Suosta noustaan sanamagialla?
Sosiaalityössä järjestetään nykyään paljon kursseja ja seminaareja muutossosiaalityöstä. Lastensuojelussakin kuulemma puhaltelevat uudet tuulet vaikka asiakkaat haistavat vain vanhoja asiantuntija-aivopieruja. Muutosta vaaditaan edelleen vain asiakkaita- ei palvelujärjestelmältä tai sen työntekijöiltä. Ongelmien alkusyihin ei uskalleta pureutua eikä valtarakenteita muuttaa, vaikka se olisi välttämätöntä.
Muutoshypetys perustuu asiantuntijoiksi itseään kutsuvien aikuisten edunsaajien määrittelemiin muutosvaateisiin, joiden keskiössä on aina oma ammatillinen edunvalvonta. Samaan aikaan kun perheiden ongelmat ovat vähentyneet, lastensuojelun henkilöstön ja erilaisten lastensuojelulaitosten ja - yrittäjien lukumäärä ja kysyntä, lastensuojelun ja sijaishuollon kustannukset sekä lastensuojelusta ja sijaishuollosta tehdyt valitukset ovat kasvaneet räjähdysmäisesti.
Perheiden sijaan kriisissä tuntuukin olevan perheiden oletetulla kriisillä elävä ja rahastava sosiaalityö; erityisesti lastensuojelu ja sijaishuolto. Niiden kasvojenpesu ja imagon kiillotus on katsottu lastensuojelujärjestöissä ja mediassa tärkeämmäksi kuin lapsille ja perheille vahingollisten sosiaalityön toimintakäytäntöjen poistaminen.
Olisi hienoa, jos lastensuojelussa todella kehitettäisiin uusia lapsilähtöisiä lastensuojelun tutkimusmenetelmiä lasten ehdoilla mutta käytännössä kehitetään kuitenkin perinteisiä aikuislähtöisiä lastensuojelun oikeutusmenetelmiä lasten kustannuksella.
Erilaisissa sosiaalialan ja sijaishuollon verkostoitumistilaisuuksiksi typistyneissä koulutuksissa ja seminaareissa kauhistuttaa usko sanamagiaan ja tutkimustiedon puute. Muutosten kuvitellaan tapahtuvan vain sanoja muuttamalla mm. vaihtamalla varhainen puuttuminen varhaiseksi tueksi, huoli puheeksi- menetelmä lapset puheeksi- menetelmäksi ja urkinta lapsilähtöiseksi vuorovaikutuksen vahvistamiseksi.
Kiusallisen hiljaisuuden saa aikaiseksi kysymällä aina ajankohtaiset ja lähes jokaiseen seminaariin sopivat kysymykset:
Mihin tutkimustietoon tämä käsitys perustuu? Miksi työmenetelmänne perustuvat virheelliseksi osoitetun psykoanalyysin oletuksille? Oletteko asiakasosallisuuden konkretisoimiseksi teetättäneet isolla satunnaisotannalla asiakaskyselyä asiasta? Oletteko tutkineet mitenkään mainostamienne toimenpiteiden vaikuttavuutta tai seurauksia asiakkaille?
Muutossosiaalityön airuiksi on nimetty sosiaalityöntekijät, jotka tunnetusti ovat muutosvastaisia oman ammattinsa edunvalvojia, Hannah Arendtin sanoin ” itseensä keskittyviä auttajia”. Asiakkaiden edunvalvonta tai rinnallakulkeminen jää liian usein pelkäksi sanahelinäksi ja todelliseksi tavoitteeksi muodostuu saavutetuista eduista ja viroista kiinnipitäminen edellisvuoden budjetti ylittämällä ja väärintoimivia kollegoita puolustelemalla. Aidosti auttamishaluistenkin ponnistelut kilpistyvät pistaloituneeseen palvelujärjestelmään, kelvottomaan johtoon ja hiljaisuuden toimintakulttuuriin.
Sen paremmin toimittajat kuin päättäjät eivät tunnu tajuavan, että sijoitus- ja laitospalveluja tuottavilla tahoilla kuten SOS- lapsikylällä, Nuorten ystävät ry:llä ja Pelastakaa Lapset ry:llä on välitön taloudellinen intressi edistää sijoituksia ja laitospalveluidensa asiakashankintaa ja käyttöä ja tälle intressille perustuvat myös heidän lausuntonsa, kannanottonsa ja politiikkaohjelmansa.
Erilaisten lastensuojelun ja sijaishuollon tapahtumien nimissä- ja vain nimissä- panostetaan valta- ja luokkaerojen häivyttämiseen. Seminaareissa lastensuojelutoimijat haluavat korostaa olevansa samassa veneessä tai samalla puolella lasten ja perheiden kanssa vaivautumatta kuitenkaan käytännössä tutustumaan lapsiin tai perheisiin tai heidän tarpeisiinsa. Sosiaalityön ammatillisuuden nimissä harjoitettu etäisyyden ja erojen hakeminen asiakkaisiin saa usein mykistävän väkivaltaisia muotoja. Omakohtainen paneutuminen korvataan valvontaviranomaisia työllistävällä asiakkaiden tarpeiden psykoanalyyttisella ”sanoittamisella”.
Asiakkaat ovat polttoainetta- eivät kanssamatkustajia
Sosiaalityötä vaivaavat edelleen täsmälleen samat ongelmat kuin 50 vuotta tai jopa sata vuotta sitten; viranomaislähtöisyys, mielivalta, köyhien kuritus, puoskarointi, tutkimustiedon puute, asenteisiin ja ennakkoluuloihin perustuvat työkäytännöt ja asiakkailta puuttuva oikeusturva. Dosentti Matti Rimpelän mukaan vielä 1980-luvulla universaalipalvelut tukivat perheitä. Ajattelu muuttuu aiempaa ongelmakeskeisemmäksi 2000-luvulla: järjestelmä määritteli häiriöt, vastuu siirtyi häiriönmetsästäjille. Lapsi muuttui yhteisönsä jäsenestä ongelmapalvelujen asiakkaaksi. Yhä suurempi osa lapsista opetettiin asiakkaiksi. Kaikkien häiriönmetsästäjien yhteinen viesti oli: "Kääntykää meidän puoleemme ajoissa, tulkaa asiakkaaksemme, me tarvitsemme toisiamme."
Ongelmien ytimeen ei kuitenkaan puututtu. Perheiden tukeminen jäi sivuun. Vanhemmat nähtiin ongelmien syinä eikä yhteistyökumppaneina. Sosiaalityössä edes terveydenhuollon perustavinta eettistä ohjetta " do no harm" ei sisäistetty eikä noudateta. Puutteiden ja väärinkäytösten poistamiseksi ei tehty mitään konkreettisia toimenpiteitä. Lastensuojelun korporatistinen eturyhmätalous lukuisine " järjestöineen" on pitänyt huolta sijaishuollon liiketoiminnan edistämisestä ja asiakkaiden oikeusturvaongelmien jatkumisesta.
Asiakkaat eivät ole- eivätkä koskaan ole olleetkaan- samassa veneessä sen paremmin sosiaalityön kuin psykiatrian asiantuntijoiden kanssa koska kumpaakaan järjestelmää ei ole alunalkaenkaan luotu asiakkaita varten vaan edistämään työntekijöiden hyvinvointia ja arvostusta yhteiskunnassa.” Molemmissa järjestelmissä laittomuudet ja väärinkäytökset ovat vakiintuneet rutiineiksi ja asiakkaiden eettisesti laadukas palvelu harvinaisiksi yksittäistapauksiksi.
Lastensuojelun hokema yhteisestä veneestä on sosiaalityön orwellilaiselle psykokielelle tyypillinen harhaanjohtava eufemismi. Oikeasti asiakkaat ovat tehostetulla asiakashankinnalla ryöstettyä raaka- ja polttoainetta, jolla risteilylaivaksi paisunut sosiaalityön moniammatillinen asiantuntijakoneisto puksuttaa. Uusien wanna- be-asiantuntijoiden määrän kasvaessa tarvitaan yhä enemmän koneiston raaka-aineeksi toiseutettuja ja tuhottuja asiakkaita.
Sosiaalityö on edelleen pitkälti retoriikkaa, puhetaitoa ammatillisen edunvalvonnan tarpeisiin ja status quon ylläpitämiseksi. Suomessa on saatu todistaa lapsen äänellä puhumaan pyrkivien aikuisten edunsaajien ja ammattien räjähdysmäistä kasvua. Lapsen etuilijoita on enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin ja kilpailu siitä, kuka korkeimmalta ja koviten kimittää on kova. Sosiaalityön tuottaman melusaasteen lisäksi myös paperisaasteen määrä on kasvanut ja pelkkien fabrikoitujen asiakirjojen 120:n vuoden säilyttämiseen tarvitaan jo useita tuhansia kuutioita lämmitettyä toimistotilaa, joka olisi paremmassa käytössä asunnottomilla.
Sosiaalialan asiantuntijoiden kansoittama ympäristöään saastuttava risteilylaiva on ollut jo kauan uppoamaisillaan . Joidenkin tutkijoiden mielestä se pitäisi räjäyttää palasiksi ja romuraudasta pitäisi takoa auroja vähäosaisten lähiviljelyä helpottamaan. Valitettavasti toimittajien ja valvontaviranomaisten jääviys ja tietämättömyys ja hyväuskoisten kansalaisten ja yritysten ehtymättömät lahjoitukset mahdollistavat ympäristöään saastuttavan paksukaisen porskuttamisen.
Sosiaalityöntekijöiden tarinallistettu huoli on korvannut asiakkaiden todetut tarpeet
Yksilöpsykopatologisoinnin ja luokkavallan pahimpien perinteiden mukaisesti sosiaalityölle tyypillinen alituinen satuilukin käännetään ja essentialisoidaan asiakkaiden ominaisuudeksi. Sille on jopa oma häiriöluokitus; Munchausenin oireyhtymä, joka sisältyy mm. ensi- ja turvakotien käyttämiin lasten kaltoinkohtelun tunnistusohjeisiin. Tätä diagnoosia sovitellaan helposti mm. homevaurioista kärsiviin perheisiin tai suolisto- oireista kärsiviin lapsiin. Todellisuudessa oireyhtymään on sairastunut sosiaalityö itse. Tutkimustiedon, hyvän hallinnon oikeusperiaatteiden, asiakkaiden oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin, vallan kolmijako-opin, lapsi- ja perhevaikutusten selvittämisen ja asiakasosallisuuden torjumisella sosiaalityö on itse aiheuttanut itselleen pysyvän kriisin ja luottamuspulan, josta se kuvittelee pelastautuvansa yksikseen valheellisen imagonrakennuskampanjan ja kriitiikin sensuroinnin avulla.
Lääkäri Richard Asher kuvaili vuonna 1951 julkaistussa artikkelissaan potilaita, jotka vaelsivat sairaalasta toiseen kertoen keksittyjä sairaushistorioita ja oireita, joista osa saattoi olla itse aiheutettuja. Asher nimesi oireyhtymän kuuluisan tarinankertojan paroni Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausenin (1720-1797) mukaan. Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausen oli saksalainen, Hannoverissa syntynyt vapaaherra, joka sepitti mielellään liioiteltuja kertomuksia sotamuistoistaan. Münchhausen kertoi tarinoissaan muun muassa lentäneensä tykinkuulalla, käyneensä kuussa kuumailmapallolla, vetäneen itsensä omista hiuksistaan ylös suosta sekä saaneensa sormuksen, joka tekee hänestä näkymättömän.
"Mielen sanat" ovat korvanneet tosiseikkaselvittelyn
Samantyyppisiä tarinoita kerrotaan sosiaalityössä, jossa sosiaalityöntekijän tarinallistettu huoli on jo aikaa sitten korvannut asiakkaan todetun tarpeen. Sosiaalityössä ratsastetaan kuviteltuihin voittoihin varhaisella puuttumisella ja moniammatillisella yhteistyöllä, nostetaan lastensuojelu suosta sensuroimalla kritiikki , tekeydytään näkymättömiksi tarkkailijoiksi paljastamaan asiakkaiden sielunelämä nallekorteilla, paljastetaan kaltoinkohtelu luotettavasti psykoanalyysin avulla, "autetaan" perheitä näitä tapaamatta huostaanoton pohjustustoimilla l. avohuollon tukitoimilla, perhetyöllä tai -kuntoutuksella ja ratkaistaan perheiden ongelmat kuvitellulla "oikeushyvällä" eli huostaanotoilla.
Münchhausenin oireyhtymissä (ns. "Münchhausen syndrome by proxy") holhoavassa asemassa oleva väittää holhokkinsa, esimerkiksi sosiaalityöntekijä asiakkaansa, olevan sairas ja oireilevan, tai vastaavasti aiheuttaa tälle vammoja itse. Näin työntekijä yrittää saada lohtua ja ymmärrystä muilta asettumalla "kärsivän" tai "kuormitetun" työntekijän osaan.
Isoa osaa sosiaalialan seminaareista, risteilyistä ja koulutustapahtumista voi pitää tämän oireyhtymän todentumina ja näyttämöinä, joissa valitellaan loputtomasti "asiakaskuormista", viranomaisvastaisista asiakkaista, asiakkaiden oletetuista lisääntyneistä mielenterveysongelmista, lisääntyneestä lastensuojelutarpeesta, avointen adoptioiden ja pysyvien huostaanottojen tarpeesta, lisääntyneistä "riskiperheistä", pienistä palkoista, asiakkaiden "vihapuheesta", sijaishuollon toimintaedellytysten kaventamisesta, sosiaalityön vähäisestä arvostuksesta jne. huomioimatta lainkaan olemassaolevaa tutkimustietoa ja sosiaalityön omien epäeettisten käytäntöjen vaurioittavaa vaikutusta asiakkaisiin ja alan arvostukseen.
Sosiaalityöntekijät eivät joudu vastuuseen satuilustaan; heitä päinvastoin palkitaan siitä. PRIDE-kouluttajina, jotka ovat muka pätevöityneet "tunnistamaan sijoitettavan lapsen tarpeet ja toimimaan tiimissä lapsen läheisten kanssa" toimivat ja nostavat palkkaa tälläkin hetkellä mm. Haapasten ja Larsen- Meitan perheiden teurastuksiin syyllistyneet sosiaalityöntekijät. Mahdolliset oikeudenkäyntikulut maksatetaan aina ay- liikkeellä ja veronmaksajilla. Asiakkaat puolestaan joutuvat maksamaan vahvasti rajoitetun sananvapauden käytöstään kalliisti. Nikon tapauksessa hallinto-oikeus oli valmis laittamaan pojan maksamaan kymmenien tuhansien oikeudenkäyntikulut oikeustaistelusta jonka lopputulema oli, että poikaa oli väärin perustein syytetty insestilapseksi.
Sosiaalityössä järjestetään nykyään paljon kursseja ja seminaareja muutossosiaalityöstä. Lastensuojelussakin kuulemma puhaltelevat uudet tuulet vaikka asiakkaat haistavat vain vanhoja asiantuntija-aivopieruja. Muutosta vaaditaan edelleen vain asiakkaita- ei palvelujärjestelmältä tai sen työntekijöiltä. Ongelmien alkusyihin ei uskalleta pureutua eikä valtarakenteita muuttaa, vaikka se olisi välttämätöntä.
Muutoshypetys perustuu asiantuntijoiksi itseään kutsuvien aikuisten edunsaajien määrittelemiin muutosvaateisiin, joiden keskiössä on aina oma ammatillinen edunvalvonta. Samaan aikaan kun perheiden ongelmat ovat vähentyneet, lastensuojelun henkilöstön ja erilaisten lastensuojelulaitosten ja - yrittäjien lukumäärä ja kysyntä, lastensuojelun ja sijaishuollon kustannukset sekä lastensuojelusta ja sijaishuollosta tehdyt valitukset ovat kasvaneet räjähdysmäisesti.
Perheiden sijaan kriisissä tuntuukin olevan perheiden oletetulla kriisillä elävä ja rahastava sosiaalityö; erityisesti lastensuojelu ja sijaishuolto. Niiden kasvojenpesu ja imagon kiillotus on katsottu lastensuojelujärjestöissä ja mediassa tärkeämmäksi kuin lapsille ja perheille vahingollisten sosiaalityön toimintakäytäntöjen poistaminen.
Olisi hienoa, jos lastensuojelussa todella kehitettäisiin uusia lapsilähtöisiä lastensuojelun tutkimusmenetelmiä lasten ehdoilla mutta käytännössä kehitetään kuitenkin perinteisiä aikuislähtöisiä lastensuojelun oikeutusmenetelmiä lasten kustannuksella.
Erilaisissa sosiaalialan ja sijaishuollon verkostoitumistilaisuuksiksi typistyneissä koulutuksissa ja seminaareissa kauhistuttaa usko sanamagiaan ja tutkimustiedon puute. Muutosten kuvitellaan tapahtuvan vain sanoja muuttamalla mm. vaihtamalla varhainen puuttuminen varhaiseksi tueksi, huoli puheeksi- menetelmä lapset puheeksi- menetelmäksi ja urkinta lapsilähtöiseksi vuorovaikutuksen vahvistamiseksi.
Kiusallisen hiljaisuuden saa aikaiseksi kysymällä aina ajankohtaiset ja lähes jokaiseen seminaariin sopivat kysymykset:
Mihin tutkimustietoon tämä käsitys perustuu? Miksi työmenetelmänne perustuvat virheelliseksi osoitetun psykoanalyysin oletuksille? Oletteko asiakasosallisuuden konkretisoimiseksi teetättäneet isolla satunnaisotannalla asiakaskyselyä asiasta? Oletteko tutkineet mitenkään mainostamienne toimenpiteiden vaikuttavuutta tai seurauksia asiakkaille?
Muutossosiaalityön airuiksi on nimetty sosiaalityöntekijät, jotka tunnetusti ovat muutosvastaisia oman ammattinsa edunvalvojia, Hannah Arendtin sanoin ” itseensä keskittyviä auttajia”. Asiakkaiden edunvalvonta tai rinnallakulkeminen jää liian usein pelkäksi sanahelinäksi ja todelliseksi tavoitteeksi muodostuu saavutetuista eduista ja viroista kiinnipitäminen edellisvuoden budjetti ylittämällä ja väärintoimivia kollegoita puolustelemalla. Aidosti auttamishaluistenkin ponnistelut kilpistyvät pistaloituneeseen palvelujärjestelmään, kelvottomaan johtoon ja hiljaisuuden toimintakulttuuriin.
Sen paremmin toimittajat kuin päättäjät eivät tunnu tajuavan, että sijoitus- ja laitospalveluja tuottavilla tahoilla kuten SOS- lapsikylällä, Nuorten ystävät ry:llä ja Pelastakaa Lapset ry:llä on välitön taloudellinen intressi edistää sijoituksia ja laitospalveluidensa asiakashankintaa ja käyttöä ja tälle intressille perustuvat myös heidän lausuntonsa, kannanottonsa ja politiikkaohjelmansa.
Erilaisten lastensuojelun ja sijaishuollon tapahtumien nimissä- ja vain nimissä- panostetaan valta- ja luokkaerojen häivyttämiseen. Seminaareissa lastensuojelutoimijat haluavat korostaa olevansa samassa veneessä tai samalla puolella lasten ja perheiden kanssa vaivautumatta kuitenkaan käytännössä tutustumaan lapsiin tai perheisiin tai heidän tarpeisiinsa. Sosiaalityön ammatillisuuden nimissä harjoitettu etäisyyden ja erojen hakeminen asiakkaisiin saa usein mykistävän väkivaltaisia muotoja. Omakohtainen paneutuminen korvataan valvontaviranomaisia työllistävällä asiakkaiden tarpeiden psykoanalyyttisella ”sanoittamisella”.
Asiakkaat ovat polttoainetta- eivät kanssamatkustajia
Sosiaalityötä vaivaavat edelleen täsmälleen samat ongelmat kuin 50 vuotta tai jopa sata vuotta sitten; viranomaislähtöisyys, mielivalta, köyhien kuritus, puoskarointi, tutkimustiedon puute, asenteisiin ja ennakkoluuloihin perustuvat työkäytännöt ja asiakkailta puuttuva oikeusturva. Dosentti Matti Rimpelän mukaan vielä 1980-luvulla universaalipalvelut tukivat perheitä. Ajattelu muuttuu aiempaa ongelmakeskeisemmäksi 2000-luvulla: järjestelmä määritteli häiriöt, vastuu siirtyi häiriönmetsästäjille. Lapsi muuttui yhteisönsä jäsenestä ongelmapalvelujen asiakkaaksi. Yhä suurempi osa lapsista opetettiin asiakkaiksi. Kaikkien häiriönmetsästäjien yhteinen viesti oli: "Kääntykää meidän puoleemme ajoissa, tulkaa asiakkaaksemme, me tarvitsemme toisiamme."
Ongelmien ytimeen ei kuitenkaan puututtu. Perheiden tukeminen jäi sivuun. Vanhemmat nähtiin ongelmien syinä eikä yhteistyökumppaneina. Sosiaalityössä edes terveydenhuollon perustavinta eettistä ohjetta " do no harm" ei sisäistetty eikä noudateta. Puutteiden ja väärinkäytösten poistamiseksi ei tehty mitään konkreettisia toimenpiteitä. Lastensuojelun korporatistinen eturyhmätalous lukuisine " järjestöineen" on pitänyt huolta sijaishuollon liiketoiminnan edistämisestä ja asiakkaiden oikeusturvaongelmien jatkumisesta.
Asiakkaat eivät ole- eivätkä koskaan ole olleetkaan- samassa veneessä sen paremmin sosiaalityön kuin psykiatrian asiantuntijoiden kanssa koska kumpaakaan järjestelmää ei ole alunalkaenkaan luotu asiakkaita varten vaan edistämään työntekijöiden hyvinvointia ja arvostusta yhteiskunnassa.” Molemmissa järjestelmissä laittomuudet ja väärinkäytökset ovat vakiintuneet rutiineiksi ja asiakkaiden eettisesti laadukas palvelu harvinaisiksi yksittäistapauksiksi.
Lastensuojelun hokema yhteisestä veneestä on sosiaalityön orwellilaiselle psykokielelle tyypillinen harhaanjohtava eufemismi. Oikeasti asiakkaat ovat tehostetulla asiakashankinnalla ryöstettyä raaka- ja polttoainetta, jolla risteilylaivaksi paisunut sosiaalityön moniammatillinen asiantuntijakoneisto puksuttaa. Uusien wanna- be-asiantuntijoiden määrän kasvaessa tarvitaan yhä enemmän koneiston raaka-aineeksi toiseutettuja ja tuhottuja asiakkaita.
Sosiaalityö on edelleen pitkälti retoriikkaa, puhetaitoa ammatillisen edunvalvonnan tarpeisiin ja status quon ylläpitämiseksi. Suomessa on saatu todistaa lapsen äänellä puhumaan pyrkivien aikuisten edunsaajien ja ammattien räjähdysmäistä kasvua. Lapsen etuilijoita on enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin ja kilpailu siitä, kuka korkeimmalta ja koviten kimittää on kova. Sosiaalityön tuottaman melusaasteen lisäksi myös paperisaasteen määrä on kasvanut ja pelkkien fabrikoitujen asiakirjojen 120:n vuoden säilyttämiseen tarvitaan jo useita tuhansia kuutioita lämmitettyä toimistotilaa, joka olisi paremmassa käytössä asunnottomilla.
Sosiaalialan asiantuntijoiden kansoittama ympäristöään saastuttava risteilylaiva on ollut jo kauan uppoamaisillaan . Joidenkin tutkijoiden mielestä se pitäisi räjäyttää palasiksi ja romuraudasta pitäisi takoa auroja vähäosaisten lähiviljelyä helpottamaan. Valitettavasti toimittajien ja valvontaviranomaisten jääviys ja tietämättömyys ja hyväuskoisten kansalaisten ja yritysten ehtymättömät lahjoitukset mahdollistavat ympäristöään saastuttavan paksukaisen porskuttamisen.
Sosiaalityöntekijöiden tarinallistettu huoli on korvannut asiakkaiden todetut tarpeet
Yksilöpsykopatologisoinnin ja luokkavallan pahimpien perinteiden mukaisesti sosiaalityölle tyypillinen alituinen satuilukin käännetään ja essentialisoidaan asiakkaiden ominaisuudeksi. Sille on jopa oma häiriöluokitus; Munchausenin oireyhtymä, joka sisältyy mm. ensi- ja turvakotien käyttämiin lasten kaltoinkohtelun tunnistusohjeisiin. Tätä diagnoosia sovitellaan helposti mm. homevaurioista kärsiviin perheisiin tai suolisto- oireista kärsiviin lapsiin. Todellisuudessa oireyhtymään on sairastunut sosiaalityö itse. Tutkimustiedon, hyvän hallinnon oikeusperiaatteiden, asiakkaiden oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin, vallan kolmijako-opin, lapsi- ja perhevaikutusten selvittämisen ja asiakasosallisuuden torjumisella sosiaalityö on itse aiheuttanut itselleen pysyvän kriisin ja luottamuspulan, josta se kuvittelee pelastautuvansa yksikseen valheellisen imagonrakennuskampanjan ja kriitiikin sensuroinnin avulla.
Lääkäri Richard Asher kuvaili vuonna 1951 julkaistussa artikkelissaan potilaita, jotka vaelsivat sairaalasta toiseen kertoen keksittyjä sairaushistorioita ja oireita, joista osa saattoi olla itse aiheutettuja. Asher nimesi oireyhtymän kuuluisan tarinankertojan paroni Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausenin (1720-1797) mukaan. Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausen oli saksalainen, Hannoverissa syntynyt vapaaherra, joka sepitti mielellään liioiteltuja kertomuksia sotamuistoistaan. Münchhausen kertoi tarinoissaan muun muassa lentäneensä tykinkuulalla, käyneensä kuussa kuumailmapallolla, vetäneen itsensä omista hiuksistaan ylös suosta sekä saaneensa sormuksen, joka tekee hänestä näkymättömän.
"Mielen sanat" ovat korvanneet tosiseikkaselvittelyn
Samantyyppisiä tarinoita kerrotaan sosiaalityössä, jossa sosiaalityöntekijän tarinallistettu huoli on jo aikaa sitten korvannut asiakkaan todetun tarpeen. Sosiaalityössä ratsastetaan kuviteltuihin voittoihin varhaisella puuttumisella ja moniammatillisella yhteistyöllä, nostetaan lastensuojelu suosta sensuroimalla kritiikki , tekeydytään näkymättömiksi tarkkailijoiksi paljastamaan asiakkaiden sielunelämä nallekorteilla, paljastetaan kaltoinkohtelu luotettavasti psykoanalyysin avulla, "autetaan" perheitä näitä tapaamatta huostaanoton pohjustustoimilla l. avohuollon tukitoimilla, perhetyöllä tai -kuntoutuksella ja ratkaistaan perheiden ongelmat kuvitellulla "oikeushyvällä" eli huostaanotoilla.
Münchhausenin oireyhtymissä (ns. "Münchhausen syndrome by proxy") holhoavassa asemassa oleva väittää holhokkinsa, esimerkiksi sosiaalityöntekijä asiakkaansa, olevan sairas ja oireilevan, tai vastaavasti aiheuttaa tälle vammoja itse. Näin työntekijä yrittää saada lohtua ja ymmärrystä muilta asettumalla "kärsivän" tai "kuormitetun" työntekijän osaan.
Isoa osaa sosiaalialan seminaareista, risteilyistä ja koulutustapahtumista voi pitää tämän oireyhtymän todentumina ja näyttämöinä, joissa valitellaan loputtomasti "asiakaskuormista", viranomaisvastaisista asiakkaista, asiakkaiden oletetuista lisääntyneistä mielenterveysongelmista, lisääntyneestä lastensuojelutarpeesta, avointen adoptioiden ja pysyvien huostaanottojen tarpeesta, lisääntyneistä "riskiperheistä", pienistä palkoista, asiakkaiden "vihapuheesta", sijaishuollon toimintaedellytysten kaventamisesta, sosiaalityön vähäisestä arvostuksesta jne. huomioimatta lainkaan olemassaolevaa tutkimustietoa ja sosiaalityön omien epäeettisten käytäntöjen vaurioittavaa vaikutusta asiakkaisiin ja alan arvostukseen.
Sosiaalityöntekijät eivät joudu vastuuseen satuilustaan; heitä päinvastoin palkitaan siitä. PRIDE-kouluttajina, jotka ovat muka pätevöityneet "tunnistamaan sijoitettavan lapsen tarpeet ja toimimaan tiimissä lapsen läheisten kanssa" toimivat ja nostavat palkkaa tälläkin hetkellä mm. Haapasten ja Larsen- Meitan perheiden teurastuksiin syyllistyneet sosiaalityöntekijät. Mahdolliset oikeudenkäyntikulut maksatetaan aina ay- liikkeellä ja veronmaksajilla. Asiakkaat puolestaan joutuvat maksamaan vahvasti rajoitetun sananvapauden käytöstään kalliisti. Nikon tapauksessa hallinto-oikeus oli valmis laittamaan pojan maksamaan kymmenien tuhansien oikeudenkäyntikulut oikeustaistelusta jonka lopputulema oli, että poikaa oli väärin perustein syytetty insestilapseksi.
RSS Feed
