"Ei voi olla niin, että ihminen saa tuhota itsensä kenenkään puuttumatta asiaan eikä omaisilla ole asiaan mitään sananvaltaa" nm. Isosisko, HS-mielipide
Syömishäiriö on tappavin psyykkinen sairaus Suomessa. Syömishäiriö lisää itsemurhariskiä etenkin pitkittyneissä sairastumistapauksissa.
Syömishäiriön tunnetuimmat muodot ovat anoreksia (laihuushäiriö, anorexia nervosa), bulimia (ahmimishäiriö, bulimia nervosa) sekä ahmintahäiriö (BED). Anoreksia ilmenee syömisen välttelynä ja säännöstelynä, jota seuraa painon putoaminen.
Syömishäiriö koskettaa kymmeniä tuhansia suomalaisia perheitä. Joka kymmenes tyttö sairastaa jonkin asteisen syömishäiriön nuoruusiässä. Poikien ja miesten syömishäiriöitä alidiagnosoidaan terveydenhuollossa.
Auttajien asenteet ja vanhentuneet käytännöt anoreksian hyvän hoidon esteinä
Kokemusasiantuntijat kirjoittavat artikkelissaan Mikä mättää Anoreksian hoidossa Suomessa: "Vaikka viimeaikainen tutkimusnäyttö osoittaakin anoreksian olevan geneettisesti määräytyvä biologispohjainen aivojen sairaus, sitä pidetään – jopa terveydenhuollon ammattilaisten taholta – ihmisen omana valintana, turhamaisuutena, huomionhakuisuutena tai narsismina.. On ymmärrettävää, että vanhempien on vaikea omistautua sairastuneen hoitamiselle, jos asenne on tämä. Työstä on vaikea jäädä hoitovapaalle, jos työympäristö pitää sairautta turhamaisuutena, vaikka laki suokin siihen mahdollisuuden. Omaishoidon tukea on vaikea saada ilman erittäin perusteellisia selvityksiä, jos tuesta päättävät eivät ymmärrä sairauden vakavuutta eivätkä kotihoidon vaatimaa työtä".
Aiemmin merkittävänä pidetystä perheen vaikutuksesta syömishäiriöiden taustalla ei ole löytynyt näyttöä perhetutkimuksissa. Silti edelleen törmää vanhentuneisiin käsityksiin, jonka mukaan anoreksia johtuu ongelmallisesta perheympäristöstä tai vanhemmista. Psykoanalyysin vanhentuneet ja virheelliset teoriat näkevät kaikkien ongelmien syynä vanhemmat ja estävät ja haittaavat syömishäiriöisten hoidon lisäksi autismikirjon, ADHD-, home-oirelevien, päihdehäiriöisten , suolisto-oireisten ja seksuaaliväkivallasta kärsineiden lasten ja nuorten käypää hoitoa.
Suomessa läheisten ottamista anoreksian hoitoon mukaan vaikeuttaa moni asia. "Ajatus, että sairaus on vanhempien aiheuttamaa johtaa automaattisesti siihen, ettei vanhempien katsota olevan kykeneviä ”sekaantumaan” hoitoon. Joissain hoitopaikoissa ”valtataistelun välttämiseksi” suorastaan edistetään ajatusta, ettei lapsen tai nuoren tarvitse olla vastuussa syömisistään vanhemmilleen vaan ainoastaan hoitotaholle. Näin blokataan pois tärkein tukiryhmä, jonka motivaatio auttaa olisi varmasti korkein mahdollinen ja joka olisi läsnä sairastuneen elämässä ympäri vuorokauden. Vaikka anoreksiaan sairastuneen täytyy itse haluta parantua, hän harvoin onnistuu siinä itse – lähellä olevien tukea tarvitaan runsaasti. Yksikään avohoidon ammattiryhmä ei pysty korvaamaan perhettä.
Sairastuneen ”omasta tahdosta” (joka todellisuudessa on sairauden sanelemaa) kannetaan enemmän huolta kuin sairauden aiheuttamista fyysisistä riskeistä ja kuolleisuudesta. Jopa tilanteissa, joissa täysi-ikäinen sairastunut itse pyytää, että asiat sovittaisiin vanhemman kanssa ilman hänen läsnäoloaan, tästä kieltäydytään tietosuojaan, potilaan oikeuksiin tai milloin mihinkin vedoten".
Lastensuojelun sekaantuminen voi johtaa vakaviin virheisiin
"En vieläkään ymmärrä mitä lisäarvoa nämä neljä sosiaalitätiä toivat prosessiin. He eivät kertoneet minulle mitään eivätkä yrittäneet ratkaista mitään. Haittasivat vain tiedonsaantia ja minun osallistumistani tyttäreni hoitoon. Sain hyvin negatiivisen käsityksen siitä, että olin syyllinen johonkin mitä minulle ei oikein kerrottu. Kun he huomasivat ahdistukseni asiassa, he kehottivat minua ottamaan yhteyttä heidän psykiatriinsa, minkä tunsin äärimmäisen vastenmieliseksi vaihtoehdoksi siinä tilanteessa. En edelleenkään ymmärrä, miksi järjestelmä otti minut hampaisiinsa ja käytti siihen valtavasti resursseja. Ne resurssit olisi pitänyt suunnata vakavan sairauden hoitamiseen sekä lapsen ja vanhempien välien tukemiseen! Ilman minulle järkevää syytä tai selitystä minulta vietiin mahdollisuus tyttäreni isyyteen sairauden kriittisessä vaiheessa." sairastuneen isä
"Kun perhe-elämä on muuttunut kaoottiseksi, sairastunut oireilee aggressiivisesti vastustaen auttamisyrityksiä ja vanhemmat uupuvat tiedon ja tuen puutteessa, käännytään lastensuojelun puoleen (HS 31.12.14). Ammattilaisetkaan eivät aina erota syömishäiriön aiheuttamaa hankalaa käyttäytymistä muista nuoren (tai perheen) ongelmista – tässä tarvittaisiin sitä vanhempien kokemusta ja näkemystä - tai keskittyvät aivan vääriin asioihin. Seurauksena voi pahimmillaan olla nuoren erottaminen perheestä hänen itsensä tai perheen ”suojelemiseksi” (vrt. aiempi blogiteksti). Hirveä virhe, kun perhettä nimenomaan pitäisi opettaa suojelemaan nuorta syömishäiriöltä! Näin nuori tosiasiassa hylätään syömishäiriönsä armoille, koska harvalla lastensuojelun ammattilaisella taas on tietoa, taitoa ja motivaatiota auttaa ”oikuttelevaa”, aggressiivista tai itseään vahingoittavaa nuorta oikealla tavalla..Anoreksiaa hoitavien pitäisi uskaltaa luopua perinteisestä määrääjän roolista, astua alas norsunluutornista ja jalkautua perheiden todellisuuteen, pois osastoilta ja poliklinikoilta".
Syömishäiriöön sairastuneita ja heidän läheisiään edustava Syömishäiriöliitto SYLI ry on ollut huolissaan hoidosta. Syömishäiriöiden hoito on monissa Suomen kunnissa sekavaa, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhteistyö tökkii, eikä syömishäiriöisille ole riittävästi omia erikoisyksikköjä. Myös aikuisten sekä ylipainoisten, ahmimisella oireilevien syömishäiriöt jäävät usein tunnistamatta.
Syömishäiriötä on usein vaikea tunnistaa perheissä, vaikka oireita olisikin havaittavissa, kertoo projektivastaava Tea Viljanen Syömishäiriöliitosta.
- Sellainen yletön kiinnostus ruokaa tai ruuanlaittoa kohtaan ja yhtäkkiä alkava määrätön liikkuminen ovat selkeimmät merkit syömishäiriöstä.
Syömishäiriön tunnistamisen vaikeudesta ei voi syyttää vanhempia tai muita perheenjäseniä, Viljanen muistuttaa.
Anoreksiasta toipunut psykologi Henna Lehtismäki-Hyvönen yhdistää anoreksian hoidossa ravitsemuksen ja psykologisen hoidon ja pyrkii herättelemään sairastuneen sairaudentuntoa.
Toipuminen lähtee käyntiin parhaiten, kun mukana ovat sekä riittävä ravinto että sairausajatusten lempeä, mutta luja vastustaminen. Potilaalle tehdään selväksi, että vaikka hän tarvitsee apua, toipuminen on kuitenkin lopulta itsestä kiinni.
– Sairauden luomia ajattelumalleja tunnistetaan ja opetellaan vastustamaan. Potilasta autetaan tutkiskelemaan itseään ja vastaamaan kysymyksiin. Jos potilaan on nyt vaikkapa huonon arvosanan saatuaan pakko mennä lenkille, pohditaan yhdessä, mikä oli hänen selviytymiskeinonsa samassa tilanteessa ennen sairautta, Henna Lehtismäki-Hyvönen kuvaa ja korostaa, että tärkeää on myös puhua ja tukeutua muihin ihmisiin.
Fredrika- klinikan uusi hoitomalli tuottaa loistavia tuloksia
Myös Pietarsaarelaisella Fredrika-klinikalla huomattiin 2000-luvun alussa, että syömishäiriöiden perinteinen hajautettu hoitomalli – kehon ja mielen hoitaminen eri paikoissa – ei toiminut riittävän hyvin. Alettiin kehittää hoitomuotoa, jossa koko hoidon saa yhdestä paikasta ja hoitoon pääsee helposti, ilmaiseksi ja ilman lähetettä.
Fredrika-klinikan kehittämä syömishäiriöiden kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen perustuva hoitomalli on tuottanut erinomaisia tuloksia. Neljä viidestä potilaasta on viiden vuoden kuluttua hoitoontulosta oireettomia. Myös hoitoajat ovat lyhentyneet – monen nuoren anoreksia on pysäytetty puolessa vuodessa.
– Olemme tulleet siihen tulokseen, ettei lähetettä tarvita. Kukaan ei todellakaan hakeudu turhaan syömishäiriöyksikköön. Yleensä meille soittaa potilaan äiti, ja siitä päästään heti hoidon alkuun.
– Mallimme on kevyt – noin 90 prosenttia potilaistamme saa avun avohoidossa. Seurantatutkimuksessamme 83 prosenttia potilaistamme ei täyttänyt enää minkään syömishäiriön diagnostisia kriteerejä viiden vuoden päästä hoidon aloittamisesta, toiminnanjohtaja Rasmus Isomaa kuvaa.
Anoseksian hoitoa tarjotaan perinteisesti nuorisopsykiatrian puolella, mutta Isomaa kaipaa maahan lisää nimenomaan syömishäiriöihin erikoistuneita yksiköitä.– Vaikka potilas olisi sairastanut kymmeniä vuosia, lähden aina siitä, että tilanne on oikealla hoidolla korjattavissa. Tuota hoitoa olisi vaan oltava kaikille tarjolla, sanoo Isomaa.
Fredrika-klinikalla haetaan muutosta potilaan käytökseen lempeällä mutta rehellisellä otteella. Avainsanoja ovat lämpö ja kunnioitus.
– Kun tehdään muutoksia syömiskäyttäytymiseen, potilas saa uusia kokemuksia. Pyrimme pois urautuneesta ajattelusta ja toiminnasta – pelkkä puhuminen ei riitä. Muutosten tekemiseen tarvitaan riittävän turvallinen ympäristö, jossa ymmärretään sekä ihmistä että sairautta, Isomaa kertoo.
Kun nuori pystyy tekemään sairautta vastustavia ja terveyttä tukevia päätöksiä, syömishäiriö väistyy.
Nuorilla potilailla perheestä tulee Fredrika-klinikan hoidossa entistä aktiivisempi toimija – yhdessä perheen kanssa haetaan muutosta arkeen.
http://www.fredrikakliniken.fi/fi/fredrika-klinikka/
Syömishäiriö on tappavin psyykkinen sairaus Suomessa. Syömishäiriö lisää itsemurhariskiä etenkin pitkittyneissä sairastumistapauksissa.
Syömishäiriön tunnetuimmat muodot ovat anoreksia (laihuushäiriö, anorexia nervosa), bulimia (ahmimishäiriö, bulimia nervosa) sekä ahmintahäiriö (BED). Anoreksia ilmenee syömisen välttelynä ja säännöstelynä, jota seuraa painon putoaminen.
Syömishäiriö koskettaa kymmeniä tuhansia suomalaisia perheitä. Joka kymmenes tyttö sairastaa jonkin asteisen syömishäiriön nuoruusiässä. Poikien ja miesten syömishäiriöitä alidiagnosoidaan terveydenhuollossa.
Auttajien asenteet ja vanhentuneet käytännöt anoreksian hyvän hoidon esteinä
Kokemusasiantuntijat kirjoittavat artikkelissaan Mikä mättää Anoreksian hoidossa Suomessa: "Vaikka viimeaikainen tutkimusnäyttö osoittaakin anoreksian olevan geneettisesti määräytyvä biologispohjainen aivojen sairaus, sitä pidetään – jopa terveydenhuollon ammattilaisten taholta – ihmisen omana valintana, turhamaisuutena, huomionhakuisuutena tai narsismina.. On ymmärrettävää, että vanhempien on vaikea omistautua sairastuneen hoitamiselle, jos asenne on tämä. Työstä on vaikea jäädä hoitovapaalle, jos työympäristö pitää sairautta turhamaisuutena, vaikka laki suokin siihen mahdollisuuden. Omaishoidon tukea on vaikea saada ilman erittäin perusteellisia selvityksiä, jos tuesta päättävät eivät ymmärrä sairauden vakavuutta eivätkä kotihoidon vaatimaa työtä".
Aiemmin merkittävänä pidetystä perheen vaikutuksesta syömishäiriöiden taustalla ei ole löytynyt näyttöä perhetutkimuksissa. Silti edelleen törmää vanhentuneisiin käsityksiin, jonka mukaan anoreksia johtuu ongelmallisesta perheympäristöstä tai vanhemmista. Psykoanalyysin vanhentuneet ja virheelliset teoriat näkevät kaikkien ongelmien syynä vanhemmat ja estävät ja haittaavat syömishäiriöisten hoidon lisäksi autismikirjon, ADHD-, home-oirelevien, päihdehäiriöisten , suolisto-oireisten ja seksuaaliväkivallasta kärsineiden lasten ja nuorten käypää hoitoa.
Suomessa läheisten ottamista anoreksian hoitoon mukaan vaikeuttaa moni asia. "Ajatus, että sairaus on vanhempien aiheuttamaa johtaa automaattisesti siihen, ettei vanhempien katsota olevan kykeneviä ”sekaantumaan” hoitoon. Joissain hoitopaikoissa ”valtataistelun välttämiseksi” suorastaan edistetään ajatusta, ettei lapsen tai nuoren tarvitse olla vastuussa syömisistään vanhemmilleen vaan ainoastaan hoitotaholle. Näin blokataan pois tärkein tukiryhmä, jonka motivaatio auttaa olisi varmasti korkein mahdollinen ja joka olisi läsnä sairastuneen elämässä ympäri vuorokauden. Vaikka anoreksiaan sairastuneen täytyy itse haluta parantua, hän harvoin onnistuu siinä itse – lähellä olevien tukea tarvitaan runsaasti. Yksikään avohoidon ammattiryhmä ei pysty korvaamaan perhettä.
Sairastuneen ”omasta tahdosta” (joka todellisuudessa on sairauden sanelemaa) kannetaan enemmän huolta kuin sairauden aiheuttamista fyysisistä riskeistä ja kuolleisuudesta. Jopa tilanteissa, joissa täysi-ikäinen sairastunut itse pyytää, että asiat sovittaisiin vanhemman kanssa ilman hänen läsnäoloaan, tästä kieltäydytään tietosuojaan, potilaan oikeuksiin tai milloin mihinkin vedoten".
Lastensuojelun sekaantuminen voi johtaa vakaviin virheisiin
"En vieläkään ymmärrä mitä lisäarvoa nämä neljä sosiaalitätiä toivat prosessiin. He eivät kertoneet minulle mitään eivätkä yrittäneet ratkaista mitään. Haittasivat vain tiedonsaantia ja minun osallistumistani tyttäreni hoitoon. Sain hyvin negatiivisen käsityksen siitä, että olin syyllinen johonkin mitä minulle ei oikein kerrottu. Kun he huomasivat ahdistukseni asiassa, he kehottivat minua ottamaan yhteyttä heidän psykiatriinsa, minkä tunsin äärimmäisen vastenmieliseksi vaihtoehdoksi siinä tilanteessa. En edelleenkään ymmärrä, miksi järjestelmä otti minut hampaisiinsa ja käytti siihen valtavasti resursseja. Ne resurssit olisi pitänyt suunnata vakavan sairauden hoitamiseen sekä lapsen ja vanhempien välien tukemiseen! Ilman minulle järkevää syytä tai selitystä minulta vietiin mahdollisuus tyttäreni isyyteen sairauden kriittisessä vaiheessa." sairastuneen isä
"Kun perhe-elämä on muuttunut kaoottiseksi, sairastunut oireilee aggressiivisesti vastustaen auttamisyrityksiä ja vanhemmat uupuvat tiedon ja tuen puutteessa, käännytään lastensuojelun puoleen (HS 31.12.14). Ammattilaisetkaan eivät aina erota syömishäiriön aiheuttamaa hankalaa käyttäytymistä muista nuoren (tai perheen) ongelmista – tässä tarvittaisiin sitä vanhempien kokemusta ja näkemystä - tai keskittyvät aivan vääriin asioihin. Seurauksena voi pahimmillaan olla nuoren erottaminen perheestä hänen itsensä tai perheen ”suojelemiseksi” (vrt. aiempi blogiteksti). Hirveä virhe, kun perhettä nimenomaan pitäisi opettaa suojelemaan nuorta syömishäiriöltä! Näin nuori tosiasiassa hylätään syömishäiriönsä armoille, koska harvalla lastensuojelun ammattilaisella taas on tietoa, taitoa ja motivaatiota auttaa ”oikuttelevaa”, aggressiivista tai itseään vahingoittavaa nuorta oikealla tavalla..Anoreksiaa hoitavien pitäisi uskaltaa luopua perinteisestä määrääjän roolista, astua alas norsunluutornista ja jalkautua perheiden todellisuuteen, pois osastoilta ja poliklinikoilta".
Syömishäiriöön sairastuneita ja heidän läheisiään edustava Syömishäiriöliitto SYLI ry on ollut huolissaan hoidosta. Syömishäiriöiden hoito on monissa Suomen kunnissa sekavaa, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhteistyö tökkii, eikä syömishäiriöisille ole riittävästi omia erikoisyksikköjä. Myös aikuisten sekä ylipainoisten, ahmimisella oireilevien syömishäiriöt jäävät usein tunnistamatta.
Syömishäiriötä on usein vaikea tunnistaa perheissä, vaikka oireita olisikin havaittavissa, kertoo projektivastaava Tea Viljanen Syömishäiriöliitosta.
- Sellainen yletön kiinnostus ruokaa tai ruuanlaittoa kohtaan ja yhtäkkiä alkava määrätön liikkuminen ovat selkeimmät merkit syömishäiriöstä.
Syömishäiriön tunnistamisen vaikeudesta ei voi syyttää vanhempia tai muita perheenjäseniä, Viljanen muistuttaa.
Anoreksiasta toipunut psykologi Henna Lehtismäki-Hyvönen yhdistää anoreksian hoidossa ravitsemuksen ja psykologisen hoidon ja pyrkii herättelemään sairastuneen sairaudentuntoa.
Toipuminen lähtee käyntiin parhaiten, kun mukana ovat sekä riittävä ravinto että sairausajatusten lempeä, mutta luja vastustaminen. Potilaalle tehdään selväksi, että vaikka hän tarvitsee apua, toipuminen on kuitenkin lopulta itsestä kiinni.
– Sairauden luomia ajattelumalleja tunnistetaan ja opetellaan vastustamaan. Potilasta autetaan tutkiskelemaan itseään ja vastaamaan kysymyksiin. Jos potilaan on nyt vaikkapa huonon arvosanan saatuaan pakko mennä lenkille, pohditaan yhdessä, mikä oli hänen selviytymiskeinonsa samassa tilanteessa ennen sairautta, Henna Lehtismäki-Hyvönen kuvaa ja korostaa, että tärkeää on myös puhua ja tukeutua muihin ihmisiin.
Fredrika- klinikan uusi hoitomalli tuottaa loistavia tuloksia
Myös Pietarsaarelaisella Fredrika-klinikalla huomattiin 2000-luvun alussa, että syömishäiriöiden perinteinen hajautettu hoitomalli – kehon ja mielen hoitaminen eri paikoissa – ei toiminut riittävän hyvin. Alettiin kehittää hoitomuotoa, jossa koko hoidon saa yhdestä paikasta ja hoitoon pääsee helposti, ilmaiseksi ja ilman lähetettä.
Fredrika-klinikan kehittämä syömishäiriöiden kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen perustuva hoitomalli on tuottanut erinomaisia tuloksia. Neljä viidestä potilaasta on viiden vuoden kuluttua hoitoontulosta oireettomia. Myös hoitoajat ovat lyhentyneet – monen nuoren anoreksia on pysäytetty puolessa vuodessa.
– Olemme tulleet siihen tulokseen, ettei lähetettä tarvita. Kukaan ei todellakaan hakeudu turhaan syömishäiriöyksikköön. Yleensä meille soittaa potilaan äiti, ja siitä päästään heti hoidon alkuun.
– Mallimme on kevyt – noin 90 prosenttia potilaistamme saa avun avohoidossa. Seurantatutkimuksessamme 83 prosenttia potilaistamme ei täyttänyt enää minkään syömishäiriön diagnostisia kriteerejä viiden vuoden päästä hoidon aloittamisesta, toiminnanjohtaja Rasmus Isomaa kuvaa.
Anoseksian hoitoa tarjotaan perinteisesti nuorisopsykiatrian puolella, mutta Isomaa kaipaa maahan lisää nimenomaan syömishäiriöihin erikoistuneita yksiköitä.– Vaikka potilas olisi sairastanut kymmeniä vuosia, lähden aina siitä, että tilanne on oikealla hoidolla korjattavissa. Tuota hoitoa olisi vaan oltava kaikille tarjolla, sanoo Isomaa.
Fredrika-klinikalla haetaan muutosta potilaan käytökseen lempeällä mutta rehellisellä otteella. Avainsanoja ovat lämpö ja kunnioitus.
– Kun tehdään muutoksia syömiskäyttäytymiseen, potilas saa uusia kokemuksia. Pyrimme pois urautuneesta ajattelusta ja toiminnasta – pelkkä puhuminen ei riitä. Muutosten tekemiseen tarvitaan riittävän turvallinen ympäristö, jossa ymmärretään sekä ihmistä että sairautta, Isomaa kertoo.
Kun nuori pystyy tekemään sairautta vastustavia ja terveyttä tukevia päätöksiä, syömishäiriö väistyy.
Nuorilla potilailla perheestä tulee Fredrika-klinikan hoidossa entistä aktiivisempi toimija – yhdessä perheen kanssa haetaan muutosta arkeen.
http://www.fredrikakliniken.fi/fi/fredrika-klinikka/
  |  |
RSS Feed
