Yht. maist. Anu Suomela muistaa Villen tapauksen (alla, tapaus 3). Ohessa on Villen piirros ja aine. Eräänä yönä Ville oli nähnyt unta pienestä koiranpennusta. Että äiti ja isä ostivat hänelle koiranpennun. Ville heräsi aamulla ja katsoi jalkopäähän. Hän näki pienen koiran pennun. Sitten hän otti sen lämpimän peiton alla: "Ja sitten se nuoli minun naaman ihan litimäräksi. Ja sitten minä menin kuivaamaan naamani."
Tästä psykologi tulkitsi, että hyväksikäyttö on ilmeisesti tapahtunut.
Lue seitsemän esimerkkiä siitä, miten lapsi on erotettu perheestään hatarien insestiepäilyjen vuoksi.
"Näyttönä" insestistä on esitetty mm. päiväkodissa leikittyjä pyllyleikkejä, isän shakinpeluuta, pikkupojan piirtämää hymyilevää mutta liian isoa koirakuvaa, naisen anatomian viittaavaa musteläiskää, liian pitkään jatkunutta imetystä, makuuhuoneesta kuuluneita "outoja" ääniä, lapsen masturbointia sekä kotitaloudessa olleita kumihanskoja, joita lapsi tykkäsi käyttää. Eräässä tapauksessa poika oli unista kertoessaan liittänyt yhteen pyllyn ja sammakon, mistä analyytikko päätteli anaaliyhdynnän tapahtuneen.
Kaikki tapaukset johtivat lapsen erottamiseen vanhemmistaan. Virkamiesten ja muiden lasten asioita ajaneiden ammattilaisten toimet jättivät paranemattomat traumat perheenjäseniin. Seurauksena oli mm. leimaantuminen yhteisön silmissä, taloudellinen ahdinko ja avioero.
Tästä psykologi tulkitsi, että hyväksikäyttö on ilmeisesti tapahtunut.
Lue seitsemän esimerkkiä siitä, miten lapsi on erotettu perheestään hatarien insestiepäilyjen vuoksi.
"Näyttönä" insestistä on esitetty mm. päiväkodissa leikittyjä pyllyleikkejä, isän shakinpeluuta, pikkupojan piirtämää hymyilevää mutta liian isoa koirakuvaa, naisen anatomian viittaavaa musteläiskää, liian pitkään jatkunutta imetystä, makuuhuoneesta kuuluneita "outoja" ääniä, lapsen masturbointia sekä kotitaloudessa olleita kumihanskoja, joita lapsi tykkäsi käyttää. Eräässä tapauksessa poika oli unista kertoessaan liittänyt yhteen pyllyn ja sammakon, mistä analyytikko päätteli anaaliyhdynnän tapahtuneen.
Kaikki tapaukset johtivat lapsen erottamiseen vanhemmistaan. Virkamiesten ja muiden lasten asioita ajaneiden ammattilaisten toimet jättivät paranemattomat traumat perheenjäseniin. Seurauksena oli mm. leimaantuminen yhteisön silmissä, taloudellinen ahdinko ja avioero.
Fallossymboleita, punaista ja mustaa: kun insesti rantautui Suomeen
Insestin käsite rantautui Suomeen 1980-luvun puolivälissä. Toki sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstö oli jo sitä ennen käynyt kansainvälisissä kongresseissa, joissa insesti oli paljon käsitelty aihe. Suomessa vierailivat luennoimassa englantilaiset Tilman Furniss ja Arnon Bentovim, joiden epätieteellisten tutkimusmetodien aiheuttamista skandaaleista on sittemmin saatu runsaasti näyttöä muun muassa Bjugnissa ja Münsterissä.
Suomessa tehtiin 1990-luvun puoliväliin mennessä useita insestiperusteisia huostaanottoja ja vanhempia, etenkin isiä, syytettiin. Myös huolto- ja tapaamiskiistoissa äidit alkoivat väittää isän käyttävän lastaan hyväksi, ja väitteestä tuli varsin tehokas keino isän poistamiseksi lapsen elämästä. Monesti ei ehkä ollut kyse muusta kuin julkisuuden levittämästä pelosta ja äidin halusta suojella lastaan. Lastensuojelu on näissä tilanteissa lähtenyt hanakasti tukemaan äitejä.
Yksi varsin selkeästi tahallinen pyrkimys vierottaa isä lapsistaan käsiteltiin Nurmeksen käräjäoikeudessa 1997. Tapaus on poikkeuksellinen siksi, että 182-sivuinen pöytäkirja on julkinen; siitä on poistettu vain asianosaisten tunnistetiedot. Poikkeuksellista on myös se, että puheenjohtaja Lasse Palsio ei jättänyt pienintäkään kiveä kääntämättä selvittäessään, mitä asiassa on pidettävä totuutena. Palsio toteaa, että lapsia haastatellutta psykiatria pidettiin maakunnan parhaana insestiasiantuntijana. Lasten haastattelunauhoituksista ilmeni kuitenkin, että psykiatrin väitteet lasten kertomuksista olivat hänen omaa sepitelmäänsä suomalaisen oikeuslaitoksen historiassa.
Seksuaalisen hyväksikäytön selvittelytyö tehtiin alkuaan perheneuvoloissa ja lastenpsykiatrian osastoilla hoitotyöhön tarkoitetuilla metodeilla. Tuohon aikaan lasten haastatteluja taltioitiin harvoin, ja lukuisissa tapauksissa tuomio annettiin pelkästään psykologin tai psykiatrin lausunnon ja tulkintojen perusteella. Lasten piirroksissa olevat puut muuttuivat fallossymboleiksi, ja jostain levisi myös tieto, että esimerkiksi paljon mustaa ja punaista piirroksissaan käyttävät lapset olivat ilmeisesti hyväksikäytön uhreja. Lapsia leikitettiin anatomisilla nukeilla tai testattiin hiekkalaatikkotestillä (Erika). Lapsen käyttäytymisen ja leikkien sisällöstä pääteltiin, oliko hyväksikäyttö tapahtunut, vaikka lapsi ei nauhoituksissa maininnut hyväksikäytöstä mitään. Menettelytavat eivät ole näihin päiviin mennessä juurikaan muuttuneet.
Sariola on tehnyt yksityiskohtaisen analyysin yhdestä perheneuvolassa tutkitusta tapauksesta. Hän osoittaa, miten äidin antamat etukäteistiedot ohjasivat työntekijöiden tapaa haastatella lasta ja tulkita tämän puheita. Vaikka lapsi ei itse sanonut mitään hyväksikäytöstä kertovaa, oli johtopäätös kuitenkin hyväksikäyttöä varmentava. Tyttö oli esimerkiksi leiponut muovailuvahasta pötkylän, joka haastattelijan mielestä muistutti penistä. Johtopäätökset muotoiltiin tiedon siruista ja niiden tulkinnoista. Valitettavasti tapaus on edelleen harvinaisuus.
Tapaukset
Tämän artikkelin alkuperäinen versio julkaistiin 2007 teoksessa Marko Hamilo toim. Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa. Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki. (Ajatus Kirjat 2007). Olen nyttemmin kirjoittanut tekstiä uudelleen, ja lisännyt siihen uusia havaintojani ja käsityksiäni.
Minua on läpi vuosien kiusannut termi ‘lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö’, joka on laajasti käytössä. Minusta se istuu huonosti näihin tapauksiin. Etenkin siksi, että se jo valmiiksi määrittelee tapahtuman, jota ei ole todistettu. Kyseessä on rikoksen epäily. Olen yrittänyt löytää eksaktimpaa termiä, joten alempana käytän termiä lapseen kohdistuneen seksuaalirikoksen epäily.
Olen tätä artikkeliani varten hankkinut tietoja siitä, miten kuvaamissani oikeustapauksissa lopulta kävi. Kaikissa tapauksissa en saanut yhteyttä asianomistajiin, mutta joissain tapauksissa onnistuin. Monet näistä lapsista ovat jo aikuisia, ja tarkoitukseni on haastatella heitä siitä, mitä he itse muistavat siitä, kun olivat oikeusprosessin keskellä. Tuo työni on kesken. Mutta on muistitutkimuksen kannalta kiintoisaa kuulla, miten he muistavat hahmottaneensa noita elämänsä vaiheita.
Alla on referoitu seitsemää oikeustapausta, joihin on liittynyt väitteitä seksuaalisesta ahdistelusta. Tapauksia pohtiessa voi päätyä siihen, että jos on herännyt epäily lapseen kohdistuneesta rikoksesta, kuten heitteillejätöstä tai kaltoin kohtelusta, tulee asia aina selvittää rikostutkinnan keinoin. Vähempi ei riitä takaamaan lapsen oikeusturvaa, koska hänen ensisijainen oikeutensa on asua omassa perheessään. Häntä ei tule traumatisoida perheestä erottamisella, ellei ole pitävää näyttöä siitä, että vanhemmat ovat hänelle vaaraksi. Psykiatrian, psykologian tai sosiaalityön keinoin ei voida, eikä tule edes yrittää selvittää rikosta. Poliisinkin taidot näyttävät näissä tapauksissa olevan kovin satunnaisia. Oikeuspsykologisella haastattelumetodilla oikein käytettynä voidaan lapselta kerätä hänen havaintonsa tapahtumista.
Tapausselostuksista ilmenee, että sosiaalityöntekijät vilauttelevat insestikorttia tarpeen tullen yhtä menestyksekkäästi kuin lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta riitelevät äidit. Se että syytteessä ollut vanhempi todetaan rikosoikeudessa syyttömäksi väitettyihin tekoihin, ei muuta huostaanottotilannetta mitenkään. Hallintotuomioistuimille riittää sosiaalityöntekijän esittämä epäily, ja että on toimittu muodollisesti oikein.
Anu Suomela
Helsinki 11.09.2014
Esimerkki 1. ”K. and T. v. Finland”
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisten käsittelyssä vuonna 1989. Perheen lapset J. ja M. otettiin huostaan 1993. Tapaus vietiin seuraavana vuonna Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen (EIT), jossa se sai jaoston ratkaisun huhtikuussa 2000. Valtion vaatimuksesta asia vietiin Suureen jaostoon ja ratkaistiin siellä kesäkuussa 2001.
Lasten äiti K. oli sairastanut skitsofreniaa ja ollut useita kertoja mielisairaalahoidossa. Vuonna 1993 hän odotti kolmatta lastaan J:aa, ja kävi samaan aikaan kiistaa vanhimman lapsensa P:n huollosta tämän isän kanssa. Isän esitettyä epämääräisen insestiväitteen P:n huolto ja asuminen siirrettiin hänelle. J. otettiin kiireellisesti pakkohuostaan suoraan synnytyspöydältä, ja samaan aikaan tehtiin äidin synnytyksen vuoksi lastenkotiin sijoitetun viisivuotiaan M:n kiireellinen pakkohuostaanotto. Psykologin lausunnossa viitattiin mahdolliseen hyväksikäyttöön, kun M. oli päiväkodissa ollut aggressiivinen ja käyttänyt rivoja termejä. Tiedossa oli myös P:n huoltoon liittyvä hyväksikäyttöväite.
Sosiaaliviranomaiset velvoittivat J:n isän T:n muuttamaan pois perheen yhteisestä kodista voidakseen saada vauvan hoitoonsa. Hän suostui tähän ja sai vauvan hoidosta arvion 10+. Hän oli kuitenkin sallinut äidin salaa käydä katsomassa vauvaa, jolloin sekä J. että M. sijoitettiin sijaisperheeseen. Tapaamisia sallittiin erittäin harvoin ja vain valvottuina. Valituskelpoista päätöstä rajoituksista ei annettu. Hallintotuomioistuimet hyväksyivät menettelyn eivätkä pitäneet lainvastaisena sitä, ettei perheen jälleenyhdistämistä edes harkittu. Perheeseen syntyi vielä yksi lapsi vuonna 1996, mutta häntä ei ole otettu huostaan.
Valtiovallan puolelta EIT:een selitettiin, että tapaaminen on vain lapsen -- ei vanhempien -- oikeus ja että lapset voivat halutessaan tasavertaisina aikuisina ottaa yhteyttä vanhempiinsa ja siten luoda normaalit perhesuhteet. EIT ei näitä selityksiä hyväksynyt, vaan Suomi tuomittiin perhe-elämän suojan loukkaamisesta. Grand Chamberin käsittelyssä valtiovallan todistajaksi hankkima turkulainen lastenpsykiatrian professori yritti vedota pojan päiväkodissa tekemiin piirroksiin, jotka hänen mielestään todistivat hyväksikäytöstä. Tällaista todistelua ei kuitenkaan otettu vastaan asian tuolloisessa käsittelyvaiheessa.
Lapset olivat täysin vieraantuneet vanhemmistaan ja tavanneet sisaruksiaan vain muutaman kerran. P. tapasi J:n ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana ja M:n tapaamisesta oli kulunut 10 vuotta. Viranomaiset nojautuivat lastenpsykiatrin käsitykseen siitä, että lapsia ei tule palauttaa kotiin, ja tapaamisetkin tulisi sallia vasta kun he ovat murrosikäisiä.
Perheen kaikki lapset ovat nyt aikuisia, mutta epäröin heidän haastattelemistaan. En tiedä kuinka paljon vanhemmat ovat heille kertoneet perheen historiasta.
Esimerkki 2. ”T. and others v. Finland”, eli ”Niko”
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisissa syksyllä 1990. Asia tuli vireille Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa vuonna 1995 ja päättyi siellä joulukuussa 2005.
Ensimmäinen julkisuuteen tullut insestitapaus oli ”Niko” vuonna 1993. Jutun käsittely alkoi vuonna 1990 ja päättyi lopullisesti vasta joulukuussa 2005 EIT:n päätökseen, jossa Suomi tuomittiin pitkittyneestä oikeudenkäynnistä. Muut viranomaisten menettelyt EIT hyväksyi kansallisen viranomaisen harkintavaltaan kuuluviksi, eli insestiin huostaanoton perusteena ei otettu kantaa. Viranomaisia vastaan käydyssä korvauskäsittelyssä perhe hävisi vuonna 1999 kaikki vaatimuksensa ja se tuomittiin korvaamaan kyseisten viranomaisten kaikki asianajokulut. Tätä koroilla kasvavaa summaa he eivät elämässään kykene maksamaan, mutta pääsivät velkajärjestelyyn, eivätkä lopulta menettäneet kotiaan.
”Niko” oli viiden vuoden ikäisenä 1990 leikkinyt päiväkodissa pyllyleikkejä muiden lasten kanssa. Perhe joutui syyniin ja poika otettiin epäilyjen perusteella pakkohuostaan. Vanhemmat eivät saaneet tavata häntä ilman valvontaa yli kolmeen vuoteen. Sosiaalilautakunta teki isästä rikosilmoituksen, ja hän joutui syytteeseen. Raastuvanoikeus tai hovioikeus eivät löytäneet näyttöä rikoksesta. Tapauksesta tehtiin muutama tv-dokumentti, ja aiheen ympärille kertyi kansanliike vastustamaan viranomaiskäytäntöjä. Vanhemmat tulivat omilla kasvoillaan julkisuuteen tv:ssä ja aikakauslehdissä vuonna 1993.
Pitkän prosessin jälkeen lääninoikeus kotiutti pojan, kun hän oli ollut lastenkodissa kolme ja puoli vuotta, eli puolet elämästään. Kotiuduttuaan Niko kysyi äidiltään: ”Miks just mä oon se poika?”
Lapsen haastattelujen keskeinen elementti oli haastattelijan etukäteistieto siitä, millaiset vastaukset hän hyväksyy. Hänellä oli siis voimakas ennakko-olettama ja vakuuttuneisuus insestin tapahtumisesta. Rikosprosessissa hänen haastattelunauhoituksiaan oli 18 tuntia, loput olivat kadonneet. Psykiatrin kanssa tekemäänsä lausuntoon haastattelija kirjasi vakuuttuneisuutensa hyväksikäytön tapahtumisesta, vaikka Niko ei nauhoitusten analyysin perusteella tuottanut mitään varmennusta asiasta, vaan kiisti sen. Lausunnossa tukeuduttiin vähäisiinkin viitteisiin, jotka oli mahdollista tulkita todisteeksi hyväksikäytöstä.
Onnetonta kyllä haastattelija oli ruotsinkielinen ja nimeltään May. Poika tuli haastatteluissa vihaiseksi ja soitti leikkipuhelimella isälleen pyytäen häntä tulemaan vetämään Mayta turpaan, minkä psykologi tulkitsi merkityksessä ”maitoa turpaan” eli kyse oli oraaliseksistä. Ei riittänyt, että isää syytettiin, vaan myös Nikon alaikäisen veljen ja äidin väitettiin olleen mukana pojan raiskaamisessa. Terveydenhuoltohenkilöstön näkemyksen mukaan kyseessä oli sukupolvia kestänyt insesti, eli myös isoisä oli syyllinen. Kukaan henkilökunnasta ei tosin ollut tavannut häntä -- eikä edes halunnut tavata.
Niko kävi kolme vuotta lasten psykoanalyysiin erikoistuneen terapeutin vastaanotolla kahdesti viikossa. Oikeudessa analyytikko esitti vakuuttuneisuutensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän perusti käsityksensä pojan uniin ja piirroksiin. Piirroksissa oli tikareita ja ampuma-aseita, jotka terapeutin mielestä olivat fallos-symboleita. Poika oli unista kertoessaan liittänyt yhteen pyllyn ja sammakon, mistä analyytikko päätteli anaaliyhdynnän tapahtuneen. Hänen käsityksensä mukaan molemmat vanhemmat ja tuolloin 15-vuotias isoveli pukeutuivat illan tullen reiällisiin kummitusvaatteisiin ja yksissä tuumin raiskasivat poikaa tämän ruumiinaukkoihin.
Ihmettelemään jää, millainen käsitys tällä naimattomalla analyytikolla on parisuhteiden seksuaalisuudesta, ja perheistä yleensä. Aika kammottavalta kuulostaa analyytikkojen käsitys normiperheiden elämästä. Mutta tässä oli kyse pitkälle akateemisesti kouluttautuneesta perheestä, ja ilmeisesti lastensuojelussa oivallettiin, että lasten seksuaalinen pahoinpitely ei rajoitukaan vain työväenluokkaan, vaan pitää tarkkailla myös akateemisesti koulutettuja.
Tähän liittyy sellainen huvittava kuriositeetti, että korvausoikeudenkäyntejä istuva legendaarinen puheenjohtaja, edesmennyt Aira Joensuu oli itse aseharrastaja. Hän käänteli pojan piirustuksia, ja loihe lausumaan pojan asepiirroksista: "Minusta tuo on ihan selvästi MP 41!” Hänelle eivät psykohöpinät kelvanneet. Valitettavasti Joensuu kuoli kesken prosessin. Jos hän olisi elänyt lopputulema olisi saattanut olla toinen.
Vaikka isä oli vapautettu syytteistä, lastensuojeluviranomaiset esittivät kirjelmässään lääninoikeudelle, että isän ja myös äidin tuli tunnustaa, mitä he olivat lapselle tehneet, ja ottaa vastuu tekemisistään. Koska lapsella oli realiteettien taju tallella, häntä ei saanut asettaa tilanteeseen, jossa hän joutuisi kieltämään todellisuuden. Lapsi voitaisiin kotiuttaa vasta kun myöntämisen prosessi vanhemmissa alkaisi.
Voidaan tietenkin spekuloida sillä, mitä olisi tapahtunut, jos syyttömät vanhemmat olisivat todella myöntäneet insestin. Tuskinpa oikeus olisi tuolloin hyväksynyt lapsen kotiuttamisen. Tunnustuksen kiristäminen ei eroa mitenkään inkvisitiolaitoksen menetelmistä. Spekuloida voidaan silläkin, miten realiteetintajuisia asiaa tutkineet viranomaiset ja terapeutit olivat.
Tapaukseen liittyy lukuisia kuriositeetteja, kuten se, että Stakesin asiantuntija päätteli papereiden perusteella insestin tapahtuneen. Hänen lausuntonsa mukaan isä oli koko tutkinnan ajan käyttäytynyt syyttömän tavoin, mutta koska hän oli mestaruustason shakinpelaaja, hän kykeni ennakoimaan tulevat siirrot. Ilmeisesti tämä tieto vakuutti asiantuntijan insestistä.
Lapsen haastatteluista teki lausekohtaisen, satoja sivuja käsittävän oikeuspsykologisen analyysin ruotsalainen oikeuspsykologi Lena Hellblom Sjögren. Hänen kysymyksensä oli: ”Hjälpte hjälparna Niko?” Lopputulema on, että mitkään viranomaisten toimet eivät auttaneet vaan päinvastoin vaaransivat pojan terveen kehityksen ja ihmissuhteet. Poikaa tutkineet psykologit ja psykiatrit eivät pystyneet ennakko-olettamansa vuoksi kuuntelemaan ja analysoimaan, mitä poika itse sanoi.
Haastattelin pojan korvauskannekäsittelyn yhteydessä, jolloin hän oli 12-v. Hän oli täysin tietoinen syistä, joiden vuoksi asia oli oikeudessa. Hän totesi tuolloin, etteivät hänen vanhempansa olleet koskaan tehneet hänelle mitään väitettyä. Kysyin hänen isältään pari vuotta sitten, miten poika voi. Hänhän on pian 30-ppinen. Isänsä kertoi, että poika voi hyvin, on hyvin kohtelias ja avulias, ja harrastaa shakkia kuten koko muukin perhe.
Esimerkki 3: Villen tapaus
Tapaus alkoi varhaiskeväällä 1995 ja päättyi kantelujen jälkeen vuonna 1999.
Yksitoistavuotias poika otettiin huhtikuussa 1995 huostaan insestiepäilyn perusteella. Juttu oli lähtenyt liikkeelle suvun joulunvietosta. Äiti ja poika nukkuivat isovanhempien parivuoteessa, ja lattialla nukkunut vanhemman veljen avovaimo oli pelästynyt kuullessaan vuoteesta merkillistä ääntä. Hän ei tiennyt, että pojalla oli tapana heijata itsensä uneen, vaan oletti äidin ja pojan välillä tapahtuneen jotain seksuaalista ja teki lastensuojeluilmoituksen. Poika otettiin huostaan ensi vaiheessa kouluaineen ja piirroksen perusteella, joissa ei ollut mitään seksuaaliseksi tulkittavaa, vaan poika kertoi aineessaan toiveestaan saada koiranpennun. Piirroksessa oli hymyilevä koira. Psykologin mielestä oireellista ja hyväksikäyttöön viittaavaa oli se, että poika oli piirtänyt kuvaan myös itsensä mutta suhteessa koiraan erittäin pieneksi.
Lastensuojelu teki asiasta tutkintapyynnön poliisille, mutta poliisi ei katsonut aiheelliseksi viedä asiaa syyttäjälle. Poika siirrettiin tutkittavaksi kouluttavaan kasvatusneuvolaan, jossa hänelle tehtiin muun muassa Rorschach-testi.
Oikeudessa psykologi todisti, että testikortti 4 (kuva) symboloi naisen sukupuolielintä. Poika oli assosioinut korttiin sanan ”drakula”, joten kyse oli äidin harjoittamasta seksuaalisesta väkivallasta. Psykologin mukaan pojan kiistäminen johtui siitä, että hän pyrki suojelemaan äitiään. Pojan haastatteluista ei äidin vaatimuksesta huolimatta tehty nauhoituksia, mitä perusteltiin pojan intimiteetin suojelemisella. Lääninoikeus kotiutti pojan vuoden 1996 alussa. Tämä saattoi olla ensimmäinen kerta, kun oikeuden jäsenille selvisi, millaisilla diagnoosivälineillä rikoksen varmentamiseen oli päädytty.
Prosessin aikana äiti sai vatsahaavan ja laihtui 20 kiloa. Hän kärsi myös vakavista sydänoireista ja unettomuudesta. Poika pelkäsi kotiuduttuaan kaikkia ovelle kolkuttavia ja juoksi piiloon. Hän on nyt täysi-ikäinen eikä äidin kertoman mukaan ole vieläkään unohtanut viranomaisten hänelle aiheuttamaa traumaa.
Äidin kanneltua asiasta TEO:lle lastenpsykiatrian asiantuntija esitti, että äiti oli pitkään imettämällä erotisoinut poikansa. Asiantuntija ei tiennyt, että poika syntyi keskosena ja oli niin allerginen, ettei voinut syödä muuta kuin äidinmaitoa. Sen lisäksi kahden vuoden imetys ei ole mitenkään nykyisten tai silloisten ohjeiden vastainen -- päinvastoin, sitä on suositeltu. On vaikea ymmärtää, mistä kyseinen lastenpsykiatri loi sen käsityksen, että imettäminen erotisoisi lapsen, ja sen seuraamuksena syntyisi pitkäaikainen seksuaalisen riiston suhde äidin ja lapsen välille.
Mutta tuntemattomia ovat psykiatrien tiet.
Esimerkki 4. ”H.K. v. Finland”
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisissa syksyllä 1994 ja tuli isän tietoon tammikuussa 1995. Asia tuli EIT:ssa vireille 1997 ja lopullinen päätös tuli EIT:ltä syyskuussa 2006.
Viisivuotias tyttö otettiin huostaan yksinhuoltajaisältään häneen kohdistuneiden insestiepäilyn perusteella. Lastenpsykiatri oli haastatellut tyttöä vuonna 1995 käyttäen johdattelevaa, ennakko-olettamasta lähtevää menetelmää. Lapsi ei tuolloin tuonut esiin mitään insestiin viittaavaa, mutta lastenpsykiatri todisti rikosoikeudessa, että päivähoitajan sosiaalityöntekijöille kertoma masturbointi on merkki seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Haastattelut oli kuitenkin äänitetty, joten niistä oli mahdollista tehdä analyysi rikoskäsittelyä varten.
Lasta tarkkailtiin ja tutkittiin, mutta yhdessäkään lausunnossa ei arvioida sitä, miten tytönkäyttäytymiseen oli vaikuttanut se, että hänet oli erotettu isästään ja siirretty useita kertoja sijaisperheestä toiseen. Lapsella oli isästä erottamisen jälkeen lastenkodissa monenlaisia oireita. Lastenpsykiatri tulkitsi niiden johtuvan siitä, että isä oli kaapannut lapsensa ja piilotellut häntä viranomaisilta liki vuoden. Psykiatrin käsityksen mukaan kaappauksen uhrit kärsivät posttraumaattisesta stressistä. Tyttö itse ei ollut kokenut minkäänlaista kaappausta vaan vietti nuo kuukaudet isoäitinsä kanssa ilman stressitekijöitä.
Rikostuomioistuimet eivät löytäneet näyttöä rikoksesta. Meni kuitenkin 8 vuotta, ennen kuin lastensuojelu palautti tytön 13-vuotiaana isälleen. EIT antoi tuomionsa siitä, ettei viranomainen ollut tehnyt valituskelpoista päätöstä siirtäessään tytön pois isältään, sekä siitä, ettei tapaamisrajoituksista annettu valituskelpoisia päätöksiä. Hyväksikäyttöön huostaanoton perusteena EIT ei ottanut kantaa, vaan katsoi näiden toimien kuuluvan kansallisen viranomaisen harkintavaltaan.
Haastattelin tytön, kun hän oli 11-vuotias. Hän sanoi minulle pontevasti, ettei halua olla mikään lastenkotilapsi, jonka on pakko käydä terapiassa, vaan hän haluaa asua kotonaan, eikä hänen päässään ole mitään vikaa. Valtiovallan puolelta kuitenkin väitettiin EIT:lle, että toimet perustuivat lapsen näkökulmaan. Kohtuudella voidaan sanoa, että tytölle oli lastensuojelun toimin luotu terapian tarpeessa olevan lastenkotilapsen identiteetti, jota hän inhosi.
Esimerkki 5. ”R. v. Finland”
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisissa vuonna 1992. Se vietiin EIT:een vuonna 1996 ja päättyi EIT:n tuomioon toukokuussa 2006.
Viisivuotias poika otettiin huostaan isältään tämän ”kasvatuskyvyttömyyden” vuoksi ja sijoitettiin lastenkodin kautta sijaisperheeseen. Lastenkodissa epäiltiin insestiä, kun poika oli ikävissään hiplannut pippeliään. Tästä oli rangaistu laittamalla siihen pyykkipoika. Lisäksi poikaa oli kuritettu kiroilusta pesemällä suu saippualla. Isä ei lastenkodissa saanut pitää poikaa sylissä insestiepäilyn takia, eikä valvomattomia tapaamisia sallittu.
Tähän liittyy sellainen kuriositeetti, että isän oikeusavustaja oli toistuvasti vaatinut pojan hoitopäiväkirjan luovuttamista oikeuskäsittelyä varten. Siitä lastensuojelulaitos ehdottomasti kieltäytyi, kunnes KHO velvoitti luovuttamisen. Tuolloin luovutetusta versiosta oli suuri osa peitetty tussilla. Oikeusavustajalla oli ikivanha kopiokone. Avustajan hämmästys oli suuri, kun mustattujen tekstien alta paljastuivat mm. yllä kuvatut lapsen rangaistukset, eli varsinainen syy kieltäytymiseen olivat merkinnät, joista paljastui miten julmasti lasta oli kohdeltu.
Isä vaati jatkuvasti lasta palautettavaksi, mutta lastensuojelu vetosi lastenpsykiatrin toistuviin lausuntoihin, joiden mukaan isä ei ollut riittävän kyvykäs kasvattaja. Lastenpsykiatri kirjoitteli lausuntoja isää edes tapaamatta. Sosiaalityöntekijät kirjasivat, että poikaa ei tulla koskaan kotiuttamaan eikä insestiäkään ole suljettu pois.
Isän ja pojan tapaamisia rajoitettiin laittomasti kolmen vuoden ajan. Asiamies sai rajoittamisesta valituskelpoisen päätöksen vasta kun vetosi istuvaan oikeusministeriin, jonka kautta Eduskunnan oikeusasiamiehen toimisto otti yhteyttä kunnan sosiaalijohtajaan. Tämän seurauksena tapaamiset vähennettiin puoleen.
Valtiovallan puolelta esitettiin EIT:lle, ettei rajoituksia tule ottaa käsittelyyn, koska asia hoitui kiitettävästi kansallisella tasolla oikeusasiamiehen interventiolla. Valton puolelta haluttiin siis kaapata ikään kuin omaksi ansioksi sekin, että isän asiamies oli niin sinnikäs, että sai oikeusasiamiehen tekemään täysin poikkeuksellisen intervention viranomaisen menettelyyn, vaikka siitä lopulta seurasi rangaistuksena tapaamisoikeuksien entistä raskaampi rajoittaminen.
Lasta itseään ei koko prosessin aikana haastateltu, vaan häntä ”tarkkailtiin”. Hänen oireilunsa syitä ei koskaan arvioitu ottamalla huomioon viranomaisen interventioiden vaikutusta. Murrosiässä poika oireili voimakkaasti ja joutui useita kertoja mielisairaalaan, josta hänet siirrettiin 18-vuotiaana nuorisokotiin. Hän ei palannut sijaisperheeseen tai isälleen. Tietenkään ei voida tietää, miten pojan elämä olisi mennyt, jos hän olisi saanut asua isänsä kanssa. Se ei olisi kuitenkaan missään nimessä voinut mennä tätä huonommin, vaikka hänet oli otettu valtiovallan hyvään huomaan.
EIT katsoi, että viranomainen oli loukannut ihmisoikeussopimusta päättäessään, ettei lasta pyritä kotiuttamaan. Tuomio tuli myös tapaamisten laittomasta rajoittamisesta. Isä ei hyväksynyt sitä, että valtio velvoitetaan maksamaan hänelle kompensaatiota perhe-elämän menettämisestä, vaan totesi sellaisen vain muistuttavan häntä vääryyksistä, joiden kohteeksi hän oli joutunut.
Olen kirjoittanut isälle kirjeen, jossa pyydän yhteydenottoa, mutta hän ei ole vastannut. Käsitykseni on, että hän menetti tämän tapauksen myötä sekä lapsensa että uskonsa oikeudenmukaiseen valtioon ja Jumalaan.
Tähän tapaukseen liittyy sellainen minulle kipeä muisto, että asiaa hoitanut yleinen oikeusavustaja menehtyi perheineen Khao Lakissa uudenvuoden aattona 2004. Vain vanhin tytär jäi henkiin. Ystäväni ei ehtinyt saada sitä tietoa, että hänen valituksensa oli läpäissyt EIT:n käsittelyynoton, mikä tieto olisi ollut hänelle riemukas voitto.
Esimerkki 6.
Tapaus alkoi lapsen huostaanotolla helmikuussa 2002. Rikosoikeuden käsittely päättyi HO:ssa tuomitsematta jättämiseen joulukuussa 2004. Lapsen huostaanotto ja tapaamisten rajoitukset jatkuivat aikuisikään asti.
Yksinhuoltajaäidin 5-vuotias poika otettiin kiireellisesti huostaan, kun päiväkodissa epäiltiin pojan joutuneen äitinsä seksuaalisen ahdistelun kohteeksi, koska hän leikki pyllyleikkejä muiden lasten kanssa. Lisäksi hänellä oli kehitysviivästymä ja hän oli aggressiivinen.
Keskussairaalan haastattelussa poika kiisti toistuvasti kenenkään ‘koskeneen häneen’. Poika oli innostunut siivoamisesta ja halusi pitää kumihansikkaita, ja oli päiväkodissa kertonut, että äitikin pitää kumihanskoja, ja että he olivat hommailleet yhdessä. Äidin kertoman mukaan hän oli värjännyt tukkaansa ja antanut väripakkauksessa olleet hanskat myös pojalle. Pojan kertoman mukaan he olivat äidin kanssa pesseet ikkunaa, kun siihen oli roiskunut väriä.
Poika tunnusti kaivaneensa omaa pyllyään hanskat kädessä oman sängyn alla, ettei äiti näe. Haastattelija ei suostunut kuulemaan lapsen kiistoja vaan väitti pojan edellispäivänä sanoneen, että äiti oli kosketellut pyllyä. Tähän 5-vuotias tivahti: ”Enkä sanonut, sen sä kuulit väärin.” Haastattelija ei reagoinut tähänkään vaan jatkoi omalla linjallaan. Poika tuli vihaiseksi ja hyökkäsi haastattelijan kimppuun klemmari kädessään. Lausunnon mukaan pojan aggressio johtui siitä, että käsiteltävä aihe oli hänelle niin vaikea.
Syyttäjä vaati äidille yhdeksän vuoden ehdotonta vankeusrangaistusta. Käräjäoikeudessa tuomiota ei tullut äänin 2--2; puheenjohtaja olisi tuominnut äidin. Hovioikeus ei muuttanut päätöstä. Poika on edelleen huostassa ja sijoitettuna perhekotiin. Sukulaisten tapaamisia on rajoitettu ankarasti. Prosessi huostaanotosta ja tapaamisten rajoituksista jatkuivat hallinto-oikeudessa tuloksetta. Nyt poika on täysikäinen.
Saan jouluisin äidiltä ja isovanhemmilta kortin. Epäröin tässäkin tapauksessa yhteydenottoa, kun nuo muistot ovat perheelle varmasti erittäin kipeitä.
Esimerkki 7.
Tapaus alkoi elokuussa 2003, eikä kaikkiin kanteluihin ole vielä saatu ratkaisua lokakuussa 2006. Nyttemmin tapaus on onneksi loppuunkäsitelty.
Elokuussa 2003 uusmaalaisessa pikkukunnassa asuvan perheen oveen koputti kaksi sosiaalityöntekijää. He ilmoittivat äidille, että perheen 3-vuotias tytär on otettu pakkohuostaan perhepäivähoitajan insesti-ilmoituksen perusteella ja siirretty asumaan tämän luo. Samalla tapaamiset kiellettiin ilman valituskelpoisia päätöksiä ensin lyhyiksi, sitten pidemmiksi ajoiksi. Isä sai ensimmäisen kerran tavata tytärtään sairaalan tutkimusosastolla noin neljä kuukautta huostaanotosta.
Perhepäivähoitaja, joka oli aikaisemminkin tehnyt insesti-ilmoituksia hoidossaan olleista lapsista, kertoi tytön olevan itkuinen ja masturboivan. Hän väitti tytön sanoneen, että hänet sidotaan kiinni ja hänestä otetaan valokuvia. Päivähoitajan mukaan tyttö myös pelkää kameroita, eikä halua mennä kotiin. Vanhemmat tai isovanhemmat eivät olleet huomanneet tytön masturboivan tai itkeskelevän kotona ja luonnehtivat häntä poikkeuksellisen reippaaksi lapseksi. Joudutaan kysymään, mikä päivähoidossa mahtoi aiheuttaa väitetyn käyttäytymisen.
Poliisi tutki asian ja oli sairaalan tekemien tutkimusten ja lausuntojen perusteella sitä mieltä, että sekä isä että äiti olivat syyllistyneet rikokseen. Tosin sen koommin sairaala kuin poliisikaan eivät osanneet yksilöidä, millaisesta hyväksikäytöstä oli ollut kyse. Sairaalan haastatteluissa tytöltä kysyttiin valokuvaamisesta ja narulla sitomisesta sekä siitä, oliko paikalla muita kuin isä ja äiti. Ehkä siis oletettiin, että kyseessä olisi lapsipornoa tuottava pedofiilijoukko.
Asiaa tutkinut ja lasta haastatellut sairaala oli muodollisesti käyttänyt apunaan Stakesin ohjeita. Lapsen haastattelunauhoitukset kuitenkin paljastivat, ettei ohjeistusta ollut lainkaan ymmärretty, vaan käytössä olivat ennakko-olettamasta johtuvat johdattelevat ja painostavat metodit, joilla haluttiin varmentaa päivähoitajan kertomat asiat.
Tytön haastattelussa oli mukana psykologin lisäksi lastenpsykiatri. Hän oli varustautunut narulla, jolla psykologi yritti saada tyttöä näyttämään psykologin jaloista, mistä kohdasta häntä itseään oli sidottu. Tutkimusvälineinä käytettiin lisäksi nukkekotia, jolla tytön olisi tullut ”leikkiä, että tämä on isä, tämä äiti ja tämä sinä itse”. Lasta pommitettiin jatkuvasti kysymyksillä ”kuka on satuttanut?”, ”mihin sattui?”, ”mihin teki kipeää?”, joihin hän ei osannut vastata mitään. Lausunnossa viitattiin myös siihen, että lapsi ei halunnut kotiin. Kyseinen väite on psykologin ennakko-olettamasta johtuva väärintulkinta siitä, mitä lapsi itse haastattelussa sanoo.
Sairaalan lausunnossa esitettiin joukko vaihtoehtoisia hypoteeseja muttei yksilöintiä siitä, mitkä seikat tukisivat tai sulkisivat pois muut kuin hyväksikäyttöä tukevat hypoteesit. Hyväksikäytön varmentumista osoitti tytön käyttäytyminen haastatteluissa. Haastattelujen lisäksi tehtiin niin sanottu MIM-vuorovaikutusarvio (Marschac Interaction Method) siitä, miten vanhemmat toimivat testitilanteessa lapsensa kanssa. MIM ei ole tieteellisesti testattu tutkimusmenetelmä, ja sillä pyritään arvioimaan, missä vanhemmat tarvitsevat tukea vanhemmuudelleen. Testissä vanhempi ja lapsi esimerkiksi syöttävät toisilleen rusinoita ja vaihtavat hassuja hattuja.
Arvio tehtiin lapsen oltua erotettuna vanhemmistaan neljä kuukautta. Vanhemmat olivat tilanteesta erittäin stressaantuneita, kun käynnissä oli heihin kohdistuva rikostutkinta lapsen seksuaalisesta pahoinpitelystä. Vanhempien ja lapsen vuorovaikutustilanteita seurannut psykologi kiinnitti huomiota siihen, että äiti oli vähäpuheinen ja isän ja lapsen välisessä tilanteessa oli jännittynyt tunnelma. Lausunnossa huomautetaan myös, että äidin ja lapsen väliltä puuttui läheinen kontakti. Ohjeissa kuitenkin määrätään, että vanhempi ja lapsi istuvat omilla tuoleillaan. Sairaalan lausunnossa tuettiin näillä subjektiivisilla tulkinnoilla käsitystä siitä, että hyväksikäyttö oli tapahtunut. Tutkinnan jälkeen lapselle tehtiin testejä, joissa todettiin hänen kärsivän traumasta ja hänelle suositeltiin pitkäaikaista terapiaa. Viranomaisen intervention vaikutusta vanhempien tai lapsen käyttäytymiseen ei arvioitu.
Asia eteni syyttäjälle, joka pitkän kädenväännön jälkeen teki syyttämättäjättämispäätöksen päivää ennen kuin asia tuli hallinto-oikeuden käsittelyyn. Hallinto-oikeus poikkeuksellisesti määräsi lapsen välittömästi kotiutettavaksi. Ratkaisu saattoi johtua siitä, että asiantuntijajäsenenä oli uutta tutkimusohjeistusta laatineen työryhmän puheenjohtaja.
TEO antoi lasta johdattelevasti haastatelleelle nuorelle psykologille huomautuksen vastaisuuden varalle. Myös haastatteluissa mukana ollut psykiatri sai vaisun huomautuksen, vaikka häntä oli jo aikaisemminkin huomautettu vastaavasta menettelystä.
Lapsen kotiuttamisen jälkeen lastensuojelu painosti perhettä jatkuvasti osallistumaan erilaisiin ‘huoli’ -palavereihin, joihin oli koottu kaikki naapurikuntien lastensuojelijat. Perhe kieltäytyi systemaattisesti yhteistyöstä. He kysyivät, olisiko kunta valmis korvamaan heille yksityisen terapian kulut 1.000 €. Ei ollut, vain heidän tarjoamansa terapia oli mahdollista, joten perhe hoiti terapiansa ilman kunnan tukea.
Prosessi ajoi vanhemmat avioeroon. Äiti koki mahdottomana asua kunnassa, joka oli määritellyt heidät seksuaalirikollisiksi. Isä ei suostunut luopumaan maatilastaan sossulan perättömien väitteiden vuoksi.
Tyttö on nyt 13-v, ja vanhempien kuvaaman mukaan erittäin omaehtoinen murkkuikäinen. En ole haastatellut häntä itseään siitä, muistaako hän vielä jotain noista ajoista. Vanhempiensa kanssa olen keskustellut usein.
Anu Suomela
[email protected]
040-570 3034
Lue myös Lokakuun liikkeen muita juttuja lastensuojelun puoskarointimenetelmiin liittyen:
Myyrä: Lastensuojelu salapoliisileikkinä: "(Yhteis)työ tekee vapaaksi!"
Perheeni tarina: Kotiäidin päiväkirja: "Mummun pedofiliahysteria satutti."
Tiina Liljeberg: Nykylastensuojelussa lapsen kuuleminen on mahdotonta
Niina Berg: Anneli Auer -kesäjatkis osa V: "70 x 7"
Leeni Ikonen: Hallinto-oikeudet – lastensuojelun sokea piste
Leeni Ikonen: Kuka laatisi tunnekylmän lastensuojelijan tunnistamisohjeet?
Muualla mediassa: Painajainen perheessä.
Insestin käsite rantautui Suomeen 1980-luvun puolivälissä. Toki sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstö oli jo sitä ennen käynyt kansainvälisissä kongresseissa, joissa insesti oli paljon käsitelty aihe. Suomessa vierailivat luennoimassa englantilaiset Tilman Furniss ja Arnon Bentovim, joiden epätieteellisten tutkimusmetodien aiheuttamista skandaaleista on sittemmin saatu runsaasti näyttöä muun muassa Bjugnissa ja Münsterissä.
Suomessa tehtiin 1990-luvun puoliväliin mennessä useita insestiperusteisia huostaanottoja ja vanhempia, etenkin isiä, syytettiin. Myös huolto- ja tapaamiskiistoissa äidit alkoivat väittää isän käyttävän lastaan hyväksi, ja väitteestä tuli varsin tehokas keino isän poistamiseksi lapsen elämästä. Monesti ei ehkä ollut kyse muusta kuin julkisuuden levittämästä pelosta ja äidin halusta suojella lastaan. Lastensuojelu on näissä tilanteissa lähtenyt hanakasti tukemaan äitejä.
Yksi varsin selkeästi tahallinen pyrkimys vierottaa isä lapsistaan käsiteltiin Nurmeksen käräjäoikeudessa 1997. Tapaus on poikkeuksellinen siksi, että 182-sivuinen pöytäkirja on julkinen; siitä on poistettu vain asianosaisten tunnistetiedot. Poikkeuksellista on myös se, että puheenjohtaja Lasse Palsio ei jättänyt pienintäkään kiveä kääntämättä selvittäessään, mitä asiassa on pidettävä totuutena. Palsio toteaa, että lapsia haastatellutta psykiatria pidettiin maakunnan parhaana insestiasiantuntijana. Lasten haastattelunauhoituksista ilmeni kuitenkin, että psykiatrin väitteet lasten kertomuksista olivat hänen omaa sepitelmäänsä suomalaisen oikeuslaitoksen historiassa.
Seksuaalisen hyväksikäytön selvittelytyö tehtiin alkuaan perheneuvoloissa ja lastenpsykiatrian osastoilla hoitotyöhön tarkoitetuilla metodeilla. Tuohon aikaan lasten haastatteluja taltioitiin harvoin, ja lukuisissa tapauksissa tuomio annettiin pelkästään psykologin tai psykiatrin lausunnon ja tulkintojen perusteella. Lasten piirroksissa olevat puut muuttuivat fallossymboleiksi, ja jostain levisi myös tieto, että esimerkiksi paljon mustaa ja punaista piirroksissaan käyttävät lapset olivat ilmeisesti hyväksikäytön uhreja. Lapsia leikitettiin anatomisilla nukeilla tai testattiin hiekkalaatikkotestillä (Erika). Lapsen käyttäytymisen ja leikkien sisällöstä pääteltiin, oliko hyväksikäyttö tapahtunut, vaikka lapsi ei nauhoituksissa maininnut hyväksikäytöstä mitään. Menettelytavat eivät ole näihin päiviin mennessä juurikaan muuttuneet.
Sariola on tehnyt yksityiskohtaisen analyysin yhdestä perheneuvolassa tutkitusta tapauksesta. Hän osoittaa, miten äidin antamat etukäteistiedot ohjasivat työntekijöiden tapaa haastatella lasta ja tulkita tämän puheita. Vaikka lapsi ei itse sanonut mitään hyväksikäytöstä kertovaa, oli johtopäätös kuitenkin hyväksikäyttöä varmentava. Tyttö oli esimerkiksi leiponut muovailuvahasta pötkylän, joka haastattelijan mielestä muistutti penistä. Johtopäätökset muotoiltiin tiedon siruista ja niiden tulkinnoista. Valitettavasti tapaus on edelleen harvinaisuus.
Tapaukset
Tämän artikkelin alkuperäinen versio julkaistiin 2007 teoksessa Marko Hamilo toim. Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa. Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki. (Ajatus Kirjat 2007). Olen nyttemmin kirjoittanut tekstiä uudelleen, ja lisännyt siihen uusia havaintojani ja käsityksiäni.
Minua on läpi vuosien kiusannut termi ‘lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö’, joka on laajasti käytössä. Minusta se istuu huonosti näihin tapauksiin. Etenkin siksi, että se jo valmiiksi määrittelee tapahtuman, jota ei ole todistettu. Kyseessä on rikoksen epäily. Olen yrittänyt löytää eksaktimpaa termiä, joten alempana käytän termiä lapseen kohdistuneen seksuaalirikoksen epäily.
Olen tätä artikkeliani varten hankkinut tietoja siitä, miten kuvaamissani oikeustapauksissa lopulta kävi. Kaikissa tapauksissa en saanut yhteyttä asianomistajiin, mutta joissain tapauksissa onnistuin. Monet näistä lapsista ovat jo aikuisia, ja tarkoitukseni on haastatella heitä siitä, mitä he itse muistavat siitä, kun olivat oikeusprosessin keskellä. Tuo työni on kesken. Mutta on muistitutkimuksen kannalta kiintoisaa kuulla, miten he muistavat hahmottaneensa noita elämänsä vaiheita.
Alla on referoitu seitsemää oikeustapausta, joihin on liittynyt väitteitä seksuaalisesta ahdistelusta. Tapauksia pohtiessa voi päätyä siihen, että jos on herännyt epäily lapseen kohdistuneesta rikoksesta, kuten heitteillejätöstä tai kaltoin kohtelusta, tulee asia aina selvittää rikostutkinnan keinoin. Vähempi ei riitä takaamaan lapsen oikeusturvaa, koska hänen ensisijainen oikeutensa on asua omassa perheessään. Häntä ei tule traumatisoida perheestä erottamisella, ellei ole pitävää näyttöä siitä, että vanhemmat ovat hänelle vaaraksi. Psykiatrian, psykologian tai sosiaalityön keinoin ei voida, eikä tule edes yrittää selvittää rikosta. Poliisinkin taidot näyttävät näissä tapauksissa olevan kovin satunnaisia. Oikeuspsykologisella haastattelumetodilla oikein käytettynä voidaan lapselta kerätä hänen havaintonsa tapahtumista.
Tapausselostuksista ilmenee, että sosiaalityöntekijät vilauttelevat insestikorttia tarpeen tullen yhtä menestyksekkäästi kuin lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta riitelevät äidit. Se että syytteessä ollut vanhempi todetaan rikosoikeudessa syyttömäksi väitettyihin tekoihin, ei muuta huostaanottotilannetta mitenkään. Hallintotuomioistuimille riittää sosiaalityöntekijän esittämä epäily, ja että on toimittu muodollisesti oikein.
Anu Suomela
Helsinki 11.09.2014
Esimerkki 1. ”K. and T. v. Finland”
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisten käsittelyssä vuonna 1989. Perheen lapset J. ja M. otettiin huostaan 1993. Tapaus vietiin seuraavana vuonna Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen (EIT), jossa se sai jaoston ratkaisun huhtikuussa 2000. Valtion vaatimuksesta asia vietiin Suureen jaostoon ja ratkaistiin siellä kesäkuussa 2001.
Lasten äiti K. oli sairastanut skitsofreniaa ja ollut useita kertoja mielisairaalahoidossa. Vuonna 1993 hän odotti kolmatta lastaan J:aa, ja kävi samaan aikaan kiistaa vanhimman lapsensa P:n huollosta tämän isän kanssa. Isän esitettyä epämääräisen insestiväitteen P:n huolto ja asuminen siirrettiin hänelle. J. otettiin kiireellisesti pakkohuostaan suoraan synnytyspöydältä, ja samaan aikaan tehtiin äidin synnytyksen vuoksi lastenkotiin sijoitetun viisivuotiaan M:n kiireellinen pakkohuostaanotto. Psykologin lausunnossa viitattiin mahdolliseen hyväksikäyttöön, kun M. oli päiväkodissa ollut aggressiivinen ja käyttänyt rivoja termejä. Tiedossa oli myös P:n huoltoon liittyvä hyväksikäyttöväite.
Sosiaaliviranomaiset velvoittivat J:n isän T:n muuttamaan pois perheen yhteisestä kodista voidakseen saada vauvan hoitoonsa. Hän suostui tähän ja sai vauvan hoidosta arvion 10+. Hän oli kuitenkin sallinut äidin salaa käydä katsomassa vauvaa, jolloin sekä J. että M. sijoitettiin sijaisperheeseen. Tapaamisia sallittiin erittäin harvoin ja vain valvottuina. Valituskelpoista päätöstä rajoituksista ei annettu. Hallintotuomioistuimet hyväksyivät menettelyn eivätkä pitäneet lainvastaisena sitä, ettei perheen jälleenyhdistämistä edes harkittu. Perheeseen syntyi vielä yksi lapsi vuonna 1996, mutta häntä ei ole otettu huostaan.
Valtiovallan puolelta EIT:een selitettiin, että tapaaminen on vain lapsen -- ei vanhempien -- oikeus ja että lapset voivat halutessaan tasavertaisina aikuisina ottaa yhteyttä vanhempiinsa ja siten luoda normaalit perhesuhteet. EIT ei näitä selityksiä hyväksynyt, vaan Suomi tuomittiin perhe-elämän suojan loukkaamisesta. Grand Chamberin käsittelyssä valtiovallan todistajaksi hankkima turkulainen lastenpsykiatrian professori yritti vedota pojan päiväkodissa tekemiin piirroksiin, jotka hänen mielestään todistivat hyväksikäytöstä. Tällaista todistelua ei kuitenkaan otettu vastaan asian tuolloisessa käsittelyvaiheessa.
Lapset olivat täysin vieraantuneet vanhemmistaan ja tavanneet sisaruksiaan vain muutaman kerran. P. tapasi J:n ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana ja M:n tapaamisesta oli kulunut 10 vuotta. Viranomaiset nojautuivat lastenpsykiatrin käsitykseen siitä, että lapsia ei tule palauttaa kotiin, ja tapaamisetkin tulisi sallia vasta kun he ovat murrosikäisiä.
Perheen kaikki lapset ovat nyt aikuisia, mutta epäröin heidän haastattelemistaan. En tiedä kuinka paljon vanhemmat ovat heille kertoneet perheen historiasta.
Esimerkki 2. ”T. and others v. Finland”, eli ”Niko”
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisissa syksyllä 1990. Asia tuli vireille Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa vuonna 1995 ja päättyi siellä joulukuussa 2005.
Ensimmäinen julkisuuteen tullut insestitapaus oli ”Niko” vuonna 1993. Jutun käsittely alkoi vuonna 1990 ja päättyi lopullisesti vasta joulukuussa 2005 EIT:n päätökseen, jossa Suomi tuomittiin pitkittyneestä oikeudenkäynnistä. Muut viranomaisten menettelyt EIT hyväksyi kansallisen viranomaisen harkintavaltaan kuuluviksi, eli insestiin huostaanoton perusteena ei otettu kantaa. Viranomaisia vastaan käydyssä korvauskäsittelyssä perhe hävisi vuonna 1999 kaikki vaatimuksensa ja se tuomittiin korvaamaan kyseisten viranomaisten kaikki asianajokulut. Tätä koroilla kasvavaa summaa he eivät elämässään kykene maksamaan, mutta pääsivät velkajärjestelyyn, eivätkä lopulta menettäneet kotiaan.
”Niko” oli viiden vuoden ikäisenä 1990 leikkinyt päiväkodissa pyllyleikkejä muiden lasten kanssa. Perhe joutui syyniin ja poika otettiin epäilyjen perusteella pakkohuostaan. Vanhemmat eivät saaneet tavata häntä ilman valvontaa yli kolmeen vuoteen. Sosiaalilautakunta teki isästä rikosilmoituksen, ja hän joutui syytteeseen. Raastuvanoikeus tai hovioikeus eivät löytäneet näyttöä rikoksesta. Tapauksesta tehtiin muutama tv-dokumentti, ja aiheen ympärille kertyi kansanliike vastustamaan viranomaiskäytäntöjä. Vanhemmat tulivat omilla kasvoillaan julkisuuteen tv:ssä ja aikakauslehdissä vuonna 1993.
Pitkän prosessin jälkeen lääninoikeus kotiutti pojan, kun hän oli ollut lastenkodissa kolme ja puoli vuotta, eli puolet elämästään. Kotiuduttuaan Niko kysyi äidiltään: ”Miks just mä oon se poika?”
Lapsen haastattelujen keskeinen elementti oli haastattelijan etukäteistieto siitä, millaiset vastaukset hän hyväksyy. Hänellä oli siis voimakas ennakko-olettama ja vakuuttuneisuus insestin tapahtumisesta. Rikosprosessissa hänen haastattelunauhoituksiaan oli 18 tuntia, loput olivat kadonneet. Psykiatrin kanssa tekemäänsä lausuntoon haastattelija kirjasi vakuuttuneisuutensa hyväksikäytön tapahtumisesta, vaikka Niko ei nauhoitusten analyysin perusteella tuottanut mitään varmennusta asiasta, vaan kiisti sen. Lausunnossa tukeuduttiin vähäisiinkin viitteisiin, jotka oli mahdollista tulkita todisteeksi hyväksikäytöstä.
Onnetonta kyllä haastattelija oli ruotsinkielinen ja nimeltään May. Poika tuli haastatteluissa vihaiseksi ja soitti leikkipuhelimella isälleen pyytäen häntä tulemaan vetämään Mayta turpaan, minkä psykologi tulkitsi merkityksessä ”maitoa turpaan” eli kyse oli oraaliseksistä. Ei riittänyt, että isää syytettiin, vaan myös Nikon alaikäisen veljen ja äidin väitettiin olleen mukana pojan raiskaamisessa. Terveydenhuoltohenkilöstön näkemyksen mukaan kyseessä oli sukupolvia kestänyt insesti, eli myös isoisä oli syyllinen. Kukaan henkilökunnasta ei tosin ollut tavannut häntä -- eikä edes halunnut tavata.
Niko kävi kolme vuotta lasten psykoanalyysiin erikoistuneen terapeutin vastaanotolla kahdesti viikossa. Oikeudessa analyytikko esitti vakuuttuneisuutensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän perusti käsityksensä pojan uniin ja piirroksiin. Piirroksissa oli tikareita ja ampuma-aseita, jotka terapeutin mielestä olivat fallos-symboleita. Poika oli unista kertoessaan liittänyt yhteen pyllyn ja sammakon, mistä analyytikko päätteli anaaliyhdynnän tapahtuneen. Hänen käsityksensä mukaan molemmat vanhemmat ja tuolloin 15-vuotias isoveli pukeutuivat illan tullen reiällisiin kummitusvaatteisiin ja yksissä tuumin raiskasivat poikaa tämän ruumiinaukkoihin.
Ihmettelemään jää, millainen käsitys tällä naimattomalla analyytikolla on parisuhteiden seksuaalisuudesta, ja perheistä yleensä. Aika kammottavalta kuulostaa analyytikkojen käsitys normiperheiden elämästä. Mutta tässä oli kyse pitkälle akateemisesti kouluttautuneesta perheestä, ja ilmeisesti lastensuojelussa oivallettiin, että lasten seksuaalinen pahoinpitely ei rajoitukaan vain työväenluokkaan, vaan pitää tarkkailla myös akateemisesti koulutettuja.
Tähän liittyy sellainen huvittava kuriositeetti, että korvausoikeudenkäyntejä istuva legendaarinen puheenjohtaja, edesmennyt Aira Joensuu oli itse aseharrastaja. Hän käänteli pojan piirustuksia, ja loihe lausumaan pojan asepiirroksista: "Minusta tuo on ihan selvästi MP 41!” Hänelle eivät psykohöpinät kelvanneet. Valitettavasti Joensuu kuoli kesken prosessin. Jos hän olisi elänyt lopputulema olisi saattanut olla toinen.
Vaikka isä oli vapautettu syytteistä, lastensuojeluviranomaiset esittivät kirjelmässään lääninoikeudelle, että isän ja myös äidin tuli tunnustaa, mitä he olivat lapselle tehneet, ja ottaa vastuu tekemisistään. Koska lapsella oli realiteettien taju tallella, häntä ei saanut asettaa tilanteeseen, jossa hän joutuisi kieltämään todellisuuden. Lapsi voitaisiin kotiuttaa vasta kun myöntämisen prosessi vanhemmissa alkaisi.
Voidaan tietenkin spekuloida sillä, mitä olisi tapahtunut, jos syyttömät vanhemmat olisivat todella myöntäneet insestin. Tuskinpa oikeus olisi tuolloin hyväksynyt lapsen kotiuttamisen. Tunnustuksen kiristäminen ei eroa mitenkään inkvisitiolaitoksen menetelmistä. Spekuloida voidaan silläkin, miten realiteetintajuisia asiaa tutkineet viranomaiset ja terapeutit olivat.
Tapaukseen liittyy lukuisia kuriositeetteja, kuten se, että Stakesin asiantuntija päätteli papereiden perusteella insestin tapahtuneen. Hänen lausuntonsa mukaan isä oli koko tutkinnan ajan käyttäytynyt syyttömän tavoin, mutta koska hän oli mestaruustason shakinpelaaja, hän kykeni ennakoimaan tulevat siirrot. Ilmeisesti tämä tieto vakuutti asiantuntijan insestistä.
Lapsen haastatteluista teki lausekohtaisen, satoja sivuja käsittävän oikeuspsykologisen analyysin ruotsalainen oikeuspsykologi Lena Hellblom Sjögren. Hänen kysymyksensä oli: ”Hjälpte hjälparna Niko?” Lopputulema on, että mitkään viranomaisten toimet eivät auttaneet vaan päinvastoin vaaransivat pojan terveen kehityksen ja ihmissuhteet. Poikaa tutkineet psykologit ja psykiatrit eivät pystyneet ennakko-olettamansa vuoksi kuuntelemaan ja analysoimaan, mitä poika itse sanoi.
Haastattelin pojan korvauskannekäsittelyn yhteydessä, jolloin hän oli 12-v. Hän oli täysin tietoinen syistä, joiden vuoksi asia oli oikeudessa. Hän totesi tuolloin, etteivät hänen vanhempansa olleet koskaan tehneet hänelle mitään väitettyä. Kysyin hänen isältään pari vuotta sitten, miten poika voi. Hänhän on pian 30-ppinen. Isänsä kertoi, että poika voi hyvin, on hyvin kohtelias ja avulias, ja harrastaa shakkia kuten koko muukin perhe.
Esimerkki 3: Villen tapaus
Tapaus alkoi varhaiskeväällä 1995 ja päättyi kantelujen jälkeen vuonna 1999.
Yksitoistavuotias poika otettiin huhtikuussa 1995 huostaan insestiepäilyn perusteella. Juttu oli lähtenyt liikkeelle suvun joulunvietosta. Äiti ja poika nukkuivat isovanhempien parivuoteessa, ja lattialla nukkunut vanhemman veljen avovaimo oli pelästynyt kuullessaan vuoteesta merkillistä ääntä. Hän ei tiennyt, että pojalla oli tapana heijata itsensä uneen, vaan oletti äidin ja pojan välillä tapahtuneen jotain seksuaalista ja teki lastensuojeluilmoituksen. Poika otettiin huostaan ensi vaiheessa kouluaineen ja piirroksen perusteella, joissa ei ollut mitään seksuaaliseksi tulkittavaa, vaan poika kertoi aineessaan toiveestaan saada koiranpennun. Piirroksessa oli hymyilevä koira. Psykologin mielestä oireellista ja hyväksikäyttöön viittaavaa oli se, että poika oli piirtänyt kuvaan myös itsensä mutta suhteessa koiraan erittäin pieneksi.
Lastensuojelu teki asiasta tutkintapyynnön poliisille, mutta poliisi ei katsonut aiheelliseksi viedä asiaa syyttäjälle. Poika siirrettiin tutkittavaksi kouluttavaan kasvatusneuvolaan, jossa hänelle tehtiin muun muassa Rorschach-testi.
Oikeudessa psykologi todisti, että testikortti 4 (kuva) symboloi naisen sukupuolielintä. Poika oli assosioinut korttiin sanan ”drakula”, joten kyse oli äidin harjoittamasta seksuaalisesta väkivallasta. Psykologin mukaan pojan kiistäminen johtui siitä, että hän pyrki suojelemaan äitiään. Pojan haastatteluista ei äidin vaatimuksesta huolimatta tehty nauhoituksia, mitä perusteltiin pojan intimiteetin suojelemisella. Lääninoikeus kotiutti pojan vuoden 1996 alussa. Tämä saattoi olla ensimmäinen kerta, kun oikeuden jäsenille selvisi, millaisilla diagnoosivälineillä rikoksen varmentamiseen oli päädytty.
Prosessin aikana äiti sai vatsahaavan ja laihtui 20 kiloa. Hän kärsi myös vakavista sydänoireista ja unettomuudesta. Poika pelkäsi kotiuduttuaan kaikkia ovelle kolkuttavia ja juoksi piiloon. Hän on nyt täysi-ikäinen eikä äidin kertoman mukaan ole vieläkään unohtanut viranomaisten hänelle aiheuttamaa traumaa.
Äidin kanneltua asiasta TEO:lle lastenpsykiatrian asiantuntija esitti, että äiti oli pitkään imettämällä erotisoinut poikansa. Asiantuntija ei tiennyt, että poika syntyi keskosena ja oli niin allerginen, ettei voinut syödä muuta kuin äidinmaitoa. Sen lisäksi kahden vuoden imetys ei ole mitenkään nykyisten tai silloisten ohjeiden vastainen -- päinvastoin, sitä on suositeltu. On vaikea ymmärtää, mistä kyseinen lastenpsykiatri loi sen käsityksen, että imettäminen erotisoisi lapsen, ja sen seuraamuksena syntyisi pitkäaikainen seksuaalisen riiston suhde äidin ja lapsen välille.
Mutta tuntemattomia ovat psykiatrien tiet.
Esimerkki 4. ”H.K. v. Finland”
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisissa syksyllä 1994 ja tuli isän tietoon tammikuussa 1995. Asia tuli EIT:ssa vireille 1997 ja lopullinen päätös tuli EIT:ltä syyskuussa 2006.
Viisivuotias tyttö otettiin huostaan yksinhuoltajaisältään häneen kohdistuneiden insestiepäilyn perusteella. Lastenpsykiatri oli haastatellut tyttöä vuonna 1995 käyttäen johdattelevaa, ennakko-olettamasta lähtevää menetelmää. Lapsi ei tuolloin tuonut esiin mitään insestiin viittaavaa, mutta lastenpsykiatri todisti rikosoikeudessa, että päivähoitajan sosiaalityöntekijöille kertoma masturbointi on merkki seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Haastattelut oli kuitenkin äänitetty, joten niistä oli mahdollista tehdä analyysi rikoskäsittelyä varten.
Lasta tarkkailtiin ja tutkittiin, mutta yhdessäkään lausunnossa ei arvioida sitä, miten tytönkäyttäytymiseen oli vaikuttanut se, että hänet oli erotettu isästään ja siirretty useita kertoja sijaisperheestä toiseen. Lapsella oli isästä erottamisen jälkeen lastenkodissa monenlaisia oireita. Lastenpsykiatri tulkitsi niiden johtuvan siitä, että isä oli kaapannut lapsensa ja piilotellut häntä viranomaisilta liki vuoden. Psykiatrin käsityksen mukaan kaappauksen uhrit kärsivät posttraumaattisesta stressistä. Tyttö itse ei ollut kokenut minkäänlaista kaappausta vaan vietti nuo kuukaudet isoäitinsä kanssa ilman stressitekijöitä.
Rikostuomioistuimet eivät löytäneet näyttöä rikoksesta. Meni kuitenkin 8 vuotta, ennen kuin lastensuojelu palautti tytön 13-vuotiaana isälleen. EIT antoi tuomionsa siitä, ettei viranomainen ollut tehnyt valituskelpoista päätöstä siirtäessään tytön pois isältään, sekä siitä, ettei tapaamisrajoituksista annettu valituskelpoisia päätöksiä. Hyväksikäyttöön huostaanoton perusteena EIT ei ottanut kantaa, vaan katsoi näiden toimien kuuluvan kansallisen viranomaisen harkintavaltaan.
Haastattelin tytön, kun hän oli 11-vuotias. Hän sanoi minulle pontevasti, ettei halua olla mikään lastenkotilapsi, jonka on pakko käydä terapiassa, vaan hän haluaa asua kotonaan, eikä hänen päässään ole mitään vikaa. Valtiovallan puolelta kuitenkin väitettiin EIT:lle, että toimet perustuivat lapsen näkökulmaan. Kohtuudella voidaan sanoa, että tytölle oli lastensuojelun toimin luotu terapian tarpeessa olevan lastenkotilapsen identiteetti, jota hän inhosi.
Esimerkki 5. ”R. v. Finland”
Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisissa vuonna 1992. Se vietiin EIT:een vuonna 1996 ja päättyi EIT:n tuomioon toukokuussa 2006.
Viisivuotias poika otettiin huostaan isältään tämän ”kasvatuskyvyttömyyden” vuoksi ja sijoitettiin lastenkodin kautta sijaisperheeseen. Lastenkodissa epäiltiin insestiä, kun poika oli ikävissään hiplannut pippeliään. Tästä oli rangaistu laittamalla siihen pyykkipoika. Lisäksi poikaa oli kuritettu kiroilusta pesemällä suu saippualla. Isä ei lastenkodissa saanut pitää poikaa sylissä insestiepäilyn takia, eikä valvomattomia tapaamisia sallittu.
Tähän liittyy sellainen kuriositeetti, että isän oikeusavustaja oli toistuvasti vaatinut pojan hoitopäiväkirjan luovuttamista oikeuskäsittelyä varten. Siitä lastensuojelulaitos ehdottomasti kieltäytyi, kunnes KHO velvoitti luovuttamisen. Tuolloin luovutetusta versiosta oli suuri osa peitetty tussilla. Oikeusavustajalla oli ikivanha kopiokone. Avustajan hämmästys oli suuri, kun mustattujen tekstien alta paljastuivat mm. yllä kuvatut lapsen rangaistukset, eli varsinainen syy kieltäytymiseen olivat merkinnät, joista paljastui miten julmasti lasta oli kohdeltu.
Isä vaati jatkuvasti lasta palautettavaksi, mutta lastensuojelu vetosi lastenpsykiatrin toistuviin lausuntoihin, joiden mukaan isä ei ollut riittävän kyvykäs kasvattaja. Lastenpsykiatri kirjoitteli lausuntoja isää edes tapaamatta. Sosiaalityöntekijät kirjasivat, että poikaa ei tulla koskaan kotiuttamaan eikä insestiäkään ole suljettu pois.
Isän ja pojan tapaamisia rajoitettiin laittomasti kolmen vuoden ajan. Asiamies sai rajoittamisesta valituskelpoisen päätöksen vasta kun vetosi istuvaan oikeusministeriin, jonka kautta Eduskunnan oikeusasiamiehen toimisto otti yhteyttä kunnan sosiaalijohtajaan. Tämän seurauksena tapaamiset vähennettiin puoleen.
Valtiovallan puolelta esitettiin EIT:lle, ettei rajoituksia tule ottaa käsittelyyn, koska asia hoitui kiitettävästi kansallisella tasolla oikeusasiamiehen interventiolla. Valton puolelta haluttiin siis kaapata ikään kuin omaksi ansioksi sekin, että isän asiamies oli niin sinnikäs, että sai oikeusasiamiehen tekemään täysin poikkeuksellisen intervention viranomaisen menettelyyn, vaikka siitä lopulta seurasi rangaistuksena tapaamisoikeuksien entistä raskaampi rajoittaminen.
Lasta itseään ei koko prosessin aikana haastateltu, vaan häntä ”tarkkailtiin”. Hänen oireilunsa syitä ei koskaan arvioitu ottamalla huomioon viranomaisen interventioiden vaikutusta. Murrosiässä poika oireili voimakkaasti ja joutui useita kertoja mielisairaalaan, josta hänet siirrettiin 18-vuotiaana nuorisokotiin. Hän ei palannut sijaisperheeseen tai isälleen. Tietenkään ei voida tietää, miten pojan elämä olisi mennyt, jos hän olisi saanut asua isänsä kanssa. Se ei olisi kuitenkaan missään nimessä voinut mennä tätä huonommin, vaikka hänet oli otettu valtiovallan hyvään huomaan.
EIT katsoi, että viranomainen oli loukannut ihmisoikeussopimusta päättäessään, ettei lasta pyritä kotiuttamaan. Tuomio tuli myös tapaamisten laittomasta rajoittamisesta. Isä ei hyväksynyt sitä, että valtio velvoitetaan maksamaan hänelle kompensaatiota perhe-elämän menettämisestä, vaan totesi sellaisen vain muistuttavan häntä vääryyksistä, joiden kohteeksi hän oli joutunut.
Olen kirjoittanut isälle kirjeen, jossa pyydän yhteydenottoa, mutta hän ei ole vastannut. Käsitykseni on, että hän menetti tämän tapauksen myötä sekä lapsensa että uskonsa oikeudenmukaiseen valtioon ja Jumalaan.
Tähän tapaukseen liittyy sellainen minulle kipeä muisto, että asiaa hoitanut yleinen oikeusavustaja menehtyi perheineen Khao Lakissa uudenvuoden aattona 2004. Vain vanhin tytär jäi henkiin. Ystäväni ei ehtinyt saada sitä tietoa, että hänen valituksensa oli läpäissyt EIT:n käsittelyynoton, mikä tieto olisi ollut hänelle riemukas voitto.
Esimerkki 6.
Tapaus alkoi lapsen huostaanotolla helmikuussa 2002. Rikosoikeuden käsittely päättyi HO:ssa tuomitsematta jättämiseen joulukuussa 2004. Lapsen huostaanotto ja tapaamisten rajoitukset jatkuivat aikuisikään asti.
Yksinhuoltajaäidin 5-vuotias poika otettiin kiireellisesti huostaan, kun päiväkodissa epäiltiin pojan joutuneen äitinsä seksuaalisen ahdistelun kohteeksi, koska hän leikki pyllyleikkejä muiden lasten kanssa. Lisäksi hänellä oli kehitysviivästymä ja hän oli aggressiivinen.
Keskussairaalan haastattelussa poika kiisti toistuvasti kenenkään ‘koskeneen häneen’. Poika oli innostunut siivoamisesta ja halusi pitää kumihansikkaita, ja oli päiväkodissa kertonut, että äitikin pitää kumihanskoja, ja että he olivat hommailleet yhdessä. Äidin kertoman mukaan hän oli värjännyt tukkaansa ja antanut väripakkauksessa olleet hanskat myös pojalle. Pojan kertoman mukaan he olivat äidin kanssa pesseet ikkunaa, kun siihen oli roiskunut väriä.
Poika tunnusti kaivaneensa omaa pyllyään hanskat kädessä oman sängyn alla, ettei äiti näe. Haastattelija ei suostunut kuulemaan lapsen kiistoja vaan väitti pojan edellispäivänä sanoneen, että äiti oli kosketellut pyllyä. Tähän 5-vuotias tivahti: ”Enkä sanonut, sen sä kuulit väärin.” Haastattelija ei reagoinut tähänkään vaan jatkoi omalla linjallaan. Poika tuli vihaiseksi ja hyökkäsi haastattelijan kimppuun klemmari kädessään. Lausunnon mukaan pojan aggressio johtui siitä, että käsiteltävä aihe oli hänelle niin vaikea.
Syyttäjä vaati äidille yhdeksän vuoden ehdotonta vankeusrangaistusta. Käräjäoikeudessa tuomiota ei tullut äänin 2--2; puheenjohtaja olisi tuominnut äidin. Hovioikeus ei muuttanut päätöstä. Poika on edelleen huostassa ja sijoitettuna perhekotiin. Sukulaisten tapaamisia on rajoitettu ankarasti. Prosessi huostaanotosta ja tapaamisten rajoituksista jatkuivat hallinto-oikeudessa tuloksetta. Nyt poika on täysikäinen.
Saan jouluisin äidiltä ja isovanhemmilta kortin. Epäröin tässäkin tapauksessa yhteydenottoa, kun nuo muistot ovat perheelle varmasti erittäin kipeitä.
Esimerkki 7.
Tapaus alkoi elokuussa 2003, eikä kaikkiin kanteluihin ole vielä saatu ratkaisua lokakuussa 2006. Nyttemmin tapaus on onneksi loppuunkäsitelty.
Elokuussa 2003 uusmaalaisessa pikkukunnassa asuvan perheen oveen koputti kaksi sosiaalityöntekijää. He ilmoittivat äidille, että perheen 3-vuotias tytär on otettu pakkohuostaan perhepäivähoitajan insesti-ilmoituksen perusteella ja siirretty asumaan tämän luo. Samalla tapaamiset kiellettiin ilman valituskelpoisia päätöksiä ensin lyhyiksi, sitten pidemmiksi ajoiksi. Isä sai ensimmäisen kerran tavata tytärtään sairaalan tutkimusosastolla noin neljä kuukautta huostaanotosta.
Perhepäivähoitaja, joka oli aikaisemminkin tehnyt insesti-ilmoituksia hoidossaan olleista lapsista, kertoi tytön olevan itkuinen ja masturboivan. Hän väitti tytön sanoneen, että hänet sidotaan kiinni ja hänestä otetaan valokuvia. Päivähoitajan mukaan tyttö myös pelkää kameroita, eikä halua mennä kotiin. Vanhemmat tai isovanhemmat eivät olleet huomanneet tytön masturboivan tai itkeskelevän kotona ja luonnehtivat häntä poikkeuksellisen reippaaksi lapseksi. Joudutaan kysymään, mikä päivähoidossa mahtoi aiheuttaa väitetyn käyttäytymisen.
Poliisi tutki asian ja oli sairaalan tekemien tutkimusten ja lausuntojen perusteella sitä mieltä, että sekä isä että äiti olivat syyllistyneet rikokseen. Tosin sen koommin sairaala kuin poliisikaan eivät osanneet yksilöidä, millaisesta hyväksikäytöstä oli ollut kyse. Sairaalan haastatteluissa tytöltä kysyttiin valokuvaamisesta ja narulla sitomisesta sekä siitä, oliko paikalla muita kuin isä ja äiti. Ehkä siis oletettiin, että kyseessä olisi lapsipornoa tuottava pedofiilijoukko.
Asiaa tutkinut ja lasta haastatellut sairaala oli muodollisesti käyttänyt apunaan Stakesin ohjeita. Lapsen haastattelunauhoitukset kuitenkin paljastivat, ettei ohjeistusta ollut lainkaan ymmärretty, vaan käytössä olivat ennakko-olettamasta johtuvat johdattelevat ja painostavat metodit, joilla haluttiin varmentaa päivähoitajan kertomat asiat.
Tytön haastattelussa oli mukana psykologin lisäksi lastenpsykiatri. Hän oli varustautunut narulla, jolla psykologi yritti saada tyttöä näyttämään psykologin jaloista, mistä kohdasta häntä itseään oli sidottu. Tutkimusvälineinä käytettiin lisäksi nukkekotia, jolla tytön olisi tullut ”leikkiä, että tämä on isä, tämä äiti ja tämä sinä itse”. Lasta pommitettiin jatkuvasti kysymyksillä ”kuka on satuttanut?”, ”mihin sattui?”, ”mihin teki kipeää?”, joihin hän ei osannut vastata mitään. Lausunnossa viitattiin myös siihen, että lapsi ei halunnut kotiin. Kyseinen väite on psykologin ennakko-olettamasta johtuva väärintulkinta siitä, mitä lapsi itse haastattelussa sanoo.
Sairaalan lausunnossa esitettiin joukko vaihtoehtoisia hypoteeseja muttei yksilöintiä siitä, mitkä seikat tukisivat tai sulkisivat pois muut kuin hyväksikäyttöä tukevat hypoteesit. Hyväksikäytön varmentumista osoitti tytön käyttäytyminen haastatteluissa. Haastattelujen lisäksi tehtiin niin sanottu MIM-vuorovaikutusarvio (Marschac Interaction Method) siitä, miten vanhemmat toimivat testitilanteessa lapsensa kanssa. MIM ei ole tieteellisesti testattu tutkimusmenetelmä, ja sillä pyritään arvioimaan, missä vanhemmat tarvitsevat tukea vanhemmuudelleen. Testissä vanhempi ja lapsi esimerkiksi syöttävät toisilleen rusinoita ja vaihtavat hassuja hattuja.
Arvio tehtiin lapsen oltua erotettuna vanhemmistaan neljä kuukautta. Vanhemmat olivat tilanteesta erittäin stressaantuneita, kun käynnissä oli heihin kohdistuva rikostutkinta lapsen seksuaalisesta pahoinpitelystä. Vanhempien ja lapsen vuorovaikutustilanteita seurannut psykologi kiinnitti huomiota siihen, että äiti oli vähäpuheinen ja isän ja lapsen välisessä tilanteessa oli jännittynyt tunnelma. Lausunnossa huomautetaan myös, että äidin ja lapsen väliltä puuttui läheinen kontakti. Ohjeissa kuitenkin määrätään, että vanhempi ja lapsi istuvat omilla tuoleillaan. Sairaalan lausunnossa tuettiin näillä subjektiivisilla tulkinnoilla käsitystä siitä, että hyväksikäyttö oli tapahtunut. Tutkinnan jälkeen lapselle tehtiin testejä, joissa todettiin hänen kärsivän traumasta ja hänelle suositeltiin pitkäaikaista terapiaa. Viranomaisen intervention vaikutusta vanhempien tai lapsen käyttäytymiseen ei arvioitu.
Asia eteni syyttäjälle, joka pitkän kädenväännön jälkeen teki syyttämättäjättämispäätöksen päivää ennen kuin asia tuli hallinto-oikeuden käsittelyyn. Hallinto-oikeus poikkeuksellisesti määräsi lapsen välittömästi kotiutettavaksi. Ratkaisu saattoi johtua siitä, että asiantuntijajäsenenä oli uutta tutkimusohjeistusta laatineen työryhmän puheenjohtaja.
TEO antoi lasta johdattelevasti haastatelleelle nuorelle psykologille huomautuksen vastaisuuden varalle. Myös haastatteluissa mukana ollut psykiatri sai vaisun huomautuksen, vaikka häntä oli jo aikaisemminkin huomautettu vastaavasta menettelystä.
Lapsen kotiuttamisen jälkeen lastensuojelu painosti perhettä jatkuvasti osallistumaan erilaisiin ‘huoli’ -palavereihin, joihin oli koottu kaikki naapurikuntien lastensuojelijat. Perhe kieltäytyi systemaattisesti yhteistyöstä. He kysyivät, olisiko kunta valmis korvamaan heille yksityisen terapian kulut 1.000 €. Ei ollut, vain heidän tarjoamansa terapia oli mahdollista, joten perhe hoiti terapiansa ilman kunnan tukea.
Prosessi ajoi vanhemmat avioeroon. Äiti koki mahdottomana asua kunnassa, joka oli määritellyt heidät seksuaalirikollisiksi. Isä ei suostunut luopumaan maatilastaan sossulan perättömien väitteiden vuoksi.
Tyttö on nyt 13-v, ja vanhempien kuvaaman mukaan erittäin omaehtoinen murkkuikäinen. En ole haastatellut häntä itseään siitä, muistaako hän vielä jotain noista ajoista. Vanhempiensa kanssa olen keskustellut usein.
Anu Suomela
[email protected]
040-570 3034
Lue myös Lokakuun liikkeen muita juttuja lastensuojelun puoskarointimenetelmiin liittyen:
Myyrä: Lastensuojelu salapoliisileikkinä: "(Yhteis)työ tekee vapaaksi!"
Perheeni tarina: Kotiäidin päiväkirja: "Mummun pedofiliahysteria satutti."
Tiina Liljeberg: Nykylastensuojelussa lapsen kuuleminen on mahdotonta
Niina Berg: Anneli Auer -kesäjatkis osa V: "70 x 7"
Leeni Ikonen: Hallinto-oikeudet – lastensuojelun sokea piste
Leeni Ikonen: Kuka laatisi tunnekylmän lastensuojelijan tunnistamisohjeet?
Muualla mediassa: Painajainen perheessä.
RSS Feed
