Adoptiotoiminnan juuret ovat punaorpojen valkaisussa
Tutkimustiedon puute, historiallisen ja poliittisen muistin häviäminen, adoptoitavissa olevien lasten väheneminen ja turvapaikanhakijalasten lisääntyminen, tehokas lobbaus ja kuntien talouspolitiikka ovat hankkineet uusia kannattajia avoimelle adoptiolle ja pysyvälle huostaanotolle. Muutama viikko suomalaisen sijaishuoltoselvityksen jälkeen Suomen Keskustanaiset esittää, että lastensuojelulakia muutetaan niin, että avointa adoptiota pitää harkita yhtenä tasa-arvoisena vaihtoehtona huostaanoton rinnalla.
"Adoptio ei ole lasten kannalta yleisesti hyvä ratkaisu", kommentoi Perhekotien keskusjärjestön edustaja Tellervo Söderberg aiemmin ja huomautti, että "myös adoptiolapset voidaan sijoittaa perhekotiin".
Lapsen oikeuksien komitean yleiskommentin mukaan lapsen erottamiseen vanhemmista ei tulisi ryhtyä, jos lasta voidaan suojella lievemmilläkin toimenpiteillä. Ehdotus adoptiosta sijoituksen vaihtoehtona on epäeettinen tilanteessa, jossa lastensuojelu on todettu vakavaksi ihmisoikeusongelmaksi, lasten eriarvoistuminen lisääntyy, asiakaslähtöisyys- ja osallisuus, perheen jälleenyhdistämisvelvoite tai oikeusturva eivät toteudu eivätkä lapset ja vanhemmat saa tarvitsemaansa tukea ennen, aikana eikä jälkeen huostaanoton.
Suomalaisen adoptiotoiminnan juuret ovat sisällissodan tuottamien punaorpojen valkaisupyrkimyksissä ja lastensuojelulaitoksia, lastensuojelun edunvalvontaa ja lakimiespalvelua ylläpitävässä Pelastakaa Lapset ry:ssä (Pela), Koteja Kodittomille Lapsille -yhdistyksen seuraajassa.
Eräät lapsilainsäädännön syntyä selvitelleet tutkijat tulkitsivat au-lapsilain ja ottolapsilain olevan luokkalakeja (Jousimaa, 1987) . Niiden tehtävänä oli tarvittaessa erottaa lapset vanhemmistaan ja sijoittaa heidät koteihin, joissa he kasvaisivat uuteen yhteiskuntaan sopeutuviksi kansalaisiksi. Myös nykyisen sijaishuollon edunvalvonnaksi muuttuneen lastensuojelun heiliöläis- paloniemeläinen linjaus suosii poislähettämisen kulttuuria: se ei halua panostaa perheiden tukemiseen, hyväksyy tiukat (lainvastaiset) lasten ja biologisten vanhempien tapaamisrajoitukset ja vieraannuttamisen ja sen, että perhettä ei edes pyritä jälleenyhdistämään. Linjauksen oletus sijaishuollon paremmuudesta lasten kasvattajana aiheuttaa myös sen, ettei sijaishuoltoa pyritä valvomaan ja sijaishuollon väärinkäytöksiä katsotaan läpi sormien.
Kehitysyhteistyöjärjestöissä oivallettiin jo kauan sitten, että huono-osaisia lapsia kannattaa tukea perheissään ja lähiyhteisöissään. Think Child Safe- kampanja kehottaa valtioita suuntamaan politiikkaohjelmansa YK:n Guidelines for the Alternative Care of Children- suositusten mukaisesti ja varmistamaan ettei lapsia sijoiteta turhaan kodin ulkopuolelle. Ohjeissa korostetaan biologisen perheen tukemista ensisijaisena vaihtoehtona.
Suomi on saanut EIT:ltä lukuisia tuomioita lastensuojelu- ja sananvapausasioissa mutta ne eivät ole vaikuttaneet lastensuojelun käytäntöihin. THL:n Rakenteet, avuttomuus ja lainsäädäntö raportissa huomautetaan, että suomalaisessa hallintokulttuurissa näkyy tietynlainen asennemuutos. Kun aikaisemmin oikeustapauksia tai ylimpien lainvalvojien ratkaisuja pidettiin velvoittavina, toiminnan motivaatio voi nyt olla keinojen etsiminen niiden kiertämiseksi.
Adoptio- lapsen, lapsettomien, adoptiotoimiston vai kunnan etu?
Kansainvälisiä adoptioita ja lapsen edun ensisijaisuuden periaatetta tutkinut Jonna Salmela korostaa, että kenelläkään aikuisella ei ole subjektiivista oikeutta adoptioon, vaan adoptiossa ainoastaan lapsella on oikeuksia. Yksikään aikuinen ihminen ei voi vaatia itselleen lasta, joka ei ole adoption tarpeessa.
Nykyisin niin adoptiolaki, kuin kansainväliset sopimuksetkin lähtevät siitä, että biologisten vanhempien suostumukset täytyy olla hankittu tai edes yritetty hankkia, ennen kuin adoptio voidaan vahvistaa. Jo subsidiariteettiperiaatteestakin johtuu, että adoptiolautakunnan vaatiman selvityksen tulee kattaa myös se, miksi biologiset vanhemmat eivät halua / voi itse pitää huolta lapsesta. Niin keskeinen asema kuin biologisten vanhempien suostumuksilla adoptioissa onkin, ei adoptiolain 42§:ssä luvan myöntämisen edellytykseksi ole asetettu suostumusten hankkimista (Salmela, 2015).
Käytännössä on usein niin, että adoptiolasta toivovien aikuisten oikeudet ohittavat lapsen edun periaatteen, jonka professori J.P. Roos määrittelee kaikeksi siksi mitä ns. asiantuntijaviranomainen pitää lapsen etuna tai mikä sopivasti valitussa asiantuntijalausunnossa todetaan lapsen eduksi. Hänen mukaansa lapsen edusta on tullut lyömäase, jolla voidaan argumentoida sekä lapsen tosiasiallista mielipidettä että biologisten vanhempien näkemyksiä vastaan. Haagin konventio tai Cantwellin tarkastuslista tarjoaisikin suomalaista asiantuntijavaltaa paremmat eväät lapsen edun määrittelyyn.
Tutkija Elina Rautanen väittää, että vasta nyt aletaan tunnistaa ja tunnustaa, että lapseksiottaminen on yhä ennen kaikkea (varakkaiden pariskuntien) lapsettomuuden ongelman ratkaisemista. Neoliberaali riskiregiimi hakee adoptiosta myös kustannussäästöjä alati kohoaviin sijashuollon kuluihin. 1990-luvun lama- aikana kunnat pyrkivät välttämään äidin adoptioharkinnan ajalta aiheutuvia lasten väliaikaishoidon maksuja kiirehtimällä lapsen siirtämistä adoptioperheeseen (Kauppi & Rautanen 1997, 163).
Pakkoadoptioita ja muita väärinkäytöksiä
Hyvin läpinäkyvä esimerkki Suomesta, jossa sosiaalitoimessa oli ilmeisesti haluttu palvella jotakin tuttua kotimaista adoptiota odottanutta pariskuntaa etukäteen, oli muutamia vuosia sitten Dragsfjärdissä, nykyisellä Kemiönsaarella sattunut tapaus, jossa raskaaksi tullut 16-vuotias tyttö haluttiin siirtää perhekotiin 100 km päähän Turkuun erilleen poikaystävästään, eli odotettavan lapsen isästä, ja vanhemmistaan, vaikka mitään kovin erityistä syytä tähän ei ollut. Tarkoituksena lienee ollut tahallaan romahduttaa läheisten turvaverkko äidin ympäriltä ja lapsen synnyttyä pyytää nimiä adoptiopapereihin käyttäen verukkeena myös sitä, että vauvasta luopuminen auttaisi pääsyä sijoituksesta takaisin kotiin. Ilmeisesti runsaan iltapäivälehtinäkyvyyden ja huonon julkisuuden vuoksi huostaanottoa ei kuitenkaan toteutettu, vaikka siitä oli jo tehty alustava päätös "(Nummelin, 2012).
Nykyinen adoptiolaki ja lastensuojelun epäeettiset ja laittomat toimintakäytännöt eivät millään muotoa takaa onnistuneita tai edes lainmukaisia adoptioita. Kansainvälisissä adoptioissa ongelmaksi ovat osoittautuneet vanhempien informointivelvoitteen ja suostumuksen puuttuminen. Adoption mallimaiksi nostetuissa Englannissa ja Yhdysvalloissa netti ja lehtien palstat pursuavat traagisia adoptiotarinoita ja kadonneita omaisiaan etsiviä lapsia ja vanhempia. Englantilainen sosiaalityön professori Brigid Featherstone varoittaa adoptioista oletettuna ratkaisuna huono-osaisuuden ongelmiin ja kuviteltuna win-win- tilanteena, jota se ei hänen mukaansa ole.
Adoptioasiantuntija Nigel Cantwellin mukaan adoptiojärjestelmän väärinkäytöksiä havaitaan vuosittain huomattavia ja aina vain kasvavia määriä. Äärimmäisissä tapauksissa lapsia on viety vanhemmiltaan vastoin heidän tietoaan ja tahtoaan. Perheitä on myös painostettu antamaan lapsensa adoptioon, vaikka heitä olisi voitu auttaa lievemminkin keinoin (Salmela, 2015).
Adoptiolain löysä ja tulkinnanvarainen ” yhteys biologisiin vanhempiinsa turvataan tuomioistuimen vahvistamalla yhteydenpitosopimuksella, jos yhteydenpito on arvioitu lapselle hyväksi”- muotoilu käytännössä vesittää lapsen yhteydenpito-oikeuden syntymäperheeseen ja jättää sen adoptiovanhempien ja sosiaalityöntekijöiden hyvän tahdon varaan.
On syytä epäillä, että avoimen (pakko)adoption mahdollistava adoptiolaki yhdistettynä olemattomiin lastensuojelun avohuollon tukitoimiin ja edunvalvontahankkeeseen, tulkinnanvaraiseen lastensuojelulakiin ja mielivaltaisiin lastensuojelun käytäntöihin vaarantaa vakavasti köyhien lasten ja perheiden oikeusturvan, osallisuuden ja ihmisoikeudet.
Adoptio on huostaanottoriski
Adoptio vaatii perheeltä kuin perheeltä poikkeuksellisia voimavaroja ja aiheuttaa stressiä niin adoptiovanhemmille kuin adoptoitavalle. Duodecimin mukaan tähän mennessä merkittävin adoptiotutkimus osoitti Ruotsin ulkopuolelta adoptoiduilla lapsilla olevan aikuisiässä 3-4-kertainen itsemurha- ja psyykkisen sairastavuuden vaara, viisinkertainen huumeriippuvuuden vaara, 2-3-kertainen alkoholin väärinkäytön vaara (Hjern ym. 2002) ja 3-5-kertainen todennäköisyys laitos- tai sijaisperhesijoitukseen kymmenen ikävuoden jälkeen (Elmund ym. 2007) verrattuna samanlaisen sosioekonomisen taustan omaaviin ruotsalaislapsiin tai perheiden biologisiin sisaruksiin. Adoptiolapsilla oli myös todennäköisemmin rikosrekisteri kuin verrokeilla (Hjern ym. 2002). Suomalaisilla kansainvälisen adoption kautta tulleilla adoptiolapsilla esiintyy kolminkertaisesti oppimisvaikeuksia verrattuna keskimääräiseen väestöön (Ruuska ym. 2012. 697).
Myös adoptioperheet kärsivät mielivaltaisesta lastensuojelusta ja toimimattomasta ja häiriöorientoituneesta sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmästä.
Varatuomari Leeni Ikosen mukaan medikalisointi koskettaa tänä päivänä kaikkia lastensuojeluperheitä, mutta erityisesti adoptioperheitä. Lapsi saa herkästi diagnoosin ja samalla leimautuu loppuiäksi. Päiväkodissa tai koulussa temperamentiltaan “poikkeava” lapsi leimataan usein huonosti kasvatetuksi ja hänen käytöksensä syitä haetaan kotioloista. Ammattikasvattajilla ei ole riittävästi tietoa adoptiolapsen kiinnittymisprosessista.
Adoptioperhe kertoo: "Jatkuva tutkimusten tekeminen ilman toimintamallia lapsen kehityksen ohjaamiseksi on suuri rasite lapselle sekä koko perheelle. Poikkeavuus ei välttämättä ole epänormaalia tai sairautta. Ristiriidat kodin ja koulun välillä kumuloituivat tilanteeseen, jossa lapsi huomiota hakiessaan turvautui opettajaan kertoen äidin pahoinpidelleen häntä. Koulu käynnisti lastensuojeluilmoituksin menettelyn, joka päätyi poliisitutkintaan.
Koululääkäriltä saamamme tuen avulla lapsi siirtyi sairaslomalle. Saimme myöhemmin lukea, kuinka sosiaalitoimi suunnitteli kiireellistä huostaanottoa. Koulun henkilökunta oli väittänyt lapsen tuntevan pelkoa äitiään kohtaan. Lääkäri teki lähetteen lastenpsykiatriselle kriisijaksolle sairaalaan”.
Ikonen väittää, että "adoptioperheet kohtaavat usein lapsen murrosiän myötä ongelmia, jotka ovat huomattavasti biologisen lapsen murrosikää moninaisempia. Vanhemmille voidaan uskotella, että nuoren sijoitus kodin ulkopuolelle on paras ratkaisu ja että vain ammattikasvattaja selviää murrosikäisen kanssa. Laitokseen joutuminen on kuitenkin huomattava riski joutua epäsosiaaliseen seuraan. Hyvin usein murrosiän päihdekokeilut jatkuvat “laillisesti” lastenkodissa eikä ole harvinaista, että ensimmäiset rikoksetkin nuori tekee sijoituksen myötä. Kanteluviranomaisia on jo pitkään huolestuttanut se, etteivät laitoksiin sijoitetut nuoret saa kunnollista perusopetusta".
Ikosen mukaan Pelastakaa Lapset ry (Pela) , joka auttaa perhettä saamaan itselleen adoptiolapsen, voi myöhemmin olla tämän lapsen huostaanottoprosessissa mukana sijoittamassa adoptiolasta sijaisperheeseen tai omiin lastenkoteihinsa. Lasten huostaanotoista on tullut kannattavaa liiketoimintaa.
Tutkimustiedon puute, historiallisen ja poliittisen muistin häviäminen, adoptoitavissa olevien lasten väheneminen ja turvapaikanhakijalasten lisääntyminen, tehokas lobbaus ja kuntien talouspolitiikka ovat hankkineet uusia kannattajia avoimelle adoptiolle ja pysyvälle huostaanotolle. Muutama viikko suomalaisen sijaishuoltoselvityksen jälkeen Suomen Keskustanaiset esittää, että lastensuojelulakia muutetaan niin, että avointa adoptiota pitää harkita yhtenä tasa-arvoisena vaihtoehtona huostaanoton rinnalla.
"Adoptio ei ole lasten kannalta yleisesti hyvä ratkaisu", kommentoi Perhekotien keskusjärjestön edustaja Tellervo Söderberg aiemmin ja huomautti, että "myös adoptiolapset voidaan sijoittaa perhekotiin".
Lapsen oikeuksien komitean yleiskommentin mukaan lapsen erottamiseen vanhemmista ei tulisi ryhtyä, jos lasta voidaan suojella lievemmilläkin toimenpiteillä. Ehdotus adoptiosta sijoituksen vaihtoehtona on epäeettinen tilanteessa, jossa lastensuojelu on todettu vakavaksi ihmisoikeusongelmaksi, lasten eriarvoistuminen lisääntyy, asiakaslähtöisyys- ja osallisuus, perheen jälleenyhdistämisvelvoite tai oikeusturva eivät toteudu eivätkä lapset ja vanhemmat saa tarvitsemaansa tukea ennen, aikana eikä jälkeen huostaanoton.
Suomalaisen adoptiotoiminnan juuret ovat sisällissodan tuottamien punaorpojen valkaisupyrkimyksissä ja lastensuojelulaitoksia, lastensuojelun edunvalvontaa ja lakimiespalvelua ylläpitävässä Pelastakaa Lapset ry:ssä (Pela), Koteja Kodittomille Lapsille -yhdistyksen seuraajassa.
Eräät lapsilainsäädännön syntyä selvitelleet tutkijat tulkitsivat au-lapsilain ja ottolapsilain olevan luokkalakeja (Jousimaa, 1987) . Niiden tehtävänä oli tarvittaessa erottaa lapset vanhemmistaan ja sijoittaa heidät koteihin, joissa he kasvaisivat uuteen yhteiskuntaan sopeutuviksi kansalaisiksi. Myös nykyisen sijaishuollon edunvalvonnaksi muuttuneen lastensuojelun heiliöläis- paloniemeläinen linjaus suosii poislähettämisen kulttuuria: se ei halua panostaa perheiden tukemiseen, hyväksyy tiukat (lainvastaiset) lasten ja biologisten vanhempien tapaamisrajoitukset ja vieraannuttamisen ja sen, että perhettä ei edes pyritä jälleenyhdistämään. Linjauksen oletus sijaishuollon paremmuudesta lasten kasvattajana aiheuttaa myös sen, ettei sijaishuoltoa pyritä valvomaan ja sijaishuollon väärinkäytöksiä katsotaan läpi sormien.
Kehitysyhteistyöjärjestöissä oivallettiin jo kauan sitten, että huono-osaisia lapsia kannattaa tukea perheissään ja lähiyhteisöissään. Think Child Safe- kampanja kehottaa valtioita suuntamaan politiikkaohjelmansa YK:n Guidelines for the Alternative Care of Children- suositusten mukaisesti ja varmistamaan ettei lapsia sijoiteta turhaan kodin ulkopuolelle. Ohjeissa korostetaan biologisen perheen tukemista ensisijaisena vaihtoehtona.
Suomi on saanut EIT:ltä lukuisia tuomioita lastensuojelu- ja sananvapausasioissa mutta ne eivät ole vaikuttaneet lastensuojelun käytäntöihin. THL:n Rakenteet, avuttomuus ja lainsäädäntö raportissa huomautetaan, että suomalaisessa hallintokulttuurissa näkyy tietynlainen asennemuutos. Kun aikaisemmin oikeustapauksia tai ylimpien lainvalvojien ratkaisuja pidettiin velvoittavina, toiminnan motivaatio voi nyt olla keinojen etsiminen niiden kiertämiseksi.
Adoptio- lapsen, lapsettomien, adoptiotoimiston vai kunnan etu?
Kansainvälisiä adoptioita ja lapsen edun ensisijaisuuden periaatetta tutkinut Jonna Salmela korostaa, että kenelläkään aikuisella ei ole subjektiivista oikeutta adoptioon, vaan adoptiossa ainoastaan lapsella on oikeuksia. Yksikään aikuinen ihminen ei voi vaatia itselleen lasta, joka ei ole adoption tarpeessa.
Nykyisin niin adoptiolaki, kuin kansainväliset sopimuksetkin lähtevät siitä, että biologisten vanhempien suostumukset täytyy olla hankittu tai edes yritetty hankkia, ennen kuin adoptio voidaan vahvistaa. Jo subsidiariteettiperiaatteestakin johtuu, että adoptiolautakunnan vaatiman selvityksen tulee kattaa myös se, miksi biologiset vanhemmat eivät halua / voi itse pitää huolta lapsesta. Niin keskeinen asema kuin biologisten vanhempien suostumuksilla adoptioissa onkin, ei adoptiolain 42§:ssä luvan myöntämisen edellytykseksi ole asetettu suostumusten hankkimista (Salmela, 2015).
Käytännössä on usein niin, että adoptiolasta toivovien aikuisten oikeudet ohittavat lapsen edun periaatteen, jonka professori J.P. Roos määrittelee kaikeksi siksi mitä ns. asiantuntijaviranomainen pitää lapsen etuna tai mikä sopivasti valitussa asiantuntijalausunnossa todetaan lapsen eduksi. Hänen mukaansa lapsen edusta on tullut lyömäase, jolla voidaan argumentoida sekä lapsen tosiasiallista mielipidettä että biologisten vanhempien näkemyksiä vastaan. Haagin konventio tai Cantwellin tarkastuslista tarjoaisikin suomalaista asiantuntijavaltaa paremmat eväät lapsen edun määrittelyyn.
Tutkija Elina Rautanen väittää, että vasta nyt aletaan tunnistaa ja tunnustaa, että lapseksiottaminen on yhä ennen kaikkea (varakkaiden pariskuntien) lapsettomuuden ongelman ratkaisemista. Neoliberaali riskiregiimi hakee adoptiosta myös kustannussäästöjä alati kohoaviin sijashuollon kuluihin. 1990-luvun lama- aikana kunnat pyrkivät välttämään äidin adoptioharkinnan ajalta aiheutuvia lasten väliaikaishoidon maksuja kiirehtimällä lapsen siirtämistä adoptioperheeseen (Kauppi & Rautanen 1997, 163).
Pakkoadoptioita ja muita väärinkäytöksiä
Hyvin läpinäkyvä esimerkki Suomesta, jossa sosiaalitoimessa oli ilmeisesti haluttu palvella jotakin tuttua kotimaista adoptiota odottanutta pariskuntaa etukäteen, oli muutamia vuosia sitten Dragsfjärdissä, nykyisellä Kemiönsaarella sattunut tapaus, jossa raskaaksi tullut 16-vuotias tyttö haluttiin siirtää perhekotiin 100 km päähän Turkuun erilleen poikaystävästään, eli odotettavan lapsen isästä, ja vanhemmistaan, vaikka mitään kovin erityistä syytä tähän ei ollut. Tarkoituksena lienee ollut tahallaan romahduttaa läheisten turvaverkko äidin ympäriltä ja lapsen synnyttyä pyytää nimiä adoptiopapereihin käyttäen verukkeena myös sitä, että vauvasta luopuminen auttaisi pääsyä sijoituksesta takaisin kotiin. Ilmeisesti runsaan iltapäivälehtinäkyvyyden ja huonon julkisuuden vuoksi huostaanottoa ei kuitenkaan toteutettu, vaikka siitä oli jo tehty alustava päätös "(Nummelin, 2012).
Nykyinen adoptiolaki ja lastensuojelun epäeettiset ja laittomat toimintakäytännöt eivät millään muotoa takaa onnistuneita tai edes lainmukaisia adoptioita. Kansainvälisissä adoptioissa ongelmaksi ovat osoittautuneet vanhempien informointivelvoitteen ja suostumuksen puuttuminen. Adoption mallimaiksi nostetuissa Englannissa ja Yhdysvalloissa netti ja lehtien palstat pursuavat traagisia adoptiotarinoita ja kadonneita omaisiaan etsiviä lapsia ja vanhempia. Englantilainen sosiaalityön professori Brigid Featherstone varoittaa adoptioista oletettuna ratkaisuna huono-osaisuuden ongelmiin ja kuviteltuna win-win- tilanteena, jota se ei hänen mukaansa ole.
Adoptioasiantuntija Nigel Cantwellin mukaan adoptiojärjestelmän väärinkäytöksiä havaitaan vuosittain huomattavia ja aina vain kasvavia määriä. Äärimmäisissä tapauksissa lapsia on viety vanhemmiltaan vastoin heidän tietoaan ja tahtoaan. Perheitä on myös painostettu antamaan lapsensa adoptioon, vaikka heitä olisi voitu auttaa lievemminkin keinoin (Salmela, 2015).
Adoptiolain löysä ja tulkinnanvarainen ” yhteys biologisiin vanhempiinsa turvataan tuomioistuimen vahvistamalla yhteydenpitosopimuksella, jos yhteydenpito on arvioitu lapselle hyväksi”- muotoilu käytännössä vesittää lapsen yhteydenpito-oikeuden syntymäperheeseen ja jättää sen adoptiovanhempien ja sosiaalityöntekijöiden hyvän tahdon varaan.
On syytä epäillä, että avoimen (pakko)adoption mahdollistava adoptiolaki yhdistettynä olemattomiin lastensuojelun avohuollon tukitoimiin ja edunvalvontahankkeeseen, tulkinnanvaraiseen lastensuojelulakiin ja mielivaltaisiin lastensuojelun käytäntöihin vaarantaa vakavasti köyhien lasten ja perheiden oikeusturvan, osallisuuden ja ihmisoikeudet.
Adoptio on huostaanottoriski
Adoptio vaatii perheeltä kuin perheeltä poikkeuksellisia voimavaroja ja aiheuttaa stressiä niin adoptiovanhemmille kuin adoptoitavalle. Duodecimin mukaan tähän mennessä merkittävin adoptiotutkimus osoitti Ruotsin ulkopuolelta adoptoiduilla lapsilla olevan aikuisiässä 3-4-kertainen itsemurha- ja psyykkisen sairastavuuden vaara, viisinkertainen huumeriippuvuuden vaara, 2-3-kertainen alkoholin väärinkäytön vaara (Hjern ym. 2002) ja 3-5-kertainen todennäköisyys laitos- tai sijaisperhesijoitukseen kymmenen ikävuoden jälkeen (Elmund ym. 2007) verrattuna samanlaisen sosioekonomisen taustan omaaviin ruotsalaislapsiin tai perheiden biologisiin sisaruksiin. Adoptiolapsilla oli myös todennäköisemmin rikosrekisteri kuin verrokeilla (Hjern ym. 2002). Suomalaisilla kansainvälisen adoption kautta tulleilla adoptiolapsilla esiintyy kolminkertaisesti oppimisvaikeuksia verrattuna keskimääräiseen väestöön (Ruuska ym. 2012. 697).
Myös adoptioperheet kärsivät mielivaltaisesta lastensuojelusta ja toimimattomasta ja häiriöorientoituneesta sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmästä.
Varatuomari Leeni Ikosen mukaan medikalisointi koskettaa tänä päivänä kaikkia lastensuojeluperheitä, mutta erityisesti adoptioperheitä. Lapsi saa herkästi diagnoosin ja samalla leimautuu loppuiäksi. Päiväkodissa tai koulussa temperamentiltaan “poikkeava” lapsi leimataan usein huonosti kasvatetuksi ja hänen käytöksensä syitä haetaan kotioloista. Ammattikasvattajilla ei ole riittävästi tietoa adoptiolapsen kiinnittymisprosessista.
Adoptioperhe kertoo: "Jatkuva tutkimusten tekeminen ilman toimintamallia lapsen kehityksen ohjaamiseksi on suuri rasite lapselle sekä koko perheelle. Poikkeavuus ei välttämättä ole epänormaalia tai sairautta. Ristiriidat kodin ja koulun välillä kumuloituivat tilanteeseen, jossa lapsi huomiota hakiessaan turvautui opettajaan kertoen äidin pahoinpidelleen häntä. Koulu käynnisti lastensuojeluilmoituksin menettelyn, joka päätyi poliisitutkintaan.
Koululääkäriltä saamamme tuen avulla lapsi siirtyi sairaslomalle. Saimme myöhemmin lukea, kuinka sosiaalitoimi suunnitteli kiireellistä huostaanottoa. Koulun henkilökunta oli väittänyt lapsen tuntevan pelkoa äitiään kohtaan. Lääkäri teki lähetteen lastenpsykiatriselle kriisijaksolle sairaalaan”.
Ikonen väittää, että "adoptioperheet kohtaavat usein lapsen murrosiän myötä ongelmia, jotka ovat huomattavasti biologisen lapsen murrosikää moninaisempia. Vanhemmille voidaan uskotella, että nuoren sijoitus kodin ulkopuolelle on paras ratkaisu ja että vain ammattikasvattaja selviää murrosikäisen kanssa. Laitokseen joutuminen on kuitenkin huomattava riski joutua epäsosiaaliseen seuraan. Hyvin usein murrosiän päihdekokeilut jatkuvat “laillisesti” lastenkodissa eikä ole harvinaista, että ensimmäiset rikoksetkin nuori tekee sijoituksen myötä. Kanteluviranomaisia on jo pitkään huolestuttanut se, etteivät laitoksiin sijoitetut nuoret saa kunnollista perusopetusta".
Ikosen mukaan Pelastakaa Lapset ry (Pela) , joka auttaa perhettä saamaan itselleen adoptiolapsen, voi myöhemmin olla tämän lapsen huostaanottoprosessissa mukana sijoittamassa adoptiolasta sijaisperheeseen tai omiin lastenkoteihinsa. Lasten huostaanotoista on tullut kannattavaa liiketoimintaa.
Äitejä painostetaan adoptioon ja jätetään vaille tukea
Marika Tollmanin mukaan kotimaista adoptiota käsitellään terveys- ja sosiaalialan kirjoissa yleensä erittäin niukasti ja biologisten äitien näkökulma puuttuu lähes täysin. Tarkemmat haastattelut paljastivat "vapaaehtoisten" adoptiotilanteiden valinnanvapauden ja vaihtoehtojen puutteen (Logan 1996). Koska adoptiolasta odottavia perheitä on nykyään huomattavasti enemmän kuin adoptioon tulevia lapsia, saatetaan äitejä hienovaraisesti painostaa lapsen adoptioon antamiseen (Millen & Roll 1985; Condon 1986).
Davidsonin (1994) tutkimuksessa adoptioon lapsen luovuttaneet naiset kuvasivat terveyden- ja sosiaalihuollosta saamaansa hoitoa ja tukea tietämättömäksi ja välinpitämättömäksi heidän tarpeistaan. Työntekijöiden asenteita nämä naiset kuvasivat kylmiksi ja halveksiviksi.
Suomalaiset adoptioon lapsensa luovuttaneet äidit kuvasivat adoptioprosessia näin:
”Tuntuu että koko järjestelmä halusi vain lapsen ja kasvattiperheen onnelliseksi, kukaan ei välittänyt mitä mulle kuulu tai miten jaksoin.” (Tollman, 2006, 37)
”Suoraan sanottuna se adoptioneuvonta jota minä sain, tähtäsi vain ja ainoastaan siihen että päätyisin adoptioon. Olin etukäteen luullut, että käsiteltäisiin myös niitä vaihtoehtoja jotka voisivat johtaa lapsen pitämiseen, esim tukiperhe tai jotkin muut avohuollon tukitoimet, mutta näin ei ollut. Ei myöskään annettu minkäänlaista tietoa siitä mistä hakea apua, miten muut samassa tilanteessa olleet olivat asian kokeneet tai onko edes olemassa mitään vertaisryhmiä." (mt., 35)
Terveyden- ja sosiaalityön osalta saamaansa palvelua äidit kuvasivat osaamattomaksi, fyysiseen puoleen keskittyväksi ja puolueelliseksi. Haastatellut kokivat jääneensä ilman henkistä tukea. Adoption järjestämisen suhteen he kokivat itsensä osattomiksi ja ulkopuolisiksi. Äitien kokemukset vastaavat Tarja Hiltusen väitöskirjan ja LSKL:n tutkimustuloksia sosiaalipalvelujärjestelmän haluttomuudesta/ kyvyttömyydestä auttaa huono- osaisia vanhempia ja heidän lapsiaan.
Ilman palvelunkäyttäjiä ja sijaishuollon edunvalvojien yliedustuksella suunniteltuun lastensuojelulakiin koottiin kaikki sellaiset asiat ja toimenpiteet, joiden jo ennakkoon voitiin arvioida tuottavan vakavia ongelmia; varhainen puuttuminen, asiantuntijavallan lisääminen, lastenpsykiatriset tiimit ja heikko oikeuslaitos. Työryhmä toteutti viranomaisen toiveet ja sai aikaan kriisin. Lastensuojelulakia on jouduttu uudistamaan viime vuosina lähes 20 kertaa.
Eikö ennen avoimen pakkoadoption ja pysyvien huostaanottojen lobbausta kannattaisi selvittää perheille tarjottu tuki, huostaanottojen syyt, lastensuojeluprosessien oikeellisuus, sijaishuollon olosuhteet ja lasten ja perheiden kokemukset vai haluaako Keskusta, että lastensuojelulakia korjaillaan edelleen, asiakkaat vaiennetaan ja nykyiset adoptiot ja sijaishuolto tutkitaan vasta viidenkymmenen vuoden kuluttua lapsiin kohdistuneiden rikosten jo vanhennuttua?
Lue myös:
☞ Vuoden Lastensuojeluilmoitus: Isä käy töissä!
☞ Sam Healy: sosiaalityöntekijän peri- vai irvikuva?
☞ Helsinkiläislapsi haluaa kuolla - Lastensuojelussa ei huolta
☞ Rakentavaa lastensuojelua Kurikassa
☞ Johdoton Helsinki kuormittuu johtamattomuudesta
☞ Kirkon ja sosiaalityön (epä)pyhä liitto
☞ Sosiaalityön koulutus tuottaa ja ylläpitää lastensuojelun ongelmia
☞ Elokuvia lastensuojelun asiakkaille
☞ Salassapitovelvoite ei estä sosiaalityöntekijän näkökulmaa
☞ Rikkaiden talouspopulismi ja natsisympatiat
☞ Helsingissä ei vieläkään kontaktoiduta ja kuulla lasta
☞ Toivosta ei kannata luopua
☞ Sijaishuollon Hullunkuriset Riskiperheet
☞ Kuka tarkkailee ketä - Rajaton sosiaalityöntekijä
☞ Pihakoivu- lapsibisnesryppään tehokas asiakashankinta ja rahastus
Marika Tollmanin mukaan kotimaista adoptiota käsitellään terveys- ja sosiaalialan kirjoissa yleensä erittäin niukasti ja biologisten äitien näkökulma puuttuu lähes täysin. Tarkemmat haastattelut paljastivat "vapaaehtoisten" adoptiotilanteiden valinnanvapauden ja vaihtoehtojen puutteen (Logan 1996). Koska adoptiolasta odottavia perheitä on nykyään huomattavasti enemmän kuin adoptioon tulevia lapsia, saatetaan äitejä hienovaraisesti painostaa lapsen adoptioon antamiseen (Millen & Roll 1985; Condon 1986).
Davidsonin (1994) tutkimuksessa adoptioon lapsen luovuttaneet naiset kuvasivat terveyden- ja sosiaalihuollosta saamaansa hoitoa ja tukea tietämättömäksi ja välinpitämättömäksi heidän tarpeistaan. Työntekijöiden asenteita nämä naiset kuvasivat kylmiksi ja halveksiviksi.
Suomalaiset adoptioon lapsensa luovuttaneet äidit kuvasivat adoptioprosessia näin:
”Tuntuu että koko järjestelmä halusi vain lapsen ja kasvattiperheen onnelliseksi, kukaan ei välittänyt mitä mulle kuulu tai miten jaksoin.” (Tollman, 2006, 37)
”Suoraan sanottuna se adoptioneuvonta jota minä sain, tähtäsi vain ja ainoastaan siihen että päätyisin adoptioon. Olin etukäteen luullut, että käsiteltäisiin myös niitä vaihtoehtoja jotka voisivat johtaa lapsen pitämiseen, esim tukiperhe tai jotkin muut avohuollon tukitoimet, mutta näin ei ollut. Ei myöskään annettu minkäänlaista tietoa siitä mistä hakea apua, miten muut samassa tilanteessa olleet olivat asian kokeneet tai onko edes olemassa mitään vertaisryhmiä." (mt., 35)
Terveyden- ja sosiaalityön osalta saamaansa palvelua äidit kuvasivat osaamattomaksi, fyysiseen puoleen keskittyväksi ja puolueelliseksi. Haastatellut kokivat jääneensä ilman henkistä tukea. Adoption järjestämisen suhteen he kokivat itsensä osattomiksi ja ulkopuolisiksi. Äitien kokemukset vastaavat Tarja Hiltusen väitöskirjan ja LSKL:n tutkimustuloksia sosiaalipalvelujärjestelmän haluttomuudesta/ kyvyttömyydestä auttaa huono- osaisia vanhempia ja heidän lapsiaan.
Ilman palvelunkäyttäjiä ja sijaishuollon edunvalvojien yliedustuksella suunniteltuun lastensuojelulakiin koottiin kaikki sellaiset asiat ja toimenpiteet, joiden jo ennakkoon voitiin arvioida tuottavan vakavia ongelmia; varhainen puuttuminen, asiantuntijavallan lisääminen, lastenpsykiatriset tiimit ja heikko oikeuslaitos. Työryhmä toteutti viranomaisen toiveet ja sai aikaan kriisin. Lastensuojelulakia on jouduttu uudistamaan viime vuosina lähes 20 kertaa.
Eikö ennen avoimen pakkoadoption ja pysyvien huostaanottojen lobbausta kannattaisi selvittää perheille tarjottu tuki, huostaanottojen syyt, lastensuojeluprosessien oikeellisuus, sijaishuollon olosuhteet ja lasten ja perheiden kokemukset vai haluaako Keskusta, että lastensuojelulakia korjaillaan edelleen, asiakkaat vaiennetaan ja nykyiset adoptiot ja sijaishuolto tutkitaan vasta viidenkymmenen vuoden kuluttua lapsiin kohdistuneiden rikosten jo vanhennuttua?
Lue myös:
☞ Vuoden Lastensuojeluilmoitus: Isä käy töissä!
☞ Sam Healy: sosiaalityöntekijän peri- vai irvikuva?
☞ Helsinkiläislapsi haluaa kuolla - Lastensuojelussa ei huolta
☞ Rakentavaa lastensuojelua Kurikassa
☞ Johdoton Helsinki kuormittuu johtamattomuudesta
☞ Kirkon ja sosiaalityön (epä)pyhä liitto
☞ Sosiaalityön koulutus tuottaa ja ylläpitää lastensuojelun ongelmia
☞ Elokuvia lastensuojelun asiakkaille
☞ Salassapitovelvoite ei estä sosiaalityöntekijän näkökulmaa
☞ Rikkaiden talouspopulismi ja natsisympatiat
☞ Helsingissä ei vieläkään kontaktoiduta ja kuulla lasta
☞ Toivosta ei kannata luopua
☞ Sijaishuollon Hullunkuriset Riskiperheet
☞ Kuka tarkkailee ketä - Rajaton sosiaalityöntekijä
☞ Pihakoivu- lapsibisnesryppään tehokas asiakashankinta ja rahastus
RSS Feed
