Hyvinvointivaltiosta hyväntekeväisyyteen
Kirkko on ominut itselleen yhä enemmän perinteisen sosiaalityön tehtäviä; se harjoittaa päihdehuoltoa, lastensuojelua, perheneuvontaa, sovittelua ja köyhäinhoitoa. Kirkko ja uskonnolliset yhteisöt tulevat hätiin silloin, kun yhteiskunnan rakenteet rapautuvat ja turvaverkot pettävät. Se on oikein, ja siitä sopii kiittää. Hyväntekeväisyys ei silti saisi korvata tai syrjäyttää lakiin kirjattuja, yhteiskunnalle kuuluvia perustehtäviä.
Yksi kirkon näkyvimmistä aluevaltauksista on ruoka-apu. Juho Saaren ja Maria Ohisalon mukaan suomalaisessa leipäjonossa seisotaan mm. heikon työmarkkina-aseman, toimimattoman sosiaalipalvelujärjestelmän, korkeiden asumiskustannusten, sosiaaliturvan matalan tason, heikon terveyden ja nälän takia. Yhä useammin leipäjonossa seisoo työssäkäyvä ja lapsiperheellinen.
Saaren ja Ohisalon mukaan ihmisten nostaminen ruokaköyhyydestä vaatii pelkän ruoanjakelun lisäksi ja oheen myös muuta toimintaa; perusturvan (työttömyys-, sairaus- ja kansaneläketurva sekä toi- meentulo- ja asumistuen) parannuksia, muutoksia asunto- ja sosiaalipolitiikkaan ja uudistuksia palvelujärjestelmään, lainsäädäntöön ja hyvinvointivaltion instituutioihin.
Toimittaja Susanna Kuparisen mukaan Helsingissä sosiaalityön varoja ohjataan kirkon kukkaroon. Kaupunki maksaa seurakunnalle siitä, että sen työntekijät osaltaan pyörittävät Kampin kappelin toimintaa. Vuodessa kokonaiskustannukset ovat sosiaalivirastolle noin 320 000 euroa. Hänen mukaansa on hätkähdyttävää, että sosiaaliviraston satsaus juuri Kamppiin ja kappelin toimintaan on lähes yhtä suuri kuin koko muun kaupungin jalkautuvan sosiaalityön osuus.
Kampin alueen sosiaalityöntekijät auttavat keskustassa liikkuvia ihmisiä, loput kuusi kiertävät ympäri kaupunkia ja tarttuvat monenlaisiin ongelmiin, esimerkiksi seurakunnan organisoimassa Myllypuron leipäjonossa. Kun kappelin ja sosiaaliviraston kytkystä päätettiin Helsingin sosiaalilautakunnassa sosiaalilautakunnan puheenjohtajana toimi Sirkku Ingervo (vihr.). Hän on myös Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston jäsen.
Valtuustossa moni muukin istuu erilaisissa kirkollisissa elimissä samalla kun toimii valtuutettuna, eli kaupungin ja kaupunkilaisten edustajana.
Vuonna 2008 sosiaalivirastossa laadittiin Leipäjonossa-selvitys , jossa todettiin, että ”Ilmaisen ruoan jakaminen on Helsingissä jo siinä määrin vakiintunutta toimintaa, että toiminta on tullut jäädäkseen. Selvityksessä pohdittiin lähinnä sitä, miten ruuan jakelulle järjestettäisiin mahdollisimman hyvät puitteet. Leipäjonoissa nähtiin jopa positiivisia piirteitä: ne ovat toimivaa jätehuoltoa.
”Käyttökelpoiset elintarvikkeet päätyvät hyötykäyttöön kaatopaikan sijasta ja toiminta kokonaisuudessaan, jätehuolto mukaan lukien, tukee kestävää kehitystä”, selvityksessä iloitaan.
Sosiaaliasiamies kritisoi selvitystä voimakkain sanankääntein.
”Jo se, että taloudellisesti heikossa asemassa olevien ihmisten hädästä, kaatopaikasta ja toimivasta jätehuollosta puhutaan samassa kappaleessa, on ihmisarvoa loukkaavaa.”
Sosiaaliasiamiehen mukaan sosiaalivirasto ei kyseenalaista jonojen olemassaoloa, vaan lähtee esittämään keinoja siihen, kuinka leipäjonot tulee organisoida ja järjestää.
”Leipäjonot eivät ole ratkaisu siihen, että toimeentulotuen ja ensisijaisten etuuksien taso on liian alhainen”, sosiaaliasiamies näpäyttää.
Diakonia omaksuu lastensuojelun huonot käytännöt?
Asiakasnäkökulmasta ongelmallista on myös sosiaalityön huonojen käytäntöjen ja kontrollin siirtyminen osaksi kirkon toimintaa. Ruoka-avussa käy lastensuojelumielivaltaa pelkääviä mutta juuri pelätystä lastensuojelustaon tullut kirkon kasvatuskumppani. Monissa diakoniapisteissä sosiaalityö on kirkon virallinen yhteistyökumppani ja yhteydenotto diakoniaan tarkoittaa yhä useammin myös lastensuojelun sekaantumista. Jämsänkoskella diakonissa teki lastensuojeluilmoituksen ruoka-apua hakeneestä äidistä.
Monilla seurakunnilla ja kirkkovaltuutetuilla on yhteyksiä lastenkotibisnekseen. Pahamaisen Muhoksen koulukodin omistava Nuorten ystävät ry väittää toimivansa kristilliseltä pohjalta. Tunnettu kuvataiteilja on kertonut julkisesti kokemastaan väkivallasta Helsinki Mission lastenkodissa. Asiakkailla on kielteisiä kokemuksia myös Helsingin Diakonissalaitoksen erityisestä huolenpidosta. Kristillisen Romano Mission lastenkodeissa lapsiin kohdistettiin raakaa seksuaalista väkivaltaa. Voikukkia- vertaistukiryhmät huostaanotettujen vanhemmille ovat kristillisen Sininauhaliiton kehittämiä. Niissä lasten kertomat sijaishuollon väkivallasta tulkitaan vain sijaishuoltoon kiinnittymisen reaktiovaiheeksi, joka tulisi jättää huomiotta.
Toisaalta Oulussa pastori Arpad Kovacs on puolustanut lastensuojelun asiakkaita ja tarjonnut kirkkoturvaa lastensuojelua pakeneville. Myös helluntaiseurakunta auttoi maahanmuuttajaäiti Esteriä, jolta lastensuojelu vei lapset.
Sadinmaa: kirkko oikeistohegemonian palveluksessa
Pastori Kai Sadinmaa on antanut kirkolle 10 käskyä: 1. Älä valehtele Jeesuksesta 2. Lopeta jäsenten kosiskelu 3. Julista poliittista evankeliumia 4. Lopeta sijoitusbisnes 5. Lopeta rikkaiden suosiminen 6. Älä kumarra valtaa 7. Luovu tekopyhyydestä 8. Luovu messusta ja muusta magiasta 9. Anna homon rakastaa 10. Älä tee Raamatusta Jumalaa
Hänen mukaansa evankelis-luterilainen kirkko on Suomessa toiminut samoin kuin katolinen kirkko Lutherin aikaan eli mahdollisimman suuren voiton tekeminen kirkon taloudellisessa toiminnassa on lähimmäisen rakkautta tai kristinuskon sanomaa tärkeämpää.
Sadinmaa väittää artikkelissaan kirkon ja oikeiston epäpyhä liitto, että väittämä kirkon siirtymisestä poliittisella akselilla vasemmalle on perspektiiviharhaa. "Vaikka joitain vasemmistolaisesti ajattelevia pappeja saattaa olla olemassa, niin kirkko instituutiona on edelleen vahvasti porvarillinen. Vasemmalla oleva kirkko on samanlainen mahdottomuus kuin köyhien Kokoomus. Lähtökohtaisesti valtaa kumartava kirkko siunaa nyt vallitsevan oikeistolaisen hegemonian. Tuleva oikeistolainen almuyhteiskunta on kirkolle lottovoitto. Kun hyvinvointivaltion tuho on sinettiä vailla, kirkon tehtäväksi jää hämätä ja sumuttaa. Se petaa kenttää uusliberalistille taloudenhoidolle, pehmentää hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa yrittäen lunastaa kuihtuneen yhteiskunnallisen asemansa julkisen sektorin apulaisena ja kansalaisyhteiskunnan talkoolaisena".
Sadinmaan mukaan eliitit tarvitsevat kirkkoa luomaan illuusion yhtenäisestä kansasta ja kohtalonyhteydestä rikkaiden ja köyhien välillä. Eliitit tarvitsevat vaikenevaa kirkkoa saadakseen kansan uskomaan, että julkiset turvaverkot ovat tehottomia ja vanhanaikaisia ja kuinka vähäosaisten auttaminen on rakennettava henkilökohtaisen hyväntekeväisyyden varaan. Eliitit tarvitsevat kirkkoa rauhoittamaan hyvinvoinnin hedelmistä syrjäytettyjä kansalaisia, pitämään kädestä leikkausjonoon kuolevia, leipäjonoissa seisovia, yksinäisyyteen työnnettyjä tarpeettomia vanhuksia, kaikkia hylättyjä surkimuksia.
Vaikka kirkon ei tule sitoutua mihinkään ideologiaan niin siitä huolimatta se on poliittinen instituutio. Vallitseva teologia on ideologisesti värittynyttä. Se on porvarillista teologiaa, jonka keskuksessa on status quon siunaaminen, vallan legitimoiminen, suojaavan sateenvarjon luominen maallisen vallan ylle.
Sadinmaa väittää, että kirkon oikeistolaisuuden voi havaita myös Helsingin seurakuntayhtymän taannoisissa jäsenyyskampanjoissa tai Jäsen 360° – hankkeessa, joka on Kotimaa-yhtiöiden, seurakuntien käyttöön suunnittelema liiketoimintapohjainen malli asiakkaiden segmentoinnista. Sen avulla kirkko voi kohdentaa ja tuunata evankeliumi-tuotteen sopivaksi eri ihmisryhmille, erityisesti rikkaimille segmenteille ja pudottaa pois köyhät, heikot, marginaaliin työnnetyt, eli juuri ne, joiden pariin Jeesus hakeutui.
Konformistinen kirkko ja sosiaalityö luokkavallan vahtikoirina?
Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun mukaan köyhien ja keskiluokan kokemusmaailmat ja todellisuudet ovat eriytyneet toisistaan mutta suomalaisen journalismin valtavirtaan on yhä sisäänrakennettuna oletus, että kaikki jakavat suurin piirtein saman keskiluokkaisen elämän, arvot, ihanteet ja pääsyn näihin. Kukkala haastatteli Jussi Marttilaa otsikolla Köyhän realismi on hulluutta. Jutussa Marttila pohdiskeli masennuksen ja realismin suhdetta.– Ihminen on tosi helppo leimata tässä yhteiskunnassa hulluksi tai radikaaliksi pelkästään siksi, että hän toteaa oman tilansa luonteen.
Hannah Arendtin mukaan totalitarismi on täydellistä lainkuuliaisuutta. Moraaliltaan moitteettomat ihmiset, jotka noudattavat järjestyneen yhteiskunnan määrittelemiä velvollisuuksia, voivat arkitoimillaan aiheuttaa inhimillisen käsityskyvyn ylittävää pahaa. Konformismi ei ole vain mukautumisen halua, vaan siihen liittyy Eichmannin kaltaisille ihmisille tyypillinen kyvyttömyys ajatella kriittisesti ja arvioida poliittisesti (Parvikko 1996, 180).
Sosiaalityön professori Brigit Featherstone väittää, että markkinaperustainen neo-liberalismi, seulauskulttuuri ja riskiregiimiin perustuva lastensuojelun malli ovat puristaneet pois humaanin sosiaalityön mahdollisuudet. Hänen mukaansa sosiaalityöntekijät ovat omaksuneet yksilöpsykopatologisoinnin ja syyttelyn kulttuurin.
Uhrien syyllistämiseen ja vastuutukseen perustuvat myös subjektivismin ja relativismin yhdistävät lastensuojelun NLP- pohjaiset kuntoutukset ja terapiat jotka muistuttavat hämmästyttävästi menestysteologiaa: kaikki on kiinni vain omasta ajattelusta, joka pitää muokata positiiviseksi ja rakennekritiikki on vihapuhetta. Suomalaisilla sosiaalityöntekijöillä onkin todettu skandinavian kovimmat asenteet köyhyyttä kohtaan, jota he pitävät itseaiheutettuna. Sosiaalityössä on luvallista puhua esim. ongelmien ylisukupolvisesta periytymisestä, riskiperheistä ja huonosta sosiaalisesta perimästä.
Varatuomari Leeni Ikosen mukaan suomalaiseen sosiaalipalvelujärjestelmään on ajettu 1930-luvun kaksoisstandardi: kalvinistiseen etiikkaan perustuva jako apua ansaitseviin ja ansaitsemattomiin perheisiin. Köyhät perheet on ajettu huoliluokitusten, -liputusten ja riskiseulausten kohteeksi, mutta alati paisuvan sijaishuollon ja sen kumppaneiden laatupuutteita ja väärinkäytöksiä ei valvota eikä noteerata. Täsmälleen sama kasvatuskäytäntö arvotetaan eri tavoin sen perusteella onko kasvattaja vanhempi vai sijaisvanhempi.
Sijoitusbisneksessä ja lastensuojelussa toimii paljon kristillisiä yrittäjiä ja toimijoita. Historia todistaa, että Vuorisaarnan opetukset hukkuvat helposti pikavoittoja tavoittelevassa markkinataloudessa. Porvariston Marxiksi tituleerattu sosiologi Max Weber (1864–1920) väitti, että tietynlaiset protestantismin muodot kuten kalvinismi johtivat kapitalismin syntyyn. Hänen mukaansa modernin rationaalisen kapitalismin on mahdotonta asettua mihinkään suhteeseen perinteiseen uskonnolliseen veljeysetiikkaan nähden. Koronkiskurin maailmaan ei veljeysetiikka mahdu.
Näyttää siltä, että kirkko että sosiaalityö ovat vaihtaneet perinteisen veljeysetiikan menestysteologiaan ja asettuneet median avustamina onnistuneesti ja yksissätuumin plutokratian palvelijoiksi ja luokkavallan vahtikoiriksi.
Jeesuksella saattaisi olla asiaa ja painava viesti molemmille.
Lue Myös:
☞ Sosiaalityön koulutus tuottaa ja ylläpitää lastensuojelun ongelmia
☞ Elokuvia lastensuojelun asiakkaille
☞ Salassapitovelvoite ei estä sosiaalityöntekijän näkökulmaa
☞ Rikkaiden talouspopulismi ja natsisympatiat
☞ Helsingissä ei vieläkään kontaktoiduta ja kuulla lasta
☞ Toivosta ei kannata luopua
☞ Sijaishuollon Hullunkuriset Riskiperheet
☞ Kuka tarkkailee ketä - Rajaton sosiaalityöntekijä
☞ Pihakoivu- lapsibisnesryppään tehokas asiakashankinta ja rahastus
☞ Väkivalta sijaishuollossa onkin biovanhempien syytä ja sijoitettujen tietämättömyyttä?
☞ Omaiset osallisiksi mielenterveystyöhön
☞ Saila Nummikoski ei vastaa tarpeisiimme - Helsingin lastensuojelun uusi johto jatkaa edellistä linjaa
Kirkko on ominut itselleen yhä enemmän perinteisen sosiaalityön tehtäviä; se harjoittaa päihdehuoltoa, lastensuojelua, perheneuvontaa, sovittelua ja köyhäinhoitoa. Kirkko ja uskonnolliset yhteisöt tulevat hätiin silloin, kun yhteiskunnan rakenteet rapautuvat ja turvaverkot pettävät. Se on oikein, ja siitä sopii kiittää. Hyväntekeväisyys ei silti saisi korvata tai syrjäyttää lakiin kirjattuja, yhteiskunnalle kuuluvia perustehtäviä.
Yksi kirkon näkyvimmistä aluevaltauksista on ruoka-apu. Juho Saaren ja Maria Ohisalon mukaan suomalaisessa leipäjonossa seisotaan mm. heikon työmarkkina-aseman, toimimattoman sosiaalipalvelujärjestelmän, korkeiden asumiskustannusten, sosiaaliturvan matalan tason, heikon terveyden ja nälän takia. Yhä useammin leipäjonossa seisoo työssäkäyvä ja lapsiperheellinen.
Saaren ja Ohisalon mukaan ihmisten nostaminen ruokaköyhyydestä vaatii pelkän ruoanjakelun lisäksi ja oheen myös muuta toimintaa; perusturvan (työttömyys-, sairaus- ja kansaneläketurva sekä toi- meentulo- ja asumistuen) parannuksia, muutoksia asunto- ja sosiaalipolitiikkaan ja uudistuksia palvelujärjestelmään, lainsäädäntöön ja hyvinvointivaltion instituutioihin.
Toimittaja Susanna Kuparisen mukaan Helsingissä sosiaalityön varoja ohjataan kirkon kukkaroon. Kaupunki maksaa seurakunnalle siitä, että sen työntekijät osaltaan pyörittävät Kampin kappelin toimintaa. Vuodessa kokonaiskustannukset ovat sosiaalivirastolle noin 320 000 euroa. Hänen mukaansa on hätkähdyttävää, että sosiaaliviraston satsaus juuri Kamppiin ja kappelin toimintaan on lähes yhtä suuri kuin koko muun kaupungin jalkautuvan sosiaalityön osuus.
Kampin alueen sosiaalityöntekijät auttavat keskustassa liikkuvia ihmisiä, loput kuusi kiertävät ympäri kaupunkia ja tarttuvat monenlaisiin ongelmiin, esimerkiksi seurakunnan organisoimassa Myllypuron leipäjonossa. Kun kappelin ja sosiaaliviraston kytkystä päätettiin Helsingin sosiaalilautakunnassa sosiaalilautakunnan puheenjohtajana toimi Sirkku Ingervo (vihr.). Hän on myös Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston jäsen.
Valtuustossa moni muukin istuu erilaisissa kirkollisissa elimissä samalla kun toimii valtuutettuna, eli kaupungin ja kaupunkilaisten edustajana.
Vuonna 2008 sosiaalivirastossa laadittiin Leipäjonossa-selvitys , jossa todettiin, että ”Ilmaisen ruoan jakaminen on Helsingissä jo siinä määrin vakiintunutta toimintaa, että toiminta on tullut jäädäkseen. Selvityksessä pohdittiin lähinnä sitä, miten ruuan jakelulle järjestettäisiin mahdollisimman hyvät puitteet. Leipäjonoissa nähtiin jopa positiivisia piirteitä: ne ovat toimivaa jätehuoltoa.
”Käyttökelpoiset elintarvikkeet päätyvät hyötykäyttöön kaatopaikan sijasta ja toiminta kokonaisuudessaan, jätehuolto mukaan lukien, tukee kestävää kehitystä”, selvityksessä iloitaan.
Sosiaaliasiamies kritisoi selvitystä voimakkain sanankääntein.
”Jo se, että taloudellisesti heikossa asemassa olevien ihmisten hädästä, kaatopaikasta ja toimivasta jätehuollosta puhutaan samassa kappaleessa, on ihmisarvoa loukkaavaa.”
Sosiaaliasiamiehen mukaan sosiaalivirasto ei kyseenalaista jonojen olemassaoloa, vaan lähtee esittämään keinoja siihen, kuinka leipäjonot tulee organisoida ja järjestää.
”Leipäjonot eivät ole ratkaisu siihen, että toimeentulotuen ja ensisijaisten etuuksien taso on liian alhainen”, sosiaaliasiamies näpäyttää.
Diakonia omaksuu lastensuojelun huonot käytännöt?
Asiakasnäkökulmasta ongelmallista on myös sosiaalityön huonojen käytäntöjen ja kontrollin siirtyminen osaksi kirkon toimintaa. Ruoka-avussa käy lastensuojelumielivaltaa pelkääviä mutta juuri pelätystä lastensuojelustaon tullut kirkon kasvatuskumppani. Monissa diakoniapisteissä sosiaalityö on kirkon virallinen yhteistyökumppani ja yhteydenotto diakoniaan tarkoittaa yhä useammin myös lastensuojelun sekaantumista. Jämsänkoskella diakonissa teki lastensuojeluilmoituksen ruoka-apua hakeneestä äidistä.
Monilla seurakunnilla ja kirkkovaltuutetuilla on yhteyksiä lastenkotibisnekseen. Pahamaisen Muhoksen koulukodin omistava Nuorten ystävät ry väittää toimivansa kristilliseltä pohjalta. Tunnettu kuvataiteilja on kertonut julkisesti kokemastaan väkivallasta Helsinki Mission lastenkodissa. Asiakkailla on kielteisiä kokemuksia myös Helsingin Diakonissalaitoksen erityisestä huolenpidosta. Kristillisen Romano Mission lastenkodeissa lapsiin kohdistettiin raakaa seksuaalista väkivaltaa. Voikukkia- vertaistukiryhmät huostaanotettujen vanhemmille ovat kristillisen Sininauhaliiton kehittämiä. Niissä lasten kertomat sijaishuollon väkivallasta tulkitaan vain sijaishuoltoon kiinnittymisen reaktiovaiheeksi, joka tulisi jättää huomiotta.
Toisaalta Oulussa pastori Arpad Kovacs on puolustanut lastensuojelun asiakkaita ja tarjonnut kirkkoturvaa lastensuojelua pakeneville. Myös helluntaiseurakunta auttoi maahanmuuttajaäiti Esteriä, jolta lastensuojelu vei lapset.
Sadinmaa: kirkko oikeistohegemonian palveluksessa
Pastori Kai Sadinmaa on antanut kirkolle 10 käskyä: 1. Älä valehtele Jeesuksesta 2. Lopeta jäsenten kosiskelu 3. Julista poliittista evankeliumia 4. Lopeta sijoitusbisnes 5. Lopeta rikkaiden suosiminen 6. Älä kumarra valtaa 7. Luovu tekopyhyydestä 8. Luovu messusta ja muusta magiasta 9. Anna homon rakastaa 10. Älä tee Raamatusta Jumalaa
Hänen mukaansa evankelis-luterilainen kirkko on Suomessa toiminut samoin kuin katolinen kirkko Lutherin aikaan eli mahdollisimman suuren voiton tekeminen kirkon taloudellisessa toiminnassa on lähimmäisen rakkautta tai kristinuskon sanomaa tärkeämpää.
Sadinmaa väittää artikkelissaan kirkon ja oikeiston epäpyhä liitto, että väittämä kirkon siirtymisestä poliittisella akselilla vasemmalle on perspektiiviharhaa. "Vaikka joitain vasemmistolaisesti ajattelevia pappeja saattaa olla olemassa, niin kirkko instituutiona on edelleen vahvasti porvarillinen. Vasemmalla oleva kirkko on samanlainen mahdottomuus kuin köyhien Kokoomus. Lähtökohtaisesti valtaa kumartava kirkko siunaa nyt vallitsevan oikeistolaisen hegemonian. Tuleva oikeistolainen almuyhteiskunta on kirkolle lottovoitto. Kun hyvinvointivaltion tuho on sinettiä vailla, kirkon tehtäväksi jää hämätä ja sumuttaa. Se petaa kenttää uusliberalistille taloudenhoidolle, pehmentää hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa yrittäen lunastaa kuihtuneen yhteiskunnallisen asemansa julkisen sektorin apulaisena ja kansalaisyhteiskunnan talkoolaisena".
Sadinmaan mukaan eliitit tarvitsevat kirkkoa luomaan illuusion yhtenäisestä kansasta ja kohtalonyhteydestä rikkaiden ja köyhien välillä. Eliitit tarvitsevat vaikenevaa kirkkoa saadakseen kansan uskomaan, että julkiset turvaverkot ovat tehottomia ja vanhanaikaisia ja kuinka vähäosaisten auttaminen on rakennettava henkilökohtaisen hyväntekeväisyyden varaan. Eliitit tarvitsevat kirkkoa rauhoittamaan hyvinvoinnin hedelmistä syrjäytettyjä kansalaisia, pitämään kädestä leikkausjonoon kuolevia, leipäjonoissa seisovia, yksinäisyyteen työnnettyjä tarpeettomia vanhuksia, kaikkia hylättyjä surkimuksia.
Vaikka kirkon ei tule sitoutua mihinkään ideologiaan niin siitä huolimatta se on poliittinen instituutio. Vallitseva teologia on ideologisesti värittynyttä. Se on porvarillista teologiaa, jonka keskuksessa on status quon siunaaminen, vallan legitimoiminen, suojaavan sateenvarjon luominen maallisen vallan ylle.
Sadinmaa väittää, että kirkon oikeistolaisuuden voi havaita myös Helsingin seurakuntayhtymän taannoisissa jäsenyyskampanjoissa tai Jäsen 360° – hankkeessa, joka on Kotimaa-yhtiöiden, seurakuntien käyttöön suunnittelema liiketoimintapohjainen malli asiakkaiden segmentoinnista. Sen avulla kirkko voi kohdentaa ja tuunata evankeliumi-tuotteen sopivaksi eri ihmisryhmille, erityisesti rikkaimille segmenteille ja pudottaa pois köyhät, heikot, marginaaliin työnnetyt, eli juuri ne, joiden pariin Jeesus hakeutui.
Konformistinen kirkko ja sosiaalityö luokkavallan vahtikoirina?
Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun mukaan köyhien ja keskiluokan kokemusmaailmat ja todellisuudet ovat eriytyneet toisistaan mutta suomalaisen journalismin valtavirtaan on yhä sisäänrakennettuna oletus, että kaikki jakavat suurin piirtein saman keskiluokkaisen elämän, arvot, ihanteet ja pääsyn näihin. Kukkala haastatteli Jussi Marttilaa otsikolla Köyhän realismi on hulluutta. Jutussa Marttila pohdiskeli masennuksen ja realismin suhdetta.– Ihminen on tosi helppo leimata tässä yhteiskunnassa hulluksi tai radikaaliksi pelkästään siksi, että hän toteaa oman tilansa luonteen.
Hannah Arendtin mukaan totalitarismi on täydellistä lainkuuliaisuutta. Moraaliltaan moitteettomat ihmiset, jotka noudattavat järjestyneen yhteiskunnan määrittelemiä velvollisuuksia, voivat arkitoimillaan aiheuttaa inhimillisen käsityskyvyn ylittävää pahaa. Konformismi ei ole vain mukautumisen halua, vaan siihen liittyy Eichmannin kaltaisille ihmisille tyypillinen kyvyttömyys ajatella kriittisesti ja arvioida poliittisesti (Parvikko 1996, 180).
Sosiaalityön professori Brigit Featherstone väittää, että markkinaperustainen neo-liberalismi, seulauskulttuuri ja riskiregiimiin perustuva lastensuojelun malli ovat puristaneet pois humaanin sosiaalityön mahdollisuudet. Hänen mukaansa sosiaalityöntekijät ovat omaksuneet yksilöpsykopatologisoinnin ja syyttelyn kulttuurin.
Uhrien syyllistämiseen ja vastuutukseen perustuvat myös subjektivismin ja relativismin yhdistävät lastensuojelun NLP- pohjaiset kuntoutukset ja terapiat jotka muistuttavat hämmästyttävästi menestysteologiaa: kaikki on kiinni vain omasta ajattelusta, joka pitää muokata positiiviseksi ja rakennekritiikki on vihapuhetta. Suomalaisilla sosiaalityöntekijöillä onkin todettu skandinavian kovimmat asenteet köyhyyttä kohtaan, jota he pitävät itseaiheutettuna. Sosiaalityössä on luvallista puhua esim. ongelmien ylisukupolvisesta periytymisestä, riskiperheistä ja huonosta sosiaalisesta perimästä.
Varatuomari Leeni Ikosen mukaan suomalaiseen sosiaalipalvelujärjestelmään on ajettu 1930-luvun kaksoisstandardi: kalvinistiseen etiikkaan perustuva jako apua ansaitseviin ja ansaitsemattomiin perheisiin. Köyhät perheet on ajettu huoliluokitusten, -liputusten ja riskiseulausten kohteeksi, mutta alati paisuvan sijaishuollon ja sen kumppaneiden laatupuutteita ja väärinkäytöksiä ei valvota eikä noteerata. Täsmälleen sama kasvatuskäytäntö arvotetaan eri tavoin sen perusteella onko kasvattaja vanhempi vai sijaisvanhempi.
Sijoitusbisneksessä ja lastensuojelussa toimii paljon kristillisiä yrittäjiä ja toimijoita. Historia todistaa, että Vuorisaarnan opetukset hukkuvat helposti pikavoittoja tavoittelevassa markkinataloudessa. Porvariston Marxiksi tituleerattu sosiologi Max Weber (1864–1920) väitti, että tietynlaiset protestantismin muodot kuten kalvinismi johtivat kapitalismin syntyyn. Hänen mukaansa modernin rationaalisen kapitalismin on mahdotonta asettua mihinkään suhteeseen perinteiseen uskonnolliseen veljeysetiikkaan nähden. Koronkiskurin maailmaan ei veljeysetiikka mahdu.
Näyttää siltä, että kirkko että sosiaalityö ovat vaihtaneet perinteisen veljeysetiikan menestysteologiaan ja asettuneet median avustamina onnistuneesti ja yksissätuumin plutokratian palvelijoiksi ja luokkavallan vahtikoiriksi.
Jeesuksella saattaisi olla asiaa ja painava viesti molemmille.
Lue Myös:
☞ Sosiaalityön koulutus tuottaa ja ylläpitää lastensuojelun ongelmia
☞ Elokuvia lastensuojelun asiakkaille
☞ Salassapitovelvoite ei estä sosiaalityöntekijän näkökulmaa
☞ Rikkaiden talouspopulismi ja natsisympatiat
☞ Helsingissä ei vieläkään kontaktoiduta ja kuulla lasta
☞ Toivosta ei kannata luopua
☞ Sijaishuollon Hullunkuriset Riskiperheet
☞ Kuka tarkkailee ketä - Rajaton sosiaalityöntekijä
☞ Pihakoivu- lapsibisnesryppään tehokas asiakashankinta ja rahastus
☞ Väkivalta sijaishuollossa onkin biovanhempien syytä ja sijoitettujen tietämättömyyttä?
☞ Omaiset osallisiksi mielenterveystyöhön
☞ Saila Nummikoski ei vastaa tarpeisiimme - Helsingin lastensuojelun uusi johto jatkaa edellistä linjaa
RSS Feed
