diskurssi: keskustelu tai ajattelutapojen, käsitysten ja olettamusten kokonaisuus, joka määrittää jonkin tietyn aiheen kielenkäyttöä ja sitä, mitä siitä voidaan puhua tai ajatella
paradoksi: näennäisesti looginen tai epälooginen väite. Näennäisesti looginen väite voi johtaa loogiseen ristiriitaan tai järjenvastaiseen tilanteeseen. Näennäisesti epälooginen väite puolestaan voi olla loogisesti selitettävissä.
"Päämäärästään tietoinen ihminen eksyy harvoin oikealle tielle".
Oiva Paloheimo
Lapsiköyhyyden ja koulukiusaamisen torjuminen ja lasten ja nuorten osallisuus ja yhdenvertaisuus ovat kaikki kannatettavia ja tärkeitä tavoitteita. Ihmetystä herättää, miksi lastensuojelujärjestöt ovat valinneet näiden tavoitteiden viitekehykseksi ja käsittelytavaksi köyhiä kohtuuttomasti raskauttavan, Tuula Helneen aiheellisesti kritisoiman syrjäytymisdiskurssin?
Syrjäytyminen on suhteellista, rakenteellista ja paradoksaalista
Miksi syrjäytymisestä vastuutetaan nuoria ja heidän perheitään vaikka ilmiö on rakenteellinen?
Miksi syrjäytyminen yhdistetään köyhyyteen, vaikka köyhyydestä on tullut normaalia? Köyhiä on suomalaisista jo lähes miljoona.
Miksi esim. hyödyllistä vapaaehtoistyötä tekevä työtön nuori katsotaan puuttumistoimia vaativaksi rasitteeksi vaikka mielivaltainen sosiaalityöntekijä tai veroparatiiseihin voittona piilottava lastensuojeluyrittäjä on paljon suurempi rasite kansantaloudelle.
Miksi syrjäytymisen ehkäisy keskittyy opiskelupaikan varmistamiseen vaikka tutkinto ei ole tae työpaikan saamiseen?
Miksi lastensuojelun asiantuntijat painottavat lyhytkestoista mentorointia opiskeluun ( esim. Suunta-palvelu) vaikka nuoret itse toivovat pitkäaikaista keskusteluapua toisista teemoista? Miksi nuorten koulutuspalvelut ( esim. Suunta) ovat osa Tajua mut-huoliliputusjärjestelmää vaikka näyttö viranomaisionterventioiden hyödyistä nuorten omaehtoiselle selviytymiselle puuttuu?
Miksi syrjäytymisen ehkäisyn keskiössä ovat keskiluokkaiset ihanteet ahkeruudesta ja koulumenestyksestä vaikka keskiluokka rapautuu ja positiivisin korrelaatio opiskelijan tulevaan palkkaan on kengän- ei todistuksen- numerolla?
Miksi työssäkäyntiä pidetään omaehtoisen selviytymisen ja vaurauden takeena vaikka yhä useampi työssäkäyvä ei saa työstään palkkaa, jolla tulisi toimeen ja työssäkäyvien köyhien määrä lisääntyy ollen jo puoli miljoonaa?
Miksi kaikkien syrjäytymisen ehkäisyprojektien perustana toimii rahoituskanavat ylittävä sote-palvelujen käyttö- tutkimuksen väärintulkinta? Onko tavoitteena syrjäytymisen vai sote-palvelujen käytön ehkäisy tilastojen kaunistamiseksi?
Miksi sijaishuolto nähdään lapsen edun mukaisena syrjäytymisen ehkäisynä, vaikka se usein katkaisee lasten koulutuspolut ja laiminlyö terveydenhuollon?
paradoksi: näennäisesti looginen tai epälooginen väite. Näennäisesti looginen väite voi johtaa loogiseen ristiriitaan tai järjenvastaiseen tilanteeseen. Näennäisesti epälooginen väite puolestaan voi olla loogisesti selitettävissä.
"Päämäärästään tietoinen ihminen eksyy harvoin oikealle tielle".
Oiva Paloheimo
Lapsiköyhyyden ja koulukiusaamisen torjuminen ja lasten ja nuorten osallisuus ja yhdenvertaisuus ovat kaikki kannatettavia ja tärkeitä tavoitteita. Ihmetystä herättää, miksi lastensuojelujärjestöt ovat valinneet näiden tavoitteiden viitekehykseksi ja käsittelytavaksi köyhiä kohtuuttomasti raskauttavan, Tuula Helneen aiheellisesti kritisoiman syrjäytymisdiskurssin?
Syrjäytyminen on suhteellista, rakenteellista ja paradoksaalista
Miksi syrjäytymisestä vastuutetaan nuoria ja heidän perheitään vaikka ilmiö on rakenteellinen?
Miksi syrjäytyminen yhdistetään köyhyyteen, vaikka köyhyydestä on tullut normaalia? Köyhiä on suomalaisista jo lähes miljoona.
Miksi esim. hyödyllistä vapaaehtoistyötä tekevä työtön nuori katsotaan puuttumistoimia vaativaksi rasitteeksi vaikka mielivaltainen sosiaalityöntekijä tai veroparatiiseihin voittona piilottava lastensuojeluyrittäjä on paljon suurempi rasite kansantaloudelle.
Miksi syrjäytymisen ehkäisy keskittyy opiskelupaikan varmistamiseen vaikka tutkinto ei ole tae työpaikan saamiseen?
Miksi lastensuojelun asiantuntijat painottavat lyhytkestoista mentorointia opiskeluun ( esim. Suunta-palvelu) vaikka nuoret itse toivovat pitkäaikaista keskusteluapua toisista teemoista? Miksi nuorten koulutuspalvelut ( esim. Suunta) ovat osa Tajua mut-huoliliputusjärjestelmää vaikka näyttö viranomaisionterventioiden hyödyistä nuorten omaehtoiselle selviytymiselle puuttuu?
Miksi syrjäytymisen ehkäisyn keskiössä ovat keskiluokkaiset ihanteet ahkeruudesta ja koulumenestyksestä vaikka keskiluokka rapautuu ja positiivisin korrelaatio opiskelijan tulevaan palkkaan on kengän- ei todistuksen- numerolla?
Miksi työssäkäyntiä pidetään omaehtoisen selviytymisen ja vaurauden takeena vaikka yhä useampi työssäkäyvä ei saa työstään palkkaa, jolla tulisi toimeen ja työssäkäyvien köyhien määrä lisääntyy ollen jo puoli miljoonaa?
Miksi kaikkien syrjäytymisen ehkäisyprojektien perustana toimii rahoituskanavat ylittävä sote-palvelujen käyttö- tutkimuksen väärintulkinta? Onko tavoitteena syrjäytymisen vai sote-palvelujen käytön ehkäisy tilastojen kaunistamiseksi?
Miksi sijaishuolto nähdään lapsen edun mukaisena syrjäytymisen ehkäisynä, vaikka se usein katkaisee lasten koulutuspolut ja laiminlyö terveydenhuollon?
Syrjäytymispuheella määritellään normaalin rajoja
Tuula Helneen mukaan syrjäytyneitä paikannetaan sosiaalisesti, spatiaalisesti ( tilallisesti) ja symbolisesti. Heidät sijoitetaan reunoille tai ulkopuolelle, moraaliseen toiseuteen. Puhe- ja ajattelutavat ( diskurssit) ja politiikka eivät ole erillisiä asioita. Siksi toiseutta ja syyllistämistä oikeuttavaa puhuntaa eli tässä tapauksessa syrjäytyneitä olemuksellistavaa puhuntaa tulee kritisoida. Syrjäytyneistä puhumalla vedetään rajoja ja heikennetään syntyvän yhteisyyden mahdollisuuksia. Syrjäytyneiden kuvaaminen passiiviksi yksilöiksi tukee politiikkaa, jossa varsinainen yhteiskuntapolitiikka korvautuu aktivoimisyrityksillä.
Syrjäytymispuheen paradoksit sarjan ensimmäinen osa käsitteli paradoksit 1-7.
Kahdeksas paradoksi: syrjäytyminen ei ole irrallisuuden vaan yhtenäisyyden representaatio.
"Diskurssin lähtökohtana ja pyrkimyksenä näyttäisi olevan yhteisöstä ajettujen tai ajautuneiden palauttaminen
sen helmoihin. Sana syrjäytyminen siirtää kuitenkin yhteisyyden ongelman yhteiskunnan reunoille, Helne toteaa. Tämän jälkeen tehtäväksi tulee syrjäytyneiden liittäminen yhteiskuntaan, jonka integraatio otetaan annettuna. ”Virallisessa” syrjäytymisdiskurssissa on normatiivinen mallinsa, josta ei keskustella."
Yhdeksäs paradoksi: syrjäytyneet halutaan palauttaa yhteisyyteen, jota ei ole.
"Esimerkiksi Jean-Paul Fitoussi ja Pierre Rosanvallon väittävät Ranskan muistuttavan Karl Popperin abstraktia yhteiskuntaa, jossa toisistaan eristäytyneet ihmiset eivät enää edes kommunikoi kasvotusten. Näin ei saa olla, vaan ”yhteiskunnasta, joka ei enää ole kokonaisuus, ruumis (corps), on tehtävä sellainen”. (Fitoussi & Rosanvallon 1996, 198; Popper 1974, 244.) Joistakin tehtävä on mahdoton: metaforan yhteiskunnasta ruumiina nähdään olevan aikansa elänyt, varsinkin kun on epäselvää, mikä on sitä ohjaava pää (ks. Beck 1995, 61)".
Kymmenes paradoksi: syrjäytyminen sekä uhkaa että vahvistaa yhteiskunnallista koheesiota ja integraatiota( yhdentymistä).
"Syrjäytymisen vastustamisesta halutaan rakentaa mobilisoiva poliittinen projekti, joka tukeutuu vastuullisuuden ja solidaarisuuden periaatteisiin (Aubry & Rémy 1994, 41). Toisaalta syrjäytyneiden väitetään tulleen entistä tarpeellisemmaksi koheesiota( ryhmän jäsenten välistä yhteenkuuluvuutta) tuottavaksi viholliseksi – siis ”hyväksi viholliseksi”.
Yhdestoista paradoksi: syrjäytymispuhe paljastaa yhteisöllisyyden ohuuden, mutta sitoutuu yhteisön ideaaliin tavalla tai toisella
"Ensimmäisessä pyritään vahvistamaan kansakunnan oletettua yhtenäisyyttä (Ranskassa tämä on se perinteinen ratkaisu). Toisessa odotukset suunnataan erilaisiin uusyhteisöihin. Tämä tapa on harvinaisempi. Valittiinpa tapa tai toinen, sekä ongelma että sen ratkaisu ovat sama asia – yhteisö. Toiveena on sovituksen löytäminen jälkimodernin maailman rikkonaisuuteen. Haussa on siis jonkinlainen pelastusoppi.
Kahdestoista paradoksi: yhteisö on yhtä ambivalentti idea kuin syrjäytyminenkin, mutta siitä haetaan syrjäytymisen ratkaisua.
"Kansakuntatasoista yhteisyyttä kaipaaville uusyhteisöt ovat vaara, potentiaalinen kapinapesäke. Yhteisöt ovat siis ”yhtäältä uhka, riskien ja ennakoimattomuuden valtakunta, toisaalta voimavara, jo olemassa oleva moraalinen kudos, jossa kansalaisyhteiskunta ja vastuullisuus kukoistavat” (Haatanen 1997, 38)". Erityisen paradoksaaliseksi asian tekee, että yhteisöt rakentuvat aina poissulkemisen periaatteelle".
Kolmastoista paradoksi: syrjäytyneitä moititaan järjestäytymättömiksi, mutta heidän yhdistymistään ja kapinaansa pelätään.
"Syrjäytyneiden omaehtoinen yhteisönmuodostus ei siis ole kaikkien mielestä toivottavaa. Sikäli kuin heidän halutaan liittyvän johonkin, se jokin on kollektiivinen yhteisyys.. Yhtäältä irrallisuutta ja järjestäytymättömyyttä on pidetty suorastaan syrjäytymisen määreinä. Tästä kertoo jo luokkasanastosta luopuminen: ”luokka” implikoi kollektiivisen toimijan. Eräät ranskalaiset tutkijat ovat puhuneet ”väkivallan imploosiosta”. Tällä he tarkoittavat sitä, että syrjäytyneet saattavat olla jopa suuremman väkivallan kohteena kuin ”riistetyt” aikaisemmin, mutta nyt väkivalta tuhoaa yksilöt sisältä käsin. Näin ollen syrjäytyneet eivät kykene ulkoistamaan tai kohdistamaan kokemaansa väkivaltaa. (Foucauld & Piveteau 1995, 146.) Ällistyttävää kylläkin juuri huono-osaisimpien ryhmien odotetaan aiheuttavan suurimmat yhteiskunnalliset mullistukset (Body-Gendrot 1993, 235)"
Neljästoista paradoksi: syrjäytyneeksi tullaan joko syrjäyttämällä tai integroimalla.
"Pakkointegraation käsitteellä viitataan ihmisten asettamiseen sellaisiin rooleihin, ryhmiin, paikkoihin tai instituutioihin, jotka eivät ole heidän omien tarpeittensa tai halujensa mukaisia (ks. Lucchini 1979). Lionel Stoleru on tehnyt jaon sisällä oleviin, sisälle suljettuihin ja ulkopuolella oleviin (les inclus/les reclus/les exclus ). Siinä sisälle suljetut – eli suuri osa keskiluokkaa – ovat pikemminkin järjestelmän (kilpailuyhteiskunnan) vankeja kuin siihen integroituja. (Stoleru 1990; ks. Gaullier 1992, 180.)
Syrjäytymisdiskurssi on yksi yritys uusintaa normaliteettia. ”Normaali” voi merkitä joko patologisen, poikkeavan vastakohtaa tai sitten tavallista, keskivertoa, yleistä (ja siksi hyvää) (ks. esim. Hacking 1997, 242–245).
Nikolas Rosen mukaan valtion harjoittamasta vastuutuksesta on siirrytty itsensävastuullistamiseen ja itsevastuullisiin yhteisöihin. Sakari Hänninen (1990, 22) on arvellut, että huono-osaisten normalisointiyrityksissä on kyse paljolti muusta kuin heidän kansalaistamisestaan: (ehdollistettu) puhe huono-osaisista onkin kenties suunnattu muulle yleisölle. Viranomaisten kamppailussa sosiaalisen järjestyksen ja yhteiskuntarauhan takaamiseksi patologisoiva diskurssi ja syrjäytyneiden kova hallinnointi voivat olla ennakoiva uhkakuva, muistutus siitä, että jollei itsenormalisointi suju, ”poliisikeinot” ovat käytettävissä. Syrjäytyneiden poikkeavuus ja patologisuus oikeuttavat heidän kontrolloimisensa ja sitä kautta kaikkien ei-syrjäytyneiden – mutta mahdollisesti tai todennäköisesti syrjäytyvien normaalien – etukäteiskontrollin.
Viidestoista paradoksi on: syrjäytyneiden anormaalisuus on normaalia
Syrjäytymisen kriteerinä pidetty työttömyys tai vähintäänkin työsuhteiden epävakaistuminen on tulossa pikemminkin normiksi kuin poikkeukseksi. Helneen mukaan myös perheettömyyttä tai yksin olemista on pidetty syrjäytymisen kriteerinä tai osatekijänä vaikka se on jälkimodernin ajan yleinen tunnuspiirre. " Kuten Ulrich Beck (1992, 123) on todennut, ”sinkkuus” ei ole poikkeus, vaan täysin kehittyneen työmarkkinayhteiskunnan arkkityyppinen elämänmalli". Riskialttiiksi mielletyissä lähiöissä asuu vajaa miljoona suomalaista. Työttömät eivät tunne itseään yksinäisemmiksi kuin muutkaan. Heidän kyläilynsä vilkkaudesta päätellen heillä on jopa vahvemmat sosiaaliset suhteet kuin muilla. (Seppänen 2001, 112, 168, 191.)
Syrjäytynyt ei ehkä käytä kaikkia oikeuksiaan eikä ole poliittisesti suuntautunut mutta ei ole moni muukaan. Helne väittää, että tosiasiassa elämme nykyisin pikemminkin ”poissaolon demokratiassa” (Eräsaari 2000b, 21), mikä käy selville esimerkiksi kunnallisvaalien äänestysprosentteja tutkailemalla. Syrjäytyneisiin liitetty taipumus ”tietoisen lyhytjännitteiseen elämänasenteeseen: on turhaa suunnitella toimiaan kovin pitkälle tulevaisuuteen, koska mikään ei kuitenkaan ole varmaa” kuvaa syrjäytynyttä paremmin nyky-yhteiskunnalle ihanteellista joustotyöläistä ja kuluttajaa. Syrjäytyneisiin liitetyllä huumausaineidenkäytölläkään ei saa vedettyä rajaa normaaleihin ihmisiin, jotka eivät käytä huumeita – mitä nyt alkoholia, tupakkaa, rauhoittavia tai masennuslääkkeitä.
Kuudestoista paradoksi: heterogeenisiin tilanteisiin viittaava syrjäytymisen käsite päätyy homogenisointiin.
"Kaiken lisäksi käsite kuvaa myös ”inklusoitujen” elämän yhdenmukaistettuna ja ottaa annettuna sen autuuden, esimerkiksi työelämän eriarvoisuuden sivuuttaen (ks.Levitas 1996).
Vakaissakin tilanteessa olevien elämästä saattaa tulla epävakaata. Jokainen työllinen on ”virtuaalityötön” ja elämme ”sosiaaliturvattomuuden” aikaa (Bourdieu ym. 1998). Helneen mukaan suomalaisista 67 prosenttia pelkäsi työttömyyttä tai työttömäksi joutumista; näin oli myös 58 prosentilla niistä, jotka eivät olleet itse kokeneet työttömyyttä (Niemelä ym. 1997, 46–48). Vaikka syrjäytyneet määriteltäisiin normaalista poikkeaviksi yksilöiksi tai ryhmiksi, kukaan ei siis ole turvassa normaliteetissaan."
Seitsemästoista paradoksi: syrjäytyneitä pidetään poikkeamana normaalista, mutta ”normaali” on olemassa vain projektina.
"Kaiken lisäksi projekti saattaa olla retrospektiivinen. Ulrich Beckin mukaan riskiyhteiskunnan instituutiot pyrkivät loihtimaan takaisin entisiä varmuuksia ja korjaamaan normatiivisilla, kurinpidollisilla ja pedagogisilla interventioillaan poikkeamia virallisesta normaalisuudesta. Näin kuilu institutionaalisesti suunnitellun ja yhteiskunnallisesti validin normaliteetin välillä syvenee. (Beck 1992, 134.)" Helne, Tuula, Seis yhteiskunta- Tahdon sisään
Timo Harrikarin mukaan puuttumiskulttuurin todennäköisimpiä pesäpaikkoja ovat suhteellisen pienet kunnat, joissa viranomaistoimintaan kohdistuva valvonta on vähäistä, poliittinen rakenne ja sitä indikoiva arvomaailma edistävät matalaa toleranssia, infrastruktuuri ja paikallinen palvelujärjestelmä ovat kontrollin lisäämiselle suosiollisia, ja joista löytyy sopivaa valistumatonta kansalaisaktivismia ja innokasta keskiluokkaista moralismia aikuisten välisen "kylähengen kohottamiseksi" samalla kun voidaan erottautua "riskiperheistä”.
Oletettavasti tällaisen paikkakunnat ovat myös "syrjäytymisen ehkäisyn" todennäköisimpiä pesäpaikkoja.
Lokakuun liike kehottaa lukijoitaan havainnoimaan mitä syrjäytymisellä ja syrjäytymisen ehkäisyllä tarkoitetaan ja tuotetaan. Tarkoittaako syrjäytymisen ehkäisy käytännössä vaikkapa nuorten pakkotyöllistämistä orjatyöhön paikallisiin yrityksiin kuntouttavan työtoiminnan nimissä, elinkautista oppivelvollisuutta, joka ei johda oppimiseen, työelämätaitoihin tai työllistymiseen tai lastensuojelun ja sijaishuollon vastikkeetonta rahoittamista?
Varmaa on, että monet hyötyvät ja vaurastuvat syrjäytymispuheella. Keitä syrjäytymispuhe oikein hyödyttää?
Tuula Helneen mukaan syrjäytyneitä paikannetaan sosiaalisesti, spatiaalisesti ( tilallisesti) ja symbolisesti. Heidät sijoitetaan reunoille tai ulkopuolelle, moraaliseen toiseuteen. Puhe- ja ajattelutavat ( diskurssit) ja politiikka eivät ole erillisiä asioita. Siksi toiseutta ja syyllistämistä oikeuttavaa puhuntaa eli tässä tapauksessa syrjäytyneitä olemuksellistavaa puhuntaa tulee kritisoida. Syrjäytyneistä puhumalla vedetään rajoja ja heikennetään syntyvän yhteisyyden mahdollisuuksia. Syrjäytyneiden kuvaaminen passiiviksi yksilöiksi tukee politiikkaa, jossa varsinainen yhteiskuntapolitiikka korvautuu aktivoimisyrityksillä.
Syrjäytymispuheen paradoksit sarjan ensimmäinen osa käsitteli paradoksit 1-7.
Kahdeksas paradoksi: syrjäytyminen ei ole irrallisuuden vaan yhtenäisyyden representaatio.
"Diskurssin lähtökohtana ja pyrkimyksenä näyttäisi olevan yhteisöstä ajettujen tai ajautuneiden palauttaminen
sen helmoihin. Sana syrjäytyminen siirtää kuitenkin yhteisyyden ongelman yhteiskunnan reunoille, Helne toteaa. Tämän jälkeen tehtäväksi tulee syrjäytyneiden liittäminen yhteiskuntaan, jonka integraatio otetaan annettuna. ”Virallisessa” syrjäytymisdiskurssissa on normatiivinen mallinsa, josta ei keskustella."
Yhdeksäs paradoksi: syrjäytyneet halutaan palauttaa yhteisyyteen, jota ei ole.
"Esimerkiksi Jean-Paul Fitoussi ja Pierre Rosanvallon väittävät Ranskan muistuttavan Karl Popperin abstraktia yhteiskuntaa, jossa toisistaan eristäytyneet ihmiset eivät enää edes kommunikoi kasvotusten. Näin ei saa olla, vaan ”yhteiskunnasta, joka ei enää ole kokonaisuus, ruumis (corps), on tehtävä sellainen”. (Fitoussi & Rosanvallon 1996, 198; Popper 1974, 244.) Joistakin tehtävä on mahdoton: metaforan yhteiskunnasta ruumiina nähdään olevan aikansa elänyt, varsinkin kun on epäselvää, mikä on sitä ohjaava pää (ks. Beck 1995, 61)".
Kymmenes paradoksi: syrjäytyminen sekä uhkaa että vahvistaa yhteiskunnallista koheesiota ja integraatiota( yhdentymistä).
"Syrjäytymisen vastustamisesta halutaan rakentaa mobilisoiva poliittinen projekti, joka tukeutuu vastuullisuuden ja solidaarisuuden periaatteisiin (Aubry & Rémy 1994, 41). Toisaalta syrjäytyneiden väitetään tulleen entistä tarpeellisemmaksi koheesiota( ryhmän jäsenten välistä yhteenkuuluvuutta) tuottavaksi viholliseksi – siis ”hyväksi viholliseksi”.
Yhdestoista paradoksi: syrjäytymispuhe paljastaa yhteisöllisyyden ohuuden, mutta sitoutuu yhteisön ideaaliin tavalla tai toisella
"Ensimmäisessä pyritään vahvistamaan kansakunnan oletettua yhtenäisyyttä (Ranskassa tämä on se perinteinen ratkaisu). Toisessa odotukset suunnataan erilaisiin uusyhteisöihin. Tämä tapa on harvinaisempi. Valittiinpa tapa tai toinen, sekä ongelma että sen ratkaisu ovat sama asia – yhteisö. Toiveena on sovituksen löytäminen jälkimodernin maailman rikkonaisuuteen. Haussa on siis jonkinlainen pelastusoppi.
Kahdestoista paradoksi: yhteisö on yhtä ambivalentti idea kuin syrjäytyminenkin, mutta siitä haetaan syrjäytymisen ratkaisua.
"Kansakuntatasoista yhteisyyttä kaipaaville uusyhteisöt ovat vaara, potentiaalinen kapinapesäke. Yhteisöt ovat siis ”yhtäältä uhka, riskien ja ennakoimattomuuden valtakunta, toisaalta voimavara, jo olemassa oleva moraalinen kudos, jossa kansalaisyhteiskunta ja vastuullisuus kukoistavat” (Haatanen 1997, 38)". Erityisen paradoksaaliseksi asian tekee, että yhteisöt rakentuvat aina poissulkemisen periaatteelle".
Kolmastoista paradoksi: syrjäytyneitä moititaan järjestäytymättömiksi, mutta heidän yhdistymistään ja kapinaansa pelätään.
"Syrjäytyneiden omaehtoinen yhteisönmuodostus ei siis ole kaikkien mielestä toivottavaa. Sikäli kuin heidän halutaan liittyvän johonkin, se jokin on kollektiivinen yhteisyys.. Yhtäältä irrallisuutta ja järjestäytymättömyyttä on pidetty suorastaan syrjäytymisen määreinä. Tästä kertoo jo luokkasanastosta luopuminen: ”luokka” implikoi kollektiivisen toimijan. Eräät ranskalaiset tutkijat ovat puhuneet ”väkivallan imploosiosta”. Tällä he tarkoittavat sitä, että syrjäytyneet saattavat olla jopa suuremman väkivallan kohteena kuin ”riistetyt” aikaisemmin, mutta nyt väkivalta tuhoaa yksilöt sisältä käsin. Näin ollen syrjäytyneet eivät kykene ulkoistamaan tai kohdistamaan kokemaansa väkivaltaa. (Foucauld & Piveteau 1995, 146.) Ällistyttävää kylläkin juuri huono-osaisimpien ryhmien odotetaan aiheuttavan suurimmat yhteiskunnalliset mullistukset (Body-Gendrot 1993, 235)"
Neljästoista paradoksi: syrjäytyneeksi tullaan joko syrjäyttämällä tai integroimalla.
"Pakkointegraation käsitteellä viitataan ihmisten asettamiseen sellaisiin rooleihin, ryhmiin, paikkoihin tai instituutioihin, jotka eivät ole heidän omien tarpeittensa tai halujensa mukaisia (ks. Lucchini 1979). Lionel Stoleru on tehnyt jaon sisällä oleviin, sisälle suljettuihin ja ulkopuolella oleviin (les inclus/les reclus/les exclus ). Siinä sisälle suljetut – eli suuri osa keskiluokkaa – ovat pikemminkin järjestelmän (kilpailuyhteiskunnan) vankeja kuin siihen integroituja. (Stoleru 1990; ks. Gaullier 1992, 180.)
Syrjäytymisdiskurssi on yksi yritys uusintaa normaliteettia. ”Normaali” voi merkitä joko patologisen, poikkeavan vastakohtaa tai sitten tavallista, keskivertoa, yleistä (ja siksi hyvää) (ks. esim. Hacking 1997, 242–245).
Nikolas Rosen mukaan valtion harjoittamasta vastuutuksesta on siirrytty itsensävastuullistamiseen ja itsevastuullisiin yhteisöihin. Sakari Hänninen (1990, 22) on arvellut, että huono-osaisten normalisointiyrityksissä on kyse paljolti muusta kuin heidän kansalaistamisestaan: (ehdollistettu) puhe huono-osaisista onkin kenties suunnattu muulle yleisölle. Viranomaisten kamppailussa sosiaalisen järjestyksen ja yhteiskuntarauhan takaamiseksi patologisoiva diskurssi ja syrjäytyneiden kova hallinnointi voivat olla ennakoiva uhkakuva, muistutus siitä, että jollei itsenormalisointi suju, ”poliisikeinot” ovat käytettävissä. Syrjäytyneiden poikkeavuus ja patologisuus oikeuttavat heidän kontrolloimisensa ja sitä kautta kaikkien ei-syrjäytyneiden – mutta mahdollisesti tai todennäköisesti syrjäytyvien normaalien – etukäteiskontrollin.
Viidestoista paradoksi on: syrjäytyneiden anormaalisuus on normaalia
Syrjäytymisen kriteerinä pidetty työttömyys tai vähintäänkin työsuhteiden epävakaistuminen on tulossa pikemminkin normiksi kuin poikkeukseksi. Helneen mukaan myös perheettömyyttä tai yksin olemista on pidetty syrjäytymisen kriteerinä tai osatekijänä vaikka se on jälkimodernin ajan yleinen tunnuspiirre. " Kuten Ulrich Beck (1992, 123) on todennut, ”sinkkuus” ei ole poikkeus, vaan täysin kehittyneen työmarkkinayhteiskunnan arkkityyppinen elämänmalli". Riskialttiiksi mielletyissä lähiöissä asuu vajaa miljoona suomalaista. Työttömät eivät tunne itseään yksinäisemmiksi kuin muutkaan. Heidän kyläilynsä vilkkaudesta päätellen heillä on jopa vahvemmat sosiaaliset suhteet kuin muilla. (Seppänen 2001, 112, 168, 191.)
Syrjäytynyt ei ehkä käytä kaikkia oikeuksiaan eikä ole poliittisesti suuntautunut mutta ei ole moni muukaan. Helne väittää, että tosiasiassa elämme nykyisin pikemminkin ”poissaolon demokratiassa” (Eräsaari 2000b, 21), mikä käy selville esimerkiksi kunnallisvaalien äänestysprosentteja tutkailemalla. Syrjäytyneisiin liitetty taipumus ”tietoisen lyhytjännitteiseen elämänasenteeseen: on turhaa suunnitella toimiaan kovin pitkälle tulevaisuuteen, koska mikään ei kuitenkaan ole varmaa” kuvaa syrjäytynyttä paremmin nyky-yhteiskunnalle ihanteellista joustotyöläistä ja kuluttajaa. Syrjäytyneisiin liitetyllä huumausaineidenkäytölläkään ei saa vedettyä rajaa normaaleihin ihmisiin, jotka eivät käytä huumeita – mitä nyt alkoholia, tupakkaa, rauhoittavia tai masennuslääkkeitä.
Kuudestoista paradoksi: heterogeenisiin tilanteisiin viittaava syrjäytymisen käsite päätyy homogenisointiin.
"Kaiken lisäksi käsite kuvaa myös ”inklusoitujen” elämän yhdenmukaistettuna ja ottaa annettuna sen autuuden, esimerkiksi työelämän eriarvoisuuden sivuuttaen (ks.Levitas 1996).
Vakaissakin tilanteessa olevien elämästä saattaa tulla epävakaata. Jokainen työllinen on ”virtuaalityötön” ja elämme ”sosiaaliturvattomuuden” aikaa (Bourdieu ym. 1998). Helneen mukaan suomalaisista 67 prosenttia pelkäsi työttömyyttä tai työttömäksi joutumista; näin oli myös 58 prosentilla niistä, jotka eivät olleet itse kokeneet työttömyyttä (Niemelä ym. 1997, 46–48). Vaikka syrjäytyneet määriteltäisiin normaalista poikkeaviksi yksilöiksi tai ryhmiksi, kukaan ei siis ole turvassa normaliteetissaan."
Seitsemästoista paradoksi: syrjäytyneitä pidetään poikkeamana normaalista, mutta ”normaali” on olemassa vain projektina.
"Kaiken lisäksi projekti saattaa olla retrospektiivinen. Ulrich Beckin mukaan riskiyhteiskunnan instituutiot pyrkivät loihtimaan takaisin entisiä varmuuksia ja korjaamaan normatiivisilla, kurinpidollisilla ja pedagogisilla interventioillaan poikkeamia virallisesta normaalisuudesta. Näin kuilu institutionaalisesti suunnitellun ja yhteiskunnallisesti validin normaliteetin välillä syvenee. (Beck 1992, 134.)" Helne, Tuula, Seis yhteiskunta- Tahdon sisään
Timo Harrikarin mukaan puuttumiskulttuurin todennäköisimpiä pesäpaikkoja ovat suhteellisen pienet kunnat, joissa viranomaistoimintaan kohdistuva valvonta on vähäistä, poliittinen rakenne ja sitä indikoiva arvomaailma edistävät matalaa toleranssia, infrastruktuuri ja paikallinen palvelujärjestelmä ovat kontrollin lisäämiselle suosiollisia, ja joista löytyy sopivaa valistumatonta kansalaisaktivismia ja innokasta keskiluokkaista moralismia aikuisten välisen "kylähengen kohottamiseksi" samalla kun voidaan erottautua "riskiperheistä”.
Oletettavasti tällaisen paikkakunnat ovat myös "syrjäytymisen ehkäisyn" todennäköisimpiä pesäpaikkoja.
Lokakuun liike kehottaa lukijoitaan havainnoimaan mitä syrjäytymisellä ja syrjäytymisen ehkäisyllä tarkoitetaan ja tuotetaan. Tarkoittaako syrjäytymisen ehkäisy käytännössä vaikkapa nuorten pakkotyöllistämistä orjatyöhön paikallisiin yrityksiin kuntouttavan työtoiminnan nimissä, elinkautista oppivelvollisuutta, joka ei johda oppimiseen, työelämätaitoihin tai työllistymiseen tai lastensuojelun ja sijaishuollon vastikkeetonta rahoittamista?
Varmaa on, että monet hyötyvät ja vaurastuvat syrjäytymispuheella. Keitä syrjäytymispuhe oikein hyödyttää?
RSS Feed
