Tässä artikkelissa on lyhennelmä Humaania Päihdepolitiikkaa ry:n käännöstekstistä Johann Harin artikkelista “The Likely Cause of Addiction Has Been Discovered, and It Is Not What You Think“.
Tutkija Bruce Alexanderin teorian mukaan addiktiot ovat ihmisten tapa sopeutua juurettomuuteen; elämään vailla oman sosiaalisen ryhmän lohtua. Addiktiot eivät siis ole pelkästään mielihyvää tai pakoa todellisuudesta, vaan pyrkimys löytää jokin korvike sille sosiaaliselle yhteisölle, joka heiltä on otettu pois tai jota he eivät koskaan saaneet. Psyykkisen kivun tunne voi olla selitys myös sille, miksi terveet ihmiset eivät kokeissa ole saaneet heroiinista euforiaa. Oli se sitten alkoholi, heroiini tai uhkapeli mikä kivun vie pois – kivun katoaminen koukuttaa.
Tutkija Johann Harin mukaan "kemiaa korostava addiktioteoria sai alkunsa rottakokeista, joihin liittyvä tarina iskostettiin ihmisten tajuntaan 1980-luvulla Partnership for a Drug-free American kuuluisan mainosfilmin avulla. Koetilanne on yksinkertainen: Häkkiin laitetaan yksinäinen rotta, jonka ulottuvilla on kaksi vesipulloa. Yhdessä on pelkkää vettä. Toisen sisältämään veteen on sekoitettu heroiinia tai kokaiinia. Tulokset toistuvat johdonmukaisesti: rottien pakkomielteisyys huumattua vettä kohtaan yltyy pisteeseen, jossa eläimet käyttävät ainetta kuolettavia määriä.
Vancouverlainen psykologian professori Bruce Alexander pohti, mitä tapahtuisi jos tutkimusasetelmaa muokattaisiin, ja rakensi tämän vuoksi Rottapuiston – viihtyisän häkin, jossa rottien ulottuvilla oli värikkäitä palloja, laadukasta ruokaa ja tunneleita, joita pitkin juosta, sekä paljon ystäviä: kaikkea, mitä rotta saattoi haluta. Alexanderin pyrkimyksenä oli selvittää rottien reaktioita tällaisiin olosuhteisiin.
Rottapuiston rotat kokeilivat luonnollisesti molempia pulloja – hätkähdyttävin seurauksin: Hyvissä olosuhteissa elävät rotat eivät pitäneet heroiinivedestä, vaan pääosin karttoivat sitä, ja kokonaiskäyttömäärät olivat alle neljänneksen eristyksessä elävien rottien vastaavista. Yksikään rotta ei kuollut. Siinä missä eristetyt, onnettomat rotat addiktoituivat, yhdellekään onnellisessa elinympäristössä elävistä rotista ei tapahtunut vastaavaa".
Samaan aikaan oli menossa myös ihmiskoe asiasta. "Kyseinen ihmiskoe tunnetaan Vietnamin sotana. Time-lehden raportin mukaan heroiinia käytettiin Yhdysvaltain sotilaiden keskuudessa yhtä paljon kuin purukumia. Todistusaineisto oli vakuuttavaa: Archives of General Psychiatryn tutkimuksen mukaan viidennes Yhdysvaltain armeijan Vietnamissa palvelevista sotilaista oli palvelusaikanaan kehittänyt heroiiniriippuvuuden. Tähän reagoitiin ymmärrettävästi valtavalla järkytyksellä; ihmiset pelkäsivät, että rintamalta oli sodan loppuessa palaamassa narkomaanien hyökyaalto.
Sama tutkimus kuitenkin kertoo, että 95 prosenttia addiktoituneista sotilaista yksinkertaisesti lakkasi käyttämästä kotiin palattuaan. Vain harvat päätyivät vieroitukseen. He palasivat kammottavista häkkiolosuhteista miellyttävään elinympäristöön, eivätkä siksi enää kaivanneet ainetta.
Professori Alexander pitää huomiotaan perustavanlaatuisena haasteena niin oikeistolaiselle käsitykselle, jonka mukaan addiktiossa on kyse liiallisen hedonistisen juhlinnan aiheuttamasta moraalisesta selkärangattomuudesta, kuin myös liberaalille näkemykselle, jonka mukaan addiktio on kemiallisesti kaapattujen aivojen sairaus. Alexanderin argumentti on, että addiktiossa on kyse sopeutumisesta. Syy on vähemmän yksilössä ja enemmän tätä ympäröivässä häkissä.
Ensimmäisen rottapuistokokeen jälkeen Alexander vei tutkimuksensa askeleen verran pidemmälle. Hän toisti alkuperäiset kokeet, joissa omilleen jätetyt rotat alkoivat käyttäytyä pakkomielteisesti. Ainetta annettiin yhtäjaksoisesti 57 päivän ajan – sen jos minkä voi otaksua koukuttavan. Tämän jälkeen hän siirsi rotat eristyksestä Rottapuistoon. Hän halusi tietää, ovatko riippuvuuden syövereihin vajonneiden aivot kaapattu tavalla, josta toipuminen ei onnistu. Ottavatko aineet vallan? Seuraukset olivat tälläkin kertaa hätkähdyttäviä. Rotissa oli havaittavissa jonkin verran vieroitusoireita, mutta runsas käyttö loppui nopeasti, ja rotat palasivat normaalin elämän pariin. Virikkeellinen häkki pelasti heidät.
Johann Hari antaa esimerkin kokeesta, jota toteutetaan kaikkialla ympärillämme, ja joka saattaa osua kenen tahansa kohdalle. ”Jos jäät tänään auton alle ja murrat lonkkaluusi, sinulle määrätään hyvin todennäköisesti diamorfiinia, joka tunnetaan paremmin heroiinina. Sairaaloissa heroiinia annetaan kivunlievitykseen lukuisille ihmisille, pitkiä aikoja yhtäjatkoisesti. Lääkärin määräämä heroiini on huomattavasti vahvempaa ja puhtaampaa kuin katunarkomaanien käyttämä, rikollisten jatkeaineilla täyttämä heroiini. Jos vanha addiktioteoria pitää paikkansa – mikäli addiktio johtuu aineista itsestään, koska aineet ajavat kehon tarvitsemaan itseään – seurausten tulisi olla vääjäämättömiä: lukemattomien sairaalasta kotiutuneiden voisi olettaa metsästävän katukaupasta heroiinia riippuvuutensa aiheuttaman janon sammuttamiseksi. Yllättävä asianlaita on, ettei tällaista liiemmin tapahdu.
Tri. Gabor Maten mukaan aineella sairaalassa lääkityt lopettavat seinään, kuukausia kestäneestä käytöstä huolimatta. Samaa ainetta käytetään samanpituisten ajanjaksojen yli; katukäyttäjät muovautuvat epätoivoisiksi addikteiksi, mutta sairaalaympäristössä ainetta saaneilla potilailla ei vastaavia ongelmia esiinny.
Jos uskomuksena on, että addiktio selittyy kemiallisella koukulla, edellämainittu ei käy järkeen. Bruce Alexanderin teorian lähtökohdista asiat kuitenkin loksahtavat paikoilleen. Katuaddikti on kuin alkuperäisen tutkimuksen häkkiin eristetyt, yksinäiset rotat, joille on tarjolla yksi ainoa turvasatama. Potilas taas vastaa enemmän rottapuiston rottia. Hän palaa kotiin sellaisen elämän keskelle, jota elää rakastamiensa ihmisten ympäröivänä. Aine on sama, ympäristö ei."
Välttämätön ja parantava yhteys
"Professori Peter Cohenin mukaan ihmisillä on syvä tarve muodostaa sidoksia ja yhteyksiä. Tämä tarjoaa meille tyydytystä, ja jos emme kykene luomaan yhteyksiä muihin ihmisiin, etsimme yhteyttä muualta – rulettipyörän hyrinästä tai neulanpistoista. Hänen näkemyksensä on, että ‘addiktioista’ puhuminen olisi syytä hylätä, ja puhua sen sijaan ‘kiintymyksestä’. Heroiiniriippuvainen on luonut heroiiniin kiintymyssuhteen, koska sellaista ei ole syntynyt mihinkään muuhun.
Totuttu tarina kemiallisesta koukusta addiktion syynä on vain pieni osa kokonaiskuvasta.
Tämän seuraamukset satavuotiselle huumesodallemme ovat merkittäviä. Käymämme järjettömiin mittasuhteisiin paisunut sota – joka tappaa ihmisiä niin Meksikon ostoskeskuksissa kuin Liverpoolin kaduillakin – perustuu väitteeseen, jonka mukaan tietyistä kemikaaleista on päästävä eroon, koska ne kaappaavat ihmisten aivot ja tekevät riippuvuuden orjaksi. Jos aineet kuitenkaan eivät ole addiktion ajavin voima – jos ajavin voima onkin yhteyden puute – kuvatussa toiminnassa ei ole järjen hiventä.
Ironisesti huumesota kuitenkin voimistaa addiktioiden keskeisimpiä ajavia voimia. Esimerkki: arizonalaisessa vankilassa – Tent Cityssä – aineiden käytöstä narahtaminen johtaa viikkokausien mittaiseen eristykseen pienissä, kivestä rakennetuissa eristyshäkeissä (‘Kuopissa’). Suorempaa ihmisversiota tappavan riippuvuuden takaavista rottahäkeistä on vaikea kuvitella. Vankilasta vapauduttuaan ihmiset eivät rikosrekisteriensä vuoksi saa työtä, ja tämä voimistaa heidän eristäytyneisyyttään.
Harinn vakuuttaa, että vaihtoehto on olemassa. On mahdollista rakentaa järjestelmä, joka on suunniteltu tukemaan addiktien kytkeytymistä takaisin maailmaan – pois riippuvuuden syövereistä.
Kyse ei ole pelkästä teoriasta: järjestelmää toteutetaan jo käytännössä. 15 vuotta sitten Portugalin huumeongelma oli Euroopan pahimpien joukossa: kokonainen prosentti maan väestöstä oli heroiiniriippuvaisia. Huumesotaa oli kokeiltu, mutta ongelma jatkoi pahenemistaan. Lopulta päädyttiin kokeilemaan täysin toisenlaista lähestymistapaa: kaikkien huumausaineiden käyttö dekriminalisoitiin, ja rahat, jotka aiemmin oli käytetty riippuvaisten pidätyksiin ja vangitsemiseen, ohjattiin tukemaan yhteyden luontia – niin käyttäjien yhteyttä omiin tunteisiinsa kuin yhteiskuntaan laajemminkin. Keskeisimpiä askelia olivat asunnon turvaaminen sekä tuettu työllistyminen, jotka auttoivat merkityksellisyyden luomisessa ja tarjosivat syyn nousta aamuisin sängystä. Addikteja otetaan klinikoilla lämpimästi vastaan, ja heitä tuetaan opettelemaan yhteyden muodostamista omiin tunteisiinsa vuosikausien kuluessa kasautuneiden traumojen ja kemiallisilla yhdisteillä toteutetun lamaannuttamisen jälkeen. Tulokset alkavat olla selviä. British Journal of Criminologyn riippumaton tutkimus[1] osoitti, että dekriminalisaation myötä addiktion esiintyvyys on laskenut, ja aineiden piikittäminen on vähentynyt puoleen".
Yksilöpsykopatologisoinnista ja yksinäisyydestä yhteisöjen vahvistamiseen
"1900-luvun viisaimman ajatuksen lausui E.M. Forster – “tärkeintä on yhteys”. Olemme luoneet ympäristön ja kulttuurin, joka on ajanut meidät irralleen yhteydestä, tai tarjoaa siitä vain internetin muodossa ilmenevän haalean parodian. Addiktioiden lisääntyminen on oire syvemmästä sairaudesta elämäntavassamme – se ilmentää taipumustamme kiinnittää huomiomme läheistemme sijaan aina vain uusiin kiiltäviin tuotteisiin.
Kirjoittaja George Monbiot puhuu “yksinäisyyden ajasta”. Olemme luoneet ihmisyhteiskuntia, joissa ihmisten on ennennäkemättömän helppoa eristäytyä kaikesta ihmisyhteydestä. Rottapuiston keksijä Bruce Alexander toteaa, että addiktioista parantumisesta on aivan liian pitkään puhuttu vain yksilöä koskevana tapahtumana. On alettava keskustella sosiaalisesta parantumisesta – siitä, kuinka voimme kaikki, yhdessä, parantua eristäytymisen sairaudesta, joka vajoaa yllemme tiheän sumun lailla.
Uusi todistusaineisto ei muodosta ainoastaan poliittista haastetta. Se ei pakota meitä muuttamaan ainoastaan mieliämme, vaan myös sydämiämme.
Harinn kertoo, että on ollut houkutteleva ajatus seurata Täyskäännöksen ja vastaavien tosi-tv-sarjojen kovapintaisen rakkauden ohjenuoria, joissa kehotetaan käskemään addiktia ryhdistäytymään – hylkäämisen uhalla. Noiden sarjojen sanoma on, että jos addikti ei lopeta, hänet on syytä jättää oman onnensa nojaan. Tämä ilmentää huumesodan logiikan tunkeutumista yksityiselämiimme. Harinnin mukaan ”minulle on kuitenkin vähitellen alkanut käydä selväksi, että tällainen lähentymistapa vain syventää ihmisten riippuvuuksia, ja johtaa pahimmillaan heidän menettämiseensä kokonaan. Matkaltani palattuani päätin ottaa elämäni addiktit lähemmäs itseäni kuin koskaan ennen – ja tehdä heille selväksi, että rakastan heitä ehdoitta, riippumatta siitä, kykenevätkö he lopettamaan "( lyhennelmä Humaania Päihdepolitiikkaa ry:n käännösteksti Johann Harin artikkelista “The Likely Cause of Addiction Has Been Discovered, and It Is Not What You Think“, Huffington Post 20.01.2015).
Halutaanko sosiaalityössä rakentaa häkkejä vai mahdollisuuksia?
Sosiaali- ja päihdepolitiikka on valintoja, joilla on kauaskantoisia seurauksia. Halutaanko poliisi- vai hyvinvointivaltio? Tuetaanko bisnestä vai kansalaisia? Luodaanko häkkejä vai mahdollisuuksia?
Molempien lainsäädännöllä tuotetaan paitsi tukea, mahdollisuuksia ja oikeuksia myös poikkeavuutta; riskejä, rikoksia ja rikollisia.
Myös suomalaiseen sosiaalipalvelujärjestelmään on iskostunut amerikkalainen tosi- tv-sarjojen ja huumesodan riskiajattelu ja asiakastyötä hallitsee riskiregiimi (riski- ja huolipuhe ja varhainen puuttuminen). Sosiaalihuollon ”kehittäjät” ponnistelevat saadakseen asiakkaiden jokaisen ohimenneen ongelman ja virheen rekisteröidyksi ja ”sosiaalirikosrekistereistä”- toisin kuin varsinaisista rikosrekistereistä- ikuisia. Moniammatillista yhteistyötä ei tehdä aina asiakkaan auttamiseksi vaan oman edun, vallan ja reviirin varmistamiseksi. Ammatillisuuden nimissä haetaan ja korostetaan etäisyyttä asiakkaisiin. Yhteistä ihmisyyttä ei tunnusteta eikä jaeta. Koulutusten ansiosta vanhempia ja lapsia ei kyetä näkemään palveluun, oikeusturvaan tai asialliseen kohteluun oikeutettuina kansalaisina ja ihmisinä vaan epäiltävinä vaaratekijöinä ja riskeinä, joista on lupa tehdä huoliluokituksia, riskiarvioita, diagnooseja ja rikosepäilyjä hatarin ja laittomin perustein. Huono- osaisia asiakkaita syrjäytetään hartiavoimin.
Sosiaalityön asiantuntijat haluavat puhua vain toisille asiantuntijoille- asiakkuuksien välityksellä. Päätökset ja selvitykset tehdään omien asiantuntijoiden näkemyksiin turvauten- usein lapsia ja vanhempia tapaamatta. Poislähettämisen kulttuuriin nojaavassa lastensuojelussa avohuollon tukitoimet tuottavat huostaanottoja ja työaika kuluu sijaishuollon verkostojen kanssa työskennellessä. Asiakasosallisuus ja -lähtöisyys samoin kuin dialogisuus typistyy sanahelinäksi, jota ei aiotakaan toteuttaa. Avuksi kutsuttu toiminta tarkoittaa elävien yhteyksien katkaisua; asiakkaiden verkostojen ja voimavarojen ohittamista ja asiakkaiden arviointeja ja siirtelyä laitoksesta toiseen.
Päihdehoidossa samoin kuin lastensuojelussa toimii edelleen vanhanaikainen tiedemaailman siunaama komentotalous: tilataan palveluja tietty yksikkö ja annetaan hoitoa tietyn yksikön verran. Tuloksilla ei ole ollut väliä, hoitojen tulosten ja vaikuttavuuden tutkimus on ollut olematonta kummassakin. Kun tuloksia ei tule, avuntarvekin pysyy suurena ja asiakasvirta on taattu. Ihminen on vain nimi paperissa, joka kulkee viranomaiselta toiselle apua saamatta.
Kunnat ja RAY ylläpitävät toimimatonta päihdehuoltoa ja lastensuojelua syytämällä rahaa tehottomille toimijoille, hankkeille ja hoidoille, jotka estävät aidon kilpailun ja tuloksellisten hoitojen ja toimintakäytäntöjen käyttöönoton.
Niin päihdehoidossa kuin lastensuojelussa ammatillista osaamista tärkeämpää on ollut hakurahamenettelyn osaaminen ja oikeiden suhdeverkostojen ylläpito. Valitettavasti tässä suhde- ja valtapelissä on menetetty ja menetetään säästettävissä olevia ihmishenkiä.
Monet viimeaikaiset lastensuojelututkimukset todistavat yhteen ääneen, että asiakkaat jäävät vaille tarvitsemaansa apua. Vaikka kontrollikeskeinen riskipolitiikka on kaikkialla osoittaunut kalliiksi , tehottomaksi ja tuhoisaksi, siitä pidetään sitkeästi kiinni.
Sosiaalityön professori Kate Morris väittää, että perheet karttavat ja vierastavat sosiaalityötä siksi, että se sementoi ohimenevän ongelmatilanteen pysyväksi identiteetiksi ja leimaksi, joka aiheuttaa enemmän ongelmia kuin alkuperäinen tilanne, johon apua haettiin.
Leimasta muodostuu häkki, joka estää toipumiselle välttämättömien voimaannuttavien yhteyksien ja suhteiden rakentamisen.
Morrisin mukaan köyhissä olosuhteissa sinnittely on jo tarpeeksi haastavaa itsessään ja selviytymisen tapoja monia. Sosiaalityön ei pidä enää kuormittaa perheiden tilannetta entisestään luokittelemalla erilaisuutta tai köyhyyttä riskiksi.
Professori Brigid Featherstone puolestaan uskoo kielen merkitykseen mielikuvituksen ja mahdollisten maailmojen rajaajana ja peräänkuuluttaa sosiaalityöhön uutta kieltä ja puhumisen tapoja uusien näkökulmien ja toimintatapojen mahdollistamiseksi.
Hän vastustaa lapsen käsittämistä ja käsitteellistämistä perheestään, suvustaan ja yhteisöstään irrallisena sosiaalityön objektina. Hän kammoksuu intervention kieltä ja toivoo sen tilalle rinnallakulkemisen dialogia.
Featherstone varoittaa kokemusasiantuntijoiden ohittamisesta palvelujen ja lainsäädännön suunnittelussa ja peräänkuuluttaa moniasiantuntijuutta. Hän kertoo omasta tutkimuksestaan, jossa koottiin yhteen niin adoptoitujen, vanhempien, virkamiesten kuin sijoitettujen asiantuntemus ja kertoo adoptoitujen ja sijoitettujen viestin:
"Lopettakaa jäähyväisille ja poislähettämiselle perustuvien järjestelmien rakentelu. Me tarvitsemme lisää- ei vähemmän ihmisiä. Me olemme joutuneet kestämään ja kestämme epävarmuutta ja sekavuutta- yrittäkää tekin.
Lakatakaa yrittämästä luokitella meitä ennalta annettuihin ja ulkopuolelta määriteltyihin diagnooseihin ja luokituksiin. Moninkertaistakaa perheille annettava apu ja panostakaa jatkuvuuden, ei keskeytysten luomiseen. Lopettakaa kokonaan luokitteluun perustuvat järjestelmät. Kuunnelkaa, kohdatkaa ja kunnioittakaa meitä itsemäärittämiemme identiteettien mukaan. "
https://www.ted.com/talks/johann_hari_everything_you_think_you_know_about_addiction_is_wrong
https://www.youtube.com/watch?v=WMVLVykdhdE
Lue myös:
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/tue-lapsia-ja-perheita-ala-lapsibisnesta
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelu-uskoo-yha-psykoanalyysiin-osa-1
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelu-uskoo-yha-psykoanalyysiin-osa-2
http://www.lokakuunliike.com/myyraumln-blogi/yksi-syrjaytetty-nuori-tuottaa-syrjayttajilleen-miljoonan
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/talous-ii-lastensuojelujarjestot-bisneksen-syrjassa
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelun-tutkimusmenetelmat-osa-1-rorschach
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelun-tutkimusmenetelmat-osa-2-mim
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelun-tutkimusmenetelmat-osa-3-lapsilahtoiset-valineet-vuorovaikutuksen-vahvistamiseksi
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelun-tutkimusmenetelmat-osa-4-haastattelu
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/banaali-paha-piiloutuu-byrokratiaan
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelun-asiakirjat-osa-5-miten-tunnistaa-fabrikointi
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelun-asiakirjat-osa-2-fabrikoitu-lastensuojelulausunto
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelun-asiakirjat-osa-3-fabrikoitu-rikosilmoitus
http://www.lokakuunliike.com/elena-maria-uusitalon-blogi/perhekuntoutuksen-lyhyt-oppimaara
http://www.lokakuunliike.com/henri-auteron-blogi/sentican-huostaporvarit-ja-veroparatiisityypit
http://www.lokakuunliike.com/haudatut-tarinat-blogi/kansamme-parhaaksi-haudattuja-kokemuksia
Tutkija Bruce Alexanderin teorian mukaan addiktiot ovat ihmisten tapa sopeutua juurettomuuteen; elämään vailla oman sosiaalisen ryhmän lohtua. Addiktiot eivät siis ole pelkästään mielihyvää tai pakoa todellisuudesta, vaan pyrkimys löytää jokin korvike sille sosiaaliselle yhteisölle, joka heiltä on otettu pois tai jota he eivät koskaan saaneet. Psyykkisen kivun tunne voi olla selitys myös sille, miksi terveet ihmiset eivät kokeissa ole saaneet heroiinista euforiaa. Oli se sitten alkoholi, heroiini tai uhkapeli mikä kivun vie pois – kivun katoaminen koukuttaa.
Tutkija Johann Harin mukaan "kemiaa korostava addiktioteoria sai alkunsa rottakokeista, joihin liittyvä tarina iskostettiin ihmisten tajuntaan 1980-luvulla Partnership for a Drug-free American kuuluisan mainosfilmin avulla. Koetilanne on yksinkertainen: Häkkiin laitetaan yksinäinen rotta, jonka ulottuvilla on kaksi vesipulloa. Yhdessä on pelkkää vettä. Toisen sisältämään veteen on sekoitettu heroiinia tai kokaiinia. Tulokset toistuvat johdonmukaisesti: rottien pakkomielteisyys huumattua vettä kohtaan yltyy pisteeseen, jossa eläimet käyttävät ainetta kuolettavia määriä.
Vancouverlainen psykologian professori Bruce Alexander pohti, mitä tapahtuisi jos tutkimusasetelmaa muokattaisiin, ja rakensi tämän vuoksi Rottapuiston – viihtyisän häkin, jossa rottien ulottuvilla oli värikkäitä palloja, laadukasta ruokaa ja tunneleita, joita pitkin juosta, sekä paljon ystäviä: kaikkea, mitä rotta saattoi haluta. Alexanderin pyrkimyksenä oli selvittää rottien reaktioita tällaisiin olosuhteisiin.
Rottapuiston rotat kokeilivat luonnollisesti molempia pulloja – hätkähdyttävin seurauksin: Hyvissä olosuhteissa elävät rotat eivät pitäneet heroiinivedestä, vaan pääosin karttoivat sitä, ja kokonaiskäyttömäärät olivat alle neljänneksen eristyksessä elävien rottien vastaavista. Yksikään rotta ei kuollut. Siinä missä eristetyt, onnettomat rotat addiktoituivat, yhdellekään onnellisessa elinympäristössä elävistä rotista ei tapahtunut vastaavaa".
Samaan aikaan oli menossa myös ihmiskoe asiasta. "Kyseinen ihmiskoe tunnetaan Vietnamin sotana. Time-lehden raportin mukaan heroiinia käytettiin Yhdysvaltain sotilaiden keskuudessa yhtä paljon kuin purukumia. Todistusaineisto oli vakuuttavaa: Archives of General Psychiatryn tutkimuksen mukaan viidennes Yhdysvaltain armeijan Vietnamissa palvelevista sotilaista oli palvelusaikanaan kehittänyt heroiiniriippuvuuden. Tähän reagoitiin ymmärrettävästi valtavalla järkytyksellä; ihmiset pelkäsivät, että rintamalta oli sodan loppuessa palaamassa narkomaanien hyökyaalto.
Sama tutkimus kuitenkin kertoo, että 95 prosenttia addiktoituneista sotilaista yksinkertaisesti lakkasi käyttämästä kotiin palattuaan. Vain harvat päätyivät vieroitukseen. He palasivat kammottavista häkkiolosuhteista miellyttävään elinympäristöön, eivätkä siksi enää kaivanneet ainetta.
Professori Alexander pitää huomiotaan perustavanlaatuisena haasteena niin oikeistolaiselle käsitykselle, jonka mukaan addiktiossa on kyse liiallisen hedonistisen juhlinnan aiheuttamasta moraalisesta selkärangattomuudesta, kuin myös liberaalille näkemykselle, jonka mukaan addiktio on kemiallisesti kaapattujen aivojen sairaus. Alexanderin argumentti on, että addiktiossa on kyse sopeutumisesta. Syy on vähemmän yksilössä ja enemmän tätä ympäröivässä häkissä.
Ensimmäisen rottapuistokokeen jälkeen Alexander vei tutkimuksensa askeleen verran pidemmälle. Hän toisti alkuperäiset kokeet, joissa omilleen jätetyt rotat alkoivat käyttäytyä pakkomielteisesti. Ainetta annettiin yhtäjaksoisesti 57 päivän ajan – sen jos minkä voi otaksua koukuttavan. Tämän jälkeen hän siirsi rotat eristyksestä Rottapuistoon. Hän halusi tietää, ovatko riippuvuuden syövereihin vajonneiden aivot kaapattu tavalla, josta toipuminen ei onnistu. Ottavatko aineet vallan? Seuraukset olivat tälläkin kertaa hätkähdyttäviä. Rotissa oli havaittavissa jonkin verran vieroitusoireita, mutta runsas käyttö loppui nopeasti, ja rotat palasivat normaalin elämän pariin. Virikkeellinen häkki pelasti heidät.
Johann Hari antaa esimerkin kokeesta, jota toteutetaan kaikkialla ympärillämme, ja joka saattaa osua kenen tahansa kohdalle. ”Jos jäät tänään auton alle ja murrat lonkkaluusi, sinulle määrätään hyvin todennäköisesti diamorfiinia, joka tunnetaan paremmin heroiinina. Sairaaloissa heroiinia annetaan kivunlievitykseen lukuisille ihmisille, pitkiä aikoja yhtäjatkoisesti. Lääkärin määräämä heroiini on huomattavasti vahvempaa ja puhtaampaa kuin katunarkomaanien käyttämä, rikollisten jatkeaineilla täyttämä heroiini. Jos vanha addiktioteoria pitää paikkansa – mikäli addiktio johtuu aineista itsestään, koska aineet ajavat kehon tarvitsemaan itseään – seurausten tulisi olla vääjäämättömiä: lukemattomien sairaalasta kotiutuneiden voisi olettaa metsästävän katukaupasta heroiinia riippuvuutensa aiheuttaman janon sammuttamiseksi. Yllättävä asianlaita on, ettei tällaista liiemmin tapahdu.
Tri. Gabor Maten mukaan aineella sairaalassa lääkityt lopettavat seinään, kuukausia kestäneestä käytöstä huolimatta. Samaa ainetta käytetään samanpituisten ajanjaksojen yli; katukäyttäjät muovautuvat epätoivoisiksi addikteiksi, mutta sairaalaympäristössä ainetta saaneilla potilailla ei vastaavia ongelmia esiinny.
Jos uskomuksena on, että addiktio selittyy kemiallisella koukulla, edellämainittu ei käy järkeen. Bruce Alexanderin teorian lähtökohdista asiat kuitenkin loksahtavat paikoilleen. Katuaddikti on kuin alkuperäisen tutkimuksen häkkiin eristetyt, yksinäiset rotat, joille on tarjolla yksi ainoa turvasatama. Potilas taas vastaa enemmän rottapuiston rottia. Hän palaa kotiin sellaisen elämän keskelle, jota elää rakastamiensa ihmisten ympäröivänä. Aine on sama, ympäristö ei."
Välttämätön ja parantava yhteys
"Professori Peter Cohenin mukaan ihmisillä on syvä tarve muodostaa sidoksia ja yhteyksiä. Tämä tarjoaa meille tyydytystä, ja jos emme kykene luomaan yhteyksiä muihin ihmisiin, etsimme yhteyttä muualta – rulettipyörän hyrinästä tai neulanpistoista. Hänen näkemyksensä on, että ‘addiktioista’ puhuminen olisi syytä hylätä, ja puhua sen sijaan ‘kiintymyksestä’. Heroiiniriippuvainen on luonut heroiiniin kiintymyssuhteen, koska sellaista ei ole syntynyt mihinkään muuhun.
Totuttu tarina kemiallisesta koukusta addiktion syynä on vain pieni osa kokonaiskuvasta.
Tämän seuraamukset satavuotiselle huumesodallemme ovat merkittäviä. Käymämme järjettömiin mittasuhteisiin paisunut sota – joka tappaa ihmisiä niin Meksikon ostoskeskuksissa kuin Liverpoolin kaduillakin – perustuu väitteeseen, jonka mukaan tietyistä kemikaaleista on päästävä eroon, koska ne kaappaavat ihmisten aivot ja tekevät riippuvuuden orjaksi. Jos aineet kuitenkaan eivät ole addiktion ajavin voima – jos ajavin voima onkin yhteyden puute – kuvatussa toiminnassa ei ole järjen hiventä.
Ironisesti huumesota kuitenkin voimistaa addiktioiden keskeisimpiä ajavia voimia. Esimerkki: arizonalaisessa vankilassa – Tent Cityssä – aineiden käytöstä narahtaminen johtaa viikkokausien mittaiseen eristykseen pienissä, kivestä rakennetuissa eristyshäkeissä (‘Kuopissa’). Suorempaa ihmisversiota tappavan riippuvuuden takaavista rottahäkeistä on vaikea kuvitella. Vankilasta vapauduttuaan ihmiset eivät rikosrekisteriensä vuoksi saa työtä, ja tämä voimistaa heidän eristäytyneisyyttään.
Harinn vakuuttaa, että vaihtoehto on olemassa. On mahdollista rakentaa järjestelmä, joka on suunniteltu tukemaan addiktien kytkeytymistä takaisin maailmaan – pois riippuvuuden syövereistä.
Kyse ei ole pelkästä teoriasta: järjestelmää toteutetaan jo käytännössä. 15 vuotta sitten Portugalin huumeongelma oli Euroopan pahimpien joukossa: kokonainen prosentti maan väestöstä oli heroiiniriippuvaisia. Huumesotaa oli kokeiltu, mutta ongelma jatkoi pahenemistaan. Lopulta päädyttiin kokeilemaan täysin toisenlaista lähestymistapaa: kaikkien huumausaineiden käyttö dekriminalisoitiin, ja rahat, jotka aiemmin oli käytetty riippuvaisten pidätyksiin ja vangitsemiseen, ohjattiin tukemaan yhteyden luontia – niin käyttäjien yhteyttä omiin tunteisiinsa kuin yhteiskuntaan laajemminkin. Keskeisimpiä askelia olivat asunnon turvaaminen sekä tuettu työllistyminen, jotka auttoivat merkityksellisyyden luomisessa ja tarjosivat syyn nousta aamuisin sängystä. Addikteja otetaan klinikoilla lämpimästi vastaan, ja heitä tuetaan opettelemaan yhteyden muodostamista omiin tunteisiinsa vuosikausien kuluessa kasautuneiden traumojen ja kemiallisilla yhdisteillä toteutetun lamaannuttamisen jälkeen. Tulokset alkavat olla selviä. British Journal of Criminologyn riippumaton tutkimus[1] osoitti, että dekriminalisaation myötä addiktion esiintyvyys on laskenut, ja aineiden piikittäminen on vähentynyt puoleen".
Yksilöpsykopatologisoinnista ja yksinäisyydestä yhteisöjen vahvistamiseen
"1900-luvun viisaimman ajatuksen lausui E.M. Forster – “tärkeintä on yhteys”. Olemme luoneet ympäristön ja kulttuurin, joka on ajanut meidät irralleen yhteydestä, tai tarjoaa siitä vain internetin muodossa ilmenevän haalean parodian. Addiktioiden lisääntyminen on oire syvemmästä sairaudesta elämäntavassamme – se ilmentää taipumustamme kiinnittää huomiomme läheistemme sijaan aina vain uusiin kiiltäviin tuotteisiin.
Kirjoittaja George Monbiot puhuu “yksinäisyyden ajasta”. Olemme luoneet ihmisyhteiskuntia, joissa ihmisten on ennennäkemättömän helppoa eristäytyä kaikesta ihmisyhteydestä. Rottapuiston keksijä Bruce Alexander toteaa, että addiktioista parantumisesta on aivan liian pitkään puhuttu vain yksilöä koskevana tapahtumana. On alettava keskustella sosiaalisesta parantumisesta – siitä, kuinka voimme kaikki, yhdessä, parantua eristäytymisen sairaudesta, joka vajoaa yllemme tiheän sumun lailla.
Uusi todistusaineisto ei muodosta ainoastaan poliittista haastetta. Se ei pakota meitä muuttamaan ainoastaan mieliämme, vaan myös sydämiämme.
Harinn kertoo, että on ollut houkutteleva ajatus seurata Täyskäännöksen ja vastaavien tosi-tv-sarjojen kovapintaisen rakkauden ohjenuoria, joissa kehotetaan käskemään addiktia ryhdistäytymään – hylkäämisen uhalla. Noiden sarjojen sanoma on, että jos addikti ei lopeta, hänet on syytä jättää oman onnensa nojaan. Tämä ilmentää huumesodan logiikan tunkeutumista yksityiselämiimme. Harinnin mukaan ”minulle on kuitenkin vähitellen alkanut käydä selväksi, että tällainen lähentymistapa vain syventää ihmisten riippuvuuksia, ja johtaa pahimmillaan heidän menettämiseensä kokonaan. Matkaltani palattuani päätin ottaa elämäni addiktit lähemmäs itseäni kuin koskaan ennen – ja tehdä heille selväksi, että rakastan heitä ehdoitta, riippumatta siitä, kykenevätkö he lopettamaan "( lyhennelmä Humaania Päihdepolitiikkaa ry:n käännösteksti Johann Harin artikkelista “The Likely Cause of Addiction Has Been Discovered, and It Is Not What You Think“, Huffington Post 20.01.2015).
Halutaanko sosiaalityössä rakentaa häkkejä vai mahdollisuuksia?
Sosiaali- ja päihdepolitiikka on valintoja, joilla on kauaskantoisia seurauksia. Halutaanko poliisi- vai hyvinvointivaltio? Tuetaanko bisnestä vai kansalaisia? Luodaanko häkkejä vai mahdollisuuksia?
Molempien lainsäädännöllä tuotetaan paitsi tukea, mahdollisuuksia ja oikeuksia myös poikkeavuutta; riskejä, rikoksia ja rikollisia.
Myös suomalaiseen sosiaalipalvelujärjestelmään on iskostunut amerikkalainen tosi- tv-sarjojen ja huumesodan riskiajattelu ja asiakastyötä hallitsee riskiregiimi (riski- ja huolipuhe ja varhainen puuttuminen). Sosiaalihuollon ”kehittäjät” ponnistelevat saadakseen asiakkaiden jokaisen ohimenneen ongelman ja virheen rekisteröidyksi ja ”sosiaalirikosrekistereistä”- toisin kuin varsinaisista rikosrekistereistä- ikuisia. Moniammatillista yhteistyötä ei tehdä aina asiakkaan auttamiseksi vaan oman edun, vallan ja reviirin varmistamiseksi. Ammatillisuuden nimissä haetaan ja korostetaan etäisyyttä asiakkaisiin. Yhteistä ihmisyyttä ei tunnusteta eikä jaeta. Koulutusten ansiosta vanhempia ja lapsia ei kyetä näkemään palveluun, oikeusturvaan tai asialliseen kohteluun oikeutettuina kansalaisina ja ihmisinä vaan epäiltävinä vaaratekijöinä ja riskeinä, joista on lupa tehdä huoliluokituksia, riskiarvioita, diagnooseja ja rikosepäilyjä hatarin ja laittomin perustein. Huono- osaisia asiakkaita syrjäytetään hartiavoimin.
Sosiaalityön asiantuntijat haluavat puhua vain toisille asiantuntijoille- asiakkuuksien välityksellä. Päätökset ja selvitykset tehdään omien asiantuntijoiden näkemyksiin turvauten- usein lapsia ja vanhempia tapaamatta. Poislähettämisen kulttuuriin nojaavassa lastensuojelussa avohuollon tukitoimet tuottavat huostaanottoja ja työaika kuluu sijaishuollon verkostojen kanssa työskennellessä. Asiakasosallisuus ja -lähtöisyys samoin kuin dialogisuus typistyy sanahelinäksi, jota ei aiotakaan toteuttaa. Avuksi kutsuttu toiminta tarkoittaa elävien yhteyksien katkaisua; asiakkaiden verkostojen ja voimavarojen ohittamista ja asiakkaiden arviointeja ja siirtelyä laitoksesta toiseen.
Päihdehoidossa samoin kuin lastensuojelussa toimii edelleen vanhanaikainen tiedemaailman siunaama komentotalous: tilataan palveluja tietty yksikkö ja annetaan hoitoa tietyn yksikön verran. Tuloksilla ei ole ollut väliä, hoitojen tulosten ja vaikuttavuuden tutkimus on ollut olematonta kummassakin. Kun tuloksia ei tule, avuntarvekin pysyy suurena ja asiakasvirta on taattu. Ihminen on vain nimi paperissa, joka kulkee viranomaiselta toiselle apua saamatta.
Kunnat ja RAY ylläpitävät toimimatonta päihdehuoltoa ja lastensuojelua syytämällä rahaa tehottomille toimijoille, hankkeille ja hoidoille, jotka estävät aidon kilpailun ja tuloksellisten hoitojen ja toimintakäytäntöjen käyttöönoton.
Niin päihdehoidossa kuin lastensuojelussa ammatillista osaamista tärkeämpää on ollut hakurahamenettelyn osaaminen ja oikeiden suhdeverkostojen ylläpito. Valitettavasti tässä suhde- ja valtapelissä on menetetty ja menetetään säästettävissä olevia ihmishenkiä.
Monet viimeaikaiset lastensuojelututkimukset todistavat yhteen ääneen, että asiakkaat jäävät vaille tarvitsemaansa apua. Vaikka kontrollikeskeinen riskipolitiikka on kaikkialla osoittaunut kalliiksi , tehottomaksi ja tuhoisaksi, siitä pidetään sitkeästi kiinni.
Sosiaalityön professori Kate Morris väittää, että perheet karttavat ja vierastavat sosiaalityötä siksi, että se sementoi ohimenevän ongelmatilanteen pysyväksi identiteetiksi ja leimaksi, joka aiheuttaa enemmän ongelmia kuin alkuperäinen tilanne, johon apua haettiin.
Leimasta muodostuu häkki, joka estää toipumiselle välttämättömien voimaannuttavien yhteyksien ja suhteiden rakentamisen.
Morrisin mukaan köyhissä olosuhteissa sinnittely on jo tarpeeksi haastavaa itsessään ja selviytymisen tapoja monia. Sosiaalityön ei pidä enää kuormittaa perheiden tilannetta entisestään luokittelemalla erilaisuutta tai köyhyyttä riskiksi.
Professori Brigid Featherstone puolestaan uskoo kielen merkitykseen mielikuvituksen ja mahdollisten maailmojen rajaajana ja peräänkuuluttaa sosiaalityöhön uutta kieltä ja puhumisen tapoja uusien näkökulmien ja toimintatapojen mahdollistamiseksi.
Hän vastustaa lapsen käsittämistä ja käsitteellistämistä perheestään, suvustaan ja yhteisöstään irrallisena sosiaalityön objektina. Hän kammoksuu intervention kieltä ja toivoo sen tilalle rinnallakulkemisen dialogia.
Featherstone varoittaa kokemusasiantuntijoiden ohittamisesta palvelujen ja lainsäädännön suunnittelussa ja peräänkuuluttaa moniasiantuntijuutta. Hän kertoo omasta tutkimuksestaan, jossa koottiin yhteen niin adoptoitujen, vanhempien, virkamiesten kuin sijoitettujen asiantuntemus ja kertoo adoptoitujen ja sijoitettujen viestin:
"Lopettakaa jäähyväisille ja poislähettämiselle perustuvien järjestelmien rakentelu. Me tarvitsemme lisää- ei vähemmän ihmisiä. Me olemme joutuneet kestämään ja kestämme epävarmuutta ja sekavuutta- yrittäkää tekin.
Lakatakaa yrittämästä luokitella meitä ennalta annettuihin ja ulkopuolelta määriteltyihin diagnooseihin ja luokituksiin. Moninkertaistakaa perheille annettava apu ja panostakaa jatkuvuuden, ei keskeytysten luomiseen. Lopettakaa kokonaan luokitteluun perustuvat järjestelmät. Kuunnelkaa, kohdatkaa ja kunnioittakaa meitä itsemäärittämiemme identiteettien mukaan. "
https://www.ted.com/talks/johann_hari_everything_you_think_you_know_about_addiction_is_wrong
https://www.youtube.com/watch?v=WMVLVykdhdE
Lue myös:
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/tue-lapsia-ja-perheita-ala-lapsibisnesta
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelu-uskoo-yha-psykoanalyysiin-osa-1
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelu-uskoo-yha-psykoanalyysiin-osa-2
http://www.lokakuunliike.com/myyraumln-blogi/yksi-syrjaytetty-nuori-tuottaa-syrjayttajilleen-miljoonan
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/talous-ii-lastensuojelujarjestot-bisneksen-syrjassa
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelun-tutkimusmenetelmat-osa-1-rorschach
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelun-tutkimusmenetelmat-osa-2-mim
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelun-tutkimusmenetelmat-osa-3-lapsilahtoiset-valineet-vuorovaikutuksen-vahvistamiseksi
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelun-tutkimusmenetelmat-osa-4-haastattelu
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/banaali-paha-piiloutuu-byrokratiaan
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelun-asiakirjat-osa-5-miten-tunnistaa-fabrikointi
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelun-asiakirjat-osa-2-fabrikoitu-lastensuojelulausunto
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelun-asiakirjat-osa-3-fabrikoitu-rikosilmoitus
http://www.lokakuunliike.com/elena-maria-uusitalon-blogi/perhekuntoutuksen-lyhyt-oppimaara
http://www.lokakuunliike.com/henri-auteron-blogi/sentican-huostaporvarit-ja-veroparatiisityypit
http://www.lokakuunliike.com/haudatut-tarinat-blogi/kansamme-parhaaksi-haudattuja-kokemuksia
RSS Feed
