"Yritän avata venäläisäideille lastensuojelun termistöä, sanastoa, joka on ymmärrettävä.
Ongelmat on puettava lastensuojelun liturgiselle salakielelle siten, että herätetään tunne
omasta voimasta ja valveutuneisuudesta heittäytymättä avun varaan."
Näin on sanonut toimittaja Polina Kopylova, joka työskenteli aiemmin Suomen venäjänkielisten yhdistysten liiton FARO:n tiedottajana. Hän on vapaa-ajallaan antanut neuvoja lastensuojelun kanssa tekemisissä oleville tai päiväkodin henkilökunnan kanssa eri mieltä oleville maahanmuuttajille.
On osattava puhua itsestä oikein, häivytettävä huolta, keksittävä aktiivisesti ratkaisumalleja omiin ongelmiin, näytettävä normaalilta ja keskiluokkaiselta, ja ennen kaikkea ymmärrettävä virheensä. Polina Kopylova sanoo asiakkaan pärjäävän, kunhan muistaa muutaman perusasian:
"Lastensuojelusta ei haeta apua, neuvoja tai luentoja tiedonjanoon. Sinne mennään koeteltaviksi, purkamaan omaan itseen kohdistuvat epäilyt ja osoittamaan, että kaikki tarvittava tieto on jo asiakkaassa."
Siispä hymyile, ole rento, vitsaile, mutta älä liiaksi asti.
"Käytä huulipunaa, joskin maltillisesti, ettet tue vaikutelmaa venäläisyydestä," Polina neuvoo.
Hän tietää, että neuvokkuuden kulissi on luotu hetkellä, kun vastapuoli uskoo asiakkaan olevan vahvaa ainesta eli oman elämänsä konsultti: viileä ja yli-ihmismäisen rauhallinen. Heikomman kuntoutuja-aineksen tuntomerkkejä tulee välttää, kuten avuttomuutta, liiallista sulkeutuneisuutta tai yliavoimuutta sekä emotionaalisella tasolla reagointia ja vastaan väittämistä.
Siispä millainen diskurssiäly on asiakkaalla oltava?
"Sinun täytyy tietää oikeat vastaukset. Muistettava, että kiintymyssuhde alkaa jo odotusaikana. Ja että lapsen edun vastaloitsu on perheen etu. Aamen."
Polina Kopylova vahvistaa huomioillaan sen, että huoltajat koetaan uhkaavan taantumuksellisiksi, jos heiltä puuttuu nykypäivän edellyttämä terapiatietoisuus ja kyky moderniin psykoaktiin. Kaikkien tulisi käsittää vanhemmuus eräänlaisena professiona, ymmärtää kasvatuksen uusimmat trendit ja verbalisoida vanhemmuutensa modernille psykokielelle.
Ammattilaisille näyttää kuitenkin olevan hyväksyttävämpää käyttää kansanomaisia ilmauksia niin halutessaan. Lastensuojelussa on esimerkiksi käytetty käsitettä naksaus siitä hetkestä, jossa lapsen asia määrittyy lastensuojelun asiakkuudeksi. Eri palaset loksahtavat ja naksahtavat paikoilleen sen jälkeen, kun työntekijällä on herännyt huoli lapsen tilanteesta.
Naksaus on siis eräänlainen aistimus tai intuitio osiitä, että jotakin on pielessä. Naksaus voidaan myös mieltää arjen asiantuntijuudeksi, jossa uhkakuvat tunnistetaan vaistonvaraisesti selkäytimessä ilman opaskirjoja.
Tässä kolmen eri varatuomarin kertomat sosiaalityöntekijöiden naksauksista, kun näiltä tivattiin huostaanoton perusteluja hallinto-oikeudessa:
”No sen vain niinku aistii.”
”En mä osaa selittää sitä, mut se sisäinen tunne oli tosi vahva, et joku täs perhees mättää.”
"Mulla on merkillinen tunne takaraivossa..."
Asiakirjoihin nämä kansanomaiset letkautukset eivät luonnollisestikaan päädy. Kirjauksissa sovelletaan luovasti psykologisia termejä esimerkiksi silloin, kun on vakuuttavasti eriteltävä perheenjäsenten luonteenpiirteitä. Lapsen todistetaan olevan kenties vaarassa siten, että tuikitavallisesta äidistä loihditaan jotenkin rajaton, vanhemmilla nähdään olevan kasvatuksellisia ristiriitoja ja kotitöissä auttava lapsi ottaa liikaa vastuuta arjessa.
Kotikuria pitävät vanhemmat ovat liian vaativia – ja toiset taas kotikurinpitoon kykenemättömiä. Sen sijaan kuria pitävät sijaisvanhemmat tai perhekotien johtajat tarjoavat turvalliset, ennakoitavissa olevat kasvuolosuhteet ja selkeät rajat lapselle.
Yhdessä tapauksessa aivan tavallinen, terve poika analysoitiin perhekuntoutuksen vanhemmuudenarvioinnissa tarkemmin perustelematta jollakin tavalla näkymättömäksi lapseksi.
Toiseen vuorovaikutusta arvioivaan dokumenttiin oli kirjattu kaksi peräkkäistä, keskenään ristiriitaista lausetta oman erillisyyden saavuttamisen tärkeydestä:
”Äiti ja lapsi tarvitsevat paljon tukea irrottautuakseen toisistaan.”
”Äidin ja lapsen suhde vaikuttaa jollain tavoin emotionaalisesti etäiseltä.”
Muuan äiti koki, että hänen lapsiaan oli kuulusteltu ja johdateltu tuomaan esiin huolta äidin voinnista. Asiakirjoissa tätä kommentoitiin: "Perhetyötä tehneet sosiaaliohjaajat ovat sanoittaneet lapsille äidin vointia."
Tässä kohtaa on välttämätöntä muistuttaa, että Suomessa tehdään paljon laadukasta lastensuojelutyötä. Siksi alan heikkoihin kohtiin on välttämätöntä puuttua. Olisi levollista, jos asiakas voisi aina luottaa siihen, että kirjaukset tehdään siten kuin hyvä dokumentointi edellyttää: täsmällisesti ja faktoihin perustuen.
Paikoin viralliset asiakaskirjaukset saattavat kuitenkin olla jopa absurdeja, kuten tämä tukiperheen lausunto sosiaalitoimelle. Kyseessä oli kaksivuotias lapsi:
”Tarhassa on ilmennyt, että lapsen on vaikeaa odottaa vuoroaan ruokailussa. Kun muut lapset ottivat 1-2 kurkunpalaa, lapsi otti 4 palaa!”
”Mieliala: iloinen, pirteä lapsi. (Vähän liiankin pirteä – saako hän huomiota sillä käytöksellä?)”
Erään äidin kolmiviikkoisesta vauvasta kirjattiin vanhemmuudenarviointijaksolla näin: ”Hoitajan mielestä vauva liian kiltti.”
Kvasitieteellinen puhetapa vaikuttaa toisinaan tahattoman koomiselta, mutta myös pelottavalta, orwellilaiselta uuskieleltä: jollakin tapaa hämäräperäiseltä pimeydeltä. Siihen kaikkien on taivuttava, vaikka salakielen koukeroita ei ymmärtäisikään. Tällaisessa kielessä sanojen määrää rajoitetaan ja käytetään harhaanjohtavia eufemismeja.
Salakieleen kätketään kielteiset asenteet vanhempia kohtaan. Opettajan, lääkärin, tarhantädin, sosiaalityöntekijän tai jonkun muun ammattilaisen mielestä laiskat, uusavuttomat, heikot, luuserit, ressukat, hairahtuneet ja tyhmät vanhemmat voi määritellä epämääräisillä, merkityssisällöltään vain asiantuntijoille avautuvilla sanapareilla voimavarojen riittämättömyys, äidin jaksamattomuus, keinottomuus lapsen kasvatuksessa, vanhemmuus hukassa.
Koulussa täytettävät riskiseulat nimetään vahvuuskartoiksi. Lapselle diagnosoidaan epätyypillinen käytöshäiriö – mitä se sitten tarkoittakaan: mikä mahtaa olla tyypillinen käytöshäiriö?
Perhekodin leirit ovat sijoitusnuoren mielestä helvetillisiä, vaikka niitä kutsutaankin elämysleireiksi. Jos nuori äyskäisee leirien vituttavan häntä, asiakirjoissa hän on vähän epämotivoitunut.
Vanhempia, jotka puolustavat lapsensa oikeuksia, kutsutaan yhteistyökyvyttömiksi. Entisaikojen ihaillut "leijonaemot" muuttuvat mediassa aktiivivanhemmiksi tai jopa aktivistivanhemmiksi. Virkakoneiston mielestä heidän virkavaltakriittisyytensä on peruste sille, että lapselle haetaan edunvalvojaa.
Ihmisoikeusloukkauksiin puuttujat ovat maailmanparantajia, jotka ovat ottaneet kritiikin esittämisen elämäntehtäväkseen. Journalismi, joka hyssyttelee ihmisoikeusongelmia siten, ettei kukaan vahingossakaan loukkaannu, on kiihkotonta journalismia.
On pieni ihme, ettei ikäväkaikuista sijaishuoltoa jo kutsuta lähikotihoivaksi.
Onneksi sentään huoltajille usein vakuutetaan ennen huostaanottoa, että tapaamisrajoitteet puretaan kyllä myöhemmin: "Te saatte nähdä lapsianne heti, kun nämä ovat sopeutuneet uuteen kotiin!"
Harmillista vain, että hetken päästä heille sanotaan: "Lapsi on kotiutunut jo niin hyvin, ettei enää kaipaa vanhempia."
– Lähde Hukassa huostassa / RADIUM-Kirjat, 2013, Kuva: Brusi/Syvälä: Kielteinen kotiäiti, Kustannusliike Robustos, 2008.
Ongelmat on puettava lastensuojelun liturgiselle salakielelle siten, että herätetään tunne
omasta voimasta ja valveutuneisuudesta heittäytymättä avun varaan."
Näin on sanonut toimittaja Polina Kopylova, joka työskenteli aiemmin Suomen venäjänkielisten yhdistysten liiton FARO:n tiedottajana. Hän on vapaa-ajallaan antanut neuvoja lastensuojelun kanssa tekemisissä oleville tai päiväkodin henkilökunnan kanssa eri mieltä oleville maahanmuuttajille.
On osattava puhua itsestä oikein, häivytettävä huolta, keksittävä aktiivisesti ratkaisumalleja omiin ongelmiin, näytettävä normaalilta ja keskiluokkaiselta, ja ennen kaikkea ymmärrettävä virheensä. Polina Kopylova sanoo asiakkaan pärjäävän, kunhan muistaa muutaman perusasian:
"Lastensuojelusta ei haeta apua, neuvoja tai luentoja tiedonjanoon. Sinne mennään koeteltaviksi, purkamaan omaan itseen kohdistuvat epäilyt ja osoittamaan, että kaikki tarvittava tieto on jo asiakkaassa."
Siispä hymyile, ole rento, vitsaile, mutta älä liiaksi asti.
"Käytä huulipunaa, joskin maltillisesti, ettet tue vaikutelmaa venäläisyydestä," Polina neuvoo.
Hän tietää, että neuvokkuuden kulissi on luotu hetkellä, kun vastapuoli uskoo asiakkaan olevan vahvaa ainesta eli oman elämänsä konsultti: viileä ja yli-ihmismäisen rauhallinen. Heikomman kuntoutuja-aineksen tuntomerkkejä tulee välttää, kuten avuttomuutta, liiallista sulkeutuneisuutta tai yliavoimuutta sekä emotionaalisella tasolla reagointia ja vastaan väittämistä.
Siispä millainen diskurssiäly on asiakkaalla oltava?
"Sinun täytyy tietää oikeat vastaukset. Muistettava, että kiintymyssuhde alkaa jo odotusaikana. Ja että lapsen edun vastaloitsu on perheen etu. Aamen."
Polina Kopylova vahvistaa huomioillaan sen, että huoltajat koetaan uhkaavan taantumuksellisiksi, jos heiltä puuttuu nykypäivän edellyttämä terapiatietoisuus ja kyky moderniin psykoaktiin. Kaikkien tulisi käsittää vanhemmuus eräänlaisena professiona, ymmärtää kasvatuksen uusimmat trendit ja verbalisoida vanhemmuutensa modernille psykokielelle.
Ammattilaisille näyttää kuitenkin olevan hyväksyttävämpää käyttää kansanomaisia ilmauksia niin halutessaan. Lastensuojelussa on esimerkiksi käytetty käsitettä naksaus siitä hetkestä, jossa lapsen asia määrittyy lastensuojelun asiakkuudeksi. Eri palaset loksahtavat ja naksahtavat paikoilleen sen jälkeen, kun työntekijällä on herännyt huoli lapsen tilanteesta.
Naksaus on siis eräänlainen aistimus tai intuitio osiitä, että jotakin on pielessä. Naksaus voidaan myös mieltää arjen asiantuntijuudeksi, jossa uhkakuvat tunnistetaan vaistonvaraisesti selkäytimessä ilman opaskirjoja.
Tässä kolmen eri varatuomarin kertomat sosiaalityöntekijöiden naksauksista, kun näiltä tivattiin huostaanoton perusteluja hallinto-oikeudessa:
”No sen vain niinku aistii.”
”En mä osaa selittää sitä, mut se sisäinen tunne oli tosi vahva, et joku täs perhees mättää.”
"Mulla on merkillinen tunne takaraivossa..."
Asiakirjoihin nämä kansanomaiset letkautukset eivät luonnollisestikaan päädy. Kirjauksissa sovelletaan luovasti psykologisia termejä esimerkiksi silloin, kun on vakuuttavasti eriteltävä perheenjäsenten luonteenpiirteitä. Lapsen todistetaan olevan kenties vaarassa siten, että tuikitavallisesta äidistä loihditaan jotenkin rajaton, vanhemmilla nähdään olevan kasvatuksellisia ristiriitoja ja kotitöissä auttava lapsi ottaa liikaa vastuuta arjessa.
Kotikuria pitävät vanhemmat ovat liian vaativia – ja toiset taas kotikurinpitoon kykenemättömiä. Sen sijaan kuria pitävät sijaisvanhemmat tai perhekotien johtajat tarjoavat turvalliset, ennakoitavissa olevat kasvuolosuhteet ja selkeät rajat lapselle.
Yhdessä tapauksessa aivan tavallinen, terve poika analysoitiin perhekuntoutuksen vanhemmuudenarvioinnissa tarkemmin perustelematta jollakin tavalla näkymättömäksi lapseksi.
Toiseen vuorovaikutusta arvioivaan dokumenttiin oli kirjattu kaksi peräkkäistä, keskenään ristiriitaista lausetta oman erillisyyden saavuttamisen tärkeydestä:
”Äiti ja lapsi tarvitsevat paljon tukea irrottautuakseen toisistaan.”
”Äidin ja lapsen suhde vaikuttaa jollain tavoin emotionaalisesti etäiseltä.”
Muuan äiti koki, että hänen lapsiaan oli kuulusteltu ja johdateltu tuomaan esiin huolta äidin voinnista. Asiakirjoissa tätä kommentoitiin: "Perhetyötä tehneet sosiaaliohjaajat ovat sanoittaneet lapsille äidin vointia."
Tässä kohtaa on välttämätöntä muistuttaa, että Suomessa tehdään paljon laadukasta lastensuojelutyötä. Siksi alan heikkoihin kohtiin on välttämätöntä puuttua. Olisi levollista, jos asiakas voisi aina luottaa siihen, että kirjaukset tehdään siten kuin hyvä dokumentointi edellyttää: täsmällisesti ja faktoihin perustuen.
Paikoin viralliset asiakaskirjaukset saattavat kuitenkin olla jopa absurdeja, kuten tämä tukiperheen lausunto sosiaalitoimelle. Kyseessä oli kaksivuotias lapsi:
”Tarhassa on ilmennyt, että lapsen on vaikeaa odottaa vuoroaan ruokailussa. Kun muut lapset ottivat 1-2 kurkunpalaa, lapsi otti 4 palaa!”
”Mieliala: iloinen, pirteä lapsi. (Vähän liiankin pirteä – saako hän huomiota sillä käytöksellä?)”
Erään äidin kolmiviikkoisesta vauvasta kirjattiin vanhemmuudenarviointijaksolla näin: ”Hoitajan mielestä vauva liian kiltti.”
Kvasitieteellinen puhetapa vaikuttaa toisinaan tahattoman koomiselta, mutta myös pelottavalta, orwellilaiselta uuskieleltä: jollakin tapaa hämäräperäiseltä pimeydeltä. Siihen kaikkien on taivuttava, vaikka salakielen koukeroita ei ymmärtäisikään. Tällaisessa kielessä sanojen määrää rajoitetaan ja käytetään harhaanjohtavia eufemismeja.
Salakieleen kätketään kielteiset asenteet vanhempia kohtaan. Opettajan, lääkärin, tarhantädin, sosiaalityöntekijän tai jonkun muun ammattilaisen mielestä laiskat, uusavuttomat, heikot, luuserit, ressukat, hairahtuneet ja tyhmät vanhemmat voi määritellä epämääräisillä, merkityssisällöltään vain asiantuntijoille avautuvilla sanapareilla voimavarojen riittämättömyys, äidin jaksamattomuus, keinottomuus lapsen kasvatuksessa, vanhemmuus hukassa.
Koulussa täytettävät riskiseulat nimetään vahvuuskartoiksi. Lapselle diagnosoidaan epätyypillinen käytöshäiriö – mitä se sitten tarkoittakaan: mikä mahtaa olla tyypillinen käytöshäiriö?
Perhekodin leirit ovat sijoitusnuoren mielestä helvetillisiä, vaikka niitä kutsutaankin elämysleireiksi. Jos nuori äyskäisee leirien vituttavan häntä, asiakirjoissa hän on vähän epämotivoitunut.
Vanhempia, jotka puolustavat lapsensa oikeuksia, kutsutaan yhteistyökyvyttömiksi. Entisaikojen ihaillut "leijonaemot" muuttuvat mediassa aktiivivanhemmiksi tai jopa aktivistivanhemmiksi. Virkakoneiston mielestä heidän virkavaltakriittisyytensä on peruste sille, että lapselle haetaan edunvalvojaa.
Ihmisoikeusloukkauksiin puuttujat ovat maailmanparantajia, jotka ovat ottaneet kritiikin esittämisen elämäntehtäväkseen. Journalismi, joka hyssyttelee ihmisoikeusongelmia siten, ettei kukaan vahingossakaan loukkaannu, on kiihkotonta journalismia.
On pieni ihme, ettei ikäväkaikuista sijaishuoltoa jo kutsuta lähikotihoivaksi.
Onneksi sentään huoltajille usein vakuutetaan ennen huostaanottoa, että tapaamisrajoitteet puretaan kyllä myöhemmin: "Te saatte nähdä lapsianne heti, kun nämä ovat sopeutuneet uuteen kotiin!"
Harmillista vain, että hetken päästä heille sanotaan: "Lapsi on kotiutunut jo niin hyvin, ettei enää kaipaa vanhempia."
– Lähde Hukassa huostassa / RADIUM-Kirjat, 2013, Kuva: Brusi/Syvälä: Kielteinen kotiäiti, Kustannusliike Robustos, 2008.
RSS Feed
