viranomaisten voimat tulee yhdistää, johon Hanna Heinonen viittaakin kirjoituksessaan Lokakuun liikkeen sivuilla. Lastensuojelun palveluiden pariin pääseminen pitää olla tulevaisuudessa mahdollisuus, ei rangaistus. Haluaisinpa romuttaa tuonkin termin; lastensuojelu. Se on Suomessa niin negatiivinen sana, että sen parissa ei voi syntyä positiivisia kokemuksia ilman radikaaleja muutoksia.

Ja kyllä se muutos lähtee viranomaisten ja palveluntuottajien vuorovaikutuksen muutoksesta suhteessa suomalaisiin perheisiin, oli perheen tilanne mikä tahansa.


"Pienet muutokset mahdollistavat suurempia muutoksia"

Jo nyt voin todeta, että tutustuminen Lokakuun liikkeeseen on tuonut itselleni uusia ajatuksia ja toisaalta vahvistanut käsitystäni siitä, että jotakin pitää tehdä toisin. Tuskin osasin tässä tuoda ajatuksiani selkeästi esille enkä varmasti huomioinut kaikkia näkökulmia, mutta silti koin mielekkääksi kirjoittaa jotakin esitettyihin kysymyksiin liittyen. Ehkäpä ajatuksia oli liikaakin yhtä kirjoitusta varten.

Haastan kuitenkin kaikki ammattilaiset miettimään yhden konkreettisen asian, jota muuttavat toiminnassaan, tai vuorovaikutuksessaan suhteessa ”asiakkaaseen”, kun menevät seuraavan kerran työhön. Nämä pienet muutokset mahdollistavat suurempia muutoksia. Toivottavasti lainsäätäjät ja muut viisaammat ihmiset tekevät hyviä päätöksiä suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta suhteessa sosiaalityöhön ja lastensuojeluun.

Arkiseen aherrukseemme ja ajatuksiimme saa tulla tutustumaan Kaarinan SOS-lapsikylään milloin vain.

Tervetuloa!


Esa Vierikko
Kaarinan SOS-lapsikylä