Joitakin viikkoja remonttimiehet luokassani suorittivat korjauksia. Tuli sitten päivä, jolloin traktorimiehet tulivat siirtämään pulpetit takaisin. Kun kaikki oli valmista, suoritettiin tarkastus, jonka yhteydessä opettaja sai kiitokset asiaan puuttumisesta.
Ei perustettu työryhmää miettimään, onko korjaustarvetta. Ei siirretty asiaa seuraavana vuonna tehtävään budjettiin kirjattavaksi tuonnempana mahdollisesti tehtäviä toimenpiteitä varten. Ei ryhdytty etsimään vikaa opettajasta, joka asiaan puuttui. Vasta myöhemmin tiedostin, miten tärkeiksi lapset ja opetustyö koettiin. Mainittakoon, että kysymyksessä oli köyhä keskipohjalainen kunta, jossa katsottiin, että asioiden hoitamattomuus tulisi ennen pitkää paljon kalliimmaksi kuin niiden hoitaminen. Sama kunta profiloitui niihin aikoihin myös muullakin tavalla. Se oli ensimmäisten kuntien joukossa järjestämässä koululaisille välipalaa. Hedelmät, jogurtit, kaakao ja karjalanpiirakat tulivat niidenkin lasten ulottuville, joilla kotona niihin ei ollut varaa. Olen seurannut kyseisen kunnan kehitystä vuosikymmenien aikana sieltä jo aikoja sitten pois muuttaneena. Päättäjät ovat vaihtuneet moneen kertaan. Lama on tullut, mennyt ja taas tullut, mutta lapsiystävällinen asenneilmapiiri on säilynyt. Pieni kunta on osannut hoitaa asiansa siinä tärkeysjärjestyksessä, että kuntaliitoksiin ei ole ollut vieläkään tarvetta. Lapsiin kohdistuneet panostukset eivät ole kuntaa kaataneet vaan luultavasti pitäneet sen pystyssä.
Yhdeksännen luokan tyttöoppilaani saapui kouluun joka päivä samoissa vaatteissa. Lopulta katsoin aiheelliseksi puuttua asiaan, kun vaatteet olivat lähes riekaleina. Asia ei johtunut muoti-ilmiöstä vaan silkasta varattomuudesta. Keskustelin oppilaani kanssa ja hän antoi minulle luvan toimia. Soitin paikalliseen sosiaalitoimistoon. Asiaa pidettiin niin tärkeänä, että vielä samana päivänä saimme tytön kanssa luvan saapua oppituntien jälkeen virkailijan työhuoneeseen. Tytölle kirjoitettiin lappu kaikkien sellaisten vaatteiden hankintaa varten, mitä hän kertoi tarvitsevansa. Työntekijä kiitteli, että olimme tulleet tärkeälle asialle. Vielä samana päivänä tyttö teki tarvittavat vaatehankinnat. Oli hyvin palkitsevaa nähdä, kun hän seuraavana päivänä saapui kouluun hyvin onnellisena uudenuutukaisessa farkkupuvussaan. Oli myös ilo kertoa kiitokset sosiaalityöntekijälle, joka hoiti asian niin nopeasti, itsenäisesti ja inhimillisesti. Elettiin 1990-luvun alkua.
Eri hallinnonalojen yhteistyö alaikäisten auttamisen kulmakivenä
Eri hallinnonalojen työntekijöiden yhteistyö vaikeuksissa olevien lasten ja nuorten auttamiseksi oli kulmakivi, jonka varaan oma Kotikouluinnovaationi rakentui. Syrjäytyneiden tai suuressa syrjäytymisvaarassa olevien nuorten koulunkäynti tapahtui Kotikoulussani siten, että nuori asui kotonaan ja koti oli sitoutettu yhteistyöhön toimintani kanssa. Lukuisat lapset ja nuoret tulivat näin autetuiksi ja moni peruskoulun päästötodistus suoritetuksi parin vuosikymmenen aikana. Yhteistyö eri tahojen kanssa sujui moitteettomasti. Kaikki ne toimenpiteet, joita ehdotin eri viranomaisille lasten auttamiseksi, otettiin vakavasti. Siksi työ Kotikoulussa oli hyvin tuloksellista. Olen tehnyt jälkiseurantaa ja saanut ilokseni todeta, että nuorten asiat ovat jatkossakin sujuneet. Yhteiskunnan panostus kannatti. Kaikki lopulta perustui siihen, että Kotikoulu kantoi päävastuun ja lasten kodit olivat sitoutettu toimintaan. Nuoren on tunnettava, että joku ottaa aidosti vastuun. Näennäistoiminta ei auta ketään, eikä siihen usko kukaan.
Eräs koulusta pudonnut tyttöoppilas aloitti Kotikoulun 2000-luvun alkupuolella. Hän sitoutui täydellisesti toimintaan. Pian huomasin, että tyttö ei asunutkaan kotona, kuten oli sovittu. Puutuin asiaan. Tyttö kertoi majailevansa itseään paljon vanhemman mieskaverin luona. Tätä en tietenkään hyväksynyt, sillä se rikkoi Kotikoulun sääntöjä. Kun keskustelin tytön kanssa hyvin perusteellisesti, kävi ilmi perheväkivalta, joka oli tytön koulunkäyntiä ties kuinka pitkään haitannut. Lapsethan ovat hyvin solidaarisia, eivätkä kerro kotinsa kipeitä asioita. Nyt päästiin asian ytimeen. Jouduin ottamaan asian puheeksi vanhempien kanssa, olihan kotona vielä muitakin lapsia. Tämän jälkeen tilanne rauhoittui sen verran, että tyttö asui kotona. Kun kotikoulujaksoa oli muutama viikko jäljellä ja loppusuoritukset vaativat paljon työtä ja keskittymistä, otti tyttö uudelleen puheeksi kotiasiat. Hän kertoi, että lukeminen on jälleen käynyt kotona mahdottomaksi ainaisen riitelyn ja väkivallan vuoksi.
Soitin heti sosiaalitoimistoon lasten asioista vastaavalle johtajalle. Hän lupasi järjestää jotain. Vielä samana päivänä tytölle tarjottiin paikka läheisessä lastenkodissa. Tyttö sai lukurauhan ja kaikkinaisen huolenpidon parin kuukauden ajaksi, mikä vielä opiskeluun tarvittiin. Näin joustavasti lastensuojelupalveluja tarjottiin ja käytettiin. Koulun loputtua tyttö muutti äidin luo. Kotiasioita oli järjestelty uusiksi. Paitsi koulu, tuli siinä samassa hoidettua kauan perhettä vaivannut vaikea perheväkivalta. Asian tiimoilta ei pidetty kokouksia. Se vaan yksinkertaisesti hoidettiin vastuullisten aikuisten avulla. Ei siis käytetty byrokratian suomia mahdollisuuksia pitkittää asiaa tai jättää se peräti hoitamatta ja siten jättää lapset oman onnensa varaan.
Tämäntapaisia hyviä käytäntöjä olin tottunut lastensuojelussa kohtaamaan eri viranomaistahojen kanssa, kunnes törmäsin perunasäkkiin ja muuttuneisiin, uusiin käytäntöihin.
... mutta sitten banaaninkuoresta lattialla tehtiin pahoinvoinnin mittari
Oppilaani tuli hyvin suuresta perheestä, missä äiti oli yksinhuoltaja. Pistäydyin hoitamassa jotain tytön opetukseen liittyvää asiaa. Äiti keitti kuutta perunaa ja kertoi, että muuta ei ole vaikka ruokailijoita oli paljon. Hän kertoi, että rahaa ei ole, eikä ruokaa. Minä luottavaisena entisiin toimintatapoihini tein pikaratkaisun. Lupasin toimittaa perunasäkin nopeasti vielä saman päivän aikana. Soitin sosiaalitoimistoon. Kysyin, voivatko he toimittaa perunat entisiin käytäntöihin vedoten, vaan pyydänkö paikallista kauppaneuvosta lahjoittamaan perunat. Tiesin hyvin empaattisen kauppiaan niin tarvittaessa toimivan. Asia ei ollutkaan läpihuutojuttu. Minulle vieras virkailija teki kyselyn. En saanut vastausta peruna-asiaan. Nopeasti sain kirjeen, missä minun pitäisi antaa kirjallinen selvitys esittämästäni asiasta ja käsitykseni muistakin perheen asioista. Tunsin nyt ensi kertaa liikkuvani vaarallisilla, uusilla vesillä. Perunasäkkiä ei perhe saanut, vaan kaksi perhetyöntekijää ruutuvihkoineen tekemään yksityiskohtaisia kirjauksia perheen arjesta.
Banaaninkuori lattialla muodostui perheen pahoinvoinnin mittariksi. Tähän törmäsin hallinto-oikeudessa, kun ruutuvihkoa esiteltiin lasten huostaanottoa käsiteltäessä. Sain siis minäkin antamani lausunnon perusteella kutsun saapua kyseiseen oikeuteen. Näin tutuiksi tulleiden lasten anovat katseet, kun minut kutsuttiin paikalle. Minä onnistuin huomaamattani kääntämään koko huomion kotikouluinnovaatiooni. Hallinto-oikeuden tuomarit olivat niin kiinnostuneita koulustani, että sain suorastaan mainosaikaa toiminnalleni. Tunnelma muodostui lähes inhimilliseksi. Sinä päivänä olin oppinut, että perunasäkkiin on törmättävä nyt eri tavalla, mutta törmäämistä ei pidä lopettaa.
Kun uusi lastensuojelulaki vuosituhannen vaihtumisen jälkeen, kaikkine edellä kulkevine, ontuvine parannusyrityksineen ja huolihössötyksineen (mm. Varpunen-julkaisu) teki tuloaan ja lopulta tuli vuosi 2008, näyttivät kaikki hyvin toimineet lastensuojelukäytännöt olevan romuttumassa. Kaiken lisäksi siirtymävaiheen aikaan monissa kunnissa poistui suuri joukko osaavia työntekijöitä eläkkeelle. Vaikka uusi laki ei täyttänytkään ns. AAA-luottoluokitusta, ei elämästä siitä huolimatta tullut täysin mustavalkoista.
Istun naapurikunnan Mäntsälän upean kaupungintalon kokoushuoneessa kymmenen muun henkilön kanssa. Kokous on kutsuttu keskustelemaan ja päättämään erään lapsen koulunkäyntiin liittyvistä asioista. Olen kuultavana siksi, että kunta on usein käyttänyt Kotikouluni palveluja ja nytkin lapsi on useiden kuukausien ajan opiskellut kanssamme. Kokouksen alussa esitän toivomuksen, että saisin kertoa mielipiteeni kuultuani ensin muita. Näin tehtiin. Koolla on eri hallinnonalojen virkailijoita, jotka vastaavat lastensuojelusta ja lasten koulunkäynnistä. Paikalla on myös lapsen vanhemmat. Puheenvuoroja jaetaan ja käytetään vilkkaasti. Keskustelu on täydellisen rakentavaa, ystävällistä ja erittäin ammattitaitoista. Koululaitoksesta vastaava johtaja on hiljattain ottanut pestin paikkakunnalla. Hän johtaa keskustelua rohkeasti ja vetoaa kaikkiin osapuoliin, että lapsen oikeuksista huolehditaan parhaalla tavalla. Päätöksiä tehtäessä oma esitykseni ja näkemykseni päätettiin panna täytäntöön. Kokemustani arvostettiin ja siihen luotettiin. Kiitin erinomaisesta kokouksesta ja sen ilmapiiristä. Täytyy myöntää, että nuoret, hyvin koulutetut lastensuojelusta ja koulutuksesta vastaavat viranomaiset toteuttivat uutta jo muutaman vuoden voimassa ollutta, paljon arvostelua saanutta lakia aivan vanhojen käytäntöjen mukaisesti, hyvin inhimillisesti ja joustavasti vailla pelon ilmapiiriä. ”Mäntsälä mielessäin”, lauletaan laulussa. Kunta jää minunkin mieleeni hyvin positiivisesti toimivana ja lapsiystävällisenä.
Kun lähden ajelemaan kotiin, muistan viisaan äitini usein käyttämän lauseen.
"Laki on niin kuin se luetaan."
Tässä tapauksessa se laki on lastensuojelulaki.
Mirja Helenius
Hyvinkää
Lue lisää Lokakuun liikkeen artikkeleja esimerkiksi LL-uutisista ja Perheeni tarina -sivulta tai blogeista.