Mediassa on viime vuosina nostettu esiin useita kaltoinkohtelutapauksia sijaishuollossa: lapsen alastiriisuttamista lastensuojelulaitoksessa, lapsen nöyryyttämistä lastenkodissa, lapsen eristämistä koulukodissa, lapsen seksuaalisista hyväksikäyttöä sijaisperheessä, lapsen törkeää hyväksikäyttöä lastensuojelulaitoksessa, lapsen pahoinpitelyä sijaisperheessä, edelleen lapsen pahoinpitelyä sijaisperheessä, lasten kyseenalaisia sijoitusperusteita...
Professori J.P Roos kirjoitti (Huostaanottokirja, 2002): "Esimerkiksi kuuluisa kanadalainen tutkimus lasten tapoista ja pahoinpitelyistä on osoittanut, että lapset ovat huomattavasti suuremmassa vaarassa muiden kuin biologisten vanhempiensa taholta. Erilaiset sijaishoidot olivat jopa 70–kertainen riski lapsen omiin biologisiin vanhempiin nähden."
Lokakuun liike julkaisi TALOUS V: Uushuutolaisuusverkostoissa "piiri suuri pyörii" -jutussaan linkin tutkimukseen, joka käsitteli sijoitettujen lasten väkivaltakokemuksia. Nyt julkaisemme erityispedagogiikan professori Timo Saloviidan analyysin kyseisestä tutkimuksesta. Jutun alleviivaukset ovat toimituksen Lokakuun liikkeen tekemiä. Saloviidan jutun lukeminen toimii hyvänä muistutuksena siitä, että myös tutkimuksia kohtaan on syytä kohdistaa lähdekritiikkiä.
Professori J.P Roos kirjoitti (Huostaanottokirja, 2002): "Esimerkiksi kuuluisa kanadalainen tutkimus lasten tapoista ja pahoinpitelyistä on osoittanut, että lapset ovat huomattavasti suuremmassa vaarassa muiden kuin biologisten vanhempiensa taholta. Erilaiset sijaishoidot olivat jopa 70–kertainen riski lapsen omiin biologisiin vanhempiin nähden."
Lokakuun liike julkaisi TALOUS V: Uushuutolaisuusverkostoissa "piiri suuri pyörii" -jutussaan linkin tutkimukseen, joka käsitteli sijoitettujen lasten väkivaltakokemuksia. Nyt julkaisemme erityispedagogiikan professori Timo Saloviidan analyysin kyseisestä tutkimuksesta. Jutun alleviivaukset ovat toimituksen Lokakuun liikkeen tekemiä. Saloviidan jutun lukeminen toimii hyvänä muistutuksena siitä, että myös tutkimuksia kohtaan on syytä kohdistaa lähdekritiikkiä.
Timo Saloviita:
LASTEN VÄKIVALTAKOKEMUKSET KOTONA JA SIJAISHUOLLOSSA: LAPSIUHRITUTKIMUS 2008 UUDELLEEN TULKITTUNA
Ellonen ja Pösö (2010) tarkastelivat kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten kokemaa väkivaltaa, jonka aiheuttajina olivat heitä hoitavat aikuiset. Artikkelissa vertailtiin kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten väkivaltakokemuksia kotona asuvien lasten kokemuksiin. Analyysi perustui vuonna 2008 tehdyn lapsiuhritutkimuksen kyselyaineistoon, jonka koko tässä oli 12 840 tapausta. Aineisto edusti 6- ja 9-luokalla olleita lapsia ja nuoria.
Kirjoittajien mukaan ”sijaishuollossa käytetään vähemmän väkivaltaisia toimintatapoja kuin kotikasvatuksessa”. Saatua tulosta tulkitaan siten, että ”lapsen ongelmakäyttäytyminen saa vanhempien ’hermot palamaan’ ja saa vanhemmat käyttäytymään väkivaltaisesti, mutta ei aiheuta samaa sijaishuollon ammattilaisilla”. Kirjoittajat panevat merkille, että heidän tuloksensa ovat ristiriidassa aiemmin saatujen kanssa (esim. World Report on Violence, 2006). He kirjoittavat: ”Tulos eroaa pääilmeeltään kansainvälisestä tutkimuksesta, jossa kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia pidetään riskiryhmänä väkivaltakokemusten osalta”. Kirjoittajat kuitenkin päättelevät, että ”yllättävä” tulos johtuu siitä, että ”Suomessa on lainsäädäntö, joka määrittelee laitostyöntekijöiden koulutusta ja pätevyyttä toisin kuin monissa muissa maissa”. Sijaisperheiden osalta tulos taas kertoisi siitä, että ”sijaisperheiden valinnassa ja tukemisessa on onnistuttu” (kaikki lainaukset sivulta 41).
Kirjoittajien saamat ”yllättävät” ja aikaisemman tutkimuksen kanssa ristiriitaiset tulokset ovat todellisuudessa tutkimusmetodin aiheuttamia artefakteja. Tehty virhe on yksinkertainen. Kun tutkitaan väkivallan esiintyvyyttä väestössä, on tarpeen suhteuttaa saadut esiintymiskerrat paitsi tutkittujen lukumäärään, myös ajan kulumiseen. On kai selvää, että vuodessa ehtii tapahtua enemmän väkivallantekoja kuin kuukaudessa. Epidemiologisissa tutkimuksissa on tapana käyttää kahta eri käsitettä. Prevalenssi eli esiintyvyys tarkoittaa ilmiön esiintymistaajuutta väestössä tiettynä pistemäisenä ajankohtana. Ilmiön insidenssi eli ilmaantuvuus tarkoittaa uusia tapauksia tietyn aikavälin rajoissa.
Huolettomuutta aikamuuttujaa kohtaan on esiintynyt myös muissa yhteiskuntatieteellisissä tutkimuksissa. Esimerkiksi Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tekemässä kyselyssä saatiin tulokseksi, että naisista 20 % kertoi kokeneensa ”puolison väkivaltaa tai uhkailua joskus nykyisen parisuhteen aikana” (Piispa ym., 2006). Koska aikaväliä ei muuten rajattu, mukaan pääsivät myös ne tapaukset, jotka olivat sattuneet jo vaikkapa 1940-luvulla. Tulos antoi tietysti vääristyneen kuvan nykytilanteesta.
Vuoden 2008 lapsiuhritutkimuksessa 6. ja 9. luokalla olleilta lapsilta kysyttiin heidän väkivaltakokemuksistaan rajaamatta mitenkään aikaväliä. Lapset olivat siis suunnilleen 12- tai 15-vuotiaita. Kotona asuvat lapset olivat asuneet kotonaan jotakuinkin tämän ajan. Sijoitetuista lapsista sen sijaan 36 % oli ollut sijoituksessa vain alle kuusi kuukautta ja 48 % ”yli vuoden”. Sijaishuollossa suhteellisen lyhyen ajan sisällä tapahtuneet väkivaltakokemukset vertautuvat siten toisen ryhmän kokemuksiin, jotka ovat kasaantuneet koko lapsuuden ajalta. Ei ole ihme, jos yllättäviä tuloksia saadaan. Suurin ero ryhmien välillä saatiinkin sellaisesta kuritusväkivallasta, joka on kai yleisintä silloin, kun lapset ovat pieniä: kotona asuvia lapsia oli tukistettu kolminkertainen määrä (17 %) sijaishuoltolapsiin verrattuna (6 %). Tutkitussa iässä lapset voivat olla jopa isäänsä tai äitiään pitempiä. Niinpä olisi helppo uskoa, että valtaosa tukistamiskokemuksista on peräisin jo vuosien takaa.
Erilaisen aikavälin takia lapsiuhritutkimuksen kyselylomake ei näköjään anna mahdollisuutta tehdä luotettavia vertailuja. Ellosen ja Pösön (2010) esittämiä tuloksia voisi tulkita myös toisin päin: suhteellisen pienellä aikavälillä sijoituslapset olivat kokeneen runsaasti väkivaltaa. Mitään yllättävää ristiriitaa aikaisempien tulosten kanssa ei siten voi todeta. Myös kirjoittajien jakamat kiitokset laitostyöntekijöiden koulutuksesta ja pätevyydestä sekä sijaisperheiden valinnan onnistumisesta jäävät näiltä osin perustelematta.
Ellosen ja Pösön (2010) artikkeli antaa aihetta toiseenkin huomautukseen. Kirjoittajat esittävät viivadiagrammin väkivallan kokemisen ja tunne-elämän ongelmien positiivisesta yhteydestä. Tässäkään analyysissa kotona asuvien ja sijoituslasten vertailu ei ole mahdollista aiemmin mainituista syistä. Jostain syystä kirjoittajat tulkitsevat muuttujien positiivisen yhteyden siten, että aikuisten väkivaltaisuus johtuu lasten tunne-elämänhäiriöistä: ”Tulos viittaa siis siihen, että lapsen ongelmakäyttäytyminen saa vanhempien ’hermot palamaan”. Väite on täysin perustelematon. Muuttujien asema tutkimuksessa on kausaalisesti symmetrinen, joten kumpi tahansa voidaan tulkita toisen syyksi. Vaihtoehtoinen selitys olisi se, että lasten häiriöt johtuvat aikuisten väkivaltaisuudesta.
KIRJALLISUUS
Ellonen, Noora & Pösö, Tarja: Lasten väkivaltakokemukset lastensuojelulaitoksissa ja sijaisperheissä. Yhteiskuntapolitiikka, 75 (2010):1, 34 – 43.
Piispa, Minna, Heiskanen, Markku, Kääriäinen, Juha & Sirén, Reino: Naisiin kohdistunut väkivalta 2005. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 225 ja Yhdistyneiden Kansakuntien yhteydessä toimiva Euroopan kriminaalipolitiikan instituutti HEUNI. Publication series No. 51, 2006.
World Report on Violence against Children in 2006. Geneva: United Nations, 2006 (luettu 25.3.2010).
Juttu on julkaistu 2010 Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä 75.
---
Toimitus suosittelee lukemaan myös Poliisiamkin raportin 110/2014: "Lasten ja nuorten väkivaltakokemukset 2013 : lapsiuhritutkimuksen tuloksia."
---
Lue myös Lokakuun liikkeen viimeisimmät uutiset:
TALOUS I: Lastensuojelu työllistää paljon enemmän kuin poliisi
TALOUS II: Lastensuojelujärjestöt bisneksen syrjässä
TALOUS III: Vanhemmuudenarviointi kasvavana bisneksenä
TALOUS IV: Huostia tukenut lastensuojelukerroin poistuu pian
TALOUS V: Uushuutolaisuusverkostoissa "piiri suuri pyörii"
LASTEN VÄKIVALTAKOKEMUKSET KOTONA JA SIJAISHUOLLOSSA: LAPSIUHRITUTKIMUS 2008 UUDELLEEN TULKITTUNA
Ellonen ja Pösö (2010) tarkastelivat kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten kokemaa väkivaltaa, jonka aiheuttajina olivat heitä hoitavat aikuiset. Artikkelissa vertailtiin kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten väkivaltakokemuksia kotona asuvien lasten kokemuksiin. Analyysi perustui vuonna 2008 tehdyn lapsiuhritutkimuksen kyselyaineistoon, jonka koko tässä oli 12 840 tapausta. Aineisto edusti 6- ja 9-luokalla olleita lapsia ja nuoria.
Kirjoittajien mukaan ”sijaishuollossa käytetään vähemmän väkivaltaisia toimintatapoja kuin kotikasvatuksessa”. Saatua tulosta tulkitaan siten, että ”lapsen ongelmakäyttäytyminen saa vanhempien ’hermot palamaan’ ja saa vanhemmat käyttäytymään väkivaltaisesti, mutta ei aiheuta samaa sijaishuollon ammattilaisilla”. Kirjoittajat panevat merkille, että heidän tuloksensa ovat ristiriidassa aiemmin saatujen kanssa (esim. World Report on Violence, 2006). He kirjoittavat: ”Tulos eroaa pääilmeeltään kansainvälisestä tutkimuksesta, jossa kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia pidetään riskiryhmänä väkivaltakokemusten osalta”. Kirjoittajat kuitenkin päättelevät, että ”yllättävä” tulos johtuu siitä, että ”Suomessa on lainsäädäntö, joka määrittelee laitostyöntekijöiden koulutusta ja pätevyyttä toisin kuin monissa muissa maissa”. Sijaisperheiden osalta tulos taas kertoisi siitä, että ”sijaisperheiden valinnassa ja tukemisessa on onnistuttu” (kaikki lainaukset sivulta 41).
Kirjoittajien saamat ”yllättävät” ja aikaisemman tutkimuksen kanssa ristiriitaiset tulokset ovat todellisuudessa tutkimusmetodin aiheuttamia artefakteja. Tehty virhe on yksinkertainen. Kun tutkitaan väkivallan esiintyvyyttä väestössä, on tarpeen suhteuttaa saadut esiintymiskerrat paitsi tutkittujen lukumäärään, myös ajan kulumiseen. On kai selvää, että vuodessa ehtii tapahtua enemmän väkivallantekoja kuin kuukaudessa. Epidemiologisissa tutkimuksissa on tapana käyttää kahta eri käsitettä. Prevalenssi eli esiintyvyys tarkoittaa ilmiön esiintymistaajuutta väestössä tiettynä pistemäisenä ajankohtana. Ilmiön insidenssi eli ilmaantuvuus tarkoittaa uusia tapauksia tietyn aikavälin rajoissa.
Huolettomuutta aikamuuttujaa kohtaan on esiintynyt myös muissa yhteiskuntatieteellisissä tutkimuksissa. Esimerkiksi Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tekemässä kyselyssä saatiin tulokseksi, että naisista 20 % kertoi kokeneensa ”puolison väkivaltaa tai uhkailua joskus nykyisen parisuhteen aikana” (Piispa ym., 2006). Koska aikaväliä ei muuten rajattu, mukaan pääsivät myös ne tapaukset, jotka olivat sattuneet jo vaikkapa 1940-luvulla. Tulos antoi tietysti vääristyneen kuvan nykytilanteesta.
Vuoden 2008 lapsiuhritutkimuksessa 6. ja 9. luokalla olleilta lapsilta kysyttiin heidän väkivaltakokemuksistaan rajaamatta mitenkään aikaväliä. Lapset olivat siis suunnilleen 12- tai 15-vuotiaita. Kotona asuvat lapset olivat asuneet kotonaan jotakuinkin tämän ajan. Sijoitetuista lapsista sen sijaan 36 % oli ollut sijoituksessa vain alle kuusi kuukautta ja 48 % ”yli vuoden”. Sijaishuollossa suhteellisen lyhyen ajan sisällä tapahtuneet väkivaltakokemukset vertautuvat siten toisen ryhmän kokemuksiin, jotka ovat kasaantuneet koko lapsuuden ajalta. Ei ole ihme, jos yllättäviä tuloksia saadaan. Suurin ero ryhmien välillä saatiinkin sellaisesta kuritusväkivallasta, joka on kai yleisintä silloin, kun lapset ovat pieniä: kotona asuvia lapsia oli tukistettu kolminkertainen määrä (17 %) sijaishuoltolapsiin verrattuna (6 %). Tutkitussa iässä lapset voivat olla jopa isäänsä tai äitiään pitempiä. Niinpä olisi helppo uskoa, että valtaosa tukistamiskokemuksista on peräisin jo vuosien takaa.
Erilaisen aikavälin takia lapsiuhritutkimuksen kyselylomake ei näköjään anna mahdollisuutta tehdä luotettavia vertailuja. Ellosen ja Pösön (2010) esittämiä tuloksia voisi tulkita myös toisin päin: suhteellisen pienellä aikavälillä sijoituslapset olivat kokeneen runsaasti väkivaltaa. Mitään yllättävää ristiriitaa aikaisempien tulosten kanssa ei siten voi todeta. Myös kirjoittajien jakamat kiitokset laitostyöntekijöiden koulutuksesta ja pätevyydestä sekä sijaisperheiden valinnan onnistumisesta jäävät näiltä osin perustelematta.
Ellosen ja Pösön (2010) artikkeli antaa aihetta toiseenkin huomautukseen. Kirjoittajat esittävät viivadiagrammin väkivallan kokemisen ja tunne-elämän ongelmien positiivisesta yhteydestä. Tässäkään analyysissa kotona asuvien ja sijoituslasten vertailu ei ole mahdollista aiemmin mainituista syistä. Jostain syystä kirjoittajat tulkitsevat muuttujien positiivisen yhteyden siten, että aikuisten väkivaltaisuus johtuu lasten tunne-elämänhäiriöistä: ”Tulos viittaa siis siihen, että lapsen ongelmakäyttäytyminen saa vanhempien ’hermot palamaan”. Väite on täysin perustelematon. Muuttujien asema tutkimuksessa on kausaalisesti symmetrinen, joten kumpi tahansa voidaan tulkita toisen syyksi. Vaihtoehtoinen selitys olisi se, että lasten häiriöt johtuvat aikuisten väkivaltaisuudesta.
KIRJALLISUUS
Ellonen, Noora & Pösö, Tarja: Lasten väkivaltakokemukset lastensuojelulaitoksissa ja sijaisperheissä. Yhteiskuntapolitiikka, 75 (2010):1, 34 – 43.
Piispa, Minna, Heiskanen, Markku, Kääriäinen, Juha & Sirén, Reino: Naisiin kohdistunut väkivalta 2005. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 225 ja Yhdistyneiden Kansakuntien yhteydessä toimiva Euroopan kriminaalipolitiikan instituutti HEUNI. Publication series No. 51, 2006.
World Report on Violence against Children in 2006. Geneva: United Nations, 2006 (luettu 25.3.2010).
Juttu on julkaistu 2010 Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä 75.
---
Toimitus suosittelee lukemaan myös Poliisiamkin raportin 110/2014: "Lasten ja nuorten väkivaltakokemukset 2013 : lapsiuhritutkimuksen tuloksia."
---
Lue myös Lokakuun liikkeen viimeisimmät uutiset:
TALOUS I: Lastensuojelu työllistää paljon enemmän kuin poliisi
TALOUS II: Lastensuojelujärjestöt bisneksen syrjässä
TALOUS III: Vanhemmuudenarviointi kasvavana bisneksenä
TALOUS IV: Huostia tukenut lastensuojelukerroin poistuu pian
TALOUS V: Uushuutolaisuusverkostoissa "piiri suuri pyörii"
RSS Feed
