Yhä useampi saa mt-diagnoosin
"Before you diagnose yourself with depression or low self esteem, first make sure you are not, in fact, just surrounded by assholes."
Hyvä mielenterveys samoin kuin vanhemmuus on riittävää sopeutumista sosiaaliseen ja muuhun ympäristöön ja asiantuntijoiden asettamiin normeihin.
Psykiatrian erikoislääkäri Ben Furmanin esipuhe James Daviesin kirjaan "Cracked – Why Psychiatry is Doing More Harm Than Good" kiteyttää psykiatrian ongelmakohdat, jotka pätevät myös sosiaalityöhön:
”Psykiatrista hoitojärjestelmää ei ole milloinkaan luotu asiakkaita varten. Se on pikemminkin keskinäisen kädenväännön tuloksena syntynyt eri ammattiryhmien etuja ja uskottavuutta palveleva alati muuttuva rakennelma, jonka tehtävänä ei ole auttaa asiakkaita/potilaita parantumaan vaan edistää työntekijöiden hyvinvointia ja arvostusta yhteiskunnassa.”
Samoin kuin psykiatrian historia, myös sosiaalityön historia on omituinen sekoitus psykologisia kultteja, muotivirtauksia, oppiriitoja, valtataisteluja, lobbauksia, ammattiryhmien keskinäistä kädenvääntöjä ja haitallisia jos ei suorastaan julmia hoitokeinoja. Suomessa oli vuosina 1935–1970 voimassa sterilisaatiolaki, jonka avulla sterilisoitiin noin 50 000 mielisairaaksi määriteltyä, kehitysvammaista ja muuta kansalaisuusihanteeseen sopimatonta kansalaista. Valtaosa steriloiduista oli naisia, joista osalla oli aviottomia lapsia.
Hyksin akuutti- ja konsultaatiopsykiatrian linjajohtaja Pekka Jylhä on ymmällään siitä, miksi psykiatrian lähetteiden määrä on vuodessa kasvanut paikoin jopa yli 30 prosentilla. Tämä ei kuitenkaan johdu lääkäreiden mukaan hoidontarpeen lisääntymisestä. Voisiko kyse olla laajentuneesta psykokulttuurista, taloudellisista intresseistä, muutoksista häiriöiden luokittelujärjestelmissä, tehostuneesta hoitoonhakeutumisesta, diagnosoinnista, normaaliuden kaventuneista vai poikkeavuuden laventuneista kriteereistä?
Hulluutta tutkineen professori Petteri Pietikäisen mukaan ihmiselämää halutaan hallita entistä tiukemmin, Samalla kaventuvat normaaliuden rajat. Luonnollisista tunnetiloista ja elämän kriisivaiheista tulee sairauksia.
Thomas Szasz ja erityisesti Michel Foucault ovat tuoneet esiin, kuinka psykiatrinen diagnostiikka on ollut yhteiskunnan kontrollipyrkimysten palveluksessa. Foucaultin mukaan 1800-luvun jälkipuolen psykiatriassa syntynyt diskursiivinen käytäntö, jossa pyrittiin tieteellisesti erottelemaan ihmisen normaali ja epänormaali seksuaalisuus, kytkeytyi laajempaan hallinnan strategiaan: väestön biopolitiikkaan, jonka päämääränä oli monin eri keinoin kasvattaa kansallisvaltion väestön elinvoimaisuutta.
Poikkeavuuden oppimisteoriassa poikkeavaksi tullaan oppimalla sosialisaatiossa vähittäin tietty poikkeavan käyttäytymisen malli, leimautumisteorian mukaan poikkeavuus johtuu siitä, että ympäristön käytös leimaa jonkin ihmisen poikkeavaksi.
Poikkeavuus ei ole henkilön tekemän teon ominaisuus, vaan seurausta siitä, että muut soveltavat poikkeavaksi tulkittuun käyttäytymiseen sääntöjä ja sanktioita. Poikkeavuus on sosiaalisen kontrollin tulos.
Erving Goffman on korostanut, että poikkeavaksi määrittämisessä ja näin määritellyn ihmisen yrityksistä tulla toimeen poikkeavan roolinsa kanssa, muodostuu erityinen moraalinen ja sosiaalinen ura.
Goffman kritisoikin erityisesti psykiatrista paradigmaa siitä, että se sijoittaa poikkeavuuden yksittäiseen yksilöön, jonka elämää sitten terapiassa tarkastellaan sairauskertomuksena. Sen sijaan se ei tarkastele terapeuttista prosessia interaktiotilanteina, joissa jatkuvasti tuotetaan potilaalle poikkeavan stigma, jonka taakse voi syntyä vain poikkeavan identiteetti. (Heiskala 1991, 91.)
Lauri Rauhala ja Jyri Puhakainen ovat esittäneet, että ihmisenä olemisen eksistentiaalisten ongelmien medikalisoiminen on vakava virhe. Rauhalan mukaan elämäntaidollinen ongelma olisikin sopiva nimitys ns. mielenterveyden häiriöille. (Rauhala 1997, 38-39.)
Antipsykiatrisessa kritiikissä psykiatriaa pidetään uskontona.
Uusi DSM- 5 ja sijaishuollon käytännöt tekevät surusta ja pelosta sairauksia
Yhdysvaltojen psykiatriyhdistyksen julkaisema uusi tautiluokitus DSM-5 tuo psykiatrian piiriin monia uusia häiriötiloja. Suomen Mielenterveysseuran mukaan on vaarana, että jatkossa myös monet sinänsä normaalit reaktiot, kuten suru, pelko tai ujous käsitetään sairauksiksi.
Yhdysvaltalaispsykiatri Allen J. Frances pelkää, että uusi luokitusopas kannustaa määräämään lääkkeitä normaaleiden tunteiden tukahduttamiseen.
Uudesta versiosta voi saada perustelun masennusdiagnoosille normaaleihin mielialan muutoksiin, esimerkiksi suruun, joka johtuu läheisen menettämisestä. Myös ikääntymisestä aiheutuvia piirteitä on mahdollista luokitella entistä helpommin häiriötiloiksi.
Päihteiden tai tarpeettomien lääkeaineiden/aineiden antaminen voidaan katsoa kemialliseksi väkivallaksi (Lastensuojelun käsikirja).
Iceheartsin toiminnanjohtaja Ville Turkka on huolissaan lasten lääkitsemisestä. – Lapset saattavat tulla leirille dosetti täynnä lääkkeitä. Ylivilkas poika on helppo lamauttaa lääkkeillä hiljaiseksi, Turkka sanoo.
– En ymmärrä kuinka lapsi voi kasvaa aikuiseksi kun hän ei opi käsittelemään hankalia tunteita, koska ei tunne. Lääke ei koskaan korvaa ihmistä, hän jatkaa.
Mielenterveysdiagnooseja, joista saa korotetut hoitovuorikausimaksut sommitellaan erityisesti sijoitetuille lapsille. Diagnoosin sijoitetulle voi tehdä yrityksen oma tai sopimuslääkäri – jopa lasta tuntematta tai tutkimatta. Usein ennakkotiedot tulevat sosiaalityöntekijöitä, joista moni on epäpätevä ja haluaa kunnallisen lastensuojelun jälkeen sijaishuollon yrittäjäksi. Lastensuojelulle lausuntoja kirjoittavilla lääkäreillä voi myös olla osakkuuksia ja virkasuhteita lastensuojeluyrityksissä.
Sijoitetun saama diagnoosi on usein epämääräinen esim. rajaton käytös tai vuorovaikutushäiriö, mutta vuorokausimaksu on tarkka; pahimmillaan jopa 800e / lapsi.
Laitoksen ulkopuoliset lääkärit voivat olla nuoren diagnoosista ja huostaanotontarpeesta eri mieltä. Tällaisissa tapauksissa lastensuojelu voi kieltää nuorelta käynnit lastensuojelun toimintatapoja arvostelevan lääkärin luona kuten Kristan tapauksessa.
Pelastakaa Perheet ry:n Jorma Heikkinen väittää, että ”pitkäaikainen sijoitus edellyttää lapsen ja hänen vanhempiensa leimaamista siten, että tälle pitkäaikaiselle huostaanotolle on perusteet. Vain tälle voi perustua yrityksen pitkäaikainen taloussuunnittelu ja mm. pitkäaikaisten lainojen ottaminen ja muu pääomarahoitus.”
Psykoanalyysin virheelliseksi todettuun näkemykseen muistista perustuva traumaterapia on lastensuojelujärjestöissä kovassa nosteessa. Monet lastensuojelulaitokset kouluttavat henkilökuntaansa havaitsemaan dissosiaation oireita ja tarjoilevat sijoitetuille keho-, regressio- ja traumaterapioita, joiden on todettu aiheuttavan helposti kaltoinkohtelun valemuistoja, jotka ovat yhtä traumatisoivia kuin todelliset.
Psykoanalyysin ja traumaterapian käsitteistöllä puhuvat ja kirjoittavat mm. Ensi- ja turvakotien liitto, Pelastakaa Lapset ry, Nuorten Ystävät ry, Diakonissalaitos ry ja Mannerheimin lastensuojeluliitto (MLL). Nuorten Ystävät ry:n pääsihteeri Arja Sutela toimii jopa Traumaterapiakeskus ry:n puheenjohtajana.
Suomen johtavat psykiatrit Hannu Lauerma, Tampereen yliopiston sosiaalipsykiatrian professori Sami Pirkola ja psykiatrian professori Hasse Karlsson eivät ole vuosikymmeniä kestäneillä työurillaan löytäneet ainuttakaan potilasta, jonka pääasiallinen diagnoosi olisi dissosiaativinen identiteettihäiriö mutta Pelastakaa Lapset ry on löytänyt useita.
Katarina Finnilä, Julia Korkman ja Pekka Santtila ovat selvittäneet suomalaisten oikeudessa todistaneiden mielenterveysalan ammattilaisten käsityksiä traumasta. Valtaosa tutkituista uskoi todistamattomiin väittämiin. 86 prosenttia oli laillistettuja psykoterapeutteja, mikä tarkoittaa, että epätieteellisiä käsityksiä viljellään laajalti myös akateemisesti koulutettujen terapeuttien parissa.
Traumaperäisen stressihäiriön tuntomerkkeinä pidetään monissa sijaishuoltoyksiköissä käytössä olevan diagnostisen tautiluokituksen (Zero to Three Diagnostic Classification of Mental Health and Developmental Disorders of Infancy and Early Childhood) mukaan mm. lapsen pyrkimystä kontrolloida itse kaikkea, vaikeuksia hankkia ystäviä, haluttomuutta olla sijaishoitoyksikön aikuisten lähellä tai luottaa heihin. Mielialahäiriön merkkeinä pidetään mm. sijoitetun lapsen itkemisen lisääntymistä ja mielenkiinnon/mielihyvän puutetta iänmukaisista aktiviteeteista.
Sopeutumishäiriöksi tulkitaan lapsen vetäytyminen, vakavuus, rauhattomuus ja vastustava käytös, säätelyhäiriöksi taas mm. liikunnalliset koordinaatiovaikeudet ja keskittymättömyys. Nukkumis- ja syömiskäyttäytymisen häiriöiden syyksi oletetaan lapsuudenperheen perustarpeiden laiminlyönti, tunneköyhyys ja väkivalta (Hakamaa & Palovaara, 2013, 37-40).
Lasten oletettujen kiintymyssuhdehäiriöiden korjaamisen keinoiksi nähdään pysyvä huostaanotto sijaisperheeseen tai pakkoadoptio ja biologisten vanhempien yhteydenpidon estäminen tai rajoittaminen.
Lastensuojelun työntekijät, tutkijat ja toimittajat tautimarkkinoijina
Diagnoosien lisääntyminen on yhteydessä medikalisaation lisääntymiseen.
Lääketeollisuus tarjoaa rekrytoimilleen lääketieteilijöille paitsi kymmenientuhansien eurojen palkkioita myös meriittejä akateemisella uralla. Vastineeksi tutkijoiden tulee synnyttää teollisuuden tarpeisiin sopivia, lääkkeiden menekkiä edistäviä sairauksia.
Tutkijoiden tehtävänä on luoda luonnollista elämänkulkua medikalisoimalla uusia tauteja, luoda niille diagnostiikka ja hoidon suuntaviivat. Samat tutkijat ovat mukana myös tuotteistettaviin tauteihin kehitettävien lääkkeiden myyntilupatutkimuksissa.
"Jos bisneksenä on diagnoosien ja hoitojen tuotanto ja myyminen, on kai enemmän kuin luonnollista, että myyntiä pyritään kasvattamaan keinolla jos toisellakin toisinaan lain ja etiikan rajapintaa hipoen, ylilyönteihinkin syyllistyen. Päämäärä pyhittää keinot", kommentoi toimittaja Tuula Malin ihmetellen miksi työntekijöiden rekrytoinnista tautitehtailijoiksi ei ole lupa puhua.
"Toimittajien idealistisena tehtävänä pitäisi olla toimintatapojen läpivalaisu ja yhteisön kannalta epäedullisten ja kyseenalaisten, toisinaan jopa moraalittomien käytäntöjen paljastaminen".
Erityisen huolestuttavaa on lasten diagnosoinnin lisääntyminen ja oletukset lasten lisääntyneistä mielenterveyshäiriöistä. Päivi Santalahden ja Andre Souranderin katsauksen mukaan (Onko lasten psykiatrinen sairastavuus lisääntynyt?, Duodecim 13/2008, s. 1499-1506) keskushermostostimulantteja määrättiin vuonna 2000 kaikkiaan 200:lle alaikäiselle, vuonna 2005 jo 2500:lle.
– Ministeriö rahoittaa lasten mielenterveystyötä kehittäviä hankkeita, joista puuttuu vaikuttavuuden seuranta, Sourander sanoo.
Tieteellisen tutkimuksen liittäminen hankkeisiin on hänen mukaansa jopa kielletty.
– Se on tuhoisa päätös. Emme tiedä, mikä projekti on tuottanut hyvinvointia tai ehkäissyt mielenterveysongelmia.
Santalahti ja Sourander toteavat lääkehoidon määrän lisääntymisen heijastavan selkeästi hoitokulttuurin eikä psyykkisten oireiden määrän muutosta.
Kirjoittajat tuovat esiin myös sen mielenkiintoisen seikan, että Suomessa on kansainvälisesti katsottuna paljon lastenpsykiatreja suhteessa väkilukuun. Toimittaja Marko Hamilo ja tutkija Janne Kivivuori ovat kiinnittäneet huomiota freudilaisen psykokulttuurin erityisasemaan suomalaisessa terveydenhoidossa (Kivivuori 1992; Hamilo 2007).
Masennusdiagnooseja lisää huuhaan rantautuminen lastensuojeluun. Lastensuojelussa ja sijaishuollossa lasten tunteita manipuloidaan erilaisilla epätieteellisillä sijaishuollon edunvalvontaan kehitetyillä "toiminnallisilla välineillä", jotka leimaavat ja patologisoivat koti- ikävän, alakulon ja omien vanhempien kaipauksen varottaviksi ja rangaistaviksi "punaisiksi" tunteiksi ja kyvyttömyydeksi muodostaa "kiintymyssuhteita".
Kertoo paljon sosiaalityön asiantuntijuudesta (eettisestä herkkyydestä ja osaamisesta, yhteistyö- ja reflektiokyvystä, yhteiskunnallisesta vaikuttamisosaamisesta ja sosiaalityön tietoperustasta), että monien lastensuojelun työntekijöiden ratkaisu lasten tuntemaan kaipaukseen ja koti- ikävään on- 20 vuotta Lapsen Lapsen oikeuksien sopimuksen ratifioinnin jälkeen- kaipausta ja koti- ikävää tuntevien lasten läheissuhteiden tukemisesta luopuminen ja ehdotukset pysyvästä pakkoadoptiosta ja pysyvästä huostaanotosta.
"Before you diagnose yourself with depression or low self esteem, first make sure you are not, in fact, just surrounded by assholes."
Hyvä mielenterveys samoin kuin vanhemmuus on riittävää sopeutumista sosiaaliseen ja muuhun ympäristöön ja asiantuntijoiden asettamiin normeihin.
Psykiatrian erikoislääkäri Ben Furmanin esipuhe James Daviesin kirjaan "Cracked – Why Psychiatry is Doing More Harm Than Good" kiteyttää psykiatrian ongelmakohdat, jotka pätevät myös sosiaalityöhön:
”Psykiatrista hoitojärjestelmää ei ole milloinkaan luotu asiakkaita varten. Se on pikemminkin keskinäisen kädenväännön tuloksena syntynyt eri ammattiryhmien etuja ja uskottavuutta palveleva alati muuttuva rakennelma, jonka tehtävänä ei ole auttaa asiakkaita/potilaita parantumaan vaan edistää työntekijöiden hyvinvointia ja arvostusta yhteiskunnassa.”
Samoin kuin psykiatrian historia, myös sosiaalityön historia on omituinen sekoitus psykologisia kultteja, muotivirtauksia, oppiriitoja, valtataisteluja, lobbauksia, ammattiryhmien keskinäistä kädenvääntöjä ja haitallisia jos ei suorastaan julmia hoitokeinoja. Suomessa oli vuosina 1935–1970 voimassa sterilisaatiolaki, jonka avulla sterilisoitiin noin 50 000 mielisairaaksi määriteltyä, kehitysvammaista ja muuta kansalaisuusihanteeseen sopimatonta kansalaista. Valtaosa steriloiduista oli naisia, joista osalla oli aviottomia lapsia.
- Suomessa joka kolmas vuonna 1987 syntyneistä oli saanut psykiatrisen diagnoosin ja joka viides saanut psykiatrista erikoissairaanhoitoa tai lääkitystä mielenterveysongelmiinsa 21 ikävuoteen mennessä, kertoo Keitos.
- Vuonna 1997 syntyneistä tytöistä 15 ja pojista 9 prosenttia on saanut psykiatrisen diagnoosin 12–18-vuotiaina. Vuonna 1987 syntyneiden vastaavat luvut 21-vuotiaana olivat 10 ja 6 prosenttia. Entistä useampi myös putoaa kyydistä. Työkyvyttömyyseläkettä saaneiden nuorten osuus on kasvanut viime vuosina tasaisesti. Merkittävin syy nuorten työkyvyttömyyseläkkeille ovat mielenterveyshäiriöt.
- Masennuksesta on tullut kansantauti, johon sairastuu joka viides suomalainen. Sen syitä on etsitty mm. perimästä, toisista sairauksista, lääkkeistä, liiallisista ja virheellisistä odotuksista ja vaatimuksista, stressistä, uhriajattelusta, traumoista, ihmissuhteista, tulehduksista, suolistobakteereista, ympäristömyrkyistä, ruokavaliosta ja unen ja liikunnan puuttesta.
- Varhaisen puuttumisen myötä lastenpsykiatrian avohoitokäynnit lisääntyivät 76326:sta (vuonna 1997) 194570:een vuonna 2014 ja nuorisopsykiatrian 66 655:sta (1997) 287 512:een (2014).
- Vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta saavat eniten nuoret. Kaikista vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta saaneista yli puolet on alle 20-vuotiaita.
- Sijoitetut nuoret joutuvat helposti nuorisopsykiatriselle osastolle. He tulevat nuorisopsykiatrian osastohoitoon useammin M1-lähetteellä virka-ajan ulkopuolella, vaikka kliinisten mittarien valossa heidän psykiatrinen häiriönsä ei ole niin vakava kuin muualta tulleiden nuorten.
- Yleisimpiä häiriöt olivat niillä, jotka ovat olleet sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Heistä lähes joka kymmenes sai työkyvyttömyyseläkepäätöksen 25 ikävuoteen mennessä.
- Huolestuttavan monet sosiaali- ja terveydenhuollon toimijat tulkitsevat lisääntyneet diagnoosit virheellisesti lisääntyneiksi sairauksiksi, sairastavuudeksi ja hoidontarpeiksi.
Hyksin akuutti- ja konsultaatiopsykiatrian linjajohtaja Pekka Jylhä on ymmällään siitä, miksi psykiatrian lähetteiden määrä on vuodessa kasvanut paikoin jopa yli 30 prosentilla. Tämä ei kuitenkaan johdu lääkäreiden mukaan hoidontarpeen lisääntymisestä. Voisiko kyse olla laajentuneesta psykokulttuurista, taloudellisista intresseistä, muutoksista häiriöiden luokittelujärjestelmissä, tehostuneesta hoitoonhakeutumisesta, diagnosoinnista, normaaliuden kaventuneista vai poikkeavuuden laventuneista kriteereistä?
Hulluutta tutkineen professori Petteri Pietikäisen mukaan ihmiselämää halutaan hallita entistä tiukemmin, Samalla kaventuvat normaaliuden rajat. Luonnollisista tunnetiloista ja elämän kriisivaiheista tulee sairauksia.
Thomas Szasz ja erityisesti Michel Foucault ovat tuoneet esiin, kuinka psykiatrinen diagnostiikka on ollut yhteiskunnan kontrollipyrkimysten palveluksessa. Foucaultin mukaan 1800-luvun jälkipuolen psykiatriassa syntynyt diskursiivinen käytäntö, jossa pyrittiin tieteellisesti erottelemaan ihmisen normaali ja epänormaali seksuaalisuus, kytkeytyi laajempaan hallinnan strategiaan: väestön biopolitiikkaan, jonka päämääränä oli monin eri keinoin kasvattaa kansallisvaltion väestön elinvoimaisuutta.
Poikkeavuuden oppimisteoriassa poikkeavaksi tullaan oppimalla sosialisaatiossa vähittäin tietty poikkeavan käyttäytymisen malli, leimautumisteorian mukaan poikkeavuus johtuu siitä, että ympäristön käytös leimaa jonkin ihmisen poikkeavaksi.
Poikkeavuus ei ole henkilön tekemän teon ominaisuus, vaan seurausta siitä, että muut soveltavat poikkeavaksi tulkittuun käyttäytymiseen sääntöjä ja sanktioita. Poikkeavuus on sosiaalisen kontrollin tulos.
Erving Goffman on korostanut, että poikkeavaksi määrittämisessä ja näin määritellyn ihmisen yrityksistä tulla toimeen poikkeavan roolinsa kanssa, muodostuu erityinen moraalinen ja sosiaalinen ura.
Goffman kritisoikin erityisesti psykiatrista paradigmaa siitä, että se sijoittaa poikkeavuuden yksittäiseen yksilöön, jonka elämää sitten terapiassa tarkastellaan sairauskertomuksena. Sen sijaan se ei tarkastele terapeuttista prosessia interaktiotilanteina, joissa jatkuvasti tuotetaan potilaalle poikkeavan stigma, jonka taakse voi syntyä vain poikkeavan identiteetti. (Heiskala 1991, 91.)
Lauri Rauhala ja Jyri Puhakainen ovat esittäneet, että ihmisenä olemisen eksistentiaalisten ongelmien medikalisoiminen on vakava virhe. Rauhalan mukaan elämäntaidollinen ongelma olisikin sopiva nimitys ns. mielenterveyden häiriöille. (Rauhala 1997, 38-39.)
Antipsykiatrisessa kritiikissä psykiatriaa pidetään uskontona.
Uusi DSM- 5 ja sijaishuollon käytännöt tekevät surusta ja pelosta sairauksia
Yhdysvaltojen psykiatriyhdistyksen julkaisema uusi tautiluokitus DSM-5 tuo psykiatrian piiriin monia uusia häiriötiloja. Suomen Mielenterveysseuran mukaan on vaarana, että jatkossa myös monet sinänsä normaalit reaktiot, kuten suru, pelko tai ujous käsitetään sairauksiksi.
Yhdysvaltalaispsykiatri Allen J. Frances pelkää, että uusi luokitusopas kannustaa määräämään lääkkeitä normaaleiden tunteiden tukahduttamiseen.
Uudesta versiosta voi saada perustelun masennusdiagnoosille normaaleihin mielialan muutoksiin, esimerkiksi suruun, joka johtuu läheisen menettämisestä. Myös ikääntymisestä aiheutuvia piirteitä on mahdollista luokitella entistä helpommin häiriötiloiksi.
Päihteiden tai tarpeettomien lääkeaineiden/aineiden antaminen voidaan katsoa kemialliseksi väkivallaksi (Lastensuojelun käsikirja).
Iceheartsin toiminnanjohtaja Ville Turkka on huolissaan lasten lääkitsemisestä. – Lapset saattavat tulla leirille dosetti täynnä lääkkeitä. Ylivilkas poika on helppo lamauttaa lääkkeillä hiljaiseksi, Turkka sanoo.
– En ymmärrä kuinka lapsi voi kasvaa aikuiseksi kun hän ei opi käsittelemään hankalia tunteita, koska ei tunne. Lääke ei koskaan korvaa ihmistä, hän jatkaa.
Mielenterveysdiagnooseja, joista saa korotetut hoitovuorikausimaksut sommitellaan erityisesti sijoitetuille lapsille. Diagnoosin sijoitetulle voi tehdä yrityksen oma tai sopimuslääkäri – jopa lasta tuntematta tai tutkimatta. Usein ennakkotiedot tulevat sosiaalityöntekijöitä, joista moni on epäpätevä ja haluaa kunnallisen lastensuojelun jälkeen sijaishuollon yrittäjäksi. Lastensuojelulle lausuntoja kirjoittavilla lääkäreillä voi myös olla osakkuuksia ja virkasuhteita lastensuojeluyrityksissä.
Sijoitetun saama diagnoosi on usein epämääräinen esim. rajaton käytös tai vuorovaikutushäiriö, mutta vuorokausimaksu on tarkka; pahimmillaan jopa 800e / lapsi.
Laitoksen ulkopuoliset lääkärit voivat olla nuoren diagnoosista ja huostaanotontarpeesta eri mieltä. Tällaisissa tapauksissa lastensuojelu voi kieltää nuorelta käynnit lastensuojelun toimintatapoja arvostelevan lääkärin luona kuten Kristan tapauksessa.
Pelastakaa Perheet ry:n Jorma Heikkinen väittää, että ”pitkäaikainen sijoitus edellyttää lapsen ja hänen vanhempiensa leimaamista siten, että tälle pitkäaikaiselle huostaanotolle on perusteet. Vain tälle voi perustua yrityksen pitkäaikainen taloussuunnittelu ja mm. pitkäaikaisten lainojen ottaminen ja muu pääomarahoitus.”
Psykoanalyysin virheelliseksi todettuun näkemykseen muistista perustuva traumaterapia on lastensuojelujärjestöissä kovassa nosteessa. Monet lastensuojelulaitokset kouluttavat henkilökuntaansa havaitsemaan dissosiaation oireita ja tarjoilevat sijoitetuille keho-, regressio- ja traumaterapioita, joiden on todettu aiheuttavan helposti kaltoinkohtelun valemuistoja, jotka ovat yhtä traumatisoivia kuin todelliset.
Psykoanalyysin ja traumaterapian käsitteistöllä puhuvat ja kirjoittavat mm. Ensi- ja turvakotien liitto, Pelastakaa Lapset ry, Nuorten Ystävät ry, Diakonissalaitos ry ja Mannerheimin lastensuojeluliitto (MLL). Nuorten Ystävät ry:n pääsihteeri Arja Sutela toimii jopa Traumaterapiakeskus ry:n puheenjohtajana.
Suomen johtavat psykiatrit Hannu Lauerma, Tampereen yliopiston sosiaalipsykiatrian professori Sami Pirkola ja psykiatrian professori Hasse Karlsson eivät ole vuosikymmeniä kestäneillä työurillaan löytäneet ainuttakaan potilasta, jonka pääasiallinen diagnoosi olisi dissosiaativinen identiteettihäiriö mutta Pelastakaa Lapset ry on löytänyt useita.
Katarina Finnilä, Julia Korkman ja Pekka Santtila ovat selvittäneet suomalaisten oikeudessa todistaneiden mielenterveysalan ammattilaisten käsityksiä traumasta. Valtaosa tutkituista uskoi todistamattomiin väittämiin. 86 prosenttia oli laillistettuja psykoterapeutteja, mikä tarkoittaa, että epätieteellisiä käsityksiä viljellään laajalti myös akateemisesti koulutettujen terapeuttien parissa.
Traumaperäisen stressihäiriön tuntomerkkeinä pidetään monissa sijaishuoltoyksiköissä käytössä olevan diagnostisen tautiluokituksen (Zero to Three Diagnostic Classification of Mental Health and Developmental Disorders of Infancy and Early Childhood) mukaan mm. lapsen pyrkimystä kontrolloida itse kaikkea, vaikeuksia hankkia ystäviä, haluttomuutta olla sijaishoitoyksikön aikuisten lähellä tai luottaa heihin. Mielialahäiriön merkkeinä pidetään mm. sijoitetun lapsen itkemisen lisääntymistä ja mielenkiinnon/mielihyvän puutetta iänmukaisista aktiviteeteista.
Sopeutumishäiriöksi tulkitaan lapsen vetäytyminen, vakavuus, rauhattomuus ja vastustava käytös, säätelyhäiriöksi taas mm. liikunnalliset koordinaatiovaikeudet ja keskittymättömyys. Nukkumis- ja syömiskäyttäytymisen häiriöiden syyksi oletetaan lapsuudenperheen perustarpeiden laiminlyönti, tunneköyhyys ja väkivalta (Hakamaa & Palovaara, 2013, 37-40).
Lasten oletettujen kiintymyssuhdehäiriöiden korjaamisen keinoiksi nähdään pysyvä huostaanotto sijaisperheeseen tai pakkoadoptio ja biologisten vanhempien yhteydenpidon estäminen tai rajoittaminen.
Lastensuojelun työntekijät, tutkijat ja toimittajat tautimarkkinoijina
Diagnoosien lisääntyminen on yhteydessä medikalisaation lisääntymiseen.
Lääketeollisuus tarjoaa rekrytoimilleen lääketieteilijöille paitsi kymmenientuhansien eurojen palkkioita myös meriittejä akateemisella uralla. Vastineeksi tutkijoiden tulee synnyttää teollisuuden tarpeisiin sopivia, lääkkeiden menekkiä edistäviä sairauksia.
Tutkijoiden tehtävänä on luoda luonnollista elämänkulkua medikalisoimalla uusia tauteja, luoda niille diagnostiikka ja hoidon suuntaviivat. Samat tutkijat ovat mukana myös tuotteistettaviin tauteihin kehitettävien lääkkeiden myyntilupatutkimuksissa.
"Jos bisneksenä on diagnoosien ja hoitojen tuotanto ja myyminen, on kai enemmän kuin luonnollista, että myyntiä pyritään kasvattamaan keinolla jos toisellakin toisinaan lain ja etiikan rajapintaa hipoen, ylilyönteihinkin syyllistyen. Päämäärä pyhittää keinot", kommentoi toimittaja Tuula Malin ihmetellen miksi työntekijöiden rekrytoinnista tautitehtailijoiksi ei ole lupa puhua.
"Toimittajien idealistisena tehtävänä pitäisi olla toimintatapojen läpivalaisu ja yhteisön kannalta epäedullisten ja kyseenalaisten, toisinaan jopa moraalittomien käytäntöjen paljastaminen".
Erityisen huolestuttavaa on lasten diagnosoinnin lisääntyminen ja oletukset lasten lisääntyneistä mielenterveyshäiriöistä. Päivi Santalahden ja Andre Souranderin katsauksen mukaan (Onko lasten psykiatrinen sairastavuus lisääntynyt?, Duodecim 13/2008, s. 1499-1506) keskushermostostimulantteja määrättiin vuonna 2000 kaikkiaan 200:lle alaikäiselle, vuonna 2005 jo 2500:lle.
– Ministeriö rahoittaa lasten mielenterveystyötä kehittäviä hankkeita, joista puuttuu vaikuttavuuden seuranta, Sourander sanoo.
Tieteellisen tutkimuksen liittäminen hankkeisiin on hänen mukaansa jopa kielletty.
– Se on tuhoisa päätös. Emme tiedä, mikä projekti on tuottanut hyvinvointia tai ehkäissyt mielenterveysongelmia.
Santalahti ja Sourander toteavat lääkehoidon määrän lisääntymisen heijastavan selkeästi hoitokulttuurin eikä psyykkisten oireiden määrän muutosta.
Kirjoittajat tuovat esiin myös sen mielenkiintoisen seikan, että Suomessa on kansainvälisesti katsottuna paljon lastenpsykiatreja suhteessa väkilukuun. Toimittaja Marko Hamilo ja tutkija Janne Kivivuori ovat kiinnittäneet huomiota freudilaisen psykokulttuurin erityisasemaan suomalaisessa terveydenhoidossa (Kivivuori 1992; Hamilo 2007).
Masennusdiagnooseja lisää huuhaan rantautuminen lastensuojeluun. Lastensuojelussa ja sijaishuollossa lasten tunteita manipuloidaan erilaisilla epätieteellisillä sijaishuollon edunvalvontaan kehitetyillä "toiminnallisilla välineillä", jotka leimaavat ja patologisoivat koti- ikävän, alakulon ja omien vanhempien kaipauksen varottaviksi ja rangaistaviksi "punaisiksi" tunteiksi ja kyvyttömyydeksi muodostaa "kiintymyssuhteita".
Kertoo paljon sosiaalityön asiantuntijuudesta (eettisestä herkkyydestä ja osaamisesta, yhteistyö- ja reflektiokyvystä, yhteiskunnallisesta vaikuttamisosaamisesta ja sosiaalityön tietoperustasta), että monien lastensuojelun työntekijöiden ratkaisu lasten tuntemaan kaipaukseen ja koti- ikävään on- 20 vuotta Lapsen Lapsen oikeuksien sopimuksen ratifioinnin jälkeen- kaipausta ja koti- ikävää tuntevien lasten läheissuhteiden tukemisesta luopuminen ja ehdotukset pysyvästä pakkoadoptiosta ja pysyvästä huostaanotosta.
Aku Kopakkala, kuvakaappaus youtube Masennuslääkkeet aikaansaavat kaksisuuntaisen mielialahäiriön
Aku Kopakkala varoittaa tautimarkkinoinnista. Tiedelehti Lancet julkaisi laajan ja tarkasti tehdyn arvioinnin masennuslääkkeiden vaikutuksista lapsiin ja nuoriin. Siinä tutkijat, Cipriani kollegoineen, kokosivat yhteen kaikki lasten masennuslääketutkimukset, joita on tehty ja päätyivät selkeään lopputulokseen: Masennuslääkkeistä ei ollut hyötyä – lumetta enempää – alle 18- vuotiaille masentuneille.
Tutkijat päätyivät loppupäätelmään: Hyötyjä ja haittoja arvioitaessa lasten ja nuorten masennuksen hoidossa, käytetyt aineet eivät näytä tarjoavan etua. Tutkimusten mukaan nimenomaan masennuslääkkeet aikaansaavat monille kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Vaikutus on ikään ja käyttömäärään sidottu. Laajimmassa tutkimuksessa 41 viikon käyttöä seurasi joka kymmenennellä 10 – 14 vuotiaalla kaksisuuntainen mielialahäiriö. 15 – 19 vuotiailla joka kolmannellatoista. Lääkitysaika tutkimuksessa oli keskimäärin 9 kuukautta. Pidempi käyttö lisää riskiä.
Tieteellinen tutkimus ei siis tue nykyään yleisten masennuslääkkeiden käyttöä nuorilla. Hyöty on lumetta ja haitat ovat suuria". http://akukopakkala.fi/tiedepommi-mullistaa-masennuksenhoidon/
Aku Kopakkala sai potkut Mehiläisestä kritisoituaan suomalaisen masennushoidon käytäntöjä ja Käypä hoito –suositusta.
Turun Kupittaan sairaalan potilaiden puhemieheksi ryhtynyt Juha Kurvinen on arvostellut mm. ylilääkitsemistä ja kertonut, että "Erikoista on se, että potilaan ollessa hoidossa ja hänen tehdessä kanteluita kaikkiin mahdollisiin instansseihin, mikään niistä ei mene läpi, koska ylilääkäri aina toteaa: "Potilas kuvittelee kaiken." Valituskanavat on täysin tukittu ja kukaan ei ole kuullut, että Turun kaupunginsairaalan koko historian aikana olisi yksikään kantelu mennyt läpi. Lähes kaikki Turun Kupittaan sairaalan potilaat ovat todenneet kuin yhteen ääneen: "Ala-arvoinen hoito aiheutti sen, että ajauduin ennenaikaiselle eläkkeelle. En ole kyennyt töihin tai opiskeluun. Hoito aiheutti suuremmat traumat kuin itse sairaus."
MTKL:n Merja Karisen mukaan mielenterveyslakia on parannettava: psykiatristen potilaiden oikeusturva on olematonta.
Peter Lehmannin mukaan psykiatrinen diagnoosi voi lyhentää odotettua keskimääräistä eliniän ennustetta jopa 25 vuotta. Mielenterveysdiagnoosin saaneiden uskotaan kuvittelevan fyysiset sairautensa, joten niitä ei tutkita eikä hoideta asianmukaisesti. Terveydenhuollon henkilöstön asenteet vaarantavat mielenterveyskuntoutujien lisäksi myös päihdekuntoutujien potilasturvallisuuden.
Korruptoituneet käypä hoito- suositukset
Ortopedian ja traumatologian professori Teppo Järvinen on pitkään arvostellut kollegojensa tiiviitä yhteyksiä lääketeollisuuteen. Järvinen on väittänyt Käypä hoito -suosituksia laativien lääkärikollegoidensa lääketeollisuusyhteistyön rinnastuvan vaalirahoituksen kaltaiseen korruptioon.
Järvinen sai lääkäriliiton hallitukselta varoituksen kritiikkinsä johdosta. Professorin mukaan varoitus osoittaa, että liitto on sekin epäterveellä tavalla sidoksissa lääketeollisuuteen.
”On surullista havaita, että oma ammattijärjestö on näin korruptoitunut.”
Järvinen katsoo, että hoitosuositusten teko pitäisi antaa riippumattomille asiantuntijoille.
”Nykymuodossaan niitä ei valitettavasti voi pitää kovin korkeatasoisina. Suosituksia tekevät päättävät mitä hoitoja korvataan ja mitä kuuluu käyttää. Heidän kuuluisi ymmärtää tutkimusnäyttöä ja olla siinä ammattilaisia”, Järvinen painottaa.
Suomen käypä hoito -suositukset laatii lääkäreiden muodostama yhdistys eli Duodecim. Suosituksia noudatetaan ympäri Suomea vaikka ne eivät olekaan viranomaisten tekemiä tai valvomia. Suosituksissa saatetaan korostaa tietyntyyppisten lääkeaineiden käyttöä potilaan hoidossa. Lääketehtailla on siten voimakas intressi saada omat lääkeaineensa suosituksiin.
Tutkimustieto ei näy vaikuttavan toimintakäytäntöihin sen paremmin psykiatriassa kuin sosiaalityössä. Hämmästyttävän moni kunta on valmis maksamaan lumehoidoista.
Tutkijat tietävät, että väestöä koskevat muutokset ovat hitaita eikä niillä voi selittää esim. äkillistä lastensuojelun tai psykiatrian asiakasmäärien kasvua. Monet valistuneet kansalaiset ja tutkijat ovat ihmetelleet, miksi lastensuojelun ja psykiatrian asiakasmäärää ja kehitystä tulkitaan lasten ja perheiden ongelmien välittöminä kuvina. Samoin yllättävää on tarve psykologisoida ja yksilöllistää rakenneongelmia.
Huomaamatta on jäänyt, että kasvavat lastensuojelun ja psykiatrian markkinat tarvitsevat ja tuottavat lisää asiakkaita, diagnooseja ja tehtäviä kasvunsa, rahoitusvaateidensa ja olemassaolonsa oikeuttamiseksi.
Aku Kopakkala varoittaa tautimarkkinoinnista. Tiedelehti Lancet julkaisi laajan ja tarkasti tehdyn arvioinnin masennuslääkkeiden vaikutuksista lapsiin ja nuoriin. Siinä tutkijat, Cipriani kollegoineen, kokosivat yhteen kaikki lasten masennuslääketutkimukset, joita on tehty ja päätyivät selkeään lopputulokseen: Masennuslääkkeistä ei ollut hyötyä – lumetta enempää – alle 18- vuotiaille masentuneille.
Tutkijat päätyivät loppupäätelmään: Hyötyjä ja haittoja arvioitaessa lasten ja nuorten masennuksen hoidossa, käytetyt aineet eivät näytä tarjoavan etua. Tutkimusten mukaan nimenomaan masennuslääkkeet aikaansaavat monille kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Vaikutus on ikään ja käyttömäärään sidottu. Laajimmassa tutkimuksessa 41 viikon käyttöä seurasi joka kymmenennellä 10 – 14 vuotiaalla kaksisuuntainen mielialahäiriö. 15 – 19 vuotiailla joka kolmannellatoista. Lääkitysaika tutkimuksessa oli keskimäärin 9 kuukautta. Pidempi käyttö lisää riskiä.
Tieteellinen tutkimus ei siis tue nykyään yleisten masennuslääkkeiden käyttöä nuorilla. Hyöty on lumetta ja haitat ovat suuria". http://akukopakkala.fi/tiedepommi-mullistaa-masennuksenhoidon/
Aku Kopakkala sai potkut Mehiläisestä kritisoituaan suomalaisen masennushoidon käytäntöjä ja Käypä hoito –suositusta.
Turun Kupittaan sairaalan potilaiden puhemieheksi ryhtynyt Juha Kurvinen on arvostellut mm. ylilääkitsemistä ja kertonut, että "Erikoista on se, että potilaan ollessa hoidossa ja hänen tehdessä kanteluita kaikkiin mahdollisiin instansseihin, mikään niistä ei mene läpi, koska ylilääkäri aina toteaa: "Potilas kuvittelee kaiken." Valituskanavat on täysin tukittu ja kukaan ei ole kuullut, että Turun kaupunginsairaalan koko historian aikana olisi yksikään kantelu mennyt läpi. Lähes kaikki Turun Kupittaan sairaalan potilaat ovat todenneet kuin yhteen ääneen: "Ala-arvoinen hoito aiheutti sen, että ajauduin ennenaikaiselle eläkkeelle. En ole kyennyt töihin tai opiskeluun. Hoito aiheutti suuremmat traumat kuin itse sairaus."
MTKL:n Merja Karisen mukaan mielenterveyslakia on parannettava: psykiatristen potilaiden oikeusturva on olematonta.
Peter Lehmannin mukaan psykiatrinen diagnoosi voi lyhentää odotettua keskimääräistä eliniän ennustetta jopa 25 vuotta. Mielenterveysdiagnoosin saaneiden uskotaan kuvittelevan fyysiset sairautensa, joten niitä ei tutkita eikä hoideta asianmukaisesti. Terveydenhuollon henkilöstön asenteet vaarantavat mielenterveyskuntoutujien lisäksi myös päihdekuntoutujien potilasturvallisuuden.
Korruptoituneet käypä hoito- suositukset
Ortopedian ja traumatologian professori Teppo Järvinen on pitkään arvostellut kollegojensa tiiviitä yhteyksiä lääketeollisuuteen. Järvinen on väittänyt Käypä hoito -suosituksia laativien lääkärikollegoidensa lääketeollisuusyhteistyön rinnastuvan vaalirahoituksen kaltaiseen korruptioon.
Järvinen sai lääkäriliiton hallitukselta varoituksen kritiikkinsä johdosta. Professorin mukaan varoitus osoittaa, että liitto on sekin epäterveellä tavalla sidoksissa lääketeollisuuteen.
”On surullista havaita, että oma ammattijärjestö on näin korruptoitunut.”
Järvinen katsoo, että hoitosuositusten teko pitäisi antaa riippumattomille asiantuntijoille.
”Nykymuodossaan niitä ei valitettavasti voi pitää kovin korkeatasoisina. Suosituksia tekevät päättävät mitä hoitoja korvataan ja mitä kuuluu käyttää. Heidän kuuluisi ymmärtää tutkimusnäyttöä ja olla siinä ammattilaisia”, Järvinen painottaa.
Suomen käypä hoito -suositukset laatii lääkäreiden muodostama yhdistys eli Duodecim. Suosituksia noudatetaan ympäri Suomea vaikka ne eivät olekaan viranomaisten tekemiä tai valvomia. Suosituksissa saatetaan korostaa tietyntyyppisten lääkeaineiden käyttöä potilaan hoidossa. Lääketehtailla on siten voimakas intressi saada omat lääkeaineensa suosituksiin.
Tutkimustieto ei näy vaikuttavan toimintakäytäntöihin sen paremmin psykiatriassa kuin sosiaalityössä. Hämmästyttävän moni kunta on valmis maksamaan lumehoidoista.
Tutkijat tietävät, että väestöä koskevat muutokset ovat hitaita eikä niillä voi selittää esim. äkillistä lastensuojelun tai psykiatrian asiakasmäärien kasvua. Monet valistuneet kansalaiset ja tutkijat ovat ihmetelleet, miksi lastensuojelun ja psykiatrian asiakasmäärää ja kehitystä tulkitaan lasten ja perheiden ongelmien välittöminä kuvina. Samoin yllättävää on tarve psykologisoida ja yksilöllistää rakenneongelmia.
Huomaamatta on jäänyt, että kasvavat lastensuojelun ja psykiatrian markkinat tarvitsevat ja tuottavat lisää asiakkaita, diagnooseja ja tehtäviä kasvunsa, rahoitusvaateidensa ja olemassaolonsa oikeuttamiseksi.
Sanna Rikala, kuvakaappaus Researchgate Käsitys normaalista terveydestä ja toimintakyvystä on kaventunut
Tutkija Sanna Rikalan mukaan psykiatriset diagnoosiluokat eivät ole neutraaleja sosiaalisia kategorioita, vaan ne perustuvat aina kulttuurissa ja yhteiskunnassa vallitseviin käsityksiin ”normaaliudesta”. (Fee 2000).
Taustalla on myös hallinnollisia, poliittisia ja taloudellisia tekijöitä kuten normaaliuden ja työkyvyn määrittelyt sekä lääketehtaiden edut. (Healy 1997; Pilgrim & Bentall 1999.)
Lisääntyneiden diagnoosien syy saattaa olla kaventunut käsitys normaalista terveydestä. Nykyisestä WHO:n sairausluokituksesta löytyy surulle oma diagnoosikoodinsa.
Kuormittavien työolosuhteiden, kuten kiireen ja vähäisten vaikutusmahdollisuuksien yhteys työntekijöiden masennusoireilun lisääntymiseen on todettu lukuisissa pitkittäistutkimuksissa (Honkonen ym. 2003).
Työ- ja perheelämässä ei ehkä enää hyväksytä onnetonta oloa tai surun ja alakulon tunteita elämään luonnollisesti kuuluvina. Psykiatrinen diagnoosi ”masennus” on Alain Ehrenbergin (2010) mukaan muuttunut käytännölliseksi välineeksi luonnehtia ja hoitaa mitä moninaisimpia onnettoman olon muotoja. Ilpo Helén (2007, 201) huomauttaakin, että on harhaanjohtavaa sanoa länsimaiden elävän masennuksen aikakautta. Pikemminkin ajallemme on leimallista se, että surulle ja alakuloisuudelle – jotka ovat aina olleet keskuudessamme – voidaan ja täytyy tehdä jotakin.
Sanna Rikala kertoo, kuinka biolääketieteellistä masennustietoutta levitettiin tehokkaasti julkisen masennuspolitiikan puitteissa.
Rikalan mukaan aktiivinen masennuspolitiikka on kutsunut esiin itseymmärrystä, jonka seurauksena työelämässä esiin nousseet väsymyksen, merkityksettömyyden ja toivottomuuden tuntemukset tulevat käsitellyksi nimenomaan masennuksen muodostamassa tulkintakehyksessä. Hänen tutkimuksensa osoittaa, että masennuksen käsite on keskeinen kielellinen väline, jonka avulla työssä uupuneet merkityksellistävät ja jäsentävät kokemuksiaan.
Työn mielekkyyden puutteesta ja työssä jaksamiseen liittyvistä ongelmista muodostui uuden masennustietoisuuden keskeinen sovellusalue. Yksinkertaisesti ilmaistuna työelämän uudenlaiset taitovaatimukset sekä lisääntynyt kiire ja epävarmuus lisäsivät psyykkistä pahoinvointia, jota tulkittiin masennuksen käsittelyn ja hoidon standardin tarjoaman ymmärryksen valossa.
Rikala väittää, että työelämän rakenteellisista muutoksista seuraavia jännitteitä ja ongelmia on alettu käsittelemään enenevässä määrin yksilöllisinä ongelmina, esimerkiksi stressin hallinnan kysymyksinä. (Wainwrigth & Calnan 2002; Julkunen 2008.)
Työkyvyttömyyden perusteena lisääntyneessä masennuksessa on itse asiassa kysymys työuupumuksesta.
Rikalan mukaan työuupumuksen typistäminen pelkäksi yksilölliseksi sairaudeksi peittää alleen työelämän todelliset ongelmat.
Turun yliopiston kasvatuspsykologian apulaisprofessori Niina Junttilan mukaan mielisairauksien diagnosointi on niin yleistä, että pian voi olla harvinaista, jos ihmisellä ei ole minkäänlaista diagnoosia. Junttila kuvaa, kuinka paha olo samoin kuin tavat sen sanoittamiseen myös tarttuvat esim. koululuokissa. Hän kertoo, että ihmiset voivat usein diagnosoida itselleen mielenterveysongelmia, vaikka kyse olisi niin sanotusti normaalista reaktiosta johonkin tapahtuneeseen.
– Tutkimusten mukaan yksinäisyys on ennenaikaiselle kuolemalle suurempi riskitekijä kuin ilmansaasteet tai ylipaino, sanoo Junttila siteeraten amerikkalaista neurotieteen professoria John Cacioppoa.
Junttila uskoo kuitenkin, että pahasta olosta voi saada myös voimaa tehdä isoja muutoksia elämäänsä.
–Moni masennukseen sairastunut on myöhemmin todella vahva, tekee todella paljon asioita, joita haluaa, mutta se vaatii sen, että pääsee siitä yli.
Aku Kopakkala kirjoittaa kirjassaan Masennus – Suuri serotoniinihuijaus :
”On hölmöläisten touhua lääkitä henkilöä, jota esimies rääkkää, puoliso hakkaa tai juoppo poika häpäisee, jos ei auteta ratkaisemaan todellista ongelmaa.” (s. 124)
Valitettavasti lastensuojelussa niin syömisen, koulunkäynnin, käytöksen ja tarkkaavaisuuden häiriöt kuin koulukiusaaminen uhriksi joutuminen kirjataan usein lapsen ja hänen perheensä patologiaksi: seurauksena on turhia diagnooseja ja huostaanottoja.
PeLa, SOS- lapsikylä ja monet muut sijaishuoltotoimijat uskovat ja vaativat, että lapsella/nuorella on oltava kiintymyssuhde sijaisperheeseen, ennen kuin hän voi aloittaa koulun tai terapiaprosessin.
Vaatimus johtaa usein lasten ja vanhempien laittomiin tapaamisrajoituksiin, lasten koulutuksen ja terapioiden tarpeettomaan viivästymiseen tai laiminlyöntiin ja sijoitusten pitkittymiseen.
Tutkija Sanna Rikalan mukaan psykiatriset diagnoosiluokat eivät ole neutraaleja sosiaalisia kategorioita, vaan ne perustuvat aina kulttuurissa ja yhteiskunnassa vallitseviin käsityksiin ”normaaliudesta”. (Fee 2000).
Taustalla on myös hallinnollisia, poliittisia ja taloudellisia tekijöitä kuten normaaliuden ja työkyvyn määrittelyt sekä lääketehtaiden edut. (Healy 1997; Pilgrim & Bentall 1999.)
Lisääntyneiden diagnoosien syy saattaa olla kaventunut käsitys normaalista terveydestä. Nykyisestä WHO:n sairausluokituksesta löytyy surulle oma diagnoosikoodinsa.
Kuormittavien työolosuhteiden, kuten kiireen ja vähäisten vaikutusmahdollisuuksien yhteys työntekijöiden masennusoireilun lisääntymiseen on todettu lukuisissa pitkittäistutkimuksissa (Honkonen ym. 2003).
Työ- ja perheelämässä ei ehkä enää hyväksytä onnetonta oloa tai surun ja alakulon tunteita elämään luonnollisesti kuuluvina. Psykiatrinen diagnoosi ”masennus” on Alain Ehrenbergin (2010) mukaan muuttunut käytännölliseksi välineeksi luonnehtia ja hoitaa mitä moninaisimpia onnettoman olon muotoja. Ilpo Helén (2007, 201) huomauttaakin, että on harhaanjohtavaa sanoa länsimaiden elävän masennuksen aikakautta. Pikemminkin ajallemme on leimallista se, että surulle ja alakuloisuudelle – jotka ovat aina olleet keskuudessamme – voidaan ja täytyy tehdä jotakin.
Sanna Rikala kertoo, kuinka biolääketieteellistä masennustietoutta levitettiin tehokkaasti julkisen masennuspolitiikan puitteissa.
Rikalan mukaan aktiivinen masennuspolitiikka on kutsunut esiin itseymmärrystä, jonka seurauksena työelämässä esiin nousseet väsymyksen, merkityksettömyyden ja toivottomuuden tuntemukset tulevat käsitellyksi nimenomaan masennuksen muodostamassa tulkintakehyksessä. Hänen tutkimuksensa osoittaa, että masennuksen käsite on keskeinen kielellinen väline, jonka avulla työssä uupuneet merkityksellistävät ja jäsentävät kokemuksiaan.
Työn mielekkyyden puutteesta ja työssä jaksamiseen liittyvistä ongelmista muodostui uuden masennustietoisuuden keskeinen sovellusalue. Yksinkertaisesti ilmaistuna työelämän uudenlaiset taitovaatimukset sekä lisääntynyt kiire ja epävarmuus lisäsivät psyykkistä pahoinvointia, jota tulkittiin masennuksen käsittelyn ja hoidon standardin tarjoaman ymmärryksen valossa.
Rikala väittää, että työelämän rakenteellisista muutoksista seuraavia jännitteitä ja ongelmia on alettu käsittelemään enenevässä määrin yksilöllisinä ongelmina, esimerkiksi stressin hallinnan kysymyksinä. (Wainwrigth & Calnan 2002; Julkunen 2008.)
Työkyvyttömyyden perusteena lisääntyneessä masennuksessa on itse asiassa kysymys työuupumuksesta.
Rikalan mukaan työuupumuksen typistäminen pelkäksi yksilölliseksi sairaudeksi peittää alleen työelämän todelliset ongelmat.
Turun yliopiston kasvatuspsykologian apulaisprofessori Niina Junttilan mukaan mielisairauksien diagnosointi on niin yleistä, että pian voi olla harvinaista, jos ihmisellä ei ole minkäänlaista diagnoosia. Junttila kuvaa, kuinka paha olo samoin kuin tavat sen sanoittamiseen myös tarttuvat esim. koululuokissa. Hän kertoo, että ihmiset voivat usein diagnosoida itselleen mielenterveysongelmia, vaikka kyse olisi niin sanotusti normaalista reaktiosta johonkin tapahtuneeseen.
– Tutkimusten mukaan yksinäisyys on ennenaikaiselle kuolemalle suurempi riskitekijä kuin ilmansaasteet tai ylipaino, sanoo Junttila siteeraten amerikkalaista neurotieteen professoria John Cacioppoa.
Junttila uskoo kuitenkin, että pahasta olosta voi saada myös voimaa tehdä isoja muutoksia elämäänsä.
–Moni masennukseen sairastunut on myöhemmin todella vahva, tekee todella paljon asioita, joita haluaa, mutta se vaatii sen, että pääsee siitä yli.
Aku Kopakkala kirjoittaa kirjassaan Masennus – Suuri serotoniinihuijaus :
”On hölmöläisten touhua lääkitä henkilöä, jota esimies rääkkää, puoliso hakkaa tai juoppo poika häpäisee, jos ei auteta ratkaisemaan todellista ongelmaa.” (s. 124)
Valitettavasti lastensuojelussa niin syömisen, koulunkäynnin, käytöksen ja tarkkaavaisuuden häiriöt kuin koulukiusaaminen uhriksi joutuminen kirjataan usein lapsen ja hänen perheensä patologiaksi: seurauksena on turhia diagnooseja ja huostaanottoja.
PeLa, SOS- lapsikylä ja monet muut sijaishuoltotoimijat uskovat ja vaativat, että lapsella/nuorella on oltava kiintymyssuhde sijaisperheeseen, ennen kuin hän voi aloittaa koulun tai terapiaprosessin.
Vaatimus johtaa usein lasten ja vanhempien laittomiin tapaamisrajoituksiin, lasten koulutuksen ja terapioiden tarpeettomaan viivästymiseen tai laiminlyöntiin ja sijoitusten pitkittymiseen.
Professori Karin Johanisson, kuvakaappaus Norstedst Naiset saavat masennusdiagnoosin kaksi kertaa useammin kuin miehet
Lievästä tai keskivaikeasta masennuksesta kärsivät ihmiset ajattelevat realistisemmin kuin masennuksesta kärsimättömät ihmiset ja heillä on totuudenmukaisempi käsitys omasta roolista, kyvyistä ja rajoitteista. Masennusta on määritelty depressiivisen realismin nimityksellä terveeksi epäilykseksi siitä, että elämä on vailla merkitystä ja moderni yhteiskunta on absurdi ja vieraannuttava.
Lääketieteen historiaan erikoistunut professori Karin Johannisson tarkastelee melankolian ilmenemistä antiikin ajoista aina nykypäivään saakka kirjassaan Melankolian huoneet. Ennen 1900-lukua melankolia oli ennen kaikkea yläluokan sairaus eikä sitä pidetty alaluokkaiselle yksinkertaiselle mielelle edes mahdollisena. Melankoliasta kärsineet henkilöt ovat olleet usein intellektuelleja, professoreita tai taiteilijoita. Ahdistus, pakkomielteet, unettomuus ja ennen kaikkea herkkyys olivat merkkejä heidän neroudestaan. Johannisson korostaa, että vaikka herkkyydestä kumpuavat melankoliset tunteet ovatkin ajattomia, suhtautuminen niihin on vaihdellut vuosisatojen saatossa merkittävästi.
Kaikki melankolia liittyy puutteeseen ja menetykseen. Eri aikakaudet tuottavat omanlaisiaan melankolioita, menetyksen tunteen ilmaisuja. 1900-luvun alussa Euroopan valtasi omituinen tauti, joka aiheutti hallitsematonta halua jättää arki ja rutiinit ja matkustaa vieraisiin paikkoihin. Pakkovaellukseen eli fuugaan sairastuivat etenkin ylemmän työväenluokan edustajat, joilla ei ollut varaa matkustella.
Nykyisin tämä keskiluokkaa ja joitakin sijaishuoltoyksiköitä vaivaava sairaus ei ole enää tautiluokituksessa.
Naisten melankolia on vuosisadasta toiseen kohdannut eri kohtelua kuin miesten. Mikä oli yläluokkaisille miehille sallittua, näyttäytyi naisilla hulluutena. Yliherkkyys saattoi esimerkiksi olla merkki korkeasta älystä miesten kohdalla, mutta naisilla se sen sijaan tulkittiin järjettömäksi hysteriaksi.
Naiset saavat masennusdiagnoosin kaksi kertaa useammin kuin miehet. Taustalla ovat tyttöjen ja naisten käytökseen kohdistetut stereotyyppiset odotukset ja sukupuolittuneet seksuaalisuuden kontrollimekanismit, joita yhä esiintyy erityisesti lastensuojelussa. Petteri Pietikäisen mukaan naisen halu olla itsenäinen ja hankkia oma ammatti tai opiskella patologisoitiin viktoriaanisena aikana. Se nähtiin hysterian tai neuroosin oireena. Masturbointia on pidetty hulluuden oireena ja homoseksuaalisuutta sairautena. Julkiateismi saattoi olla hulluuden oire ja psyykkistä oireilua selitettiin usein uskonnollisesti.
Kaikki tunnetut naismelankolikot mm. Sylvia Plath ja Virginia Woolf ovat ylittäneet naisille määritellyt rajat ja saaneet osaksensa paheksuntaa. Samoihin aikoihin kun naiset Euroopassa ja Amerikassa ryhtyivät 1900-luvun alussa vaatimaan oikeuksiaan, hysteriasta tuli yleinen diagnoosi. Ei ole kauaakaan aikaa siitä, kun aviomies sai vaimonsa suljettua mielisairaalaan, vain ilmoittamalla vaimonsa hulluksi. Näin rankaisi myös säveltäjä Leevi Madetoja runoilijavaimoaan L. Onervaa tämän rakastetun, Eino Leinon kuoltua.
Tutkija Anna Kortelainen pitää hysteriaa terveenä reaktiona ahtaassa maailmassa, "se oli avunhuuto, katsokaa minua ja ottakaa minut vakavasti", hän luonnehtii. Hysteria, sairaus, saattoi olla ainut pakokeino yhteiskunnan kapeasti muotista. Hysteerikkojen tarinat ovat moninaisia, moni työväenluokan hysteerikoista olivat seksuaalisesti hyväksikäytettyjä. Oirehtiessaan heille tehdyistä vääryyksistä he saivat hullun leiman.
Kirjassaan Levoton nainen- Hysterian kulttuurihistoriaa Kortelainen kuvaa kuinka hysteriaepidemia levisi seurapiireihin, ja tavoitti suomalaisetkin Ida Aalbergista ja Ellan Edelfeltistä Larin Paraskeen.
Isolla osalla Seilin saarelle lähetetyistä naisista 1800–1900-lukujen vaihteessa varsinaista ei ollut diagnoosia. Heidät nähtiin kuitenkin hyväksi eristää huonomaineisuutensa takia muusta yhteiskunnasta. Samoihin aikoihin parempi herrasväki teki juhannusretkiä Naantalista Seiliin katsomaan mielisairaita aidan takaa.
Lievästä tai keskivaikeasta masennuksesta kärsivät ihmiset ajattelevat realistisemmin kuin masennuksesta kärsimättömät ihmiset ja heillä on totuudenmukaisempi käsitys omasta roolista, kyvyistä ja rajoitteista. Masennusta on määritelty depressiivisen realismin nimityksellä terveeksi epäilykseksi siitä, että elämä on vailla merkitystä ja moderni yhteiskunta on absurdi ja vieraannuttava.
Lääketieteen historiaan erikoistunut professori Karin Johannisson tarkastelee melankolian ilmenemistä antiikin ajoista aina nykypäivään saakka kirjassaan Melankolian huoneet. Ennen 1900-lukua melankolia oli ennen kaikkea yläluokan sairaus eikä sitä pidetty alaluokkaiselle yksinkertaiselle mielelle edes mahdollisena. Melankoliasta kärsineet henkilöt ovat olleet usein intellektuelleja, professoreita tai taiteilijoita. Ahdistus, pakkomielteet, unettomuus ja ennen kaikkea herkkyys olivat merkkejä heidän neroudestaan. Johannisson korostaa, että vaikka herkkyydestä kumpuavat melankoliset tunteet ovatkin ajattomia, suhtautuminen niihin on vaihdellut vuosisatojen saatossa merkittävästi.
Kaikki melankolia liittyy puutteeseen ja menetykseen. Eri aikakaudet tuottavat omanlaisiaan melankolioita, menetyksen tunteen ilmaisuja. 1900-luvun alussa Euroopan valtasi omituinen tauti, joka aiheutti hallitsematonta halua jättää arki ja rutiinit ja matkustaa vieraisiin paikkoihin. Pakkovaellukseen eli fuugaan sairastuivat etenkin ylemmän työväenluokan edustajat, joilla ei ollut varaa matkustella.
Nykyisin tämä keskiluokkaa ja joitakin sijaishuoltoyksiköitä vaivaava sairaus ei ole enää tautiluokituksessa.
Naisten melankolia on vuosisadasta toiseen kohdannut eri kohtelua kuin miesten. Mikä oli yläluokkaisille miehille sallittua, näyttäytyi naisilla hulluutena. Yliherkkyys saattoi esimerkiksi olla merkki korkeasta älystä miesten kohdalla, mutta naisilla se sen sijaan tulkittiin järjettömäksi hysteriaksi.
Naiset saavat masennusdiagnoosin kaksi kertaa useammin kuin miehet. Taustalla ovat tyttöjen ja naisten käytökseen kohdistetut stereotyyppiset odotukset ja sukupuolittuneet seksuaalisuuden kontrollimekanismit, joita yhä esiintyy erityisesti lastensuojelussa. Petteri Pietikäisen mukaan naisen halu olla itsenäinen ja hankkia oma ammatti tai opiskella patologisoitiin viktoriaanisena aikana. Se nähtiin hysterian tai neuroosin oireena. Masturbointia on pidetty hulluuden oireena ja homoseksuaalisuutta sairautena. Julkiateismi saattoi olla hulluuden oire ja psyykkistä oireilua selitettiin usein uskonnollisesti.
Kaikki tunnetut naismelankolikot mm. Sylvia Plath ja Virginia Woolf ovat ylittäneet naisille määritellyt rajat ja saaneet osaksensa paheksuntaa. Samoihin aikoihin kun naiset Euroopassa ja Amerikassa ryhtyivät 1900-luvun alussa vaatimaan oikeuksiaan, hysteriasta tuli yleinen diagnoosi. Ei ole kauaakaan aikaa siitä, kun aviomies sai vaimonsa suljettua mielisairaalaan, vain ilmoittamalla vaimonsa hulluksi. Näin rankaisi myös säveltäjä Leevi Madetoja runoilijavaimoaan L. Onervaa tämän rakastetun, Eino Leinon kuoltua.
Tutkija Anna Kortelainen pitää hysteriaa terveenä reaktiona ahtaassa maailmassa, "se oli avunhuuto, katsokaa minua ja ottakaa minut vakavasti", hän luonnehtii. Hysteria, sairaus, saattoi olla ainut pakokeino yhteiskunnan kapeasti muotista. Hysteerikkojen tarinat ovat moninaisia, moni työväenluokan hysteerikoista olivat seksuaalisesti hyväksikäytettyjä. Oirehtiessaan heille tehdyistä vääryyksistä he saivat hullun leiman.
Kirjassaan Levoton nainen- Hysterian kulttuurihistoriaa Kortelainen kuvaa kuinka hysteriaepidemia levisi seurapiireihin, ja tavoitti suomalaisetkin Ida Aalbergista ja Ellan Edelfeltistä Larin Paraskeen.
Isolla osalla Seilin saarelle lähetetyistä naisista 1800–1900-lukujen vaihteessa varsinaista ei ollut diagnoosia. Heidät nähtiin kuitenkin hyväksi eristää huonomaineisuutensa takia muusta yhteiskunnasta. Samoihin aikoihin parempi herrasväki teki juhannusretkiä Naantalista Seiliin katsomaan mielisairaita aidan takaa.
Ben Furman, kuvakaappaus Kuudes aisti Kohti jaettua asiantuntemusta ja toimijuutta
Ben Furmanin mukaan biologisen psykiatrian myötä sekä aikuisten että lasten diagnosoiminen ja systemaattinen lääkitseminen on saanut epidemiologiset mittasuhteet. Olemme luoneet järjestelmän, jossa kukaan ei saa ongelmiinsa mitään apua ilman diagnoosia – ja diagnoosin saaminen taas johtaa aina ihmisen lääkitsemiseen.
Samat havainnot pätevät sosiaalityöhön, erityisesti lastensuojeluun.
Furman väittää, että jos haluamme luoda väestöä palvelevan hoitojärjestelmän, meidän on rakennettava se yhteistyössä, tasa-arvoisina kumppaneina muiden ammattiryhmien, potilaiden, omaisten, maallikoiden, kokemusasiantuntijoiden ja kansalaisjärjestöjen kanssa. Furmanin suositukset pätevät myös sosiaalipalvelujärjestelmän uudistamiseen:
1. Meidän pitäisi tiedostaa lääkkeiden haitat ja vaarat ja turvautua niihin vain poikkeustapauksissa.
2. Meidän tulisi ottaa potilaiden, kokemusasiantuntijoiden ja omaisten ääni kuuleviin korviin. Meidän pitäisi kerätä palvelujen käyttäjiltä ja heidän omaisiltaan aktiivisesti palautetta ja pyytää heitä osallistumaan aktiivisesti toimivien ja heitä palvelevien järjestelmien suunnitteluun.
3. Meidän tulisi ottaa etäisyyttä lääketeollisuuteen ja sen diskursseihin.
4. Meidän tulisi luopua psykiatrisista diagnooseista ja käyttää sen sijaan luonnollista kieltä kirjatessamme tietoja palvelujen käyttäjistä papereihin ja tietokonejärjestelmiin. Muutamalla yhdessä asiakkaan kanssa hyvin muotoillulla lauseella voimme kertoa hänen ongelmastaan enemmän kuin yksikään psykiatrinen diagnoosi.
5. Meidän tulisi luopua siitä ajatuksesta, että pitkä ja tiivis yksilöterapia on jollakin lailla parempi hoitomuoto tai suositeltavampi terapiamuoto kuin muut edullisemmat terapiamuodot kuten erilaiset ryhmäterapiat, perheterapiat, lyhytterapiat ja kuntoutuskurssit. Yhden ihmisen pitkän terapian hinnalla voitaisiin muilla menetelmillä auttaa lukuisia apua tarvitsevia.
6. Meidän tulisi kokonaan kyseenalaistaa sokea uskomme psykoterapian autuaaksi tekevään vaikutukseen. Ihmiset hyötyvät yhtä lailla muistakin, yhteiskunnalle huomattavasti edullisemmista auttamisen muodoista kuten vertaistuesta, kokemusasiantuntijoiden tuesta, tietoisuustaitojen opettelemisesta, internetin itseapuohjelmista, kursseista, maallikoiden ohjaamista keskusteluryhmistä jne. Ihmisiä voidaan auttaa monilla menetelmillä ja meillä on suoranainen velvollisuus kiinnostua vakavasti erilaisista edullisista ja kansalaisten tarpeisiin skaalautuvista avun muodoista.
7. Työntekijöiden pitäisi jalkautua norsunluutorneistaan kansan pariin. Meidän tulisi mennä sinne, missä ihmiset ovat; koteihin, kouluihin, päiväkoteihin, työpaikoille ja lähiöihin. Meidän pitäisi luopua diagnooseista, madaltaa kynnyksiä, vähentää luukkuja viedä apu terveyskeskuksiin, neuvoloihin ja muualle missä sitä kipeästi tarvitaan.
8. Meidän tulisi luopua ajatuksesta, että päätöksenteon tulee olla ammattilaisten käsissä.
Kriittistä keskustelua niin psykiatrian kuin sosiaalityön menetelmistä on aina vastustettu keinoja kaihtamatta.
Furmanin mukaan ”nyt on tullut pelottomuuden aika. On tullut aika myöntää, että olohuoneessamme on virtahepo ja meidän on syytä kaikkien yhdessä miettiä, mitä me sille voisimme tehdä”.
Mielisairaalaan ottamisen syitä 1864- 1889:
Ben Furmanin mukaan biologisen psykiatrian myötä sekä aikuisten että lasten diagnosoiminen ja systemaattinen lääkitseminen on saanut epidemiologiset mittasuhteet. Olemme luoneet järjestelmän, jossa kukaan ei saa ongelmiinsa mitään apua ilman diagnoosia – ja diagnoosin saaminen taas johtaa aina ihmisen lääkitsemiseen.
Samat havainnot pätevät sosiaalityöhön, erityisesti lastensuojeluun.
Furman väittää, että jos haluamme luoda väestöä palvelevan hoitojärjestelmän, meidän on rakennettava se yhteistyössä, tasa-arvoisina kumppaneina muiden ammattiryhmien, potilaiden, omaisten, maallikoiden, kokemusasiantuntijoiden ja kansalaisjärjestöjen kanssa. Furmanin suositukset pätevät myös sosiaalipalvelujärjestelmän uudistamiseen:
1. Meidän pitäisi tiedostaa lääkkeiden haitat ja vaarat ja turvautua niihin vain poikkeustapauksissa.
2. Meidän tulisi ottaa potilaiden, kokemusasiantuntijoiden ja omaisten ääni kuuleviin korviin. Meidän pitäisi kerätä palvelujen käyttäjiltä ja heidän omaisiltaan aktiivisesti palautetta ja pyytää heitä osallistumaan aktiivisesti toimivien ja heitä palvelevien järjestelmien suunnitteluun.
3. Meidän tulisi ottaa etäisyyttä lääketeollisuuteen ja sen diskursseihin.
4. Meidän tulisi luopua psykiatrisista diagnooseista ja käyttää sen sijaan luonnollista kieltä kirjatessamme tietoja palvelujen käyttäjistä papereihin ja tietokonejärjestelmiin. Muutamalla yhdessä asiakkaan kanssa hyvin muotoillulla lauseella voimme kertoa hänen ongelmastaan enemmän kuin yksikään psykiatrinen diagnoosi.
5. Meidän tulisi luopua siitä ajatuksesta, että pitkä ja tiivis yksilöterapia on jollakin lailla parempi hoitomuoto tai suositeltavampi terapiamuoto kuin muut edullisemmat terapiamuodot kuten erilaiset ryhmäterapiat, perheterapiat, lyhytterapiat ja kuntoutuskurssit. Yhden ihmisen pitkän terapian hinnalla voitaisiin muilla menetelmillä auttaa lukuisia apua tarvitsevia.
6. Meidän tulisi kokonaan kyseenalaistaa sokea uskomme psykoterapian autuaaksi tekevään vaikutukseen. Ihmiset hyötyvät yhtä lailla muistakin, yhteiskunnalle huomattavasti edullisemmista auttamisen muodoista kuten vertaistuesta, kokemusasiantuntijoiden tuesta, tietoisuustaitojen opettelemisesta, internetin itseapuohjelmista, kursseista, maallikoiden ohjaamista keskusteluryhmistä jne. Ihmisiä voidaan auttaa monilla menetelmillä ja meillä on suoranainen velvollisuus kiinnostua vakavasti erilaisista edullisista ja kansalaisten tarpeisiin skaalautuvista avun muodoista.
7. Työntekijöiden pitäisi jalkautua norsunluutorneistaan kansan pariin. Meidän tulisi mennä sinne, missä ihmiset ovat; koteihin, kouluihin, päiväkoteihin, työpaikoille ja lähiöihin. Meidän pitäisi luopua diagnooseista, madaltaa kynnyksiä, vähentää luukkuja viedä apu terveyskeskuksiin, neuvoloihin ja muualle missä sitä kipeästi tarvitaan.
8. Meidän tulisi luopua ajatuksesta, että päätöksenteon tulee olla ammattilaisten käsissä.
Kriittistä keskustelua niin psykiatrian kuin sosiaalityön menetelmistä on aina vastustettu keinoja kaihtamatta.
Furmanin mukaan ”nyt on tullut pelottomuuden aika. On tullut aika myöntää, että olohuoneessamme on virtahepo ja meidän on syytä kaikkien yhdessä miettiä, mitä me sille voisimme tehdä”.
Mielisairaalaan ottamisen syitä 1864- 1889:
RSS Feed
