Syrjäytymisdiskurssi puuttumisen ja syrjäyttämisen oikeuttajana
diskurssi: keskustelu tai ajattelutapojen, käsitysten ja olettamusten kokonaisuus, joka määrittää jonkin tietyn aiheen kielenkäyttöä ja sitä, mitä siitä voidaan puhua tai ajatella
paradoksi: näennäisesti looginen tai epälooginen väite. Näennäisesti looginen väite voi johtaa loogiseen ristiriitaan tai järjenvastaiseen tilanteeseen. Näennäisesti epälooginen väite puolestaan voi olla loogisesti selitettävissä.
"Päämäärästään tietoinen ihminen eksyy harvoin oikealle tielle".
Oiva Paloheimo
Lapsiköyhyyden ja koulukiusaamisen torjuminen, riittävät sosiaaliset tulonsiirrot, lasten ja nuorten koulutuksen yhdenvertaisuus ja lasten näkemysten huomioonotto päätöksenteossa ovat kaikki kannatettavia ja tärkeitä tavoitteita sosiaalisen osallisuuden mahdollistamiseksi.
Ihmetystä herättää, miksi Pelastakaa Lapset ry on monien muiden lastensuojelutoimijoiden kanssa valinnut näiden tavoitteiden viitekehykseksi ja käsittelytavaksi köyhiä kohtuuttomasti raskauttavan, Tuula Helneen aiheellisesti kritisoiman syrjäytymispuheen?
On jälleen aika ottaa esiin Helneen syrjäytymispuheen paradoksit ja kysyä lastensuojelijoilta:
Miksi syrjäytymisestä vastuutetaan nuoria ja heidän perheitään vaikka ilmiö on rakenteellinen?
Miksi syrjäytyminen yhdistetään köyhyyteen, vaikka köyhyydestä on tullut normaalia? Köyhiä on suomalaisista jo lähes miljoona.
Miksi esim. hyödyllistä vapaaehtoistyötä tekevä työtön nuori katsotaan puuttumistoimia vaativaksi rasitteeksi vaikka mielivaltainen sosiaalityöntekijä tai veroparatiiseihin voittona piilottava lastensuojeluyrittäjä on paljon suurempi kuluerä ja rasite kansantaloudelle.
Miksi syrjäytymisen ehkäisy keskittyy opiskelupaikan varmistamiseen vaikka tutkinto ei ole tae työpaikan saamiseen?
Miksi lastensuojelun asiantuntijat painottavat lyhytkestoista mentorointia opiskeluun ( esim. Suunta-palvelu) vaikka nuoret itse toivovat pitkäaikaista keskusteluapua toisista teemoista?
Miksi nuorten koulutuspalvelut ( esim. Suunta) ovat osa Tajua mut-huoliliputusjärjestelmää vaikka näyttö viranomaistoimien hyödyistä nuorten omaehtoiselle selviytymiselle puuttuu?
Miksi syrjäytymisen ehkäisyn keskiössä ovat keskiluokkaiset ihanteet ahkeruudesta ja koulumenestyksestä vaikka keskiluokka rapautuu ja positiivisin korrelaatio opiskelijan tulevaan palkkaan löytyy kengän- ei todistuksen- numerosta?
Miksi työssäkäyntiä pidetään omaehtoisen selviytymisen takeena vaikka yhä useampi työssäkäyvä ei saa työstään palkkaa, jolla tulisi toimeen ja työssäkäyvien köyhien määrä lisääntyy ollen jo puoli miljoonaa?
Miksi kaikkien syrjäytymisen ehkäisyprojektien perustana toimii Rahoituskanavat ylittävä sote-palvelujen käyttö- tutkimus? Onko tavoitteena syrjäytymisen vai sote-palvelujen käytön ehkäisy tilastojen kaunistamiseksi?
Miksi sijaishuolto nähdään lapsen edun mukaisena syrjäytymisen ehkäisynä, vaikka se usein tuottaa syrjäytymistä katkaisemalla lasten koulutuspolut ja lähisuhteet ja laiminlyömällä terveydenhuollon?
Miten on mahdollista, että vielä vuonna 2010-luvulla yksinhuoltajuus, sosiaalityöntekijän epäily, vanhemman tai lapsen sairaskohtaus, neurologinen häiriö tai homeongelma kelpaavat sijoitusperusteiksi?
Syrjäytyminen on suhteellista, rakenteellista ja paradoksaalista
Helne väittää että syrjäytyneiden kuvaaminen passiiviksi yksilöiksi tukee politiikkaa, jossa varsinainen yhteiskuntapolitiikka korvautuu aktivoimisyrityksillä. Puhetapa liittyy osaksi niitä kehityssuuntia ja ajatustapoja, jotka ovat olleet heikentämässä uskoa sosiaalivakuutukseen ja vaikuttamassa siirtymään kohti uusliberalistista yksityistä varautumista.
Kansalaisten kannattaa olla syrjäytymispuheen suhteen yhtä valppaita kuin huoli- ja riskipuheen suhteen. Se ei ehkä olekaan väline olosuhteiden kuvaamiseksi ja muuttamiseksi vaan päämäärä itsessään tiettyjen erottelujen, rajanvetojen ja asemien ylläpitämiseksi ja oikeuttamiseksi.
Syrjäytymisen ehkäisyssä ja syrjäytymispuheessa on samantyyppisiä rakenteita ja ongelmakohtia kuin varhaisessa puuttumisessa ja huoli- ja riskipuheessa. Helneen nimeämät paradoksit sopivat pitkälti myös edellä mainittuihin.
Helneen mukaan syrjäytymisdiskurssin ensimmäinen paradoksi on, että jos kaikki syrjäytyneiden erityisryhmät lasketaan yhteen, syrjäytymättömiin ei jää kuin pieni osa väestöstä. Näin käsite menettää viime kädessä erottelukykynsä suhteessa ei-syrjäytyneisiin; syrjäytyneiden välisiä erojahan se ei koskaan kuvannutkaan. Pelkkä normaliteetti (säännöllinen palkkatyö, tietty kulutustaso ja tietynlainen sosiaalinen verkostoituminen) ei takaa paikan säilyttämistä, arvostuksesta puhumattakaan. Varsinkin suurempi arvostus edellyttää muutakin: kauneutta, rikkautta, nuoruutta, tehokkuutta ja menestystä. Tällaisia ominaisuuksia vaativassa yhteiskunnassa jokainen ihminen on potentiaalinen syrjäytyjä.
Syrjäytymisdiskurssin toinen paradoksi on, että syrjäytymisdiskurssi hakee liikettä, mutta päätyy asemoimiseen. Yhtäältä (ja ensi näkemältä) syrjäytyminen on ilmaus, jolla koetetaan määrittää Toisten yhteiskunnallista sijaintia, Helne toteaa. Toisaalta syrjäytyminen tuotiin huono-osaisuuteen liittyvien käsitteiden rinnalle ja niitä korvaamaan osittain sen vuoksi, että haluttiin kiinnittää huomiota ilmiön liikkuvuuteen, prosessiluonteeseen. Syrjäytymistä ei kuitenkaan aina käsitellä liikkeenä/prosessina vaan syrjäytyneistä halutaan muodostaa kuva- näpätä valokuva, jonka edellytyksenä on, että kohde pysyy suurin piirtein paikallaan. Helneen mukaan puhe syrjäytyneistä onkin kenties yksi tapa koettaa luoda jonkinlainen järjestys paikantamalla Toiset ja paikantamalla kaaos heihin.
Kolmas paradoksi: epäjärjestys yritetään muuttaa järjestykseksi syrjäytymispuheen avulla, mutta syrjäytyminen itsessään on epäjärjestyksen tuotetta.
Kaikesta epävarmuudesta huolimatta yksilöiltä edellytetään, että he tietävät paikkansa. Helneen mukaan tämä vaatimus sisältää kaksi kehotusta: ”Tiedä, kuka olet!” ja ”Tiedä, missä on tässä!”. (Hänninen 1998b, 117; vrt. Atwood 1972, 17.) Voi niitä, joille kehotukset ovat ylivoimaisia. Heidän kohtalonsa on sinetöity, sillä henkilö, ”jolla ei ole selkeää itsekuvaa eikä paikkaa yhteiskunnassa ja jolla on useimmiten huono itsetunto” määritellään huono-osaiseksi .
Neljäs paradoksi: syrjäytyneiden tulee löytää paikkansa mutta pysyä liikkeessä.
"Näitä toisensa poissulkevia vaatimuksia voitaisiin kuvata psykologian käsitteellä kaksoissidos. Se näkyy syrjäytyneiden elämässä muun muassa siten, että yhtäältä työuran katkonaisuutta pidetään huono-osaisuuden merkkinä, mutta toisaalta urallaan olisi oltava dynaaminen". Tarkastellaanpa mitä syrjäytyneiden ryhmää hyvänsä, siihen kuuluvia yhdistää heiltä (heidän asemaltaan) puuttuva symbolinen tunnustus (Taboada Léonetti 1994, 52). Jälleen kerran syrjäytyneet nähdään ja tehdään Toisiksi".
Viides paradoksi: syrjäytyneet ovat aikansa tuotteita, mutta heillä ei ole paikkaa ajassaan.
"Jock Young (1999, 81) kutsuu yhteiskuntaa, jossa näin on, bulimiseksi: se imaisee ihmiset ahnaasti sisäänsä, mutta oksentaa heidät saman tien pois. Tässä kannetaan jälleen kaksoissidoksen taakkaa: kulttuuri painostaa ihmisiä menestymään suomatta heille mahdollisuuksia siihen".
Helneen mukaan unohdetuiksi ymmärretyt syrjäytyneet ovat tosiasiassa tiedotusvälineiden, elokuvien ja kirjallisuuden kestoteema. "Kiinnostus ei kuitenkaan läheskään aina ole kohteitaan tunnustavaa tai heidän lähtökohtiaan ymmärtävää. Parhaimmillaankin (pahimmillaan?) syrjäytyminen estetisoidaan tai sentimentalisoidaan. Tietyihin yksilöihin tai ryhmiin keskitetään sellaiset liian vahvat tuntemukset, jotka uhkaisivat yhteiskuntaa, mikäli se kävisi dialogia suoraan itsensä kanssa".
"Zygmunt Baumanin (1997a, 94) kerjäläis- ja turistimetaforaa mukaillakseni syrjäytyneet ovat se tumma tausta, jota vasten ei-syrjäytyneiden auringon valo loistaa niin kirkkaasti, ettei sen mustia pisteitä nähdä. Syrjäytymisdiskurssi vie siis ongelmat sijoiltaan, delokalisoi ne. Tällaiselle sijoiltaan vievälle(displacing) ajattelulle ja sijoiltaan oleville yhteiskunnallisille konflikteille on suuri kysyntä riskiyhteiskunnassa, jolla on taipumus muuttua syntipukkiyhteiskunnaksi (Beck 1992, 75). Edistykselliseltä kuulostava aktivointipuhe on kenties yksi syntipukkisyndrooman oire".
Kuudes paradoksi: syrjäytyminen johtuu rakenteista, mutta on yksilön syytä. Helne väittää, että menestyksen paradigmaan kuuluu, että se yksilöllistää ongelmat, joiden taustalla on rakenteellisia tekijöitä. Yksilöt sisäistävät yritysten menestysideaalit osaksi itseään. Näin he asettavat itselleen rankkoja vaatimuksia, joiden hintana saattavat olla burn out ja masennus. ”Oman itsensä yrittäjät” huolehtivat itse itsensä riistämisestä.
Seitsemäs paradoksi: marginaalisuudessa ei ole mitään marginaalista, ei symbolisesti eikä sosiaalisestikaan.
Helneen mukaan syrjäytymisdiskurssi kääntää syy-seuraussuhteet:" sen sijaan että myönnettäisiin tuon ilmiön aiheutuvan yhteiskunnan ytimessä olevista ristiriidoista, asia nähdään niin päin, että syrjäytyminen tuottaa yhteiskunnalle ongelmia. Pahimmillaan käy niin, että syrjäytymistä pidetään kosmeettisena, pintaa koskevana ongelmana. Näin sitä kuvitellaan myös hoidettavan pintakäsittelyllä. (Ks. Young 1999, 110–113, 130.)"
lainaukset: Helne Tuula, Seis yhteiskunta- tahdon sisään
Miksi lastensuojelutoimijat anovat ja saavat satoja miljoonia lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisyn ja osallisuuden edistämishankkeisiinsa, seminaareihinsa ja julkaisuihinsa ilman että toteuttavat edes omissa toiminnoissaan nuorten ongelmien ennaltaehkäisyä ja osallisuutta: asiakaspalautteiden keruuta, lapsi- ja perhevaikutusten arviointia tai kokemusasiantuntijoiden kuulemista ja mukaanottoa toimintojen suunnitteluun, toteutukseen ja seurantaan?
Lokakuun liike kehottaa lukijoitaan havainnoimaan mitä syrjäytymispuheella ja syrjäytymisen ehkäisyllä tarkoitetaan ja tuotetaan ja liputtamaan laillisuusvalvonnasta ja ammattietiikasta syrjäytyneet viranomaiset.
Tarkoittaako syrjäytymisen ehkäisy käytännössä vaikkapa nuorten pakkotyöllistämistä orjatyöhön paikallisiin yrityksiin kuntouttavan työtoiminnan nimissä tai muuta ilmaistyötä, elinkautista oppivelvollisuutta, joka ei johda oppimiseen, työelämätaitoihin tai työllistymiseen tai lastensuojelun ja sijaishuollon vastikkeetonta rahoittamista?
Varmaa on, että monet hyötyvät ja vaurastuvat syrjäytymispuheella. Keitä syrjäytymispuhe oikein hyödyttää?
diskurssi: keskustelu tai ajattelutapojen, käsitysten ja olettamusten kokonaisuus, joka määrittää jonkin tietyn aiheen kielenkäyttöä ja sitä, mitä siitä voidaan puhua tai ajatella
paradoksi: näennäisesti looginen tai epälooginen väite. Näennäisesti looginen väite voi johtaa loogiseen ristiriitaan tai järjenvastaiseen tilanteeseen. Näennäisesti epälooginen väite puolestaan voi olla loogisesti selitettävissä.
"Päämäärästään tietoinen ihminen eksyy harvoin oikealle tielle".
Oiva Paloheimo
Lapsiköyhyyden ja koulukiusaamisen torjuminen, riittävät sosiaaliset tulonsiirrot, lasten ja nuorten koulutuksen yhdenvertaisuus ja lasten näkemysten huomioonotto päätöksenteossa ovat kaikki kannatettavia ja tärkeitä tavoitteita sosiaalisen osallisuuden mahdollistamiseksi.
Ihmetystä herättää, miksi Pelastakaa Lapset ry on monien muiden lastensuojelutoimijoiden kanssa valinnut näiden tavoitteiden viitekehykseksi ja käsittelytavaksi köyhiä kohtuuttomasti raskauttavan, Tuula Helneen aiheellisesti kritisoiman syrjäytymispuheen?
On jälleen aika ottaa esiin Helneen syrjäytymispuheen paradoksit ja kysyä lastensuojelijoilta:
Miksi syrjäytymisestä vastuutetaan nuoria ja heidän perheitään vaikka ilmiö on rakenteellinen?
Miksi syrjäytyminen yhdistetään köyhyyteen, vaikka köyhyydestä on tullut normaalia? Köyhiä on suomalaisista jo lähes miljoona.
Miksi esim. hyödyllistä vapaaehtoistyötä tekevä työtön nuori katsotaan puuttumistoimia vaativaksi rasitteeksi vaikka mielivaltainen sosiaalityöntekijä tai veroparatiiseihin voittona piilottava lastensuojeluyrittäjä on paljon suurempi kuluerä ja rasite kansantaloudelle.
Miksi syrjäytymisen ehkäisy keskittyy opiskelupaikan varmistamiseen vaikka tutkinto ei ole tae työpaikan saamiseen?
Miksi lastensuojelun asiantuntijat painottavat lyhytkestoista mentorointia opiskeluun ( esim. Suunta-palvelu) vaikka nuoret itse toivovat pitkäaikaista keskusteluapua toisista teemoista?
Miksi nuorten koulutuspalvelut ( esim. Suunta) ovat osa Tajua mut-huoliliputusjärjestelmää vaikka näyttö viranomaistoimien hyödyistä nuorten omaehtoiselle selviytymiselle puuttuu?
Miksi syrjäytymisen ehkäisyn keskiössä ovat keskiluokkaiset ihanteet ahkeruudesta ja koulumenestyksestä vaikka keskiluokka rapautuu ja positiivisin korrelaatio opiskelijan tulevaan palkkaan löytyy kengän- ei todistuksen- numerosta?
Miksi työssäkäyntiä pidetään omaehtoisen selviytymisen takeena vaikka yhä useampi työssäkäyvä ei saa työstään palkkaa, jolla tulisi toimeen ja työssäkäyvien köyhien määrä lisääntyy ollen jo puoli miljoonaa?
Miksi kaikkien syrjäytymisen ehkäisyprojektien perustana toimii Rahoituskanavat ylittävä sote-palvelujen käyttö- tutkimus? Onko tavoitteena syrjäytymisen vai sote-palvelujen käytön ehkäisy tilastojen kaunistamiseksi?
Miksi sijaishuolto nähdään lapsen edun mukaisena syrjäytymisen ehkäisynä, vaikka se usein tuottaa syrjäytymistä katkaisemalla lasten koulutuspolut ja lähisuhteet ja laiminlyömällä terveydenhuollon?
Miten on mahdollista, että vielä vuonna 2010-luvulla yksinhuoltajuus, sosiaalityöntekijän epäily, vanhemman tai lapsen sairaskohtaus, neurologinen häiriö tai homeongelma kelpaavat sijoitusperusteiksi?
Syrjäytyminen on suhteellista, rakenteellista ja paradoksaalista
Helne väittää että syrjäytyneiden kuvaaminen passiiviksi yksilöiksi tukee politiikkaa, jossa varsinainen yhteiskuntapolitiikka korvautuu aktivoimisyrityksillä. Puhetapa liittyy osaksi niitä kehityssuuntia ja ajatustapoja, jotka ovat olleet heikentämässä uskoa sosiaalivakuutukseen ja vaikuttamassa siirtymään kohti uusliberalistista yksityistä varautumista.
Kansalaisten kannattaa olla syrjäytymispuheen suhteen yhtä valppaita kuin huoli- ja riskipuheen suhteen. Se ei ehkä olekaan väline olosuhteiden kuvaamiseksi ja muuttamiseksi vaan päämäärä itsessään tiettyjen erottelujen, rajanvetojen ja asemien ylläpitämiseksi ja oikeuttamiseksi.
Syrjäytymisen ehkäisyssä ja syrjäytymispuheessa on samantyyppisiä rakenteita ja ongelmakohtia kuin varhaisessa puuttumisessa ja huoli- ja riskipuheessa. Helneen nimeämät paradoksit sopivat pitkälti myös edellä mainittuihin.
Helneen mukaan syrjäytymisdiskurssin ensimmäinen paradoksi on, että jos kaikki syrjäytyneiden erityisryhmät lasketaan yhteen, syrjäytymättömiin ei jää kuin pieni osa väestöstä. Näin käsite menettää viime kädessä erottelukykynsä suhteessa ei-syrjäytyneisiin; syrjäytyneiden välisiä erojahan se ei koskaan kuvannutkaan. Pelkkä normaliteetti (säännöllinen palkkatyö, tietty kulutustaso ja tietynlainen sosiaalinen verkostoituminen) ei takaa paikan säilyttämistä, arvostuksesta puhumattakaan. Varsinkin suurempi arvostus edellyttää muutakin: kauneutta, rikkautta, nuoruutta, tehokkuutta ja menestystä. Tällaisia ominaisuuksia vaativassa yhteiskunnassa jokainen ihminen on potentiaalinen syrjäytyjä.
Syrjäytymisdiskurssin toinen paradoksi on, että syrjäytymisdiskurssi hakee liikettä, mutta päätyy asemoimiseen. Yhtäältä (ja ensi näkemältä) syrjäytyminen on ilmaus, jolla koetetaan määrittää Toisten yhteiskunnallista sijaintia, Helne toteaa. Toisaalta syrjäytyminen tuotiin huono-osaisuuteen liittyvien käsitteiden rinnalle ja niitä korvaamaan osittain sen vuoksi, että haluttiin kiinnittää huomiota ilmiön liikkuvuuteen, prosessiluonteeseen. Syrjäytymistä ei kuitenkaan aina käsitellä liikkeenä/prosessina vaan syrjäytyneistä halutaan muodostaa kuva- näpätä valokuva, jonka edellytyksenä on, että kohde pysyy suurin piirtein paikallaan. Helneen mukaan puhe syrjäytyneistä onkin kenties yksi tapa koettaa luoda jonkinlainen järjestys paikantamalla Toiset ja paikantamalla kaaos heihin.
Kolmas paradoksi: epäjärjestys yritetään muuttaa järjestykseksi syrjäytymispuheen avulla, mutta syrjäytyminen itsessään on epäjärjestyksen tuotetta.
Kaikesta epävarmuudesta huolimatta yksilöiltä edellytetään, että he tietävät paikkansa. Helneen mukaan tämä vaatimus sisältää kaksi kehotusta: ”Tiedä, kuka olet!” ja ”Tiedä, missä on tässä!”. (Hänninen 1998b, 117; vrt. Atwood 1972, 17.) Voi niitä, joille kehotukset ovat ylivoimaisia. Heidän kohtalonsa on sinetöity, sillä henkilö, ”jolla ei ole selkeää itsekuvaa eikä paikkaa yhteiskunnassa ja jolla on useimmiten huono itsetunto” määritellään huono-osaiseksi .
Neljäs paradoksi: syrjäytyneiden tulee löytää paikkansa mutta pysyä liikkeessä.
"Näitä toisensa poissulkevia vaatimuksia voitaisiin kuvata psykologian käsitteellä kaksoissidos. Se näkyy syrjäytyneiden elämässä muun muassa siten, että yhtäältä työuran katkonaisuutta pidetään huono-osaisuuden merkkinä, mutta toisaalta urallaan olisi oltava dynaaminen". Tarkastellaanpa mitä syrjäytyneiden ryhmää hyvänsä, siihen kuuluvia yhdistää heiltä (heidän asemaltaan) puuttuva symbolinen tunnustus (Taboada Léonetti 1994, 52). Jälleen kerran syrjäytyneet nähdään ja tehdään Toisiksi".
Viides paradoksi: syrjäytyneet ovat aikansa tuotteita, mutta heillä ei ole paikkaa ajassaan.
"Jock Young (1999, 81) kutsuu yhteiskuntaa, jossa näin on, bulimiseksi: se imaisee ihmiset ahnaasti sisäänsä, mutta oksentaa heidät saman tien pois. Tässä kannetaan jälleen kaksoissidoksen taakkaa: kulttuuri painostaa ihmisiä menestymään suomatta heille mahdollisuuksia siihen".
Helneen mukaan unohdetuiksi ymmärretyt syrjäytyneet ovat tosiasiassa tiedotusvälineiden, elokuvien ja kirjallisuuden kestoteema. "Kiinnostus ei kuitenkaan läheskään aina ole kohteitaan tunnustavaa tai heidän lähtökohtiaan ymmärtävää. Parhaimmillaankin (pahimmillaan?) syrjäytyminen estetisoidaan tai sentimentalisoidaan. Tietyihin yksilöihin tai ryhmiin keskitetään sellaiset liian vahvat tuntemukset, jotka uhkaisivat yhteiskuntaa, mikäli se kävisi dialogia suoraan itsensä kanssa".
"Zygmunt Baumanin (1997a, 94) kerjäläis- ja turistimetaforaa mukaillakseni syrjäytyneet ovat se tumma tausta, jota vasten ei-syrjäytyneiden auringon valo loistaa niin kirkkaasti, ettei sen mustia pisteitä nähdä. Syrjäytymisdiskurssi vie siis ongelmat sijoiltaan, delokalisoi ne. Tällaiselle sijoiltaan vievälle(displacing) ajattelulle ja sijoiltaan oleville yhteiskunnallisille konflikteille on suuri kysyntä riskiyhteiskunnassa, jolla on taipumus muuttua syntipukkiyhteiskunnaksi (Beck 1992, 75). Edistykselliseltä kuulostava aktivointipuhe on kenties yksi syntipukkisyndrooman oire".
Kuudes paradoksi: syrjäytyminen johtuu rakenteista, mutta on yksilön syytä. Helne väittää, että menestyksen paradigmaan kuuluu, että se yksilöllistää ongelmat, joiden taustalla on rakenteellisia tekijöitä. Yksilöt sisäistävät yritysten menestysideaalit osaksi itseään. Näin he asettavat itselleen rankkoja vaatimuksia, joiden hintana saattavat olla burn out ja masennus. ”Oman itsensä yrittäjät” huolehtivat itse itsensä riistämisestä.
Seitsemäs paradoksi: marginaalisuudessa ei ole mitään marginaalista, ei symbolisesti eikä sosiaalisestikaan.
Helneen mukaan syrjäytymisdiskurssi kääntää syy-seuraussuhteet:" sen sijaan että myönnettäisiin tuon ilmiön aiheutuvan yhteiskunnan ytimessä olevista ristiriidoista, asia nähdään niin päin, että syrjäytyminen tuottaa yhteiskunnalle ongelmia. Pahimmillaan käy niin, että syrjäytymistä pidetään kosmeettisena, pintaa koskevana ongelmana. Näin sitä kuvitellaan myös hoidettavan pintakäsittelyllä. (Ks. Young 1999, 110–113, 130.)"
lainaukset: Helne Tuula, Seis yhteiskunta- tahdon sisään
Miksi lastensuojelutoimijat anovat ja saavat satoja miljoonia lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisyn ja osallisuuden edistämishankkeisiinsa, seminaareihinsa ja julkaisuihinsa ilman että toteuttavat edes omissa toiminnoissaan nuorten ongelmien ennaltaehkäisyä ja osallisuutta: asiakaspalautteiden keruuta, lapsi- ja perhevaikutusten arviointia tai kokemusasiantuntijoiden kuulemista ja mukaanottoa toimintojen suunnitteluun, toteutukseen ja seurantaan?
Lokakuun liike kehottaa lukijoitaan havainnoimaan mitä syrjäytymispuheella ja syrjäytymisen ehkäisyllä tarkoitetaan ja tuotetaan ja liputtamaan laillisuusvalvonnasta ja ammattietiikasta syrjäytyneet viranomaiset.
Tarkoittaako syrjäytymisen ehkäisy käytännössä vaikkapa nuorten pakkotyöllistämistä orjatyöhön paikallisiin yrityksiin kuntouttavan työtoiminnan nimissä tai muuta ilmaistyötä, elinkautista oppivelvollisuutta, joka ei johda oppimiseen, työelämätaitoihin tai työllistymiseen tai lastensuojelun ja sijaishuollon vastikkeetonta rahoittamista?
Varmaa on, että monet hyötyvät ja vaurastuvat syrjäytymispuheella. Keitä syrjäytymispuhe oikein hyödyttää?
RSS Feed
