Valikoivaa havainnointia
SOS-Lapsikylä tarjoutuu suomalaisille kunnille kumppaniksi kokonaisvaltaisen toimintamallin luomiseksi lapsi- ja perhepalveluihin mutta ei näe olennaisia asioita sellaisen luomiseksi.
Varkauden kumppanuus SOS- Lapsikylän kanssa ei vähentänytkään huostaanottoja kuten luvattiin ja lastensuojelun kustannukset lisääntyivät.
SOS-Lapsikylä väittää tutkineensa Varkaudessa perheiden palveluiden käyttöä mutta onko se kuullut perheitä, tutkinut palveluiden sisältöä tai selvittänyt palvelujärjestelmän lainvastaisten käytäntöjen ja pseudopalveluiden roolin palvelutarpeiden kasaantumisessa?
Omituista on myös järjestön ahkera perhekuntoutuksen lobbaus. Eikö työntekijöillä ole tietoa perhekuntoutukseksi nimetyn palvelun ongelmista vai onko kyse vain asiakashankinnasta SOS- Lapsikylän omiin katastrofaalisia seurauksia tuottaneisiin perhekuntoutusyksiköihin?
SOS- Lapsikylälle toisi uskottavuutta, jos se ensin korjaisi ja hyvittäisi entisille asiakkailleen aiheuttamansa vauriot. Nyt SOS-Lapsikylä toimii kuin avionrikkoja, joka pakenee entisten puolisoidensa rikossyytteitä ja ruokkomaksuja, SOSmetoo- kampanjaa ja lähestymiskieltoja vihjaamalla että kyse on vain eksien ylisukupolvisista mielenterveysongelmista samaan aikaan kun etsii epätoivoisesti uutta rikasta kumppania kuntapampuista ja investointijohtajista.
Monet viimeaikaiset lastensuojelututkimukset todistavat yhteen ääneen, että asiakkaat jäävät vaille tarvitsemaansa apua. Lapsen edun kulmakivi; lasten kuuleminen ei toteudu lastensuojelu- tai sijaishuoltoprosessien missään vaiheessa (Oranen 2008; Heinonen 2011; Ikonen 2013; Syvälä 2013; Pajulammi 2014; Tolonen 2015). Vaikka kontrollikeskeinen riskiregiimi (riski- ja huolipuhe ja varhainen puuttuminen) on kaikkialla osoittautunut kalliiksi, tehottomaksi ja tuhoisaksi, siitä pidetään sitkeästi kiinni.
Sosiaalityöntekijät ja lastensuojelun käytännöt tuottavat itse palvelueksploosiota pyrkiessään rankaisemaan lakisääteisiä palveluja hakevia asiakkaita ja oikeuttamaan tehtyjä vääriä päätöksiä ja harhaista puuttumista asiakkaita leimaavilla turhilla tutkimuksilla ja lausuntopyynnöillä.
Sosiaalityöntekijät tuottavat asiakkaille tuen tarpeita -eivät tukea. Jos asiakas ei täytä työntekijän asettamia mielivaltaisia normaaliuden kriteerejä - kuuluu naksaus. Työntekijä poistaa byrokraattisen kaikkivoipaisuutensa varmistimen ja eliminoi riskiperheen. Näitä onnistuneita eliminointeja on tehty niin runsaasti, että syntyvyys on laskenut nälkävuosien tasolle ja kansalaiset ovat menettäneet luottamuksensa viranomaistoimintaan. Vain kaikista kovimmat selviytyvät tarjotusta "avusta".
Kertoo paljon lastensuojelu arvoista ja prioriteeteista, ettei muutamaa tuhatta maksavaa kotiapua tai koulunkäyntiavustajaa myönnetä perheille kuin pitkän taistelun jälkeen eikä yleensä muutamaa kuukautta pidemmäksi aikaa mutta sijaishuollon kumppaneille myönnetään silmää räpäyttämättä keskimäärin seitsemän vuotta kestävän hatarin tai jopa laittomin perustein tehdyn huostaanoton seurauksena pelkkiin hoitovuorokausimaksuihin noin. 200 000 perhehoidossa ja noin miljoona laitoshoidossa per lapsi.
Yksi suurimpia syitä kustannusten räjähtämiseen onkin sosiaalityöntekijöiden heikko, joskus olematon tietämys perustehtävästään ja siihen liittyvästä lainsäädännöstä.
Ongelmien eskaloitumiseen vaikuttaa jenkeistä Suomeen siirtynyt kolmesta poikki- käytäntö, jota sovelletaan siten, että avohuollon tukitoimia, joita voitaisiin myöntää lapselle 18- vuoteen asti ei saa kolmea kuukautta pidempään ja yleensä viimeistään kolmannesta pyynnöstä saada lakisääteisiä palveluja asiakasta rangaistaan raskailla kontrollitoimilla.
SOS-Lapsikylä kutsuu tätä rankaisumenettelyä lineaarisuusolettamaksi:
"Lapsiperheitä tuettaessa ajatellaan usein, että tuen tarve kehittyy lineaarisesti. Ensin perheiden avuksi mennään kevyemmällä palvelulla ja tarvittaessa avun määrää sekä osaamista lisätään asteittain. Korkeimmin koulutetut ammattilaiset astuvat yleensä kuvaan, kun tulipalo roihuaa täydessä liekissä. Liian myöhään.
Ajatus lineaarisesta kehityksestä ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Tutkimuksemme mukaan tuentarpeen alkuvaiheessa on käytettävissä keskimäärin 1-2 vuoden etsikkoaika, jolloin perhe oireilee ja heitä tuetaan 1-2 palvelulla. Tämän jälkeen tapahtuu jotain, jonka syihin olemme pureutumassa: perheen palvelujen käyttö räjähtää keskimäärin kuuteen palveluun. Avun määrä ei kuitenkaan ole ongelma, vaan koordinaation puute. Kun katsomme asiaa palvelujärjestelmästä käsin, saamme suruksemme huomata, että se tuottaa kalliin ”pitkän hännän”.
Kun moni yhtäaikainen palvelu ei kanna perheessä riittävästi hedelmää, tulee kuvaan yksittäinen kallis, yleensä lapselle suunnattu palvelu, useimmiten huostaanotto tai psykiatrinen hoito. Tässä pitkään kestävässä vaiheessa erityisen kummallista on, että kaikki perhettä tukeva ja itseohjautuvuutta lisäävä toiminta on vedetty pois. Tähän haluamme muutoksen.
Vaihtoehdoksi esitämme mallia, jossa vahvaa osaamista tarjotaan heti alkuvaiheessa, orastavissa asiakkuuksissa. On tärkeää tunnistaa potentiaaliset tulipalot ja sammuttaa ne ennen kuin roihahtaa. Todellisiin syihin pureutuminen heti tuen tarpeen alkuvaiheessa olisi keskeistä, jotta mahdollistettaisiin asteittainen palvelujärjestelmän otteen keventäminen ja perheen oman toimijuuden vahvistuminen. Päämääränä on tilanteen normalisointi ja perheen voimauttaminen. "
SOS-Lapsikylä tarjoutuu suomalaisille kunnille kumppaniksi kokonaisvaltaisen toimintamallin luomiseksi lapsi- ja perhepalveluihin mutta ei näe olennaisia asioita sellaisen luomiseksi.
Varkauden kumppanuus SOS- Lapsikylän kanssa ei vähentänytkään huostaanottoja kuten luvattiin ja lastensuojelun kustannukset lisääntyivät.
SOS-Lapsikylä väittää tutkineensa Varkaudessa perheiden palveluiden käyttöä mutta onko se kuullut perheitä, tutkinut palveluiden sisältöä tai selvittänyt palvelujärjestelmän lainvastaisten käytäntöjen ja pseudopalveluiden roolin palvelutarpeiden kasaantumisessa?
Omituista on myös järjestön ahkera perhekuntoutuksen lobbaus. Eikö työntekijöillä ole tietoa perhekuntoutukseksi nimetyn palvelun ongelmista vai onko kyse vain asiakashankinnasta SOS- Lapsikylän omiin katastrofaalisia seurauksia tuottaneisiin perhekuntoutusyksiköihin?
SOS- Lapsikylälle toisi uskottavuutta, jos se ensin korjaisi ja hyvittäisi entisille asiakkailleen aiheuttamansa vauriot. Nyt SOS-Lapsikylä toimii kuin avionrikkoja, joka pakenee entisten puolisoidensa rikossyytteitä ja ruokkomaksuja, SOSmetoo- kampanjaa ja lähestymiskieltoja vihjaamalla että kyse on vain eksien ylisukupolvisista mielenterveysongelmista samaan aikaan kun etsii epätoivoisesti uutta rikasta kumppania kuntapampuista ja investointijohtajista.
Monet viimeaikaiset lastensuojelututkimukset todistavat yhteen ääneen, että asiakkaat jäävät vaille tarvitsemaansa apua. Lapsen edun kulmakivi; lasten kuuleminen ei toteudu lastensuojelu- tai sijaishuoltoprosessien missään vaiheessa (Oranen 2008; Heinonen 2011; Ikonen 2013; Syvälä 2013; Pajulammi 2014; Tolonen 2015). Vaikka kontrollikeskeinen riskiregiimi (riski- ja huolipuhe ja varhainen puuttuminen) on kaikkialla osoittautunut kalliiksi, tehottomaksi ja tuhoisaksi, siitä pidetään sitkeästi kiinni.
Sosiaalityöntekijät ja lastensuojelun käytännöt tuottavat itse palvelueksploosiota pyrkiessään rankaisemaan lakisääteisiä palveluja hakevia asiakkaita ja oikeuttamaan tehtyjä vääriä päätöksiä ja harhaista puuttumista asiakkaita leimaavilla turhilla tutkimuksilla ja lausuntopyynnöillä.
Sosiaalityöntekijät tuottavat asiakkaille tuen tarpeita -eivät tukea. Jos asiakas ei täytä työntekijän asettamia mielivaltaisia normaaliuden kriteerejä - kuuluu naksaus. Työntekijä poistaa byrokraattisen kaikkivoipaisuutensa varmistimen ja eliminoi riskiperheen. Näitä onnistuneita eliminointeja on tehty niin runsaasti, että syntyvyys on laskenut nälkävuosien tasolle ja kansalaiset ovat menettäneet luottamuksensa viranomaistoimintaan. Vain kaikista kovimmat selviytyvät tarjotusta "avusta".
Kertoo paljon lastensuojelu arvoista ja prioriteeteista, ettei muutamaa tuhatta maksavaa kotiapua tai koulunkäyntiavustajaa myönnetä perheille kuin pitkän taistelun jälkeen eikä yleensä muutamaa kuukautta pidemmäksi aikaa mutta sijaishuollon kumppaneille myönnetään silmää räpäyttämättä keskimäärin seitsemän vuotta kestävän hatarin tai jopa laittomin perustein tehdyn huostaanoton seurauksena pelkkiin hoitovuorokausimaksuihin noin. 200 000 perhehoidossa ja noin miljoona laitoshoidossa per lapsi.
Yksi suurimpia syitä kustannusten räjähtämiseen onkin sosiaalityöntekijöiden heikko, joskus olematon tietämys perustehtävästään ja siihen liittyvästä lainsäädännöstä.
Ongelmien eskaloitumiseen vaikuttaa jenkeistä Suomeen siirtynyt kolmesta poikki- käytäntö, jota sovelletaan siten, että avohuollon tukitoimia, joita voitaisiin myöntää lapselle 18- vuoteen asti ei saa kolmea kuukautta pidempään ja yleensä viimeistään kolmannesta pyynnöstä saada lakisääteisiä palveluja asiakasta rangaistaan raskailla kontrollitoimilla.
SOS-Lapsikylä kutsuu tätä rankaisumenettelyä lineaarisuusolettamaksi:
"Lapsiperheitä tuettaessa ajatellaan usein, että tuen tarve kehittyy lineaarisesti. Ensin perheiden avuksi mennään kevyemmällä palvelulla ja tarvittaessa avun määrää sekä osaamista lisätään asteittain. Korkeimmin koulutetut ammattilaiset astuvat yleensä kuvaan, kun tulipalo roihuaa täydessä liekissä. Liian myöhään.
Ajatus lineaarisesta kehityksestä ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Tutkimuksemme mukaan tuentarpeen alkuvaiheessa on käytettävissä keskimäärin 1-2 vuoden etsikkoaika, jolloin perhe oireilee ja heitä tuetaan 1-2 palvelulla. Tämän jälkeen tapahtuu jotain, jonka syihin olemme pureutumassa: perheen palvelujen käyttö räjähtää keskimäärin kuuteen palveluun. Avun määrä ei kuitenkaan ole ongelma, vaan koordinaation puute. Kun katsomme asiaa palvelujärjestelmästä käsin, saamme suruksemme huomata, että se tuottaa kalliin ”pitkän hännän”.
Kun moni yhtäaikainen palvelu ei kanna perheessä riittävästi hedelmää, tulee kuvaan yksittäinen kallis, yleensä lapselle suunnattu palvelu, useimmiten huostaanotto tai psykiatrinen hoito. Tässä pitkään kestävässä vaiheessa erityisen kummallista on, että kaikki perhettä tukeva ja itseohjautuvuutta lisäävä toiminta on vedetty pois. Tähän haluamme muutoksen.
Vaihtoehdoksi esitämme mallia, jossa vahvaa osaamista tarjotaan heti alkuvaiheessa, orastavissa asiakkuuksissa. On tärkeää tunnistaa potentiaaliset tulipalot ja sammuttaa ne ennen kuin roihahtaa. Todellisiin syihin pureutuminen heti tuen tarpeen alkuvaiheessa olisi keskeistä, jotta mahdollistettaisiin asteittainen palvelujärjestelmän otteen keventäminen ja perheen oman toimijuuden vahvistuminen. Päämääränä on tilanteen normalisointi ja perheen voimauttaminen. "
SOS- Lapsikylä ei huomaa omia olettamiaan
SOS- Lapsikylän pinnallisesti muutosmyönteinen teksti todellisuudessa vahvistaa sijaishuollon luutuneita asenteita. Kirjoittaja ei huomaa lainkaan omia taustaolettamuksiaan eikä katteetonta brändi-, viranomais- ja järjestelmäuskoaan. SOS- Lapsikylän teksteissä ei myöskään kerrota lähteitä, joihin olettamat perustuvat.
Mitään näyttöä ei ole siitä, että lapsiperheitä tuettaisiin. Päinvastoin, Valtiontalouden tarkastusvirasto (VTV) on todennut tarkastuksessaan, ettei perheitä tueta kokonaisvaltaisesti missään lastensuojelun vaiheessa.
Perheiden avuksi ei mennä eikä palvelu ole palvelua. HuosTa tutkimuksen mukaan jopa 85% lapsista ei saa tarvitsemaansa palvelua ennen sijoitusta. Ritva Poikela tarkasteli väitöskirjatutkimuksessaan asiakassuunnitelman ja asiakastyön käytännön välistä suhdetta ja sai tutkimustuloksen, jonka mukaan suunnitelman tavoitteet asetettiin tarjolla olevan palveluvalikon mukaan, ei asiakkaan tarpeen kautta.
Kaikissa tapauksissa perheen oma tarve ohitettiin tai sitä ei edes havaittu, jollei ollut olemassa palvelua, joka olisi vastannut tarpeeseen. Työntekijät määrittelivät, jopa perheelle kertomatta, omia tavoitteita työllensä.
Väitöskirjan esimerkkiperheen perhetyöllä oli työntekijöiden yksin asetettu ja ääneen lausumaton tavoite tarkkailla ja arvioida perhettä, jolloin perheen kanssa yhdessä määritelty tuellinen tarve jäi kokonaan toteutumatta. Sen sijaan perhe koki kuormitusta palvelusta, jonka piti olla tuki. Palveluja vietäessä perheeseen ilmeni paljon häiriöitä ja uusia palvelumuotoja ei kehitetty työskentelyn aikana lainkaan.
Lopputuloksena on se, että hyvistä aikomuksista huolimatta palveluiden toteuttaminen ei tuottanut toivottua helpotusta perhe-elämään. Näennäisestä asiakaskeskeisyydestä huolimatta työ oli viranomaiskeskeistä (Poikela, 2010).
Sosiaalityön korkeakoulutus ei tuota työssä tarvittavia valmiuksia. Varatuomari Leeni Ikosen mukaan lastensuojelun ammattilaisen sekaantuminen yleensä pahentaa nuoren tilannetta. Sosiaalityön koulutus nojaa edelleen varhaiseen puuttumiseen ja Heiliöläis- Paloniemeläiseen lastensuojelulinjaukseen, joista on häivytetty pois lastensuojelun ja nykyisten lastensuojelujärjestöjen likainen ja kyseenalainen historia.
Tulipaloja ei havaita eikä sammuteta. Tulipalot eivät roihua perheissä vaan lastensuojelun korruptoituneessa rahoituksessa, tutkimuksessa ja päätöksenteossa. Lastensuojelun vapaapalokuntalaisiksi itsensä kuvittelevat puuttujat aiheuttavat perheissä enemmän haittaa kuin hyötyä etsiessään kuvittelemiaan tulipaloja.
Lastensuojelun perhepalvelut eivät palvele perheitä vaan viranomaisia ja sijaishuoltoa.
Perheen palvelujen käytön räjähtäminen ja huostaanotto on väistämätön seuraus "avohuollon tukitoimista", jotka ovat todellisuudessa huostaanoton pohjustamista. Mitään kummallista ei ole siinä, että kaikki perhettä tukeva toiminta on vedetty pois. Se on koko prosessin alkuperäinen tarkoituskin.
Juuri avuksi nimettyjen puuttumistoimien määrä on ongelma. Perheiden tarpeenmukaista apua ei ole ylipäätään olemassa/saatavilla ja avuksi kutsuttujen arviointien ja tukitoimien sisältö ja laatupuutteet muodostavat vakavan oikeusturvariskin mille hyvänsä perheelle.
Erilaisten pseudopalvelujen " johtamisessa" ja "koordinoinnissa" on jo tarpeeksi poliittisia suojatyöpaikkoja. Lastensuojelun johtamisen suurin ongelma on, että johdon rikoksia ja väärinkäytöksiä hoidetaan siirroilla ja tehtävänimikkeiden ja titteleiden vaihdoksilla, ei rikostuomioilla, korvausvelvoitteilla tai irtisanomisilla.
Väärin toimivasta johtajasta ei tule irtisanottua eikä tuomittua vaan väärin toimiva erityisosaaja, muutosjohtaja, konsultti tai terapeutti.
Lastensuojelun "vahva osaaminen" on orwellilaista psykokieltä, osaamisesta ei ole mitään tutkimusperustaista näyttöä.
Palvelujärjestelmän otteen keventämistä asiakkaasta ei tapahdu- huostaanotot ovat jo käytännössä pysyviä. SOS- Lapsikylissäkin kotiuttamisprosentti on vain kahdeksan.
LSKL:n mukaan sijaishuollossa yleinen käytäntö rajoittaa lasten ja vanhempien yhteydenpitoa viittaa siihen, että perheiden jälleenyhdistämistä ei lain tavoitteista huolimatta tehdä aktiivisesti. Näyttöä ei ole myöskään SOS- Lapsikylän haluista tai kyvyistä muuttaa vallitsevaa tilannetta.
SOS- Lapsikylä on kehittänyt perhekumppani- hankkeen tilanteisiin, joissa "perhe tehdyistä interventioista huolimatta ei näytä hyötyvän palveluista".
SOS-Lapsikylän tutkijat suuntaavat liikaa huomiota perheeseen ja perheen ominaisuuksiin etsiessään syytä siihen, miksi " annetut palvelut eivät hyödytä perhettä". He eivät tunnu huomaavan perheiden moninaisuutta ja erilaisia palvelutarpeita.
Huomion olisi voinut suunnata myös annettuihin palveluihin, jolloin olisi huomattu, etteivät ne olekaan palvelulupausten mukaista asiakkaiden tarpeen mukaista tukea.
SOS- Lapsikylän pinnallisesti muutosmyönteinen teksti todellisuudessa vahvistaa sijaishuollon luutuneita asenteita. Kirjoittaja ei huomaa lainkaan omia taustaolettamuksiaan eikä katteetonta brändi-, viranomais- ja järjestelmäuskoaan. SOS- Lapsikylän teksteissä ei myöskään kerrota lähteitä, joihin olettamat perustuvat.
Mitään näyttöä ei ole siitä, että lapsiperheitä tuettaisiin. Päinvastoin, Valtiontalouden tarkastusvirasto (VTV) on todennut tarkastuksessaan, ettei perheitä tueta kokonaisvaltaisesti missään lastensuojelun vaiheessa.
Perheiden avuksi ei mennä eikä palvelu ole palvelua. HuosTa tutkimuksen mukaan jopa 85% lapsista ei saa tarvitsemaansa palvelua ennen sijoitusta. Ritva Poikela tarkasteli väitöskirjatutkimuksessaan asiakassuunnitelman ja asiakastyön käytännön välistä suhdetta ja sai tutkimustuloksen, jonka mukaan suunnitelman tavoitteet asetettiin tarjolla olevan palveluvalikon mukaan, ei asiakkaan tarpeen kautta.
Kaikissa tapauksissa perheen oma tarve ohitettiin tai sitä ei edes havaittu, jollei ollut olemassa palvelua, joka olisi vastannut tarpeeseen. Työntekijät määrittelivät, jopa perheelle kertomatta, omia tavoitteita työllensä.
Väitöskirjan esimerkkiperheen perhetyöllä oli työntekijöiden yksin asetettu ja ääneen lausumaton tavoite tarkkailla ja arvioida perhettä, jolloin perheen kanssa yhdessä määritelty tuellinen tarve jäi kokonaan toteutumatta. Sen sijaan perhe koki kuormitusta palvelusta, jonka piti olla tuki. Palveluja vietäessä perheeseen ilmeni paljon häiriöitä ja uusia palvelumuotoja ei kehitetty työskentelyn aikana lainkaan.
Lopputuloksena on se, että hyvistä aikomuksista huolimatta palveluiden toteuttaminen ei tuottanut toivottua helpotusta perhe-elämään. Näennäisestä asiakaskeskeisyydestä huolimatta työ oli viranomaiskeskeistä (Poikela, 2010).
Sosiaalityön korkeakoulutus ei tuota työssä tarvittavia valmiuksia. Varatuomari Leeni Ikosen mukaan lastensuojelun ammattilaisen sekaantuminen yleensä pahentaa nuoren tilannetta. Sosiaalityön koulutus nojaa edelleen varhaiseen puuttumiseen ja Heiliöläis- Paloniemeläiseen lastensuojelulinjaukseen, joista on häivytetty pois lastensuojelun ja nykyisten lastensuojelujärjestöjen likainen ja kyseenalainen historia.
Tulipaloja ei havaita eikä sammuteta. Tulipalot eivät roihua perheissä vaan lastensuojelun korruptoituneessa rahoituksessa, tutkimuksessa ja päätöksenteossa. Lastensuojelun vapaapalokuntalaisiksi itsensä kuvittelevat puuttujat aiheuttavat perheissä enemmän haittaa kuin hyötyä etsiessään kuvittelemiaan tulipaloja.
Lastensuojelun perhepalvelut eivät palvele perheitä vaan viranomaisia ja sijaishuoltoa.
Perheen palvelujen käytön räjähtäminen ja huostaanotto on väistämätön seuraus "avohuollon tukitoimista", jotka ovat todellisuudessa huostaanoton pohjustamista. Mitään kummallista ei ole siinä, että kaikki perhettä tukeva toiminta on vedetty pois. Se on koko prosessin alkuperäinen tarkoituskin.
Juuri avuksi nimettyjen puuttumistoimien määrä on ongelma. Perheiden tarpeenmukaista apua ei ole ylipäätään olemassa/saatavilla ja avuksi kutsuttujen arviointien ja tukitoimien sisältö ja laatupuutteet muodostavat vakavan oikeusturvariskin mille hyvänsä perheelle.
Erilaisten pseudopalvelujen " johtamisessa" ja "koordinoinnissa" on jo tarpeeksi poliittisia suojatyöpaikkoja. Lastensuojelun johtamisen suurin ongelma on, että johdon rikoksia ja väärinkäytöksiä hoidetaan siirroilla ja tehtävänimikkeiden ja titteleiden vaihdoksilla, ei rikostuomioilla, korvausvelvoitteilla tai irtisanomisilla.
Väärin toimivasta johtajasta ei tule irtisanottua eikä tuomittua vaan väärin toimiva erityisosaaja, muutosjohtaja, konsultti tai terapeutti.
Lastensuojelun "vahva osaaminen" on orwellilaista psykokieltä, osaamisesta ei ole mitään tutkimusperustaista näyttöä.
Palvelujärjestelmän otteen keventämistä asiakkaasta ei tapahdu- huostaanotot ovat jo käytännössä pysyviä. SOS- Lapsikylissäkin kotiuttamisprosentti on vain kahdeksan.
LSKL:n mukaan sijaishuollossa yleinen käytäntö rajoittaa lasten ja vanhempien yhteydenpitoa viittaa siihen, että perheiden jälleenyhdistämistä ei lain tavoitteista huolimatta tehdä aktiivisesti. Näyttöä ei ole myöskään SOS- Lapsikylän haluista tai kyvyistä muuttaa vallitsevaa tilannetta.
SOS- Lapsikylä on kehittänyt perhekumppani- hankkeen tilanteisiin, joissa "perhe tehdyistä interventioista huolimatta ei näytä hyötyvän palveluista".
SOS-Lapsikylän tutkijat suuntaavat liikaa huomiota perheeseen ja perheen ominaisuuksiin etsiessään syytä siihen, miksi " annetut palvelut eivät hyödytä perhettä". He eivät tunnu huomaavan perheiden moninaisuutta ja erilaisia palvelutarpeita.
Huomion olisi voinut suunnata myös annettuihin palveluihin, jolloin olisi huomattu, etteivät ne olekaan palvelulupausten mukaista asiakkaiden tarpeen mukaista tukea.
Lastensuojelu on sijaishuollon edunvalvontaa
Lastensuojelujen palveluiden tarkoitus ei ole tukea vaan valvoa epäilyttäviksi luokiteltuja perheitä.
Kotiapua ja neurologian tutkimuksia lapselleen pyytänyt vanhempi voi saada suoraan ehdotuksen lapsen sijoituksesta tai hänelle tarjotaan perhetyötä ja lastenpsykiatrian tutkimukset, jotka tuottavat lastensuojelun ja intensiivisen perhetyön asiakkuuden, turhia mt- ja päihdeseulauksia ja perhekuntoutuksen, vanhemmuuden-, olosuhde- ja lastensuojelutarpeen arvioinnin jälkeen kalliin ja pitkäaikaisen huostaanoton.
Myös suomalaiseen sosiaalipalvelujärjestelmään on iskostunut amerikkalainen tosi- tv-sarjojen riskiajattelu ja asiakastyötä hallitsee riskiregiimi (riski- ja huolipuhe ja varhainen puuttuminen). Sosiaalihuollon ”kehittäjät” ponnistelevat saadakseen asiakkaiden jokaisen ohimenneen ongelman ja virheen rekisteröidyksi ja ”sosiaalirikosrekistereistä”- toisin kuin varsinaisista rikosrekistereistä- ikuisia.
Moniammatillista yhteistyötä ei tehdä aina asiakkaan auttamiseksi vaan oman edun, vallan ja reviirin varmistamiseksi. Ammatillisuuden nimissä haetaan ja korostetaan etäisyyttä asiakkaisiin. Yhteistä ihmisyyttä ei tunnusteta eikä jaeta. Koulutusten ansiosta vanhempia ja lapsia ei kyetä näkemään palveluun, oikeusturvaan tai asialliseen kohteluun oikeutettuina kansalaisina ja ihmisinä vaan epäiltävinä vaaratekijöinä ja riskeinä, joista on lupa tehdä huoliluokituksia, riskiarvioita, diagnooseja ja rikosepäilyjä hatarin ja laittomin perustein. Huono- osaisia asiakkaita syrjäytetään hartiavoimin.
Sosiaalityön asiantuntijat haluavat puhua vain toisille asiantuntijoille- asiakkuuksien välityksellä. Päätökset ja selvitykset tehdään omien asiantuntijoiden näkemyksiin turvauten- usein lapsia ja vanhempia tapaamatta.
Poislähettämisen kulttuuriin nojaavassa lastensuojelussa avohuollon tukitoimet tuottavat huostaanottoja ja työaika kuluu sijaishuollon verkostojen kanssa työskennellessä.
Asiakasosallisuus ja -lähtöisyys samoin kuin dialogisuus typistyy sanahelinäksi, jota ei aiotakaan toteuttaa. Avuksi kutsuttu toiminta tarkoittaa elävien yhteyksien katkaisua; asiakkaiden verkostojen ja voimavarojen ohittamista ja asiakkaiden arviointeja ja siirtelyä laitoksesta toiseen.
Päihdehoidossa samoin kuin lastensuojelussa toimii edelleen vanhanaikainen tiedemaailman siunaama komentotalous: tilataan palveluja tietty yksikkö ja annetaan hoitoa tietyn yksikön verran. Tuloksilla ei ole ollut väliä, hoitojen tulosten ja vaikuttavuuden tutkimus on ollut olematonta kummassakin. Kun tuloksia ei tule, avuntarvekin pysyy suurena ja asiakasvirta on taattu. Ihminen on vain nimi paperissa, joka kulkee viranomaiselta toiselle apua saamatta.
Kunnat ja STEA (RAY) ylläpitävät toimimatonta päihdehuoltoa ja lastensuojelua syytämällä rahaa tehottomille toimijoille, hankkeille ja hoidoille, jotka estävät aidon kilpailun ja tuloksellisten hoitojen ja toimintakäytäntöjen käyttöönoton.
Niin päihdehoidossa kuin lastensuojelussa ammatillista osaamista tärkeämpää on ollut hakurahamenettelyn osaaminen ja oikeiden suhdeverkostojen ylläpito. Valitettavasti tässä suhde- ja valtapelissä on menetetty ja menetetään säästettävissä olevia ihmishenkiä.
Tähänastisen toiminnan perusteella kuntien kannattaa hylätä SOS- Lapsikylän kumppanuustarjous, mikäli eivät halua lisätä huostaanottojen määrä ja lastensuojelun kustannuksia.
Lue myös:
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/sos-lapsikylan-kehittamistyo-varkaudessa-huostaanotot-ja-lastensuojelun-kustannukset-lisaantyivat
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelun-perhepalvelut-selkokielella
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/talous-ii-lastensuojelujarjestot-bisneksen-syrjassa
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/talous-iii-vanhemmuudenarviointi-kasvavana-bisneksena
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/takaa-lapsille-koulutus-lopeta-sijaishuollon-rahoitus
https://www.lokakuunliike.com/tiina-liljebergin-blogi/tarvitaanko-huostaanottoja-kysyy-sos-lapsikyla
https://www.lokakuunliike.com/perheeni-tarina/helyn-tarina-miun-lastani-ette-vie
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/sosiaalityon-tutkimus-tarvitsee-huostaanottoa
Lastensuojelujen palveluiden tarkoitus ei ole tukea vaan valvoa epäilyttäviksi luokiteltuja perheitä.
Kotiapua ja neurologian tutkimuksia lapselleen pyytänyt vanhempi voi saada suoraan ehdotuksen lapsen sijoituksesta tai hänelle tarjotaan perhetyötä ja lastenpsykiatrian tutkimukset, jotka tuottavat lastensuojelun ja intensiivisen perhetyön asiakkuuden, turhia mt- ja päihdeseulauksia ja perhekuntoutuksen, vanhemmuuden-, olosuhde- ja lastensuojelutarpeen arvioinnin jälkeen kalliin ja pitkäaikaisen huostaanoton.
Myös suomalaiseen sosiaalipalvelujärjestelmään on iskostunut amerikkalainen tosi- tv-sarjojen riskiajattelu ja asiakastyötä hallitsee riskiregiimi (riski- ja huolipuhe ja varhainen puuttuminen). Sosiaalihuollon ”kehittäjät” ponnistelevat saadakseen asiakkaiden jokaisen ohimenneen ongelman ja virheen rekisteröidyksi ja ”sosiaalirikosrekistereistä”- toisin kuin varsinaisista rikosrekistereistä- ikuisia.
Moniammatillista yhteistyötä ei tehdä aina asiakkaan auttamiseksi vaan oman edun, vallan ja reviirin varmistamiseksi. Ammatillisuuden nimissä haetaan ja korostetaan etäisyyttä asiakkaisiin. Yhteistä ihmisyyttä ei tunnusteta eikä jaeta. Koulutusten ansiosta vanhempia ja lapsia ei kyetä näkemään palveluun, oikeusturvaan tai asialliseen kohteluun oikeutettuina kansalaisina ja ihmisinä vaan epäiltävinä vaaratekijöinä ja riskeinä, joista on lupa tehdä huoliluokituksia, riskiarvioita, diagnooseja ja rikosepäilyjä hatarin ja laittomin perustein. Huono- osaisia asiakkaita syrjäytetään hartiavoimin.
Sosiaalityön asiantuntijat haluavat puhua vain toisille asiantuntijoille- asiakkuuksien välityksellä. Päätökset ja selvitykset tehdään omien asiantuntijoiden näkemyksiin turvauten- usein lapsia ja vanhempia tapaamatta.
Poislähettämisen kulttuuriin nojaavassa lastensuojelussa avohuollon tukitoimet tuottavat huostaanottoja ja työaika kuluu sijaishuollon verkostojen kanssa työskennellessä.
Asiakasosallisuus ja -lähtöisyys samoin kuin dialogisuus typistyy sanahelinäksi, jota ei aiotakaan toteuttaa. Avuksi kutsuttu toiminta tarkoittaa elävien yhteyksien katkaisua; asiakkaiden verkostojen ja voimavarojen ohittamista ja asiakkaiden arviointeja ja siirtelyä laitoksesta toiseen.
Päihdehoidossa samoin kuin lastensuojelussa toimii edelleen vanhanaikainen tiedemaailman siunaama komentotalous: tilataan palveluja tietty yksikkö ja annetaan hoitoa tietyn yksikön verran. Tuloksilla ei ole ollut väliä, hoitojen tulosten ja vaikuttavuuden tutkimus on ollut olematonta kummassakin. Kun tuloksia ei tule, avuntarvekin pysyy suurena ja asiakasvirta on taattu. Ihminen on vain nimi paperissa, joka kulkee viranomaiselta toiselle apua saamatta.
Kunnat ja STEA (RAY) ylläpitävät toimimatonta päihdehuoltoa ja lastensuojelua syytämällä rahaa tehottomille toimijoille, hankkeille ja hoidoille, jotka estävät aidon kilpailun ja tuloksellisten hoitojen ja toimintakäytäntöjen käyttöönoton.
Niin päihdehoidossa kuin lastensuojelussa ammatillista osaamista tärkeämpää on ollut hakurahamenettelyn osaaminen ja oikeiden suhdeverkostojen ylläpito. Valitettavasti tässä suhde- ja valtapelissä on menetetty ja menetetään säästettävissä olevia ihmishenkiä.
Tähänastisen toiminnan perusteella kuntien kannattaa hylätä SOS- Lapsikylän kumppanuustarjous, mikäli eivät halua lisätä huostaanottojen määrä ja lastensuojelun kustannuksia.
Lue myös:
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/sos-lapsikylan-kehittamistyo-varkaudessa-huostaanotot-ja-lastensuojelun-kustannukset-lisaantyivat
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelun-perhepalvelut-selkokielella
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/talous-ii-lastensuojelujarjestot-bisneksen-syrjassa
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/talous-iii-vanhemmuudenarviointi-kasvavana-bisneksena
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/takaa-lapsille-koulutus-lopeta-sijaishuollon-rahoitus
https://www.lokakuunliike.com/tiina-liljebergin-blogi/tarvitaanko-huostaanottoja-kysyy-sos-lapsikyla
https://www.lokakuunliike.com/perheeni-tarina/helyn-tarina-miun-lastani-ette-vie
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/sosiaalityon-tutkimus-tarvitsee-huostaanottoa
RSS Feed
