Lastensuojelun resurssipulasta on jouduttu vääntämään kättä vuosikausia samaan aikaan, kun tutkimukset lasten ja perheiden oikeuksien epäonnistumisista huutaa vaadetta muutokselle lastesuojelutyöhön. Jostain syystä laajasti havaittu ja tiedoitettu ongelma ei kuitenkaan päättävän tahon käsissä pääse samaan vakavasti otettavuuteen, kuin asian tuo esille lastensuojelualan ammattilaiset, lastensuojelua tutkivat arvioitsijat sekä erityisesti se hiljaisin ääni eli lastensuojelupalveluiden sekavuudesta kuormittuvat perheet.
Vaikka lastensuojelulaki määrää, että lastensuojelutyössä erityisesti tulisi huomioida lapsien mielipide, tätä mielipidettä ei ole juurikaan otettu edes valtamediassa huomioon saati lastensuojelualan ammattilaisen kannanotoissa. Nytkin vaateet resurssipulan edessä keskittyvät perustelussaan voimakkaasti tuomaan esille sosiaalityöntekijän uupumisen, joskin samalla huomautetaan sen vaikuttavuus lapsiperheisiin mm. mahdollisien virhetoimintojen toteutumisella lastensuojelutyössä, sen sijaan, että vaateessa huomautettaisiin, että lapset tarvitsevat ja tahtovat aivan erilaista palvelua mitä valtio tällä hetkellä heille tarjoaa.
Perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikon (kesk) näkemystä, että henkilöstömitoituksen säätäminen lastensuojeluun olisi vaikeata, on kritisoitu vastaväitteellä hallinto-oikeuden lastensuojelun asiantuntija, erityisasiantuntija Alpo Heikkisen toimesta sosiaalialan ammattijärjestö Talentiasta.
Saarikko kirjoitti blogissaan maanantaina 20.11.2017 yksittäisen lastensuojelutyöntekijän vastuualueen laajuudesta yhteiskunnassamme. Saarikko koki, ettei maksimimitoitus ole yksinkertainen juttu – "työn luonne eri puolilla Suomea on erilaista ja toisaalta tapausten vaativuuden kirjo on laaja.”
Kommentista on huomattavissa, ettei Saarikko oikeastaan ymmärrä asemassaan mitä lastensuojeluviranomainen tekee työkseen ja mitä hänen kuuluisi tehdä työkseen, mitä ovat lastensuojeluviranomaisen osaamisalueeseen kuuluvat seikat ja miten lastensuojelutyössä tulee perhe- ja peruspalveluministerinkin ymmärtää moniammatillisen yhteistyön olevuus lastensuojelutyössä.
Myös Heikkinen pitää Saarikon näkemystä olosuhteeseen sopimattomana tuodessaan esille seuraavaa:
”Maksimimitoitus lapsimäärälle on yksinkertainen juttu ja se tarvitaan pian.”
Heikkinen painottaa, että maksimimitoitus tulisi saada lainsäädäntöön velvoittavaksi.
Heikkinen osasi myös taitavasti havaita, kuinka Saarikko on tutustunut vakavan asian keskustelun historiaan tuoden esille näkemystään toistamalla edeltäjiensä väittämiä ominaan, ja toi esille kuinka kyseisellä väittämällä "on torpattu vaatimukset lapsimäärän pienentämisestä vastuusosiaalityöntekijää kohden lukuisia kertoja kahdenkymmenen vuoden aikana.”
Lastensuojelun resurssikeskustelun kiihdyttyä uudelleen vuorostaan kansanedustaja Arja Juvonen (ps) on vaatinut hallitukselta ”välittömiä kriisitoimia” resurssien saattamiseksi tarpeiden tasolle.
Todellisuus on, ettei tai lisäresursointi ei yksinään turvaa lastensuojelutyön onnistumista.
Erityisesti sosiaalityöntekijöiden asenteisiin perheitä ja heidän haasteita kohtaan tulisi moninaisin keinoin vaikuttaa ja lailla velvoittaa lastensuojelu toteuttamaan laatuvaatimuksia laatusuositusten sijaan. Vastuuviranomainen, päätöksiä tekevä johtava esimies sekä tämän esimies tulisi lailla asettaa myös tarkoin määritellyistä virkavirheistä korvausvelvollisuuteen valtiolle ja perheille sekä myös tarpeen vaatiessa toimikieltoon niin korkeassa vastuu- ja luottamusasemassa, kuin lastensuojelutyössä.
Lastensuojelun sisäistä omavalvontaa tulisi tehostaa ja asiakastyytyväisyys tulisi lailla velvoittaa tutkittavaksi maanlaajuisesti lastensuojelun toimintakykyjen parantamiseksi.
Kunnat tulisi todella lailla velvoittaa ennaltaehkäisevään lastensuojelutyöhön tarkoin suunnitelmin siitä mitä tämän tulee toiminnallisesti sisältää ja missä määrin ja asettaa korvausvelvollisuuteen valtiolle tämän velvoitteen huomiottajättämisestä sekä myös perheille, jotka jäävät tätä tukea vaille ja joutuvat tuen uuupumisen vuoksi haastaviin olosuhteisiin.
Sosiaalivirkailijalle tulisi lailla määrätä työssään monivuotinen perehdyttämisjakso, jonka aikana lastensuojelun ulkopuolinen Valviralta valtuudet saanut ammatillisesti pätevä lastensuojelullisen työn työhönohjaaja suoran työhönohjauksen keinoin tukee ja valvoo sosiaalityöntekijän kehittymistä ja pätevöitymistä lastensuojelutyöhön. Vastuuasemaa ja vakavasti otettavaa luottamustointa ei tulisi antaa kenellekään ennen työllä osoitettua pätevöitymistä.
Sosiaalityöntekijä tulisi asettaa myös läpi työuransa käymään työhönohjauksessa kerran kuukaudessa. Perheillä tulisi myös olla kynnyksetön mahdollisuus pyytää lapsensa vastuusosiaalityöntekijälle ammatillisesti pätevää ulkopuolista suoraa työhönohjausta kokiessaan, ettei sosiaalityö vastaa perheen sanoittamiin tuentarpeisiin perheen kokemuksen ja toiveiden mukaisin keinoin.
Lastensuojelun dokumentointi (kirjaukset, ilmoitukset, päätökset jne) tulisi asettaa omavalvonnalla tarkan valvonnan alaiseksi ja perheet tulisi osallistuttaa tähän oikea-aikaisesti sekä palvelun tarjoajan kanssa tasa-arvoisesti. Sosiaali- ja terveysviraston lakiasiantuntija perheoikeudellisesta yksiköstä tulisi olla näissä asioissa perheiden käytössä kynnyksettä tarvittaessa, jos dokumentoinnissa on perheen mielestä jotain riitautettavaa.
Erityisesti lastensuojelutyö tulisi tuoda lähemmäksi perheitä ja muuttaa lapsia huomioivaksi. Lakiin tulisi tarkasti määritellä kuinka lapsia tulee kohdata ja millaisissa olosuhteissa ja kuinka usein ja näissä tulisi huomioida erityisesti lapsen oikeus perhe-elämän koskemattomuuteen sekä ikätasoiseen kohteluun. Lastensuojelun tulisi rikastaa ja voimaannuttaa lasten ja lapsiperheiden elämää kuormittamisen sijaan ja palvelun tulisikin siis aina ensimmäisenä huomioida lapsen ja lapsiperheen tarpeet, eikä suinkaan yksittäisen sosiaalivirkailijan tarpeita. Lastensuojelutyö tulisi saada todella toteuttamaan sosiaalialan ja palvelualan eettisiä ohjeistuksia sillä vakavuudella millä lastensuojelullinen työ tulee ottaa.
Lastensuojelun resursseja syö tällä hetkellä myös täysin turhat lastensuojelun asiakkuudet. Koulukiusatut lapset eivät suinkaan tarvitse reagoidessaan koulukiusaamiseen lastensuojeluasiakkuutta tai jopa huostaanottoa, vaan ohjauksen lastensuojelun tarpeenarvioinnista tukitahojen piiriin, jotka omaavat kyvyn vastata tähän tuentarpeeseen. Myöskään lapset, joiden vanhemmat kärsivät mielenterveysongelmista ja joiden vanhemmuudessa ei kuitenkaan ole havaittu suoraa negatiivista vaikuttavuutta lapseen sairaudellaan, eivät kuulu lastensuojelun piiriin, vaan ansaitsevat vanhemmalleen laadukkaan mielenterveyshoidon ja mahdollisesti tuen vanhemmuuteen perheneuvolasta tai hyvin suunnitellun vanhemmuuden tuen mielenterveystuen puolesta. Myöskään lapset joilla on mielenterveydellisiä tai neurologisia haasteita tai joilla on muita erityisiä tarpeita erityislapsina, eivät kuulu suoraan lastensuojelun piiriin, vaan ansaitsevan tuen taholta, jolla on tietotaitoa tukea vanhempia näissä haasteissa.
Lastensuojelun kasvattilapsien lapset eivät myöskään kuulu suoraan lastensuojelun asiakaskuntaan ja tärkeää olisi havaita, että kymmenen vuotta vanhat jutut ja tapahtumat ja olosuhteet eivät saisi pitää lasta lastensuojelun asiakkaana, kun olosuhteessa on kyetty toteamaan positiivinen muutos ja lapsen olosuhteen olevan riittävän turvallinen.
Lastensuojelutyö ei saisi olla perheiden haasteiden listaamista, jossa vuosien aikana listan kavaessa lopulta koko lista kaadetaan huostaanoton perusteina perheen häpeäpaaluksi avohuollon vastuusosiaalivirkailjan väsyttyä työhönsä. Vanhat jo korjaantuneet ja korjatut haastavat olosuhteet tulee nähdä onnistumisina ja näyttönä perheen kyvystä ylittää haasteitaan ja vaikuttaa toiminnallaan hyvinvointiinsa. Uudet tuentarpeet eivät ole näyttöä kyvyttömyydestä vanhemmuuteen, vaan seuraus moninaisista syyseuraussuhteista ja vaikuttavista seikoista, joka tulee kyetä korjaamaan aivan samoin keinoin, kun ensimmäisetkin haastavat olosuhteet.
Kun lastensuojelutyöstä karsitaan vinoutunut asenne, epätarkoituksenmukaiset toimintatavat sekä turhat asiakkuudet ja kun tehostetaan ennaltaehkäisevää matalan kynnyksen tukea kaikissa perheiden haasteita koskevissa asioissa, valtava resurssipula saadaan suuressa määrin pienentymään. Näin myös päästään suunnittelemaan tarkempia humaaneja tukimuotoja niille todella lastensuojelullisessa tarpeessa oleville perheille, joille muut tukimuodot eivät yksiomaan riitä.
Perheoikeudellisissa asioissa eli lapsen huolto- ja tapaamiskysymyksissä lastensuojelun tulisi kyetä tarjoamaan vanhemmille kynnyksettömästi tehokasta riitaa purkavaa tukea, jotta lasten ja riitaisten vanhempien hyväksikäyttö valtion oikeusistuimissa saadaan katkaistua. Lastensuojelun avohuollon tukimuotoihin pitäisi kuulua eroperheiden KELA:n tukema kriisiterapia, jota lastensuojelun tarpeenarvioinnin tulisi osata ja kyetä tarjoamaan vanhemmille ja tuen piiriin myös heitä vaikka kädestä pitäen ohjaamaan.
Erityisesti vieraannuttamiseen tulee saada aikaan tuentarpeen tarkkaan tutkiva ja tuentarpeeseen tarkasti vastaava humaani tuki, joka huomioi kaikki osapuolet ja erityisesti lapsen oikeuden vanhempiinsa sekä lakiemme mukaiseen kehitystarpeisiinsa vastaamiseen.
Lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle tulisi aina olla viimeinen mahdollinen ratkaisu ja maamme tulisikin lailla velvoittaa kunnat kehittämään monimuotoisesti palveluja, joilla haastavissakin tilanteissa voidaan perhettä tukea ilman lapsen erottamista vanhemmistaan, sisaruksistaan sekä jopa kokonaisvaltaisesti biologisesta suvustaan. Sijaishuoltopalveluiden on havaittu myös haavoittavan lapsia heidän kaivatessaan perhettään ja biologisia läheisiään. Tärkeää on havaita kuinka paljon vuotuisesti maksaa yhden lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle valtiolle ja ymmärtää millaisia palveluja voitaisiin luoda, jos tuo raha sijoitettaisiin ennaltaehkäisyyn sekä avohuollon palveluihin.
Lapsen vieraannuttaminen biologisesta perheestään sosiaalityön toimintamanetelmin tulisi lailla asettaa ihmisoikeusrikokseksi ja tällaiseen syyllistyneet sosiaalityöntekijät asettaa korvausvelvolliseksi lapsille ja perheille sekä valtiolle. Samoin välinpitämättömyys velvoitteeseen kotiinpäin tehtyyn työhön ja vanhemmuuden tukemiseen lapsen ollessa sijaishuollon asiakas tulisi lailla tunnustaa ihmisoikeusrikokseksi ja velvoittaa sosiaalivirkailija korvausvelvollisuuteen lapsille ja perheille sekä valtiolle. Laissa tulisi myös osata havaita sisaruksen tukeminen velvoitteena, kun lapset joutuvat erilleen toisistaan ja lailla tulisi myös velvoittaa lastensuojelu valmistelemaan sisarustukisuunnitelma asiakaslapsen sisarussuhteiden tukemiseksi.
Lastensuojelutyössä on valtavasti korjaamisen varaa ja siksi kirjoittajan mielestä maassamme olisi hyvä olla nimettynä Lasten oikeuksien ministeri, jonka tehtävä olisi edistää lasten oikeuksien toteutumista yhdessä lapsiasianvaltuutetun rinnalla oikeusministeriössä.
Lapsen on vaikea luottaa yhteiskuntaan, joka mitätöi hänen vanhempiensa vanhemmuuden ja näin lapsi ajautuu pelkäämään myös oman vanhemmuutensa mitätöintiä. Humaanin ja vaikuttavan tuen olemassaoloon on vaikea uskoa, ellei siitä ole omakohtaisia havaintoja. Vanhemmuutta ei tulisi mitätöidä vaan tukea jotta lapsi voisi luottaa vanhempiinsa ja toisiin aikuisiin.
Perheiden haasteita arvioitaessa tulisi huomioida myös sosiaalitoimen vastuu perheiden tarpeiden mukaisten palvelujen tuottajana
Lue myös:
Ammattijärjestö tyrmää ministeri Saarikon puheet lastensuojelun henkilöstöstä – ”Maksimimitoitus on yksinkertainen juttu” (HS 21.11.2017):
https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005458722.html…
Väitös: Lapsen oikeudet eivät tule huomioiduksi oikeuskäsittelyissä. (LL 29.5.2017):
http://www.lokakuunliike.com/…/vaitos-lapsen-oikeudet-eivat…
Talentia julkaisi huonosti toteutuvasta lasten oikeusturvasta ja lastensuojelutyön ylimalkaisuudesta (LL, Miero - 10.7.2017):
http://www.lokakuunliike.com/…/talentia-julkaisi-huonosti-t…
Ministeri Annika Saarikon ajatuksia lapsista ja nuorista lapsen oikeuksien päivänä (Yle Areena 20.11.2017):
https://arenan.yle.fi/1-4295021
Vaikka lastensuojelulaki määrää, että lastensuojelutyössä erityisesti tulisi huomioida lapsien mielipide, tätä mielipidettä ei ole juurikaan otettu edes valtamediassa huomioon saati lastensuojelualan ammattilaisen kannanotoissa. Nytkin vaateet resurssipulan edessä keskittyvät perustelussaan voimakkaasti tuomaan esille sosiaalityöntekijän uupumisen, joskin samalla huomautetaan sen vaikuttavuus lapsiperheisiin mm. mahdollisien virhetoimintojen toteutumisella lastensuojelutyössä, sen sijaan, että vaateessa huomautettaisiin, että lapset tarvitsevat ja tahtovat aivan erilaista palvelua mitä valtio tällä hetkellä heille tarjoaa.
Perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikon (kesk) näkemystä, että henkilöstömitoituksen säätäminen lastensuojeluun olisi vaikeata, on kritisoitu vastaväitteellä hallinto-oikeuden lastensuojelun asiantuntija, erityisasiantuntija Alpo Heikkisen toimesta sosiaalialan ammattijärjestö Talentiasta.
Saarikko kirjoitti blogissaan maanantaina 20.11.2017 yksittäisen lastensuojelutyöntekijän vastuualueen laajuudesta yhteiskunnassamme. Saarikko koki, ettei maksimimitoitus ole yksinkertainen juttu – "työn luonne eri puolilla Suomea on erilaista ja toisaalta tapausten vaativuuden kirjo on laaja.”
Kommentista on huomattavissa, ettei Saarikko oikeastaan ymmärrä asemassaan mitä lastensuojeluviranomainen tekee työkseen ja mitä hänen kuuluisi tehdä työkseen, mitä ovat lastensuojeluviranomaisen osaamisalueeseen kuuluvat seikat ja miten lastensuojelutyössä tulee perhe- ja peruspalveluministerinkin ymmärtää moniammatillisen yhteistyön olevuus lastensuojelutyössä.
Myös Heikkinen pitää Saarikon näkemystä olosuhteeseen sopimattomana tuodessaan esille seuraavaa:
”Maksimimitoitus lapsimäärälle on yksinkertainen juttu ja se tarvitaan pian.”
Heikkinen painottaa, että maksimimitoitus tulisi saada lainsäädäntöön velvoittavaksi.
Heikkinen osasi myös taitavasti havaita, kuinka Saarikko on tutustunut vakavan asian keskustelun historiaan tuoden esille näkemystään toistamalla edeltäjiensä väittämiä ominaan, ja toi esille kuinka kyseisellä väittämällä "on torpattu vaatimukset lapsimäärän pienentämisestä vastuusosiaalityöntekijää kohden lukuisia kertoja kahdenkymmenen vuoden aikana.”
Lastensuojelun resurssikeskustelun kiihdyttyä uudelleen vuorostaan kansanedustaja Arja Juvonen (ps) on vaatinut hallitukselta ”välittömiä kriisitoimia” resurssien saattamiseksi tarpeiden tasolle.
Todellisuus on, ettei tai lisäresursointi ei yksinään turvaa lastensuojelutyön onnistumista.
Erityisesti sosiaalityöntekijöiden asenteisiin perheitä ja heidän haasteita kohtaan tulisi moninaisin keinoin vaikuttaa ja lailla velvoittaa lastensuojelu toteuttamaan laatuvaatimuksia laatusuositusten sijaan. Vastuuviranomainen, päätöksiä tekevä johtava esimies sekä tämän esimies tulisi lailla asettaa myös tarkoin määritellyistä virkavirheistä korvausvelvollisuuteen valtiolle ja perheille sekä myös tarpeen vaatiessa toimikieltoon niin korkeassa vastuu- ja luottamusasemassa, kuin lastensuojelutyössä.
Lastensuojelun sisäistä omavalvontaa tulisi tehostaa ja asiakastyytyväisyys tulisi lailla velvoittaa tutkittavaksi maanlaajuisesti lastensuojelun toimintakykyjen parantamiseksi.
Kunnat tulisi todella lailla velvoittaa ennaltaehkäisevään lastensuojelutyöhön tarkoin suunnitelmin siitä mitä tämän tulee toiminnallisesti sisältää ja missä määrin ja asettaa korvausvelvollisuuteen valtiolle tämän velvoitteen huomiottajättämisestä sekä myös perheille, jotka jäävät tätä tukea vaille ja joutuvat tuen uuupumisen vuoksi haastaviin olosuhteisiin.
Sosiaalivirkailijalle tulisi lailla määrätä työssään monivuotinen perehdyttämisjakso, jonka aikana lastensuojelun ulkopuolinen Valviralta valtuudet saanut ammatillisesti pätevä lastensuojelullisen työn työhönohjaaja suoran työhönohjauksen keinoin tukee ja valvoo sosiaalityöntekijän kehittymistä ja pätevöitymistä lastensuojelutyöhön. Vastuuasemaa ja vakavasti otettavaa luottamustointa ei tulisi antaa kenellekään ennen työllä osoitettua pätevöitymistä.
Sosiaalityöntekijä tulisi asettaa myös läpi työuransa käymään työhönohjauksessa kerran kuukaudessa. Perheillä tulisi myös olla kynnyksetön mahdollisuus pyytää lapsensa vastuusosiaalityöntekijälle ammatillisesti pätevää ulkopuolista suoraa työhönohjausta kokiessaan, ettei sosiaalityö vastaa perheen sanoittamiin tuentarpeisiin perheen kokemuksen ja toiveiden mukaisin keinoin.
Lastensuojelun dokumentointi (kirjaukset, ilmoitukset, päätökset jne) tulisi asettaa omavalvonnalla tarkan valvonnan alaiseksi ja perheet tulisi osallistuttaa tähän oikea-aikaisesti sekä palvelun tarjoajan kanssa tasa-arvoisesti. Sosiaali- ja terveysviraston lakiasiantuntija perheoikeudellisesta yksiköstä tulisi olla näissä asioissa perheiden käytössä kynnyksettä tarvittaessa, jos dokumentoinnissa on perheen mielestä jotain riitautettavaa.
Erityisesti lastensuojelutyö tulisi tuoda lähemmäksi perheitä ja muuttaa lapsia huomioivaksi. Lakiin tulisi tarkasti määritellä kuinka lapsia tulee kohdata ja millaisissa olosuhteissa ja kuinka usein ja näissä tulisi huomioida erityisesti lapsen oikeus perhe-elämän koskemattomuuteen sekä ikätasoiseen kohteluun. Lastensuojelun tulisi rikastaa ja voimaannuttaa lasten ja lapsiperheiden elämää kuormittamisen sijaan ja palvelun tulisikin siis aina ensimmäisenä huomioida lapsen ja lapsiperheen tarpeet, eikä suinkaan yksittäisen sosiaalivirkailijan tarpeita. Lastensuojelutyö tulisi saada todella toteuttamaan sosiaalialan ja palvelualan eettisiä ohjeistuksia sillä vakavuudella millä lastensuojelullinen työ tulee ottaa.
Lastensuojelun resursseja syö tällä hetkellä myös täysin turhat lastensuojelun asiakkuudet. Koulukiusatut lapset eivät suinkaan tarvitse reagoidessaan koulukiusaamiseen lastensuojeluasiakkuutta tai jopa huostaanottoa, vaan ohjauksen lastensuojelun tarpeenarvioinnista tukitahojen piiriin, jotka omaavat kyvyn vastata tähän tuentarpeeseen. Myöskään lapset, joiden vanhemmat kärsivät mielenterveysongelmista ja joiden vanhemmuudessa ei kuitenkaan ole havaittu suoraa negatiivista vaikuttavuutta lapseen sairaudellaan, eivät kuulu lastensuojelun piiriin, vaan ansaitsevat vanhemmalleen laadukkaan mielenterveyshoidon ja mahdollisesti tuen vanhemmuuteen perheneuvolasta tai hyvin suunnitellun vanhemmuuden tuen mielenterveystuen puolesta. Myöskään lapset joilla on mielenterveydellisiä tai neurologisia haasteita tai joilla on muita erityisiä tarpeita erityislapsina, eivät kuulu suoraan lastensuojelun piiriin, vaan ansaitsevan tuen taholta, jolla on tietotaitoa tukea vanhempia näissä haasteissa.
Lastensuojelun kasvattilapsien lapset eivät myöskään kuulu suoraan lastensuojelun asiakaskuntaan ja tärkeää olisi havaita, että kymmenen vuotta vanhat jutut ja tapahtumat ja olosuhteet eivät saisi pitää lasta lastensuojelun asiakkaana, kun olosuhteessa on kyetty toteamaan positiivinen muutos ja lapsen olosuhteen olevan riittävän turvallinen.
Lastensuojelutyö ei saisi olla perheiden haasteiden listaamista, jossa vuosien aikana listan kavaessa lopulta koko lista kaadetaan huostaanoton perusteina perheen häpeäpaaluksi avohuollon vastuusosiaalivirkailjan väsyttyä työhönsä. Vanhat jo korjaantuneet ja korjatut haastavat olosuhteet tulee nähdä onnistumisina ja näyttönä perheen kyvystä ylittää haasteitaan ja vaikuttaa toiminnallaan hyvinvointiinsa. Uudet tuentarpeet eivät ole näyttöä kyvyttömyydestä vanhemmuuteen, vaan seuraus moninaisista syyseuraussuhteista ja vaikuttavista seikoista, joka tulee kyetä korjaamaan aivan samoin keinoin, kun ensimmäisetkin haastavat olosuhteet.
Kun lastensuojelutyöstä karsitaan vinoutunut asenne, epätarkoituksenmukaiset toimintatavat sekä turhat asiakkuudet ja kun tehostetaan ennaltaehkäisevää matalan kynnyksen tukea kaikissa perheiden haasteita koskevissa asioissa, valtava resurssipula saadaan suuressa määrin pienentymään. Näin myös päästään suunnittelemaan tarkempia humaaneja tukimuotoja niille todella lastensuojelullisessa tarpeessa oleville perheille, joille muut tukimuodot eivät yksiomaan riitä.
Perheoikeudellisissa asioissa eli lapsen huolto- ja tapaamiskysymyksissä lastensuojelun tulisi kyetä tarjoamaan vanhemmille kynnyksettömästi tehokasta riitaa purkavaa tukea, jotta lasten ja riitaisten vanhempien hyväksikäyttö valtion oikeusistuimissa saadaan katkaistua. Lastensuojelun avohuollon tukimuotoihin pitäisi kuulua eroperheiden KELA:n tukema kriisiterapia, jota lastensuojelun tarpeenarvioinnin tulisi osata ja kyetä tarjoamaan vanhemmille ja tuen piiriin myös heitä vaikka kädestä pitäen ohjaamaan.
Erityisesti vieraannuttamiseen tulee saada aikaan tuentarpeen tarkkaan tutkiva ja tuentarpeeseen tarkasti vastaava humaani tuki, joka huomioi kaikki osapuolet ja erityisesti lapsen oikeuden vanhempiinsa sekä lakiemme mukaiseen kehitystarpeisiinsa vastaamiseen.
Lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle tulisi aina olla viimeinen mahdollinen ratkaisu ja maamme tulisikin lailla velvoittaa kunnat kehittämään monimuotoisesti palveluja, joilla haastavissakin tilanteissa voidaan perhettä tukea ilman lapsen erottamista vanhemmistaan, sisaruksistaan sekä jopa kokonaisvaltaisesti biologisesta suvustaan. Sijaishuoltopalveluiden on havaittu myös haavoittavan lapsia heidän kaivatessaan perhettään ja biologisia läheisiään. Tärkeää on havaita kuinka paljon vuotuisesti maksaa yhden lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle valtiolle ja ymmärtää millaisia palveluja voitaisiin luoda, jos tuo raha sijoitettaisiin ennaltaehkäisyyn sekä avohuollon palveluihin.
Lapsen vieraannuttaminen biologisesta perheestään sosiaalityön toimintamanetelmin tulisi lailla asettaa ihmisoikeusrikokseksi ja tällaiseen syyllistyneet sosiaalityöntekijät asettaa korvausvelvolliseksi lapsille ja perheille sekä valtiolle. Samoin välinpitämättömyys velvoitteeseen kotiinpäin tehtyyn työhön ja vanhemmuuden tukemiseen lapsen ollessa sijaishuollon asiakas tulisi lailla tunnustaa ihmisoikeusrikokseksi ja velvoittaa sosiaalivirkailija korvausvelvollisuuteen lapsille ja perheille sekä valtiolle. Laissa tulisi myös osata havaita sisaruksen tukeminen velvoitteena, kun lapset joutuvat erilleen toisistaan ja lailla tulisi myös velvoittaa lastensuojelu valmistelemaan sisarustukisuunnitelma asiakaslapsen sisarussuhteiden tukemiseksi.
Lastensuojelutyössä on valtavasti korjaamisen varaa ja siksi kirjoittajan mielestä maassamme olisi hyvä olla nimettynä Lasten oikeuksien ministeri, jonka tehtävä olisi edistää lasten oikeuksien toteutumista yhdessä lapsiasianvaltuutetun rinnalla oikeusministeriössä.
Lapsen on vaikea luottaa yhteiskuntaan, joka mitätöi hänen vanhempiensa vanhemmuuden ja näin lapsi ajautuu pelkäämään myös oman vanhemmuutensa mitätöintiä. Humaanin ja vaikuttavan tuen olemassaoloon on vaikea uskoa, ellei siitä ole omakohtaisia havaintoja. Vanhemmuutta ei tulisi mitätöidä vaan tukea jotta lapsi voisi luottaa vanhempiinsa ja toisiin aikuisiin.
Perheiden haasteita arvioitaessa tulisi huomioida myös sosiaalitoimen vastuu perheiden tarpeiden mukaisten palvelujen tuottajana
Lue myös:
Ammattijärjestö tyrmää ministeri Saarikon puheet lastensuojelun henkilöstöstä – ”Maksimimitoitus on yksinkertainen juttu” (HS 21.11.2017):
https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005458722.html…
Väitös: Lapsen oikeudet eivät tule huomioiduksi oikeuskäsittelyissä. (LL 29.5.2017):
http://www.lokakuunliike.com/…/vaitos-lapsen-oikeudet-eivat…
Talentia julkaisi huonosti toteutuvasta lasten oikeusturvasta ja lastensuojelutyön ylimalkaisuudesta (LL, Miero - 10.7.2017):
http://www.lokakuunliike.com/…/talentia-julkaisi-huonosti-t…
Ministeri Annika Saarikon ajatuksia lapsista ja nuorista lapsen oikeuksien päivänä (Yle Areena 20.11.2017):
https://arenan.yle.fi/1-4295021
RSS Feed
