kuvakaappaus Kaisa Rautaheimo, HS "Se mikä ei tapa parantaa, on tapana sanoa. Olen asiasta eri mieltä. Se mikä ei tapa kuitenkin vahingoittaa ja katkeroittaa meitä.
Jokainen elämä on yhtä pitkä, kestää syntymästä kuolemaan. En näe siinä muuta tarkoitusta kuin kaiken sen kohtaaminen mikä vastaamme tulee.
Tarkoitus on iloita, nauttia, rakastaa, tehdä työtä, kohdella muita ihmisiä yhtä hyvin kuin itseämme, ja hyväksyä ikääntymiseen liittyvä luopuminen. Ja muistaa iloita lapsista ja heidän lapsistaan ja sitten tyynesti kuolla kun sen aika on.”
( Suomen kuvalehti, 24.7.2019, Mikä on elämän tarkoitus, Claes Andersson))
Heinäkuun 24. päivänä kuollut Claes Andersson oli lääkäri, poliitikko, muusikko, kirjailija, urheilija ja Marraskuun Liikkeen perustajajäsen, joka jätti lähtemättömän jäljen Suomen kulttuurielämään.
Hänen kaltaisiaan ihmisiä tarvittaisiin kipeästi lisää niin politiikassa, psykiatriassa kuin sosiaalityössä.
Kaikkien Anderssonia ihailleiden kannattaa lukea Peda.net:n haastattelu, josta seuraava katkelma:
"Andersson aloitti ensimmäisessä työpaikassaan Tammisaaren keskusmielisairaalan osastolääkärinä vuonna 1963. Hän oli tuolloin 26-vuotias.
”Mielisairaala oli hyvin kiehtova paikka monessakin mielessä. Sieltä puuttui kokonaan tyhjänpäiväinen puhe”, sanoo Andersson ja nojautuu tuolissaan taakse päin.
Hän istuu ruokapöytänsä päässä Helsingin Jätkäsaaressa, korkeista ikkunoista näkyy Ruoholahden kattojen yli luoteeseen.
Jossain puitten takana on Lapinlahden sairaala.
”Viihdyin parhaiten Tammisaaren keskusmielisairaalan suljetulla osastolla, jossa oli kaikkein huonokuntoisimpia potilaita. Monet heistä olivat kroonikoita”, sanoo Andersson.
Suljetun osaston teeskentelemättömässä ilmapiirissä oli jotain hyvin antoisaa.
”Menin sinne usein etenkin silloin, kun tunsin itseni väsyneeksi ja kyllästyneeksi ja halusin levätä.”
Andersson ymmärsi melko pian, mitä sairastuneet toivoivat psykiatriltaan.
”He halusivat tulla kuulluiksi ja ymmärretyiksi. He halusivat, että joku viimeinkin suhtautuu heihin ystävällisesti ja myötämielisesti.”
Vaikka Claes Andersson ei ole aktiivisesti harjoittanut psykiatrintointaan sitten 1980-luvun lopun, hän seuraa alaansa edelleen tiiviisti. Etenkin, kun myös puoliso Katriina Kuusi on ammatiltaan psykiatri.
Työ itsessään ei ole juuri muuttunut, sanoo Andersson.
Esimerkiksi käytetyt lääkkeet ovat pääosiltaan samoja – tosin niiden varaan lasketaan yhä suurempi osa potilaan hoidosta.
”Nykyään aivokemia on ottanut hegemonian hoidossa”, sanoo Andersson. ”Systeemi ei ollut aiemmin niin fiksoitunut lääkkeiden tarjoamaan mahdollisuuteen. Oli hyvin paljon keskusteluhoitoja, toiminta- ja perheterapiaa ja sen sellaista.”
Suurin muutos on tapahtunut psykiatristen sairaansijojen määrässä, sanoo Andersson – ja hänestä suunta on oikea, vaikka avohoidon toteutus onkin riittämätön.
Opiskeluajalta 1960-luvun alusta Anderssonin mieleen on painunut eräs luento.
Professori kutsui sisään keski-ikäisen naisen.
Tässä meillä on tyypillinen esimerkki skitsofreenisesta katatoniasta, sanoi professori, tarttui naista käsivarresta ja nosti sen ylös.
Naisen käsi jäi jäykkänä ilmaan.
Nyt pistän tämän neulan hänen selkäänsä, sanoi professori, näette, että hän ei reagoi mitenkään.
Anderssonia ja montaa muuta nuorta psykiatrian opiskelijaa tilanne kuohutti.
”Noihin aikoihin potilaita kohdeltiin tietoisen julmasti.”
1960-luvun psykiatrinen kulttuuri oli hyvin diagnostinen ja esineellistävä, sanoo Andersson. Inhimillisen samankaltaisuuden tunnustamista potilaan kanssa välteltiin piiloutumalla lääkärin auktoriteetin taakse.
Nyt sellainen ei Anderssonin mukaan tulisi kuuloonkaan. Jos lääkäri haluaa ymmärtää potilasta, hänen pitää tunnistaa sama paikka omassa psyykessään ja tutkia sitä, hän sanoo.
”Psykiatri Martti Siiralan perusajatus on, että sairaus on aina viesti. Se on tapa kertoa jotain ympäristölle.”
”On tärkeää ymmärtää, mikä merkitys sairaudella on tälle ihmiselle.”
Kun Claes Andersson aloitti uransa, oli rutiinia kohdata sairaalassa katatonisia potilaita, jotka olivat jähmettyneet kuin suolapatsaiksi tai nukkuivat ruumis jäykkänä, pää viisi senttiä tyynyn yläpuolella.
Nykyisin katatonista oiretta ei tavata sairaaloissa enää lainkaan.
Andersson mielestä se kertoo, että alistavat hoitomuodot ovat kadonneet psykiatrian käytännöistä:
”Katatonia oli protesti epäinhimilliselle kohtelulle. Psykiatriset tilat eivät ole ympäröivästä maailmasta erillisiä.”
Lue koko juttu:
https://peda.net/tampere/tyl/verkkolehti-sytyke2/nimet%C3%B6n-39f1/moypkpcah
Sosiaalityössä elää edelleen asiakkaita diagnosoiva ja esineellistävä työkulttuuri
Psykiatriassa ei siis Anderssonin mukaan tulisi enää kuulonkaan vältellä inhimillisen samankaltaisuuden tunnustamista potilaiden kanssa piiloutumalla ammatin auktoriteetin taakse.
Sosiaalityössä psykiatrian jo hylkäämä asiakkaita diagnosoiva ja esineellistävä kulttuuri ja ammatin auktoriteetin taakse kätkeytyminen sen sijaan on vielä voimissaan. Se on jopa nostettu ammatillisuusihanteeksi.
Tallainen ammatillisuusihanne on itsessään sosiaalityön eettisten periaatteiden vastainen ja estää sosiaalityön päämäärien ja tarkoituksen toteutumista.
Sosiaalityön työorientaatioita hiotaan pois konkreettisesta yhteisöjen auttamisesta ja rakenteellisista muutospyrkimyksistä kohti psykologisoivaa keskusteluapua ja lisääntyvää etäisyyttä asiakkaista.
Lastensuojelun perhetyö ei tarjoa enää lasten- tai kodinhoidollista konkreettista apua.
Harva muistaa pakkoauttajakeskustelun tai lastensuojelun ja nykyisten lastensuojelujärjestöjen esimerkiksi MLL:n tai Pelastakaa Lapset ry:n yhteyden punaorpojen valkaisupyrkimyksiin.
Sosiaalityöstä halutaan häivyttää pois niin fyysinen, historiallinen kuin sosiaalinen.
Ammatillisuuden nimissä haetaan ja korostetaan etäisyyttä asiakkaisiin.
Yhteistä ihmisyyttä ei tunnusteta eikä jaeta. Sosiaalityön asiantuntijat haluavat puhua vain toisille asiantuntijoille- asiakkuuksien välityksellä.
Asiakasosallisuus ja -lähtöisyys samoin kuin dialogisuus typistyy sanahelinäksi, jota ei aiotakaan toteuttaa. Käytännössä asiakkaiden osallisuutta itseään koskevaan tietoon ja päätöksentekoon rajoitetaan. Asiakaskirjausten panttaamisesta ja väärentämisestä on tullut viranomaisten rutiinia.
Kun valvomattoman lastensuojelun ja sijaishuollon epistemologiset ja eettiset puutteet alkoivat paljastua, lastensuojelun laatusuositustyöryhmä julisti ikäänkuin kädenojennuksena asiakkaille, "että kaikki tieto ei asu viranomaisessa."
Myöskään kaikki tunteet ja kokemukset eivät saa asua viranomaisessa vaan ne pitää projisoida ja ulkoistaa tiettyjen, kokemusasiantuntijoiksi nimettyjen asiakkaiden kannettaviksi.
Kokemusasiantuntijuudesta on tullut uskomushoitoa; eräänlaista homeopatiaa, jossa kuvitellaan, että riittävän pieni ja konventionaaliseen asiantuntijuuteen laimennettu annos kokemusasiantuntijuutta tuottaa lääkkeen epädemokraattisen asiantuntijavallan alati lisääntyviin ongelmiin.
Taidettakin samoin kuin leikillisyyttä pyritään lastensuojelussa valjastamaan sijaishuollon ja sosiaalialan työntekijöiden ammatillisen edunvalvonnan välineiksi. Niistä on hyötyä työntekijöille ja lastensuojelun yksiköille kun tavoitellaan tehokasta markkinointia ja varainhankintaa, laatupalkintoja, projektirahoitusta ja asiantuntijastatusta.
Kielletty sympatia ja tuotteistettu empatia
Sympatiaa osoittava ihminen samaistuu, tuntee, jakaa ja osallistuu kanssaihmisen tunteisiin, joka ei sosiaalityön oppikirjojen mukaan ole hyvä lähtökohta auttamistyölle. Tieteellisen kirjoittamisenkin normina mainitaan usein, ettei tekstissä tule esiintyä persoonapronominia “minä” saati kirjoittajan tunteita.
Ammatillinen kasvaminen sosiaalityössä merkitsee pahimmillaan sitä, että auttamistyötä tekevä ihminen tukahduttaa itsestään säälin ja sympatian niin pitkälle kuin mahdollista ja ryhtyy empaattiseksi asiantuntijaksi, jota asiakas ei kuitenkaan "vedätä". Vedätetyksi joutuminen; asiakkaan tunteisiin osallistuminen ja omien tunteiden avoin kokeminen ikäänkuin tahraa sosiaalityön tieteenalana ja sosiaalityöntekijän maineen asiantuntijana.
Lastensuojelun sairastuneen ammatillisuusihanteen myötä empatiasta tulee tuotteistettua ja menetelmällistettyä puuttumista, vain yksi "puuttumisen" tekniikka.
Mary Douglas väittää jokaisen kulttuurin kehittävän elämismalleja, jotka ovat sekä ajattelun muotoja että yrityksiä hallita todellisuutta. Näitä malleja pidetään yllä rituaalisin rajanvedoin. Rajat paalutetaan oman ja vieraan, sallitun ja kielletyn, puhtaan ja epäpuhtaan väliin. Missä on epäpuhtautta, siellä on järjestelmä. Epäpuhtauden leima johtuu järjestyksen rikkomisesta.
Voimauttavan valokuvan työmenetelmän kehittänyt taide- ja sosiaalikasvattaja Miina Savolainen on arvostellut lastensuojelua perustehtävänsä hukkaamisesta ja vääristyneestä ammatillisuusihanteesta. Hänen mukaansa tehty työ, aika ja raha menee hukkaan ja niin asiakkaat kuin työntekijät uupuvat kun työntekijät pinnistelevät pysyäkseen ammattiroolissa, jonka ydin on hallinta, yhteisen ihmisyyden kieltäminen ja epäluulo; ”minua ei vedätetä”. Savolaisen mukaan auttamisjärjestelmämme itse kärsii kiintymyssuhteen häiriöstä; se jättää hallintapyrkimyksissään ja raiskaavassa tunkeilevaisuudessaan avunpyytäjät vaille apua, kunnioitusta ja turvaa. (Savolainen, 15.3.2016).
Kohti uutta asiantuntijuutta
William Madsen on nostanut esiin asiantuntijuuteen liittyviä kysymyksiä ja houkuttelee sosiaalityöntekijöitä vaihtamaan etäisen asiantuntijuuden liittolaisuuteen asiakkaiden kanssa.
Auttamisen näkökulmasta ammatillisuutta määrittävät normit ovat toisenlaisia kuin perinteisessä, asiantuntijuutta korostavassa ammatillisuudessa, jolla on lastensuojelussa monopoli.
Epäammatillista on Madsenin mukaan esimerkiksi udella ihmisiltä heidän vaikeuksistaan ilman että
rakentaa ensin hyvän luottamussuhteen asiakkaaseen ja luo toivoa.
Epäammatillista on jättää hyödyntämättä perheiden ja yhteisöjen viisaus ja selvittämättä, millaisia ratkaisukeinoja lapsilla ja perheillä itsellään voisi olla vaikeuksissaan.
Epäammatillista on käyttää asiakkaita objektivoivaa kieltä ja olla pohtimatta, miltä se heistä tuntuu tai miten se muovaa käsityksiämme heistä.
Epäammatillista on olla pyytämättä asiakkaiden palautetta heidän toivomistaan avun muodoista ja niiden vaikutuksista asiakkaisiin.
Epäammatillista on myös jättää pohtimatta, miten omat oletukset luokasta, rodusta, sukupuolesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta vaikuttavat yrityksiimme auttaa.
Käsitys ammatillisuudesta määrittää asiakkaiden kohtelua ja valittuja auttamisen käytäntöjä.
Madsen kehottaa keskittymään puutteiden asemasta siihen mitä asiakkailla jo on ja voisi olla ja pohtimaan miten ammatillisen identiteetin, normien, toimintakäytäntöjen ja ydinuskomusten tulisi muuttua asiakaslähtöisyyden toteutumiseksi.
Lue myös:
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/tunnetaidot-lastensuojelussa-julma-empatia-ja-kielletty-sympatia
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelun-johdon-vaarinkaytoksia-ei-ratkaista-titteli-vaan-henkilovaihdoksilla
http://www.lokakuunliike.com/myyraumln-blogi/sosiaalityon-sairastunut-ammatillisuusihanne
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/mita-mielta-on-lastensuojelun-ammatillisuudessa
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/laakarin-ja-sosiaalityontekijan-moninakokulmainen-yhteistyo-tapausesimerkki
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/talentiaa-ahdistaa-epakohtia-enemman-epakohtien-paljastuminen
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/alkaa-jattako-lastensuojelun-arviointia-ja-kehittamista-sosiaalityontekijoille
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/sosiaalityon-tutkimus-tarvitsee-huostaanottoa
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/miten-sosiaalinen-ongelma-periytetaan-osa-1
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/kallista-ja-tuhoisaa-sotaa-ihmisia-vastaan
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/sosionomit-ja-sosiaalityontekijat-ulos-psykoterapeuttien-kilpailutuksesta
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/taidelahtoiset-menetelmat-lastensuojelussa-urkintaa-ja-manipulointia
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/sosiaalialan-ammattilaisten-salattu-ja-hapeallinen-kokemusasiantuntijuus
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/kokemusasiantuntijahankkeiden-vaarat
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/kenen-etua-ja-paamaaria-kokemusasiantuntijahankkeet-palvelevat
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/palvelukseen-halutaan-yksi-kokemusasiantuntija-1-kpl
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/vihapuhe-sosiaalityossa
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/vihapuhe-sosiaalityossa-ennen-ja-nyt
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/vihapuhe-ja-kaytannot-tutkittava-puolueettomasti
Jokainen elämä on yhtä pitkä, kestää syntymästä kuolemaan. En näe siinä muuta tarkoitusta kuin kaiken sen kohtaaminen mikä vastaamme tulee.
Tarkoitus on iloita, nauttia, rakastaa, tehdä työtä, kohdella muita ihmisiä yhtä hyvin kuin itseämme, ja hyväksyä ikääntymiseen liittyvä luopuminen. Ja muistaa iloita lapsista ja heidän lapsistaan ja sitten tyynesti kuolla kun sen aika on.”
( Suomen kuvalehti, 24.7.2019, Mikä on elämän tarkoitus, Claes Andersson))
Heinäkuun 24. päivänä kuollut Claes Andersson oli lääkäri, poliitikko, muusikko, kirjailija, urheilija ja Marraskuun Liikkeen perustajajäsen, joka jätti lähtemättömän jäljen Suomen kulttuurielämään.
Hänen kaltaisiaan ihmisiä tarvittaisiin kipeästi lisää niin politiikassa, psykiatriassa kuin sosiaalityössä.
Kaikkien Anderssonia ihailleiden kannattaa lukea Peda.net:n haastattelu, josta seuraava katkelma:
"Andersson aloitti ensimmäisessä työpaikassaan Tammisaaren keskusmielisairaalan osastolääkärinä vuonna 1963. Hän oli tuolloin 26-vuotias.
”Mielisairaala oli hyvin kiehtova paikka monessakin mielessä. Sieltä puuttui kokonaan tyhjänpäiväinen puhe”, sanoo Andersson ja nojautuu tuolissaan taakse päin.
Hän istuu ruokapöytänsä päässä Helsingin Jätkäsaaressa, korkeista ikkunoista näkyy Ruoholahden kattojen yli luoteeseen.
Jossain puitten takana on Lapinlahden sairaala.
”Viihdyin parhaiten Tammisaaren keskusmielisairaalan suljetulla osastolla, jossa oli kaikkein huonokuntoisimpia potilaita. Monet heistä olivat kroonikoita”, sanoo Andersson.
Suljetun osaston teeskentelemättömässä ilmapiirissä oli jotain hyvin antoisaa.
”Menin sinne usein etenkin silloin, kun tunsin itseni väsyneeksi ja kyllästyneeksi ja halusin levätä.”
Andersson ymmärsi melko pian, mitä sairastuneet toivoivat psykiatriltaan.
”He halusivat tulla kuulluiksi ja ymmärretyiksi. He halusivat, että joku viimeinkin suhtautuu heihin ystävällisesti ja myötämielisesti.”
Vaikka Claes Andersson ei ole aktiivisesti harjoittanut psykiatrintointaan sitten 1980-luvun lopun, hän seuraa alaansa edelleen tiiviisti. Etenkin, kun myös puoliso Katriina Kuusi on ammatiltaan psykiatri.
Työ itsessään ei ole juuri muuttunut, sanoo Andersson.
Esimerkiksi käytetyt lääkkeet ovat pääosiltaan samoja – tosin niiden varaan lasketaan yhä suurempi osa potilaan hoidosta.
”Nykyään aivokemia on ottanut hegemonian hoidossa”, sanoo Andersson. ”Systeemi ei ollut aiemmin niin fiksoitunut lääkkeiden tarjoamaan mahdollisuuteen. Oli hyvin paljon keskusteluhoitoja, toiminta- ja perheterapiaa ja sen sellaista.”
Suurin muutos on tapahtunut psykiatristen sairaansijojen määrässä, sanoo Andersson – ja hänestä suunta on oikea, vaikka avohoidon toteutus onkin riittämätön.
Opiskeluajalta 1960-luvun alusta Anderssonin mieleen on painunut eräs luento.
Professori kutsui sisään keski-ikäisen naisen.
Tässä meillä on tyypillinen esimerkki skitsofreenisesta katatoniasta, sanoi professori, tarttui naista käsivarresta ja nosti sen ylös.
Naisen käsi jäi jäykkänä ilmaan.
Nyt pistän tämän neulan hänen selkäänsä, sanoi professori, näette, että hän ei reagoi mitenkään.
Anderssonia ja montaa muuta nuorta psykiatrian opiskelijaa tilanne kuohutti.
”Noihin aikoihin potilaita kohdeltiin tietoisen julmasti.”
1960-luvun psykiatrinen kulttuuri oli hyvin diagnostinen ja esineellistävä, sanoo Andersson. Inhimillisen samankaltaisuuden tunnustamista potilaan kanssa välteltiin piiloutumalla lääkärin auktoriteetin taakse.
Nyt sellainen ei Anderssonin mukaan tulisi kuuloonkaan. Jos lääkäri haluaa ymmärtää potilasta, hänen pitää tunnistaa sama paikka omassa psyykessään ja tutkia sitä, hän sanoo.
”Psykiatri Martti Siiralan perusajatus on, että sairaus on aina viesti. Se on tapa kertoa jotain ympäristölle.”
”On tärkeää ymmärtää, mikä merkitys sairaudella on tälle ihmiselle.”
Kun Claes Andersson aloitti uransa, oli rutiinia kohdata sairaalassa katatonisia potilaita, jotka olivat jähmettyneet kuin suolapatsaiksi tai nukkuivat ruumis jäykkänä, pää viisi senttiä tyynyn yläpuolella.
Nykyisin katatonista oiretta ei tavata sairaaloissa enää lainkaan.
Andersson mielestä se kertoo, että alistavat hoitomuodot ovat kadonneet psykiatrian käytännöistä:
”Katatonia oli protesti epäinhimilliselle kohtelulle. Psykiatriset tilat eivät ole ympäröivästä maailmasta erillisiä.”
Lue koko juttu:
https://peda.net/tampere/tyl/verkkolehti-sytyke2/nimet%C3%B6n-39f1/moypkpcah
Sosiaalityössä elää edelleen asiakkaita diagnosoiva ja esineellistävä työkulttuuri
Psykiatriassa ei siis Anderssonin mukaan tulisi enää kuulonkaan vältellä inhimillisen samankaltaisuuden tunnustamista potilaiden kanssa piiloutumalla ammatin auktoriteetin taakse.
Sosiaalityössä psykiatrian jo hylkäämä asiakkaita diagnosoiva ja esineellistävä kulttuuri ja ammatin auktoriteetin taakse kätkeytyminen sen sijaan on vielä voimissaan. Se on jopa nostettu ammatillisuusihanteeksi.
Tallainen ammatillisuusihanne on itsessään sosiaalityön eettisten periaatteiden vastainen ja estää sosiaalityön päämäärien ja tarkoituksen toteutumista.
Sosiaalityön työorientaatioita hiotaan pois konkreettisesta yhteisöjen auttamisesta ja rakenteellisista muutospyrkimyksistä kohti psykologisoivaa keskusteluapua ja lisääntyvää etäisyyttä asiakkaista.
Lastensuojelun perhetyö ei tarjoa enää lasten- tai kodinhoidollista konkreettista apua.
Harva muistaa pakkoauttajakeskustelun tai lastensuojelun ja nykyisten lastensuojelujärjestöjen esimerkiksi MLL:n tai Pelastakaa Lapset ry:n yhteyden punaorpojen valkaisupyrkimyksiin.
Sosiaalityöstä halutaan häivyttää pois niin fyysinen, historiallinen kuin sosiaalinen.
Ammatillisuuden nimissä haetaan ja korostetaan etäisyyttä asiakkaisiin.
Yhteistä ihmisyyttä ei tunnusteta eikä jaeta. Sosiaalityön asiantuntijat haluavat puhua vain toisille asiantuntijoille- asiakkuuksien välityksellä.
Asiakasosallisuus ja -lähtöisyys samoin kuin dialogisuus typistyy sanahelinäksi, jota ei aiotakaan toteuttaa. Käytännössä asiakkaiden osallisuutta itseään koskevaan tietoon ja päätöksentekoon rajoitetaan. Asiakaskirjausten panttaamisesta ja väärentämisestä on tullut viranomaisten rutiinia.
Kun valvomattoman lastensuojelun ja sijaishuollon epistemologiset ja eettiset puutteet alkoivat paljastua, lastensuojelun laatusuositustyöryhmä julisti ikäänkuin kädenojennuksena asiakkaille, "että kaikki tieto ei asu viranomaisessa."
Myöskään kaikki tunteet ja kokemukset eivät saa asua viranomaisessa vaan ne pitää projisoida ja ulkoistaa tiettyjen, kokemusasiantuntijoiksi nimettyjen asiakkaiden kannettaviksi.
Kokemusasiantuntijuudesta on tullut uskomushoitoa; eräänlaista homeopatiaa, jossa kuvitellaan, että riittävän pieni ja konventionaaliseen asiantuntijuuteen laimennettu annos kokemusasiantuntijuutta tuottaa lääkkeen epädemokraattisen asiantuntijavallan alati lisääntyviin ongelmiin.
Taidettakin samoin kuin leikillisyyttä pyritään lastensuojelussa valjastamaan sijaishuollon ja sosiaalialan työntekijöiden ammatillisen edunvalvonnan välineiksi. Niistä on hyötyä työntekijöille ja lastensuojelun yksiköille kun tavoitellaan tehokasta markkinointia ja varainhankintaa, laatupalkintoja, projektirahoitusta ja asiantuntijastatusta.
Kielletty sympatia ja tuotteistettu empatia
Sympatiaa osoittava ihminen samaistuu, tuntee, jakaa ja osallistuu kanssaihmisen tunteisiin, joka ei sosiaalityön oppikirjojen mukaan ole hyvä lähtökohta auttamistyölle. Tieteellisen kirjoittamisenkin normina mainitaan usein, ettei tekstissä tule esiintyä persoonapronominia “minä” saati kirjoittajan tunteita.
Ammatillinen kasvaminen sosiaalityössä merkitsee pahimmillaan sitä, että auttamistyötä tekevä ihminen tukahduttaa itsestään säälin ja sympatian niin pitkälle kuin mahdollista ja ryhtyy empaattiseksi asiantuntijaksi, jota asiakas ei kuitenkaan "vedätä". Vedätetyksi joutuminen; asiakkaan tunteisiin osallistuminen ja omien tunteiden avoin kokeminen ikäänkuin tahraa sosiaalityön tieteenalana ja sosiaalityöntekijän maineen asiantuntijana.
Lastensuojelun sairastuneen ammatillisuusihanteen myötä empatiasta tulee tuotteistettua ja menetelmällistettyä puuttumista, vain yksi "puuttumisen" tekniikka.
Mary Douglas väittää jokaisen kulttuurin kehittävän elämismalleja, jotka ovat sekä ajattelun muotoja että yrityksiä hallita todellisuutta. Näitä malleja pidetään yllä rituaalisin rajanvedoin. Rajat paalutetaan oman ja vieraan, sallitun ja kielletyn, puhtaan ja epäpuhtaan väliin. Missä on epäpuhtautta, siellä on järjestelmä. Epäpuhtauden leima johtuu järjestyksen rikkomisesta.
Voimauttavan valokuvan työmenetelmän kehittänyt taide- ja sosiaalikasvattaja Miina Savolainen on arvostellut lastensuojelua perustehtävänsä hukkaamisesta ja vääristyneestä ammatillisuusihanteesta. Hänen mukaansa tehty työ, aika ja raha menee hukkaan ja niin asiakkaat kuin työntekijät uupuvat kun työntekijät pinnistelevät pysyäkseen ammattiroolissa, jonka ydin on hallinta, yhteisen ihmisyyden kieltäminen ja epäluulo; ”minua ei vedätetä”. Savolaisen mukaan auttamisjärjestelmämme itse kärsii kiintymyssuhteen häiriöstä; se jättää hallintapyrkimyksissään ja raiskaavassa tunkeilevaisuudessaan avunpyytäjät vaille apua, kunnioitusta ja turvaa. (Savolainen, 15.3.2016).
Kohti uutta asiantuntijuutta
William Madsen on nostanut esiin asiantuntijuuteen liittyviä kysymyksiä ja houkuttelee sosiaalityöntekijöitä vaihtamaan etäisen asiantuntijuuden liittolaisuuteen asiakkaiden kanssa.
Auttamisen näkökulmasta ammatillisuutta määrittävät normit ovat toisenlaisia kuin perinteisessä, asiantuntijuutta korostavassa ammatillisuudessa, jolla on lastensuojelussa monopoli.
Epäammatillista on Madsenin mukaan esimerkiksi udella ihmisiltä heidän vaikeuksistaan ilman että
rakentaa ensin hyvän luottamussuhteen asiakkaaseen ja luo toivoa.
Epäammatillista on jättää hyödyntämättä perheiden ja yhteisöjen viisaus ja selvittämättä, millaisia ratkaisukeinoja lapsilla ja perheillä itsellään voisi olla vaikeuksissaan.
Epäammatillista on käyttää asiakkaita objektivoivaa kieltä ja olla pohtimatta, miltä se heistä tuntuu tai miten se muovaa käsityksiämme heistä.
Epäammatillista on olla pyytämättä asiakkaiden palautetta heidän toivomistaan avun muodoista ja niiden vaikutuksista asiakkaisiin.
Epäammatillista on myös jättää pohtimatta, miten omat oletukset luokasta, rodusta, sukupuolesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta vaikuttavat yrityksiimme auttaa.
Käsitys ammatillisuudesta määrittää asiakkaiden kohtelua ja valittuja auttamisen käytäntöjä.
Madsen kehottaa keskittymään puutteiden asemasta siihen mitä asiakkailla jo on ja voisi olla ja pohtimaan miten ammatillisen identiteetin, normien, toimintakäytäntöjen ja ydinuskomusten tulisi muuttua asiakaslähtöisyyden toteutumiseksi.
Lue myös:
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/tunnetaidot-lastensuojelussa-julma-empatia-ja-kielletty-sympatia
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/lastensuojelun-johdon-vaarinkaytoksia-ei-ratkaista-titteli-vaan-henkilovaihdoksilla
http://www.lokakuunliike.com/myyraumln-blogi/sosiaalityon-sairastunut-ammatillisuusihanne
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/mita-mielta-on-lastensuojelun-ammatillisuudessa
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/laakarin-ja-sosiaalityontekijan-moninakokulmainen-yhteistyo-tapausesimerkki
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/talentiaa-ahdistaa-epakohtia-enemman-epakohtien-paljastuminen
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/alkaa-jattako-lastensuojelun-arviointia-ja-kehittamista-sosiaalityontekijoille
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/sosiaalityon-tutkimus-tarvitsee-huostaanottoa
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/miten-sosiaalinen-ongelma-periytetaan-osa-1
http://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/kallista-ja-tuhoisaa-sotaa-ihmisia-vastaan
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/sosionomit-ja-sosiaalityontekijat-ulos-psykoterapeuttien-kilpailutuksesta
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/taidelahtoiset-menetelmat-lastensuojelussa-urkintaa-ja-manipulointia
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/sosiaalialan-ammattilaisten-salattu-ja-hapeallinen-kokemusasiantuntijuus
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/kokemusasiantuntijahankkeiden-vaarat
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/kenen-etua-ja-paamaaria-kokemusasiantuntijahankkeet-palvelevat
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/palvelukseen-halutaan-yksi-kokemusasiantuntija-1-kpl
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/vihapuhe-sosiaalityossa
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/vihapuhe-sosiaalityossa-ennen-ja-nyt
https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/vihapuhe-ja-kaytannot-tutkittava-puolueettomasti
RSS Feed
