Vaikuttavuudella tarkoitetaan tavoiteltuja muutoksia, joita tuotetuilla palveluilla on asiakkaiden tilanteissa saatu aikaan. Tällaisia muutoksia ovat esimerkiksi koulutuspalveluissa oppiminen, terveyspalveluissa potilaan paraneminen, työllisyyspalveluissa työ- ja toimintakyvyn paraneminen ja lastensuojelussa toimivat palveluketjut, perheen toimintakyvyn paraneminen ja kansalaisoikeuksien toteutuminen.
Vaikuttavuuden peruskysymys on missä määrin tavoitteet on saavutettu ja ovatko tulokset toteutetun intervention tuottamia?
Hallintotieteiden tohtori Sirkka Rousun mukaan lastensuojelun vaikuttavuus on tuloksellisuusvelvollisuutta asiakkaille, vastuuta työn kehittämisestä ja tilivelvollisuutta rahoittajille.
Rousun mukaan asiakas on tärkein informantti ja asiakasvaikuttavuuden seurannan yksinkertaisten arviointiasetelmien avulla asiakastyössä tulisi olla eettinen velvollisuus koko lastensuojelualalle.
Vaikuttavuustutkimusta, lastensuojeluntarpeen selvitystä vai riskiseulan kehittelyä?
Toistaiseksi kunnissa ei ole ollut käytössä yhteistä pohjaa lastensuojelutarpeen selvityksen tekemiseksi. Sosiaalityöntekijä Elina Aaltion kehittelemää lastensuojelun toimintakykymittaria esitellään uutena välineenä lastensuojelun tarpeen ja vaikuttavuuden kartoittamiselle perheiden toimintakyvyssä tapahtuneiden muutosten kautta.
Aaltion vaikuttavuustutkimus kuten lähes kaikki muukin lastensuojelun tutkimus perustuu kuitenkin lastensuojelun työntekijöiden arvioihin, joita kylläkin täydentävät vanhempien itsearviointilomakkeet.
Lukiessani tutkimusraportteja tunsin oloni harhaanjohdetuksi. Tässähän kehitellään lastensuojelun vaikuttavuustutkimuksen varjossa uutta epätieteellistä ja tulkinnanvaraista riskiseulaa perheille!
Arvioita tehdään lapsia tapaamatta
Vaikuttavuuden tärkein edellytys on asiakkaan osallisuus, joka on myös olennainen hyvinvoinnin kokemisen ulottuvuus.
Aaltion tutkimusaineiston asiakastapauksista vain joka toisessa lasta oli tavattu henkilökohtaisesti lastensuojelun arviointiprosessin kuluessa. Lapsesta tehdyt arviot perustuivat siis pitkälti toisten viranomaisten ja muiden lasten kanssa työtä tekevien, usein puutteellisesti koulutettujen työntekijöiden usein epätieteellisille arvioille ja kelvottomille dokumenteille.
Tutkimustieto osoittaa, että lastensuojelussa suoritettujen arviointien käytäntöjä ja menetelmiä on dokumentoitu ja ohjeistettu puutteellisesti. Systemaattiset kirjatut ohjeet arviointia varten ja perehdytys niiden käyttöön ovat harvinaisia (Oranen, 2006, 12). Silloinkin kun kirjallisia ohjeita on, niitä ei välttämättä noudateta (Martikainen & Peräoja, 2009, 36).
Arviointiprosessin jäsentymättömyyteen on osaltaan vaikuttanut se, että työskentelyä ohjaavia rakenteita on vähän (Oranen, 2006). Rakenteiden epämääräisyys heijastuu suoraan työskentelyprosesseihin, menetelmiin ja välineisiin. Tilanteiden arvioitiin liittyvässä työskentelyssä on suuria paikkakunta-, alue- ja työntekijäkohtaisia eroja (Heino & Pösö, 2003). Lisäksi on todettu, että päätöksiin usein vaikuttavat organisaation kulloisetkin arvot, toimintapolitiikka ja työntekijän ja asiakkaan välinen suhde enemmän kuin asiakkaan todellinen tilanne (Schwalbe, 2004, 563).
Valitettavasti lastensuojelun tutkimus- ja laitosyksiköt toimivat edelleenkin huostaanottoja lisäävällä häiriöorientaatiolla, jossa asiakkaista pyritään etsimään kalliita asiantuntijapalveluita, laitostutkimuksia ja - säilytyksiä edellyttäviä ja oikeuttavia puutteita ja vikoja. Tutkimusjaksojen lopputulos on perheiden voimaantumisen ja kotiuttamisen sijaan liian usein perheiden leimaaminen, syrjäyttäminen ja/ tai lapsen huostaanotto, joka tehdään usein lasta ja perheitä kuulematta, lapsen tarpeita, läheissuhteita tai kulttuuritaustaa huomioimatta lapsen etua ja tarpeita vastaamattomaan ja pysyvyyttä tarjoamattomaan laitoshoitoon liian kauaksi kotoa (Hiitola 2009; Pösö& Puustinen- Korhonen 2010; LSKL 2011;VTV 2012; LSKL 2013).
Mitä on vaikuttavuus ja toimintakyky ja miten niitä mitataan?
Jotta vaikuttavuutta voitaisiin mitata, on tiedettävä kaksi asiaa: 1) mitä vaikutuksia on syntynyt ja 2) minkälaisin menetelmien nämä ovat syntyneet. Tämän jälkeen voidaan vasta päätellä ”mikä lääke” oli tepsivä, eli vaikuttava.
Aaltion toimintakykymittari ei vastannut kumpaankaan kysymykseen.
Aaltion mukaan muutoksia mitattaessa joudutaan toistuvasti pohtimaan sitä, milloin on kyse perheen toimintakyvyssä tapahtuneesta oikeasta muutoksesta ja milloin siitä, että työntekijän kuva perheen tilanteesta on asiakasprosessin myötä tarkentunut.
Mielestäni syytä olisi pohtia myös sitä, onko kirjatuissa muutoksissa myös kyse työntekijöiden taipumuksesta oikeuttaa ja puolustella omaa työtään, virkojaan ja rahoitustaan liioittelemalla tai peräti väärentämällä asiakkaiden palveluntarvetta ja työnsä ja tehtyjen toimenpiteiden tuloksia?
Lastensuojelututkimuksissa esim. sijaishuollon vaikuttavuuden mittarina on käytetty ja käytetään sijoitusten pysyvyyttä, joka voi olla aidon sijoitustarpeen ja hyvän sijaishuoltopaikan sijaan tulosta myös kelvottomista oikeusprosesseista, toimimattomista valitusteistä, vanhempien auttamatta jättämisestä, vieraannuttamisesta ja perheen jälleenyhdistämisvelvoitteen laiminlyönnistä.
Myös perheet saattavat liioitella toimintakyvyssään tapahtuneita muutoksia joko päästäkseen luvattuihin palveluihin tai päästäkseen eroon lastensuojeluasiakkuudestaan.
Epämääräinen kyvyttömyys tai puutteet vanhemmuudessa on nykyisin yleisin huostaanottojen peruste. Johanna Hiitolan väitöskirjatutkimuksessa huostaanottojen keskeisiksi arviointikriteereiksi nousi konkreettisten tapahtumien tai lapsen laiminlyönnin sijaan usein vanhempien ”kunnollisuus” esim. koulutus, varallisuus ja etninen tausta (Hiitola, 2015). Päästäkseen eroon lastensuojelusta vanhempien oli hyväksyttävä sosiaalityöntekijöiden sanelema ongelmanmääritys, toimenpiteet ja kyvykkyyden kriteerit ja pyrittävä muokkaamaan itseään niiden mukaiseksi.
Luotettavaa vaikuttavuuden tutkimusta ja tulosten vertailua hankaloittanee myös lastensuojelun epämääräinen, ammattillisuuden ja tieteellisyyden auraa antamaan kehitetty orwellilainen uusiokieli, joka vilisee harhaanjohtavia eufemismeja. Voimavaralähtöinen vuorovaikutus voikin ollakin urkintaa, arviointi leimaamista, avohuollon tukitoimi huostaanoton pohjustamista, säännöllinen hoitokontakti pakotettua ja tarpeetonta seulausta, lapsen etu sijaishuollon edunvalvontaa, räätälöity opetus lähihoitajaharjoittelijan läksyvalvontaa laitoksessa ja kohentunut toimintakyky työntekijän käskyjen tottelemista.
Aaltion tutkimuksessa perheiden toimintakyvyssä tapahtui lastensuojelun aikana sekä positiivisia että negatiivisia muutoksia mm. lapsen kohtelun ja perheenjäsenten kuormituksen, käytöksen, sosiaalisten suhteiden, voimavarojen ja kykyjen suhteen. Aaltio kertoo, että ”aiempaa useammalla vanhemmalla oli arvioitu olevan päihdeongelmiin ja toiminnalliseen riippuvuuteen kytkeytyvää kuormitusta. Myös vanhemman omasta lapsuudenaikaisesta kaltoinkohtelusta johtuvaa kuormitusta oli havaittu aiempaa useammalla”.
Mielenkiintoista olisi tietää, mistä tutkija päättelee että vanhemman lastensuojelun aikana lisääntynyt kuormitus johtuu juuri oletetusta lapsuudenaikaisen kuormituksen heijastumasta eikä esim. tehdyistä lastensuojelutoimista tai lastensuojelun provokaatioista? Samalla argumentilla oikeutetaan lasten kaltoinkohtelu ja voinnin heikentyminen huonoissa sijaishuoltopaikoissa; oireilu tulkitaan aina heijastumaksi lapsuudenperheen oletetuista traumoista.
Ensi- ja turvakotien käyttämissä hoitotyön tutkimussäätiön riskilistoissa kaltoinkohtelun riskitekijöiksi mainitaan esim. monilapsisuus, yksinhuoltajuus, avioero, pienet tulot, työttömyys, stressi, kiire, tupakointi ja alhainen koulutus (Flick & Paavilainen, 2008). Riskilistaa lukeva huolikoulutettu tarkkailija voi ruveta sommittelemaan esimerkiksi vatsakipua valittavan, levottoman koululaisen vaivojen alkuperäksi stressaantunutta äitiä ja koota tarinan lapsen kaltoinkohtelusta ja huostaanotontarpeesta perheen monilapsisuuden ja isän tupakoinnin perusteella. Esimerkiksi äidin ja vauvan katsekontaktin pituudesta voi tällöin tulla ratkaiseva asia siinä, tulkitaanko äidin vanhemmuus riittäväksi ja saako hän pitää lapsensa, silloinkin, kun neuvola ei ole havainnut äidin vanhemmuudessa minkäänlaista huomautettavaa. (Ikonen, 2013).
Tarinallistettu huoli vai todettu tarve?
Aaltio toteaa, että mittarien ja strukrutoitujen lomakkeiden käyttö hyvinvointipalveluissa on herättänyt monenlaista keskustelua niin Suomessa kuin maailmalla. Englannissa lapsen palvelutarpeen arviointilomaketta (Common Assessment Framework) käyttäneet ”työntekijät kritisoivat sitä, että heidät oli pakotettu dokumentoimaan asiakastapausta koskevat havaintonsa ennaltamäärättyyn muotoon. Työntekijät eivät myöskään suostuneet käyttämään CAF- viitekehyksessä ja lomakkeissa käytettyä käsitteistöä, vaan halusivat esimerkiksi puhua mieluummin ”huolesta” siinä missä CAF-mallissa puhuttin ”tarpeista”. Työntekijät halusivat mieluummin kirjata asiakastiedot kertomuksen muotoon (White et al. 2009)”.
Myös sosiaalityön tutkija Leslie Margolin on huomannut sosiaalityöntekijöiden tarpeen tarinallistaa asiakaskertomuksiaan. Margolinin (1997) mukaan sosiaalityöntekijät kääntävät rutiininomaisesti asiakkaiden ilmaisemat tarpeet (sen mitä he sanovat tarvitsevansa) kirjauksiin siitä, mitä asiakkaat ovat (millaisia he ovat, millainen heidän kotinsa on). Suomessa Aino Kääriäinen on arvostellut sosiaalityön asiakasdokumentaatiota keskittymisestä trivialiteetteihin esim. kymmeniä sivuja käsittäviä kuvauksia asiakkaiden kotien järjestyksestä.
Professori Bo Edvardsson puolestaan on kiinnittänyt huomiota lastensuojelun selvityksistä löydettyyn laajamittaiseen fabrikointiin. Hänen tutkimansa lastensuojelun selvitykset eivät perustuneet objektiiviseen tosiseikkaselvittelyyn vaan muistuttivat enemmän syytekirjelmiä, joissa oli sellaisia tyypillisiä piirteitä kuin yksipuolinen valikointi, epäluotettavuus, toistaminen ja tietojen epämääräisyys.
Miten lastensuojelun vaikuttavuutta voi luotettavasti tutkia, jos tutkimusaineistoksi kelpuutetaan leikkauksia pelkäävien usein epäpätevien työntekijöiden tarinallistettu ja subjektiivinen huoli?
Mittarilomake skannerina ja kohtaamisen korvaajana
Toimintakykymittarin selkeä vaara on, että sitä käytetään lastensuojelun vaikuttavuuden tutkimisen sijaan perheiden riskiseulaamiseen. Itsearviointilomakkeilla vanhemmat pannaan tekemään itse oma riskiseulauksensa. Heikosta vastausprosentista päätellen myös vanhemmat ovat vaistonneet vaaran. Palautettuja itsearviointilomakkeita oli lopussa vain 10.
On myös mahdollista ja jopa todennäköistä, että lastensuojelua tuntemattomat vanhemmat liioittelevat alussa palvelutarvettaan päästäkseen luvattuihin palveluihin. Tutustuttuaan ja petyttyään lastensuojelun suppeaan toimenpidevalikoimaan ja toimintatapoihin he ehkä haluavatkin päästä vain pikaisesti asiakkuuksistaan eroon liioittelemalla omaa hyvinvointiaan ja kieltämällä lisäpalveluiden tarpeensa.
Aaltio kuitenkin huomaa vaaran lomakkeen väärinkäyttöön skannerina. Aaltion mukaan ”yksi mittarilomakkeisiin liittyvä verrattain yleinen väärinkäsitys koskee sen käyttötapaa asiakasprosessissa. Mittarilomakkeiden esittelyissä ja koulutuksissa on pyritty korostamaan, että lomake on dokumentointiväline ja tarkistuslista - ei haastatteluväline. Asiakkaan tilanne on tarkoitus kartoittaa aidosti kohtaamalla ja vuorovaikutuksellisesti keskustelemalla. Työntekijän on tarkoitus edelleen käyttää omaa ammattitaitoaan asiakkaan tilanteen selvittämiseksi. Lomakkeen ei ole tarkoitus automatisoida arviointiprosessia eikä korvata inhimillistä kohtaamista teknisillä välineillä. Myös Cox et al. (2009) korostavat, että hyvä arviointi perustuu aina useisiin tietolähteisiin, menetelmiin ja useampaan arviointikertaan. Mikäli mittarilomaketta käytetään asiakasperheen ”skannaamiseen”, sitä on käytetty väärin”.
Valitettavasti sinänsä hyväätarkoittavien menetelmien väärinkäyttöön ei lastensuojelussa puututa millään tavalla eikä väärinkäytöstä seuraa rangaistuksia.
Performatiivinen mittari
Loppuraporttinsa päätteeksi Aaltio nostaa esiin tärkeän havainnon mittareiden performatiivisuudesta, jolla tarkoitetaan mittarin kykyä muokata mitattavaa toimintaa mittarin mukaiseksi. Aaltion mukaan "tämä voi toimia työntekijöiden ja asiakkaiden intressejä vastaan, mutta myös niiden puolesta. Jos palvelujen arviointiin käytettävät mittarit kartoittavat palvelun sisällön kannalta epäolennaisia seikkoja tai pahimmillaan jättävät sisällön kokonaan huomioimatta, palvelutuotantoa voidaan ryhtyä ohjaamaan väärillä kriteereillä väärään suuntaan. Jos palveluita sen sijaan arvioidaan mittarilla, joka jäsennetään työn sisältöä oikein ja kattavasti, palvelujen resursointia ja organisointia koskevat päätökset voidaan tehdä tarkoituksenmukaisella tavalla".
Lastensuojelun vaikuttavuustutkimus riippumattomalle taholle
On selvää, että mikäli mittarilomaketta voidaan käyttää väärin ja vääriin tarkoituksiin, sitä myös käytetään. Historia osoittaa , että kaikkia lastensuojeluun jätettyjä porsaanreikiä käytetään jos ja kun valvontaa ja negatiivisia sanktioita ei ole.
Lastensuojelun vaikuttavuustutkimukselle on iso sosiaalinen tilaus ja taloudellinen tarve. On tärkeää tutkia onnistutaanko palveluilla tuottamaan hyvinvointia palvelujen saajille. On myös tärkeää saada tietoja numeeriseen ja vertailtavaan muotoon. Valitettavasti sosiaalityötekijöitä haastattelemalla tai heidän dokumenttejaan tutkimalla ei saada luotettavaa tietoa lastensuojelutyön vaikuttavuudesta vaan pikemminkin sosiaalityöntekijöiden argumentoinnista ja kirjauskäytännöistä; heidän maailmankuvastaan ja tavoistaan perustella ja oikeuttaa päätöksiään.
Parhaiten vaikuttavuustutkimus onnistuisi siten, että vaikuttavuuden arviointi siirrettäisiin lastensuojelusta ja sijaishuollosta riippumattomalle tutkimustaholle, jolle annettaisiin laajat oikeudet tutkia ja yhdistellä eri rekistereitä ja raportoida löydöksiä. Myös lasten ja vanhempien palautteiden keruu ja haastattelut pitäisi siirtää lastensuojelun työntekijöiltä riippumattomille toimijoille.
Lue myös:
☞ Kansanvalistusta lastensuojelun asiakkaalle
☞ Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa
☞ Lastensuojelun porttiteoria avunpyyntö avautuminen ja lasu-asiakkuus portteja elinkautisiin
☞ Opas & Info
Muita uusia Lokakuun liikkeen julkaisuja
☞ Sosiaalityön ja elämänhallinnan "uusi ihminen"
☞ Vaiettu kampanja laitoshoidon vaaroista
☞ Suomen lastensuojelu jälleen Astahovin syynissä
☞ Valtiollisesta rasismista
☞ Asianajaja Jean Boldt
☞ Sosiaalihuollon tiedonhallinta-uudistus rapauttaa asiakkaiden oikeusturvaa?
☞ ISÄ?
☞ Kuka kertoo kunnanjohtajalle? Avoin kirje Tuusulan kunnalle
☞ Perhekuntoutuksen lyhyt oppimäärä
☞ Tue lapsia ja perheitä- älä bisnestä
☞ WANTED: information about Foster Care Associates and Core Assets Group
☞ Turvapaikanhakijat lapsibisneksen ankkureina
Vaikuttavuuden peruskysymys on missä määrin tavoitteet on saavutettu ja ovatko tulokset toteutetun intervention tuottamia?
Hallintotieteiden tohtori Sirkka Rousun mukaan lastensuojelun vaikuttavuus on tuloksellisuusvelvollisuutta asiakkaille, vastuuta työn kehittämisestä ja tilivelvollisuutta rahoittajille.
Rousun mukaan asiakas on tärkein informantti ja asiakasvaikuttavuuden seurannan yksinkertaisten arviointiasetelmien avulla asiakastyössä tulisi olla eettinen velvollisuus koko lastensuojelualalle.
Vaikuttavuustutkimusta, lastensuojeluntarpeen selvitystä vai riskiseulan kehittelyä?
Toistaiseksi kunnissa ei ole ollut käytössä yhteistä pohjaa lastensuojelutarpeen selvityksen tekemiseksi. Sosiaalityöntekijä Elina Aaltion kehittelemää lastensuojelun toimintakykymittaria esitellään uutena välineenä lastensuojelun tarpeen ja vaikuttavuuden kartoittamiselle perheiden toimintakyvyssä tapahtuneiden muutosten kautta.
Aaltion vaikuttavuustutkimus kuten lähes kaikki muukin lastensuojelun tutkimus perustuu kuitenkin lastensuojelun työntekijöiden arvioihin, joita kylläkin täydentävät vanhempien itsearviointilomakkeet.
Lukiessani tutkimusraportteja tunsin oloni harhaanjohdetuksi. Tässähän kehitellään lastensuojelun vaikuttavuustutkimuksen varjossa uutta epätieteellistä ja tulkinnanvaraista riskiseulaa perheille!
Arvioita tehdään lapsia tapaamatta
Vaikuttavuuden tärkein edellytys on asiakkaan osallisuus, joka on myös olennainen hyvinvoinnin kokemisen ulottuvuus.
Aaltion tutkimusaineiston asiakastapauksista vain joka toisessa lasta oli tavattu henkilökohtaisesti lastensuojelun arviointiprosessin kuluessa. Lapsesta tehdyt arviot perustuivat siis pitkälti toisten viranomaisten ja muiden lasten kanssa työtä tekevien, usein puutteellisesti koulutettujen työntekijöiden usein epätieteellisille arvioille ja kelvottomille dokumenteille.
Tutkimustieto osoittaa, että lastensuojelussa suoritettujen arviointien käytäntöjä ja menetelmiä on dokumentoitu ja ohjeistettu puutteellisesti. Systemaattiset kirjatut ohjeet arviointia varten ja perehdytys niiden käyttöön ovat harvinaisia (Oranen, 2006, 12). Silloinkin kun kirjallisia ohjeita on, niitä ei välttämättä noudateta (Martikainen & Peräoja, 2009, 36).
Arviointiprosessin jäsentymättömyyteen on osaltaan vaikuttanut se, että työskentelyä ohjaavia rakenteita on vähän (Oranen, 2006). Rakenteiden epämääräisyys heijastuu suoraan työskentelyprosesseihin, menetelmiin ja välineisiin. Tilanteiden arvioitiin liittyvässä työskentelyssä on suuria paikkakunta-, alue- ja työntekijäkohtaisia eroja (Heino & Pösö, 2003). Lisäksi on todettu, että päätöksiin usein vaikuttavat organisaation kulloisetkin arvot, toimintapolitiikka ja työntekijän ja asiakkaan välinen suhde enemmän kuin asiakkaan todellinen tilanne (Schwalbe, 2004, 563).
Valitettavasti lastensuojelun tutkimus- ja laitosyksiköt toimivat edelleenkin huostaanottoja lisäävällä häiriöorientaatiolla, jossa asiakkaista pyritään etsimään kalliita asiantuntijapalveluita, laitostutkimuksia ja - säilytyksiä edellyttäviä ja oikeuttavia puutteita ja vikoja. Tutkimusjaksojen lopputulos on perheiden voimaantumisen ja kotiuttamisen sijaan liian usein perheiden leimaaminen, syrjäyttäminen ja/ tai lapsen huostaanotto, joka tehdään usein lasta ja perheitä kuulematta, lapsen tarpeita, läheissuhteita tai kulttuuritaustaa huomioimatta lapsen etua ja tarpeita vastaamattomaan ja pysyvyyttä tarjoamattomaan laitoshoitoon liian kauaksi kotoa (Hiitola 2009; Pösö& Puustinen- Korhonen 2010; LSKL 2011;VTV 2012; LSKL 2013).
Mitä on vaikuttavuus ja toimintakyky ja miten niitä mitataan?
Jotta vaikuttavuutta voitaisiin mitata, on tiedettävä kaksi asiaa: 1) mitä vaikutuksia on syntynyt ja 2) minkälaisin menetelmien nämä ovat syntyneet. Tämän jälkeen voidaan vasta päätellä ”mikä lääke” oli tepsivä, eli vaikuttava.
Aaltion toimintakykymittari ei vastannut kumpaankaan kysymykseen.
Aaltion mukaan muutoksia mitattaessa joudutaan toistuvasti pohtimaan sitä, milloin on kyse perheen toimintakyvyssä tapahtuneesta oikeasta muutoksesta ja milloin siitä, että työntekijän kuva perheen tilanteesta on asiakasprosessin myötä tarkentunut.
Mielestäni syytä olisi pohtia myös sitä, onko kirjatuissa muutoksissa myös kyse työntekijöiden taipumuksesta oikeuttaa ja puolustella omaa työtään, virkojaan ja rahoitustaan liioittelemalla tai peräti väärentämällä asiakkaiden palveluntarvetta ja työnsä ja tehtyjen toimenpiteiden tuloksia?
Lastensuojelututkimuksissa esim. sijaishuollon vaikuttavuuden mittarina on käytetty ja käytetään sijoitusten pysyvyyttä, joka voi olla aidon sijoitustarpeen ja hyvän sijaishuoltopaikan sijaan tulosta myös kelvottomista oikeusprosesseista, toimimattomista valitusteistä, vanhempien auttamatta jättämisestä, vieraannuttamisesta ja perheen jälleenyhdistämisvelvoitteen laiminlyönnistä.
Myös perheet saattavat liioitella toimintakyvyssään tapahtuneita muutoksia joko päästäkseen luvattuihin palveluihin tai päästäkseen eroon lastensuojeluasiakkuudestaan.
Epämääräinen kyvyttömyys tai puutteet vanhemmuudessa on nykyisin yleisin huostaanottojen peruste. Johanna Hiitolan väitöskirjatutkimuksessa huostaanottojen keskeisiksi arviointikriteereiksi nousi konkreettisten tapahtumien tai lapsen laiminlyönnin sijaan usein vanhempien ”kunnollisuus” esim. koulutus, varallisuus ja etninen tausta (Hiitola, 2015). Päästäkseen eroon lastensuojelusta vanhempien oli hyväksyttävä sosiaalityöntekijöiden sanelema ongelmanmääritys, toimenpiteet ja kyvykkyyden kriteerit ja pyrittävä muokkaamaan itseään niiden mukaiseksi.
Luotettavaa vaikuttavuuden tutkimusta ja tulosten vertailua hankaloittanee myös lastensuojelun epämääräinen, ammattillisuuden ja tieteellisyyden auraa antamaan kehitetty orwellilainen uusiokieli, joka vilisee harhaanjohtavia eufemismeja. Voimavaralähtöinen vuorovaikutus voikin ollakin urkintaa, arviointi leimaamista, avohuollon tukitoimi huostaanoton pohjustamista, säännöllinen hoitokontakti pakotettua ja tarpeetonta seulausta, lapsen etu sijaishuollon edunvalvontaa, räätälöity opetus lähihoitajaharjoittelijan läksyvalvontaa laitoksessa ja kohentunut toimintakyky työntekijän käskyjen tottelemista.
Aaltion tutkimuksessa perheiden toimintakyvyssä tapahtui lastensuojelun aikana sekä positiivisia että negatiivisia muutoksia mm. lapsen kohtelun ja perheenjäsenten kuormituksen, käytöksen, sosiaalisten suhteiden, voimavarojen ja kykyjen suhteen. Aaltio kertoo, että ”aiempaa useammalla vanhemmalla oli arvioitu olevan päihdeongelmiin ja toiminnalliseen riippuvuuteen kytkeytyvää kuormitusta. Myös vanhemman omasta lapsuudenaikaisesta kaltoinkohtelusta johtuvaa kuormitusta oli havaittu aiempaa useammalla”.
Mielenkiintoista olisi tietää, mistä tutkija päättelee että vanhemman lastensuojelun aikana lisääntynyt kuormitus johtuu juuri oletetusta lapsuudenaikaisen kuormituksen heijastumasta eikä esim. tehdyistä lastensuojelutoimista tai lastensuojelun provokaatioista? Samalla argumentilla oikeutetaan lasten kaltoinkohtelu ja voinnin heikentyminen huonoissa sijaishuoltopaikoissa; oireilu tulkitaan aina heijastumaksi lapsuudenperheen oletetuista traumoista.
Ensi- ja turvakotien käyttämissä hoitotyön tutkimussäätiön riskilistoissa kaltoinkohtelun riskitekijöiksi mainitaan esim. monilapsisuus, yksinhuoltajuus, avioero, pienet tulot, työttömyys, stressi, kiire, tupakointi ja alhainen koulutus (Flick & Paavilainen, 2008). Riskilistaa lukeva huolikoulutettu tarkkailija voi ruveta sommittelemaan esimerkiksi vatsakipua valittavan, levottoman koululaisen vaivojen alkuperäksi stressaantunutta äitiä ja koota tarinan lapsen kaltoinkohtelusta ja huostaanotontarpeesta perheen monilapsisuuden ja isän tupakoinnin perusteella. Esimerkiksi äidin ja vauvan katsekontaktin pituudesta voi tällöin tulla ratkaiseva asia siinä, tulkitaanko äidin vanhemmuus riittäväksi ja saako hän pitää lapsensa, silloinkin, kun neuvola ei ole havainnut äidin vanhemmuudessa minkäänlaista huomautettavaa. (Ikonen, 2013).
Tarinallistettu huoli vai todettu tarve?
Aaltio toteaa, että mittarien ja strukrutoitujen lomakkeiden käyttö hyvinvointipalveluissa on herättänyt monenlaista keskustelua niin Suomessa kuin maailmalla. Englannissa lapsen palvelutarpeen arviointilomaketta (Common Assessment Framework) käyttäneet ”työntekijät kritisoivat sitä, että heidät oli pakotettu dokumentoimaan asiakastapausta koskevat havaintonsa ennaltamäärättyyn muotoon. Työntekijät eivät myöskään suostuneet käyttämään CAF- viitekehyksessä ja lomakkeissa käytettyä käsitteistöä, vaan halusivat esimerkiksi puhua mieluummin ”huolesta” siinä missä CAF-mallissa puhuttin ”tarpeista”. Työntekijät halusivat mieluummin kirjata asiakastiedot kertomuksen muotoon (White et al. 2009)”.
Myös sosiaalityön tutkija Leslie Margolin on huomannut sosiaalityöntekijöiden tarpeen tarinallistaa asiakaskertomuksiaan. Margolinin (1997) mukaan sosiaalityöntekijät kääntävät rutiininomaisesti asiakkaiden ilmaisemat tarpeet (sen mitä he sanovat tarvitsevansa) kirjauksiin siitä, mitä asiakkaat ovat (millaisia he ovat, millainen heidän kotinsa on). Suomessa Aino Kääriäinen on arvostellut sosiaalityön asiakasdokumentaatiota keskittymisestä trivialiteetteihin esim. kymmeniä sivuja käsittäviä kuvauksia asiakkaiden kotien järjestyksestä.
Professori Bo Edvardsson puolestaan on kiinnittänyt huomiota lastensuojelun selvityksistä löydettyyn laajamittaiseen fabrikointiin. Hänen tutkimansa lastensuojelun selvitykset eivät perustuneet objektiiviseen tosiseikkaselvittelyyn vaan muistuttivat enemmän syytekirjelmiä, joissa oli sellaisia tyypillisiä piirteitä kuin yksipuolinen valikointi, epäluotettavuus, toistaminen ja tietojen epämääräisyys.
Miten lastensuojelun vaikuttavuutta voi luotettavasti tutkia, jos tutkimusaineistoksi kelpuutetaan leikkauksia pelkäävien usein epäpätevien työntekijöiden tarinallistettu ja subjektiivinen huoli?
Mittarilomake skannerina ja kohtaamisen korvaajana
Toimintakykymittarin selkeä vaara on, että sitä käytetään lastensuojelun vaikuttavuuden tutkimisen sijaan perheiden riskiseulaamiseen. Itsearviointilomakkeilla vanhemmat pannaan tekemään itse oma riskiseulauksensa. Heikosta vastausprosentista päätellen myös vanhemmat ovat vaistonneet vaaran. Palautettuja itsearviointilomakkeita oli lopussa vain 10.
On myös mahdollista ja jopa todennäköistä, että lastensuojelua tuntemattomat vanhemmat liioittelevat alussa palvelutarvettaan päästäkseen luvattuihin palveluihin. Tutustuttuaan ja petyttyään lastensuojelun suppeaan toimenpidevalikoimaan ja toimintatapoihin he ehkä haluavatkin päästä vain pikaisesti asiakkuuksistaan eroon liioittelemalla omaa hyvinvointiaan ja kieltämällä lisäpalveluiden tarpeensa.
Aaltio kuitenkin huomaa vaaran lomakkeen väärinkäyttöön skannerina. Aaltion mukaan ”yksi mittarilomakkeisiin liittyvä verrattain yleinen väärinkäsitys koskee sen käyttötapaa asiakasprosessissa. Mittarilomakkeiden esittelyissä ja koulutuksissa on pyritty korostamaan, että lomake on dokumentointiväline ja tarkistuslista - ei haastatteluväline. Asiakkaan tilanne on tarkoitus kartoittaa aidosti kohtaamalla ja vuorovaikutuksellisesti keskustelemalla. Työntekijän on tarkoitus edelleen käyttää omaa ammattitaitoaan asiakkaan tilanteen selvittämiseksi. Lomakkeen ei ole tarkoitus automatisoida arviointiprosessia eikä korvata inhimillistä kohtaamista teknisillä välineillä. Myös Cox et al. (2009) korostavat, että hyvä arviointi perustuu aina useisiin tietolähteisiin, menetelmiin ja useampaan arviointikertaan. Mikäli mittarilomaketta käytetään asiakasperheen ”skannaamiseen”, sitä on käytetty väärin”.
Valitettavasti sinänsä hyväätarkoittavien menetelmien väärinkäyttöön ei lastensuojelussa puututa millään tavalla eikä väärinkäytöstä seuraa rangaistuksia.
Performatiivinen mittari
Loppuraporttinsa päätteeksi Aaltio nostaa esiin tärkeän havainnon mittareiden performatiivisuudesta, jolla tarkoitetaan mittarin kykyä muokata mitattavaa toimintaa mittarin mukaiseksi. Aaltion mukaan "tämä voi toimia työntekijöiden ja asiakkaiden intressejä vastaan, mutta myös niiden puolesta. Jos palvelujen arviointiin käytettävät mittarit kartoittavat palvelun sisällön kannalta epäolennaisia seikkoja tai pahimmillaan jättävät sisällön kokonaan huomioimatta, palvelutuotantoa voidaan ryhtyä ohjaamaan väärillä kriteereillä väärään suuntaan. Jos palveluita sen sijaan arvioidaan mittarilla, joka jäsennetään työn sisältöä oikein ja kattavasti, palvelujen resursointia ja organisointia koskevat päätökset voidaan tehdä tarkoituksenmukaisella tavalla".
Lastensuojelun vaikuttavuustutkimus riippumattomalle taholle
On selvää, että mikäli mittarilomaketta voidaan käyttää väärin ja vääriin tarkoituksiin, sitä myös käytetään. Historia osoittaa , että kaikkia lastensuojeluun jätettyjä porsaanreikiä käytetään jos ja kun valvontaa ja negatiivisia sanktioita ei ole.
Lastensuojelun vaikuttavuustutkimukselle on iso sosiaalinen tilaus ja taloudellinen tarve. On tärkeää tutkia onnistutaanko palveluilla tuottamaan hyvinvointia palvelujen saajille. On myös tärkeää saada tietoja numeeriseen ja vertailtavaan muotoon. Valitettavasti sosiaalityötekijöitä haastattelemalla tai heidän dokumenttejaan tutkimalla ei saada luotettavaa tietoa lastensuojelutyön vaikuttavuudesta vaan pikemminkin sosiaalityöntekijöiden argumentoinnista ja kirjauskäytännöistä; heidän maailmankuvastaan ja tavoistaan perustella ja oikeuttaa päätöksiään.
Parhaiten vaikuttavuustutkimus onnistuisi siten, että vaikuttavuuden arviointi siirrettäisiin lastensuojelusta ja sijaishuollosta riippumattomalle tutkimustaholle, jolle annettaisiin laajat oikeudet tutkia ja yhdistellä eri rekistereitä ja raportoida löydöksiä. Myös lasten ja vanhempien palautteiden keruu ja haastattelut pitäisi siirtää lastensuojelun työntekijöiltä riippumattomille toimijoille.
Lue myös:
☞ Kansanvalistusta lastensuojelun asiakkaalle
☞ Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa
☞ Lastensuojelun porttiteoria avunpyyntö avautuminen ja lasu-asiakkuus portteja elinkautisiin
☞ Opas & Info
Muita uusia Lokakuun liikkeen julkaisuja
☞ Sosiaalityön ja elämänhallinnan "uusi ihminen"
☞ Vaiettu kampanja laitoshoidon vaaroista
☞ Suomen lastensuojelu jälleen Astahovin syynissä
☞ Valtiollisesta rasismista
☞ Asianajaja Jean Boldt
☞ Sosiaalihuollon tiedonhallinta-uudistus rapauttaa asiakkaiden oikeusturvaa?
☞ ISÄ?
☞ Kuka kertoo kunnanjohtajalle? Avoin kirje Tuusulan kunnalle
☞ Perhekuntoutuksen lyhyt oppimäärä
☞ Tue lapsia ja perheitä- älä bisnestä
☞ WANTED: information about Foster Care Associates and Core Assets Group
☞ Turvapaikanhakijat lapsibisneksen ankkureina
RSS Feed
