Myös aikuiset sosiaalityön asiakkaat saavat omat nallekortit
Nallen huolihampurilainen
Halkaistu sympatiasämpylä
huolipihvi
kaloriton huolilevite
kevyesti fabrikoitu huolilausunto
loraus leikillisyyttä
bing- ripaus rakkautta
bong- lusikallinen moniammatillista konsultaatiota
ding- hyppysellinen empatiaa
dong- oikeusasiamiehen puhuttelu
Moni muistaa kuinka tipu Tip, kana Kot, kukko Lukko, ankka Vankka, hanhi Vanhin ja kalkkuna Talkkuna lähtivät kertomaan kuninkaalle että taivas putoaa. Joukkiota vastaan tuli kettu Pettu, joka kertoi oikotiestä kuninkaan luo. Kettu kuitenkin johdatti joukkion omaan pesäänsä ja söi heidät kaikki suihinsa.
Nyt Tytti Hytti opastaa pelaamalla oikotien siihen kuinka ankka Vankka laihtuu, kalkkuna Talkkuna kasvattaa pesueensa oikein, hanhi Vanhin selviää vanhuspalveluissa ja kukko Lukko kuntoutuu kriminaalihuollossa.
Talentia lehti 7/2017 kirjoittaa, että lasten lisäksi myös sosiaalityön aikuisille asiakkaille on suunnitteilla leikillisiä ja pelillisiä "toiminnallisia välineitä".
Onko sosiaalityössä viimeinkin ymmärretty pelaamisen kulttuurinen merkitys ja voima onnistumisen kokemusten ja itsetunnon, kognitiivisten kykyjen, yhteisöllisyyden, keskittymiskyvyn ja luovuuden lähteenä?
Kehitetäänkö aikuistuville ADHD- nuorille ja koulukiusaamisen tai huonojen sijaishuoltopaikkojen uhreille mielenkiintoisia oppimispelejä ja -paketteja, jotka paikkaavat laiminlyötyä koulutusta ja kurovat umpeen kuilua ikätovereihin? Opetetaanko peleistä kiinnostuneille asiakkaille pelisuunnittelua; ohjelmointia, pelituntumaa, mekaniikkaa, grafiikkaa ja hahmomallinnusta? Aiotaanko kokemusasiantuntijat ottaa mukaan sosiaalityön välineiden ja menetelmien kehittelyyn ja päivittämiseen?
Tuskin. Pelkkä PS-pelaamisesta ja sen eduista kertominen esim. perhetyöntekijälle on edelleen vaarallista uhkapelia, jossa saa riittämättömän vanhemman ja lapsen kasvun ja kehityksen vaarantajan leiman ja voi jopa menettää lapsensa ja perheensä.
Vaikuttaa siltä, että sosiaalityön asenteita, ennakko-olettamia ja diskursseja ei ole tarkoitus uudistaa tai muuttaa leikillisemmiksi. Sosiaalityön kritisoidut ajattelutavat, asiantuntijavalta, ennakko-olettamat, kontrolli, holhous ja urkinta luultavasti siirretään tai siirtyvät tahattomasti pelimaailmaankin.
Sosiaalityöllisen pelaamisen kerrotaan aktivoivan, kasvattavan resilienssiä ja tarjoavan uusia rooleja, taitoja ja näkökulmia.
Suomessa on tietoisesti edistetty rahapelaamista ja pelimyönteistä kulttuuria mutta omaehtoista pleikkaripelaamista pidetään kuitenkin lastensuojelullisena riskinä.
Rahapelaamisestaan avoimesti kertovat köyhät aikuiset, joiden pelaamilla rahoilla pyöritetään sosiaalialan järjestöjä puolestaan passitetaan samojen peleistä elävien järjestöjen toimesta seulauksiin huumeiden, mielenterveyshäiriöiden ja perheväkivallan varalta, joiden kerrotaan korreloivan positiivisesti ( köyhien) uhkapelaamisen kanssa.
Sosiaalityöntekijä Tytti Hytti kehittää aikuissosiaalityöhön soveltuvia pelillisyyden ja leikillisyyden menetelmiä pääkaupunkiseudun sosiaalialan osaamiskeskus Soccassa osana valtakunnallista Pro Sos- hanketta, jota sponsoroi Euroopan sosiaalirahasto.
Hytti uskoo pelillisyyden mahdollistavan asiakkaan avautumisen, osallisuuden, yhteistyön ja kuntoutumisen.
-Sosiaalityöntekijä voi esimerkiksi Afrikan tähden kautta käydä läpi mitkä ovat asiakkaan elämän rosvot ja timantit ja mistä hän on lähtenyt ja mihin hän on menossa. Monissa peleissä on elämästä tuttua symboliikkaa ja tarinallisuutta.
Jutusta saa käsityksen, ettei edes lautapeli ole dialogista tai leikkisää ajankulua vaan asiantuntijan analyysi- ja tarkkailumenetelmä.
Pelihankkeessa haiskahtaa sama ideologia kuin kuntouttavassa työtoiminnassa, jossa lain kirjain ja auttamisretoriikka on korvannut lain hengen ja asiantuntijavalta asiakasosallisuuden.
Jani Kaaro pitää yllättävänä millaista vastarintaa herättää sellainen ajatus, että köyhän köyhyys hoidettaisiin pois antamalla hänelle rahaa. Myös sosiaalityö perustuu ajatukselle, että köyhä kuntoutuu rankaisemalla häntä kuntouttavalla työtoiminnalla, työkokeiluilla, huolen puheeksiottamisella, verkostokarttojen piirtämisellä, Nallekorteilla pelaamisella, tietoisuustaitojen opiskelulla, perhetyöntekijän istuntotyöskentelyllä.. Mitä vain, kunhan ei anneta sitä mitä hän tarvitsee eli rahaa.
Sosiaalityössä, jossa pylpyrän pyöritys on perinteisesti korvannut asiakkaan kohtaamisen peleistä saattaa tulla myös puuttuvien palveluiden korvikkeita.
Sen sijaan, että asiakkaalle annettaisiin luvattu asunto, kotipalvelu, neurologian lähete, terapia, toimeentulotuki tai työpaikka, häntä peluutetaan, arvioidaan ja "aktivoidaan" Kepeli-, Työnhaku-, Game of Life-, Spiral- tai Nestori Nurjamieli- peleillä.
Peleistä kiinnostavin on tukiviidakkoa ( laimeasti) ironisoiva Perusturva-agility, mutta pelin pakkopeluuttaminen tukiviidakossa kokopäivätoimisesti taistelevalle kääntää ironian helposti tragediaksi ja kiusaamiseksi.
Lasten tapauksessa ”toiminnallinen väline vuorovaikutuksen tueksi ” on osoittautunut harhaanjohtavaksi kiertoilmaisuksi peleiksi naamioiduille epätieteellistä psykoanalyyttispohjaista arviointia, urkintaa ja tulkintaa sisältäville sijaishuollon asiakashankinnan välineille. Mainostettu vuorovaikutus on todellisuudessa asiantuntijan määrittely- ja tulkintavaltaa.
Hytti myöntää, että asiakkaan elämäntarinaa läpikäyvä pelillinen menetelmä sopisi hyvin aikuisen asiakkaan arviointiin( Talentia, 7/2017, 16). Hän ei kysy miksi tai ketä varten asiakasta ylipäätään pitää arvioida eikä kyseenalaista uskomusta, että sosiaalityöllä olisi tarvittava etiikka, ekspertiisi ja epistemologia tiedonhankintaan ja arviointiin.
Juuri asiakkaiden arviointiin pelejä varmasti tullaan käyttämäänkin.
Perustellusti voikin kysyä onko leikillisyys/pelillisyys uusi harhaanjohtava eufemismi sosiaalityölliselle arvioinnille, tiedonhankinnalle ja riski- ja salaseulaukselle?
Aiotaanko sijaishuollon edunvalvojien kehittämistä oletettua ylisukupolvista traumaa tai muuta vikaa asiakkaista etsivistä tylsistä peleistä ja asiakkaiden arviointitottelevaisuudesta tehdä uusia välineitä erotella apua ansaitsevat köyhät apua ansaitsemattomista?
Onko leikillisyyden ja pelillisyyden tarkoitus tehdä arvioinnista vähemmän ilmeistä ja pelottavaa; muokata pelkääviä asiakkaita ja kriittisiä kanteluviranomaisia myötämielisemmiksi epätieteellisille ja kotikutoisille arvioinneille?
Nallen huolihampurilainen
Halkaistu sympatiasämpylä
huolipihvi
kaloriton huolilevite
kevyesti fabrikoitu huolilausunto
loraus leikillisyyttä
bing- ripaus rakkautta
bong- lusikallinen moniammatillista konsultaatiota
ding- hyppysellinen empatiaa
dong- oikeusasiamiehen puhuttelu
Moni muistaa kuinka tipu Tip, kana Kot, kukko Lukko, ankka Vankka, hanhi Vanhin ja kalkkuna Talkkuna lähtivät kertomaan kuninkaalle että taivas putoaa. Joukkiota vastaan tuli kettu Pettu, joka kertoi oikotiestä kuninkaan luo. Kettu kuitenkin johdatti joukkion omaan pesäänsä ja söi heidät kaikki suihinsa.
Nyt Tytti Hytti opastaa pelaamalla oikotien siihen kuinka ankka Vankka laihtuu, kalkkuna Talkkuna kasvattaa pesueensa oikein, hanhi Vanhin selviää vanhuspalveluissa ja kukko Lukko kuntoutuu kriminaalihuollossa.
Talentia lehti 7/2017 kirjoittaa, että lasten lisäksi myös sosiaalityön aikuisille asiakkaille on suunnitteilla leikillisiä ja pelillisiä "toiminnallisia välineitä".
Onko sosiaalityössä viimeinkin ymmärretty pelaamisen kulttuurinen merkitys ja voima onnistumisen kokemusten ja itsetunnon, kognitiivisten kykyjen, yhteisöllisyyden, keskittymiskyvyn ja luovuuden lähteenä?
Kehitetäänkö aikuistuville ADHD- nuorille ja koulukiusaamisen tai huonojen sijaishuoltopaikkojen uhreille mielenkiintoisia oppimispelejä ja -paketteja, jotka paikkaavat laiminlyötyä koulutusta ja kurovat umpeen kuilua ikätovereihin? Opetetaanko peleistä kiinnostuneille asiakkaille pelisuunnittelua; ohjelmointia, pelituntumaa, mekaniikkaa, grafiikkaa ja hahmomallinnusta? Aiotaanko kokemusasiantuntijat ottaa mukaan sosiaalityön välineiden ja menetelmien kehittelyyn ja päivittämiseen?
Tuskin. Pelkkä PS-pelaamisesta ja sen eduista kertominen esim. perhetyöntekijälle on edelleen vaarallista uhkapelia, jossa saa riittämättömän vanhemman ja lapsen kasvun ja kehityksen vaarantajan leiman ja voi jopa menettää lapsensa ja perheensä.
Vaikuttaa siltä, että sosiaalityön asenteita, ennakko-olettamia ja diskursseja ei ole tarkoitus uudistaa tai muuttaa leikillisemmiksi. Sosiaalityön kritisoidut ajattelutavat, asiantuntijavalta, ennakko-olettamat, kontrolli, holhous ja urkinta luultavasti siirretään tai siirtyvät tahattomasti pelimaailmaankin.
Sosiaalityöllisen pelaamisen kerrotaan aktivoivan, kasvattavan resilienssiä ja tarjoavan uusia rooleja, taitoja ja näkökulmia.
Suomessa on tietoisesti edistetty rahapelaamista ja pelimyönteistä kulttuuria mutta omaehtoista pleikkaripelaamista pidetään kuitenkin lastensuojelullisena riskinä.
Rahapelaamisestaan avoimesti kertovat köyhät aikuiset, joiden pelaamilla rahoilla pyöritetään sosiaalialan järjestöjä puolestaan passitetaan samojen peleistä elävien järjestöjen toimesta seulauksiin huumeiden, mielenterveyshäiriöiden ja perheväkivallan varalta, joiden kerrotaan korreloivan positiivisesti ( köyhien) uhkapelaamisen kanssa.
Sosiaalityöntekijä Tytti Hytti kehittää aikuissosiaalityöhön soveltuvia pelillisyyden ja leikillisyyden menetelmiä pääkaupunkiseudun sosiaalialan osaamiskeskus Soccassa osana valtakunnallista Pro Sos- hanketta, jota sponsoroi Euroopan sosiaalirahasto.
Hytti uskoo pelillisyyden mahdollistavan asiakkaan avautumisen, osallisuuden, yhteistyön ja kuntoutumisen.
-Sosiaalityöntekijä voi esimerkiksi Afrikan tähden kautta käydä läpi mitkä ovat asiakkaan elämän rosvot ja timantit ja mistä hän on lähtenyt ja mihin hän on menossa. Monissa peleissä on elämästä tuttua symboliikkaa ja tarinallisuutta.
Jutusta saa käsityksen, ettei edes lautapeli ole dialogista tai leikkisää ajankulua vaan asiantuntijan analyysi- ja tarkkailumenetelmä.
Pelihankkeessa haiskahtaa sama ideologia kuin kuntouttavassa työtoiminnassa, jossa lain kirjain ja auttamisretoriikka on korvannut lain hengen ja asiantuntijavalta asiakasosallisuuden.
Jani Kaaro pitää yllättävänä millaista vastarintaa herättää sellainen ajatus, että köyhän köyhyys hoidettaisiin pois antamalla hänelle rahaa. Myös sosiaalityö perustuu ajatukselle, että köyhä kuntoutuu rankaisemalla häntä kuntouttavalla työtoiminnalla, työkokeiluilla, huolen puheeksiottamisella, verkostokarttojen piirtämisellä, Nallekorteilla pelaamisella, tietoisuustaitojen opiskelulla, perhetyöntekijän istuntotyöskentelyllä.. Mitä vain, kunhan ei anneta sitä mitä hän tarvitsee eli rahaa.
Sosiaalityössä, jossa pylpyrän pyöritys on perinteisesti korvannut asiakkaan kohtaamisen peleistä saattaa tulla myös puuttuvien palveluiden korvikkeita.
Sen sijaan, että asiakkaalle annettaisiin luvattu asunto, kotipalvelu, neurologian lähete, terapia, toimeentulotuki tai työpaikka, häntä peluutetaan, arvioidaan ja "aktivoidaan" Kepeli-, Työnhaku-, Game of Life-, Spiral- tai Nestori Nurjamieli- peleillä.
Peleistä kiinnostavin on tukiviidakkoa ( laimeasti) ironisoiva Perusturva-agility, mutta pelin pakkopeluuttaminen tukiviidakossa kokopäivätoimisesti taistelevalle kääntää ironian helposti tragediaksi ja kiusaamiseksi.
Lasten tapauksessa ”toiminnallinen väline vuorovaikutuksen tueksi ” on osoittautunut harhaanjohtavaksi kiertoilmaisuksi peleiksi naamioiduille epätieteellistä psykoanalyyttispohjaista arviointia, urkintaa ja tulkintaa sisältäville sijaishuollon asiakashankinnan välineille. Mainostettu vuorovaikutus on todellisuudessa asiantuntijan määrittely- ja tulkintavaltaa.
Hytti myöntää, että asiakkaan elämäntarinaa läpikäyvä pelillinen menetelmä sopisi hyvin aikuisen asiakkaan arviointiin( Talentia, 7/2017, 16). Hän ei kysy miksi tai ketä varten asiakasta ylipäätään pitää arvioida eikä kyseenalaista uskomusta, että sosiaalityöllä olisi tarvittava etiikka, ekspertiisi ja epistemologia tiedonhankintaan ja arviointiin.
Juuri asiakkaiden arviointiin pelejä varmasti tullaan käyttämäänkin.
Perustellusti voikin kysyä onko leikillisyys/pelillisyys uusi harhaanjohtava eufemismi sosiaalityölliselle arvioinnille, tiedonhankinnalle ja riski- ja salaseulaukselle?
Aiotaanko sijaishuollon edunvalvojien kehittämistä oletettua ylisukupolvista traumaa tai muuta vikaa asiakkaista etsivistä tylsistä peleistä ja asiakkaiden arviointitottelevaisuudesta tehdä uusia välineitä erotella apua ansaitsevat köyhät apua ansaitsemattomista?
Onko leikillisyyden ja pelillisyyden tarkoitus tehdä arvioinnista vähemmän ilmeistä ja pelottavaa; muokata pelkääviä asiakkaita ja kriittisiä kanteluviranomaisia myötämielisemmiksi epätieteellisille ja kotikutoisille arvioinneille?
Pelit ja leikit urkinnan ja väärinkäytösten välineinä
Lastensuojelun olosuhde- ja huostaanottotarpeen arvioinneissa on jo kauan käytetty sijaishuoltojätti Anglicaren alaisen St Luke´s Innovative Resources-keskuksen "lapsilähtöisen vuorovaikutuksen vahvistamiseksi" kehitettyjä välineitä, joista tunnetuin ja väärinkäytetyin lienee Nallikortti- peli.
Leeni Ikonen kertoo kirjassaan "Salassa pidettävä" mielenkiintoisen tositapauksen. Hallinto-oikeus hyväksyi erään perheen lasten huostaanoton perhetyöntekijöiden Nallekorttipeliin perustuvan kaltoinkohteluepäilyn perusteella.
Vaikka kaltoinkohtelua ei pystytty näyttämään toteen hallinto- oikeus hyväksyi huostaanoton pääperusteenaan se, että vanhemmat eivät olleet myöntäneet eivätkä ymmärtäneet syyllisyyttään. Lasten isovanhempien sijaishuoltajuus sivuutettiin samalla perusteella: isovanhemmatkaan eivät tunnistaneet eivätkä tunnustaneet oletettua kaltoinkohtelua.
Kun samoja huostattuja lapsia sitten sijaishuollossa oikeasti kaltoinkohdeltiin lyömällä kepillä ja sijaisvanhemmat myönsivät teon, lapsia ei siirretty pois pahoinpitelevästä sijaisperheestä, ja syyttäjä teki asiassa syyttämättäjättämispäätöksen todeten, että tärkeä yleinen tai yksityinen etu ei vaadi syytteen nostamista (Ikonen, 2013, 335-337).
Asiakasnäkökulmasta katsottuna sosiaalityön ongelma ei ole erilaisten menetelmien, välineiden tai muodollisten kuulemisten puute vaan se, ettei tarjolla ole asiakkaiden tarpeen mukaisia palveluita ja se, ettei asiakasta päästetä osalliseksi, asiantuntijaksi ja päättäjäksi omaan asiaansa.
Toisin sanoen viralliset auttajat ja asiantuntijat eivät halua perustaa työtään asiakkaiden tarpeille tai palautteille eivätkä ottaa asiakkaita mukaan asiakastyön suunnitteluun, toteutukseen tai arviointiin. Lainsäädännön ja tutkimustiedon sijaan sosiaalihuollon asiakastyötä ohjaa työntekijän mutu ja mielivalta, jota myös hiljaiseksi tiedoksi kutsutaan.
Suomalaisessa lastensuojelussa työntekijät – eivät asiakkaat- määrittelevät asiakkaiden tarpeet, ongelmat ja lastensuojeluprosessissa käytettävät toimenpiteet- epätieteellisillä ja vanhentuneilla asiakkaiden oikeusturvan vaarantavilla ”arvioinneilla” ja ”tutkimusmenetelmillä”. Asiakkaiden tilannetta tai palveluiden laatua ei paranna se että asiakkaiden näkemykset ja tarpeet ohittava alentuva arviointi leikillistetään tai pelillistetään.
Asiakastyöksi, tueksi tai kuntoutukseksi kutsutun puuhastelun tarkoitus ei tunnu olevan asiakkaan auttaminen vaan asiantuntijan rahoituksen, vallan ja reviirin varmistaminen.
Ben Furmanin väittämä psykiatrian hoitojärjestelmän luonteesta sopii myös sosiaalityöhön: ”Psykiatrista hoitojärjestelmää ei ole milloinkaan luotu asiakkaita varten. Se on pikemminkin keskinäisen kädenväännön tuloksena syntynyt eri ammattiryhmien etuja ja uskottavuutta palveleva alati muuttuva rakennelma, jonka tehtävänä ei ole auttaa asiakkaita/potilaita parantumaan vaan edistää työntekijöiden hyvinvointia ja arvostusta yhteiskunnassa.”
Samoin kuin psykiatrian historia, myös sosiaalityön historia on omituinen sekoitus psykologisia kultteja, muotivirtauksia, oppiriitoja, valtataisteluja, lobbauksia, ammattiryhmien keskinäistä kädenvääntöjä ja haitallisia jos ei suorastaan julmia hoitokeinoja.
Anu Suomela kertoo perheneuvoloiden insestitutkimuksista: "Lasten haastatteluja taltioitiin harvoin, ja lukuisissa tapauksissa tuomio annettiin pelkästään psykologin tai psykiatrin lausunnon ja tulkintojen perusteella. Lasten piirroksissa olevat puut muuttuivat fallossymboleiksi, ja jostain levisi myös tieto, että esimerkiksi paljon mustaa ja punaista piirroksissaan käyttävät lapset olivat ilmeisesti hyväksikäytön uhreja. Lapsia leikitettiin anatomisilla nukeilla tai testattiin hiekkalaatikkotestillä . Lapsen käyttäytymisen ja leikkien sisällöstä pääteltiin, oliko epäilty hyväksikäyttö tapahtunut, vaikka lapsi ei nauhoituksissa maininnut hyväksikäytöstä mitään. Menettelytavat eivät ole näihin päiviin mennessä juurikaan muuttuneet".
Salapoliisileikiksi muuttunut sosiaalitoimen asiakastyö on käytännössä sosiaalityöntekijän luulotteleman vian tai rikoksen etsimistä asiakkaasta.
Sosiaalityön salapoliisileikissä on olennaista, ettei epäilty tiedä eikä hänelle paljasteta hänen itsensä olevan epäilyksen kohde. Salapoliisia leikkivä sosiaalityöntekijä turvautuu oveluuteen, tarkkailee ja seuraa epäiltyä salaa, nuuskii kodin, yrittää saada epäillyn avautumaan ja uskoutumaan leikin/pelin varjolla, haastattelee epäillyn lähipiiriä, tekeytyy epäillyn ystäväksi ja luotetuksi tai on jopa ottavinaan epäillyn mukaan omaan tutkimustyöhönsä todistaakseen epäilyksensä oikeaksi.
Kaikki kootut tiedonsirpaleet; huhu, asiakkaan katse tai kesken jäänyt lause, naapurin tai perheen työntekijän kommentti, reikä sukassa, pudonnut kuitti, tiskaamattomat tiskit, yllättävä matka tai tyhjä lääkepurkki kaapissa ovat yhtä arvokkaita todisteita rikoksesta, jonka vain salapoliisi tietää; osa tihenevää syyllisyyden verkkoa, johon epäiltyä ajetaan.
Salapoliisileikissä tutkimuksen etiikka, saatu näyttö ja sen arviointi tai oikeudenmukainen oikeudenkäynti ja syytetyn oikeussuoja ovat yhdentekeviä asioita. Olennaista on pääosanesittäjän, salapoliisin nerokas tutkinta- ja päättelytyö; kyky tehdä havaintoja ja punoa näennäisen merkityksettömistä yksityiskohdista pitävä päättelyketju ja näyttö oletetusta syyllisyydestä johonkin "eksoottiseen rikokseen".
Miksi salapoliisileikit kiehtovat sosiaalityöntekijöitä?
Selvittääkö sosiaalityöntekijä-salapoliisi rikosten sijaan normirikkeitä, siis poikkeamia yleisistä käytös- ja elämäntapasäännöistä, vai poikkeamia vain sosiaalityöntekijän omista normeista ja säännöistä, joiden haastamisen hän luulottelee rankaisua vaativiksi rikoksiksi koko yhteiskuntaa kohtaan?
Vai etsitäänkö sosiaalityössä ajatusrikollisia?
Onko ajattelu jo itsessään rikos vai vain väärä mielipide?
Lastensuojelun olosuhde- ja huostaanottotarpeen arvioinneissa on jo kauan käytetty sijaishuoltojätti Anglicaren alaisen St Luke´s Innovative Resources-keskuksen "lapsilähtöisen vuorovaikutuksen vahvistamiseksi" kehitettyjä välineitä, joista tunnetuin ja väärinkäytetyin lienee Nallikortti- peli.
Leeni Ikonen kertoo kirjassaan "Salassa pidettävä" mielenkiintoisen tositapauksen. Hallinto-oikeus hyväksyi erään perheen lasten huostaanoton perhetyöntekijöiden Nallekorttipeliin perustuvan kaltoinkohteluepäilyn perusteella.
Vaikka kaltoinkohtelua ei pystytty näyttämään toteen hallinto- oikeus hyväksyi huostaanoton pääperusteenaan se, että vanhemmat eivät olleet myöntäneet eivätkä ymmärtäneet syyllisyyttään. Lasten isovanhempien sijaishuoltajuus sivuutettiin samalla perusteella: isovanhemmatkaan eivät tunnistaneet eivätkä tunnustaneet oletettua kaltoinkohtelua.
Kun samoja huostattuja lapsia sitten sijaishuollossa oikeasti kaltoinkohdeltiin lyömällä kepillä ja sijaisvanhemmat myönsivät teon, lapsia ei siirretty pois pahoinpitelevästä sijaisperheestä, ja syyttäjä teki asiassa syyttämättäjättämispäätöksen todeten, että tärkeä yleinen tai yksityinen etu ei vaadi syytteen nostamista (Ikonen, 2013, 335-337).
Asiakasnäkökulmasta katsottuna sosiaalityön ongelma ei ole erilaisten menetelmien, välineiden tai muodollisten kuulemisten puute vaan se, ettei tarjolla ole asiakkaiden tarpeen mukaisia palveluita ja se, ettei asiakasta päästetä osalliseksi, asiantuntijaksi ja päättäjäksi omaan asiaansa.
Toisin sanoen viralliset auttajat ja asiantuntijat eivät halua perustaa työtään asiakkaiden tarpeille tai palautteille eivätkä ottaa asiakkaita mukaan asiakastyön suunnitteluun, toteutukseen tai arviointiin. Lainsäädännön ja tutkimustiedon sijaan sosiaalihuollon asiakastyötä ohjaa työntekijän mutu ja mielivalta, jota myös hiljaiseksi tiedoksi kutsutaan.
Suomalaisessa lastensuojelussa työntekijät – eivät asiakkaat- määrittelevät asiakkaiden tarpeet, ongelmat ja lastensuojeluprosessissa käytettävät toimenpiteet- epätieteellisillä ja vanhentuneilla asiakkaiden oikeusturvan vaarantavilla ”arvioinneilla” ja ”tutkimusmenetelmillä”. Asiakkaiden tilannetta tai palveluiden laatua ei paranna se että asiakkaiden näkemykset ja tarpeet ohittava alentuva arviointi leikillistetään tai pelillistetään.
Asiakastyöksi, tueksi tai kuntoutukseksi kutsutun puuhastelun tarkoitus ei tunnu olevan asiakkaan auttaminen vaan asiantuntijan rahoituksen, vallan ja reviirin varmistaminen.
Ben Furmanin väittämä psykiatrian hoitojärjestelmän luonteesta sopii myös sosiaalityöhön: ”Psykiatrista hoitojärjestelmää ei ole milloinkaan luotu asiakkaita varten. Se on pikemminkin keskinäisen kädenväännön tuloksena syntynyt eri ammattiryhmien etuja ja uskottavuutta palveleva alati muuttuva rakennelma, jonka tehtävänä ei ole auttaa asiakkaita/potilaita parantumaan vaan edistää työntekijöiden hyvinvointia ja arvostusta yhteiskunnassa.”
Samoin kuin psykiatrian historia, myös sosiaalityön historia on omituinen sekoitus psykologisia kultteja, muotivirtauksia, oppiriitoja, valtataisteluja, lobbauksia, ammattiryhmien keskinäistä kädenvääntöjä ja haitallisia jos ei suorastaan julmia hoitokeinoja.
Anu Suomela kertoo perheneuvoloiden insestitutkimuksista: "Lasten haastatteluja taltioitiin harvoin, ja lukuisissa tapauksissa tuomio annettiin pelkästään psykologin tai psykiatrin lausunnon ja tulkintojen perusteella. Lasten piirroksissa olevat puut muuttuivat fallossymboleiksi, ja jostain levisi myös tieto, että esimerkiksi paljon mustaa ja punaista piirroksissaan käyttävät lapset olivat ilmeisesti hyväksikäytön uhreja. Lapsia leikitettiin anatomisilla nukeilla tai testattiin hiekkalaatikkotestillä . Lapsen käyttäytymisen ja leikkien sisällöstä pääteltiin, oliko epäilty hyväksikäyttö tapahtunut, vaikka lapsi ei nauhoituksissa maininnut hyväksikäytöstä mitään. Menettelytavat eivät ole näihin päiviin mennessä juurikaan muuttuneet".
Salapoliisileikiksi muuttunut sosiaalitoimen asiakastyö on käytännössä sosiaalityöntekijän luulotteleman vian tai rikoksen etsimistä asiakkaasta.
Sosiaalityön salapoliisileikissä on olennaista, ettei epäilty tiedä eikä hänelle paljasteta hänen itsensä olevan epäilyksen kohde. Salapoliisia leikkivä sosiaalityöntekijä turvautuu oveluuteen, tarkkailee ja seuraa epäiltyä salaa, nuuskii kodin, yrittää saada epäillyn avautumaan ja uskoutumaan leikin/pelin varjolla, haastattelee epäillyn lähipiiriä, tekeytyy epäillyn ystäväksi ja luotetuksi tai on jopa ottavinaan epäillyn mukaan omaan tutkimustyöhönsä todistaakseen epäilyksensä oikeaksi.
Kaikki kootut tiedonsirpaleet; huhu, asiakkaan katse tai kesken jäänyt lause, naapurin tai perheen työntekijän kommentti, reikä sukassa, pudonnut kuitti, tiskaamattomat tiskit, yllättävä matka tai tyhjä lääkepurkki kaapissa ovat yhtä arvokkaita todisteita rikoksesta, jonka vain salapoliisi tietää; osa tihenevää syyllisyyden verkkoa, johon epäiltyä ajetaan.
Salapoliisileikissä tutkimuksen etiikka, saatu näyttö ja sen arviointi tai oikeudenmukainen oikeudenkäynti ja syytetyn oikeussuoja ovat yhdentekeviä asioita. Olennaista on pääosanesittäjän, salapoliisin nerokas tutkinta- ja päättelytyö; kyky tehdä havaintoja ja punoa näennäisen merkityksettömistä yksityiskohdista pitävä päättelyketju ja näyttö oletetusta syyllisyydestä johonkin "eksoottiseen rikokseen".
Miksi salapoliisileikit kiehtovat sosiaalityöntekijöitä?
Selvittääkö sosiaalityöntekijä-salapoliisi rikosten sijaan normirikkeitä, siis poikkeamia yleisistä käytös- ja elämäntapasäännöistä, vai poikkeamia vain sosiaalityöntekijän omista normeista ja säännöistä, joiden haastamisen hän luulottelee rankaisua vaativiksi rikoksiksi koko yhteiskuntaa kohtaan?
Vai etsitäänkö sosiaalityössä ajatusrikollisia?
Onko ajattelu jo itsessään rikos vai vain väärä mielipide?
Arviointi mielivallan ja sijaishuollon palveluksessa
Vuosikymmeniä jatkuneet sosiaalityön asenne- ja oikeusturvaongelmat ovat johtaneet siihen, että lastensuojelun arvioinnista ja avohuollon tukitoimista on tullut huostaanoton uhan sisältäviä oikeusturvariskejä mille hyvänsä perheelle ja lastensuojelun asiakkuudesta avun ja käyvän hoidon este.
Sosiaalityön arviointiprosessin jäsentymättömyyteen on osaltaan vaikuttanut se, että työskentelyä ohjaavia rakenteita on vähän (Oranen, 2006). Rakenteiden epämääräisyys heijastuu suoraan työskentelyprosesseihin, menetelmiin ja välineisiin. Tilanteiden arvioitiin liittyvässä työskentelyssä on suuria paikkakunta-, alue- ja työntekijäkohtaisia eroja (Heino & Pösö, 2003). Lisäksi on todettu, että päätöksiin usein vaikuttavat organisaation kulloisetkin arvot, toimintapolitiikka ja työntekijän ja asiakkaan välinen suhde enemmän kuin asiakkaan todellinen tilanne (Schwalbe, 2004, 563).
Välineitä ei ole useinkaan kehitetty tutkimusperustaisesti, niiden luotettavuutta ei ole testattu eikä työntekijöitä ole koulutettu riittävästi välineiden käyttöön. Välineet ovat usein jäykkiä ja asiakastilanteita yksinkertaistavia sekä antavat ylimitoitettuja riskiarvioita asiakkaana olevista lapsista. Arviointiin liittyy runsaasti työntekijä-, organisaatio- ja ympäristökohtaista harkintaa ja vaihtelua.
Arvioinnin laatua heikentävät arkiset ajattelutottumukset esim. taipumus etsiä todistusaineistoa jo muodostuneelle näkemykselle, taipumus pitää kiinni aiemmin muodostuneesta näkemyksestä ja torjua aiemmin muodostuneen näkemyksen vastainen näyttö sekä vaihtoehtoiset tulkintatavat.
Arviointeihin saattaa vaikuttaa itse tutkittavaa asiaa enemmän vanhempien alistuminen työntekijän määräämiin ohjelmiin, tutkimuksiin ja havainnoitavana oloon. Asiakkaiden alistumishalukkuuden osuus arvioinnissa on niin tärkeää, että sille on kehitetty oma käsite: "arviointitottelevaisuus". Onkin mielenkiintoista seurata, tuleeko pakotetusta leikillisyydestä/ pelillisyydestä osa arviointitottelevaisuutta ja niistä kieltäytymisestä yhteistyökyvyttömyyttä ja viranomaisvastaisuutta.
Gillinghamin ja Humphreys’n (2010) SDM ( structured decision making)- välineen käyttöä koskevassa tutkimuksessa selvisi, ettei arviointivälineitä käytetty lastensuojelun käytännöissä aiotulla tavalla, eikä välineen käytöllä saavutettu sille asetettuja tavoitteita.
Tutkijoiden mukaan tutkimukseen osallistuneet työntekijät esimerkiksi tekivät asiakastilanteita koskevia päätöksiä ennen kuin he käyttivät arviointivälineitä ja käyttivät välineita tietoisesti tuloksia manipuloiden. He pyrkivät esimerkiksi täyttämään lomakkeita siten, että tuloksena rakentunut riskiarvio tai muu tulos tuki jo aiemmin tehtyjä päätöksiä. (Petrelius,Tulensalo, Jaakola ja Hietamäki (toim.)2016, 134-145)
THL:n tutkimuksessa perhetyötä käyttäneistä puolet koki palvelun laadun yksiselitteisesti huonoksi (THL, 2010, 48). Jo perhetyöntekijän suorittaman "tutkimuksen" tai "vuorovaikutuksen vahvistamisen" kohteena olo muodostaa vakavan oikeusturvariskin kenelle hyvänsä kansalaiselle. Puhtain paperein selviäminen on yhtä todennäköistä kuin Pol Potin Kamputseassa.
Lastensuojelun Perhetyön työvälineoppaan tekijöiden (Airas & Puhakka, 2008) mukaan "lastensuojeluperheet ovat luonteeltaan samankaltaisia joten voidaan puhua yhdenmukaisesta perhetyypistä". Airaksen ja Puhakan väittämä on perustuslaissa kiellettyä syrjintää eli sitä, että ihmiset kohdataan jonkun yhdenmukaiseksi oletetun ryhmän edustajina ja ryhmää kohdellaan kuin jokaisella sen jäsenellä olisi tietyt oletetut negatiiviset ominaisuudet. Mielenkiintoista olisikin tietää minkälaisesta ihmiskuvasta ja teoriaperinteestä sosiaalityön pelillisyys/leikillisyys ammentaa.
Varatuomari Leeni Ikosen mukaan "lastensuojelun ja perhetyön riskilistat näyttävät luovan ennakko- olettamia, jotka ohjaavat työtä. Perheitä ei kohdatakaan avoimesti vaan perheisiin liitetään ennakko- oletusten mukaisia ominaisuuksia, jos tiedossa on lastensuojelun asiakkuus. Asiakkuus voi siis aikaan saada yllättäviä seurauksia, kun työntekijät etsivät sitä pahaa, jonka olemassaolosta he ovat työtään aloittaessaan vakuuttuneita.
Samaan aikaan kun sosiaalityössä kehitellään mitä mielikuvituksellisempia ”todisteita” ja tunnistusohjeita ja arvioidaan ja seulotaan perheitä väkivallan merkkien löytämiseksi, sijaisperheissä ja lastensuojelulaitoksissa todettua väkivaltaa piilotellaan ja mitätöidään.
Lastensuojelu tunnistaa intressiristiriitoja vain perheenjäsenten välillä, ei esimerkiksi lapsen ja sijaishuollon tai perheen ja sosiaalityöntekijöiden tai sijaishuollon ja sosiaalityöntekijöiden välillä. Tapauksissa, joissa vanhempi kritisoi sijaishuoltoa tai viranomaisia, tutkintoihin määrätään usein lastensuojelun edunvalvoja väittämällä, ettei huoltaja erota lapsen etua omastaan.
Ritva Poikelan väitöskirjatutkimuksen mukaan asiakassuunnitelman tavoitteet asetettiin tarjolla olevan palveluvalikon mukaan, ei asiakkaan tarpeen kautta. Kaikissa tapauksissa perheen oma tarve ohitettiin tai sitä ei edes havaittu, jollei ollut olemassa palvelua, joka olisi vastannut tarpeeseen. Työntekijät määrittelivät, jopa perheelle kertomatta, omia tavoitteita työllensä. Hyvistä aikomuksista huolimatta palveluiden toteuttaminen ei tuottanut toivottua helpotusta perhe-elämään.
Sheffieldin sosiaalityön professori Kate Morris arvostelee sitä, että lastensuojelu kohdistaa resurssien sijaan köyhiin ja erilaisiin perheisiin turhia riskiseulauksia ja -tutkimuksia. Morris väittää, että perheet karttavat ja vierastavat sosiaalityötä siksi, että se sementoi ohimenevän ongelmatilanteen pysyväksi identiteetiksi ja leimaksi, joka aiheuttaa enemmän ongelmia kuin alkuperäinen tilanne, johon apua haettiin. Sosiaaalityö ei tunnu uskovan muiden ammattiauttajien työn vaikuttavuuteen tai muutoksen mahdollisuuteen: se uskoo ikuisiin poltinmerkkeihin.
Perhekuntoutuksissa ja muissa lastensuojelun arviointiyksikössä tehdään pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavia kirjauksia ja päätöksiä perheiden elämästä- usein ilman perheiden osallisuutta- pelkkien arviointien perusteella.
Perheet houkutellaan peliksi, leikiksi, vuorovaikutuksen vahvistamiseksi tai tueksi naamioituun "asiantuntija-arviointiin" lupaamalla heille "intensiivinen tuki ja massiivinen avohuollon palvelupaketti". "Asiantuntijat" ovatkin lastensuojelulaitoksen kouluttamia parikymppisiä lapsettomia sosionomiopiskelijoita, joilla on olematon lukeneisuus, ammattitaito ja elämänkokemus.
He pyrkivät todistamaan "ammatillisuutensa" löytämällä asiakkaasta trauman, vuorovaikutushäiriön tai ylisukupolvisesti periytyvän ongelman ”perhearvioinnissa”, jonka he ovat pahimmillaan yhdessä perhetyöntekijöiden kanssa kehitelleet itse suomentamistaan skandaaliguru Arnon Bentovimin psykoanalyyttisistä virheellisiksi todistetuista opeista.
"Massiivinen avohuollon tukipaketti" osoittautuu laitoksen perhetyöntekijäksi, joka etsii perheestä huostaanoton perusteita saadakseen lapset sijoitettua laitoksen omaan sijaisperheeseen tai kalliiseen vieri/jarru/ pysäytys/intensiivihoitoon ja "erityiseen huolenpitoon", joka on monien ex- sijoitettujen mukaan lähinnä huumaamista ja eristämistä.
Sosiaalialan historiallinen muisti on lyhyt. THL:n edeltäjän varoitukset johdattelevista menetelmistä ovat unohtuneet; Arnon Bentovimin opit ovat edelleen/uudelleen käytössä lukuisissa lastensuojelulaitoksissa ja mm. Diakonissalaitoksen, Ensi- ja turvakotien liiton, Kirkkopalvelut ry:n, Merikratos Oy:n, Mielenterveysseuran ja Pelastakaa Lapset ry:n perhearvioinneissa.
Yleisimmin perhearvioinnissa käytetään juuri vääristä hyväksikäyttösyytöksistä tunnetun psykoanalyytikko Arnon Bentovimin jalostamia häiriö-orientaatioon perustuvia oppeja. Perhearvioinnissa käytetään usein myös kyseenalaista leikiksi naamioitua MIM- vuorovaikutusarviointia. Psykiatrian erikoislääkäri Ben Furmanin mukaan menetelmä ei ole vain epäluotettava, vaan myös räikeästi perheiden oikeusturvaa loukkaava.
Puutteellisen kielitaidon omaavat perhetyöntekijät ja sosionomiopiskelijat jopa kääntävät arviointimallien sisältökuvaukset, arviointilomakkeet ja pisteytysohjeet englannista suomeksi
Lastensuojelun arvioinnit ovatkin usein asiakkaiden oikeusturvan vaarantavaa puoskarointia, jossa tutkimustuloksia manipuloidaan tukemaan työntekijöiden päätöksiä ja riskiksi voidaan luokitella ja kirjata mikä hyvänsä elämänilmiö.
Niinkauan kun sosionomi/ sosiaalityöntekijä voi kirjata asiakkaan kieltäytymisen ja kritiikin puoskaroinnista psyykkiseksi huonovointisuudeksi ja puutteelliseksi vanhemmuudeksi on aivan sama kartoitetaanko psykiatristen ongelmien esiintyvyyttä tai huostaanoton syitä peleillä, Effican syykoodeilla vai sosiaalityöntekijöiden haastatteluilla; arvioinnin/tutkimuksen luotettavuus ei siitä parane.
Vuosikymmeniä jatkuneet sosiaalityön asenne- ja oikeusturvaongelmat ovat johtaneet siihen, että lastensuojelun arvioinnista ja avohuollon tukitoimista on tullut huostaanoton uhan sisältäviä oikeusturvariskejä mille hyvänsä perheelle ja lastensuojelun asiakkuudesta avun ja käyvän hoidon este.
Sosiaalityön arviointiprosessin jäsentymättömyyteen on osaltaan vaikuttanut se, että työskentelyä ohjaavia rakenteita on vähän (Oranen, 2006). Rakenteiden epämääräisyys heijastuu suoraan työskentelyprosesseihin, menetelmiin ja välineisiin. Tilanteiden arvioitiin liittyvässä työskentelyssä on suuria paikkakunta-, alue- ja työntekijäkohtaisia eroja (Heino & Pösö, 2003). Lisäksi on todettu, että päätöksiin usein vaikuttavat organisaation kulloisetkin arvot, toimintapolitiikka ja työntekijän ja asiakkaan välinen suhde enemmän kuin asiakkaan todellinen tilanne (Schwalbe, 2004, 563).
Välineitä ei ole useinkaan kehitetty tutkimusperustaisesti, niiden luotettavuutta ei ole testattu eikä työntekijöitä ole koulutettu riittävästi välineiden käyttöön. Välineet ovat usein jäykkiä ja asiakastilanteita yksinkertaistavia sekä antavat ylimitoitettuja riskiarvioita asiakkaana olevista lapsista. Arviointiin liittyy runsaasti työntekijä-, organisaatio- ja ympäristökohtaista harkintaa ja vaihtelua.
Arvioinnin laatua heikentävät arkiset ajattelutottumukset esim. taipumus etsiä todistusaineistoa jo muodostuneelle näkemykselle, taipumus pitää kiinni aiemmin muodostuneesta näkemyksestä ja torjua aiemmin muodostuneen näkemyksen vastainen näyttö sekä vaihtoehtoiset tulkintatavat.
Arviointeihin saattaa vaikuttaa itse tutkittavaa asiaa enemmän vanhempien alistuminen työntekijän määräämiin ohjelmiin, tutkimuksiin ja havainnoitavana oloon. Asiakkaiden alistumishalukkuuden osuus arvioinnissa on niin tärkeää, että sille on kehitetty oma käsite: "arviointitottelevaisuus". Onkin mielenkiintoista seurata, tuleeko pakotetusta leikillisyydestä/ pelillisyydestä osa arviointitottelevaisuutta ja niistä kieltäytymisestä yhteistyökyvyttömyyttä ja viranomaisvastaisuutta.
Gillinghamin ja Humphreys’n (2010) SDM ( structured decision making)- välineen käyttöä koskevassa tutkimuksessa selvisi, ettei arviointivälineitä käytetty lastensuojelun käytännöissä aiotulla tavalla, eikä välineen käytöllä saavutettu sille asetettuja tavoitteita.
Tutkijoiden mukaan tutkimukseen osallistuneet työntekijät esimerkiksi tekivät asiakastilanteita koskevia päätöksiä ennen kuin he käyttivät arviointivälineitä ja käyttivät välineita tietoisesti tuloksia manipuloiden. He pyrkivät esimerkiksi täyttämään lomakkeita siten, että tuloksena rakentunut riskiarvio tai muu tulos tuki jo aiemmin tehtyjä päätöksiä. (Petrelius,Tulensalo, Jaakola ja Hietamäki (toim.)2016, 134-145)
THL:n tutkimuksessa perhetyötä käyttäneistä puolet koki palvelun laadun yksiselitteisesti huonoksi (THL, 2010, 48). Jo perhetyöntekijän suorittaman "tutkimuksen" tai "vuorovaikutuksen vahvistamisen" kohteena olo muodostaa vakavan oikeusturvariskin kenelle hyvänsä kansalaiselle. Puhtain paperein selviäminen on yhtä todennäköistä kuin Pol Potin Kamputseassa.
Lastensuojelun Perhetyön työvälineoppaan tekijöiden (Airas & Puhakka, 2008) mukaan "lastensuojeluperheet ovat luonteeltaan samankaltaisia joten voidaan puhua yhdenmukaisesta perhetyypistä". Airaksen ja Puhakan väittämä on perustuslaissa kiellettyä syrjintää eli sitä, että ihmiset kohdataan jonkun yhdenmukaiseksi oletetun ryhmän edustajina ja ryhmää kohdellaan kuin jokaisella sen jäsenellä olisi tietyt oletetut negatiiviset ominaisuudet. Mielenkiintoista olisikin tietää minkälaisesta ihmiskuvasta ja teoriaperinteestä sosiaalityön pelillisyys/leikillisyys ammentaa.
Varatuomari Leeni Ikosen mukaan "lastensuojelun ja perhetyön riskilistat näyttävät luovan ennakko- olettamia, jotka ohjaavat työtä. Perheitä ei kohdatakaan avoimesti vaan perheisiin liitetään ennakko- oletusten mukaisia ominaisuuksia, jos tiedossa on lastensuojelun asiakkuus. Asiakkuus voi siis aikaan saada yllättäviä seurauksia, kun työntekijät etsivät sitä pahaa, jonka olemassaolosta he ovat työtään aloittaessaan vakuuttuneita.
Samaan aikaan kun sosiaalityössä kehitellään mitä mielikuvituksellisempia ”todisteita” ja tunnistusohjeita ja arvioidaan ja seulotaan perheitä väkivallan merkkien löytämiseksi, sijaisperheissä ja lastensuojelulaitoksissa todettua väkivaltaa piilotellaan ja mitätöidään.
Lastensuojelu tunnistaa intressiristiriitoja vain perheenjäsenten välillä, ei esimerkiksi lapsen ja sijaishuollon tai perheen ja sosiaalityöntekijöiden tai sijaishuollon ja sosiaalityöntekijöiden välillä. Tapauksissa, joissa vanhempi kritisoi sijaishuoltoa tai viranomaisia, tutkintoihin määrätään usein lastensuojelun edunvalvoja väittämällä, ettei huoltaja erota lapsen etua omastaan.
Ritva Poikelan väitöskirjatutkimuksen mukaan asiakassuunnitelman tavoitteet asetettiin tarjolla olevan palveluvalikon mukaan, ei asiakkaan tarpeen kautta. Kaikissa tapauksissa perheen oma tarve ohitettiin tai sitä ei edes havaittu, jollei ollut olemassa palvelua, joka olisi vastannut tarpeeseen. Työntekijät määrittelivät, jopa perheelle kertomatta, omia tavoitteita työllensä. Hyvistä aikomuksista huolimatta palveluiden toteuttaminen ei tuottanut toivottua helpotusta perhe-elämään.
Sheffieldin sosiaalityön professori Kate Morris arvostelee sitä, että lastensuojelu kohdistaa resurssien sijaan köyhiin ja erilaisiin perheisiin turhia riskiseulauksia ja -tutkimuksia. Morris väittää, että perheet karttavat ja vierastavat sosiaalityötä siksi, että se sementoi ohimenevän ongelmatilanteen pysyväksi identiteetiksi ja leimaksi, joka aiheuttaa enemmän ongelmia kuin alkuperäinen tilanne, johon apua haettiin. Sosiaaalityö ei tunnu uskovan muiden ammattiauttajien työn vaikuttavuuteen tai muutoksen mahdollisuuteen: se uskoo ikuisiin poltinmerkkeihin.
Perhekuntoutuksissa ja muissa lastensuojelun arviointiyksikössä tehdään pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavia kirjauksia ja päätöksiä perheiden elämästä- usein ilman perheiden osallisuutta- pelkkien arviointien perusteella.
Perheet houkutellaan peliksi, leikiksi, vuorovaikutuksen vahvistamiseksi tai tueksi naamioituun "asiantuntija-arviointiin" lupaamalla heille "intensiivinen tuki ja massiivinen avohuollon palvelupaketti". "Asiantuntijat" ovatkin lastensuojelulaitoksen kouluttamia parikymppisiä lapsettomia sosionomiopiskelijoita, joilla on olematon lukeneisuus, ammattitaito ja elämänkokemus.
He pyrkivät todistamaan "ammatillisuutensa" löytämällä asiakkaasta trauman, vuorovaikutushäiriön tai ylisukupolvisesti periytyvän ongelman ”perhearvioinnissa”, jonka he ovat pahimmillaan yhdessä perhetyöntekijöiden kanssa kehitelleet itse suomentamistaan skandaaliguru Arnon Bentovimin psykoanalyyttisistä virheellisiksi todistetuista opeista.
"Massiivinen avohuollon tukipaketti" osoittautuu laitoksen perhetyöntekijäksi, joka etsii perheestä huostaanoton perusteita saadakseen lapset sijoitettua laitoksen omaan sijaisperheeseen tai kalliiseen vieri/jarru/ pysäytys/intensiivihoitoon ja "erityiseen huolenpitoon", joka on monien ex- sijoitettujen mukaan lähinnä huumaamista ja eristämistä.
Sosiaalialan historiallinen muisti on lyhyt. THL:n edeltäjän varoitukset johdattelevista menetelmistä ovat unohtuneet; Arnon Bentovimin opit ovat edelleen/uudelleen käytössä lukuisissa lastensuojelulaitoksissa ja mm. Diakonissalaitoksen, Ensi- ja turvakotien liiton, Kirkkopalvelut ry:n, Merikratos Oy:n, Mielenterveysseuran ja Pelastakaa Lapset ry:n perhearvioinneissa.
Yleisimmin perhearvioinnissa käytetään juuri vääristä hyväksikäyttösyytöksistä tunnetun psykoanalyytikko Arnon Bentovimin jalostamia häiriö-orientaatioon perustuvia oppeja. Perhearvioinnissa käytetään usein myös kyseenalaista leikiksi naamioitua MIM- vuorovaikutusarviointia. Psykiatrian erikoislääkäri Ben Furmanin mukaan menetelmä ei ole vain epäluotettava, vaan myös räikeästi perheiden oikeusturvaa loukkaava.
Puutteellisen kielitaidon omaavat perhetyöntekijät ja sosionomiopiskelijat jopa kääntävät arviointimallien sisältökuvaukset, arviointilomakkeet ja pisteytysohjeet englannista suomeksi
Lastensuojelun arvioinnit ovatkin usein asiakkaiden oikeusturvan vaarantavaa puoskarointia, jossa tutkimustuloksia manipuloidaan tukemaan työntekijöiden päätöksiä ja riskiksi voidaan luokitella ja kirjata mikä hyvänsä elämänilmiö.
Niinkauan kun sosionomi/ sosiaalityöntekijä voi kirjata asiakkaan kieltäytymisen ja kritiikin puoskaroinnista psyykkiseksi huonovointisuudeksi ja puutteelliseksi vanhemmuudeksi on aivan sama kartoitetaanko psykiatristen ongelmien esiintyvyyttä tai huostaanoton syitä peleillä, Effican syykoodeilla vai sosiaalityöntekijöiden haastatteluilla; arvioinnin/tutkimuksen luotettavuus ei siitä parane.
Pelaamista sijaishuollon pussiin?
Huostaanotoista päättävät hallinto- oikeudet- joissa ei ole käytössä oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, tosiseikkaselvittelyä eikä näytönarviointia- hyväksyvät lastensuojelun ”arviointien” tulokset todisteiksi huostaanoton tarpeesta.
Johanna Hiitolan väitöskirja (2015) osoitti, että huostaanottoja määrittelee lapsen kaltoinkohtelun sijaan pikemminkin sosiaalityöntekijän käsitys perheen kunnollisuudesta esim. koulutus, varallisuus ja etninen tausta.
Perustellusti voi väittää, että lastensuojelun arviointiin suostuminen muodostaa vakavan oikeusturvariskin mille hyvänsä perheelle .
Arvioinnista tulisi olla lakisääteinen oikeus kieltäytyä ellei asiakkaalle myönnetä lupaa a) taltioida koko arviointia ja käyttää tallenteita vastatodisteina oikeudessa b) ottaa arviointiin mukaan juristia c) ottaa oikeudenkäyntiin arvioinnin asiantuntija antamaan lausunto tehdyn arvioinnin laadusta d) ellei arvioitsijalla ole käypää koulutusta arviointimenetelmän käyttöön e) ellei arviointimenetelmää ole kehitetty tutkimusperustaisesti / käännetty oikein f) mikäli arvioinnin suorittava henkilö tai yritys on jäävi esim. sijaishuoltopalveluja tuottava yritys tai sijaishuoltoyrityksen työntekijä/osakkeenomistaja e) mikäli asiakkaalle ei pystytä takaamaan oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä riippumattomassa tuomioistuimessa
Toivottavaa olisi, että AVI, Valvira, oikeusasiamies, Psykologiliitto ja Talentia viimeinkin puuttuisivat lastensuojelun arvioinnin nimissä harjoitettavaan puoskarointiin, kätkettiinpä se sitten leikillisyyteen/ pelillisyyteen tai tieteelliseen tutkimukseen.
-Arviointi ei ole auttamista eikä hyödytä välttämättä muita kuin arviointiyksikköjen henkilökuntaa ja lastensuojeluyrityksiä.
-Vanhempien ”arviointitottelevaisuuden” sijaan tulisi tarkastella arviointien valintakriteerejä, luotettavuutta, tutkimusperustaa, lakisidonnaisuutta ja vaikutuksia ja arvioijien ammattitaitoa ja motiiveja.
-Arviointi viivästyttää, korvaa ja pahimmillaan estää tarpeenmukaisen tuen ja palvelut lapsille ja vanhemmille.
-Lasten ja vanhempien tukeen tarkoitettuja resursseja ei pidä ohivaluttaa kalliisiin arviointeihin.
-Erityisesti arviointien ja arvioijien tuottamia ei- aiottuja vaikutuksia esim. avun viivästymistä, leimoja, oikeusturvaongelmia ja muita haittoja asiakkaille on syytä arvioida riippumattomien tutkimustahojen toimesta.
-Arviointien manipuloinnista on asetettava vastuu- ja korvausvelvoitteet.
Moniammatillinen arviointi ei takaa moninäkökulmaisuutta. Moniammatillisuuden ongelmia ovat työnjaon epäselvyys, työntekijöiden keskinäinen kateus, koulutuksen kirjavuus, ammattilaisten sisäänpäin kääntyneisyys, liittoutuminen puskuriksi ylempiä tahoja vastaan ja ryhmien hämärä vastuunjako ( Payne, 2000, 1).
Lapsen edun ja oikeuksien toteuttamisesta ei pidä tehdä pelikenttää, jolla kilpaillaan, kuka analysoi ja arvioi asiakasvanhemman taidot puutteellisiksi nopeimmin.
Samoin kuin vaikuttavuussijoittamisesta myös leikillisyydestä/pelillisyydestä aikuissosiaalityössä voi tulla yhtä lailla asiakkaiden apu kuin asiantuntijoiksi itsensä nimittäneiden työntekijöiden väärinkäytösten ja puoskaroinnin väline.
Vain aika näyttää ketä ja mitä pelit lopulta hyödyttävät.
Huostaanotoista päättävät hallinto- oikeudet- joissa ei ole käytössä oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, tosiseikkaselvittelyä eikä näytönarviointia- hyväksyvät lastensuojelun ”arviointien” tulokset todisteiksi huostaanoton tarpeesta.
Johanna Hiitolan väitöskirja (2015) osoitti, että huostaanottoja määrittelee lapsen kaltoinkohtelun sijaan pikemminkin sosiaalityöntekijän käsitys perheen kunnollisuudesta esim. koulutus, varallisuus ja etninen tausta.
Perustellusti voi väittää, että lastensuojelun arviointiin suostuminen muodostaa vakavan oikeusturvariskin mille hyvänsä perheelle .
Arvioinnista tulisi olla lakisääteinen oikeus kieltäytyä ellei asiakkaalle myönnetä lupaa a) taltioida koko arviointia ja käyttää tallenteita vastatodisteina oikeudessa b) ottaa arviointiin mukaan juristia c) ottaa oikeudenkäyntiin arvioinnin asiantuntija antamaan lausunto tehdyn arvioinnin laadusta d) ellei arvioitsijalla ole käypää koulutusta arviointimenetelmän käyttöön e) ellei arviointimenetelmää ole kehitetty tutkimusperustaisesti / käännetty oikein f) mikäli arvioinnin suorittava henkilö tai yritys on jäävi esim. sijaishuoltopalveluja tuottava yritys tai sijaishuoltoyrityksen työntekijä/osakkeenomistaja e) mikäli asiakkaalle ei pystytä takaamaan oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä riippumattomassa tuomioistuimessa
Toivottavaa olisi, että AVI, Valvira, oikeusasiamies, Psykologiliitto ja Talentia viimeinkin puuttuisivat lastensuojelun arvioinnin nimissä harjoitettavaan puoskarointiin, kätkettiinpä se sitten leikillisyyteen/ pelillisyyteen tai tieteelliseen tutkimukseen.
-Arviointi ei ole auttamista eikä hyödytä välttämättä muita kuin arviointiyksikköjen henkilökuntaa ja lastensuojeluyrityksiä.
-Vanhempien ”arviointitottelevaisuuden” sijaan tulisi tarkastella arviointien valintakriteerejä, luotettavuutta, tutkimusperustaa, lakisidonnaisuutta ja vaikutuksia ja arvioijien ammattitaitoa ja motiiveja.
-Arviointi viivästyttää, korvaa ja pahimmillaan estää tarpeenmukaisen tuen ja palvelut lapsille ja vanhemmille.
-Lasten ja vanhempien tukeen tarkoitettuja resursseja ei pidä ohivaluttaa kalliisiin arviointeihin.
-Erityisesti arviointien ja arvioijien tuottamia ei- aiottuja vaikutuksia esim. avun viivästymistä, leimoja, oikeusturvaongelmia ja muita haittoja asiakkaille on syytä arvioida riippumattomien tutkimustahojen toimesta.
-Arviointien manipuloinnista on asetettava vastuu- ja korvausvelvoitteet.
Moniammatillinen arviointi ei takaa moninäkökulmaisuutta. Moniammatillisuuden ongelmia ovat työnjaon epäselvyys, työntekijöiden keskinäinen kateus, koulutuksen kirjavuus, ammattilaisten sisäänpäin kääntyneisyys, liittoutuminen puskuriksi ylempiä tahoja vastaan ja ryhmien hämärä vastuunjako ( Payne, 2000, 1).
Lapsen edun ja oikeuksien toteuttamisesta ei pidä tehdä pelikenttää, jolla kilpaillaan, kuka analysoi ja arvioi asiakasvanhemman taidot puutteellisiksi nopeimmin.
Samoin kuin vaikuttavuussijoittamisesta myös leikillisyydestä/pelillisyydestä aikuissosiaalityössä voi tulla yhtä lailla asiakkaiden apu kuin asiantuntijoiksi itsensä nimittäneiden työntekijöiden väärinkäytösten ja puoskaroinnin väline.
Vain aika näyttää ketä ja mitä pelit lopulta hyödyttävät.
RSS Feed
