Peruspalvelujen resursoinnin sijaan leikkauksia ja sanahelinää
Lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelma on yksi Juha Sipilän hallituksen kärkihankkeista mm. palvelujen asiakaslähtöisyyden ja sote-uudistuksen ohella.
Hallitus sijoittaa lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelmaan noin 40 miljoona euroa samaan aikaan kun se vähentää lapsiperheille tärkeiden peruspalvelujen resursseja sadoilla miljoonilla euroilla ja korottaa asiakasmaksuja vaivihkaa peräti 30%. Epäselvää on, aikooko hallitus soveltaa suosittelemaansa lapsivaikutusten arviointia myös omaan leikkauspolitiikkaansa.
Hallituksen päätökset lisäävät eriarvoisuutta, vaikka juuri sitä piti vähentää: kunnille jätetään vaikutuksista välittämättä päätösvalta esim. päivähoidon lapsiryhmien koosta.
Lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelmassa on toki monia hyviäkin, jopa radikaaleja Lokakuun liikkeen kannattamia tavoitteita mutta ne valitettavasti kumoutuvat ihan itsestään tehdyillä peruspalvelujen leikkauksilla. On turha maksaa kaikenkarvaisille konsulteille ja muille asiantuntijoiksi itseään kuvitteleville 40 miljoonaa pelkistä uudistuspuheista ja A4-paperisaastasta kun paras ongelmia ennaltaehkäisevä tuki ja lapsen edun toteuttavat peruspalvelut jätetään hoitamatta.
Muutosohjelma ei myöskään puutu lapsiperhepalvelujen suurimpaan ongelmaan; siihen, että asiakas suljetaan omaa elämäänsä koskevan päätöksenteon ulkopuolelle. Luvattu muutama koulutustilaisuus asiakaslähtöisyyden omaksumiseksi tuskin pystyy viranomaislähtöistä palvelukulttuuria muuttamaan kun EIT- tuomiotkaan eivät ole siihen pystyneet.
Lastensuojelun ja - psykiatrian ydinongelma on se, että työntekijä - ei asiakas- määrittää asiakkaan ongelman ja sen johdosta tehtävät toimenpiteet.
Kun uupunut äiti menee hakemaan lastensuojelusta lastenhoitoapua, sosiaalityöntekijä usein sanelee hänen ongelmakseen puutteellisen vanhemmuuden ja määrää kotiin kaikesta kodinhoidollisesta avusta kieltäytyvät perhetyöntekijät, jotka tulevat kotiin kaksin kappalein kirjaamaan kasvatus- ja siisteyspuutteita ja uuvuttavat äitiä entisestään.
Erityislapselleen neurologian testejä tai koulunkäyntiavustajaa hakeva vanhempi määrätään usein psykiatrian testeihin ja lapsen oireilu tulkitaan psykoanalyysin nekrofiilisesta perhekäsityksestä käsin.
Psykiatriset tutkimukset ja huostaanoton jatkamispäätöksen saa myös jos erehtyy esittämään kritiikkiä tai vastustamaan harjoitettua sanelupolitiikkaa.
Lastensuojeluprosessissa asiakas jää usein (HuosTa- tutkimuksen mukaan 70% ei saa tarvitsemaansa palvelua) vaille tarvitsemaansa apua ja hänen ongelmansa pahenee.
Sosiaalityn tohtoriksi hiljattain väitellyt Tarja Hiltunen kuvaa prosessia näin: ”huostaanoton kokeneet tai sen uhan alla elävät äidit eivät edelleenkään saa riittävää tukea, eivätkä esimerkiksi terapiaa ongelmiinsa, jotka ovat usein alkaneet jo heidän omassa lapsuudessaan tai ennen omien lasten syntymää.
- Tuki, joita he saivat, oli kuin laastari, joka laitetaan puhdistamattoman, tulehtuneen ja märkivän haavan päälle, ilman hoitoa. ”
Hiltusen kuvaus pätee myös soteuudistukseen, jossa tehtyjä peruspalveluiden laiminlyöntejä ja leikkauksia yritetään paikata laastareilla, joissa on kivoja kuvia.
Huoli- ja riskidiskurssilla, varhaisen puuttumisen ja lapsen edun mantroilla, hallinto- oikeusmenettelyllä, lastensuojelukertoimella, puitesopimuskilpailutuksilla ja perheiden oikeussuojakeinot laiminlyömällä lastensuojelusta on luotu tutkimaton, valvomaton ja tulosvastuuton bisnes asiantuntijoiden ja sijaishuollon yrittäjien tarpeisiin. Jokainen perheiden kanssa työskentelevä ammattikunta on indoktrinoitu harhaiseen puuttumiseen, josta on nyt jalostettu harhaista tukea.
Yhtäkään jo 20 vuotta sitten esitetyistä muutosvaatimuksista esim. asiakaslähtöistä tukea tai tukihenkilötoimintaa, perheiden jälleenyhdistämistä, huostaanotto- oikeudenkäyntien siirtoa käräjäoikeuksiin, lastensuojelun ja sijaishuollon valvontaa tai työntekijöiden väärinkäytösten vastuu- ja korvausvelvoitteita ei ole saatu aikaiseksi ja ensimmäinen sijaishuoltoselvityskin tehdään- ei ylimmän sosiaalihallinnon tuella- vaan sen vastustuksesta huolimatta.
Palvelujärjestelmän auttamiskyvyttömyydestä johtuva ongelmien paheneminen ja monistuminen on tulkittu asiakkaiden syyksi. Tämän logiikan mukaan hammaslääkäriin pyytävä ohjattaiisiinkin psykiatrille ja hammassäryn pahetessa lobotomialeikkaukseen, jonka seuraukset tulkittaisiin asiakkaan elämänhallintapuutteiksi ja periytyviksi riskiominaisuuksiksi.
Ammatillinen edunvalvonta ja häiriö-orientaatio estää asiakkaiden osallisuuden
Lastensuojelun tutkimus, jonka rahoitus jätetään kansalaiskeräyksen kontolle keskittynee tulevaisuudessa riskiregiimin palvelemiseen; siihen kuinka paljon sotekuluja lastensuojelun asiakkaat aiheuttavat ja miten "riskiasiakkaat" eli potentiaalit avuntarvitsijat voisi tunnistaa, merkitä ja jättää auttamatta jo ennalta.
Vaikka asiakas saisikin pyytämäänsä apua lastensuojelusta, se rajataan usein lainvastaisesti muutamaan kuukauteen. Sosiaalityöntekijä saattaa tinkiä muutamasta sadasta eurosta harkinnanvaraista toimeentulotukea mutta takaa sijaishuollon kumppaneilleen satojen tuhansien vuosittaisen tulonsiirron ilman valvonta-, tulosvastuu- tai verovelvoitteita. Asiakkaiden kanssa kumppanuussopimuksia ei solmita.
Sijaishuollon edunvalvonnasta ja omasta selustanvarmistelusta puuttumattomuussyytteitä vastaan on tullut ammatin keskeinen sisältö.
Lastensuojelun ja perhepalveluiden ongelmat eivät johdu sosiaalityöntekijäpulasta vaan pirstaleisesta ja viranomaislähtöisestä palvelujärjestelmästä, johtamis- ja valvontapuutteista, sijaishuollon ahneudesta ja psykoanalyysin nekrofiilisiin ja harhaisiin oletuksiin perustuvasta häiriönmetsästyskulttuurista, joka on kyvytön kuulemaan ja kunnioittamaan asiakasta ja tekemään yhteistyötä tämän kanssa. Tilanne ei korjaannu sillä, että moniammatillisiin työryhmiin palkataan asiakkaita kuulemaan ja kunnioittamaan kykenemättömiä amatööripsykoanalyytikkoja varsinaisten lisäksi.
Lastensuojelun kriisi ei helpotu myöskään uusilla perhekeskuksilla, jos sanelun ja ulossulkemisen politiikka jatkuu. Asiakasta ei auta se, että hän saa pakotettuja ja ei- tarpeenmukaisia palveluja yhdeltä luukulta kun aiemmin ei- tarpeenmukaiset palvelut tarjoiltiin monelta eri luukulta.
Lapsi- ja perhepalveluja ei paranna myöskään se, että yhä usampi ammattitaidoton ja vailla vastuu- ja korvausvelvoitteita toimiva työntekijä pääsee leikkimään salapoliisia ja etsimään varhaisia riskin osoittimia sosiaali- ja terveydenhuollon yhdistettävistä asiakasrekistereistä.
Viranvarmistus ennen perustehtävän hoitoa
Sen paremmin sosiaalityön kuin psykiatrian palvelujärjestelmiä ei ole tehty asiakkaille vaan työntekijöiden ammatilliseen edunvalvontaan. Psykiatrian erikoislääkäri Ben Furmanin väittämä psykiatrian hoitojärjestelmän luonteesta sopii myös sosiaalityöhön: ”Psykiatrista hoitojärjestelmää ei ole milloinkaan luotu asiakkaita varten. Se on pikemminkin keskinäisen kädenväännön tuloksena syntynyt eri ammattiryhmien etuja ja uskottavuutta palveleva alati muuttuva rakennelma, jonka tehtävänä ei ole auttaa asiakkaita/potilaita parantumaan vaan edistää työntekijöiden hyvinvointia ja arvostusta yhteiskunnassa. ”Pikkupsykiatreiksi” kutsutut heikosta arvostuksesta ja ammatillisesta identiteetistä kärsivät sosiaalityöntekijät ovatkin halukkaasti lainanneet ja matkineet psykiatrian diskursseja ja menetelmiä saadakseen lisää arvovaltaa ja uskottavuutta itselleen ja ammatilleen.
Samoin kuin psykiatrian historia, myös sosiaalityön historia on omituinen sekoitus psykologisia kultteja, muotivirtauksia, oppiriitoja, valtataisteluja, lobbauksia, ammattiryhmien keskinäistä kädenvääntöjä ja haitallisia jos ei suorastaan julmia hoitokeinoja.
Tutkija Johannes Remy:n mukaan Suomessa on kansainvälisesti katsottuna paljon lastenpsykiatreja suhteessa väkilukuun. Tutkija Janne Kivivuori väittää, että Suomi on yksi viimeisiä maita, joissa Freudilainen psykokulttuuri kukoistaa.
Suuri osa sosiaalityön tutkimus- ja työmenetelmistä perustuu psykoanalyysin virheellisiksi todetuille oletuksille perhedynamiikasta, lapsen kehityksestä ja muistin toiminnasta. Asiakastyö perustuu elitistiseen paremmintietämisen ja poislähettämisen kulttuuriin.
Remy väittää, että lastenpsykiatrian alalla ongelmana ei olekaan vain yleisessä tiedossa oleva palvelujen heikko saatavuus, vaan myös potilaiden ja heidän vanhempiensa riittämätön oikeusturva. ”Kanteleminen tuottaa parhaassa tapauksessa epäeettisesti toimineelle lastenpsykiatrille huomautuksen muutaman vuoden viiveellä, useimmiten ei sitäkään. Niin kauan kuin tätä ongelmaa ei ole ratkaistu, lisäresurssien kohdistaminen lastenpsykiatriaan ei automaattisesti johda lasten mielenterveyden aiempaa parempaan hoitamiseen” ( Remy-blogi, 18.10. 2008).
Sosiaalityön vaikuttavuustutkimukset korostavat yhteen ääneen, että tuottaakseen tuloksia sosiaalipalvelujärjestelmän tulee olla asiakaslähtöinen ja varmistaa asiakkaille asiakaslähtöiset, tarpeenmukaiset ja oikea-aikaiset palvelut ottamalla asiakkaat mukaan auttamisprosessin kaikkiin vaiheisiin (mm. Featherstone, Magura, Morris, Moses, Poertner, Rapp).
Sosiaalityön kuitenkin perustuu asiakaslähtöisen ongelmanratkaisun ja perheiden tukemisen sijaan viranomaislähtöiseen ongelmanmetsästykseen ja ammatilliseen edunvalvontaan, joita erilaiset uudistukset vain vahvistavat.
Suomessa vastaus monissa kansainvälisissä vaikuttavuustutkimuksissa esitettyyn ydinkysymykseen ‘Has your worker discussed your real problems as you define them?’ olisi yksiselitteinen ´no´, jos asiaa vaivauduttaisiin tutkimaan. Asiakkaan ilmaisemaa palvelutarvetta ei merkitä edes asiakassuunnitelmaan, josta on tullut laadunvalvonnan sijaan fabrikoinnin väline.
Varatuomari Leeni ikosen mukaan "lastensuojelun ongelmien ratkaiseminen ei ole työsuojeluasia. Se ei ole myöskään sosiaalialan korkeakoulutettujen työllistämistä koskeva asia.
Lastensuojelun ongelmien ratkaiseminen liittyy lasten ja perheiden hyvinvointiin, koska mielivaltaisesti ja väärin toimivat lastensuojelun työntekijät ovat tällä hetkellä kansalaisten elämää vakavasti vaarantava uhkatekijä. Näiden uhkatekijöiden lisääminen lisää luonnollisesti pahoinvointia ja kuormitusta perheille. Yhteiskunnan niukat voimavarat tulee kohdentaa oikein.
Viranomaisen vallankäytön suitsiminen on tähän mennessä ohitettu. Päin vastoin lastensuojelulain moninaiset uudistukset ovat keskittyneet toteuttamaan kaikki sosiaaliviranomaisen toiveet. Tätä tietä kulkien on aikaansaatu nykyinen kriisi".
Utopistiset uudistukset unohtavat jälleen asiakkaiden aidon osallisuuden ja oikeusturvan
Lapsiperheiden palvelujärjestelmän uudistukset jatkavat samalla kriisiyttämisen tiellä ja tulevat ilman korjausliikkeitä syventämään ongelmia entisestään. Sen paremmin sosiaali- ja terveydenhuollon yhdistämisessä kuin lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelmassa ei edelleenkään huomioida perheiden oikeusturvanäkökulmia.
Sosiaalihuollon tiedonhallintauudistuksesta puuttuva asiakasnäkökulma ja oikeusturvanäkökohdat ratkaistiin sillä, että potentiaalisesti kriittiset asiakkaat ja tutkijat suljettiin ulos prosessista; kehittämisseminaareihin pääsevät jatkossa vain päättäjät.
Toive siitä, että organisaatiomuutoksilla säästettäisiin hallintokuluissa on epärealistinen. Suomalainen sosiaali- ja terveydenhuoltopolitiikka on tehokasta ammatillista edunvalvontaa, jossa virkaeliitti ei luovu saavutetuista eduista. Organisaatiorakenteen keventäminen tarkoittaa käytännössä sitä, että sen paremmin asiakkaiden , työntekijöiden kuin toistensa kanssa yhteistyöhön kykenemättömien ikipomojen väliin joudutaan palkkaamaan uusia pikkupomoja viestinviejiksi.
Asiantuntijuuden nousuhumalasta ei voi myöskään raitistua suoraan asiakaspalvelijaksi ilman moraalista inventaariota ja hyvittämistä. Utopististen palvelutavoitteiden ja säästöjen maalailun sijaan LAPE- hankkeessa pitäisi kartoittaa perheille aiheutetut vahingot, pyrkiä korjaamaan ja hyvittämään ne ja taata, ettei lisävahinkoja tule tai ettei lisävahingoista ainakaan palkita. Lastensuojelun nykytilanteessa jo 0-tuloskin olisi edistystä. Asiakkaille riittäisi voimassaolevien lakien realisoituminen esim. toimivat peruspalvelut , mahdollisuus osallisuuteen ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja tae siitä, ettei asiantuntijuus- , moniammatillisuus- ja kehittämishypetyksellä aiheuteta heille samoja vanhoja lisähaittoja; pelolla ja pakolla hallintaa, nöyryytystä ja syrjäyttämistä omaa elämää koskevasta päätöksenteosta.
Peruspalvelujen leikkauksilla ja oikeusturvan unohtamisella asiakkaat on käytännössä suljettu tehokkaasti ulos hallituksen asiakasosallisuutta valheellisesti hehkuttavista uudistuksista.
Sosiaalipalveluiden kehittämishankkeissa asiakasosallisuus ja kokemusasiantuntijatieto on usein typistynyt tokenismiin ja asiakkaiden kohteluun sosiaalityöntekijöiden ja tutkijoiden omissa meritoitumisprosesseissa hyödynnettävänä datavarastona ilman todellista osallisuutta palvelujen suunnittelussa, toteutuksessa tai arvioinnissa.
LAPE- muutosohjelmassa asiantuntijajoukkoon on kelpuutettu vain yksi (1 kpl) kokemusasiantuntija vaikka hankeraportin mukaan "lasten, nuorten ja perheiden kokemusasiantuntemus ja osallisuus ovat hankkeessa keskeisellä sijalla".
Asiakasosallisuuden käsitteestä sosiaalipalvelujen kehittämisessä on tullut varhaista puuttumista vastaava notkea ameeba, joka on voitu kääntää palvelemaan hyvin erilaisia, jopa vastakkaisia tarkoituksia ja päämääriä; niin sosiaalityön resursointia kuin leikkausvaateita, inkluusiota ja eksuusiota, rakenteellista sosiaalityötä ja yksilöpsykopatologisointia, subjektiivisia oikeuksia ja yhteiskunnallisia velvollisuuksia, lainsäädännöllisiä velvoitteita kuin niiden puutetta, sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja yksilövastuutusta, vapaaehtoisuutta ja pakkoa.
Aito osallisuus on jotakin muuta kuin osallisuuspuhetta- se on materiaalisia, sosiaalisia, psykologisia ja toiminnallisia resursseja ja strategioita. Asiakasosallisuus edellyttää tarkkaa ja eriteltyä lainsäädäntöä ja operationaalistettavia diskursseja ja ohjeistusta marginalisoitujen yhdenvertaisuuden konkretisoimiseksi. Asiakasosallisuus on se onki, jota ilman asiakkaiden omaehtoinen selviytyminen, inkluusio, valinnanvapaus tai sosiaalinen oikeudenmukaisuus ei toteudu.
Tiedetoimittaja Jani Kaaron mukaan" nöyryytys on mekanismi, jolla ihmiseltä viedään itsekunnioitus. Nöyryyttäminen tapahtuu sulkemalla ihminen ryhmän ulkopuolelle. Koulukiusattu suljetaan kaveripiirin ulkopuolelle; työttömät työmarkkinoiden ulkopuolelle; vammaiset lähes kaiken ulkopuolelle. Rasistit sulkevat kohteensa jopa ihmisyyden ulkopuolelle. Viesti on, että ulos suljetut ovat vähempiarvoisia niiden silmissä, jotka heidät ulos sulkevat.
Pelolle on kuitenkin vastalääke, joka saa sen katoamaan. Se on rohkeus. Jos rohkeus kuitenkin vaatii itsekunnioitusta, toivon, että kaikki te työttömät, työkyvyttömät, syrjäytetyt, köyhät, masentuneet, maahanmuuttajat, pätkätyöläiset, minimipalkkaiset ja elämän potkimat löydätte sen ensi vuonna.
Kun te sen löydätte, löydätte myös moraalisen rohkeuden kysyä, onko tämä todella se osa, jonka te ansaitsette. Jos te kaikki kysytte tätä yhdessä, samaan aikaan, ettekä luovuta, saatte nähdä, miten pelko täällä vaihtaa puolta ja omistajaa."
Kansalaisille on suotu oikeus kommentoida sote- uudistusta ja LAPE-hanketta. Käyttäkää siis sananvapauttanne ja kommentoikaa:
https://www.otakantaa.fi/lape
https://www.otakantaa.fi/fi-FI/Selaa_hankkeita/Ota_kantaa_soteuudistukseen
https://www.thl.fi/fi/web/tiedonhallinta-sosiaali-ja-terveysalalla/ajankohtaista/lausuttavat-materiaalit
Lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelma on yksi Juha Sipilän hallituksen kärkihankkeista mm. palvelujen asiakaslähtöisyyden ja sote-uudistuksen ohella.
Hallitus sijoittaa lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelmaan noin 40 miljoona euroa samaan aikaan kun se vähentää lapsiperheille tärkeiden peruspalvelujen resursseja sadoilla miljoonilla euroilla ja korottaa asiakasmaksuja vaivihkaa peräti 30%. Epäselvää on, aikooko hallitus soveltaa suosittelemaansa lapsivaikutusten arviointia myös omaan leikkauspolitiikkaansa.
Hallituksen päätökset lisäävät eriarvoisuutta, vaikka juuri sitä piti vähentää: kunnille jätetään vaikutuksista välittämättä päätösvalta esim. päivähoidon lapsiryhmien koosta.
Lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelmassa on toki monia hyviäkin, jopa radikaaleja Lokakuun liikkeen kannattamia tavoitteita mutta ne valitettavasti kumoutuvat ihan itsestään tehdyillä peruspalvelujen leikkauksilla. On turha maksaa kaikenkarvaisille konsulteille ja muille asiantuntijoiksi itseään kuvitteleville 40 miljoonaa pelkistä uudistuspuheista ja A4-paperisaastasta kun paras ongelmia ennaltaehkäisevä tuki ja lapsen edun toteuttavat peruspalvelut jätetään hoitamatta.
Muutosohjelma ei myöskään puutu lapsiperhepalvelujen suurimpaan ongelmaan; siihen, että asiakas suljetaan omaa elämäänsä koskevan päätöksenteon ulkopuolelle. Luvattu muutama koulutustilaisuus asiakaslähtöisyyden omaksumiseksi tuskin pystyy viranomaislähtöistä palvelukulttuuria muuttamaan kun EIT- tuomiotkaan eivät ole siihen pystyneet.
Lastensuojelun ja - psykiatrian ydinongelma on se, että työntekijä - ei asiakas- määrittää asiakkaan ongelman ja sen johdosta tehtävät toimenpiteet.
Kun uupunut äiti menee hakemaan lastensuojelusta lastenhoitoapua, sosiaalityöntekijä usein sanelee hänen ongelmakseen puutteellisen vanhemmuuden ja määrää kotiin kaikesta kodinhoidollisesta avusta kieltäytyvät perhetyöntekijät, jotka tulevat kotiin kaksin kappalein kirjaamaan kasvatus- ja siisteyspuutteita ja uuvuttavat äitiä entisestään.
Erityislapselleen neurologian testejä tai koulunkäyntiavustajaa hakeva vanhempi määrätään usein psykiatrian testeihin ja lapsen oireilu tulkitaan psykoanalyysin nekrofiilisesta perhekäsityksestä käsin.
Psykiatriset tutkimukset ja huostaanoton jatkamispäätöksen saa myös jos erehtyy esittämään kritiikkiä tai vastustamaan harjoitettua sanelupolitiikkaa.
Lastensuojeluprosessissa asiakas jää usein (HuosTa- tutkimuksen mukaan 70% ei saa tarvitsemaansa palvelua) vaille tarvitsemaansa apua ja hänen ongelmansa pahenee.
Sosiaalityn tohtoriksi hiljattain väitellyt Tarja Hiltunen kuvaa prosessia näin: ”huostaanoton kokeneet tai sen uhan alla elävät äidit eivät edelleenkään saa riittävää tukea, eivätkä esimerkiksi terapiaa ongelmiinsa, jotka ovat usein alkaneet jo heidän omassa lapsuudessaan tai ennen omien lasten syntymää.
- Tuki, joita he saivat, oli kuin laastari, joka laitetaan puhdistamattoman, tulehtuneen ja märkivän haavan päälle, ilman hoitoa. ”
Hiltusen kuvaus pätee myös soteuudistukseen, jossa tehtyjä peruspalveluiden laiminlyöntejä ja leikkauksia yritetään paikata laastareilla, joissa on kivoja kuvia.
Huoli- ja riskidiskurssilla, varhaisen puuttumisen ja lapsen edun mantroilla, hallinto- oikeusmenettelyllä, lastensuojelukertoimella, puitesopimuskilpailutuksilla ja perheiden oikeussuojakeinot laiminlyömällä lastensuojelusta on luotu tutkimaton, valvomaton ja tulosvastuuton bisnes asiantuntijoiden ja sijaishuollon yrittäjien tarpeisiin. Jokainen perheiden kanssa työskentelevä ammattikunta on indoktrinoitu harhaiseen puuttumiseen, josta on nyt jalostettu harhaista tukea.
Yhtäkään jo 20 vuotta sitten esitetyistä muutosvaatimuksista esim. asiakaslähtöistä tukea tai tukihenkilötoimintaa, perheiden jälleenyhdistämistä, huostaanotto- oikeudenkäyntien siirtoa käräjäoikeuksiin, lastensuojelun ja sijaishuollon valvontaa tai työntekijöiden väärinkäytösten vastuu- ja korvausvelvoitteita ei ole saatu aikaiseksi ja ensimmäinen sijaishuoltoselvityskin tehdään- ei ylimmän sosiaalihallinnon tuella- vaan sen vastustuksesta huolimatta.
Palvelujärjestelmän auttamiskyvyttömyydestä johtuva ongelmien paheneminen ja monistuminen on tulkittu asiakkaiden syyksi. Tämän logiikan mukaan hammaslääkäriin pyytävä ohjattaiisiinkin psykiatrille ja hammassäryn pahetessa lobotomialeikkaukseen, jonka seuraukset tulkittaisiin asiakkaan elämänhallintapuutteiksi ja periytyviksi riskiominaisuuksiksi.
Ammatillinen edunvalvonta ja häiriö-orientaatio estää asiakkaiden osallisuuden
Lastensuojelun tutkimus, jonka rahoitus jätetään kansalaiskeräyksen kontolle keskittynee tulevaisuudessa riskiregiimin palvelemiseen; siihen kuinka paljon sotekuluja lastensuojelun asiakkaat aiheuttavat ja miten "riskiasiakkaat" eli potentiaalit avuntarvitsijat voisi tunnistaa, merkitä ja jättää auttamatta jo ennalta.
Vaikka asiakas saisikin pyytämäänsä apua lastensuojelusta, se rajataan usein lainvastaisesti muutamaan kuukauteen. Sosiaalityöntekijä saattaa tinkiä muutamasta sadasta eurosta harkinnanvaraista toimeentulotukea mutta takaa sijaishuollon kumppaneilleen satojen tuhansien vuosittaisen tulonsiirron ilman valvonta-, tulosvastuu- tai verovelvoitteita. Asiakkaiden kanssa kumppanuussopimuksia ei solmita.
Sijaishuollon edunvalvonnasta ja omasta selustanvarmistelusta puuttumattomuussyytteitä vastaan on tullut ammatin keskeinen sisältö.
Lastensuojelun ja perhepalveluiden ongelmat eivät johdu sosiaalityöntekijäpulasta vaan pirstaleisesta ja viranomaislähtöisestä palvelujärjestelmästä, johtamis- ja valvontapuutteista, sijaishuollon ahneudesta ja psykoanalyysin nekrofiilisiin ja harhaisiin oletuksiin perustuvasta häiriönmetsästyskulttuurista, joka on kyvytön kuulemaan ja kunnioittamaan asiakasta ja tekemään yhteistyötä tämän kanssa. Tilanne ei korjaannu sillä, että moniammatillisiin työryhmiin palkataan asiakkaita kuulemaan ja kunnioittamaan kykenemättömiä amatööripsykoanalyytikkoja varsinaisten lisäksi.
Lastensuojelun kriisi ei helpotu myöskään uusilla perhekeskuksilla, jos sanelun ja ulossulkemisen politiikka jatkuu. Asiakasta ei auta se, että hän saa pakotettuja ja ei- tarpeenmukaisia palveluja yhdeltä luukulta kun aiemmin ei- tarpeenmukaiset palvelut tarjoiltiin monelta eri luukulta.
Lapsi- ja perhepalveluja ei paranna myöskään se, että yhä usampi ammattitaidoton ja vailla vastuu- ja korvausvelvoitteita toimiva työntekijä pääsee leikkimään salapoliisia ja etsimään varhaisia riskin osoittimia sosiaali- ja terveydenhuollon yhdistettävistä asiakasrekistereistä.
Viranvarmistus ennen perustehtävän hoitoa
Sen paremmin sosiaalityön kuin psykiatrian palvelujärjestelmiä ei ole tehty asiakkaille vaan työntekijöiden ammatilliseen edunvalvontaan. Psykiatrian erikoislääkäri Ben Furmanin väittämä psykiatrian hoitojärjestelmän luonteesta sopii myös sosiaalityöhön: ”Psykiatrista hoitojärjestelmää ei ole milloinkaan luotu asiakkaita varten. Se on pikemminkin keskinäisen kädenväännön tuloksena syntynyt eri ammattiryhmien etuja ja uskottavuutta palveleva alati muuttuva rakennelma, jonka tehtävänä ei ole auttaa asiakkaita/potilaita parantumaan vaan edistää työntekijöiden hyvinvointia ja arvostusta yhteiskunnassa. ”Pikkupsykiatreiksi” kutsutut heikosta arvostuksesta ja ammatillisesta identiteetistä kärsivät sosiaalityöntekijät ovatkin halukkaasti lainanneet ja matkineet psykiatrian diskursseja ja menetelmiä saadakseen lisää arvovaltaa ja uskottavuutta itselleen ja ammatilleen.
Samoin kuin psykiatrian historia, myös sosiaalityön historia on omituinen sekoitus psykologisia kultteja, muotivirtauksia, oppiriitoja, valtataisteluja, lobbauksia, ammattiryhmien keskinäistä kädenvääntöjä ja haitallisia jos ei suorastaan julmia hoitokeinoja.
Tutkija Johannes Remy:n mukaan Suomessa on kansainvälisesti katsottuna paljon lastenpsykiatreja suhteessa väkilukuun. Tutkija Janne Kivivuori väittää, että Suomi on yksi viimeisiä maita, joissa Freudilainen psykokulttuuri kukoistaa.
Suuri osa sosiaalityön tutkimus- ja työmenetelmistä perustuu psykoanalyysin virheellisiksi todetuille oletuksille perhedynamiikasta, lapsen kehityksestä ja muistin toiminnasta. Asiakastyö perustuu elitistiseen paremmintietämisen ja poislähettämisen kulttuuriin.
Remy väittää, että lastenpsykiatrian alalla ongelmana ei olekaan vain yleisessä tiedossa oleva palvelujen heikko saatavuus, vaan myös potilaiden ja heidän vanhempiensa riittämätön oikeusturva. ”Kanteleminen tuottaa parhaassa tapauksessa epäeettisesti toimineelle lastenpsykiatrille huomautuksen muutaman vuoden viiveellä, useimmiten ei sitäkään. Niin kauan kuin tätä ongelmaa ei ole ratkaistu, lisäresurssien kohdistaminen lastenpsykiatriaan ei automaattisesti johda lasten mielenterveyden aiempaa parempaan hoitamiseen” ( Remy-blogi, 18.10. 2008).
Sosiaalityön vaikuttavuustutkimukset korostavat yhteen ääneen, että tuottaakseen tuloksia sosiaalipalvelujärjestelmän tulee olla asiakaslähtöinen ja varmistaa asiakkaille asiakaslähtöiset, tarpeenmukaiset ja oikea-aikaiset palvelut ottamalla asiakkaat mukaan auttamisprosessin kaikkiin vaiheisiin (mm. Featherstone, Magura, Morris, Moses, Poertner, Rapp).
Sosiaalityön kuitenkin perustuu asiakaslähtöisen ongelmanratkaisun ja perheiden tukemisen sijaan viranomaislähtöiseen ongelmanmetsästykseen ja ammatilliseen edunvalvontaan, joita erilaiset uudistukset vain vahvistavat.
Suomessa vastaus monissa kansainvälisissä vaikuttavuustutkimuksissa esitettyyn ydinkysymykseen ‘Has your worker discussed your real problems as you define them?’ olisi yksiselitteinen ´no´, jos asiaa vaivauduttaisiin tutkimaan. Asiakkaan ilmaisemaa palvelutarvetta ei merkitä edes asiakassuunnitelmaan, josta on tullut laadunvalvonnan sijaan fabrikoinnin väline.
Varatuomari Leeni ikosen mukaan "lastensuojelun ongelmien ratkaiseminen ei ole työsuojeluasia. Se ei ole myöskään sosiaalialan korkeakoulutettujen työllistämistä koskeva asia.
Lastensuojelun ongelmien ratkaiseminen liittyy lasten ja perheiden hyvinvointiin, koska mielivaltaisesti ja väärin toimivat lastensuojelun työntekijät ovat tällä hetkellä kansalaisten elämää vakavasti vaarantava uhkatekijä. Näiden uhkatekijöiden lisääminen lisää luonnollisesti pahoinvointia ja kuormitusta perheille. Yhteiskunnan niukat voimavarat tulee kohdentaa oikein.
Viranomaisen vallankäytön suitsiminen on tähän mennessä ohitettu. Päin vastoin lastensuojelulain moninaiset uudistukset ovat keskittyneet toteuttamaan kaikki sosiaaliviranomaisen toiveet. Tätä tietä kulkien on aikaansaatu nykyinen kriisi".
Utopistiset uudistukset unohtavat jälleen asiakkaiden aidon osallisuuden ja oikeusturvan
Lapsiperheiden palvelujärjestelmän uudistukset jatkavat samalla kriisiyttämisen tiellä ja tulevat ilman korjausliikkeitä syventämään ongelmia entisestään. Sen paremmin sosiaali- ja terveydenhuollon yhdistämisessä kuin lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelmassa ei edelleenkään huomioida perheiden oikeusturvanäkökulmia.
Sosiaalihuollon tiedonhallintauudistuksesta puuttuva asiakasnäkökulma ja oikeusturvanäkökohdat ratkaistiin sillä, että potentiaalisesti kriittiset asiakkaat ja tutkijat suljettiin ulos prosessista; kehittämisseminaareihin pääsevät jatkossa vain päättäjät.
Toive siitä, että organisaatiomuutoksilla säästettäisiin hallintokuluissa on epärealistinen. Suomalainen sosiaali- ja terveydenhuoltopolitiikka on tehokasta ammatillista edunvalvontaa, jossa virkaeliitti ei luovu saavutetuista eduista. Organisaatiorakenteen keventäminen tarkoittaa käytännössä sitä, että sen paremmin asiakkaiden , työntekijöiden kuin toistensa kanssa yhteistyöhön kykenemättömien ikipomojen väliin joudutaan palkkaamaan uusia pikkupomoja viestinviejiksi.
Asiantuntijuuden nousuhumalasta ei voi myöskään raitistua suoraan asiakaspalvelijaksi ilman moraalista inventaariota ja hyvittämistä. Utopististen palvelutavoitteiden ja säästöjen maalailun sijaan LAPE- hankkeessa pitäisi kartoittaa perheille aiheutetut vahingot, pyrkiä korjaamaan ja hyvittämään ne ja taata, ettei lisävahinkoja tule tai ettei lisävahingoista ainakaan palkita. Lastensuojelun nykytilanteessa jo 0-tuloskin olisi edistystä. Asiakkaille riittäisi voimassaolevien lakien realisoituminen esim. toimivat peruspalvelut , mahdollisuus osallisuuteen ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja tae siitä, ettei asiantuntijuus- , moniammatillisuus- ja kehittämishypetyksellä aiheuteta heille samoja vanhoja lisähaittoja; pelolla ja pakolla hallintaa, nöyryytystä ja syrjäyttämistä omaa elämää koskevasta päätöksenteosta.
Peruspalvelujen leikkauksilla ja oikeusturvan unohtamisella asiakkaat on käytännössä suljettu tehokkaasti ulos hallituksen asiakasosallisuutta valheellisesti hehkuttavista uudistuksista.
Sosiaalipalveluiden kehittämishankkeissa asiakasosallisuus ja kokemusasiantuntijatieto on usein typistynyt tokenismiin ja asiakkaiden kohteluun sosiaalityöntekijöiden ja tutkijoiden omissa meritoitumisprosesseissa hyödynnettävänä datavarastona ilman todellista osallisuutta palvelujen suunnittelussa, toteutuksessa tai arvioinnissa.
LAPE- muutosohjelmassa asiantuntijajoukkoon on kelpuutettu vain yksi (1 kpl) kokemusasiantuntija vaikka hankeraportin mukaan "lasten, nuorten ja perheiden kokemusasiantuntemus ja osallisuus ovat hankkeessa keskeisellä sijalla".
Asiakasosallisuuden käsitteestä sosiaalipalvelujen kehittämisessä on tullut varhaista puuttumista vastaava notkea ameeba, joka on voitu kääntää palvelemaan hyvin erilaisia, jopa vastakkaisia tarkoituksia ja päämääriä; niin sosiaalityön resursointia kuin leikkausvaateita, inkluusiota ja eksuusiota, rakenteellista sosiaalityötä ja yksilöpsykopatologisointia, subjektiivisia oikeuksia ja yhteiskunnallisia velvollisuuksia, lainsäädännöllisiä velvoitteita kuin niiden puutetta, sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja yksilövastuutusta, vapaaehtoisuutta ja pakkoa.
Aito osallisuus on jotakin muuta kuin osallisuuspuhetta- se on materiaalisia, sosiaalisia, psykologisia ja toiminnallisia resursseja ja strategioita. Asiakasosallisuus edellyttää tarkkaa ja eriteltyä lainsäädäntöä ja operationaalistettavia diskursseja ja ohjeistusta marginalisoitujen yhdenvertaisuuden konkretisoimiseksi. Asiakasosallisuus on se onki, jota ilman asiakkaiden omaehtoinen selviytyminen, inkluusio, valinnanvapaus tai sosiaalinen oikeudenmukaisuus ei toteudu.
Tiedetoimittaja Jani Kaaron mukaan" nöyryytys on mekanismi, jolla ihmiseltä viedään itsekunnioitus. Nöyryyttäminen tapahtuu sulkemalla ihminen ryhmän ulkopuolelle. Koulukiusattu suljetaan kaveripiirin ulkopuolelle; työttömät työmarkkinoiden ulkopuolelle; vammaiset lähes kaiken ulkopuolelle. Rasistit sulkevat kohteensa jopa ihmisyyden ulkopuolelle. Viesti on, että ulos suljetut ovat vähempiarvoisia niiden silmissä, jotka heidät ulos sulkevat.
Pelolle on kuitenkin vastalääke, joka saa sen katoamaan. Se on rohkeus. Jos rohkeus kuitenkin vaatii itsekunnioitusta, toivon, että kaikki te työttömät, työkyvyttömät, syrjäytetyt, köyhät, masentuneet, maahanmuuttajat, pätkätyöläiset, minimipalkkaiset ja elämän potkimat löydätte sen ensi vuonna.
Kun te sen löydätte, löydätte myös moraalisen rohkeuden kysyä, onko tämä todella se osa, jonka te ansaitsette. Jos te kaikki kysytte tätä yhdessä, samaan aikaan, ettekä luovuta, saatte nähdä, miten pelko täällä vaihtaa puolta ja omistajaa."
Kansalaisille on suotu oikeus kommentoida sote- uudistusta ja LAPE-hanketta. Käyttäkää siis sananvapauttanne ja kommentoikaa:
https://www.otakantaa.fi/lape
https://www.otakantaa.fi/fi-FI/Selaa_hankkeita/Ota_kantaa_soteuudistukseen
https://www.thl.fi/fi/web/tiedonhallinta-sosiaali-ja-terveysalalla/ajankohtaista/lausuttavat-materiaalit
RSS Feed
