Blogin kirjoittaja, sosiaalikasvattaja Tiina kirjoittaa siitä, miten lastensuojelu alkoi tehtailla hänestä mahdollista perhesurmaajaa. Lapset haluttiin sijoittaa kotoa pois. Kuvassa Tiina on poikansa kanssa matkalla Intiassa.
Minulle ehdoteltiin sijoitusta tyyliin: ”Ottaisitko maitoa kahviisi?”
Minulle ehdoteltiin sijoitusta tyyliin: ”Ottaisitko maitoa kahviisi?”
Kaikilla on nykyään velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus vanhemmista, jos on pienikin mahdollisuus, että lapsen kohtelu ei ole lapsen edun mukaista. Minusta siihen rinnalle pitäisi säätää ilmoitusvelvollisuus työntekijöistä, joiden näkee tekevän työtä, joka ei palvele lapsen etua. Kuinka moni viranomainen oikeasti uskaltaa tehdä toisesta viranomaisesta ilmoituksen tai puuttua millään tavoin toisen tekemisiin?
Jälleen kerran viittaan Ouluun ja Kurhelan perheen tapaukseen; heidän asianajajansa Yrjö Paukkunen on tehnyt lastensuojeluilmoituksia lastensuojelun työntekijöistä sekä vedonnut julkisesti viranhaltijoihin.
Itsellänikin on kokemusta lastensuojelutyöstä, jossa lapsen etu ei toteudu. En usko, että tässä toteutuu kenenkään etu. Lähinnä koen seuraavanalaisen työn turhauttavana sekä yhteisten varojemme väärinkäyttönä, josta viranomaisten pitäisi olla vastuussa eikä suinkaan saada palkkaa.
Luulin vielä vuonna 2011, että vain meidän kaupungissamme on halukkuutta tehdä hyvin heppoisin perustein huostaanotto. Minulle ehdoteltiin sijoitusta tyyliin: ”Ottaisitko maitoa kahviisi?”
Sijoitusta ei siis määrätty lainmukaisesti vihoviimeisenä ja lapsen edun mukaisena vaihtoehtona, mikä sen ehdottomasti tulisi olla! Koin, että minua painostettiin antamaan lapseni huostaan lopettamalla avohuollon tukitoimet useiksi kuukausiksi ja kertomalla usein, että kukaan ei sitoudu muutamaa kuukautta pidemmäksi aikaa tukemaan meitä paitsi sijaisperhe. Jolle siis oltaisiin valmiit maksamaan huomattavasti enemmän kuin mitä niihin tukitoimiin olisi mennyt rahaa, joilla olisin pärjännyt hyvin ja olisin pystynyt käymään töissäkin.
Pohjanoteeraus mielestäni oli se, kun sosiaalityöntekijä suivaantui antamastani palautteesta niin paljon, että päätti alkaa tositoimiin.
Todellakin, sananmukaisesti: tositoimiin.
Sosiaalityöntekijä otti yhteyttä selkäni takana perheneuvolan johtajaan, jossa olin erään ”harjoittelijan” asiakkaana. Hän kyseli mahdollista diagnoosiani ilman lupaani. Hän ei ottanut myöskään yhteyttä suoraan työntekijääni, koska piti tätä "vain" harjoittelijana, jonka näin ollen saattoi ohittaa sujuvasti. Perheneuvolan johtajaa en itse ollut koskaan tavannut.
”Harjoittelijalle” eli perheterapeutillemme hän ilmoitti huostaanoton mahdollisuudesta ja sanoi vievänsä myöhemmin perheeni asian asiantuntijaryhmään. Perheterapeutti kertoi keskustelusta, jossa hän sanoi sosiaalityöntekijälle: ”Eihän hyvästä perheestä kannasta lapsia ottaa huostaan.”
Sosiaalityöntekijän päättäväinen kanta oli: ”Kyllä kannattaa, koska se on ainoa pitkäaikainen tukimuoto.”
Sosiaalityöntekijä ei neuvotellut eikä ollut halukas yhteistyöhön muiden työntekijöideni kanssa.
Sain asiasta ilmoituksen sähköpostitse, päivämääri oli silloin 2.11.12.
”Hei,
Olen Tiina kanssasi samaa mieltä siitä, että tätä kokonaisuutta pitää tarkastella ja jokin parempi ratkaisu yhdessä löytää kuin mitä nämä viimeiset 5–6 vuotta on onnistuttu saavuttamaan.
Olen keskustellut asiasta esimiesteni kanssa ja päätynyt siihen, että veisin tämän asian käsiteltäväksi xxx lastensuojelun asiantuntijaryhmään. Ryhmän seuraava kokous on 12.11. ja aineisto pitää olla valmiina jo 5.11. Tässä on kuitenkin niin paljon jo tätä valmista materiaalia olemassa, joten uskon asian ehtivän.
Alla on kuvaus siitä mikä asiantuntijaryhmän tehtävä on, ryhmän puheenjohtaja on sosiaalipalveluiden johtaja XXX XXX. Voitte vanhemmat vielä tuottaa ryhmää varten ajatuksianne jos koette sille tarvetta. Lisäksi jos voitte ystävällisesti tulostaa, täyttää ja allekirjoittaa oheisen suostumuslomakkeen ja palauttaa sen minulle, tai ainakin kuitata saaneenne tiedon asiasta.
Lastensuojelulaki 14 §
Moniammatillisen asiantuntemuksen turvaaminen
Kunnan on huolehdittava siitä, että lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä on käytettävissään lapsen kasvun ja kehityksen, terveydenhuollon, oikeudellista sekä muuta lastensuojelutyössä tarvittavaa asiantuntemusta. Kunnan tai useamman kunnan yhdessä tulee asettaa sosiaali- ja terveydenhuollon edustajista, lapsen kasvun ja kehityksen asiantuntijoista sekä muista lastensuojelutyössä tarvittavista asiantuntijoista koostuva lastensuojelun asiantuntijaryhmä. Lastensuojelun asiantuntijaryhmä avustaa sosiaalityöntekijää lapsen huostaanottoa sekä sijaishuoltoa koskevien asioiden valmistelussa ja muussa lastensuojelun toteuttamisessa. Lisäksi asiantuntijaryhmä antaa lausuntoja lastensuojelutoimenpiteitä koskevan päätöksenteon tueksi.
Terveisin
XXX XXX
Sosiaalityöntekijä
Sosiaalipalvelut/lastensuojelun avohuolto.”
Meiltä ei siis paljon kyselty tai toivottu osallistumista. Koin sähköpostin pienenä uhkauksena. Tuntui oudolta, että sain sähköpostin perjantai-iltapäivästä, ja maanantaina piti olla kaikki aineisto valmiina. Käytännössä kukaan muu ei ehtisi reagoida asiaan mitenkään, paitsi sosiaalityöntekijä. Mistä moinen kiire, ihmettelimme terapeuttini kanssa.
Perheterapeuttimme päätti kuitenkin laittaa kannanottonsa sähköisesti, koska hän halusi sen ryhmälle tiedoksi:
”Hei XXX,
haluatko, että olisin mukana Tiinan terapeuttina tuossa 12.11. palaverissa? Minun on mahdollista osallistua siihen klo 12.00–13.30 välillä, jos se silloin pidetään.
Kirjoitit aiemmin, että olen ”harjoittelija”. Olen koulutukseltani perheterapeutti (ET), kasvatustieteen tohtori, sairaanhoidon opettaja ja psykiatrinen sairaanhoitaja melkein 40 vuoden työkokemuksella. Varmaankin olen vielä harjoittelija, koska jatkan VET-opintojani (Vaativa erityistason perheterapeutti), saadakseni ehkä vielä joskus emeritana kouluttaa perheterapeutteja.
Olen kuullut perheterapeuttina Tiinan hädän, joka on todellista. Tiina on hyvä äiti. Hän ei koskaan tekisi lapsilleen mitään väkivaltaista. Olen kuullut myös Tuukkaa, jonka mukaan äiti ja isä pitävät hyvää huolta lapsista.
Huostaanottokeskustelu on äidin, isän ja lasten tavallisen arjen rikkomista. Se olisi viranomaisten väkivaltaa perheelle, ja erityisesti äidille, joka ei pyydä, kuin tukea arkeen ja jaksamiseen.
Parhain terveisin
xxx xxx, perheterapeutti, työnohjaaja”
"Äiti puhuu toistuvasti perhesurmista!"
Ls 14 pykälä siis turvaa sosiaalityöntekijälle yksinoikeuden käsitellä asiakkaansa asioita nimellä, ilman asiakasta sekä ilman perheen muita työntekijöitä. Terapeutillemme ilmoitettiin, että hän on jäävi osallistumaan palaveriin.
Minulla herää kysymys: kenen asiaa silloin oikeastaan mahdetaan ajaa? Mielestäni pitäisi lailla kieltää tällainen työ ja toiminta. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, enää ei edes kehitysvammaisten asioita käsitellä ilman asiakkaan läsnäoloa. Lastensuojelu elää tässä suhteessa kivikaudella ja sen takia tapahtuu vakavia ihmisoikeusrikkomuksia, koska tällaista työtapaa pidetään hyväksyttävänä.
Kysyin sosiaalityöntekijältä: ”Päätit sitten ottaa lapset huostaan, vai?”
Hän selitti, että ei se ollut tarkoitus, vaan se, ettei hän voinut myöntää avohuollon tukia ilman asiantuntijaryhmän lupaa. Eli syy viedä asiamme ryhmään oli saada jatkoa toimiville avohuollon tukitoimille, joita olin kesällä saanut, mutta jotka lopetettiin, koska ”kaupungin kirstusta on rahat loppu”.
Todellisuus oli kuitenkin tarua ihmeellisempää. Sosiaalityöntekijä toimi selkäni takana juuri siten, miten toimitaan valmisteltaessa kiireellistä sijoitusta. Hän metsästeli mahdollista diagnoosiani kaikkialta, kysyi isältä, voiko isä ottaa lapset luokseen ja piti kiirettä, ettei kukaan ehtisi tuoda positiivista näkemystään minusta – lapsen äidistä – ryhmän tietoon.
Konsultoin lakimiestä ja hän kehotti tekemään kantelun kiireen vilkkaan. Perheterapeutti repi lähestulkoon hiuksiaan, kun sosiaalityöntekijä piti omasta kannastaan tiukasti kiinni; hyvästäkin perheestä kannattaa ottaa lapset huostaan, eikä rahaa avohuollon tukitoimiin ole.
Kammottavin todiste siitä, ettei selkäni takana puuhailu kestänyt päivän valoa, oli sähköposti, jonka sosiaalityöntekijä oli lähettänyt esimiehelleen: ”Otan nyt yhteyttä poikkeuksellisesti sähköpostitse, koska asiani on kiireellinen. Äiti puhuu toistuvasti perhesurmista!”
Sain myös 7.6.12 (huom; nyt elimme marraskuuta) kirjatun asiakaskertomuksen, jota kukaan meistä ei ollut aiemmin nähnyt. Ehkä ei sosiaalityöntekijä itsekään.
Mielestäni kirjauksessa ei ollut mitään muuta oikein kuin neuvottelun päivämäärä sekä paikallaolijat. Sosiaaliviranomaisen ei tarvitse lähettää tekemiään pöytäkirjoja muille paikalla olleille viranomaisille, asiakkaasta puhumattakaan. Asiakaskertomus voi poiketa täydellisesti asiakassuunnitelmasta, kuten tässäkin tapauksessa. Asiakkaan pitää älytä pyytää asiakaskertomus asiakassuunnitelman lisäksi.
Asiakaskertomukseen sosiaalityöntekijä voi kirjoittaa tunnelmiaan ja ihan mitä lystää; se on puhtaasti hänen näkemyksensä tapahtuneesta ja tilanteesta. Se voi poiketa muiden näkemyksestä niin paljon, että kukaan muu läsnäolijoista ei tunnista olleensa samassa neuvottelussa.
Juuri niin oli nyt käynyt.
Itse epäilen suuresti (josta kielellinen asukin kertonee), että tämä kirjaus on tehty jälkikäteen. Mutta sitä en pysty koskaan todistamaan.
Asiakaskertomuksen kirjaus menee näin:
”Huomionarvoista kesäkuisessa tapaamisessamme oli, että äiti puhui epätoivostaan ja mietti, että hänellä on insuliini käytössä. Äiti sanoi, että sittenhän heistä ei olisi vaivaksi enää kenellekään.
XXX XXX terapeutti tarttui tapaamisessa äidin puheisiin ja sanoitti, että ne herättivät hänessä suuren huolen.
Isä oli silminnähden järkyttynyt äidin puheista, pidätteli itkua jne…..”
Todellisuus oli aivan toinen. Totta on se, että nostin perhesurmat esiin ja olen niistä kirjoittanut lehteenkin. Kerroin, että kokemukseni mukaan nykyisellään lastensuojelutyö sairastuttaa sekä ajaa ihmiset täysin loppuun. Kerroin, että en enää ihmettele heitä, joilla ei ole valmiuksia käsitellään sitä toivottomuutta, vihaa tai turhautumista, jota tämä työtapa herättää, eikä ihme jos tekee jotain itselleen tai perheelleen. Selitin, että minulta kysytään toistuvasti, mikä on tarpeeni; kerron sen yhä uudellaan ja uudelleen. Toistuvasti todetaan, että tarpeisiini ei kyetä vastaamaan, koska ei ole diabetesosaamista avohuollon kotipalvelussa, joka kaiken lisäksi on tarkoitettu pikkulapsiperheille eikä ole rahaa ostaa muutamaa tuntia viikossa yksityiseltä ammattitaitoista koti/hoitoapua. Huostaanotto voitaisiin kyllä tehdä. Siihen päädyttiin aina, eikä rahasta ollut yhtään pulaa. Kerroin, että ei tarvitse olla psykologi, jotta ymmärtää, millaisia tunteita tällainen ja kaikki miljoonat turhat neuvottelut herättävät ihmisessä.
Ja tämän sosiaalityöntekijä sai väritettyä edellä kerrotuksi asiakaskertomukseksi.
Sain tammikuussa 2012 tämän paperin käsiini. Se tarkoittaa, että 5 kuukauden ajan sosiaalityöntekijä oli ajatellut minun uhkailevan perhesurmalla, puhumatta siitä minun kanssani suoraan. Mietin, onkohan häneltä jäänyt ”Huoli puheeksi” -koulutus väliin?
Onnekseni meitä oli kolme, jotka tiesimme, miten neuvottelu meni todellisuudessa. Asia on korjattu papereihini näin:
”Korjaus 7.6.xx asiakaskertomuksen kirjaukseen liittyen perhesurmiin:
XXXX terapeutin lausunnon mukaan ”Tiinan sanomisia on ymmärretty tahallisesti väärin. Tiina on esimerkiksi kertonut ymmärtävänsä perhesurmien tekijöitä, jotka ovat väsyneenä tehneet julmuuksia. Tiina itse ei voisi tehdä lapsilleen mitään pahaa, vaikka hänellä onkin insuliinia käytössä. Tiinan puhe sosiaalitoimessa on tulkittu uhkaukseksi. Puhe ei kuitenkaan ole teko, joksi se on haluttu sosiaalitoimessa käsittää. Tiina kokee, ettei häntä ole osattu auttaa eikä häntä ole kuunneltu eikä ymmärretty.”
Koko lausuntoa korjaukseen ei jostain syystä haluttu lisätä tai kopioida. Lausunto on pitkä ja siinä sanotaan myös näin:
”Tiina huolehtii lapsistaan erinomaisen hyvin. Erinomaisuus tarkoittaa sitä, että Tiina on täysillä hoitamassa vanhemmuutta sillä seurauksella, että on väsynyt ja on jäänyt sairaslomalle. Tiina hoitaa yksinhuoltajana suurimman osan lasten asioista. Lasten isä auttaa sen minkä pystyy, ottaen lapsia kahdesti / kk luokseen. Kaikki muu aika lastenhoidosta on Tiinan vastuulla.
Perheeseen on ohjattu lastensuojelun avohuollon tukitoimia, mutta katkonaisesti. On ollut pitkiä aikoja, jolloin perhe on jäänyt niitä vaille tai avuntarjoajat ovat vaihtuneet. Diabetes-osaamista ei kenelläkään ole ollut ennen tätä kevättä. Tiinaa konsultoidaan joka paikkaan poikansa diabeteksen hoidosta ja tästä Tiina on hyvin kuormittunut. Poika tarvitsee ympärivuorokautista hoivaa ja seurantaa diabeteksen vuoksi.
Tiinan lapset eivät ole huostaanottolapsia, eivät oman terveydentilansa eivätkä äidin hyvän vanhemmuuden johdosta. Tiinan perhe tarvitsee taloudellista ja materiaalista tukea selvitäkseen toistaiseksi Tiinan sairausloman yli.”
Maan tapako: Lapsia huostaan hyvistä perheistä?
Konsultoin tuohon aikaan paljon Nurmijärveläistä Sirkka Rousua ja hän vastasi minulle muun muassa näin:
”Silloin kun lastensuojelun avohuollon tukitoimilla pystytään lapsen ja perheen tuentarpeesta huolehtimaan, niin silloin ei ole perusteita huostaanottoon. Avohuollon tukeahan voi lain mukaan olla mahdollista saada niin kauan ja niin intensiivisesti kuin sitä tarvitaan – vaikka lapsen täysi-ikäisyyteen asti. Jostakin syystä suomalaiseen lastensuojeluun on tullut käytäntö, että esimerkiksi perhetyön tukea voi saada vain määrätyn ajanjakson ja sen jälkeen pitäisi pärjätä.”
Meidän sosiaalityöntekijän mielestä hyvästäkin perheestä kannattaa ottaa lapset huostaan, vaikka sitten viekkaudella ja vääryydellä, jos toimivaa tukea tarvitaan esimerkiksi viittä kuukautta pidempään; sijoittaminen on hänen mielestään ainoa pitkäaikainen tukimuoto.
Kirjoitin Rousulle myös, mitä tapahtui asiantuntijaryhmässä. Hän vastasi näin:
”Hei, tässä paljastui juuri se suuri ongelma, joka johtuu siitä, että asiakas ei ole läsnä kun hänen elämäänsä koskevia asioita käsitellään. Siksi 14§ asiantuntijaryhmän käsittelyä ei pitäisi tehdä ilman asiakkaan läsnäoloa. Kunnissa on kirjavia käytäntöjä tässäkin.”
Asiantuntijaryhmässä istui kymmenen meille tuntematonta asiantuntijaa pohtimassa meidän perheen asioita ja lähinnä mielenterveyttäni.
Sosiaalityöntekijä oli kirjoittanut kahdeksan sivua tajunnanvirtaa, jonka luettuani olin sanaton. Minusta ei ollut sanallakaan sanottu mitään positiivista tai hyvää. Tein kaiken väärin. Lastensuojelussa ei ollut mitään puutteita. Olin potentiaalinen perhesurmaaja.
Yksityiseltä kotipalveluntarjoajaltakin oli pyydetty lausuntoa minusta (mutta ei esimerkiksi poikani diabetesta hoitavalta lääkäriltä tai hoitajilta). Hän kirjoitti näin muun muassa näin: ”Äiti olisi halunnut ”aikuisen” työntekijän. Äiti ei alkuun hyväksynyt uutta työntekijää, koska piti häntä liian kokemattomana työhön. Tuli tunne, että hän ei kovin helpolla luota lapsen hoitoa kenellekään vaan haluaa kuitenkin pitää kaikki langat käsissään.”
Palveluntarjoaja unohti lausunnossaan kertoa, että perehdytin kolme työntekijää muutaman kuukauden aikana kotiimme ja lapseni hoitoon, vaikka puhe oli ollut nimenomaan yhdestä ihmisestä. Hän unohti kertoa hämmästyttävistä tilanteista, joita sattui, kun luottavaisesti jätin lapseni ”osaaviin” käsiin. Parikymppinen lähihoitajaopiskelija palkattiin meillä käyntejä varten, ja kerran hän esimerkiksi soitti minulle töihin ja kysyi: ”Laitanko insuliinin ennen ja jälkeen ruoan? Mikä on normaali verensokeri?” Palvelu ostettiin yksityiseltä, koska he mainostivat osaavansa myös diabeteksen hoidon. Kun tyttö oli juuri oppinut kaiken, hän lähti kesätöihin muualle.
Sosiaalityöntekijän kirjoitelmassa ei kerrottu sanallakaan, mikä perheessämme toimi ja mitkä olivat voimavarani, millainen tuki olisi ollut tarpeen, minkä olin kokenut hyväksi ja minkä haitalliseksi. Ei lasten ajatuksia sijoituksesta, isälle muutosta tai jatkuvasti vaihtuvista ihmisistä elämässämme.
Ei yhteenvetoa, kuinka pitkiä aikoja tukea olin saanut, miksi tuet loppuivat tai kuinka pitkiä aikoja olin ollut niitä ilman. ”Kaikkea on jo kokeiltu ja vuosia on kitkuteltu, että lapset voisivat asua kotona”, oli yleinen tiivistelmä. Sosiaalityöntekijä unohti kysyä ryhmältä, että saisiko perheelle lisää sitä apua, mikä aidosti tuki parhaiten perhettä. Se oli kuusi tuntia viikossa tehtävää yksityistä kotipalvelua, sitä tukea, mihin myöhemmin ”kaupungin kirstussa ei ollut varaa”.
Lasten isän kanssa oli yhdessä arvosteltu minua ja pohdittu ”ammatillisesti” ja asiaankuuluvasti näin: ”Kerroin isälle, että äidin käytöksestä tulee mielikuva, että äiti olisi mustasukkainen isästä isän uudelle puolisolle. Äiti viestittää, ettei luota kehenkään muuhun kuin isään ja haluaisi mahdollisimman paljon juuri isän olevan myös pojan kanssa.”
Sekin nähtiin minulle miinuksena, että luotin lasten isään ja pystyin parhaiten lepäämään, lasten ollessa isällään, koska isä osaa diabeteksen hoidon. Isä kuvattiin uhriksi, joka oli ollut pimennossa kaikki nämä vuodet. Toisaalla sosiaalityöntekijä kuitenkin kirjoitti: ”Isä ei tule neuvotteluihin paikalle ”jos siellä vain potkitaan renkaita, verraten autokaupan tekemiseen, ilman jotain päätöksiä suuntaan tai toiseen”.
Millaista ajan hukkaa!
Millaista yhteiskunnan varojen tuhlaamista!
Miten tuollaista tekstiä virkamies ylipäätään saa työaikanaan kirjoittaa? Onko sosiaalityöntekijöillä minkään valtakunnan koulutusta kirjaamisen suhteen?
Huomatkaa ero, kun perheterapeutti kirjoittaa minusta; hän käyttää etunimeä. Sosiaalityöntekijälle sekä yksityiselle kotipalvelun tarjoajalle olen ”äiti”. Olen joskus sanonut, että minä en ole teidän äiti, toivoisin, että minua kutsuttaisiin etunimelläni.
Meidän perheemme kohdalla lastensuojelu siis tarjoitti sitä, että kymmenen ”asiantuntijaa” pohtivat sosiaalityöntekijän valikoimien tietojen ja kirjoituksen perusteella, mitä meidän perhe tarvitsisi.
Tuntematta ja tapaamatta meistä ketään.
Lukemalla papereista asioista, joista suurin osa ei pitänyt edes paikkaansa.
Sosiaalityöntekijä psykiatrin roolissa
Sosiaalityöntekijä sekä sosiaalitoimen johtaja olivat suositelleet minulle laajoja psykologisia tutkimuksia, joihin moni jäsenistä yhtyi. Muun muassa oppilashuollon esimiehen ”näkemyksen mukaan äidille tulee tehdä psykologiset tutkimukset ja perheen hoitokontaktin tulee jatkua perheneuvolassa”.
Kirjoitin hänelle jälkeenpäin ja kysyin, mikä on hänen koulutuksensa, jotta hän voi suositella jollekulle tutkimuksia näkemättä. En ole koskaan saanut vastausta.
Yksiköstä, josta olin saanut sairaslomani, oli kutsuttu paikalle psykologi. Lääkärini ihmetteli, miksei häntä, joka tunsi minut, ollut kutsuttu. Psykologin, jonka olen muistaakseni tavannut viimeksi yläasteella ja lukiossa, näkemyksen mukaan ”äidille tulee tehdä kattava psykologinen tutkimus, jossa arvioidaan psykiatrisen hoidon tarvetta sekä väkivaltaisen käyttäytymisen riskiä. Tutkimusryhmään kuuluvat toimintaterapeutti, psykologi ja psykiatri.”
Konsultoimani lakimies sanoi, että hän ei ole vielä kuullut, että sosiaalityöntekijä tai sosiaalitoimen johtaja pystyisi lähettämään ketään tutkimuksiin. Hän kehotti minua olemaan menemättä, ellen saa lakipykälää, johon perustuen tutkimukset tehtäisiin.
Toimintaterapeutille, jonka kanssa en ollut missään tekemisissä, oli jo ehditty antaa nimeni ja osoitteeni. Hän oli valmis tulemaan kotiini arvioimaan toimintakykyäni.
Olimme aivan julkista riistaa kaikille. Meillä ei ollut minkäänlaista yksityisyyden suojaa. Koska tahansa saattoi kuka tahansa soittaa ja ehdottaa mitä vain. Numeroni ja tietoni olivat yleisessä jaossa.
Meihin kohdistetut viranomaistoimenpiteet tuntuivat rajattomilta, jos sopii käyttää tuota monista huostaanottohakemuksista tuttua, vanhemmuuden laatua määrittelevää sanaa: "Äiti vaikuttaa jotenkin rajattomalta."
Olin lähtenyt pyytämään ja lopulta vaatimaan lastensuojelusta lainmukaisia avohuollon tukitoimia, joihin ei ollut varaa. Erityislapsiperheelle sopivia tukimuotoja ei ollut tarjolla, eikä sellaisia osattu räätälöidä.
Kiireelliseen sijoitukseen varaa olisi kuitenkin ollut milloin vain.
Nyt myös laajoihin psykologisiin tutkimuksiin. Siitäkin huolimatta, että terapeutti, lääkärit ja sairaanhoitajat joiden vastaanotolla kävin yksin tai poikani kanssa, eivät olleet koskaan mitenkään ilmaisseet huolta mielenterveydestäni – väsymyksestäni ja yksinäisyydestäni sekä vähäisestä verkoston tuesta kylläkin.
Minulla oli ainakin kymmenen erilaista lausuntoa siitä, että paras tuki olisi ollut käytännön lasten- ja kodinhoito apu kotiin. Silti tuntui, että lastensuojelussa oltiin valmiit tekemään ihan mitä vain, lähettämään lapset vaikka kuuhun, kunhan ei tarvitsisi myöntää tukea kotiin!
Tätäkö on parhaimmillaan vanhemmuuden tukeminen, pohdiskelin mielessäni. Ainakin sosiaalityöntekijä teki kaikkensa sen eteen, että kotiin ei apua myönnettäisi, ja että lapset saataisiin pois kotoa.
Valtaa ilman vastuuta
Kun minua epäiltiin perhesurmaajaksi, olin järkyttynyt ja vihainen.
Nykyään mietin, ymmärtääkö sisäministeri Päivi Räsänen kannattajineen, millaista perhepolitiikkaa hän on ajamassa Suomeen? Ymmärtävätkö he sen, että perhesurmat ovat sittenkin äärimmäisen harvinaisia, aidosti yksittäisiä tragedioita, joiden perusteella ei voida tuhota viattomia perheitä?
Oulun tapaus ja murhattu Vilja Eerika ovat siten saman kolikon eri puolet, mutta valitettavasti ne sotketaan toisiinsa. Aivan kuin näitä henkisiä murhia (Oulun tapaus ja muut turhat sijoitukset) tekemällä mitenkään ehkäistään fyysisiä murhia (Eerika). Olenkin ehdottanut kampanjaa; jos jonkun tutkimuksen mukaan turhat sijoitukset ennaltaehkäisevät perhesurmia, niin jokainen varmasti antaa mielellään lapsensa pariksi vuodeksi huostaan ja teille tietämättömille.
Mielestäni sosiaalityöntekijän pitäisi olla vastuussa tekemästään työstään. He voivat aiheuttaa paljon pahaa jälkeä ymmärtämättömyydellään, kiireessä tehdyllä työllä, kyvyttömyydellään kuunnella, halullaan hallita ja jopa haitallisilla tukitoimilla.
Vähintäänkin työn pitäisi olla tavoitteellista ja suunnitelmallista. Jokaisesta huostaanotosta, jonka hallinto-oikeus kumoaa, tulisi sosiaalitoimen joutua vastuuseen jollain tavoin. Kyseessä on nimittäin lasten elämä – ainoalaatuinen ja ainutkertainen. Jokainen, joka ei ole tätä asiaa sisäistänyt, pitäisi siirtää toisiin tehtäviin ja mahdollisimman pian.
Jos kunnallista lastensuojelutyötä vastaavaa asiakastyötä tehtäisiin jossain yksityisessä firmassa, virheitä tai valituksia ei tarvitsisi olla kuin yksi – ja työntekijällä olisi kengänkuva takapuolessaan. Kaupungilla ja etenkin lastensuojelussa kertomukseni on aivan jokapäiväistä leipää, eikä edes hurjimmasta päästä. Tähänkään tarinaan ei mahdu kuin pieni osa kaikesta siitä, mitä on tapahtunut meidän tapauksessamme.
Miksi viranomaisilla ei ole vastuuta tekemistään virheistä?
Miksi työn ei pidä olla läpinäkyvää ja avointa?
Miksi muut viranomaiset hyväksyvät tällaisen toiminnan, eikä sitä kyseenalaisteta millään lailla?
Eikö asiantuntijaryhmässä yhdelläkään herännyt kysymys: "Mitä hyvää perheessä on?"
Miten vanhemmuutta voisi tukea? Mikä motiivi sosiaalityöntekijällä on arvostella ”äitiä” tällä tavoin ja jopa lasten isän kanssa yhdessä?
Pitäisikö lastensuojelussa kehittää pitkäjänteisiä avohuollon tukia sekä erityislapsiperheiden tukia, joita ei ole lainkaan?
Vai pitäisikö tutkia sosiaalityöntekijän työn laadukkuutta tai sen puutetta suurennuslasilla?
Tommy Hellsten kuvaa kirjassaan "Saat sen mistä luovut" valtaa näin: "Valta on parhaimmillaan väline, jolla palvellaan muita. Jos valta on pelkästään päämäärä, silloin se palvelee pelkästään ihmisen omia tarkoitusperiä ja tavoitteita. Se on valtaa ilman vastuuta; jos valta irrotetaan vastuusta, on se silloin irroitettu rakkaudesta. Vastuun ja palvelun kautta saatu valta on rakkaudellista valtaa, kun taas ilman vastuuta otettu valta on väkivaltaa tai mielivaltaa, kenties joskus jopa ilkivaltaa.
Tällaisen arvomaailman vallitessa mitään absoluuttista moraalia ei enää ole. Kaikki riippuu siitä, mistä näkökulmasta asioita tarkastelee, kuka niitä tarkastelee, ja milloin. Kaikki on suhteellista: on lupa tehdä oikeastaan mitä vain, kun millään ei ole loppujen lopuksi ole niin suurta väliä."
"Mitä enemmän ihmisessä on pahuutta, jota hän ei tahdo kohdata, sitä suuremmalla ponnekkuudella toista täytyy halveksia."
Jälleen kerran viittaan Ouluun ja Kurhelan perheen tapaukseen; heidän asianajajansa Yrjö Paukkunen on tehnyt lastensuojeluilmoituksia lastensuojelun työntekijöistä sekä vedonnut julkisesti viranhaltijoihin.
Itsellänikin on kokemusta lastensuojelutyöstä, jossa lapsen etu ei toteudu. En usko, että tässä toteutuu kenenkään etu. Lähinnä koen seuraavanalaisen työn turhauttavana sekä yhteisten varojemme väärinkäyttönä, josta viranomaisten pitäisi olla vastuussa eikä suinkaan saada palkkaa.
Luulin vielä vuonna 2011, että vain meidän kaupungissamme on halukkuutta tehdä hyvin heppoisin perustein huostaanotto. Minulle ehdoteltiin sijoitusta tyyliin: ”Ottaisitko maitoa kahviisi?”
Sijoitusta ei siis määrätty lainmukaisesti vihoviimeisenä ja lapsen edun mukaisena vaihtoehtona, mikä sen ehdottomasti tulisi olla! Koin, että minua painostettiin antamaan lapseni huostaan lopettamalla avohuollon tukitoimet useiksi kuukausiksi ja kertomalla usein, että kukaan ei sitoudu muutamaa kuukautta pidemmäksi aikaa tukemaan meitä paitsi sijaisperhe. Jolle siis oltaisiin valmiit maksamaan huomattavasti enemmän kuin mitä niihin tukitoimiin olisi mennyt rahaa, joilla olisin pärjännyt hyvin ja olisin pystynyt käymään töissäkin.
Pohjanoteeraus mielestäni oli se, kun sosiaalityöntekijä suivaantui antamastani palautteesta niin paljon, että päätti alkaa tositoimiin.
Todellakin, sananmukaisesti: tositoimiin.
Sosiaalityöntekijä otti yhteyttä selkäni takana perheneuvolan johtajaan, jossa olin erään ”harjoittelijan” asiakkaana. Hän kyseli mahdollista diagnoosiani ilman lupaani. Hän ei ottanut myöskään yhteyttä suoraan työntekijääni, koska piti tätä "vain" harjoittelijana, jonka näin ollen saattoi ohittaa sujuvasti. Perheneuvolan johtajaa en itse ollut koskaan tavannut.
”Harjoittelijalle” eli perheterapeutillemme hän ilmoitti huostaanoton mahdollisuudesta ja sanoi vievänsä myöhemmin perheeni asian asiantuntijaryhmään. Perheterapeutti kertoi keskustelusta, jossa hän sanoi sosiaalityöntekijälle: ”Eihän hyvästä perheestä kannasta lapsia ottaa huostaan.”
Sosiaalityöntekijän päättäväinen kanta oli: ”Kyllä kannattaa, koska se on ainoa pitkäaikainen tukimuoto.”
Sosiaalityöntekijä ei neuvotellut eikä ollut halukas yhteistyöhön muiden työntekijöideni kanssa.
Sain asiasta ilmoituksen sähköpostitse, päivämääri oli silloin 2.11.12.
”Hei,
Olen Tiina kanssasi samaa mieltä siitä, että tätä kokonaisuutta pitää tarkastella ja jokin parempi ratkaisu yhdessä löytää kuin mitä nämä viimeiset 5–6 vuotta on onnistuttu saavuttamaan.
Olen keskustellut asiasta esimiesteni kanssa ja päätynyt siihen, että veisin tämän asian käsiteltäväksi xxx lastensuojelun asiantuntijaryhmään. Ryhmän seuraava kokous on 12.11. ja aineisto pitää olla valmiina jo 5.11. Tässä on kuitenkin niin paljon jo tätä valmista materiaalia olemassa, joten uskon asian ehtivän.
Alla on kuvaus siitä mikä asiantuntijaryhmän tehtävä on, ryhmän puheenjohtaja on sosiaalipalveluiden johtaja XXX XXX. Voitte vanhemmat vielä tuottaa ryhmää varten ajatuksianne jos koette sille tarvetta. Lisäksi jos voitte ystävällisesti tulostaa, täyttää ja allekirjoittaa oheisen suostumuslomakkeen ja palauttaa sen minulle, tai ainakin kuitata saaneenne tiedon asiasta.
Lastensuojelulaki 14 §
Moniammatillisen asiantuntemuksen turvaaminen
Kunnan on huolehdittava siitä, että lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä on käytettävissään lapsen kasvun ja kehityksen, terveydenhuollon, oikeudellista sekä muuta lastensuojelutyössä tarvittavaa asiantuntemusta. Kunnan tai useamman kunnan yhdessä tulee asettaa sosiaali- ja terveydenhuollon edustajista, lapsen kasvun ja kehityksen asiantuntijoista sekä muista lastensuojelutyössä tarvittavista asiantuntijoista koostuva lastensuojelun asiantuntijaryhmä. Lastensuojelun asiantuntijaryhmä avustaa sosiaalityöntekijää lapsen huostaanottoa sekä sijaishuoltoa koskevien asioiden valmistelussa ja muussa lastensuojelun toteuttamisessa. Lisäksi asiantuntijaryhmä antaa lausuntoja lastensuojelutoimenpiteitä koskevan päätöksenteon tueksi.
Terveisin
XXX XXX
Sosiaalityöntekijä
Sosiaalipalvelut/lastensuojelun avohuolto.”
Meiltä ei siis paljon kyselty tai toivottu osallistumista. Koin sähköpostin pienenä uhkauksena. Tuntui oudolta, että sain sähköpostin perjantai-iltapäivästä, ja maanantaina piti olla kaikki aineisto valmiina. Käytännössä kukaan muu ei ehtisi reagoida asiaan mitenkään, paitsi sosiaalityöntekijä. Mistä moinen kiire, ihmettelimme terapeuttini kanssa.
Perheterapeuttimme päätti kuitenkin laittaa kannanottonsa sähköisesti, koska hän halusi sen ryhmälle tiedoksi:
”Hei XXX,
haluatko, että olisin mukana Tiinan terapeuttina tuossa 12.11. palaverissa? Minun on mahdollista osallistua siihen klo 12.00–13.30 välillä, jos se silloin pidetään.
Kirjoitit aiemmin, että olen ”harjoittelija”. Olen koulutukseltani perheterapeutti (ET), kasvatustieteen tohtori, sairaanhoidon opettaja ja psykiatrinen sairaanhoitaja melkein 40 vuoden työkokemuksella. Varmaankin olen vielä harjoittelija, koska jatkan VET-opintojani (Vaativa erityistason perheterapeutti), saadakseni ehkä vielä joskus emeritana kouluttaa perheterapeutteja.
Olen kuullut perheterapeuttina Tiinan hädän, joka on todellista. Tiina on hyvä äiti. Hän ei koskaan tekisi lapsilleen mitään väkivaltaista. Olen kuullut myös Tuukkaa, jonka mukaan äiti ja isä pitävät hyvää huolta lapsista.
Huostaanottokeskustelu on äidin, isän ja lasten tavallisen arjen rikkomista. Se olisi viranomaisten väkivaltaa perheelle, ja erityisesti äidille, joka ei pyydä, kuin tukea arkeen ja jaksamiseen.
Parhain terveisin
xxx xxx, perheterapeutti, työnohjaaja”
"Äiti puhuu toistuvasti perhesurmista!"
Ls 14 pykälä siis turvaa sosiaalityöntekijälle yksinoikeuden käsitellä asiakkaansa asioita nimellä, ilman asiakasta sekä ilman perheen muita työntekijöitä. Terapeutillemme ilmoitettiin, että hän on jäävi osallistumaan palaveriin.
Minulla herää kysymys: kenen asiaa silloin oikeastaan mahdetaan ajaa? Mielestäni pitäisi lailla kieltää tällainen työ ja toiminta. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, enää ei edes kehitysvammaisten asioita käsitellä ilman asiakkaan läsnäoloa. Lastensuojelu elää tässä suhteessa kivikaudella ja sen takia tapahtuu vakavia ihmisoikeusrikkomuksia, koska tällaista työtapaa pidetään hyväksyttävänä.
Kysyin sosiaalityöntekijältä: ”Päätit sitten ottaa lapset huostaan, vai?”
Hän selitti, että ei se ollut tarkoitus, vaan se, ettei hän voinut myöntää avohuollon tukia ilman asiantuntijaryhmän lupaa. Eli syy viedä asiamme ryhmään oli saada jatkoa toimiville avohuollon tukitoimille, joita olin kesällä saanut, mutta jotka lopetettiin, koska ”kaupungin kirstusta on rahat loppu”.
Todellisuus oli kuitenkin tarua ihmeellisempää. Sosiaalityöntekijä toimi selkäni takana juuri siten, miten toimitaan valmisteltaessa kiireellistä sijoitusta. Hän metsästeli mahdollista diagnoosiani kaikkialta, kysyi isältä, voiko isä ottaa lapset luokseen ja piti kiirettä, ettei kukaan ehtisi tuoda positiivista näkemystään minusta – lapsen äidistä – ryhmän tietoon.
Konsultoin lakimiestä ja hän kehotti tekemään kantelun kiireen vilkkaan. Perheterapeutti repi lähestulkoon hiuksiaan, kun sosiaalityöntekijä piti omasta kannastaan tiukasti kiinni; hyvästäkin perheestä kannattaa ottaa lapset huostaan, eikä rahaa avohuollon tukitoimiin ole.
Kammottavin todiste siitä, ettei selkäni takana puuhailu kestänyt päivän valoa, oli sähköposti, jonka sosiaalityöntekijä oli lähettänyt esimiehelleen: ”Otan nyt yhteyttä poikkeuksellisesti sähköpostitse, koska asiani on kiireellinen. Äiti puhuu toistuvasti perhesurmista!”
Sain myös 7.6.12 (huom; nyt elimme marraskuuta) kirjatun asiakaskertomuksen, jota kukaan meistä ei ollut aiemmin nähnyt. Ehkä ei sosiaalityöntekijä itsekään.
Mielestäni kirjauksessa ei ollut mitään muuta oikein kuin neuvottelun päivämäärä sekä paikallaolijat. Sosiaaliviranomaisen ei tarvitse lähettää tekemiään pöytäkirjoja muille paikalla olleille viranomaisille, asiakkaasta puhumattakaan. Asiakaskertomus voi poiketa täydellisesti asiakassuunnitelmasta, kuten tässäkin tapauksessa. Asiakkaan pitää älytä pyytää asiakaskertomus asiakassuunnitelman lisäksi.
Asiakaskertomukseen sosiaalityöntekijä voi kirjoittaa tunnelmiaan ja ihan mitä lystää; se on puhtaasti hänen näkemyksensä tapahtuneesta ja tilanteesta. Se voi poiketa muiden näkemyksestä niin paljon, että kukaan muu läsnäolijoista ei tunnista olleensa samassa neuvottelussa.
Juuri niin oli nyt käynyt.
Itse epäilen suuresti (josta kielellinen asukin kertonee), että tämä kirjaus on tehty jälkikäteen. Mutta sitä en pysty koskaan todistamaan.
Asiakaskertomuksen kirjaus menee näin:
”Huomionarvoista kesäkuisessa tapaamisessamme oli, että äiti puhui epätoivostaan ja mietti, että hänellä on insuliini käytössä. Äiti sanoi, että sittenhän heistä ei olisi vaivaksi enää kenellekään.
XXX XXX terapeutti tarttui tapaamisessa äidin puheisiin ja sanoitti, että ne herättivät hänessä suuren huolen.
Isä oli silminnähden järkyttynyt äidin puheista, pidätteli itkua jne…..”
Todellisuus oli aivan toinen. Totta on se, että nostin perhesurmat esiin ja olen niistä kirjoittanut lehteenkin. Kerroin, että kokemukseni mukaan nykyisellään lastensuojelutyö sairastuttaa sekä ajaa ihmiset täysin loppuun. Kerroin, että en enää ihmettele heitä, joilla ei ole valmiuksia käsitellään sitä toivottomuutta, vihaa tai turhautumista, jota tämä työtapa herättää, eikä ihme jos tekee jotain itselleen tai perheelleen. Selitin, että minulta kysytään toistuvasti, mikä on tarpeeni; kerron sen yhä uudellaan ja uudelleen. Toistuvasti todetaan, että tarpeisiini ei kyetä vastaamaan, koska ei ole diabetesosaamista avohuollon kotipalvelussa, joka kaiken lisäksi on tarkoitettu pikkulapsiperheille eikä ole rahaa ostaa muutamaa tuntia viikossa yksityiseltä ammattitaitoista koti/hoitoapua. Huostaanotto voitaisiin kyllä tehdä. Siihen päädyttiin aina, eikä rahasta ollut yhtään pulaa. Kerroin, että ei tarvitse olla psykologi, jotta ymmärtää, millaisia tunteita tällainen ja kaikki miljoonat turhat neuvottelut herättävät ihmisessä.
Ja tämän sosiaalityöntekijä sai väritettyä edellä kerrotuksi asiakaskertomukseksi.
Sain tammikuussa 2012 tämän paperin käsiini. Se tarkoittaa, että 5 kuukauden ajan sosiaalityöntekijä oli ajatellut minun uhkailevan perhesurmalla, puhumatta siitä minun kanssani suoraan. Mietin, onkohan häneltä jäänyt ”Huoli puheeksi” -koulutus väliin?
Onnekseni meitä oli kolme, jotka tiesimme, miten neuvottelu meni todellisuudessa. Asia on korjattu papereihini näin:
”Korjaus 7.6.xx asiakaskertomuksen kirjaukseen liittyen perhesurmiin:
XXXX terapeutin lausunnon mukaan ”Tiinan sanomisia on ymmärretty tahallisesti väärin. Tiina on esimerkiksi kertonut ymmärtävänsä perhesurmien tekijöitä, jotka ovat väsyneenä tehneet julmuuksia. Tiina itse ei voisi tehdä lapsilleen mitään pahaa, vaikka hänellä onkin insuliinia käytössä. Tiinan puhe sosiaalitoimessa on tulkittu uhkaukseksi. Puhe ei kuitenkaan ole teko, joksi se on haluttu sosiaalitoimessa käsittää. Tiina kokee, ettei häntä ole osattu auttaa eikä häntä ole kuunneltu eikä ymmärretty.”
Koko lausuntoa korjaukseen ei jostain syystä haluttu lisätä tai kopioida. Lausunto on pitkä ja siinä sanotaan myös näin:
”Tiina huolehtii lapsistaan erinomaisen hyvin. Erinomaisuus tarkoittaa sitä, että Tiina on täysillä hoitamassa vanhemmuutta sillä seurauksella, että on väsynyt ja on jäänyt sairaslomalle. Tiina hoitaa yksinhuoltajana suurimman osan lasten asioista. Lasten isä auttaa sen minkä pystyy, ottaen lapsia kahdesti / kk luokseen. Kaikki muu aika lastenhoidosta on Tiinan vastuulla.
Perheeseen on ohjattu lastensuojelun avohuollon tukitoimia, mutta katkonaisesti. On ollut pitkiä aikoja, jolloin perhe on jäänyt niitä vaille tai avuntarjoajat ovat vaihtuneet. Diabetes-osaamista ei kenelläkään ole ollut ennen tätä kevättä. Tiinaa konsultoidaan joka paikkaan poikansa diabeteksen hoidosta ja tästä Tiina on hyvin kuormittunut. Poika tarvitsee ympärivuorokautista hoivaa ja seurantaa diabeteksen vuoksi.
Tiinan lapset eivät ole huostaanottolapsia, eivät oman terveydentilansa eivätkä äidin hyvän vanhemmuuden johdosta. Tiinan perhe tarvitsee taloudellista ja materiaalista tukea selvitäkseen toistaiseksi Tiinan sairausloman yli.”
Maan tapako: Lapsia huostaan hyvistä perheistä?
Konsultoin tuohon aikaan paljon Nurmijärveläistä Sirkka Rousua ja hän vastasi minulle muun muassa näin:
”Silloin kun lastensuojelun avohuollon tukitoimilla pystytään lapsen ja perheen tuentarpeesta huolehtimaan, niin silloin ei ole perusteita huostaanottoon. Avohuollon tukeahan voi lain mukaan olla mahdollista saada niin kauan ja niin intensiivisesti kuin sitä tarvitaan – vaikka lapsen täysi-ikäisyyteen asti. Jostakin syystä suomalaiseen lastensuojeluun on tullut käytäntö, että esimerkiksi perhetyön tukea voi saada vain määrätyn ajanjakson ja sen jälkeen pitäisi pärjätä.”
Meidän sosiaalityöntekijän mielestä hyvästäkin perheestä kannattaa ottaa lapset huostaan, vaikka sitten viekkaudella ja vääryydellä, jos toimivaa tukea tarvitaan esimerkiksi viittä kuukautta pidempään; sijoittaminen on hänen mielestään ainoa pitkäaikainen tukimuoto.
Kirjoitin Rousulle myös, mitä tapahtui asiantuntijaryhmässä. Hän vastasi näin:
”Hei, tässä paljastui juuri se suuri ongelma, joka johtuu siitä, että asiakas ei ole läsnä kun hänen elämäänsä koskevia asioita käsitellään. Siksi 14§ asiantuntijaryhmän käsittelyä ei pitäisi tehdä ilman asiakkaan läsnäoloa. Kunnissa on kirjavia käytäntöjä tässäkin.”
Asiantuntijaryhmässä istui kymmenen meille tuntematonta asiantuntijaa pohtimassa meidän perheen asioita ja lähinnä mielenterveyttäni.
Sosiaalityöntekijä oli kirjoittanut kahdeksan sivua tajunnanvirtaa, jonka luettuani olin sanaton. Minusta ei ollut sanallakaan sanottu mitään positiivista tai hyvää. Tein kaiken väärin. Lastensuojelussa ei ollut mitään puutteita. Olin potentiaalinen perhesurmaaja.
Yksityiseltä kotipalveluntarjoajaltakin oli pyydetty lausuntoa minusta (mutta ei esimerkiksi poikani diabetesta hoitavalta lääkäriltä tai hoitajilta). Hän kirjoitti näin muun muassa näin: ”Äiti olisi halunnut ”aikuisen” työntekijän. Äiti ei alkuun hyväksynyt uutta työntekijää, koska piti häntä liian kokemattomana työhön. Tuli tunne, että hän ei kovin helpolla luota lapsen hoitoa kenellekään vaan haluaa kuitenkin pitää kaikki langat käsissään.”
Palveluntarjoaja unohti lausunnossaan kertoa, että perehdytin kolme työntekijää muutaman kuukauden aikana kotiimme ja lapseni hoitoon, vaikka puhe oli ollut nimenomaan yhdestä ihmisestä. Hän unohti kertoa hämmästyttävistä tilanteista, joita sattui, kun luottavaisesti jätin lapseni ”osaaviin” käsiin. Parikymppinen lähihoitajaopiskelija palkattiin meillä käyntejä varten, ja kerran hän esimerkiksi soitti minulle töihin ja kysyi: ”Laitanko insuliinin ennen ja jälkeen ruoan? Mikä on normaali verensokeri?” Palvelu ostettiin yksityiseltä, koska he mainostivat osaavansa myös diabeteksen hoidon. Kun tyttö oli juuri oppinut kaiken, hän lähti kesätöihin muualle.
Sosiaalityöntekijän kirjoitelmassa ei kerrottu sanallakaan, mikä perheessämme toimi ja mitkä olivat voimavarani, millainen tuki olisi ollut tarpeen, minkä olin kokenut hyväksi ja minkä haitalliseksi. Ei lasten ajatuksia sijoituksesta, isälle muutosta tai jatkuvasti vaihtuvista ihmisistä elämässämme.
Ei yhteenvetoa, kuinka pitkiä aikoja tukea olin saanut, miksi tuet loppuivat tai kuinka pitkiä aikoja olin ollut niitä ilman. ”Kaikkea on jo kokeiltu ja vuosia on kitkuteltu, että lapset voisivat asua kotona”, oli yleinen tiivistelmä. Sosiaalityöntekijä unohti kysyä ryhmältä, että saisiko perheelle lisää sitä apua, mikä aidosti tuki parhaiten perhettä. Se oli kuusi tuntia viikossa tehtävää yksityistä kotipalvelua, sitä tukea, mihin myöhemmin ”kaupungin kirstussa ei ollut varaa”.
Lasten isän kanssa oli yhdessä arvosteltu minua ja pohdittu ”ammatillisesti” ja asiaankuuluvasti näin: ”Kerroin isälle, että äidin käytöksestä tulee mielikuva, että äiti olisi mustasukkainen isästä isän uudelle puolisolle. Äiti viestittää, ettei luota kehenkään muuhun kuin isään ja haluaisi mahdollisimman paljon juuri isän olevan myös pojan kanssa.”
Sekin nähtiin minulle miinuksena, että luotin lasten isään ja pystyin parhaiten lepäämään, lasten ollessa isällään, koska isä osaa diabeteksen hoidon. Isä kuvattiin uhriksi, joka oli ollut pimennossa kaikki nämä vuodet. Toisaalla sosiaalityöntekijä kuitenkin kirjoitti: ”Isä ei tule neuvotteluihin paikalle ”jos siellä vain potkitaan renkaita, verraten autokaupan tekemiseen, ilman jotain päätöksiä suuntaan tai toiseen”.
Millaista ajan hukkaa!
Millaista yhteiskunnan varojen tuhlaamista!
Miten tuollaista tekstiä virkamies ylipäätään saa työaikanaan kirjoittaa? Onko sosiaalityöntekijöillä minkään valtakunnan koulutusta kirjaamisen suhteen?
Huomatkaa ero, kun perheterapeutti kirjoittaa minusta; hän käyttää etunimeä. Sosiaalityöntekijälle sekä yksityiselle kotipalvelun tarjoajalle olen ”äiti”. Olen joskus sanonut, että minä en ole teidän äiti, toivoisin, että minua kutsuttaisiin etunimelläni.
Meidän perheemme kohdalla lastensuojelu siis tarjoitti sitä, että kymmenen ”asiantuntijaa” pohtivat sosiaalityöntekijän valikoimien tietojen ja kirjoituksen perusteella, mitä meidän perhe tarvitsisi.
Tuntematta ja tapaamatta meistä ketään.
Lukemalla papereista asioista, joista suurin osa ei pitänyt edes paikkaansa.
Sosiaalityöntekijä psykiatrin roolissa
Sosiaalityöntekijä sekä sosiaalitoimen johtaja olivat suositelleet minulle laajoja psykologisia tutkimuksia, joihin moni jäsenistä yhtyi. Muun muassa oppilashuollon esimiehen ”näkemyksen mukaan äidille tulee tehdä psykologiset tutkimukset ja perheen hoitokontaktin tulee jatkua perheneuvolassa”.
Kirjoitin hänelle jälkeenpäin ja kysyin, mikä on hänen koulutuksensa, jotta hän voi suositella jollekulle tutkimuksia näkemättä. En ole koskaan saanut vastausta.
Yksiköstä, josta olin saanut sairaslomani, oli kutsuttu paikalle psykologi. Lääkärini ihmetteli, miksei häntä, joka tunsi minut, ollut kutsuttu. Psykologin, jonka olen muistaakseni tavannut viimeksi yläasteella ja lukiossa, näkemyksen mukaan ”äidille tulee tehdä kattava psykologinen tutkimus, jossa arvioidaan psykiatrisen hoidon tarvetta sekä väkivaltaisen käyttäytymisen riskiä. Tutkimusryhmään kuuluvat toimintaterapeutti, psykologi ja psykiatri.”
Konsultoimani lakimies sanoi, että hän ei ole vielä kuullut, että sosiaalityöntekijä tai sosiaalitoimen johtaja pystyisi lähettämään ketään tutkimuksiin. Hän kehotti minua olemaan menemättä, ellen saa lakipykälää, johon perustuen tutkimukset tehtäisiin.
Toimintaterapeutille, jonka kanssa en ollut missään tekemisissä, oli jo ehditty antaa nimeni ja osoitteeni. Hän oli valmis tulemaan kotiini arvioimaan toimintakykyäni.
Olimme aivan julkista riistaa kaikille. Meillä ei ollut minkäänlaista yksityisyyden suojaa. Koska tahansa saattoi kuka tahansa soittaa ja ehdottaa mitä vain. Numeroni ja tietoni olivat yleisessä jaossa.
Meihin kohdistetut viranomaistoimenpiteet tuntuivat rajattomilta, jos sopii käyttää tuota monista huostaanottohakemuksista tuttua, vanhemmuuden laatua määrittelevää sanaa: "Äiti vaikuttaa jotenkin rajattomalta."
Olin lähtenyt pyytämään ja lopulta vaatimaan lastensuojelusta lainmukaisia avohuollon tukitoimia, joihin ei ollut varaa. Erityislapsiperheelle sopivia tukimuotoja ei ollut tarjolla, eikä sellaisia osattu räätälöidä.
Kiireelliseen sijoitukseen varaa olisi kuitenkin ollut milloin vain.
Nyt myös laajoihin psykologisiin tutkimuksiin. Siitäkin huolimatta, että terapeutti, lääkärit ja sairaanhoitajat joiden vastaanotolla kävin yksin tai poikani kanssa, eivät olleet koskaan mitenkään ilmaisseet huolta mielenterveydestäni – väsymyksestäni ja yksinäisyydestäni sekä vähäisestä verkoston tuesta kylläkin.
Minulla oli ainakin kymmenen erilaista lausuntoa siitä, että paras tuki olisi ollut käytännön lasten- ja kodinhoito apu kotiin. Silti tuntui, että lastensuojelussa oltiin valmiit tekemään ihan mitä vain, lähettämään lapset vaikka kuuhun, kunhan ei tarvitsisi myöntää tukea kotiin!
Tätäkö on parhaimmillaan vanhemmuuden tukeminen, pohdiskelin mielessäni. Ainakin sosiaalityöntekijä teki kaikkensa sen eteen, että kotiin ei apua myönnettäisi, ja että lapset saataisiin pois kotoa.
Valtaa ilman vastuuta
Kun minua epäiltiin perhesurmaajaksi, olin järkyttynyt ja vihainen.
Nykyään mietin, ymmärtääkö sisäministeri Päivi Räsänen kannattajineen, millaista perhepolitiikkaa hän on ajamassa Suomeen? Ymmärtävätkö he sen, että perhesurmat ovat sittenkin äärimmäisen harvinaisia, aidosti yksittäisiä tragedioita, joiden perusteella ei voida tuhota viattomia perheitä?
Oulun tapaus ja murhattu Vilja Eerika ovat siten saman kolikon eri puolet, mutta valitettavasti ne sotketaan toisiinsa. Aivan kuin näitä henkisiä murhia (Oulun tapaus ja muut turhat sijoitukset) tekemällä mitenkään ehkäistään fyysisiä murhia (Eerika). Olenkin ehdottanut kampanjaa; jos jonkun tutkimuksen mukaan turhat sijoitukset ennaltaehkäisevät perhesurmia, niin jokainen varmasti antaa mielellään lapsensa pariksi vuodeksi huostaan ja teille tietämättömille.
Mielestäni sosiaalityöntekijän pitäisi olla vastuussa tekemästään työstään. He voivat aiheuttaa paljon pahaa jälkeä ymmärtämättömyydellään, kiireessä tehdyllä työllä, kyvyttömyydellään kuunnella, halullaan hallita ja jopa haitallisilla tukitoimilla.
Vähintäänkin työn pitäisi olla tavoitteellista ja suunnitelmallista. Jokaisesta huostaanotosta, jonka hallinto-oikeus kumoaa, tulisi sosiaalitoimen joutua vastuuseen jollain tavoin. Kyseessä on nimittäin lasten elämä – ainoalaatuinen ja ainutkertainen. Jokainen, joka ei ole tätä asiaa sisäistänyt, pitäisi siirtää toisiin tehtäviin ja mahdollisimman pian.
Jos kunnallista lastensuojelutyötä vastaavaa asiakastyötä tehtäisiin jossain yksityisessä firmassa, virheitä tai valituksia ei tarvitsisi olla kuin yksi – ja työntekijällä olisi kengänkuva takapuolessaan. Kaupungilla ja etenkin lastensuojelussa kertomukseni on aivan jokapäiväistä leipää, eikä edes hurjimmasta päästä. Tähänkään tarinaan ei mahdu kuin pieni osa kaikesta siitä, mitä on tapahtunut meidän tapauksessamme.
Miksi viranomaisilla ei ole vastuuta tekemistään virheistä?
Miksi työn ei pidä olla läpinäkyvää ja avointa?
Miksi muut viranomaiset hyväksyvät tällaisen toiminnan, eikä sitä kyseenalaisteta millään lailla?
Eikö asiantuntijaryhmässä yhdelläkään herännyt kysymys: "Mitä hyvää perheessä on?"
Miten vanhemmuutta voisi tukea? Mikä motiivi sosiaalityöntekijällä on arvostella ”äitiä” tällä tavoin ja jopa lasten isän kanssa yhdessä?
Pitäisikö lastensuojelussa kehittää pitkäjänteisiä avohuollon tukia sekä erityislapsiperheiden tukia, joita ei ole lainkaan?
Vai pitäisikö tutkia sosiaalityöntekijän työn laadukkuutta tai sen puutetta suurennuslasilla?
Tommy Hellsten kuvaa kirjassaan "Saat sen mistä luovut" valtaa näin: "Valta on parhaimmillaan väline, jolla palvellaan muita. Jos valta on pelkästään päämäärä, silloin se palvelee pelkästään ihmisen omia tarkoitusperiä ja tavoitteita. Se on valtaa ilman vastuuta; jos valta irrotetaan vastuusta, on se silloin irroitettu rakkaudesta. Vastuun ja palvelun kautta saatu valta on rakkaudellista valtaa, kun taas ilman vastuuta otettu valta on väkivaltaa tai mielivaltaa, kenties joskus jopa ilkivaltaa.
Tällaisen arvomaailman vallitessa mitään absoluuttista moraalia ei enää ole. Kaikki riippuu siitä, mistä näkökulmasta asioita tarkastelee, kuka niitä tarkastelee, ja milloin. Kaikki on suhteellista: on lupa tehdä oikeastaan mitä vain, kun millään ei ole loppujen lopuksi ole niin suurta väliä."
"Mitä enemmän ihmisessä on pahuutta, jota hän ei tahdo kohdata, sitä suuremmalla ponnekkuudella toista täytyy halveksia."
RSS Feed
