Mielipiteistä tuli faktoja
Sosiaalityön harjoittamisessa ei ole aina kysymys ammattietiikasta, tosiseikkaselvittelystä, dialogisuudesta tai tutkimustiedosta.
Usein on kyse pelkistä mielipiteistä ja tulkinnoista.
Huolestuttavaa on, että sosiaalityön käytännöt ja keskustelu typistyvät usein sosiaalityöntekijöiden mielipiteiden oikeuttamiseksi.
Sosiaalityöntekijän oikeus omaan mielipiteeseen on asiakkaan oikeusturvaa tärkeämpi
Tähän "oikeuteen" tuntuu liittyvän oikeus olla kuulematta eri mieltä olevia ja tutustumatta omaa mielipidettä uhkaavaan tietoon. Sosiaalityön keskustelukulttuurissa onkin tapana vaientaa paitsi eri mieltä olevat myös epämieluisia tutkimustuloksia tuottavat tutkijat. Sosiaalityön opinnäytetöiden lähdeluettelot ovat yhdenmukaisuudessaan masentavaa luettavaa.
Päämääränä on sulkea ’väärät’ näkemykset ja epämieluisat tutkimustulokset keskustelun ulkopuolelle. Tiettyjä mielipiteitä edustavien ei pidä saada mediahuomiota tai rahoitusta mihinkään eikä tiettyjä asioita saa käsitellä, ellei niistä ole jo valmiiksi tiettyä, lastensuojelukoneiston hyväksymää mieltä.
Akateeminen asiantuntemus vaikuttaakin usein mielipidevallan käytöltä.
Suvaitsevuudessaan sosiaalityöntekijät eivät kykene sietämään mitään vähänkään omasta maailmankatsomuksestaan poikkeavaa ajattelua. Osallisuuden ja monimuotoisuuden ja - asiantuntijuuden ihanteita hehkutetaan seminaaripuheissa mutta käytännössä niitä vastaan hyökätään avoimesti ja keinoja kaihtamatta. Niin asiakkaita kuin kollegoja rangaistaan vääristä mielipiteistä.
Sosiaalityön asiakkaat ovat jo vuosia arvostelleet sosiaalityön epäeettisiä ja -tieteellisiä työ- ja dokumentaatiomenetelmiä ja niistä koituvia oikeusturvaongelmia (asiakaskokemuksista ovat raportoineet mm. Autero, Ikonen, Kajaste, Syvälä, 2013).
Esimerkiksi Sweden’s Institute for Evidence-Based Social Work Practice (IMS) pyrkii kehittämään sosiaalityöhön näyttöön perustuvia menetelmiä mielipiteisiin perustuvien menetelmien sijaan ja näkee – toisin kuin monet sosiaalityön tutkimus- ja kehitystahot Suomessa – asiakkaiden ja heidän verkostojensa aktiivisuuden ja palautteen käyttökelpoisena resurssina luotettavampien työmenetelmien kehittämisessä ( Sundell & Soydan & Tengvald & Anttila, 2009, 7).
Epämieluisan asiakaspuheen mitätöinti vihapuheeksi on sosiaalityöntekijöiden taktinen temppu ja yritys määritellä yksin se agenda, jota on relevanttia kuulla ja tutkia. Se on keino hankkia valtaa ja kyllästää vallan ja viestinnän kentät omalla agendalla ja edunvalvonnalla.
Sen avulla hankitaan itselle uhristatus, ansaitsematonta huomiota, sääliä ja kaikki omat virheet anteeksi.
Paljon mainostettu dialogisuus lastensuojelussa typistyy helposti asiantuntijan monologiksi, josta lastensuojelun laatusuositukset ovat hyvä esimerkki: http://www.lokakuunliike.com/myyraumln-blogi/dialogisuus-lastensuojelun-laatusuositusprosessissa
Tutkija Kaisa Hintikan mukaan varhaisen puuttumisen ja huolen vyöhykkeistön voidaan nähdä muovaavan ammattilaisen subjektiivisesta huolesta pätevää työvälinettä. Subjektiivinen huoli kääntyy objektiivisen tiedon asemaan.
"Vuorovaikutuksen vahvistamisessa" ja moniammatillisissa kokouksissakin on yhä useammin kyse ammattilaisen pyrkimyksestä oikeuttaa oma mielipiteensä ja mielipiteeseen perustuva toimintakäytäntö tai väärä päätös ja painostaa toisetkin esim. asiakkaat tai moniammatillisen työryhmän jäsenet omaksumaan oma mielipide.
Sosiaalityöllisessä mielipiteenmuodostuksessa oma on tosin harhaanjohtava käsite sillä omaksutussa mielipiteessä on harvoin omaa empiiristä havainnointia tai pohdintaa. Monen sosiaalityöntekijän " oma" mielipide on sijaishuollon edunvalvontajärjestöltä tai kollegalta kopioitu.
Väärinkäytöksistä kertovan asiakkaan asia todisteineen lytätään lauseella: "Se on vain sinun mielipiteesi."
Asiantuntijoiksi itsensä nimittäneiden mutu on jo nostettu tiedon asemaan. Sosiaalityössä sitä kutsutaan hiljaiseksi tiedoksi, jolla voidaan perustella tehdyt päätökset.
"Minulla on oikeus omaan mielipiteeseeni", on usein ainoa vastaus jonka kysyjä saa perätessään perusteluja sosiaalityön laittomilta vaikuttaviin päätöksiin tai toimintakäytäntöihin. Leventhalin sääntöjä halveksuva vastaus annetaan vieläpä omahyväisesti ikäänkuin todisteena asiantuntijan jämäkkyydestä ja onnistuneesta emansipaatiosta.
Sosiaalityön päättäjiltä ja työntekijöiltä on kadonnut historiallinen ja yhteiskunnallinen ymmärrys ja muisti. Rakenneongelmat siirtyvät ja tulkitaan yksilöiden ongelmiksi.
”Yltiörelativistisuus, reflektiivisyys ja konstruktionistisuus ovat käsitteitä, jotka hallitsevat opiskelijoiden kirjallisuutta. Samalla katoaa kyky kontekstoida tapahtumia menneisyyteen: ihmisiltä katoaa historia, eikä nykypäivän ilmiöiden kehitysjuonteita enää ymmärretä (H22, POSKE,2011).
Miksi ja miten tähän on tultu?
Sosiaalisen konstruktionismin sosiaalityöllinen tulkinta ongelmien aiheuttajana
Sosiaalinen konstruktionismi tarkoittaa tieteenfilosofista suuntausta, jossa tiedon, todellisuuden ja sen rakenteiden ja ilmiöiden nähdään muodostuvan sosiaalisessa ja kielellisessä vuorovaikutuksessa.
J.P. Roosin mukaan siihen liittyy usein pyrkimys välttää ja kieltää erilaiset sosiaalisia ilmiöitä koskevat tosiasiaväittämät, joiden ajatellaan olevan leimaavia tai loukkaavia (ne ovat ”vääriä” diskursseja, konstruoivat väärää identiteettiä). Esimerkiksi lihavuuden haitoista ei saa kirjoittaa kielteisesti, nuoruudesta ei saa kirjoittaa liian myönteisesti, koska se loukkaa vanhoja, kauneutta ei saa ylistää, koska se loukkaa rumia jne.
Konstruktionistinen puheen rakentumiseen keskittyminen johtaa usein ihmisten kokemusten vähättelemiseen.
Sosiaalinen konstruktionismi merkitsee pahimmillaan sitä, että kuvitellaan yhteiskunnallisten ilmiöiden konstruoituvan sitä mukaan, kuin niistä puhutaan ja kirjoitetetaan. Lastensuojelussa tämä merkitsee sitä että asiakaslähtöisyyden, lapsen edun, osallisuuden ja perheiden tuen kuvitellaan rakentuvan puhumalla ja kirjoittamalla niistä.
Käänteisesti oletetaan lastensuojelun ongelmien ja huonon maineen häviävän jos keskustelu niistä estetään.
Sosiaalityöntekijöiden nykyiseen teoreettisen opetukseen kuuluu vahvana juonteena ajatus siitä, että sosiaalinen todellisuus on aina konstruktio eli hiukan kärjistäen ei ole mahdollista missään tilanteessa väittää että jokin todellisuutta koskeva väite olisi tosi. Näin esimerkiksi huostaanottotilanne on tapahtuma jossa perheen käsitys todellisuudesta joutuu ristiriitaan sosiaalityöntekijän käsityksen kanssa.
J.P. Roos väittää, että sosiaalityöntekijät tulkitsevat sosiaalista konstruktionismia siten, että heillä on lupa valita samanarvoisiksi oletetuista vaihtoehtoisista tulkinnoista haluamansa.
Tuhansia sosiaalityöntekijöitä kouluttanut Päivi Sinko on teoksissaan valitellut sosiaalityön juridisoitumista eli oikeudellistumista (Sinko 2001, 132–133).
Hän ei hyväksy ajatusta puolueettomasta tosisekkaselvittelystä eikä kaikille yhteisen todellisuuden olemassaolosta vaan kannattaa asiantuntijavaltaa ja pohtii, kuinka sosiaalityöntekijä voi muuntaa yksilöllisen ja konstruoidun totuutensa juridiseksi faktaksi ja tosiasiaperusteluksi (2004, 87-97).
Sosiaalityöllinen konstruktionismi estää tosiseikkaselvittelyn, logiikan ja perustellut päätökset
Roosin mukaan "Huostaanottojen suhteen ongelma on siinä, että siinä toimitaan yhden ainoan oikean totuuden ehdoilla. Kun huostaanotto toteutuu niin meillä ei enää voi olla pelkkiä konstruktioita vaan kyse on interventiosta todellisuuteen, jossa yhden vaihtoehdon valinta sulkee muut pois. Ja väärän tulkinnan mahdollisuus merkitsee sitä, että interventio voi olla jo perusteiltaan virheellinen. Samoin interventio merkitsee aina kausaalista oletusta vaikutuksista, mikä sekin on ristiriidassa konstruktionistisen ajattelun kanssa (Töttö 2002).
Jos interventio tapahtuu niin kyse on siitä olivatko perusteet oikeat eli täyttyivätkö huostaanoton kolme kriteeriä: uhka lapsen terveydelle tai kehitykselle, muiden toimenpiteiden riittämättömyys ja että sijoitus on lapsen edun mukaista.
Nämä ovat toki kaikki konstruktioita mitä suurimmassa määrin, mutta lain kannalta ne joko täyttyvät tai eivät täyty. Mitä löysemmin niihin suhtaudutaan (Ainahan kriteerit täyttyvät on lause jonka olen monesti kuullut jaostokeskustelussa ja joka nähdäkseni on perusolettamus) sitä heikommalla jäällä ollaan. Ja varsinkin silloin kun sosiaalityöntekijät argumentoivat väitteellä että perhe itse ei ymmärrä omaa todellisuuttaan, että perheen todellisuudentaju on heikentynyt. Kyse on tällöin siitä, että työntekijä on eri mieltä siitä kuin perhe, mitä perheessä oikein tapahtuu. Jos hänelle on tällöin opetettu että todellisuutta ei olekaan vaan vain erilaisia tulkintoja jotka kaikki ovat yhtä hyviä, niin seuraukset voivat olla todella vakavia.
Lapsi/et joita mikään pysyvä vaara ei olekaan uhannut joutuvatkin huostaanottotoimenpiteiden kohteiksi ja saattavat saada tästä itselleen pysyvän vamman (pelko, turvattomuus). Kun ko. toimenpiteet voivat kestää jopa vuoden (vaikka ne olisivat aiheettomia ja oikeus vihdoin toteaa ne aiheettomiksi) niin kyse on siis erittäin merkittävästä tapahtumasta lapsen elämässä. Näin ollen leikittelyä vaihtoehtoisilla todellisuuksilla tai selityksiä että kyse on vain mahdollisista tulkinnoista jotka joku muu olisi voinut tehdä toisin, ei voida hyväksyä.
Tässä mielessä pidän itse juridista argumentointia usein turvallisempana koska tällöin sentään pyritään vakavissaan selvittämään mikä olisi oikea ratkaisu.
Lastensuojelullinen konstruktionismi on valikoivaa ja vaarantaa sosiaalityön tutkimuksen
Lastensuojelu näyttäisikin edustavan vahvasti sitä näkemystä jonka mukaan kaikki perheeseen liittyvät kytkennät ovat konstruoituja ja konstruoitavissa.
Näkemys siitä, että biologinen (tai yleisemmin läheinen suhde kun lapsi on aivan pieni) suhde ei ole missään erityisasemassa elää vahvana psykiatrien, psykologien ja sosiaalityöntekijöiden keskuudessa, ehkä ymmärrettävistäkin syistä. Uudempi evoluutiopsykologinen tutkimus on tuonut tähän kuitenkin mukaan kiinnostavia elementtejä. Esimerkiksi kuuluisa kanadalainen tutkimus lasten tapoista ja pahoinpitelyistä on osoittanut että lapset ovat huomattavasti suuremmassa vaarassa muiden kuin biologisten vanhempiensa taholta. Erilaiset sijaishoitajat olivat jopa 70-kertainen riski lapsen omiin biologisiin vanhempiin nähden.
Biologisessa siteessä (alkuperäisessä läheisyydessä) on siis jotain sellaista jota pitkäaikainen hoivaaminen ei selitä (erot oli vakioitu hoitoajan suhteen). Tätä ei lastensuojelussa haluta tunnustaa, vaan ajatellaan, että biologinen vanhemmuus ei synnytä mitään erityistä suhdetta. Olen kärjistänyt asian niin, että biologinen vanhemmuus ymmärretään tällöin yhdeksi monista lapsen edun vaihtoehtoisista toteuttamisen tavoista eikä suinkaan välttämättä parhaaksi."http://www.mv.helsinki.fi/home/jproos/huostaanottokirja.pdf
Lastensuojelullinen konstruktionismi on valikoivaa; sosiaalityöntekijän huolta, puutteellista vanhemmuutta tai asiakkaiden oletettuja ongelmia ja traumoja ei käsitetä sosiaalisiksi konstruktioiksi vaan objektiivisiksi faktoiksi. Moniulotteiset kysymykset siitä, miten lapsia pitäisi hoitaa ja kasvattaa, muuttuvat psykososiaalisessa diskurssissa yksiulotteiseksi kysymykseksi oikeasta ja väärästä tavasta. Asiantuntijoiden tehtävä on välittää tieto oikeasta edelleen vanhemmille ( Vuori, 2009, 367).
Perhepalveluja ei yleensä tutkita riippumattoman tutkimustahon tekemillä isoilla satunnaisotannoilla vaan vain joko haastattelemalla sosiaalityöntekijöitä omasta työstään tai antamalla heidän valita isosta pääosin tyytymättömien asiakkaiden perusjoukosta ne muutamat haastateltavat, joilla on kiitettävää palautetta, joka sitten yleistetään virheellisesti koskemaan koko perusjoukkoa tai palvelun laatua. Härskeimmillään sosiaalityöntekijät jopa "sanoittavat" asiakkaidensa kokemukset.
Perhetutkimus on usein sijaishuollon edunvalvontaan sitoutunutta. Käytetyiltä käsitteiltä on riisuttu rehellisyyden, totuuden tavoittelun ja riippumattomuuden vaatimukset. Kun mitään yhteistä todellisuutta ei ole olemassa sosiaalityöntekijä voi poimia lukuisten samanarvoisiksi oletettujen vaihtoehtojen joukosta haluamansa.
Alan Sokalin sanoin äärimmäinen konstruktionismi johtaa ontologiseen ja epistemologiseen relativismiin; intellektuaalisten standardien löyhtymiseen ja lopulta maailmankuvaan, jossa rationaalisille argumenteille (=logiikalle) ja empiiriselle evidenssille (=faktoille) ei enää anneta mitään arvoa. Käsittämättömyyksistä tulee hyveitä, kun evidenssi ja logiikka korvataan vihjauksilla, metaforilla ja sanaleikeillä.
Kaikki kritiikki näitä ‘teorioita’ kohtaan on mahdollista jättää huomiotta ad hominem - argumentein. Kritiikki voidaan tulkita heijasteeksi tukahdutetuista varhaislapsuuden traumoista — tai se voidaan ylimielisesti tuomita ymmärtämättömyydeksi.
Lastensuojelussa tosiseikkaselvittelyä ei enää kunnioiteta millään tasolla: ei asiakastyössä, päätöksenteossa tai oikeudenkäytössä.
Kun perhe on pelkkä sosiaalinen konstruktio sen hajottaminen ei merkitse mitään. Sosiaalityön tutkimus kaipaisikin välitöntä huostaanottoa.
Sosiaalityön harjoittamisessa ei ole aina kysymys ammattietiikasta, tosiseikkaselvittelystä, dialogisuudesta tai tutkimustiedosta.
Usein on kyse pelkistä mielipiteistä ja tulkinnoista.
Huolestuttavaa on, että sosiaalityön käytännöt ja keskustelu typistyvät usein sosiaalityöntekijöiden mielipiteiden oikeuttamiseksi.
Sosiaalityöntekijän oikeus omaan mielipiteeseen on asiakkaan oikeusturvaa tärkeämpi
Tähän "oikeuteen" tuntuu liittyvän oikeus olla kuulematta eri mieltä olevia ja tutustumatta omaa mielipidettä uhkaavaan tietoon. Sosiaalityön keskustelukulttuurissa onkin tapana vaientaa paitsi eri mieltä olevat myös epämieluisia tutkimustuloksia tuottavat tutkijat. Sosiaalityön opinnäytetöiden lähdeluettelot ovat yhdenmukaisuudessaan masentavaa luettavaa.
Päämääränä on sulkea ’väärät’ näkemykset ja epämieluisat tutkimustulokset keskustelun ulkopuolelle. Tiettyjä mielipiteitä edustavien ei pidä saada mediahuomiota tai rahoitusta mihinkään eikä tiettyjä asioita saa käsitellä, ellei niistä ole jo valmiiksi tiettyä, lastensuojelukoneiston hyväksymää mieltä.
Akateeminen asiantuntemus vaikuttaakin usein mielipidevallan käytöltä.
Suvaitsevuudessaan sosiaalityöntekijät eivät kykene sietämään mitään vähänkään omasta maailmankatsomuksestaan poikkeavaa ajattelua. Osallisuuden ja monimuotoisuuden ja - asiantuntijuuden ihanteita hehkutetaan seminaaripuheissa mutta käytännössä niitä vastaan hyökätään avoimesti ja keinoja kaihtamatta. Niin asiakkaita kuin kollegoja rangaistaan vääristä mielipiteistä.
Sosiaalityön asiakkaat ovat jo vuosia arvostelleet sosiaalityön epäeettisiä ja -tieteellisiä työ- ja dokumentaatiomenetelmiä ja niistä koituvia oikeusturvaongelmia (asiakaskokemuksista ovat raportoineet mm. Autero, Ikonen, Kajaste, Syvälä, 2013).
Esimerkiksi Sweden’s Institute for Evidence-Based Social Work Practice (IMS) pyrkii kehittämään sosiaalityöhön näyttöön perustuvia menetelmiä mielipiteisiin perustuvien menetelmien sijaan ja näkee – toisin kuin monet sosiaalityön tutkimus- ja kehitystahot Suomessa – asiakkaiden ja heidän verkostojensa aktiivisuuden ja palautteen käyttökelpoisena resurssina luotettavampien työmenetelmien kehittämisessä ( Sundell & Soydan & Tengvald & Anttila, 2009, 7).
Epämieluisan asiakaspuheen mitätöinti vihapuheeksi on sosiaalityöntekijöiden taktinen temppu ja yritys määritellä yksin se agenda, jota on relevanttia kuulla ja tutkia. Se on keino hankkia valtaa ja kyllästää vallan ja viestinnän kentät omalla agendalla ja edunvalvonnalla.
Sen avulla hankitaan itselle uhristatus, ansaitsematonta huomiota, sääliä ja kaikki omat virheet anteeksi.
Paljon mainostettu dialogisuus lastensuojelussa typistyy helposti asiantuntijan monologiksi, josta lastensuojelun laatusuositukset ovat hyvä esimerkki: http://www.lokakuunliike.com/myyraumln-blogi/dialogisuus-lastensuojelun-laatusuositusprosessissa
Tutkija Kaisa Hintikan mukaan varhaisen puuttumisen ja huolen vyöhykkeistön voidaan nähdä muovaavan ammattilaisen subjektiivisesta huolesta pätevää työvälinettä. Subjektiivinen huoli kääntyy objektiivisen tiedon asemaan.
"Vuorovaikutuksen vahvistamisessa" ja moniammatillisissa kokouksissakin on yhä useammin kyse ammattilaisen pyrkimyksestä oikeuttaa oma mielipiteensä ja mielipiteeseen perustuva toimintakäytäntö tai väärä päätös ja painostaa toisetkin esim. asiakkaat tai moniammatillisen työryhmän jäsenet omaksumaan oma mielipide.
Sosiaalityöllisessä mielipiteenmuodostuksessa oma on tosin harhaanjohtava käsite sillä omaksutussa mielipiteessä on harvoin omaa empiiristä havainnointia tai pohdintaa. Monen sosiaalityöntekijän " oma" mielipide on sijaishuollon edunvalvontajärjestöltä tai kollegalta kopioitu.
Väärinkäytöksistä kertovan asiakkaan asia todisteineen lytätään lauseella: "Se on vain sinun mielipiteesi."
Asiantuntijoiksi itsensä nimittäneiden mutu on jo nostettu tiedon asemaan. Sosiaalityössä sitä kutsutaan hiljaiseksi tiedoksi, jolla voidaan perustella tehdyt päätökset.
"Minulla on oikeus omaan mielipiteeseeni", on usein ainoa vastaus jonka kysyjä saa perätessään perusteluja sosiaalityön laittomilta vaikuttaviin päätöksiin tai toimintakäytäntöihin. Leventhalin sääntöjä halveksuva vastaus annetaan vieläpä omahyväisesti ikäänkuin todisteena asiantuntijan jämäkkyydestä ja onnistuneesta emansipaatiosta.
Sosiaalityön päättäjiltä ja työntekijöiltä on kadonnut historiallinen ja yhteiskunnallinen ymmärrys ja muisti. Rakenneongelmat siirtyvät ja tulkitaan yksilöiden ongelmiksi.
”Yltiörelativistisuus, reflektiivisyys ja konstruktionistisuus ovat käsitteitä, jotka hallitsevat opiskelijoiden kirjallisuutta. Samalla katoaa kyky kontekstoida tapahtumia menneisyyteen: ihmisiltä katoaa historia, eikä nykypäivän ilmiöiden kehitysjuonteita enää ymmärretä (H22, POSKE,2011).
Miksi ja miten tähän on tultu?
Sosiaalisen konstruktionismin sosiaalityöllinen tulkinta ongelmien aiheuttajana
Sosiaalinen konstruktionismi tarkoittaa tieteenfilosofista suuntausta, jossa tiedon, todellisuuden ja sen rakenteiden ja ilmiöiden nähdään muodostuvan sosiaalisessa ja kielellisessä vuorovaikutuksessa.
J.P. Roosin mukaan siihen liittyy usein pyrkimys välttää ja kieltää erilaiset sosiaalisia ilmiöitä koskevat tosiasiaväittämät, joiden ajatellaan olevan leimaavia tai loukkaavia (ne ovat ”vääriä” diskursseja, konstruoivat väärää identiteettiä). Esimerkiksi lihavuuden haitoista ei saa kirjoittaa kielteisesti, nuoruudesta ei saa kirjoittaa liian myönteisesti, koska se loukkaa vanhoja, kauneutta ei saa ylistää, koska se loukkaa rumia jne.
Konstruktionistinen puheen rakentumiseen keskittyminen johtaa usein ihmisten kokemusten vähättelemiseen.
Sosiaalinen konstruktionismi merkitsee pahimmillaan sitä, että kuvitellaan yhteiskunnallisten ilmiöiden konstruoituvan sitä mukaan, kuin niistä puhutaan ja kirjoitetetaan. Lastensuojelussa tämä merkitsee sitä että asiakaslähtöisyyden, lapsen edun, osallisuuden ja perheiden tuen kuvitellaan rakentuvan puhumalla ja kirjoittamalla niistä.
Käänteisesti oletetaan lastensuojelun ongelmien ja huonon maineen häviävän jos keskustelu niistä estetään.
Sosiaalityöntekijöiden nykyiseen teoreettisen opetukseen kuuluu vahvana juonteena ajatus siitä, että sosiaalinen todellisuus on aina konstruktio eli hiukan kärjistäen ei ole mahdollista missään tilanteessa väittää että jokin todellisuutta koskeva väite olisi tosi. Näin esimerkiksi huostaanottotilanne on tapahtuma jossa perheen käsitys todellisuudesta joutuu ristiriitaan sosiaalityöntekijän käsityksen kanssa.
J.P. Roos väittää, että sosiaalityöntekijät tulkitsevat sosiaalista konstruktionismia siten, että heillä on lupa valita samanarvoisiksi oletetuista vaihtoehtoisista tulkinnoista haluamansa.
Tuhansia sosiaalityöntekijöitä kouluttanut Päivi Sinko on teoksissaan valitellut sosiaalityön juridisoitumista eli oikeudellistumista (Sinko 2001, 132–133).
Hän ei hyväksy ajatusta puolueettomasta tosisekkaselvittelystä eikä kaikille yhteisen todellisuuden olemassaolosta vaan kannattaa asiantuntijavaltaa ja pohtii, kuinka sosiaalityöntekijä voi muuntaa yksilöllisen ja konstruoidun totuutensa juridiseksi faktaksi ja tosiasiaperusteluksi (2004, 87-97).
Sosiaalityöllinen konstruktionismi estää tosiseikkaselvittelyn, logiikan ja perustellut päätökset
Roosin mukaan "Huostaanottojen suhteen ongelma on siinä, että siinä toimitaan yhden ainoan oikean totuuden ehdoilla. Kun huostaanotto toteutuu niin meillä ei enää voi olla pelkkiä konstruktioita vaan kyse on interventiosta todellisuuteen, jossa yhden vaihtoehdon valinta sulkee muut pois. Ja väärän tulkinnan mahdollisuus merkitsee sitä, että interventio voi olla jo perusteiltaan virheellinen. Samoin interventio merkitsee aina kausaalista oletusta vaikutuksista, mikä sekin on ristiriidassa konstruktionistisen ajattelun kanssa (Töttö 2002).
Jos interventio tapahtuu niin kyse on siitä olivatko perusteet oikeat eli täyttyivätkö huostaanoton kolme kriteeriä: uhka lapsen terveydelle tai kehitykselle, muiden toimenpiteiden riittämättömyys ja että sijoitus on lapsen edun mukaista.
Nämä ovat toki kaikki konstruktioita mitä suurimmassa määrin, mutta lain kannalta ne joko täyttyvät tai eivät täyty. Mitä löysemmin niihin suhtaudutaan (Ainahan kriteerit täyttyvät on lause jonka olen monesti kuullut jaostokeskustelussa ja joka nähdäkseni on perusolettamus) sitä heikommalla jäällä ollaan. Ja varsinkin silloin kun sosiaalityöntekijät argumentoivat väitteellä että perhe itse ei ymmärrä omaa todellisuuttaan, että perheen todellisuudentaju on heikentynyt. Kyse on tällöin siitä, että työntekijä on eri mieltä siitä kuin perhe, mitä perheessä oikein tapahtuu. Jos hänelle on tällöin opetettu että todellisuutta ei olekaan vaan vain erilaisia tulkintoja jotka kaikki ovat yhtä hyviä, niin seuraukset voivat olla todella vakavia.
Lapsi/et joita mikään pysyvä vaara ei olekaan uhannut joutuvatkin huostaanottotoimenpiteiden kohteiksi ja saattavat saada tästä itselleen pysyvän vamman (pelko, turvattomuus). Kun ko. toimenpiteet voivat kestää jopa vuoden (vaikka ne olisivat aiheettomia ja oikeus vihdoin toteaa ne aiheettomiksi) niin kyse on siis erittäin merkittävästä tapahtumasta lapsen elämässä. Näin ollen leikittelyä vaihtoehtoisilla todellisuuksilla tai selityksiä että kyse on vain mahdollisista tulkinnoista jotka joku muu olisi voinut tehdä toisin, ei voida hyväksyä.
Tässä mielessä pidän itse juridista argumentointia usein turvallisempana koska tällöin sentään pyritään vakavissaan selvittämään mikä olisi oikea ratkaisu.
Lastensuojelullinen konstruktionismi on valikoivaa ja vaarantaa sosiaalityön tutkimuksen
Lastensuojelu näyttäisikin edustavan vahvasti sitä näkemystä jonka mukaan kaikki perheeseen liittyvät kytkennät ovat konstruoituja ja konstruoitavissa.
Näkemys siitä, että biologinen (tai yleisemmin läheinen suhde kun lapsi on aivan pieni) suhde ei ole missään erityisasemassa elää vahvana psykiatrien, psykologien ja sosiaalityöntekijöiden keskuudessa, ehkä ymmärrettävistäkin syistä. Uudempi evoluutiopsykologinen tutkimus on tuonut tähän kuitenkin mukaan kiinnostavia elementtejä. Esimerkiksi kuuluisa kanadalainen tutkimus lasten tapoista ja pahoinpitelyistä on osoittanut että lapset ovat huomattavasti suuremmassa vaarassa muiden kuin biologisten vanhempiensa taholta. Erilaiset sijaishoitajat olivat jopa 70-kertainen riski lapsen omiin biologisiin vanhempiin nähden.
Biologisessa siteessä (alkuperäisessä läheisyydessä) on siis jotain sellaista jota pitkäaikainen hoivaaminen ei selitä (erot oli vakioitu hoitoajan suhteen). Tätä ei lastensuojelussa haluta tunnustaa, vaan ajatellaan, että biologinen vanhemmuus ei synnytä mitään erityistä suhdetta. Olen kärjistänyt asian niin, että biologinen vanhemmuus ymmärretään tällöin yhdeksi monista lapsen edun vaihtoehtoisista toteuttamisen tavoista eikä suinkaan välttämättä parhaaksi."http://www.mv.helsinki.fi/home/jproos/huostaanottokirja.pdf
Lastensuojelullinen konstruktionismi on valikoivaa; sosiaalityöntekijän huolta, puutteellista vanhemmuutta tai asiakkaiden oletettuja ongelmia ja traumoja ei käsitetä sosiaalisiksi konstruktioiksi vaan objektiivisiksi faktoiksi. Moniulotteiset kysymykset siitä, miten lapsia pitäisi hoitaa ja kasvattaa, muuttuvat psykososiaalisessa diskurssissa yksiulotteiseksi kysymykseksi oikeasta ja väärästä tavasta. Asiantuntijoiden tehtävä on välittää tieto oikeasta edelleen vanhemmille ( Vuori, 2009, 367).
Perhepalveluja ei yleensä tutkita riippumattoman tutkimustahon tekemillä isoilla satunnaisotannoilla vaan vain joko haastattelemalla sosiaalityöntekijöitä omasta työstään tai antamalla heidän valita isosta pääosin tyytymättömien asiakkaiden perusjoukosta ne muutamat haastateltavat, joilla on kiitettävää palautetta, joka sitten yleistetään virheellisesti koskemaan koko perusjoukkoa tai palvelun laatua. Härskeimmillään sosiaalityöntekijät jopa "sanoittavat" asiakkaidensa kokemukset.
Perhetutkimus on usein sijaishuollon edunvalvontaan sitoutunutta. Käytetyiltä käsitteiltä on riisuttu rehellisyyden, totuuden tavoittelun ja riippumattomuuden vaatimukset. Kun mitään yhteistä todellisuutta ei ole olemassa sosiaalityöntekijä voi poimia lukuisten samanarvoisiksi oletettujen vaihtoehtojen joukosta haluamansa.
Alan Sokalin sanoin äärimmäinen konstruktionismi johtaa ontologiseen ja epistemologiseen relativismiin; intellektuaalisten standardien löyhtymiseen ja lopulta maailmankuvaan, jossa rationaalisille argumenteille (=logiikalle) ja empiiriselle evidenssille (=faktoille) ei enää anneta mitään arvoa. Käsittämättömyyksistä tulee hyveitä, kun evidenssi ja logiikka korvataan vihjauksilla, metaforilla ja sanaleikeillä.
Kaikki kritiikki näitä ‘teorioita’ kohtaan on mahdollista jättää huomiotta ad hominem - argumentein. Kritiikki voidaan tulkita heijasteeksi tukahdutetuista varhaislapsuuden traumoista — tai se voidaan ylimielisesti tuomita ymmärtämättömyydeksi.
Lastensuojelussa tosiseikkaselvittelyä ei enää kunnioiteta millään tasolla: ei asiakastyössä, päätöksenteossa tai oikeudenkäytössä.
Kun perhe on pelkkä sosiaalinen konstruktio sen hajottaminen ei merkitse mitään. Sosiaalityön tutkimus kaipaisikin välitöntä huostaanottoa.
RSS Feed
