Kolumnisti, vastarintaterapeutti VTT Elena Maria Uusitalo otti taannoin kantaa Muumilaakson olosuhteisiin. Lokakuun liikkeen jatkosarjassa paneudumme seuraavaksi Eemeli Niemisen eli Kissankulman vekaraksi kutsutun pojan perhesuhteisiin.
Monet vanhemmat lukevat – ja ovat lukeneet sukupolvien ajan – lapsilleen klassikkoteosta nimeltään Vaahteramäen Eemeli. Ovatko he kuitenkaan ymmärtäneet, millaista roolimallia he ovat kyseisen sadun kautta välittäneet jälkikasvulleen?
Ulkoisestihan kaikki näyttää hyvältä: on omavarainen Kissankulman maatila, työteliäitä eli ei-syrjäytyneitä, vahvemman aineksen piirteet omaavia kansalaisia sekä turvallinen ydinperhe, johon kuuluu isä, äiti, poika ja tyttö. Myös naapurit näyttävät ensisilmäyksellä kelpo ihmisiltä. Esimerkiksi vaihtoehtoväkeä kuten homopareja, yh-äitejä, masennuspotilaita tai narkomaaneja ei näy kansankodin halmeilla.
Alkoholia sen sijaan lastenkirjassa virtaa kohtauksessa jos toisessakin. Tämä tulee surullisella tavalla esille esimerkiksi tilanteessa, jossa Eemeli-poika syö itsensä humalaan Possuressun kanssa. Näky on lohduton ja vaatisi kiireellisiä toimenpiteitä, mahdollisesti myös eläinsuojeluilmoituksen. Kuitenkin onneton tapahtumasarja johtaa siihen, että Eemeli liittyy paikalliseen raittiusseuraan.
Edellisen perusteella näyttää selvästikin siltä, että lapsi ottaa tilanteessa vastuunkantajan roolin. Hän ikään kuin toimii ankaran moraalitajun sisäistäneenä ”pikkuisänä” tilanteessa, jossa hänen oma syyllisyydentunteensa jää ratkaisematta. Eemeli olisi ehdottomasti tarvinnut ammattiauttajien apua raittiusseuran sijaan käsitelläkseen henkisen ristiriidan, mutta sen sijaan pieni poika joutuukin ottamaan liikaa vastuuta eheytyäkseen omasta psyykestään.
Mitä tulee Niemisen perhesuhteisiin, moni asia perheen dynamiikassa on herättänyt huolta. Alma-äiti on täynnä ”hyvää tahtoa ja yritystä”, mutta samalla hän suorittaa arjen askareistaan rutiininomaisesti. Tämä herättää huolen siitä, onko hän kenties niin väsynyt, ettei ymmärrä oman väsymyksensä tosiasiallista syvyyttä. Rivien väleistä voi lukea sen, että äidin voimavarat ovat ehtyneet tai ainakin ehtymässä.
Almalla on myös selkeä neuroositasoinen häiriö, mikä ilmenee sinikantisen vihon pakkomielteisenä täyttämisenä. Hän kirjaa vihkoon poikansa metkuja, mutta koettaa NLP-tyyppisellä mielikuvamaalailulla kääntää asiat positiivisemmaksi kuin ne realistisesti ottaen ovat.
Hänen käsityksensä omasta pojastaan on siten epärealistinen. Alman ja Eemelin suhde vaikuttaa jollain tavoin emotionaalisesti etäiseltä. Äiti ja lapsi tarvitsisivat paljon tukea irrottautuakseen toisistaan, joten huolena on se, asettuuko Alma lopulta esteeksi poikansa hoidollisessa prosessissa.
Mikäli Alma äitinä radikalisoituu aktivistivanhemman rooliin ja muuttuu siten yhteistyökyvyttömäksi, on Eemelin hoitaminen välttämätöntä tehdä viranomaisten välisellä yhteistyöllä salassapitosäädöksien estelemättä.
Sillä pakkohoitoonhan 5-vuotias Eemeli on saatava kiireellisesti M1-lähetteellä. Rajaton, impulsiivinen ja omapäinen luonne on kovaa vauhtia muodostumassa yhä vaikeahoitoisemmaksi siksi, että pojan luovuus ja mielikuvitus ovat jotenkin ”liikaa”. Voidaan luonnehtia, että Eemeli on yli-luova ja yli-mielikuvituksekas, mikä asettaa lapsen hoidolle huomattavia lisähaasteita. Hoidon onnistuminen edellyttää sitä, että lapselle tulee diagnosoida muutama uusi sairaus, jotta auttajataho saisi pojan eheyttämiseen lisäresursseja.
Diagnooseiksi on jo ehdotettu seuraavia: ADHD ja keskivaikea masennus, jota poika kuitenkin kompensoi olemalla välillä jotenkin rasittavalla tavalla aivan liian iloinen. Toisin sanoen Eemeli on muuttunut jollakin tavalla näkymättömäksi lapseksi, mitä vastaan hän kapinoi hakemalla alati huomiota vanhemmiltaan.
Kiireellisten toimenpiteiden kriteerit täyttyvät, sillä Eemeli on vaaraksi paitsi itselleen myös muille. Hänen ja hänen läheistensä terveys on vakavasti uhattuna. Tästä esimerkkinä toimii kohtaus, jossa Eemeli vetää pikkusiskonsa Iidan lipputankoon. Tämän johdosta opettaja ei tehnyt Eemelistä merkintää Sitran maahantuomaan huoliliputusjärjestelmään, mitä tutkitaan nyt vakavana virkarikoksena.
Eemelin pikkusisko Iida on mielialaltaan iloinen, pirteä lapsi (jopa vähän liiankin pirteä – saako hän huomiota sillä käytöksellä?). Vaikka Iida ei varsinaisesti vaurioitunutkaan kyseisestä tankoonvetämisestä, hän saattaa myöhemmin tulevaisuudessa reagoida tapahtumiin psyykkisesti esimerkiksi dissosioimalla mitä huolestuttavimmin tavoin.
Eniten huolestuttaa kuitenkin lasten vanhempien Alman ja Anttonin välinen suhde. Isä on autoritäärinen ja hän on mahdollisesti kurittanut perheen lapsia fyysisesti ja hallitsee heitä pelolla. Vaikka isä ei käyttäisikään väkivaltaa, väkivallan uhka on jossain muodossa olemassa lasten mielessä.
Ja vaikka väkivaltaa ei olisikaan tapahtunut, ei kuitenkaan voida sulkea pois mahdollisuutta, että sitä on tai ei olisi kenties joskus tapahtunut tai tulisi myöhemmin joissakin olosuhteissa tapahtumaan, tahi sitten ei.
Koska väkivallan uhan mahdollisuus on siten tietyin reunaehdoin olemassa, on Eemeli saatettava terapeuttisempaan kasvuympäristöön, jossa väkivallan uhkaa ei esiinny.
Kuten sanottua isä on perheen ainoa auktoriteetti, eikä äiti pysty asettamaan rajoja. Keinottomuus lapsen kasvatuksessa näyttäytyy siten, että vanhemmuus on Niemisiltä hukassa. Alman ja Anttonin kesken on syviä kasvatuksellisia ristiriitoja. Heillä on puutteita hyvien tapojen välittäjinä.
Vaikka vanhemmuuden yritys olisikin periaatteessa hyvä, ei ole lapsen etu jättää lasta siten valvomatta, että hän vetää toistuvasti keittokulhon päähänsä. Ei myöskään ole lähes esikouluikäisen pojan kannalta turvallista antaa tämän vuolla puu-ukkoja terävällä puukolla. Puhumattakaan verstashuoneesta, jonne hänet usein suljetaan impulssikontrolliltaan kehittymättömän isän mylvinän säestyksellä: ”EEEEEMELIII!”
Kuka ottaa vastuun, jos lapsi satuttaa itseään?
Kuka silloin pelastaa lapsen?
Vakuutusyhtiön juristit ainakin tulevat epäämään kalliin tapaturmavakuutuksen maksamisen kyseisissä verstashuoneonnettomuuksissa. He suunnittelevat parhaillaan koko Niemisten vakuutusasiakkuuden irtisanomista, koska keittokulhoepisodi päättyi (tämä fakta sivuutetaan kirjassa täysin!!!) armottomaan kiistaan omavastuuosuuden suuruudesta. Tässä yhteydessä Anttoni Nieminen osoitti olevansa virkavaltavastainen ja suhtautuvansa kriittisesti auktoriteetteihin, eikä tämä luonnollisestikaan ole hyvä roolimalli saati lapsen etu.
Kissankulman kodissa on toki siistiä, mikäli Eemeli ei pyöri nurkissa sotkemassa. Vanhempien keinottomuudesta johtuen perhearki on jatkuvasti sekasortoista ja rajatonta eli siten täysin ennakoimattomissa. Kukaan ei voi tietää, mitä seuraavassa siunaaman sekunnissa tapahtuu: Koska taas nielaistaan joku kolikko ja ravataan hevospelillä terveystaloon? Koska taas puoliksi kuollut kana säntäilee pitkin pihoja?
Vaikka seutukunnan muut asukkaat näyttävät ensisilmäyksellä mallikelpoisilta kansalaisilta, on huoli kuitenkin herännyt päättömästi poukkoilevasta Pöperömaijasta, joka lienee koukussa Hota-pulveriin. Myös Aatu-rengin ja Liina-piian suhde herättänee monia kysymyksiä siitä, millaisen roolimallin moinen juupas-eipäs-vehtaaminen antaa nykylapselle.
Kyläläisten suosimat huutokauppa-alueet (kenties huutolaisperimän omaavine epänormaaleine ihmisineen?) eivät nekään ole sopivia paikkoja lapsille. Kuten ei myöskään Komentooran johtama vaivaistalo. Nykylapsen etu ei ole tietää kuolevista ja heitteillejätetyistä vanhuksista, koska heidät on nimenomaan eristetty pois kyläläisten silmistä kuolemaan kaikessa rauhassa ilman turhia moraalisia kysymyksiä.
Yhteenvetona voidaan todeta, että Eemelin koottujen metkujen lukeminen lapselle ei ole pedagogisesti harkittu ratkaisu. Ohuesti roolimallitetut tarinat jättävät lapsen mieleen liikaa kysymyksiä, joihin ei ole selkeitä, nykyajan tarpeisiin riittäviä vastauksia.
Esimerkiksi se, että Eemeli päätyi isona kunnanvaltuuston puheenjohtajaksi antaa nykylapselle käsityksen, että metkuja tekemällä muka pääsisi elämässään pitkälle! Tällaisen ajatteleminen on luonnollisestikin vaarallista. Se altistaa – kriittisimpien näkemysten mukaan peräti yllyttää – kymmeniä tuhansia suomalaislapsia vuosittain kepposten suunnitteluun. Tämän vakavan ilmiön seuraamukset voimme lukea suoraan THL:n ja lääkehallituksen tilastoista sekä Nuorten Ystävät Ry:n esitteistä, jotka on ainakin joiltakin osin rahoittanut RAY, jonka toiminnan taas rahoittavat ainakin osittain peliriippuvaiset suomalaiset.
Eemelin tarinassa on siten huolestuttavaa raadollisuutta sekä päihteiden ja väkivallan uhkaa. Tällaisia arjen kuvauksia laadukkaan, ajasta aikaan kestävän lastenkirjallisuuden soisi viimeiseen asti karttavan.
Tekijät:
Lokakuun liike
Viranomaisohjausunioni
lähteenään lukuisista lastensuojeluasiakirjoista poimitut viranomaismerkinnät.
Lisää aiheesta:
Asiakasohjausyksikön sijoittamattajättämispäätös Peppi Pitkätossusta
Lastensuojeluilmoitus tapauksesta Fedja-setä
Olosuhdeselvitys muumilaaksossa
RSS Feed
