Kuvankaappaus: hs.fi Yle:n Kotimaa Uutiset julkaisi 20.8.2016 surullisen kertomuksen lastensuojelun julmasta maailmasta artikkelissaan: Koulukoti jätti Marttiin pysyvät jäljet: "Olimme numeroita. Se oli Auschwitz-meininkiä".
Myös Lokakuun Liike haluaa huomioida Martti Väitön ja hänen kohtalotovereidensa nuoruuden ja tuoda esille, että tällaista ei olisi pitänyt tapahtua ja mitään sen kaltaista ei saisi enää tapahtua lievemmissäkään väkivallan muodoissa.
Martti Vättö on kokenut valtavan suurta kovuutta aikuisten maailmassa teini-ikäisenä jouduttuaan lastensuojelun heitteillejättämäksi sijaishuollon piiriin. Siirto kotonta tapahtui Vätönkin kohdalla hyvin yllättäen ja todella pikkuruisista syistä.
– Äiti oli karjakko. Hän heräsi aamuneljältä lypsylle ja tuli sitten kotiin laittamaan lapsille aamupalaa. Isä oli alkoholisti eikä huolehtinut meistä. Halusin auttaa, jätin koulun kesken ja menin mopolähetiksi autoliikkeeseen. Kouluajoilta oli näpistyksiä: rusina-askeja, Rix-rax-patukoita ja lakupötköjä.
15-vuotiaalle pojalle ei kerrottu sijoituksensa aikana miksi hänet vietiin kodistaan, kun sisarukset saivat jäädä sinne kuitenkin asumaan. Vastaukset hän sai etsiä itse vuosikymmenien jälkeen.
– Tilasin Maakunta-arkistosta itseäni koskevia papereita muutama vuosi sitten. Sosiaalilautakunnan mielestä äiti oli kykenemätön huolehtimaan minusta, mutta samanaikaisesti kaksi nuorempaa sisarusta saivat jäädä kotiin.
– Vuosikymmeniä luulin, että äiti oli allekirjoittanut suostumuksen minun sijoittamisesta. Myöhemmin selvisi, että olivat tavoittaneet jostain isäni. Hän allekirjoitti paperin.
Myös Vättö on siis joutunut lastensuojelun vakavan vainoamisen kohteeksi, jossa on etsitty perhe-elämän ulkopuolinen vanhempi vahventamaan huostaanoton mahdollistuminen. Anastetut karkkipatukat olivat toimintamotiivina sosiaalivirastolla tulevan suunnitteluun vain 15-vuotiaalle Martille.
Fyysinen väkivalta kuritusmuotona kasvattamisessa oli 1960-luvulla nähtävästi todella yleistä jopa sijaishuollossa.
Väitön kertomus on kamalaa luettavaa, joka kuvaa juuri sitä rakenteellista väkivaltaa mihin Suomessa ei ole mitään tukimuotoja saatavilla tälläkään hetkellä. Tukea voi saada lähisuhdeväkivaltaan, työpaikkakiusaamiseen ja koulukiusaamiseen, mutta viranomaiskoneistomme kansaan kohdistamaan väkivaltaan ei ole tukimuotoja tiedossa ja tämän hetken tilanteesta ei suoriteta tarvittavaa tutkimusta, vaikka menneistäkin ajoista on saatu selville Väitönkin kertomana kauhutarinoita.
Heinäseipäällä selkään ja raipaniskuja kymmenittäin
Martti oli 1960-luvulla kolmessa eri koulukodissa.
– Ensimmäinen paikka oli Järvilinnan vastaanottokoti Laukaassa. Sen pääasiallinen tehtävä oli ilmeisesti tutkia tulijan henkiset valmiudet. Aikaa käytettiin paljon erilaisten älykkyystestien tekemiseen. Jälkeenpäin olen papereista huomannut, että olen selviytynyt niistä ihan hyvin.
Seuraavaksi vietiin Kotiniemen koulukotiin Vilppulaan.
– Siellä oli isompia kavereita, jotka halusivat testata uutta tulokasta. Veivät piiput ja tupakat. Keittivät kuumaa kahvia, yksi piti minusta kiinni ja juottivat väkisin. Pelästyin niistä hommista ja karkasin. Oli syksyinen sadesää, enkä pitkälle päässyt. Henkilökunta löysi ladosta.
Karkaamisesta seurasi rangaistus.
– Heinäseipäällä tuli selkään 15 laakia jo paikan päällä. Seuraavana päivänä putkassa 20 raipaniskua.
– Putka oli hirveä paikka. Metallisänkyihin oli punottu ristikko sängyn pohjaksi. Päiväksi otettiin patja pois. Kun raipparangaistus tuli, niin käskettiin makuulle ja sitten alettiin hommiin. Pahimmillaan ne olivat 80 senttiä pitkiä, sormen vahvuisia pihlajakeppejä. Joskus käytettiin kahta keppiä yhtä aikaa.
Monen muun koulukodissa asuneen tavoin Martti Vättö kertoo simputuksesta ja mielivaltaisesta väkivallasta.
Lasten kokema väkivalta ei ollut vain suoraa pahoinpitelemistä, vaan heitä myös asetettiin tuottamaan valtiollemme työtä, joka olisi pitänyt olla tarkoin valvottua ja aikuisten miesten toteuttamaa.
Lastensuojelu kattoi kannattavuuden lapsityövoimalla.
– Talvet olin mettätöissä. Puut kaadettiin pokasahalla. Olin hevosmiehenä ajamassa tukkeja tien varteen umpimetsästä. Aamuisin ei aina tiennyt, mihin joutuu.
Sementtilaatat joille astut voivat olla lapsen verisistä käsistä
Kolmas Martti Vätön sijoituspaikka oli Pernasaaren koulukodin Leppäniemen osasto Laukaassa.
– Kutsuimme sitä rangaistuslaitokseksi. Siellä oli yhden miehen sellit ja muuri ympärillä, alakerrassa pimeässä sementtivalimo. Tein siellä sementtirenkaita ja käytävälaattoja. Puumuottiin kaadettiin sementtiä ja ohut liina silitettiin kädellä tasaisesti päälle. Sormet hikoili verta iltaisin.
Rakkaudettomuus aikuisten maailmassa
Lokakuun Liike on koettanut herättää Suomea havaitsemaan kuinka lapsemme tarvitsevat rakkautta. Mikään tutkimus ei ole osoittanut, että sijaishuollosta olisi todella tukea lapsien henkiselle kehitykselle sosiaalisissa suhteissa kiintymyssuhteidensa rakentamisessa aikuisiällä. Kuinka suuri lovi jää ihmisen tarpeisiin, kun hän jää ilman hellyyttä ja rakkautta? Myös Vättö kertoo:
– Varmaan raskainta oli sellainen läheisyyden puute. Oltiin vähän kuin numeroita. Tukka pois ja porukasta tehtiin samankaltaisia. Jälkeenpäin olen ajatellut, että vähän Auschwitz-meininkiä. Alistamista.
Tutkimusprofessori Matti Rimpelä on havainnut lastensuojelun varsin luontevana liiketoimintana: kysyntä kasvaa, tehtävä on selkeä, valvonta ja laaduntarkkailu puuttuu, kunta palveluiden maksajana on takuuvarma, ja asiakkaat ovat heikkoja. Edelleenkään ei tiedetä, millaisia tuloksia ja vaikutuksia lasten sijoittamisella on.
Myös lasten kuulemisessa tänäpäivänä on havaittu ongelmia. Lastensuojelussa ei välttämättä kontaktoiduta lapsiin ollenkaan lastensuojeluilmoitusten kohdalla tai muutenkaan ja pienen Eerikankin tilanteessa Helsingissä lapsestaan huolissaan ollut äiti leimattiin lastensuojelussa suoraan hulluksi. Eerika kuoli. Lastensuojelun kirjauksiinkaan ei voi luottaa, sillä niistäkin on havaittu, että ne ovat enemmänkin sosiaalivirkailijoiden omaa kuvitelmaa, kuin perheen kohtaamisen kautta tarkkaa hyvän vuorovaikutuksen kautta rakennettua yhteistä tietoa. Vanhempia ei välttämättä tiedoteta vieläkään lapsiensa voinnista sijaishuollossa ja oteta mukaan sijaishuollon toimintaan niin, että työskentely olisi kotiin päin tehtyä ja pyrkimyksenä olisi lasten kotiuttaminen.
Vätönkin kohdalla perhe ei tiennyt miten häntä kohdellaan:
– Eivät he tajunneet silloin omaiset ja vanhemmat. Eivät he tienneet, mihin heidän lapsensa joutuu. Se on ihan varma juttu.
Korvaaminen lapsille jotka ovat kärsineet lastensuojelun virheistä olisi välttämätön pieni pahoittelun muoto Lokakuun Liikkeenkin mielestä, mutta tärkeää olisi ymmärtää, ettei mikään raha todella kykene korvaamaan elämän epäkunnioittamista perus- ja ihmisoikeuksien loukkaamisilla. Raha ei anna tukea väkivallan uhrille ja hänen omaisilleen ja läheisilleen. Raha ei katkaise yhteiskuntamme rakentellisen väkivallan kierrettä. Raha ei hiljennä tai lakaise maton alle väkivallan uhrien tarinaa. Rahalla ei saisi ostaa vaitioloa ja hyväksyntää.
Lokakuun Liikkeen mielestä korvausten lisäksi valtion pitäisi luvata valvoa tarkemmin lastemme oikeuksien toteutumista ja suunnitella kunnollinen tuki lapsiperheillemme kuullen näitä perheitä ja erityisesti lapsia.
Myös Martti Vättö on joutunut havaitsemaan, etteivät ihmiset kykene uskomaan ihmiskunnan raakuuteen. Suomi on markkinoitu niin hyvänä maana, että onnellisemmassa asemassa eläneet eivät voi ymmärtää, millaisessa valheellisessa kuplassa hekin elävät. Tuota luulojen uskomusmaailmaa on vaikea rikkoa, koska sille perustuu monien perusturvan kokemus. Suomen viranomaisten hyvyyteen luottaminen antaa meille perusturvan kokemuksen. Vättö kertoo reaktioista:
– Joskus tulee tuttujen kanssa lapsuus ja nuoruus puheeksi. Sanovat, että minun täytyisi kirjoittaa kirja. Eivät he usko todeksi, mitä minulle koulukodeissa tapahtui.
– Tunnen jonkinlaista katkeruutta, mutta en räjähtävää. Olen kuitenkin sen jälkeen pärjännyt ihan hyvin. Tapahtunut on ollutta ja mennyttä, mutta kyllä korvaus kelpaa, jos sellainen on tullakseen.
Korvauksista on jo puhuttu vuosia, mutta jotenkin päätösvallasta vastaavalla taholla menee päätösten tekemisessä valtavan kauan, eikä edistys sosiaalityössä pääse tästä syystä kehittymään. Odotetaanko tässä, että korvausta odottavat kuolisivat luonnollisen kuoleman ja ei olisi enää heitä, joille korvata? Jos korvaukset olisi jo maksettu, voisimme keskustella jo jostain aivan muusta, vaikkapa siitä, miten väkivaltatyötä tulisi kehittää.
Martti Vättö on yksi koulukotilapsista ja -nuorista, joita on haastateltu Yhteiskunnan tahra? Koulukotien kasvattien vaietut kokemukset -teokseen. Kirjan ovat kirjoittaneet Marjo Laitala ja Vesa Puuronen Oulun yliopistosta.
Koulukoti jätti Marttiin pysyvät jäljet: "Olimme numeroita. Se oli Auschwitz-meininkiä" (YLE 20.8.2016):
http://yle.fi/…/koulukoti_jatti_marttiin_pysyvat_ja…/9106878
Kaltoinkohdellut koulukotilapset odottavat yhä anteeksipyyntöä (YLE 20.8.2016):
http://yle.fi/…/kaltoinkohdellut_koulukotilapset_od…/9109386
Yhteiskunnan tahra? Koulukotien kasvattien vaietut kokemukset - Marjo Laitala & Vesa Puuronen (Vastapaino):
http://vastapaino.fi/kirjat/yhteiskunnan-tahra/
Lastensuojelun satuttama (HS 27.10.2013):
http://www.hs.fi/sunnuntai/a1382760836158
Myös Lokakuun Liike haluaa huomioida Martti Väitön ja hänen kohtalotovereidensa nuoruuden ja tuoda esille, että tällaista ei olisi pitänyt tapahtua ja mitään sen kaltaista ei saisi enää tapahtua lievemmissäkään väkivallan muodoissa.
Martti Vättö on kokenut valtavan suurta kovuutta aikuisten maailmassa teini-ikäisenä jouduttuaan lastensuojelun heitteillejättämäksi sijaishuollon piiriin. Siirto kotonta tapahtui Vätönkin kohdalla hyvin yllättäen ja todella pikkuruisista syistä.
– Äiti oli karjakko. Hän heräsi aamuneljältä lypsylle ja tuli sitten kotiin laittamaan lapsille aamupalaa. Isä oli alkoholisti eikä huolehtinut meistä. Halusin auttaa, jätin koulun kesken ja menin mopolähetiksi autoliikkeeseen. Kouluajoilta oli näpistyksiä: rusina-askeja, Rix-rax-patukoita ja lakupötköjä.
15-vuotiaalle pojalle ei kerrottu sijoituksensa aikana miksi hänet vietiin kodistaan, kun sisarukset saivat jäädä sinne kuitenkin asumaan. Vastaukset hän sai etsiä itse vuosikymmenien jälkeen.
– Tilasin Maakunta-arkistosta itseäni koskevia papereita muutama vuosi sitten. Sosiaalilautakunnan mielestä äiti oli kykenemätön huolehtimaan minusta, mutta samanaikaisesti kaksi nuorempaa sisarusta saivat jäädä kotiin.
– Vuosikymmeniä luulin, että äiti oli allekirjoittanut suostumuksen minun sijoittamisesta. Myöhemmin selvisi, että olivat tavoittaneet jostain isäni. Hän allekirjoitti paperin.
Myös Vättö on siis joutunut lastensuojelun vakavan vainoamisen kohteeksi, jossa on etsitty perhe-elämän ulkopuolinen vanhempi vahventamaan huostaanoton mahdollistuminen. Anastetut karkkipatukat olivat toimintamotiivina sosiaalivirastolla tulevan suunnitteluun vain 15-vuotiaalle Martille.
Fyysinen väkivalta kuritusmuotona kasvattamisessa oli 1960-luvulla nähtävästi todella yleistä jopa sijaishuollossa.
Väitön kertomus on kamalaa luettavaa, joka kuvaa juuri sitä rakenteellista väkivaltaa mihin Suomessa ei ole mitään tukimuotoja saatavilla tälläkään hetkellä. Tukea voi saada lähisuhdeväkivaltaan, työpaikkakiusaamiseen ja koulukiusaamiseen, mutta viranomaiskoneistomme kansaan kohdistamaan väkivaltaan ei ole tukimuotoja tiedossa ja tämän hetken tilanteesta ei suoriteta tarvittavaa tutkimusta, vaikka menneistäkin ajoista on saatu selville Väitönkin kertomana kauhutarinoita.
Heinäseipäällä selkään ja raipaniskuja kymmenittäin
Martti oli 1960-luvulla kolmessa eri koulukodissa.
– Ensimmäinen paikka oli Järvilinnan vastaanottokoti Laukaassa. Sen pääasiallinen tehtävä oli ilmeisesti tutkia tulijan henkiset valmiudet. Aikaa käytettiin paljon erilaisten älykkyystestien tekemiseen. Jälkeenpäin olen papereista huomannut, että olen selviytynyt niistä ihan hyvin.
Seuraavaksi vietiin Kotiniemen koulukotiin Vilppulaan.
– Siellä oli isompia kavereita, jotka halusivat testata uutta tulokasta. Veivät piiput ja tupakat. Keittivät kuumaa kahvia, yksi piti minusta kiinni ja juottivat väkisin. Pelästyin niistä hommista ja karkasin. Oli syksyinen sadesää, enkä pitkälle päässyt. Henkilökunta löysi ladosta.
Karkaamisesta seurasi rangaistus.
– Heinäseipäällä tuli selkään 15 laakia jo paikan päällä. Seuraavana päivänä putkassa 20 raipaniskua.
– Putka oli hirveä paikka. Metallisänkyihin oli punottu ristikko sängyn pohjaksi. Päiväksi otettiin patja pois. Kun raipparangaistus tuli, niin käskettiin makuulle ja sitten alettiin hommiin. Pahimmillaan ne olivat 80 senttiä pitkiä, sormen vahvuisia pihlajakeppejä. Joskus käytettiin kahta keppiä yhtä aikaa.
Monen muun koulukodissa asuneen tavoin Martti Vättö kertoo simputuksesta ja mielivaltaisesta väkivallasta.
Lasten kokema väkivalta ei ollut vain suoraa pahoinpitelemistä, vaan heitä myös asetettiin tuottamaan valtiollemme työtä, joka olisi pitänyt olla tarkoin valvottua ja aikuisten miesten toteuttamaa.
Lastensuojelu kattoi kannattavuuden lapsityövoimalla.
– Talvet olin mettätöissä. Puut kaadettiin pokasahalla. Olin hevosmiehenä ajamassa tukkeja tien varteen umpimetsästä. Aamuisin ei aina tiennyt, mihin joutuu.
Sementtilaatat joille astut voivat olla lapsen verisistä käsistä
Kolmas Martti Vätön sijoituspaikka oli Pernasaaren koulukodin Leppäniemen osasto Laukaassa.
– Kutsuimme sitä rangaistuslaitokseksi. Siellä oli yhden miehen sellit ja muuri ympärillä, alakerrassa pimeässä sementtivalimo. Tein siellä sementtirenkaita ja käytävälaattoja. Puumuottiin kaadettiin sementtiä ja ohut liina silitettiin kädellä tasaisesti päälle. Sormet hikoili verta iltaisin.
Rakkaudettomuus aikuisten maailmassa
Lokakuun Liike on koettanut herättää Suomea havaitsemaan kuinka lapsemme tarvitsevat rakkautta. Mikään tutkimus ei ole osoittanut, että sijaishuollosta olisi todella tukea lapsien henkiselle kehitykselle sosiaalisissa suhteissa kiintymyssuhteidensa rakentamisessa aikuisiällä. Kuinka suuri lovi jää ihmisen tarpeisiin, kun hän jää ilman hellyyttä ja rakkautta? Myös Vättö kertoo:
– Varmaan raskainta oli sellainen läheisyyden puute. Oltiin vähän kuin numeroita. Tukka pois ja porukasta tehtiin samankaltaisia. Jälkeenpäin olen ajatellut, että vähän Auschwitz-meininkiä. Alistamista.
Tutkimusprofessori Matti Rimpelä on havainnut lastensuojelun varsin luontevana liiketoimintana: kysyntä kasvaa, tehtävä on selkeä, valvonta ja laaduntarkkailu puuttuu, kunta palveluiden maksajana on takuuvarma, ja asiakkaat ovat heikkoja. Edelleenkään ei tiedetä, millaisia tuloksia ja vaikutuksia lasten sijoittamisella on.
Myös lasten kuulemisessa tänäpäivänä on havaittu ongelmia. Lastensuojelussa ei välttämättä kontaktoiduta lapsiin ollenkaan lastensuojeluilmoitusten kohdalla tai muutenkaan ja pienen Eerikankin tilanteessa Helsingissä lapsestaan huolissaan ollut äiti leimattiin lastensuojelussa suoraan hulluksi. Eerika kuoli. Lastensuojelun kirjauksiinkaan ei voi luottaa, sillä niistäkin on havaittu, että ne ovat enemmänkin sosiaalivirkailijoiden omaa kuvitelmaa, kuin perheen kohtaamisen kautta tarkkaa hyvän vuorovaikutuksen kautta rakennettua yhteistä tietoa. Vanhempia ei välttämättä tiedoteta vieläkään lapsiensa voinnista sijaishuollossa ja oteta mukaan sijaishuollon toimintaan niin, että työskentely olisi kotiin päin tehtyä ja pyrkimyksenä olisi lasten kotiuttaminen.
Vätönkin kohdalla perhe ei tiennyt miten häntä kohdellaan:
– Eivät he tajunneet silloin omaiset ja vanhemmat. Eivät he tienneet, mihin heidän lapsensa joutuu. Se on ihan varma juttu.
Korvaaminen lapsille jotka ovat kärsineet lastensuojelun virheistä olisi välttämätön pieni pahoittelun muoto Lokakuun Liikkeenkin mielestä, mutta tärkeää olisi ymmärtää, ettei mikään raha todella kykene korvaamaan elämän epäkunnioittamista perus- ja ihmisoikeuksien loukkaamisilla. Raha ei anna tukea väkivallan uhrille ja hänen omaisilleen ja läheisilleen. Raha ei katkaise yhteiskuntamme rakentellisen väkivallan kierrettä. Raha ei hiljennä tai lakaise maton alle väkivallan uhrien tarinaa. Rahalla ei saisi ostaa vaitioloa ja hyväksyntää.
Lokakuun Liikkeen mielestä korvausten lisäksi valtion pitäisi luvata valvoa tarkemmin lastemme oikeuksien toteutumista ja suunnitella kunnollinen tuki lapsiperheillemme kuullen näitä perheitä ja erityisesti lapsia.
Myös Martti Vättö on joutunut havaitsemaan, etteivät ihmiset kykene uskomaan ihmiskunnan raakuuteen. Suomi on markkinoitu niin hyvänä maana, että onnellisemmassa asemassa eläneet eivät voi ymmärtää, millaisessa valheellisessa kuplassa hekin elävät. Tuota luulojen uskomusmaailmaa on vaikea rikkoa, koska sille perustuu monien perusturvan kokemus. Suomen viranomaisten hyvyyteen luottaminen antaa meille perusturvan kokemuksen. Vättö kertoo reaktioista:
– Joskus tulee tuttujen kanssa lapsuus ja nuoruus puheeksi. Sanovat, että minun täytyisi kirjoittaa kirja. Eivät he usko todeksi, mitä minulle koulukodeissa tapahtui.
– Tunnen jonkinlaista katkeruutta, mutta en räjähtävää. Olen kuitenkin sen jälkeen pärjännyt ihan hyvin. Tapahtunut on ollutta ja mennyttä, mutta kyllä korvaus kelpaa, jos sellainen on tullakseen.
Korvauksista on jo puhuttu vuosia, mutta jotenkin päätösvallasta vastaavalla taholla menee päätösten tekemisessä valtavan kauan, eikä edistys sosiaalityössä pääse tästä syystä kehittymään. Odotetaanko tässä, että korvausta odottavat kuolisivat luonnollisen kuoleman ja ei olisi enää heitä, joille korvata? Jos korvaukset olisi jo maksettu, voisimme keskustella jo jostain aivan muusta, vaikkapa siitä, miten väkivaltatyötä tulisi kehittää.
Martti Vättö on yksi koulukotilapsista ja -nuorista, joita on haastateltu Yhteiskunnan tahra? Koulukotien kasvattien vaietut kokemukset -teokseen. Kirjan ovat kirjoittaneet Marjo Laitala ja Vesa Puuronen Oulun yliopistosta.
Koulukoti jätti Marttiin pysyvät jäljet: "Olimme numeroita. Se oli Auschwitz-meininkiä" (YLE 20.8.2016):
http://yle.fi/…/koulukoti_jatti_marttiin_pysyvat_ja…/9106878
Kaltoinkohdellut koulukotilapset odottavat yhä anteeksipyyntöä (YLE 20.8.2016):
http://yle.fi/…/kaltoinkohdellut_koulukotilapset_od…/9109386
Yhteiskunnan tahra? Koulukotien kasvattien vaietut kokemukset - Marjo Laitala & Vesa Puuronen (Vastapaino):
http://vastapaino.fi/kirjat/yhteiskunnan-tahra/
Lastensuojelun satuttama (HS 27.10.2013):
http://www.hs.fi/sunnuntai/a1382760836158
RSS Feed
