Lapsiasiavaltuutettu korporatismin takuumiehenä

Oulun omasta pojasta tuli  viranomaisvaltuutettu ja sijaishuollon viestinviejä Eurooppaan

Tuomas Kurttilasta on tullut Euroopan lapsiasiavaltuutettujen puheenjohtaja. Suomalaisille lastensuojeluperheille nimitys on huono uutinen eikä suinkaan Kurttilan persoonan tai ammattihistorian takia.

Vaarallista on, että Euroopan lapsiasiavaltuutettuja informoi ja lobbaa juuri suomalaisen korporatismin edustaja ja edunvalvoja, jollainen suomalaiseen lapsiasiavaltuutetun virkaan valittu virkamies aina on.

On aivan sama kuka Kurttilan paikalle lapsiasiavaltuutetuksi olisi valittu tai valitaan, suomalainen rakenteellinen korruputio ja asiantuntija- ja virkamiesvalta rikollisine maan tapoineen estää jo lähtökohtaisesti lasten ja perheiden kuulemisen ja edunvalvonnan.

Lapsiasiavaltuutetun virka, jossa ei puututa yksittäistapauksiin on alun alkaenkin pelkkä silmänkääntötemppu ja puolivillainen yritys vakuutella, että lasten asioilla tai näkemyksillä olisi jotakin merkitystä markkinatalouden ja eliitin ehdoilla toimivassa yhteiskunnassa. Lapsiasiavaltuutettu on käytännössä  viranomaisvaltuutettu ja hegemonisen asiantuntijuuden edunvalvoja.

Virka on lähinnä eliitin synergiaa tuottava lenkki sosiaalialan ja sijaishuollon  etujärjestöjen ja  päättäjien  välillä ja itsetyytyväisyyteen tuudittava keino pönkittää status quota. Amnestyn kynttiläpalkinnon saaneen Lokakuun Liikkeen blogistin mukaan lapsiasiavaltuutetun toiminnasta saa helposti sellaisen käsityksen, että hän on viranomaistoiminnan puolella ja kansalaisten tulisi vaan hyväksyä kaikki mielivalta, jotta heitä ei rangaistaisi enempää. Lasten oikeuksien puolustamisen sijaan tehtävänkuvaksi on muodostunut laittomasti toimivien viranomaisten ja lapsibisnesyrittäjien maineen ja kunnian puolustaminen ja laittomuuksien poisselittely.

Lapsiasiavaltuutettu on korporatismin takuumies. Lapsiasiavaltuutettu toimii virkaan valitusta henkilöstä riippumatta aina korporatistisen eturyhmätalouden asiantuntija- , järjestö- ja viranomaisvallan edunvalvojana ja lobbaajana.

On epätodennäköistä, että hän veisi köyhien ja kaltoinkohdeltujen lasten ja perheiden viestiä ja kokemuksia palvelujärjestelmän oikeusturvaongelmista eurooppalaisille kollegoilleen, jotka vahvoista kansalaisyhteiskunnista tulleina eivät luultavasti tunne eivätkä osaa haastaa suomalaisen korporatismin käytäntöjä.

Euroopan lapsiasiavaltuutettujen olisikin hyvä tietää, että suomalaisesta lastensuojelusta puuttuu edelleen asiakaspalaute, tutkimustieto, kustannustehokkuus, seuranta, valvonta, tulosvastuu, kriittinen journalismi ja puolueeton tutkinta ja oikeudenkäynti.  

Uutisointia suomalaisen lastensuojelun väärinkäytöksistä estää se, että Suomessa asuvien lastensuojeluperheiden ja Venäjän HLBTQ- ihmisten ihmisoikeusloukkauksista on tullut pelkkä poliittinen kiistakapula Suomen ja Venäjän välille. Oikeutettu kritiikki molempien väestöryhmien kohtelusta valjastetaan  propagandan välineeksi.

Lastensuojelu on Suomen ja Venäjän kiistakapula ja pelinappula

Venäjän ”homopropagandalaki” samoin kuin suomalainen lastensuojelun edunvalvojakäytäntö loukkaavat sananvapautta. Venäjällä sortotoimiin ja kansalaisyhteiskunnan hiljentämiseen käytetään kansallista turvallisuutta ja ääriliikkeiden vastaista lainsäädäntöä, Suomessa psykiatrian hoitomafiaa ja lastensuojelun  toimintakäytäntöjä hallinto- oikeusmenettelyineen. Siinä missä venäläinen HLBTQ- kansalainen pahoinpidellään fyysisesti ja vangitaan laittomasti vankilaan, suomalainen lastensuojelulapsi pahoinpidellään kemiallisesti ja vangitaan laillisesti sosiaalivankeuteen. Molempien tuomiot vastaavat elinkautisia.

Maiden ainoa ero on, että Suomessa vain edellisten, Venäjällä taas vain jälkimmäisten ihmisoikeusloukkaukset tunnustetaan vaikka myös lastensuojelulasten kohtelu Venäjällä tai transihmisten ja muiden seksuaalivähemmistöön kuuluvien kohtelu Suomessa ei ole ihmisoikeussopimusten mukaista. Valitettavasti suomalaisen lastensuojelun kritiikki tulkitaan valtamedioissa aiheettomaksi kommunistien  Venäjämyönteiseksi propagandaksi vaikka myös Suomen oikeusasiamies Petri Jääskeläinen on todennut suomalaisen lastensuojelun vakavaksi perus- ja ihmisoikeusongelmaksi.

Lapsiasiavaltuutetun kootut selitykset: kaikki tiet vievät Ouluun

Entisistä puoluetovereistaan koostuvan toimeliaan tietämättömien keskustanaisten joukon ja rationaalisten velvoitteidensa puristuksessa sinnittelevä lapsiasiavaltuutettu lienee ymmärtänyt pysyvän huostaanoton ja muiden lastensuojeluhankkeiden valtaisat tieto- ja oikeusturvapuutteet mutta hänen eettistä kasvuaan ja kehitystään vaarantavat vakavasti sijainti ja olosuhteet Pesäpuu ry:n, Perhehoitoliiton, Pelastakaa Lapset ry:n ja muiden sijaishuollon lobbareiden tulilinjalla.
Jyväskylän satakielille lapsen etu tuntuu olevan kuin Castafioren koru, jota Tinttiä vaaditaan suojelemaan.
Lapsiasiavaltuutettu onkin väittänyt valheellisesti ja tutkimustiedon vastaisesti mm. että Suomessa kansallisuudella tai syntyperällä ei ole merkitystä lastensuojelussa, että lapsille ja perheille on tukea, että viranomaistoiminnan ja moniammatillisen yhteistyön keskiössä on lapsen etu jne. 

Tutkimusten mukaan lastensuojelutausta ennustaa muita ikäryhmän lapsia korkeampaa todennäköisyyttä syrjäytyä, tehdä rikoksia tai joutua itse rikoksen uhriksi (SOTKANET, THL). Tästä huolimatta lapsiasiavaltuutettu Kurttila kannattaa pysyviä huostaanottoja ja on Kuntaliiton varoituksista huolimatta päätynyt ohjaamaan turvapaikanhakijalapset lastensuojelun palvelupolulle perhehoidon sijoitusten myötä.

Vaikuttaa siltä, että lapsiasiavaltuutetun toimiston ideologiset ja strategiset polut johtavat- ei postmoderniin Eurooppaan- vaan takaisin Oulun läänin sijaishuoltokeskittymiin ja 30- lukulaiseen Heiliöläis- Paloniemeläiseen lastensuojelulinjaukseen.

Jos palvelujärjestelmän ruhjomat haluavat saada äänensä kuuluviin, viestinviejäksi pitää valita joku muu kuin sananvapauden ja laajempien muutosvaateiden tulppana toimiva lapsiasiavaltuutettu. Myös suomettuneen eturyhmätalouden uutisoinnin vastapainoksi tarvittaisiin vaihtoehtoinen kriittinen media kriittisiä ääniä vaientamaan pyrkivän Helsingin Sanomien tilalle.

Lastensuojelu on malliesimerkki korporatistisesta eturyhmätaloudesta

Lastensuojelu itsessään on malliesimerkki korporatistisesta sijaishuollon eturyhmätaloudesta, jossa lastensuojelun ja sijaishuollon yritykset ja järjestöt dominoivat niin lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovaltaa kuin lastensuojelun tutkimusta, uutisointia ja laillisuusvalvontaa.
Köyhiltä perheiltä on evätty tuen lisäksi oikeudenmukainen oikeudenkäynti, yhteydenpito läheisiin, toimivat valitusreitit ja perheiden jälleenyhdistäminen. Asiakaslapsille aletaan jo varhain rakentaa aikuisia asiaintuntijaedunsaajia hyödyttävää lastensuojelulapsen identiteettiä psykoanalyysin tutkimus -ja työmenetelmiin turvautuen. 

Asiantuntijoiksi itsensä aateloineita tuntuu häiritsevän, jos asiantuntemuksen kohteille kertyy teoreettista tietoa. Sijaishuollon asiantuntijat ja erityisosaajat pitävätkin huolta, että kokemusasiantuntijoiden luokkaan määrätyt ohjataan ainoastaan alimman asteen ammattikoulutukseen tai lastensuojelulaitoksen omaan kotikouluun, jossa opetus muodostuu juttelusta laitoksen harjoittelijoiden kanssa. Koulutushaaveiden ja - urien katkaisulla ja läheisten yhteydenpito estämällä varmistetaan, että huono- osaisuus periytyy ja karut kokemukset jäivät sijoitettujen pääasialliseksi pääomaksi.

Kun EU- rahoitusten ehdoksi tuli sosiaalisen osallisuuden edistäminen, lastensuojeluseminaarien pakolliseksi kevennykseksi ja oheisohjelmistoksi tuli kokemusasiantuntijanäytös, jossa joku sosiaalialan ammattilaiseksi nimetty raahaa seminaarin loppupuolella jonkun ex-lastenkotinuoren lavalle puhumaan ”kokemuksistaan” sosiaalityössä, jotta asiantuntijayleisö pääsee taputtamaan omalle suvaitsevaisuudelleen.

Jotta joku hierarkian alimmaisena oleva köyhä lapsi, jonka hyväksi kaikki puolueettomiksi kansalaisjärjestöiksi tekeytyneet sijaishuollon edunvalvontajärjestöt väittävät toimivansa saa syrjäytymisvaarassa olevan leiman lisäksi muutaman euron  arvoisen koulutarvikepaketin, jokaiselle ravintoketjussa ylempänä olevalle järjestäytyneelle aikuiselle edunsaajalle;  sosiaalityön erityisosaajalle, sijaisvanhemmalle, lastensuojelulaitoksen ohjaajalle,  kehityspäällikölle, projektikoordinaattorille  ja toiminnan- ja toimitusjohtajalle on pitänyt syytää  rahaa miljoona- ellei miljardikaupalla.

Eliitin arvoista kaikkien arvoja

Antti Rautiaisen mukaan Suomen korporatistinen järjestelmä on ollut suuri menestys. Se on ehkä ensimmäinen valtiomuoto, joka on saanut ihmiset todella tuntemaan itsensä samanlaisiksi kuin vallanpitäjänsä. Valtaa pitävien arvoista on tullut kaikkien arvoja.

”Mitä enemmän keskiluokka hakee lapsilleen menestystä, sitä todennäköisemmin se päätyy syrjäyttämään toisten lapsia”, kirjoittaa sosiaalityön emeritusprofessori Jorma Sipilä Aikalainen-lehden blogissa.
Ilmiön perimmäinen syy on ”solidaarisuusyhteiskunnan” muuttuminen ”kilpailuyhteiskunnaksi”,  jota on voimistanut perheille suunnattujen peruspalvelujen voimakas karsiminen.

Sipilän mukaan syrjäyttäminen on nyt tavallaan yhteiskuntamme ydintoimintaa, sillä kilpailuyhteiskuntaa ei olisi ilman voittajia ja häviäjiä. Eniten tästä kärsivät häviäjien lapset: lastensuojelun asiakkaat. – Ei valinnan yhteiskunnassa ole todennäköistä tehdä sellaisia valintoja, että hyväosaiset aikuiset ryhtyisivät välittämään toisten lapsista.

Riskiyhteiskunta- käsitteen lanseerannut sosiologi Ulrich Beck väittää, että  yhteiskuntamme totalitarisoituu pikaista vauhtia, kun ihmisten perusoikeuksia kavennetaan turvallisuuden nimissä  ja vaatii, että eliitin hyötyajattelun seurauksena syntyvät riskit olisi saatettava julkiseen keskusteluun.

Suomalainen eturyhmätalous on valitettavasti synnyttänyt itserakkaan kansan, joka uskoo, että sen täydellistä järjestelmää ei uhkaa mikään, vaikka ympärillä koko maailma on uppoamassa.

Huomaamatta on jäänyt, että psykiatrian ja lastensuojelun asiakkaiden oikeusturva on edelleen olematon eikä parannuksia ole luvassa. Puolueettomiksi kansalaisjärjestöiksi tekeytyviä psykiatrian ja lastensuojelun  piiloyrityksiä kiinnostaa vain oma brändi ja se, ettei järjestön nimissä vahingossakaan esitetä mitään sellaista, minkä rahoittajat saattaisivat kokea loukkaavaksi tai peräti itseensä kohdistuvaksi arvosteluksi. Aluehallintoviraston ja Valviran hitaus ja tehottomuus on todistettu moneen otteeseen eikä kummallakaan ole riittäviä resursseja edes minimivalvontaan.
Ihmisoikeuksien, lastensuojelun ja terveydenhuollon asiantuntijajärjestöjen hallituspaikat ovat poliitikkojen palkintovirkoja ja entisten vallan väärinkäyttäjien kasvojenpesupaikkoja.
 
Asiakkaiden tieto tuntuu kelpaavan julkaistavaksi vain sosiaalityöntekijöiden ja sijaishuollon asiantuntijoiden omistamana, hyödyntämänä ja tulkitsemana. Asiakaskokemuksia ilman sijaishuoltotoimijoita ja virallisia asiantuntijoita jakavat asiakkaiden omat sivustot määritellään vihasivustoiksi. Rakenteellinen sosiaalityö määritellään ja ymmärretään sosiaalityön valheelliseksi imagonrakennukseksi ja kasvojenpesuksi.

Korporatistisen ideologian mukaan " joka eturyhmällä on oma yhtenäinen järjestönsä ja kun jokaista on muodollisesti kuultu, valtakunnassa on kaikki hyvin. Naurettavimmillaan tämä järjestelmä on silloin, kun etujärjestöillä ei ole kunnon jäsenpohjaa, ne saavat  käytännössä koko rahoituksensa valtiolta ja niiden edustustehtävissä istuu samoja ”asiantuntijoita”, jotka voisivat istua alan komiteoissa muutenkin. Tällaiset järjestöt on perustettu yksinomaan ennaltaehkäisemään ja marginalisoimaan omaehtoista kansalaistoimintaa".

Kansalaisjärjestöt kansanliikkeiden kuolettajina

Antti Rautiainen väittää, että riippumattomat kansanliikkeet yleensä sykkivät pari vuotta, ja lässähtämisen jälkeen niiden aktiivit joko nielevät ylpeytensä ja hakeutuvat töihin virallisiin alan järjestöihin tai heittävät  hanskat tiskiin kokonaan. Tai sitten vaihtoehtoiset järjestöt byrokratisoituvat ja maltillistuvat niin, ettei niitä enää juuri voi erottaa järjestöistä, joiden rinnalle ne syntyivät.

"Osittain näin käy siksi, että palkattoman aktivismin yhdistäminen työntekoon, opiskeluun ja perheeseen on pidemmän päälle erittäin raskasta. Mutta myös siksi, että kansalaisjärjestöjen jatkuva paskanheitto kansanliikkeiden aktivisteja vastaan yhdistettynä koko yhteiskunnan läpäisevään korporatistiseen logiikkaan, jonka mukaan kaikki riippumaton toiminta, joka ei ole ”asiantuntijoiden” kontrollissa, on haihattelua, huliganismia tai terrorismia, yksinkertaisesti murtaa aktivistit".

Tätä kehitystä Kurttilakin on edesauttanut paheksunnallaan kansalaisaktivismia  kohtaan ja lausumalla mm. että " on täydellistä piittaamattomuutta ja huonoa hallintoa nostaa yksittäisten lasten tilanteita voimakkaan julkiseen paineen ja keskustelun alaisuuteen. Tarvitaan vahvaa viranomaisyhteistyötä, ei julkisuuden kautta tehtäviä provokaatioita". Kurttilan lausunto syntyi todennäköisesti vastineeksi Kurhelan poikien tapaukseen. Lapsiasiavaltuutetun toimistossa työskentelevän Merike Helanderin kannanotto paljastaa, kuinka hukassa lapsiasiavaltuutetun perustehtävä on.

Suomalainen järjestökenttä korporatismin palveluksessa

Lapsiasiavaltuutetulta kuten muiltakin lastensuojelujärjestöiltä  kannanottoa asiantuntijan tai viranomaisen väärinkäytökseen voi odottaa vasta kun rikoksesta on annettu tuomio kaikissa oikeusasteissa ja kaikki muutkin viralliset asiantuntijajärjestöt ovat esittäneet viralliset pahoittelunsa, jotka ovat vain osa kiusallisista tilanteista livahtamiseen tarkoitettua kukipaso (kuuntele, kiitä , pahoittele, sovi jotain) - tekniikkaa. Kansalaisten valitukset eivät johda oikeusturvaparannuksiin tai toimiviin valitusreitteihin. Korporatismille tunnusomainen demokraattisten ja toimivien vaikutuskanavien puute  johtaakin helposti ääriajatteluun, jonka Kurttila on ilmoittanut haluavansa nujertaa kouluissa.

Sosiaalityössä viranomaisten tai järjestelmän väärinkäytöksistä raportoiva asiakas luokitellaan vihapuhujaksi tai psyykkisesti häiriintyneeksi. Mediassa kansalaisen ei ole lupa puhua omasta kokemuksestaan ilman kansalaisen kokemuksesta tietämättömän asiantuntijan paremmintietävää , kansalaisen kokemuksen mitätöivää kommenttia.

Myös kansalaisten omaehtoinen järjestäytyminen ja kansalaistoiminta koetaan vaaralliseksi ilman asiantuntija-ohjausta. Ryhmiin, joissa kansalaiset puhuvat kokemuksistaan palkataan asiantuntija-urkkijoita valvomaan, ettei keskustelu lipsu väärille raiteille toisin sanoen kansalaisten tuntemuksista yhteiskunnan rakenteisiin. Köyhien kansalaisten pitää pysyä kyykyssä ja rutiköyhien mahallaan. Henkilökohtaisesta ei haluta poliittista. Sitä, joka haluaisi vetää päänsä pois perseestään syytetään negatiivisuudesta , kyvyttömyydestä itsereflektioon ja ”barrikadeille nousemisesta”. Erilaisissa terapeuttisissa hankkeissa kansalaisten oikeutettu raivo ja muutospotentiaali kesytetään harmittomaksi henkilökohtaiseksi marinaksi.

Suomessa kansalaisyhteiskunta on vasta muotoutumassa. Meillä on edelleen hallintoalamaisia- ei vielä aktiivisia kansalaisia. Sosiaalityössä aktivisti on haukkumasana, viranomaisjärjestelmän väärinkäytöksistä raportoiminen vihapuhetta, yritys oikoa viranomaisten fabrikoituja asiakirjoja "asiakirjakilpavarustelua" ja kansalaisen omaehtoinen aktiivisuus ihmisoikeuskysymyksissä osoitus viranomaisvastaisuudesta.

Uskottavuuden tarve ja unelma mistä hyvänsä asemasta virallisessa järjestelmässä tuntuu riittävän sulkemaan kenen hyvänsä suun viranomaisten väärinkäytöksistä. Kansalaisrohkeutta löytyy vain järjestelmän marginaalista ja ulkopuolelta, marionetinnarunsa katkaisseilta mielivallan kohteilta ja omaa tietään kulkevilta yksinäisiltä ajattelijoilta; taiteilijoilta, kirjailijoilta, syrjäytetyiltä ja profeetoilta. 

Hegemoninen asiantuntijuus on helposti haastettavissa

Nettles & Slime- blogisti kirjoittaa hegemonisesta maskuliinisuudesta mutta viesti sopii myös hegemoniseen asiantuntijuuteen: " Miten valmiita nämä toimijat  ovat hegemonisen asiantuntijuuden ja sen takaaman valtaposition purkamiseen? Olisivatko he esimerkiksi valmiita jakamaan, tai jopa luopumaan etuisuuksista, joita etuoikeuspositionsa takia saavat? Vai kiinnostaako heitä lainkaan käytännössä murtaa valtarakenteita?

Blogistin vaatimukseen eri tavalla toiseutettujen äänen kuulemisesta on Lokakuun Liikkeessäkin helppo yhtyä: "Jos pyrkimys on antaa sukupolvemme “ääni” vaadimme, että mukana on  rodullistettujen suomalaisten kokemuksia, queerkokemuksia,  lasten ja köyhien kokemuksia, sosiaalipalvelujärjestelmän asiakkaiden kokemuksia,  vammaisten kokemuksia ja kokemuksia, joissa nämä risteävät positiot yhdistyvät. Näistä me emme ole kuulleet ja nämä kokemukset haastavat valtarakenteita silkalla olemassaolollaan."

Suomalainen sijaishuollon markkinointiviestintään  perustuva  lastensuojelun hegemoninen asiantuntijuus on onneksi helposti haastettavissa, sillä se ei kunnioita sen paremmin tutkimustietoa ja -etiikkaa kuin lainsäädäntöäkään  ja haastamiseksi tulkitaan mikä hyvänsä lastensuojelun valheellisesta imagonrakennuksesta poikkeava retoriikka.  

---

Lue myös:
​
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/tuomas-kurttila-koulupoliisit-aariajattelua-kitkemaan
http://www.lokakuunliike.com/heli-haumlmaumllaumlisen-blogi/kuinka-lapsiasiavaltuutetusta-tuli-viranomaisasiavaltuutettuhttp://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/paa-pois-brandista-ja-barrikadeille
http://www.lokakuunliike.com/maria-syvaumllaumln-blogi/orwellilaisesta-psykokielest
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/ammattiauttajat-hallitsevat-retoriikalla
http://www.lokakuunliike.com/kotivideot/march-19th-2014
http://www.lokakuunliike.com/101-syyta-elaa-perhe-kn-tarina.html
http://www.lokakuunliike.com/avoin-kirje-blogi/tuomas-kurttila-pysyva-huostaanotto-ei-ole-lapsen-etu
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/adoptio-ei-ole-ratkaisu-huono-osaisuuden-ongelmiin
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/miksi-asiantuntija-asettuu-vallan-vaarinkayttajan-puolelle
http://www.lokakuunliike.com/lokatomia-blogi/meilla-herasi-huoli-tuomas-kurttilasta-lastensuojeluilmoitus