Niin lastensuojelussa kuin psykiatriassa ideologioita ja toimintakäytäntöjä määrittää se kenen annetaan puhua ja kenen tarinoita kuullaan ja uskotaan.
Jorma Heikkisen mukaan "Sanojen mahti on yhä olemassa.
Sanojen voima on olemassa.
Käyttämällä sanoja ja lauseita oikein niille tarkoitetuissa yhteyksissä monet ovet aukeavat ja sulkeutuvat.
Lastensuojelua koskeva sanasto ja käsitteistö on kehittynyt vuosikymmeniä elleipä satoja vuosia sillä historiassa on aina ilmennyt rikkaiden ja varakkaiden tarve riistää köyhempien väestönosien vanhempien lapset. Tämän sanaston ovat kehittäneet yksinomaan huostaanottotoimintaa harjoittavat. Perheillä tai lapsilla ei ole ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa tämän sanaston ja käsitteistön syntyyn. Heidän tarinoitaan ei ole kuultu eikä uskottu.
Kaltoinkohtelun, puutteellisen vanhemmuuden tai mielisairauksien määritelmät ja tunnistusohjeet perustuvat edelleen valtaapitävien edunvalvontaa vahvistaviin tarinoihin ja käsityksiin normaalista.
Sosiaalityön toimintakäytännöt perustuvat työntekijöiden tarinallistettuun huoleen, ei asiakkaiden todettuihin tarpeisiin. Lasten kaltoinkohtelun riskitekijöinä pidetään mm. suurperheellisyyttä, yksinhuoltajuutta, pienituloisuutta, kiirettä ja haluttomuutta avautua parisuhdeasioista.
Ben Furmanin väittämä psykiatrian hoitojärjestelmän luonteesta sopii myös sosiaalityöhön: ”Psykiatrista hoitojärjestelmää ei ole milloinkaan luotu asiakkaita varten. Se on pikemminkin keskinäisen kädenväännön tuloksena syntynyt eri ammattiryhmien etuja ja uskottavuutta palveleva alati muuttuva rakennelma, jonka tehtävänä ei ole auttaa asiakkaita/potilaita parantumaan vaan edistää työntekijöiden hyvinvointia ja arvostusta yhteiskunnassa.”
Sosiaalitieteissä psykoanalyysistä ehti jo tulla sekulaari uskonto ja maailmanselitys, kunnes se syrjäytettiin vallasta DSM-III-luokituksen avulla.
Furmanin mukaan ”uusi ja uljas DSM-III luokitus synnytti vaikutelman, että siinä listatut psykiatriset häiriönimikkeet numerokoodeineen ja kriteereineen olivat spesifejä toisistaan selkeästi erotettavissa oikeasti olemassa olevia häiriötiloja. Todellisuudessa diagnostical and statistical manual of mental disorders III oli pelkkä epätieteellinen kyhäelmä, lukemattomien äänestysten ja kädenvääntöjen tulos, professorien keskenään kasaan harsima kompromissi, joka tuotti Amerikan psykiatriyhdistykselle miljoonia ja antoi psykiatrialle sitä statusta ja uskottavuutta, jota vailla se oli.
Samalla psykiatreista tuli lääketeollisuuden hyvin palkattuja juoksupoikia, joiden tehtäväksi tuli viedä biologisen psykiatrian lääkekeskeistä ”ilosanomaa” niin muille lääkäreille kuin myös suurelle yleisölle ja uskotella, että lääketeollisuuden kilvan kehittämät erilaiset aivotoimintaan vaikuttavat kemikaalit olivat psykiatristen sairauksien täsmälääkkeitä.”
Furmanin mukaan biologisen psykiatrian myötä sekä aikuisten että lasten diagnosoiminen ja systemaattinen lääkitseminen on saanut epidemiologiset mittasuhteet. Olemme luoneet järjestelmän, jossa kukaan ei saa ongelmiinsa mitään apua ilman diagnoosia – ja diagnoosin saaminen taas johtaa aina ihmisen lääkitsemiseen.
Samat havainnot pätevät sosiaalityöhön, erityisesti lastensuojeluun.
Auttamisnarratiiviin kuuluu selkeä ja tunnistettava oirekuva/ongelma ja asiantuntijavaltaan- ja viisauteen uskova potilas joka saa asiantuntijan avulla toimivan avun.
Auttamisnarratiivia ei yleensä kyseenalaisteta, ainoastaan tarinaan sopimaton asiakas/potilas ja tämän kokemus.
Narratiivia ei perusteta asiakkaan/potilaan kokemuksiin vaan päinvastoin. Mikäli asiakas ei sovi tarinaan, hän on yhteistyökyvytön/-haluton.
Tuttuun narratiiviin on myös helppo sovittaa kokemuksia. Viime aikoina lastensuojelussa ovat lisääntyneet väärät insestiepäilyt .
Lastensuojelulaitoksissa löydetään traumaterapiakoulutusten myötä erittäin harvinaista DID- häiriöitä (Dissociative Identity Disorder eli dissosiatiivinen identiteettihäiriö).
Kirjallisuuden ja elokuvateollisuuden suhteettoman suuri kiinnostus dissosiaatiohäiriöön on luonut tutut puhunnat, roolit, käsikirjoituksen ja tulkintakehyksen, joihon voi helposti solahtaa. Dissosiaatiohäiriö on valmiiksi käsikirjoitettu spektaakkeli, jota kuuluu seurata empaattisesti ja jonka kritisoimisesta seuraa sydämettömän lasten- ja naistenvihaajan leima.
Palvelujärjestelmä ei tunnista eikä puutu kaltoinkohteluun, jossa tarina on väärä eli uhri, tekijä ja/ tai kaltoinkohtelu poikkeaa asiantuntijan ennaltamäärittelemistä kategorioista. "Hyvän" statuksen omaavan vauraan ja/ tai koulutetun henkilön tuottamaan väkivaltaan on miltei mahdotonta saada apua tai oikeutta.
Pahalla on kyky naamioitua hyväksi ja se kätkeytyy usein vastakohtaansa. Eniten työpaikkakiusaamista esiintyykin kirkon ja sosiaali- ja terveydenhuollon työpaikoissa.
Se, ettei kaltoinkohtelun kulku roolituksineen vastaa auttajan omaksumaa narratiivia voi herättää auttajassa epäuskon lisäksi raivoa, valehtelusyytöksiä ja vaientamisen- ja rankaisunhalua kertojaa kohtaan.
Varatuomari Leeni Ikonen kertoo kuinka sosiaalitarkastaja vastasi sijaishuollon epäkohdista kertovalle Juusolle: "Miksi sinä valehtelet". Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilan mukaan lastensuojelulaitoksia tarkastavia voidaan ohjeistaa: " Olkaa varuillaan, nämä lapset sitten valehtelevat ". Oikeusasiamieheltä myöhemmin huomautuksen saaneen Loikalan kartanon toimitusjohtaja Heidi Rauha evästi mediaa kertomalla kuinka " meidän nuoret eivät valitettavasti ole niitä luotettavimpia (Laajarinne, 2014, 140) . "
Fabrikointi eli asiakirjojen vääristely ja tehtailu työntekijän usein väärien päätösten oikeuttamiseksi on suomalaisessakin sosiaalityössä yllättävän yleistä. Sosiaalityön tutkijat kuitenkin kääntävät/ mitätöivät lastensuojelun harjoittaman tahallisen ja tarkoituksellisen vääristelytoiminnan sosiaalityöntekijöiden "mielen sanoiksi", "hiljaiseksi tiedoksi" tai asiakkaiden kokemuksiksi siitä miten "eletty korvaa tai korjaa luetun."
Pitkän linjan lastensuojelutyöntekijä ja sijaisäiti Raili Miettinen korostaa , että ainoa todellinen asiantuntija on ihminen itse omassa elämässään, muut ovat vain sivustahuutelijoita. Jos perhe tai lapsi ei ole itse osallisena ratkaisukeinoissa, niin ne eivät toimi:
"Kokemukseni mukaan ns. asiantuntijaviisaus auttamiskeinona on harha. Asiantuntijat kyllä osaavat suurennuslasin kanssa tarkkailla ihmisiä, mutta heillä ei ole keinoja konkreettisesti auttaa heitä. Tutkimukset ovat jopa pahimmillaan leimaavia, varsinkin lapsille. Mitä hyötyä on tietää, että lapsella on oppimisvaikeuksia, jos häntä ei kuitenkaan pystytä tai haluta auttaa?
Jos lastensuojelun avohuollon tukitoimet ovat pääsääntöisesti asiantuntijaistuntoja, eikä mitään muuta ole tarjolla, niin eihän siitä voi seurata muuta kuin umpikuja, eli huostaanotto. Prosessissa ei haetakaan ratkaisua ongelmaan, vaan etsitään vikaa ja syytä, joka halutaan asiantuntijan viisaudella korjata.
Ironista tässä kaikessa on vahva usko siihen, että jossakin on joku asiantuntija eli sijaishuolto, joka korjaa lapsen. Ei ole. Mekin jouduimme sijaisvanhempina aina itse etsimään keinot, jotka auttoivat lasta jumitilanteesta eteenpäin. Ns. asiantuntijoista oli varsin vähän apua. Ne konkreettiset teot, joita lapsen kanssa tehtiin, olisi voitu tehdä kotikunnassakin."
Jukka Laajarinne kertoo kuinka 1700- luvulla vanhempia syytettiin Ruotsissa korkeasta lapsikuolleisuudesta samaan aikaan kun kuolleisuus oli Tukholman lastenkodeissa kolminkertainen verrattuna köyhäinhoidon kotiavustusta saaneisiin lapsiin.
Nykyisin äidin kovakouraisesta tarttumisesta lapsen käteen tuomat mustelmat voivat johtaa väkivaltaepäilyihin ja lapsen passitukseen mielisairaalaan, jossa mielisairaanhoitajien retuuttamisesta, paiskomisesta ja matottamisesta syntyy lapselle ruhjeita, mustelmia, painajaisia ja ahdistustiloja enemmän kuin osaston ulkopuolisesta elämästä koskaan ( Laajarinne, 2011,132-133).
Kokemusasiantuntijuus tarkoittaa pitkälti oikeaa, vallassa olevia myyttejä vahvistavaa tarinaa. Ilman oikeaa tarinaa ei tule kuulluksi kokemusasiantuntijana.
Kokemusasiantuntijan samoin kuin käännynnäisen tehtävä on tuottaa pelastustarinaa, jossa on selkeä kiihdytyskaari, kiihdyttäviä ja traagisia henkilökohtaisia paljastuksia ja onnellinen loppu.
Kokemusasiantuntija on väline, instrumentti, jonka avulla asiantuntija oikeuttaa oman olemassaolonsa, ammatillisen edunvalvontansa ja vallan- ja reviirinlaajennuspyrkimyksensä. Kokemusasiantuntijan avulla tietämiseensä tukehtuva ja tahrattomuuden vankilaan itsensä vanginnut asiantuntija voi tirkistellä toiseutta ja paheellista "maailmaa" luvallisesti ja turvallisesti oman "kunniallisuutensa" säilyttäen ja itsensä ja ihmisyytensä piilottaen.
Sijaishuollon myyttiset selviytymistarinat muistuttavatkin usein ihmesatuja ja pelastustodistuksia. Niissä on ihmesadun rakenne, selitys/pyhitys koetulle väkivallalle ja menestysteologialle tyypillinen säätynousu- loppu.
Lastensuojelun mytologiassa pahaa väkivaltaa ja syntipukkeja edustavat lastensuojelun vallankäyttöä vastustavat lapset ja biologiset vanhemmat ja hyvää väkivaltaa sijaishuollon sijaisvanhemmat ja lastensuojelubyrokraatit. Jälkimmäisten tehtävä on pelastaa lapset "hyvään väkivaltaan" ( huostaanottoihin) turvautuen itseltään ja / tai epätäydellisiltä vanhemmiltaan, joille on varattu konnan ja väärän sankarin roolit. Sijaishuollon edunvalvojat taas esiintyvät maagisten kykyjen lahjoittajina, lähettäjinä ja auttajina.
Myyttiset kertomukset ja selitykset muuttavat uhraamisen kaikkien silmissä hyveelliseksi ja pyhäksi velvollisuudeksi johon kaikkien pitää osallistua ja jonka oikeutusta ei voi epäillä ilman kohtalokkaita seurauksia.
Myytin kautta rituaalisen väkivallan kulloinkin vallitseva muoto pyhittyy.
Pahan arkipäiväisyys tai banaalisuus tarkoittaa filosofi Hannah Arendtin ajattelussa sitä, että pahuus menee sisään yhteiskunnan rakenteisiin. Ihminen on siten helppo osasyyllistää pahantekoon tekemällä itse toiminnasta normaalia ja arkista. Tähän liittyy sokea totteleminen ja sääntöjen seuraaminen, velvollisuuden suorittaminen, oman toiminnan ylevöittäminen sekä vahva byrokratia.
Lastensuojelussa ja psykiatriassa onnistuminen tarkoittaa toimenpiteiden kohteen normalisoimista ja sopeuttamista työntekijän käsitysten mukaiseksi.
Pahan tekeminen tai rutinoitunut vihakäytäntö ei edellytä uskallusta kokea tai tunnistaa vihan tunnetta tai henkilökohtaista vihamotiivia.
Järjestelmällistä väkivaltaa valmisteltiin ja valmistellaan yhä vihapuheella, joka mitätöi puheen kohteena olevat ihmiset ja väestönosat ongelmiksi, riskeiksi, huonommaksi ainekseksi, rasitteiksi ja turhiksi kulueriksi.
Kun viha on häivytetty kansakunnan, naisten ja lasten suojelun nimissä huoli-, riski-, puhtaus- ja puuttumispuheeksi ja -tarinoiksi ja ositettu toisistaan eriytyneiksi asetuksiksi, hallinnolliseksi ohjeiksi, suoritteiksi, kokouksiksi, kirjauksiksi, rajoitustoimiksi ja aikatauluiksi joukkotuhoaminen voi alkaa.
"Normaalit ihmiset eivät tiedä, että kaikki on mahdollista”, kirjoitti ranskalainen David Rousset keskitysleirikokemuksistaan. ”Normaalien ihmisten normaalisuus estää pitkäksi aikaa tehokkaimmin totalitaaristen joukkorikosten paljastumisen”, kirjoittaa Arendt ja korostaa , että vahva kansalaisyhteiskunta takaa kansalaisten kontrollin pakkovaltaa käyttävää valtiota, markkinatyranniaa, hallitsemattomia sosiaalisia prosesseja ja ihmisten hallinnointipyrkimyksiä vastaan.
Sellainen kansalaisyhteiskunta, jossa on tilaa kaikkien kysymyksille , kokemuksille ja tarinoille.
Jussi Valtonen kertoo Lääkärilehden Keiden tarinoita kuullaan- artikkelissa:
"Nev Jonesin tarina toipumisestaan ei ole se, jonka olemme tottuneet kuulemaan.
Sairastuttuaan Jones joutui jättämään väitöskirjansa filosofiasta kesken. Kun hän – hoitotyöntekijänsä kehotuksesta – kertoi vaikeuksistaan, hän sai potkut koulutusohjelmastaan ja hänen stipendinsä katkaistiin. Hän kertoo tämän olleen traumaattisempaa kuin mikään hänen oireistaan. Hänen mielenterveytensä romahti, ja hän jäi sosiaalisesti eristyksiin.
Onnellisesti päättyvässä mielenterveysdraamassa nähdään tässä kohdassa yleensä hoitohenkilökunnan pelastava väliintulo: avuttomana riutuvan potilaan pelastaa – viimein! – oikea diagnoosi, lääkitys, terapia tai vähintäänkin viisas kliinikko, joka lopulta sanoo oikeat sanat. Me psyko-ammattilaiset pidämme näistä tarinoista, ja myös toimittajat näyttävät mielellään kirjoittavan juuri näitä draamankaaria.
Nev Jones kuitenkin kertoo, että vaikka hoitotyöntekijöistä oli apua, hoito ei estänyt häntä vajoamasta syvään masennukseen, toivottomuuteen ja työkyvyttömyyteen. Hän vietti päivänsä tuijottaen seinää jaksaen tuskin syödä tai peseytyä.
Professori Jonesin mukaan kulttuurinen ymmärryksemme psykooseista on vahingollisesti kapeutunut. Historialliset, kulttuuriset, taiteelliset, kaunokirjalliset ja hengelliset yhteydet merkitysten löytämiseksi äärimmäisistä kokemuksista on Jonesin mukaan katkottu. Kulttuurimme patologisoi armotta kaiken minkä voi luokitella psykoottiseksi, Jones sanoo, ja avarampi, moniäänisempi ja rikkaampi kulttuurinen diskurssi on kadotettu. Jonesin mukaan psykoottisten kokemusten integroiminen omaan minäkuvaan on tehty mahdottomaksi, vaikka yksilö itse pitäisi niitä merkityksellisinä.
Jonesin kokemukset eivät mahtuneet niihin "köyhdytettyihin tukkukäsitteisiin ja -luokituksiin", joihin ammattiauttajat yrittivät niitä hänen mukaansa pakottaa. Hän ei kokenut saaneensa apua lääkityksestä, ja psykooseihin sovelletun kognitiivisen psykoterapian hän koki vahingolliseksi. Terapian patologisoiva ydinsanoma oli, että hänen tapansa ajatella oli perustavasti virheellinen, lähtökohta jota hän ei – edelleenkään –filosofisesti hyväksy.
Mikä Jonesin sitten pelasti? Tarjous tutulta professorilta tehdä väitöskirja psykologian koulutusohjelmassa, josta oli yllättäen vapautunut paikka. Jones kertoo, että luennoille meneminen oli kuin ihme. Hänen odotettiin käyttäytyvän kuten huippulahjakas opiskelija, joten niin hän teki. Vaikka psykoottiset oireet eivät hävinneet, opinnot opetusvelvollisuuksineen veivät niin paljon aikaa, että hän ei ehtinyt enää märehtiä oireitaan".
Itseapukirjallisuudessa korostetaan usein hyvinvoinnin ja parantumisen ehtona tarinan romahduttamista. Ihmisen on romahdutettava häneen iskostettu negatiivista kierrettä ja itsensätoteuttavia profetioita tuottava käsitys itsestään virheellisenä ja sairaana epäonnistujana.
On opittava tunnistamaan väkivalta: toisen näkeminen ja luokittelu vain heikkouksien ja puutteiden kautta. Paskaposti on uskallettava palauttaa takaisin lähettäjälleen olipa se sitten lapsuuden/sijaisperhe, auttamisjärjestelmä tai asiantuntija.
Sijaishuoltoon siirretyn saamelaisen Seija Maggan sijaisvanhemmat tuntuivat hirveän vanhoilta. Eivät he pahoja olleet, eikä Seija heitä pelännyt, mutta lämpö ja kodikkuus puuttuivat. Kunpa siellä olisi ollut sisko, veli tai vaikka serkku, mutta he olivat jo keskikoulussa muualla.
Seija ei syytä sijaisvanhempiaan mistään, mutta ei hän sijaiskodissaan saanut hoivaa tai mitään, mikä liittyy rakkauteen.
Hänen oli pärjättävä yksin. Pidettävä huolta itsestään ja selvittävä.
Kouluajat asuntolassa jättivät monia jälkiä nuoren naisen elämään. Kun Seija ensimmäisen kerran pääsi syyslomalle, hän ei enää puhunut saamea.
Seija rakensi ympärilleen suojamuurin.
Vielä aikuisenakin hän vältti joutumasta huomion keskipisteeksi, jotta saamelaisuus ei paljastuisi.
Omien tyttärien syntyminen muutti kaiken. Se pakotti hänet avaamaan suunsa saamen kielellä. Hän oli silloin kolmekymppinen. Kielettömyys oli ollut hänen arka kohtansa eikä hän halunnut kaksoistyttärilleen samaa kohtaloa. Hänen oli annettava heille mahdollisuus.
Seija alkoi puhua tytöille saamea ensin salaa kotona, vanhemmilleen hän puhui edelleen suomea. Pikkuhiljaa rohkeus kasvoi.
Hän osti itselleen saamenpuvun.
Seurasi kielitunteja, itsetunnon kohoamista, identiteetin vahvistumista, opettajan sijaisuus ja muun muassa saamenkielisen päiväkodin perustaminen Inariin. Kautokeinon saamelaisessa korkeakoulussa hän opiskeli 2000-luvulla lopulta opettajaksi.
Kului vuosia ja vuosikymmeniä, mutta suru painoi edelleen Seijan rinnassa.
Miksi syvimmät traumat purkautuivat vasta viisikymppisenä?
– Ehkä uskalsin vihdoin avata sydämeni, koska olin rakastunut ja minulla oli turvallinen ja luottavainen olo, hän sanoo nyt.
– Kun kirkko pyysi saamelaisilta anteeksi, niin pala tuli kurkkuun. Tuntuihan se hyvältä, hän myöntää.
– En odota, että valtio pyytäisi saamelaisilta anteeksi. Toivon vain, että väheksyntä loppuisi.
Amanda Kernell on tehnyt saamelaisten asuntolakokemuksista elokuvan Saamelaisveri (Sameblod), joka saapuu Suomen elokuvateattereihin 29. syyskuuta 2017.
Näyttelijä Eero Enqvistiä auttoi väkivallasta selviytymisessä huumori ja mielikuvitus.
Hän syntyi alkoholistiperheeseen josta hänet otettiin lapsena huostaan. Eero kertoo, että oudolla tavalla lapsuudenkodin ilmapiiri siirtyi myös kasvatusperheeseen.
”Siellä käytettiin selkäsaunaa rangaistuskeinona. Taustaamme ei otettu huomioon eikä siitä puhuttu. Me olimme vakavasti traumatisoituneita.”
Kun Eero oli kovassa kuumeessa ja näki hallusinaatioita, häntä ei viety lääkäriin. Kasvatusvanhemmat eivät ottaneet syliin tai yrittäneet lohduttaa.
Pahinta oli eristäminen. Ruokapöydässä Eero laitettiin istumaan erilleen muista, ja hän söi ruokansa muoviastioista.
”Söin vuosikausia selkä muihin päin. Moniin kyläpaikkoihin minua ja veljeäni ei otettu mukaan. Taustaamme vihjattiin kuitenkin nimittelemällä.”
Joskus syödessään Eero onnistui kuvittelemaan, että hän oli parempaa väkeä ja muut palvelijoita.
”Minulla oli hyvin vilkas mielikuvitus, ja keksin jatkuvasti omia juttuja.”
Aikuisena Eerolle tarjottiin mahdollisuutta pitkäaikaiseen terapiaan, mutta hän ei tuntenut tarvitsevansa sitä.
”Minulla on itseterapoituva mieli”, Eero sanoo.
Nykyisin Eero on hyväksynyt historiansa, eikä asiaan liity enää häpeää. Haastava elämä on tuonut laajan tunnerekisterin, taidon aistia mielialoja ja tunnelmia ja kuuntelemisen taidon, joita voi hyödyntää näyttelijän työssä.
”Olen etuoikeutettu, sillä olen saanut elää eriskummallisen elämän”, sanoo Eero Enqvist avoin katse sinisissä silmissään.
Yrittäjä Jussi Kuosmanen korostaa James Fallonin tavoin rakkauden merkitystä ongelmista selviytymisessä:
"Rakkaus on kuin vesisade. Se kastelee tasapuolisesti kaikki, joilla ei ole sateenvarjoa. Ylimielisyyden sateenvarjoa."
"Kun aikoinaan selvisin oman pääni aiheuttamasta alennustilasta, en selvinnyt yhteiskunnan avulla, vaan siitä huolimatta. Selvisin rakkauden varassa. Kaltaiseni selkään ja munille potkitun paskasakin rakkauden varassa".