Monitoimijainen arviointi unohtaa arvioinnin laadun ja seuraukset
Perhekeskuksissa ja erityispalveluissa toteutettavan monitoimijaisen arvioinnin virallinen tavoite on muodostaa ammattilaisten, lasten ja vanhempien kesken kokonaisnäkemys ja yhteinen tulkinta lapsen ja perheen elämäntilanteesta sekä tuen ja palveluiden tarpeesta ja niiden toimivuudesta. Periaatteet ovat pitkälti samoja kuin Hackneyn mallissa (systeeminen lastensuojelun malli), jonka psykoanalyyttinen perheterapeuttinen ymmärrys hallitsee myös monitoimijaista arviointia.
Monitoimijainen arviointimalli näyttää monipuoliselta. Hyvää mallissa on, että keskiössä on lapsen käsitys ja kokemus arjestaan, itsestään ja ihmissuhteistaan ja että lapsi ja vanhemmat sekä mahdolliset muut lapsen läheiset ovat ensisijaiset ja keskeiset tiedon tuottajat. Valitettavasti vanhempien ja erityisesti lapsen tieto helposti marginalisoituu ja ammattilaiset hallitsevat työskentelyä.
Huolestuttavaa on, että sen paremmin sosiaali- ja terveydenhuollon yhdistämisessä kuin lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelmassa ei edelleenkään huomioida perheiden oikeusturvanäkökulmia.
Arviointivälineitä ei ole useinkaan kehitetty tutkimusperustaisesti, niiden luotettavuutta ei ole testattu eikä työntekijöitä ole koulutettu riittävästi välineiden käyttöön. Välineet ovat usein jäykkiä ja asiakastilanteita yksinkertaistavia sekä antavat ylimitoitettuja riskiarvioita asiakkaana olevista lapsista. Arviointiin liittyy runsaasti työntekijä-, organisaatio- ja ympäristökohtaista harkintaa ja vaihtelua.
Arvioinnin laatua heikentävät arkiset ajattelutottumukset esim. taipumus etsiä todistusaineistoa jo muodostuneelle näkemykselle, taipumus pitää kiinni aiemmin muodostuneesta näkemyksestä ja torjua aiemmin muodostuneen näkemyksen vastainen näyttö sekä vaihtoehtoiset tulkintatavat.
Arviointeihin saattaa vaikuttaa itse tutkittavaa asiaa enemmän vanhempien alistuminen työntekijän määräämiin ohjelmiin, tutkimuksiin ja havainnoitavana oloon. Asiakkaiden alistumishalukkuuden osuus arvioinnissa on niin tärkeää, että sille on kehitetty oma käsite: "arviointitottelevaisuus".
Gillinghamin ja Humphreys’n (2010) SDM ( structured decision making)- välineen käyttöä koskevassa tutkimuksessa selvisi, ettei arviointivälineitä käytetty lastensuojelun käytännöissä aiotulla tavalla, eikä välineen käytöllä saavutettu sille asetettuja tavoitteita.
Tutkijoiden mukaan tutkimukseen osallistuneet työntekijät esimerkiksi tekivät asiakastilanteita koskevia päätöksiä ennen kuin he käyttivät arviointivälineitä ja käyttivät välineita tietoisesti tuloksia manipuloiden. He pyrkivät esimerkiksi täyttämään lomakkeita siten, että tuloksena rakentunut riskiarvio tai muu tulos tuki jo aiemmin tehtyjä päätöksiä. (Petrelius,Tulensalo, Jaakola ja Hietamäki (toim.)2016, 134-145)
Vahingollisin puute mallissa on, ettei se ota huomioon itse arviointijärjestelmää ja arvioijia ja näiden vaikutuksia, vaikka työryhmä on kuullut kokemusasiantuntijoita, jotka vahvistavat epäonnistuneiden lastensuojeluprosessien keskeisiksi syiksi juuri järjestelmän sokeuden omille vahingollisille käytännöilleen ja työntekijöiden kyvyttömyyden asiakaslähtöisyyteen ja - osallisuuteen.
Malliin pitäisi lisätä ainakin yksi sakara, jossa pohdittaisiin itse arviointia:
-Arviointien tarkoitus, vaikuttavuus, valvonta ja seuraukset
-Arviointien tutkimusperusta, validiteetti, reliabiliteetti ja kustannustehokkuus
-Arvioinnin suorittajien pätevyys ja puolueettomuus
Leventhalin sääntöjen toteutuminen:
1. johdonmukaisuus: menettelyä sovelletaan johdonmukaisesti kaikkina aikoina kaikkiin ihmisiin samoin.
2. puolueellisuuden estäminen: päätöksentekijällä ei saisi olla omia intressejä, ennakkoluulottomuus.
3. tiedon tarkkuus: menettelyn tulisi perustua oikeaan ja tarkkaan tietoon.
4. oikaistavuus: mahdollisuus oikaista päätöksenteon perustana olevia tietoja.
5. edustavuus: kaikilla joita asia koskee, on mahdollisuus vaikuttaa päätökseen.
6. eettisyys: menettelytapa ei sisällä vilppiä tai lahjontaa tai yksityisyyden loukkausta.
Pohtia pitäisi myös sitä, mitä päteväkään arviointi hyödyttää, kun tutkimustieto (Pösö & Puustinen-Korhonen 2010; VTV 2012; LSKL 2013; Alhanen 2014; Hiltunen 2015; HuosTa 2015) todistaa, että perheiden tarvitsemia palveluja ei ole olemassa/saatavilla? Miksi ja ketä varten monitoimijaista arviointia kehitetään vimmaisesti tilanteessa, jossa perheille ei ole tarjolla tarpeenmukaisia palveluja?
Työpaperi paljastaa, että arvioinnin viitekehyksen taustalla ovat muun muassa kiintymyssuhdeteoria, psykoanalyyttinen ymmärrys lapsen kasvuun ja kehitykseen vaikuttavista riski- ja suojaavista tekijöistä sekä oletus ongelmien ylisukupolvisuudesta (THL,2017,26). Käytössä on myös Arnon Bentovimin perhearviointi, josta Lokakuun Liike on kirjoittanut: www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelun-arviointi-on-oikeusturvariski
On outoa, että samat kyseenalaiset taustaideologiat löytyvät myös muista LAPE- hankkeen osista: systeemisen lastensuojelun toimintamallista, perhehoidon mallinnuksesta ja perhetyön ja - kuntoutuksen mallinnuksesta, jotka keskittyvät asiakkaiden edunvalvonnan sijaan työntekijöiden ja sijaishuollon edunvalvontaan.
Arvioinnin viitekehys perustuu psykoanalyysiin
Monitoimijaisen arvioinnin viitekehys perustuu vahvasti psykoanalyysiin, joka tekee arvioinnista pikemminkin riskiseulausta, suuntaa havaintoja rakenteiden sijaan yksilöihin, vahvuuksien sijaan patologioihin ja nykyhetken ja tulevaisuuden sijaan menneisyyteen.
Tutkija Katja Yesilovan mukaan sosiaalityötä ja perheneuvoloita on hallinnut pitkään ja hallitsee edelleen psykoanalyyttinen perhekäsitys ja 1950-luvun amerikkalaiseen kotirouvayhteiskuntaan perustuva kiintymyssuhdeteoria. Niiden takia perheinterventioiden kohteeksi typistyy usein vain äiti ja lapsi ja vastuutuksen (=syyllistämisen) kohteeksi vain äiti, erityisesti lähisuhdeväkivallan tapauksissa. Sosiaalityön professori Kate Morris paheksuukin professori Brigid Featherstonen tavoin sosiaalityön tapoja syyllistää, hylätä tai vastuuttaa lähisuhdeväkivaltaa kokeneita äitejä resursoimisen sijaan.
Kiintymyssuhdeteorian ydinperheideologia patologisoi ei-ydinperhemallin mukaiset perheet ongelmallisiksi ja riittämättömiksi. Patologisointi johtaa myös käytännön seuraamuksiin: Jos perhe ei ole lastensuojeluviranomaisen mielestä normaali/riittävä, se on hajotettava.
Sinikka Kuosmanen myöntää, että lastensuojelu odottaa ensi- ja turvakodilta vielä toivoa omaavien asiakkaiden nopeaa erottelua "toivottomista", joista ensi- ja turvakodin odotetaan vain etsivän selkeät huostaanoton kriteerit ( Kuosmanen, 2017, 41). Ensi- ja turvakotien lastensuojelullinen tehtävä muistuttaakin 1930- luvulta tuttua kansan kahtiajakoa apua ansaitseviin ja ansaitsemattomiin.
Ensikodeissa olettamia vauvan kaltoinkohtelusta tehdään jopa vauvan ilmeistä. Kaltoinkohteluolettama voi seurata mm. siitä jos vauva nukkuu, leikkii tai syö liikaa tai liian vähän, nostaa kädet kasvoilleen tai on totinen. Kiintymyssuhdeteoriaan pohjautuvassa arvioinnissa äidin ja vauvan katsekontaktin pituudesta voi tulla ratkaiseva asia siinä, tulkitaanko äidin vanhemmuus riittäväksi ja saako hän pitää lapsensa, silloinkin, kun neuvola ei ole havainnut äidin vanhemmuudessa minkäänlaista huomautettavaa. (Ikonen, 2013).
Riskin osoittimia voidaan käyttää suoraan kaltoinkohteluolettaman todisteina ( Ikonen, 2013, 329). Kaltoinkohtelun voidaan tulkita tapahtuneen sillä perusteella, että seulattu kuuluu useampaan kuin yhteen riskiluokkaan esim. on tupakoiva työtön, pienituloinen yksinhuoltaja tai keskusteluhaluton kiireinen.
Arvioinnin keskiössä tulisi kuitenkin olla näyttö laiminlyönnistä tai kaltoinkohtelusta, ei pelkkä epäily, ennakkoluulo tai olettama, jota lähdetään oikeuttamaan tai todistelemaan potentiaaleja riskitekijöitä summaamalla, elämätapavakoilulla, ammattitaidottomilla uteluilla, rekisteritietoja urkkimalla tai saatuja vastauksia ja tilattuja asiakirjoja fabrikoimalla kuten nykyisin tapahtuu.
Turhia seulauksia ja tutkimuksia tehdään myös yritettäessä medikalisoida hallinnollisia kiistoja, jotta asiakas ei voisi valittaa niistä. Kaltoinkohtelututkimuksen tai vanhemmuudenarvioinnin kohteeksi ei välttämättä valikoidu se, joka on potentiaalinen uhka lapselle vaan se, josta seulaaja ei pidä, joka on kritisoinut organisaatiota tai tehnyt valituksia kohtelustaan ja joka muodostaa potentiaalisen uhkan työntekijän ammatilliselle itsetunnolle tai organisaation maineelle kuten tämä tapausesimerkki osoittaa.
Arvioinneilla ja niiden tuottamilla toimenpiteillä on myös suoria vaikutuksia riski- ja suojaaviin tekijoihin.
Syrjäytymiselle altistaviksi tekijöiksi on usein todettu mm. väkivallan kohteeksi joutuminen (mm. Dixon, Browne & Hamilton-Giachritsis 2005), päihteidenkäyttö (Christoffersen & Soothill 2003;Bailey, Hill, Oesterle ja Hawkins 2006), taloudelliset vaikeudet, psyykkinen sairaus ( Jähi 2004), heikot sosiaaliset verkostot ( Christoffersen 2000) ja äidin heikko itsetunto ( Bifulco ym. 2002)- ja juuri näitä riskitekijöitä lastensuojelun ja sijaishuollon asiakkuudet ja toimintatavat itse tuottavat ( Hiltunen 2015;Martikainen & Autti-Rämö, Saarikallio-Torp, Heino, Hiilamo, Hytti, Rajavaara & Johnson 2010).
Syrjäytymiseltä suojaaviksi tekijöiksi on todistettu mm. hyvä terveys, koulutus, ystäväverkosto ja yhteydenpito läheisiin, tarpeenmukainen tuki, harrastukset (Pulkkinen ym. 2003), hengellisyys (Hyyppä 2004), ympäröivään yhteiskuntaan kiinnittyminen (Kainulainen 1999) ja elämäänsä, työhönsä ja avioliittoonsa tyytyväiset vanhemmat ( Keltikangas-Järvinen & Heinonen 2003) - ja juuri näitä suojaavia tekijöitä sijoitukset ja lastensuojelun ja sijaishuollon toimintakäytännöt ehkäisevät (Browne 2009; Kendrick 2008; Barter & Renold & Berridge 2005; UNICEF 2009 No. 8 p 19; Tobias 2000; Sherr 2008)
Perhekeskuksissa ja erityispalveluissa toteutettavan monitoimijaisen arvioinnin virallinen tavoite on muodostaa ammattilaisten, lasten ja vanhempien kesken kokonaisnäkemys ja yhteinen tulkinta lapsen ja perheen elämäntilanteesta sekä tuen ja palveluiden tarpeesta ja niiden toimivuudesta. Periaatteet ovat pitkälti samoja kuin Hackneyn mallissa (systeeminen lastensuojelun malli), jonka psykoanalyyttinen perheterapeuttinen ymmärrys hallitsee myös monitoimijaista arviointia.
Monitoimijainen arviointimalli näyttää monipuoliselta. Hyvää mallissa on, että keskiössä on lapsen käsitys ja kokemus arjestaan, itsestään ja ihmissuhteistaan ja että lapsi ja vanhemmat sekä mahdolliset muut lapsen läheiset ovat ensisijaiset ja keskeiset tiedon tuottajat. Valitettavasti vanhempien ja erityisesti lapsen tieto helposti marginalisoituu ja ammattilaiset hallitsevat työskentelyä.
Huolestuttavaa on, että sen paremmin sosiaali- ja terveydenhuollon yhdistämisessä kuin lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelmassa ei edelleenkään huomioida perheiden oikeusturvanäkökulmia.
Arviointivälineitä ei ole useinkaan kehitetty tutkimusperustaisesti, niiden luotettavuutta ei ole testattu eikä työntekijöitä ole koulutettu riittävästi välineiden käyttöön. Välineet ovat usein jäykkiä ja asiakastilanteita yksinkertaistavia sekä antavat ylimitoitettuja riskiarvioita asiakkaana olevista lapsista. Arviointiin liittyy runsaasti työntekijä-, organisaatio- ja ympäristökohtaista harkintaa ja vaihtelua.
Arvioinnin laatua heikentävät arkiset ajattelutottumukset esim. taipumus etsiä todistusaineistoa jo muodostuneelle näkemykselle, taipumus pitää kiinni aiemmin muodostuneesta näkemyksestä ja torjua aiemmin muodostuneen näkemyksen vastainen näyttö sekä vaihtoehtoiset tulkintatavat.
Arviointeihin saattaa vaikuttaa itse tutkittavaa asiaa enemmän vanhempien alistuminen työntekijän määräämiin ohjelmiin, tutkimuksiin ja havainnoitavana oloon. Asiakkaiden alistumishalukkuuden osuus arvioinnissa on niin tärkeää, että sille on kehitetty oma käsite: "arviointitottelevaisuus".
Gillinghamin ja Humphreys’n (2010) SDM ( structured decision making)- välineen käyttöä koskevassa tutkimuksessa selvisi, ettei arviointivälineitä käytetty lastensuojelun käytännöissä aiotulla tavalla, eikä välineen käytöllä saavutettu sille asetettuja tavoitteita.
Tutkijoiden mukaan tutkimukseen osallistuneet työntekijät esimerkiksi tekivät asiakastilanteita koskevia päätöksiä ennen kuin he käyttivät arviointivälineitä ja käyttivät välineita tietoisesti tuloksia manipuloiden. He pyrkivät esimerkiksi täyttämään lomakkeita siten, että tuloksena rakentunut riskiarvio tai muu tulos tuki jo aiemmin tehtyjä päätöksiä. (Petrelius,Tulensalo, Jaakola ja Hietamäki (toim.)2016, 134-145)
Vahingollisin puute mallissa on, ettei se ota huomioon itse arviointijärjestelmää ja arvioijia ja näiden vaikutuksia, vaikka työryhmä on kuullut kokemusasiantuntijoita, jotka vahvistavat epäonnistuneiden lastensuojeluprosessien keskeisiksi syiksi juuri järjestelmän sokeuden omille vahingollisille käytännöilleen ja työntekijöiden kyvyttömyyden asiakaslähtöisyyteen ja - osallisuuteen.
Malliin pitäisi lisätä ainakin yksi sakara, jossa pohdittaisiin itse arviointia:
-Arviointien tarkoitus, vaikuttavuus, valvonta ja seuraukset
-Arviointien tutkimusperusta, validiteetti, reliabiliteetti ja kustannustehokkuus
-Arvioinnin suorittajien pätevyys ja puolueettomuus
Leventhalin sääntöjen toteutuminen:
1. johdonmukaisuus: menettelyä sovelletaan johdonmukaisesti kaikkina aikoina kaikkiin ihmisiin samoin.
2. puolueellisuuden estäminen: päätöksentekijällä ei saisi olla omia intressejä, ennakkoluulottomuus.
3. tiedon tarkkuus: menettelyn tulisi perustua oikeaan ja tarkkaan tietoon.
4. oikaistavuus: mahdollisuus oikaista päätöksenteon perustana olevia tietoja.
5. edustavuus: kaikilla joita asia koskee, on mahdollisuus vaikuttaa päätökseen.
6. eettisyys: menettelytapa ei sisällä vilppiä tai lahjontaa tai yksityisyyden loukkausta.
Pohtia pitäisi myös sitä, mitä päteväkään arviointi hyödyttää, kun tutkimustieto (Pösö & Puustinen-Korhonen 2010; VTV 2012; LSKL 2013; Alhanen 2014; Hiltunen 2015; HuosTa 2015) todistaa, että perheiden tarvitsemia palveluja ei ole olemassa/saatavilla? Miksi ja ketä varten monitoimijaista arviointia kehitetään vimmaisesti tilanteessa, jossa perheille ei ole tarjolla tarpeenmukaisia palveluja?
Työpaperi paljastaa, että arvioinnin viitekehyksen taustalla ovat muun muassa kiintymyssuhdeteoria, psykoanalyyttinen ymmärrys lapsen kasvuun ja kehitykseen vaikuttavista riski- ja suojaavista tekijöistä sekä oletus ongelmien ylisukupolvisuudesta (THL,2017,26). Käytössä on myös Arnon Bentovimin perhearviointi, josta Lokakuun Liike on kirjoittanut: www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelun-arviointi-on-oikeusturvariski
On outoa, että samat kyseenalaiset taustaideologiat löytyvät myös muista LAPE- hankkeen osista: systeemisen lastensuojelun toimintamallista, perhehoidon mallinnuksesta ja perhetyön ja - kuntoutuksen mallinnuksesta, jotka keskittyvät asiakkaiden edunvalvonnan sijaan työntekijöiden ja sijaishuollon edunvalvontaan.
Arvioinnin viitekehys perustuu psykoanalyysiin
Monitoimijaisen arvioinnin viitekehys perustuu vahvasti psykoanalyysiin, joka tekee arvioinnista pikemminkin riskiseulausta, suuntaa havaintoja rakenteiden sijaan yksilöihin, vahvuuksien sijaan patologioihin ja nykyhetken ja tulevaisuuden sijaan menneisyyteen.
Tutkija Katja Yesilovan mukaan sosiaalityötä ja perheneuvoloita on hallinnut pitkään ja hallitsee edelleen psykoanalyyttinen perhekäsitys ja 1950-luvun amerikkalaiseen kotirouvayhteiskuntaan perustuva kiintymyssuhdeteoria. Niiden takia perheinterventioiden kohteeksi typistyy usein vain äiti ja lapsi ja vastuutuksen (=syyllistämisen) kohteeksi vain äiti, erityisesti lähisuhdeväkivallan tapauksissa. Sosiaalityön professori Kate Morris paheksuukin professori Brigid Featherstonen tavoin sosiaalityön tapoja syyllistää, hylätä tai vastuuttaa lähisuhdeväkivaltaa kokeneita äitejä resursoimisen sijaan.
Kiintymyssuhdeteorian ydinperheideologia patologisoi ei-ydinperhemallin mukaiset perheet ongelmallisiksi ja riittämättömiksi. Patologisointi johtaa myös käytännön seuraamuksiin: Jos perhe ei ole lastensuojeluviranomaisen mielestä normaali/riittävä, se on hajotettava.
Sinikka Kuosmanen myöntää, että lastensuojelu odottaa ensi- ja turvakodilta vielä toivoa omaavien asiakkaiden nopeaa erottelua "toivottomista", joista ensi- ja turvakodin odotetaan vain etsivän selkeät huostaanoton kriteerit ( Kuosmanen, 2017, 41). Ensi- ja turvakotien lastensuojelullinen tehtävä muistuttaakin 1930- luvulta tuttua kansan kahtiajakoa apua ansaitseviin ja ansaitsemattomiin.
Ensikodeissa olettamia vauvan kaltoinkohtelusta tehdään jopa vauvan ilmeistä. Kaltoinkohteluolettama voi seurata mm. siitä jos vauva nukkuu, leikkii tai syö liikaa tai liian vähän, nostaa kädet kasvoilleen tai on totinen. Kiintymyssuhdeteoriaan pohjautuvassa arvioinnissa äidin ja vauvan katsekontaktin pituudesta voi tulla ratkaiseva asia siinä, tulkitaanko äidin vanhemmuus riittäväksi ja saako hän pitää lapsensa, silloinkin, kun neuvola ei ole havainnut äidin vanhemmuudessa minkäänlaista huomautettavaa. (Ikonen, 2013).
Riskin osoittimia voidaan käyttää suoraan kaltoinkohteluolettaman todisteina ( Ikonen, 2013, 329). Kaltoinkohtelun voidaan tulkita tapahtuneen sillä perusteella, että seulattu kuuluu useampaan kuin yhteen riskiluokkaan esim. on tupakoiva työtön, pienituloinen yksinhuoltaja tai keskusteluhaluton kiireinen.
Arvioinnin keskiössä tulisi kuitenkin olla näyttö laiminlyönnistä tai kaltoinkohtelusta, ei pelkkä epäily, ennakkoluulo tai olettama, jota lähdetään oikeuttamaan tai todistelemaan potentiaaleja riskitekijöitä summaamalla, elämätapavakoilulla, ammattitaidottomilla uteluilla, rekisteritietoja urkkimalla tai saatuja vastauksia ja tilattuja asiakirjoja fabrikoimalla kuten nykyisin tapahtuu.
Turhia seulauksia ja tutkimuksia tehdään myös yritettäessä medikalisoida hallinnollisia kiistoja, jotta asiakas ei voisi valittaa niistä. Kaltoinkohtelututkimuksen tai vanhemmuudenarvioinnin kohteeksi ei välttämättä valikoidu se, joka on potentiaalinen uhka lapselle vaan se, josta seulaaja ei pidä, joka on kritisoinut organisaatiota tai tehnyt valituksia kohtelustaan ja joka muodostaa potentiaalisen uhkan työntekijän ammatilliselle itsetunnolle tai organisaation maineelle kuten tämä tapausesimerkki osoittaa.
Arvioinneilla ja niiden tuottamilla toimenpiteillä on myös suoria vaikutuksia riski- ja suojaaviin tekijoihin.
Syrjäytymiselle altistaviksi tekijöiksi on usein todettu mm. väkivallan kohteeksi joutuminen (mm. Dixon, Browne & Hamilton-Giachritsis 2005), päihteidenkäyttö (Christoffersen & Soothill 2003;Bailey, Hill, Oesterle ja Hawkins 2006), taloudelliset vaikeudet, psyykkinen sairaus ( Jähi 2004), heikot sosiaaliset verkostot ( Christoffersen 2000) ja äidin heikko itsetunto ( Bifulco ym. 2002)- ja juuri näitä riskitekijöitä lastensuojelun ja sijaishuollon asiakkuudet ja toimintatavat itse tuottavat ( Hiltunen 2015;Martikainen & Autti-Rämö, Saarikallio-Torp, Heino, Hiilamo, Hytti, Rajavaara & Johnson 2010).
Syrjäytymiseltä suojaaviksi tekijöiksi on todistettu mm. hyvä terveys, koulutus, ystäväverkosto ja yhteydenpito läheisiin, tarpeenmukainen tuki, harrastukset (Pulkkinen ym. 2003), hengellisyys (Hyyppä 2004), ympäröivään yhteiskuntaan kiinnittyminen (Kainulainen 1999) ja elämäänsä, työhönsä ja avioliittoonsa tyytyväiset vanhemmat ( Keltikangas-Järvinen & Heinonen 2003) - ja juuri näitä suojaavia tekijöitä sijoitukset ja lastensuojelun ja sijaishuollon toimintakäytännöt ehkäisevät (Browne 2009; Kendrick 2008; Barter & Renold & Berridge 2005; UNICEF 2009 No. 8 p 19; Tobias 2000; Sherr 2008)
Arviointia vai leimaamista?
Sosiaalityössä on pitkään ollut muodikasta puhua ongelmien/huono-osaisuuden ylisukupolvisesta periytymisestä, jossa huono-osaisuus käsitetään usein olosuhteen sijaan tarttuvaksi yksilö-ominaisuudeksi. Ilmiöstä ei ole pitävää tutkimusnäyttöä.
Huono-osaisuuden syntyminen sen sijaan voitaisiin ehkäistä mikäli siihen olisi poliittista tahtoa esimerkiksi eriarvoistumista ehkäisemällä, toimivilla peruspalveluilla (varhaiskasvatus, koulu) ja palvelujärjestelmillä, työmarkkinoiden joustoilla ja oikea-aikaisella, asiakaslähtöisellä ja ongelmia ennaltaehkäisevällä tuella.
Toimintapolitiikaksi on kuitenkin valittu interventioiden (=tarvittujen palveluiden korvaaminen pakkotoimilla) kohdistaminen oletettuihin riskiryhmiin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.
Historia todistaa, että on edesvastuutonta uskoa, että erilaisia ”riskiryhmiä” pitää etsiä ja tunnistaa, jotta heidän ongelmiinsa löydettäisiin "ratkaisu". Käytännössä on kyse eugeniikasta ammentavasta huonon sosiaalisen perimän metsästyksestä.
Tällä metsästyksellä, joka johtaa köyhien lisääntyviin ja turhiin arviointeihin, tutkimuksiin, riskiseulauksiin ja vapaudenriistoihin on samanlaisia syrjäyttäviä ja tuhoavia vaikutuksia kuin eugeniikalla. Ongelmien ylisukupolvisen periytymisen diskurssi on fatalistista yhteyksiä, mahdollisuuksia, kasvua ja toivoa kieltävää ja estävää negatiivisuutta ja vihapuhetta, joka tuottaa ongelmia, itsensätoteuttavia profetioita, leimoja ja selviytymisen esteitä oletetuille riskiryhmille. Syrjäyttävästä diskurssista on lyhyt matka syrjäyttävään politiikkaan ja käytäntöihin, joita diskurssilla selvästikin valmistellaan ja legitimoidaan.
Ongelmien ylisukupolvisuuden käsitteellä, jossa korrelaatiosta on tehty kausaliteetti lobataan poliittisia ja taloudellisia päämääriä; tuotteistettua turvallisuutta riskiseuloineen ja yksityisine arviointi- ja kuntoutuspalveluineen, asiantuntijoiden edunvalvontaa ja lastensuojelun ja sijaishuollon vallan- ja reviirinlaajennushankkeita. Asiakashankinnan ja voiton maksimoimiseksi riskiperheen määritelmä on jo tehty mahdollisimman laajaksi; se kattaa kaikki suomalaiset perheet lukuunottamatta lastensuojelun ja sijaishuollon omia ja kasvatuskumppaniperheitä, joissa ei virallisen totuuden mukaan esiinny lainkaan riskejä, ongelmia eikä ongelmien periytymistä.
Sheffieldin sosiaalityön professori Kate Morris arvostelee sitä, että lastensuojelu kohdistaa resurssien sijaan köyhiin ja erilaisiin perheisiin turhia riskiarviointeja ja -tutkimuksia.
Morris väittää, että sosiaalityössä köyhyys käsitetään riskiksi, joka altistaa lastensuojelun asiakkuuksille, arvioinneille/ tutkimuksille ja huostaanotoille. Hänen mukaansa köyhissä olosuhteissa sinnittely on jo tarpeeksi haastavaa itsessään ja selviytymisen tapoja monia. Sosiaalityön ei pidä enää kuormittaa perheiden tilannetta entisestään luokittelemalla erilaisuutta tai köyhyyttä riskiksi.
Morrisin mukaan riskiperheluokitus on usein tulosta palvelujärjestelmän väärinarvioinnista, joka olisi voitu välttää tutustumalla perheeseen kunnolla. Morris kiinnittää huomiota riskiperhediskurssiin ja kertoo kuinka Isossa Britanniassa arvioitiin olevan 120 000 riskiperhettä joiden olosuhteisiin tuli puuttua. Tilastotiedot, joiden perusteella arvio tehtiin osoittautuivat hatariksi ja kiistanalaiseksi.
Morris kiinnittää varatuomari Leeni Ikosen lailla huomiota ilmiöön, jossa perheen yhteistyöhaluttomuus tai viranomaisinterventioiden kritisointi luokitellaan riskiksi, jota se ei todellisuudessa ole.
Morrisin mukaan vanhemman yhteistyöhalukkuuden aste ei kerro mitään lapseen kohdistuvasta riskistä.
Hän pohtii toimivatko sosiaalityöntekijät hyvistä aikomuksistaan huolimatta muutosten estäjinä kyvyttömyydessään irroittautua käsityksistään ja toimintamalleistaan ja aloittaa puhtaalta pöydältä.
Hänen mukaansa haavoittuvuuksia tulee oppia tunnistamaan ja nimeämään ilman että niitä käännetään riskien osoittimiksi.
Morris väittää, ettei sosiaalityö ymmärrä perheitä eivätkä perheet sosiaalityötä. Kun muissa sosiaalitieteissä perheitä tarkastellaan dynaamisina ja tekemisen kautta, sosiaalityössä perheitä essentialisoidaan (riskiperhe, päihdeäiti, ongelmalapsi).
Morrisin mukaan perheet karttavat ja vierastavat sosiaalityötä siksi, että se sementoi ohimenevän ongelmatilanteen pysyväksi identiteetiksi ja leimaksi, joka aiheuttaa enemmän ongelmia kuin alkuperäinen tilanne, johon apua haettiin.
Suomalainen lastensuojelu-uutisointi jätti Morrisin ja Featherstonen Suomen vierailun ja asiantuntevat ja viisaat puheenvuorot tyystin vaille huomiota. Taannoisesta Puheista tekoihin-seminaarista sai valtakunnallista julkisuutta vain Featherstonen kritisoimaa epähumaania sosiaalityötä tuottava ja Morrisin paheksumia turhia tutkimuksia ja vääriä leimoja aiheuttava kaltoinkohtelun riskilista, jonka haittoja ja eettisiä riskejä suomalaiset kehittäjät ja käyttäjät eivät tunnu millään tunnistavan eivätkä tunnustavan (YLE, Kaltoinkohdeltuja lapsia on kaikkialla, 10.11.2015).
Morrisin varoitus turhista arvioinneista on kaikunut kuuroille korville. Vaikuttaa siltä, että kallis ja usein vahingollinen arviointi- ja seulausvimma on löytänyt tiensä myös Suomeen.
Sosiaalityössä on pitkään ollut muodikasta puhua ongelmien/huono-osaisuuden ylisukupolvisesta periytymisestä, jossa huono-osaisuus käsitetään usein olosuhteen sijaan tarttuvaksi yksilö-ominaisuudeksi. Ilmiöstä ei ole pitävää tutkimusnäyttöä.
Huono-osaisuuden syntyminen sen sijaan voitaisiin ehkäistä mikäli siihen olisi poliittista tahtoa esimerkiksi eriarvoistumista ehkäisemällä, toimivilla peruspalveluilla (varhaiskasvatus, koulu) ja palvelujärjestelmillä, työmarkkinoiden joustoilla ja oikea-aikaisella, asiakaslähtöisellä ja ongelmia ennaltaehkäisevällä tuella.
Toimintapolitiikaksi on kuitenkin valittu interventioiden (=tarvittujen palveluiden korvaaminen pakkotoimilla) kohdistaminen oletettuihin riskiryhmiin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.
Historia todistaa, että on edesvastuutonta uskoa, että erilaisia ”riskiryhmiä” pitää etsiä ja tunnistaa, jotta heidän ongelmiinsa löydettäisiin "ratkaisu". Käytännössä on kyse eugeniikasta ammentavasta huonon sosiaalisen perimän metsästyksestä.
Tällä metsästyksellä, joka johtaa köyhien lisääntyviin ja turhiin arviointeihin, tutkimuksiin, riskiseulauksiin ja vapaudenriistoihin on samanlaisia syrjäyttäviä ja tuhoavia vaikutuksia kuin eugeniikalla. Ongelmien ylisukupolvisen periytymisen diskurssi on fatalistista yhteyksiä, mahdollisuuksia, kasvua ja toivoa kieltävää ja estävää negatiivisuutta ja vihapuhetta, joka tuottaa ongelmia, itsensätoteuttavia profetioita, leimoja ja selviytymisen esteitä oletetuille riskiryhmille. Syrjäyttävästä diskurssista on lyhyt matka syrjäyttävään politiikkaan ja käytäntöihin, joita diskurssilla selvästikin valmistellaan ja legitimoidaan.
Ongelmien ylisukupolvisuuden käsitteellä, jossa korrelaatiosta on tehty kausaliteetti lobataan poliittisia ja taloudellisia päämääriä; tuotteistettua turvallisuutta riskiseuloineen ja yksityisine arviointi- ja kuntoutuspalveluineen, asiantuntijoiden edunvalvontaa ja lastensuojelun ja sijaishuollon vallan- ja reviirinlaajennushankkeita. Asiakashankinnan ja voiton maksimoimiseksi riskiperheen määritelmä on jo tehty mahdollisimman laajaksi; se kattaa kaikki suomalaiset perheet lukuunottamatta lastensuojelun ja sijaishuollon omia ja kasvatuskumppaniperheitä, joissa ei virallisen totuuden mukaan esiinny lainkaan riskejä, ongelmia eikä ongelmien periytymistä.
Sheffieldin sosiaalityön professori Kate Morris arvostelee sitä, että lastensuojelu kohdistaa resurssien sijaan köyhiin ja erilaisiin perheisiin turhia riskiarviointeja ja -tutkimuksia.
Morris väittää, että sosiaalityössä köyhyys käsitetään riskiksi, joka altistaa lastensuojelun asiakkuuksille, arvioinneille/ tutkimuksille ja huostaanotoille. Hänen mukaansa köyhissä olosuhteissa sinnittely on jo tarpeeksi haastavaa itsessään ja selviytymisen tapoja monia. Sosiaalityön ei pidä enää kuormittaa perheiden tilannetta entisestään luokittelemalla erilaisuutta tai köyhyyttä riskiksi.
Morrisin mukaan riskiperheluokitus on usein tulosta palvelujärjestelmän väärinarvioinnista, joka olisi voitu välttää tutustumalla perheeseen kunnolla. Morris kiinnittää huomiota riskiperhediskurssiin ja kertoo kuinka Isossa Britanniassa arvioitiin olevan 120 000 riskiperhettä joiden olosuhteisiin tuli puuttua. Tilastotiedot, joiden perusteella arvio tehtiin osoittautuivat hatariksi ja kiistanalaiseksi.
Morris kiinnittää varatuomari Leeni Ikosen lailla huomiota ilmiöön, jossa perheen yhteistyöhaluttomuus tai viranomaisinterventioiden kritisointi luokitellaan riskiksi, jota se ei todellisuudessa ole.
Morrisin mukaan vanhemman yhteistyöhalukkuuden aste ei kerro mitään lapseen kohdistuvasta riskistä.
Hän pohtii toimivatko sosiaalityöntekijät hyvistä aikomuksistaan huolimatta muutosten estäjinä kyvyttömyydessään irroittautua käsityksistään ja toimintamalleistaan ja aloittaa puhtaalta pöydältä.
Hänen mukaansa haavoittuvuuksia tulee oppia tunnistamaan ja nimeämään ilman että niitä käännetään riskien osoittimiksi.
Morris väittää, ettei sosiaalityö ymmärrä perheitä eivätkä perheet sosiaalityötä. Kun muissa sosiaalitieteissä perheitä tarkastellaan dynaamisina ja tekemisen kautta, sosiaalityössä perheitä essentialisoidaan (riskiperhe, päihdeäiti, ongelmalapsi).
Morrisin mukaan perheet karttavat ja vierastavat sosiaalityötä siksi, että se sementoi ohimenevän ongelmatilanteen pysyväksi identiteetiksi ja leimaksi, joka aiheuttaa enemmän ongelmia kuin alkuperäinen tilanne, johon apua haettiin.
Suomalainen lastensuojelu-uutisointi jätti Morrisin ja Featherstonen Suomen vierailun ja asiantuntevat ja viisaat puheenvuorot tyystin vaille huomiota. Taannoisesta Puheista tekoihin-seminaarista sai valtakunnallista julkisuutta vain Featherstonen kritisoimaa epähumaania sosiaalityötä tuottava ja Morrisin paheksumia turhia tutkimuksia ja vääriä leimoja aiheuttava kaltoinkohtelun riskilista, jonka haittoja ja eettisiä riskejä suomalaiset kehittäjät ja käyttäjät eivät tunnu millään tunnistavan eivätkä tunnustavan (YLE, Kaltoinkohdeltuja lapsia on kaikkialla, 10.11.2015).
Morrisin varoitus turhista arvioinneista on kaikunut kuuroille korville. Vaikuttaa siltä, että kallis ja usein vahingollinen arviointi- ja seulausvimma on löytänyt tiensä myös Suomeen.
Arvioinnin tietosuoja- ja oikeusturvariskit
Kukaan Suomessa ei tiedä ovatko lastensuojelutoimien kohteina oikeat lapset, miksi heidät sijoitettiin, missä olosuhteissa he elävät ja miten lastensuojelun toimet ovat heihin vaikuttaneet (STM, Toimiva lastensuojelu).
Tällaisessa tilanteessa tutkimustietoon perustuvan ja tutkimuskäyttöön hyödynnettävän tietopohjan rakentaminen lasten ja perheiden palveluihin (Lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelma) on tärkeää mutta valitettavasti sitä tehdään viranomaisten, tietojärjestelmien ja kustannussäästöjen ehdoilla.
Meneillään olevan lapsi- ja perhepalveluiden tietopohjan uudistamiseen tähtäävän hankkeen julkitavoitteet ovat toki kannatettavia mutta toteutussuunnitelmat epäselviä. Epäselvä on myös hankkeen päätavoite; yritetäänkö uudistuksessa tuottaa tutkimustietoa, mallinnuksia, luoda palveluja perheille vai riskiseulauksen mahdollistavia integroituja tietojärjestelmiä kunnille, auttaa yksityisiä hoivayrityksiä palvelupakettien kasaamisessa vai vain seuloa esiin kestämättömiksi menoeriksi huoliluokitellut asiakkaat, joilla on kalliita palvelutarpeita?
Sosiaalialan ammateissa toimivia on erilaisissa uudistuksissa kiinnostanut tutkimustietoa enemmän tietosuojan muodostamien hidasteiden ohittaminen moniammatillisen yhteistyön ja tietojenvaihdon sujuvoittamiseksi- tilanteessa, jossa asiakkaiden oikeusturva on olematon, moniammatillinen yhteistyö on osoittautunut toimimattomaksi ja tarpeenmukaisia palveluja ei ole olemassa tai saatavilla.
Myös monitoimijaisen arvioinnin päämäärä (THL, 2017, 33) on asiakastietojärjestelmien kehittäminen siten, että ne mahdollistavat esteettömän tiedon kokoamisen ja joustavan tiedon siirron eri ammattilaisten kesken ja näihin liittyvän lainsäädännön kysymysten selvittäminen(= tietosuojaesteiden poistaminen).
Jos monitoimijaisen arvioinnin todellinen tavoite on huoli- ja riskiluokittelu, aiheellista olisi, että myös asiakkaita jatkuvasti syrjäyttävät työntekijät, -käytännöt ja toimintayksiköt paikannetaan ja syrjäyttämistoimintaan puututaan riittävän varhain.
Monitoimijaisen arvioinnin samoin kuin sosiaalihuollon asiakaslainkin tarkoitus kuulostaa hyvältä: yleisten lähtökohtien perusteella voisi luulla, että tarkoituksena on asiakkaiden palveleminen tai asiakkaiden edun huomioonottaminen, vaikka käytännössä molemmat toimivat usein asiakkaita vastaan.
Niiden avulla virkamiehet saavat kerätä ja käyttää asiakasta koskevaa tietoa miten vain haluavat. Epäselväksi on jäänyt mitä tietoja sosiaalihuollon kansalliseen asiakastietovarantoon (KanSa) on tarpeen arkistoida ja miten pitkäksi aikaa ja annetaanko asiakkaille luku- ja oikaisu-oikeudet viranomaisten heistä tuottamiin usein fabrikoituihin ja valheellisiin asiakirjamerkintöihin. Ilman luku- ja oikaisu-oikeuksia asiakkaiden oikeusturvan vaarantuminen on varmaa.
Nykyisin asiakkuudessa/hoidossa huomioitavat tiedot esim. työntekijöiden usein virheelliset ja toisen käden tietoon perustuvat tai omien toimien oikeuttamiseen pyrkivät kirjaukset asiakkaan ominaisuuksista eivät koskaan näy Omakannassa. Tietojen näkyminen ammattilaisille sen sijaan ei esty. Tiedonhallintapalvelu palauttaa potilastietojärjestelmän kautta riskitiedot näkyville toisesta potilastietojärjestelmästä. Potilas ei voi kielloillaan estää riskitietojen(vaikka nämä olisivat vääriä tietoja) näkymistä ammattilaisille.
Kun yksi valheellinen /virheellinen merkintä monitoimijaisen arviointiryhmän ammattilaiselta riittää suuntaamaan koko arviointiprosessin ja sitä seuraavat toimenpiteet väärin, on selvää, että monitoimijainen arviointi tulee aiheuttamaan lisää vakavia tietosuoja- ja oikeusturvaongelmia. J.P. Roosin mukaan suomalaisia kansanedustajia vedetään nenästä: he kiinnittävät huomiota lakien yleisperusteluihin, kun taas virkamiehet kiinnittävät huomiota vain niihin pykäliin, jotka vesittävät lakien tarkoituksen.
Tekopyhältä ja valheelliselta tuntuu myös oikeusturvan samaistaminen luottamukseen, suostumuksen kysymiseen asiakkailta ja asiakkaiden mahdollisuuteen saada lokitiedot. Käytännössähän viranomaisella on oikeus saada haluamansa tiedot asiakkaan kiellosta huolimatta. Mitä asiakasta myöskään hyödyttää tietää, että hänestä tehtyjä 120 vuotta säilytettäviä mustamaalavia merkintöjä on tutkinut ja levitellyt kymmenittäin sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöitä tilanteessa, jossa toimivia valitusreittejä ei ole; poliisi ei tutki, koska syyttäjä ei syytä eikä tuomari tuomitse?
Kun huono-osaisista kansalaisista aletaan kustannustehokkuuden parantamisen nimissä kerätä tunnistetiedollista materiaalia koko elämän ajalta kaikista mahdollisista viranomaisrekistereistä ja samaan aikaan laaditaan uutta viranomaisten tiedonsaantivaltuuksia lisäävää ja asiakkaiden tietoturvaa heikentävää lakiuudistusta (luonnos sosiaali- ja terveystietojen tietoturvallisesta hyödyntämisestä annettavaksi laiksi ) jota laatimassa on ollut lasten ja biovanhempien pysyvää erottamista kannattanut ja sijaishuollon edunvalvojana kunnostautunut Pia- Liisa Heiliö hälytyskellojen pitäisi soida muuallakin kuin Lokakuun Liikkeessä.
Toivottavasti lastensuojelun arvioinneissa toteutuu joskus mallinnuksen mukainen aito asiakaslähtöisyys, monitoimijuus ja moninäkökulmaisuus. Sitä odotellessa AVIn, Valviran, eduskunnan oikeusasiamiehen ja Psykologiliiton tulee puuttua lastensuojelun arvioinnin nimissä harjoitettavaan puoskarointiin:
-Arviointi ei ole auttamista eikä hyödytä välttämättä muita kuin arviointiyksikköjen henkilökuntaa ja lastensuojeluyrityksiä.
-Vanhempien ”arviointitottelevaisuuden” sijaan tulisi tarkastella arviointien valintakriteerejä, luotettavuutta, tutkimusperustaa, lakisidonnaisuutta ja vaikutuksia ja arvioijien ammattitaitoa ja motiiveja.
-Arviointi viivästyttää, korvaa ja pahimmillaan estää tarpeenmukaisen tuen ja palvelut lapsille ja vanhemmille.
-Lasten ja vanhempien tukeen tarkoitettuja resursseja ei pidä ohivaluttaa kalliisiin arviointeihin.
-Erityisesti arviointien ja arvioijien tuottamia ei- aiottuja vaikutuksia esim. avun viivästymistä, leimoja, oikeusturvaongelmia ja muita haittoja asiakkaille on syytä arvioida riippumattomien tutkimustahojen toimesta.
-Arviointien manipuloinnista on asetettava vastuu- ja korvausvelvoitteet.
Onko monitoimijainen arviointi tosiasiassa vain palveluksi naamioitua leimaavaa asiakassegmentointia yksityisen hoiva- ja sijaishuoltobisneksen tarpeisiin vai peräti alkusoitto lopullisen ratkaisun löytämiseksi tietyille turhiksi menoeriksi koetuille asiakasryhmille?
Kukaan Suomessa ei tiedä ovatko lastensuojelutoimien kohteina oikeat lapset, miksi heidät sijoitettiin, missä olosuhteissa he elävät ja miten lastensuojelun toimet ovat heihin vaikuttaneet (STM, Toimiva lastensuojelu).
Tällaisessa tilanteessa tutkimustietoon perustuvan ja tutkimuskäyttöön hyödynnettävän tietopohjan rakentaminen lasten ja perheiden palveluihin (Lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelma) on tärkeää mutta valitettavasti sitä tehdään viranomaisten, tietojärjestelmien ja kustannussäästöjen ehdoilla.
Meneillään olevan lapsi- ja perhepalveluiden tietopohjan uudistamiseen tähtäävän hankkeen julkitavoitteet ovat toki kannatettavia mutta toteutussuunnitelmat epäselviä. Epäselvä on myös hankkeen päätavoite; yritetäänkö uudistuksessa tuottaa tutkimustietoa, mallinnuksia, luoda palveluja perheille vai riskiseulauksen mahdollistavia integroituja tietojärjestelmiä kunnille, auttaa yksityisiä hoivayrityksiä palvelupakettien kasaamisessa vai vain seuloa esiin kestämättömiksi menoeriksi huoliluokitellut asiakkaat, joilla on kalliita palvelutarpeita?
Sosiaalialan ammateissa toimivia on erilaisissa uudistuksissa kiinnostanut tutkimustietoa enemmän tietosuojan muodostamien hidasteiden ohittaminen moniammatillisen yhteistyön ja tietojenvaihdon sujuvoittamiseksi- tilanteessa, jossa asiakkaiden oikeusturva on olematon, moniammatillinen yhteistyö on osoittautunut toimimattomaksi ja tarpeenmukaisia palveluja ei ole olemassa tai saatavilla.
Myös monitoimijaisen arvioinnin päämäärä (THL, 2017, 33) on asiakastietojärjestelmien kehittäminen siten, että ne mahdollistavat esteettömän tiedon kokoamisen ja joustavan tiedon siirron eri ammattilaisten kesken ja näihin liittyvän lainsäädännön kysymysten selvittäminen(= tietosuojaesteiden poistaminen).
Jos monitoimijaisen arvioinnin todellinen tavoite on huoli- ja riskiluokittelu, aiheellista olisi, että myös asiakkaita jatkuvasti syrjäyttävät työntekijät, -käytännöt ja toimintayksiköt paikannetaan ja syrjäyttämistoimintaan puututaan riittävän varhain.
Monitoimijaisen arvioinnin samoin kuin sosiaalihuollon asiakaslainkin tarkoitus kuulostaa hyvältä: yleisten lähtökohtien perusteella voisi luulla, että tarkoituksena on asiakkaiden palveleminen tai asiakkaiden edun huomioonottaminen, vaikka käytännössä molemmat toimivat usein asiakkaita vastaan.
Niiden avulla virkamiehet saavat kerätä ja käyttää asiakasta koskevaa tietoa miten vain haluavat. Epäselväksi on jäänyt mitä tietoja sosiaalihuollon kansalliseen asiakastietovarantoon (KanSa) on tarpeen arkistoida ja miten pitkäksi aikaa ja annetaanko asiakkaille luku- ja oikaisu-oikeudet viranomaisten heistä tuottamiin usein fabrikoituihin ja valheellisiin asiakirjamerkintöihin. Ilman luku- ja oikaisu-oikeuksia asiakkaiden oikeusturvan vaarantuminen on varmaa.
Nykyisin asiakkuudessa/hoidossa huomioitavat tiedot esim. työntekijöiden usein virheelliset ja toisen käden tietoon perustuvat tai omien toimien oikeuttamiseen pyrkivät kirjaukset asiakkaan ominaisuuksista eivät koskaan näy Omakannassa. Tietojen näkyminen ammattilaisille sen sijaan ei esty. Tiedonhallintapalvelu palauttaa potilastietojärjestelmän kautta riskitiedot näkyville toisesta potilastietojärjestelmästä. Potilas ei voi kielloillaan estää riskitietojen(vaikka nämä olisivat vääriä tietoja) näkymistä ammattilaisille.
Kun yksi valheellinen /virheellinen merkintä monitoimijaisen arviointiryhmän ammattilaiselta riittää suuntaamaan koko arviointiprosessin ja sitä seuraavat toimenpiteet väärin, on selvää, että monitoimijainen arviointi tulee aiheuttamaan lisää vakavia tietosuoja- ja oikeusturvaongelmia. J.P. Roosin mukaan suomalaisia kansanedustajia vedetään nenästä: he kiinnittävät huomiota lakien yleisperusteluihin, kun taas virkamiehet kiinnittävät huomiota vain niihin pykäliin, jotka vesittävät lakien tarkoituksen.
Tekopyhältä ja valheelliselta tuntuu myös oikeusturvan samaistaminen luottamukseen, suostumuksen kysymiseen asiakkailta ja asiakkaiden mahdollisuuteen saada lokitiedot. Käytännössähän viranomaisella on oikeus saada haluamansa tiedot asiakkaan kiellosta huolimatta. Mitä asiakasta myöskään hyödyttää tietää, että hänestä tehtyjä 120 vuotta säilytettäviä mustamaalavia merkintöjä on tutkinut ja levitellyt kymmenittäin sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöitä tilanteessa, jossa toimivia valitusreittejä ei ole; poliisi ei tutki, koska syyttäjä ei syytä eikä tuomari tuomitse?
Kun huono-osaisista kansalaisista aletaan kustannustehokkuuden parantamisen nimissä kerätä tunnistetiedollista materiaalia koko elämän ajalta kaikista mahdollisista viranomaisrekistereistä ja samaan aikaan laaditaan uutta viranomaisten tiedonsaantivaltuuksia lisäävää ja asiakkaiden tietoturvaa heikentävää lakiuudistusta (luonnos sosiaali- ja terveystietojen tietoturvallisesta hyödyntämisestä annettavaksi laiksi ) jota laatimassa on ollut lasten ja biovanhempien pysyvää erottamista kannattanut ja sijaishuollon edunvalvojana kunnostautunut Pia- Liisa Heiliö hälytyskellojen pitäisi soida muuallakin kuin Lokakuun Liikkeessä.
Toivottavasti lastensuojelun arvioinneissa toteutuu joskus mallinnuksen mukainen aito asiakaslähtöisyys, monitoimijuus ja moninäkökulmaisuus. Sitä odotellessa AVIn, Valviran, eduskunnan oikeusasiamiehen ja Psykologiliiton tulee puuttua lastensuojelun arvioinnin nimissä harjoitettavaan puoskarointiin:
-Arviointi ei ole auttamista eikä hyödytä välttämättä muita kuin arviointiyksikköjen henkilökuntaa ja lastensuojeluyrityksiä.
-Vanhempien ”arviointitottelevaisuuden” sijaan tulisi tarkastella arviointien valintakriteerejä, luotettavuutta, tutkimusperustaa, lakisidonnaisuutta ja vaikutuksia ja arvioijien ammattitaitoa ja motiiveja.
-Arviointi viivästyttää, korvaa ja pahimmillaan estää tarpeenmukaisen tuen ja palvelut lapsille ja vanhemmille.
-Lasten ja vanhempien tukeen tarkoitettuja resursseja ei pidä ohivaluttaa kalliisiin arviointeihin.
-Erityisesti arviointien ja arvioijien tuottamia ei- aiottuja vaikutuksia esim. avun viivästymistä, leimoja, oikeusturvaongelmia ja muita haittoja asiakkaille on syytä arvioida riippumattomien tutkimustahojen toimesta.
-Arviointien manipuloinnista on asetettava vastuu- ja korvausvelvoitteet.
Onko monitoimijainen arviointi tosiasiassa vain palveluksi naamioitua leimaavaa asiakassegmentointia yksityisen hoiva- ja sijaishuoltobisneksen tarpeisiin vai peräti alkusoitto lopullisen ratkaisun löytämiseksi tietyille turhiksi menoeriksi koetuille asiakasryhmille?
RSS Feed
