En haluaisi lukea enää yhtään Yle:n, Hesarin tai minkään muunkaan median julkaisua, joissa elämäänsä tukea hakevat perheet ja lapset leimataan moniongelmaisiksi.
 
Jokainen, joka on ollut lastensuojelun kanssa tekemisissä, tietää, että kyse ei ole yksin siitä, onko perheellä yksi, kaksi vaiko viisi ongelmaa, vaan siitä, että sosiaalityön nykyiset tarjolla olevat palvelut eivät kykene vastaamaan perheiden tarpeisiin.
 
Viittaan tässä kohdin yhteiskuntatieteiden maisteri Ritva Poikelan väitöskirjaan, joka on luettavissa sähköisesti osoitteessa http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-10-6652-8. Suosittelen lukemaan.
 
Poikela kirjoittaa Tom Arnkillin sanoneen, että käsite moniongelmaisuus tai moniongelmainen asiakas on otettu viranomaisten käyttöön 1970-luvulla. Olisiko siitä jo aika päästää irti?
 
Poikela tarkasteli tutkimuksessaan asiakassuunnitelman ja asiakastyön käytännön välistä suhdetta ja sai tutkimustuloksen, jonka mukaan suunnitelman tavoitteet asetettiin tarjolla olevan palveluvalikon mukaan, ei asiakkaan tarpeen kautta.
 
Kaikissa tapauksissa perheen oma tarve ohitettiin tai sitä ei edes havaittu, jollei ollut olemassa palvelua, joka olisi vastannut tarpeeseen.
 
Työntekijät määrittelivät, jopa perheelle kertomatta, omia tavoitteita työllensä.
 
Esimerkikki perhe Katin perhetyöllä oli työntekijöiden yksin asetettu ja ääneen lausumaton tavoite tarkkailla ja arvioida perhettä, jolloin perheen kanssa yhdessä määritelty tuellinen tarve jäi kokonaan toteutumatta. Sen sijaan perhe koki kuormitusta palvelusta, jonka piti olla tuki.
 
Kahdessa esimerkkiperheessä suunnitelmallinen työskentely kohdistui vain äiteihin, isät sivuutettiin kokonaan. Yhden perheen lapset tulivat vasta pakon eli huostaanoton edessä sosiaalityöntekijän työskentelyn kohteeksi.
 
Palveluja vietäessä perheeseen ilmeni paljon häiriöitä ja uusia palvelumuotoja ei kehitetty työskentelyn aikana lainkaan.
 
Lopputuloksena on se, että hyvistä aikomuksista huolimatta palveluiden toteuttaminen ei tuottanut toivottua helpotusta perhe-elämään. Näennäisestä asiakaskeskeisyydestä huolimatta työ oli viranomaiskeskeistä.
 
Turhaa työtä, turhia neuvotteluja ja turhaa rahan tuhlausta. Ja kaikki tämä moniongelmaisten perheiden vika?
 
Intensiivisestä perhetyöstä on jo hyviä kokemuksia, esimerkiksi Imatralla.
 
Voi olla myös huonoja, en tiedä, tekevätkö kunnat intensiivistä perhetyötä ja pahoin pelkään, että jos ja kun sitä tehdään vanhoilla asenteilla eli tarve määritellään organisaatiosta käsin ja palveluihin ujutetaan salakavalasti työntekijöiden omia tavoitteita, niin mitään hyvää siitä ei seuraa.
 
Intensiivinen, perheen tarpeista käsin tehty perhetyö on taloudellisesti sekä inhimillisesti huomattavasti edullisempaa kuin nykyinen auttamatta jättäminen, näennäinen auttaminen tai perheiden ja lasten sijoittelu pois kodeistaan.

 
Nostetaan vihdoinkin keskusteluun ammattitaito, asenteet ja työn vaikuttavuus. Ja lopetetaan perheiden ja lasten leimaaminen. Perheiden haukkumiseen ei mielestäni ole varaa nykyisellä työnlaadulla.
 
Tiina Liljeberg
sosiaalikasvattaja
yh-äiti
 
 
Muita uusia Lokakuun liikkeen julkaisuja

☞ ​Miten toipua palvelujärjestelmän väkivallasta?
☞ Mielivaltainen oikeusjärjestelmä tuomitsee 4-vuotiaan elinkautiseen rikoksista, jotka hän on toteuttanut vuoden ikäisenä
☞ Vihapuhe ja -käytännöt tutkittava puolueettomasti
☞ Sosiaalihuoltolain henkilökunnan ilmoitusvelvollisuuden esteet
☞ Turkulaisia vanhuksia pahoinpideltiin vuosia- kerro tietosi!
☞ ​Vihapuhe sosiaalityössä
☞ ​Mitä vihapuhe on?
​☞ Muutos on alkanut lastensuojelussa​
☞ Tekorikos vai tekemällä tehty rikosprosessi?​
​☞ Työttömän oikeusturva heikko
☞ Puhejudoa epäkohtien korjaamisen sijaan​
☞ Kantelupäätös mm. Jupiterin asiaan
☞ ​Hyvä Outi Harju-Koskelin  

Olen kirjoittanut jo v 2011 lehtiin tästä aiheesta.  Silloin mielenterveysseuran työntekijä pohti kirjoituksessaan, miksi niin moni poistuu auttamisjärjestelmästämme oman käden kautta. Se kirvoitti minut kirjoittamaan kokemuksestani. Nyt kirjoitan Kuopiossa tapahtuneen perhesurman innoittamana.

Henkilökohtaisesti en suurestikaan ihmettele perhesurmia, vaan omaan kokemukseeni peilaten jotenkin ymmärrän heitä, jotka lopulta valitsevat tämän tien. Tietenkään en voi sanoa, että ymmärrän täysin. Ymmärtäminen ei myöskään ole synonyymi hyväksymiselle. Eikä missään tapauksessa tarkoita, että suunnittelisin itse perhesurmaa (tämä sosiaaliviranomaisille, jotka lukevat tätä ja ymmärtävät joko tahallaan tai tahattomasti asioita väärin ja joilla herää huoli).

Ollessani lastensuojelun asiakas, tavoitin seuraavanlaisia tunteita; turhautuminen, viha, epätoivo, toivottomuus ja yksinäisyys. Sain hyvän kokemuksen siitä, miltä tuntuu, kun oikeastaan kukaan ei aidosti välitä sinusta eikä lapsistasi; ei ainakaan niin paljon, että tuntisit olevasi arvokas ja hyväksytty siitä huolimatta, että olet tuen tarpeessa ja toivoisit lapsillesi jaksavampaa ja iloisempaa äitiä / isää sekä aikuista ihmistä jakamaan kasvatus- ja hoito vastuuta kanssasi. 

Miltä tuntuu, kun apua ei yksinkertaisesti ole tai sitä myönnetään kuukaudeksi tai kahdeksi kerrallaan. Ehkä tuki ei ole alun alkaenkaan riittävä ja kohta oletkin tulevat 10kk:tta ilman tukea. Kunnes on seuraava neuvottelu ja aletaan miettimään alusta, mitä teidän perhe tarvitsee. Käytännössä tarkoittaa uudet ihmiset ja uusi alku. Tämä on hyvin turhauttavaa, voin kertoa.

Miten nöyryyttävää on alkaa vaatimaan apua itselle ja lapsilleen; olla jatkuvasti pyytämässä ja kuunnella kommentteja: ”Joskus pitäisi alkaa jaksamaan!” Vaikka itse tiedät koko ajan, että missään vaiheessa tuki ei ole ollut niin riittävää, että olisit ehtinyt palautua vuosien valvotuista öistä tai stressistä, joka sinut on ajanut uupumukseen. 

Sain hyvän kokemuksen siitä, miten sairastuttavaa on, kun et tule kuulluksi. Miltä tuntuu, kun sinulta kysytään tarpeitasi, mutta niihin ei osata, pystytä tai jopa haluta vastata. 

Miltä tuntuu se toivottomuus, kun alat itsekin uskoa, että todellakin olet niin vaikea tapaus, ettei kukaan pysty sinua auttamaan. 

Pystyn samastumaan niihin vanhempiin, jotka osaavat kertoa tarpeensa, mutta saavatkin kotiinsa ihmiset istumaan sohvalle ja arvioimaan vanhemmuutta. Ihmiset, jotka tulevat samaan lopputulokseen, minkä itse jo tiesit ja kerroit kuukausia sitten, mutta joiden arvioinninkaan jälkeen ette saa mitään tukea. Tai saatte tukea ehkä 4h / kk, kun tarve olisi 4h / vko. Tiedän sosiaalityöntekijöiden jopa sanoneen perheelle, että asiakkuutta ei kuitenkaan voi lopettaa, vaikka he eivät voi myöntää riittävästi tukea, sillä heillä on edelleen huoli.

Koska huolissaan olo on auttanut ketään? Tätä kysyin 90-luvulla, kun olimme kaikki niin huolissamme eräästä perheestä; miten tämä nyt auttaa tätä perhettä? Tai edes meitä työntekijöinä? En muuten ole oppinut sitä vieläkään.


Muistan miten mietin, että koska yksin en jaksa enkä apua saa, muuta kuin huostaanoton ja sijoituksen, niin kumman lapsistani annan sijoitukseen. Yhden kanssa varmasti jaksaisin. Antaisinko hänet, jolla on sairaus, joka vie eniten voimani ja aikani? Toisaalta hänellä on jo ristinsä kannettavanaan. Olisiko reilumpaa luopua hänestä, joka on terve, mutta joka on jäänyt hyvin paljon syrjään veljensä sairauden takia? 

Tällaisten kysymysten ääressä olin. 

Jälkeenpäin ajateltuna olen ollut oikeastaan aika helppo asiakas lastensuojelussa. Olin yrittäjä, minulla ei ollut päihde- eikä mt-ongelmaa eikä lapsilla ollut ongelmia, joihin olisi pitänyt ”varhain puuttua”. Olisin lähinnä tarvinnut tukea lasten harrastuksissa mukana olemiseen, koska kummatkin olivat niin pieniä, että tarvitsivat aikuista matkoihin ja toisen lapsen kanssa harrastuksessa täytyi olla paikalla koko ajan. 

Hain apua, koska en pystynyt käymään töissä edes osa-aikaisesti koulujen lomien aikana. Vaikka yhteiskunnassamme on tapana jättää terveet eka-tokaluokkalaiset yksin pitkiksi päiviksi, erityislapsia ei voi jättää. 
Koin, että minulla oli vastuuta liikaa ja olin kovin yksin kaiken kanssa. 

Kaiken lisäksi sairastuin itse ensin välilevyn pullistumaan, keliakiaan ja lopuksi keuhkokuumeeseen, josta en meinannut toipua. 

Lasten isä ei ollut mitenkään lasten arjessa mukana, kroonisesti sairaan lapsen hoito on vaativa tehtävä kahdellekin aikuiselle ja toinen lapsista jäi koko ajan vähemmälle huomiolle. 

Lasten ollessa isällään 2krt / kk, saatoin pitää puhelimen kiinni öisinkin ja nukkua kokonaisen yön.

 Sosiaalityöntekijä piti negatiivisena ja epäilyttävänä asiana sitä, että luotin isään ja toivoin hänen ottavan vastuuta enemmän yhteisistä lapsistamme. Sosiaalityöntekijän kirjaus asiantuntijaryhmälle meni jokseenkin näin; ”Juttelin isälle, että onko hänelle itselle tullut mieleen, että äiti olisi mustasukkainen isän uudesta puolisosta, koska äiti niin kovasti haluaa, että ainoastaan isä hoitaisi lasta.” Eikä siis lastenkoti tai sijaisperhe, jota minulle oli markkinoitu parin vuoden ajan. Minusta jo tämä yksi kirjaus kertoo aika paljon suomalaisen lastensuojelu- ja sosiaalityön tasosta. 

Kuvailisin kokemustani lastensuojelun asiakkaana, että tuntui kuin olisin mennyt autokorjaamolle ostamaan ruokaa emmekä puhuisi samaa kieltä! 

 Tunsin lastensuojelun asiakkaana olevani yksinkertaisesti väärässä paikassa! 

Paikassa, jossa ei ollut tarjota työssä käyvälle yksinhuoltajalle, jolla on ympäri vuorokauden erityishoitoa vaativa lapsi, mitään tukea. Paitsi lasten lähettäminen kotoa pois; joko tukiperheeseen tai sijoitukseen, koska sijaisperhe on kuulemma pitkäaikaisin tuki.

Tukea hakiessani meni viimeisetkin voimat, kuten kirjoitin edellisessä blogissani. Väsynyt ihminen ei mielestäni tarvitse jatkuvasti uusia ihmisiä, uusia tukia eikä neuvotteluja elämäänsä, vaan pitkäjänteistä työskentelyä, samojen ihmisten kanssa, jotka pystyvät vastaamaan yksilöllisesti perheen tarpeisiin. Lastensuojelulain mukaisesti.


Olisiko aika tarkastella työntekijöiden ammattitaitoa? 

Jos lastensuojelu on väärä paikka lapsiperheen saada apua, jota en siis saanut mistään muualtakaan, monista yrityksistäni huolimatta, niin MISTÄ PERHE SAA APUA??  Missä on vika?? Vuosia on annettu ymmärtää, että perheissä on vika. Ongelmat ovat niin suuria, perheet ovat moniongelmaisia ja lapset oireilevat niin pahasti. 

No, meillä ei ollut tällisestä kyse. Ajattelin alkuun, että ongelma on juuri siinä. Olin yrittäjä, kahden lapsen yh-äiti, jolla oli työ eikä päihde- tai mielenterveysongelmaa. Olin erilainen lastensuojelun asiakas. SE on ongelma, ajattelin. 

Mutta systeemi kyllä varmistaa, että koska riittävän varhaista tukea ei ole, niin sillä saadaan ongelmia aikaiseksi. Auttamisjärjestelmämme tuntui täysin turhalta.

Olen saanut seurata hyvin läheltä lastensuojelun asiakkuuksia, joissa mietin, että pitäisikö tässä tuulettaa, koska lastensuojelussa tehdään ongelma asioista, jotka mielestäni ovat aivan normaalia elämää.

Lastensuojelussa ei koskaan rauhoiteta vanhempia. Päinvastoin. Siellä aivan tavallisista asioista tehdään niin suuria, että en ihmettele, että heikoilla oleva ihminen lopulta murtuu.  

 Onko se hieno asia, että murrosikäisen käytöstä aletaan patologisoida ja siitä halutaan tehdä vastentahtoista tutkimusjaksoa sekä huostaanottoa vaativa asia? Ennen sairaalahoitoon pääsivät vain lapset, jotka olivat todella psyykkisesti sairaita eikä usein silloinkaan. 

Että lapsia, joilla on hyvä koti ja välittävät vanhemmat, halutaan väen väkisin sijoittaa, valtion piikkiin? Koskahan valtio (kuka hän onkaan), ymmärtää, että sosiaalityöntekijät ovat vuosia käyttäneet hyväkseen mahdollisuutta sijoittaa lapset valtion rahoilla? Tätä on jatkunut niin kauan, että vuosiin ei ole tarvinnut pohtia työn sisältöä mitenkään. Aina kun oma osaaminen loppuu, on mahdollisuus lähettää lapset pois omalta vastuulta. Ja syyttää tietenkin perhettä.

Kuopion tapauksesta nousee mieleen seuraavia kysymyksiä:

Riittääkö, että sosiaalityöntekijä KÄVI perheessä? Mitä hän teki siellä? Miten auttoi äitiä? Kuinka usein perheessä käytiin; tekemässä mitä?

Miksei meillä ole viikonloppuna perhetyötä? Itse muistan, että viikonloput ja pyhät olivat niitä pahimpia aikoja. 

Harvassa paikassa perhetyötä tehdään iltaisin! 

Jos perheessä joku sairaana, ei saa perhetyötä. Silloin äiti on pahimmillaan usean alle kouluikäisen lapsen kanssa yksin päivät sisällä. Tai vaihtoehtoisesti jättää sairaan lapsen yksin kotiin ja lähtee muiden lasten kanssa ulos. Tai pahimmassa tapauksessa lapset ovat keskenään, jos äiti on sairas. Tästäkin on kokemusta.

Onko niin vaikeaa muuttaa vähän nopeammin saatavalla olevia palveluja vastaamaan perheiden tarpeita?

Jälleen nostan esille Neljä Astetta Oy:n kehittämän mallin; intensiivisessä perhetyössä perhe saattaa saada 15 tuntia / kk (voi olla enemmänkin) intensiivistä perhetyötä + vertaistukiryhmät päälle, 15 kuukauden ajan! Sama työntekijä on koko ajan. Työtä tehdään pääsääntöisesti iltaisin sekä myös viikonloppuisin.

Päivystävä puhelin on käytössä 24h. Ja kuvitelkaa; ilman pelkoa, että soittajasta tehdään lastensuojeluilmoitus! Koska nyt asiakas on tekemissä ihmisten kanssa, jotka tietävät, mitä tekevät ja miten auttaa vanhempia heidän työssään. Tämä jos mikä on voimavara vanhemmille, rauhoittavaa ja eheyttävää koko perheelle! 

Onko aivan mahdoton asia kehittää ns kasvatuskumppanuus ja oheisvanhemmuus mallia valtakunnallisesti, ottaa oppia sieltä, missä kokemusta on toimivasta työstä ja josta asiakkaat antavat hyvää palautetta?

Kumpia pitäisi kuunnella nyt enemmän; sosiaalityöntekijöitä vai asiakkaita sen suhteen, mikä on perheiden tarve ja millaiset palvelut auttaisivat parhaiten?

Voisiko ammattikorkeakouluja kehottaa päivittämään sosionomien koulutus ajan tasalle sekä päivittää kentällä työskentelevien koulutus?

Voisiko sosiaalitoimistoihin palkata muun alan osaajia, vaikkapa perhetyöhönkin, jolloin saataisiin erilaista osaamista ja tukea perheille. Kuten psykiatrisia sairaanhoitajia?

Voisiko työ ylipäätään olla monimuotoista? Neljä Asteessa yksi työntekijä pystyy tukemaan vanhempaa ja tekemään Mes-työskentelyä, auttamaan kotitöissä ja lasten kuljetuksissa hoitoihin tai harrastuksiin (he muuten saavat kuljettaa omalla autolla lapsia) sekä työskentelemään koko perheen kanssa yhteisesti? Voisiko perheille tarjota kotiapua ilman lastensuojelun asiakkuutta tai Neljä Asteen kehittämää perhetyötä (joka ei siis ole sitä, mitä suurin osa kunnista tällä hetkellä tarjoaa eli arviointi ja ”käymistä” perheessä, ilman että siellä tehdään mitään) erilaisilla intensiteeteillä.

Kaupungissamme ei ollut kuuteen vuoteen diabeteksen hoitoa osaavaa perhetyöntekijää. Kerroin kantelussani, että minulle tarjottiin toistuvasti avuksi ihmistä, jolla ei ollut asianmukaista osaamista ja että jos jätän lapseni sellaisen ihmisen käsiin, mielestäni se on heitteille jättö, toisin kuin sosiaalityöntekijä tulkitsemaa kontrollin halua. Nyt tuli sosiaalitoimelle kiire palkata osaava ihminen. Ennen kuin he antoivat vastineen eduskunnan oikeusasiamiehen selvityspyyntöön, he usuttivat kiireestä uuden työntekijän meille. Näin sosiaalitoimen vastineessa luki: ”Perheessä käy diabeteksen hoidon osaava työntekijä.” Hän oli käynyt kerran. Työntekijä itse sanoi, että hän ihmettelikin, miksi häntä hoputettiin tulemaan meille niin kiireellä, hyvä että ehti aloittaa työt. No siksi, että sosiaalityöntekijöiden piti antaa vastine mahdollisimman nopeasti ja vastauksessa piti näkyä, että saan asianmukaista tukea. 

Onko tämä asiakkaalle paras tapa ja lapsen etu, sen voi jokainen itse päättää, mutta näin toimitaan monessa muussakin tilanteessa ja tapauksessa. En ole yksittäistapaus. Näin saadaan huostaanottoja menemään läpi sekä kanteluista suurimmat kärjet katkaistua.

Kuka tarkistaa, montako kertaa työntekijä on oikeasti käynyt? Ei kukaan.

Kukaan tuskin tarkistaa, jos Kuopion sosiaalitoimesta kerrotaan, että perhe on saanut riittävästi avohuollon tukia, että mitä se ”riittävästi” pitää sisällään. Kukaan ei tarkista tai ketään ei kiinnosta edes se, mitä ovat nämä ”avohuollon tuet”, millainen on niiden laatu ja sisältö, miten äiti tuen koki, tuliko hän kuulluksi, tiesikö hän, mitä hän tarvitsi ja ellei, niin kartoittiko kukaan sitä hänen kanssaan? Mitä tarkoittaa ”käyminen” perheessä.  Auttaako ”käyminen” yhtään sen enempää kuin huolissaan olo?
Perheiden tarve ja sosiaalityöntekijöiden käsitys riittävästä tuesta ovat hyvin kaukana toisistaan. Kun ammattilaisena pidetty ihminen, eli sosiaalityöntekijä kirjoittaa huostaanotto päätökseen, että ”kaikkea on jo kokeiltu, on viimeisen vaihtoehdon aika eli tehdään huostaanotto”. Siihen luotetaan täysin, että perheen eteen on todellakin tehty kaikki mahdollinen ja että työn laatu on asiallista ja toimivaa.


Huostaanotto ennaltaehkäisevänä työnä

Puhutaan paljon ennaltaehkäisevästä työstä. Henkilökohtaisesti pelkään, että uuden perhesurman myötä ennaltaehkäisevä tuki ymmärretään lastensuojelussa yhä varhaisemmin tehtynä huostaanottona. Että se motivoi työntekijöitä entistä kiivaammin keksimään huostaanotolle perusteita ja tekemään normaaleista elämän ilmiöistä ongelmia, jotta huostaanotto saadaan tehtyä. Nimittäin tätä tehdään jo nyt.

Kun työntekijöillä ei ole osaamista tukea vanhempia, he näkevät ainoana vaihtoehtona sijoituksen. Esimerkkinä: perhetyöntekijät raportoivat sosiaalityöntekijälle, että ”äidillä ei ole voimavaroja”. Sosiaalityöntekijä huolestuu perhetyöntekijöiden kertomasta ja tekee kiireellisen sijoituksen. Nyt he ovat puuttuneet mielestään riittävän varhain ja ennaltaehkäisevästi tilanteeseen. Miksei kenellekään tule mieleen, että onko perhetyöntekijöillä riittävästi ammattitaitoa tukea erilaisissa tilanteissa olevia vanhempia? 

Vai onko perhetyöntekijöiden perimmäinen tarkoitus käydä arvioimassa perhettä, kipittää kertomaan näkemästään sossulle ja saada pian lapset lähetettyä pois kotoa? Tarvitaanko tähän 3.5 vuoden ammattikorkeakoulu tutkintoa? Luulisi lyhyemmänkin koulutuksen riittävän tämän tasoiseen työhön. Työntekijät voivat huokaista helpotuksesta; tulipahan taas puututtua riittävän varhain. Varmasti ennaltaehkäistiin vaikka ja mitä!

Vanhemmilla, sijoitetuilla lapsilla ja sukulaisilla sen sijaan pahoinvointi kasvaa, koska kaikki tietävät, että näin asian ei olisi kuulunut mennä. Alkaa pitkä ja raskas valitusprosessi, joka vie kaikilta aikaa, rahaa sekä resursseja. Aina löytyy niitä, joiden mielestä nykyinen työtapa on ihan hyvä. Miksi perheiden pitäisi saada kotiapua? Mitä vanhemmat sitten tekevät, jos heillä käy kodinhoitaja? Miksi pitäisi auttaa; kontrolli kuulostaa paremmalta. Miksi on pitänyt hankkia lapsia, kun et pärjää? 

Toivoisin, että vihdoinkin hekin osallistuisivat keskusteluun, joilla on ymmärrystä ihmisen hyvinvoinnista ja tarpeista. Miksi alkoholisteja autetaan ja koitetaan kerta toisensa jälkeen saada kuiville ja elämän syrjään kiinni? Siksi, että loppupeleissä se tulee edullisemmaksi yhteiskunnalle. Sitä paitsi se on myös inhimillisempää, vaikka se tuskin on syy auttamiselle. Tässä yhteiskunnassa.


Raha & Talous:

TALOUS I: Lastensuojelu työllistää paljon enemmän kuin poliisi
TALOUS II: Lastensuojelujärjestöt bisneksen syrjässä
TALOUS III: Vanhemmuudenarviointi kasvavana bisneksenä
TALOUS IV: Huostia tukenut lastensuojelukerroin poistuu pian 
TALOUS V: Uushuutolaisuusverkostoissa "piiri suuri pyörii"
 
Muita perhesurma aiheeseen liittyviä artikkeleja:

Perhesurmahysteria: Sosiaalityöntekijä epäili Tiina-äitiä perhesurmaajaksiHoitajat surmaavat aikuisia kolme kertaa todennäköisemmin kuin nämä omia lapsiaan 
Murhatun Eerikan tarina: ”Kertokaa, kenen on vastuu.”
HS:n mielipidepalstalle tunkua ”kiitollisista asiakkaista ja omaisista” – poikkeuksellisesti nimimerkillä
SSRI-HILJAISET SIVUOIREET

Nostoja:

Lastensuojeluilmoitus unikkokuosista: "Epäilyttävä roolimalli!"
Mitäpä, jos sisäministerimme sijoitettaisiin kiireellisesti salaiseen paikkaan?
Huoli julkisuuskuvasta
Lisää kontrollia:”Kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan!”
Anu Suomelan kirje: "Onko Suomi oikeusvaltio?"
Leeni Ikonen: Kuka laatisi tunnekylmän lastensuojelijan tunnistamisohjeet?

Historian lehtien havinaa

Mielenkiinnolla luin kannanoton, jonka Lapsiasiavaltuutetun toimiston lakimies Merike Helander oli kirjoittanut lasten kuvaamisesta ja kuvien julkaisemisesta sosiaalisessa mediassa. Kannanotto sisälsi syytöksen vanhempia kohtaan. Helanderia komppasi Lastensuojelun keskusliiton Hanna Heinonen.

Vaan mihin zoomaa Heinosen oma kamera? Heinonen mieltää toimenpiteen protestiksi siitä, että vanhemmat ovat henkilökohtaisesti kokeneet saaneensa huonoa kohtelua.

Näiden kahden naisen -- kenties äiti-ihmisen -- linssit eivät tarkennu siihen, että ensisijaisesti kyseessä ovat lasten oikeudet ja niiden puolustaminen. Oikeus omaan kotiin, oikeus molempiin vanhempiin, oikeus sisaruksiin. Oikeus koskemattomuuteen ja kuulluksi tulemiseen.

Kyse on myös vanhempien velvollisuudesta ja oikeudesta pitää lastensa puolia niillä keinoin, mitkä meillä on käytössämme nykysysteemissä.

Asiantuntijoiden kamerat pitäisi kohdentaa siihen tosiasiaan, että Suomessa sosiaaliviranomaiset voivat käyttää rajatonta harkintavaltaansa hakiessaan lapsia omasta kodistaan, poliisin avustuksella, ilman minkäänlaista oikeuden päätöstä.

Helander kohdisti syyttävän sormensa suoraan Ouluun; kirjoituksestahan voi hyvin tunnistaa, että hän mitä todennäköisimmin tarkoitti perhe K:n toimineen ”raivopäissään” väärin.

Henkilökohtaisesti ihailen perhe K:n vanhempien rauhallisuutta. Silloin ja nyt. Alusta asti mielivaltainen huostaanotto jatkuu edelleen. Jollekin perheelle jossain maksetaan siitä, että kaksi perhe K:n lasta on riistetty pois kodistaan ja yhteydenpito rajoitettu minimiin. Vanhemmat ovat saaneet viisi puhelinsoittoa heinäkuun jälkeen. Sisarusten, muiden sukulaisten ja ystävien kanssa ei ole mitään yhteydenpitoa. Tavata he eivät saa.

Äiti kysyy pojilta: ”Onko teillä hyvä olla siellä?” Vastaukseksi hän saa: ”Ei ole.” 

Pikku sisarukset sanovat: ”Veljet ovat vankilassa.” 

Paitsi että vangeillakin on enemmän oikeuksia.


Vanhempien dokumentit vs. viranomaisdokumentit 


Mietin edelleen päivittäin, miten on mahdollista, että lapset voidaan viedä kokonaan vanhemmilta, jotka minun mittapuuni mukaan ovat täysin tavallisia äitejä ja isiä. 

Kuinka ihmeessä tahot, jotka on palkattu ajamaan lasten oikeuksia ja etuja, kirjoittavat artikkeleita, joissa he keskittyvät syyttämään vanhempia yhteiskuntamme oikeusturvaongelmien sijaan?

Miksi he haluavat antaa ihmisten ymmärtää, että tulevaisuudessa lapsille itselleen suurin ongelma ovat vanhempien julkaisemat kuvat somessa eivätkä suinkaan viranomaiset, jotka rikkovat koko lapsuuden, ihmissuhteet ja perusturvallisuuden? Viranomaiset, jotka väkisin kirjoittavat lastensuojelu- ja huostaanottohistorian lapsille, jotka voisivat asua kotonaan.

Mitenkähän nämä kaksi naista kuvittelevat sosiaaliviranomaisten käsikirjoitusten vaikuttavan lasten elämään tulevaisuudessa? 

Kumpikohan vaikuttaa enemmän; kuvat somessa vai viranomaisten salassa pidettävät kirjaukset, joissa ei välttämättä ole totuuden häivääkään?

Onkohan kirjoitusten takana kuvaamisen ja kuvien julkaisemisen ajaminen rangaistavaksi teoksi? Milloinkahan lehti-, radio- tai tv-haastattelun antaminen aiheesta koetaan lapsen edun vastaiseksi? Milloin kirjan tai blogin kirjoittaminen tai se, että näytät omia asiakirjojasi ulkopuoliselle taholle? Onko se syy vieroittaa lapset vanhemmistaan?

Asuisivatko lapset mieluimmin omien vanhempiensa kanssa, omassa kodissaan ja eläisivät omaa elämäänsä sen sijaan, että elävät viranomaisen heille lavastamassa elämässä, tuiki tuntemattomien ihmisten keskellä? 


Jääviydestä

Olen ihmetellyt, kuinka on mahdollista, että kukaan ei edelleenkään puutu näihin viranomaisvieraannuttamisiin eikä ryhdy tutkimaan kadonneiden lasten kohtaloa. 

Sijaisperheessä käy vain sijoittava sosiaalityöntekijä. Eikö hän ole täysin jäävi valvomaan lasten oikeuksia? Miksei esimerkiksi perhe K:n pojilla ole neutraalia tukihenkilöä, tai vielä parempi: poikien itse nimeämää ihmistä, jota he saisivat tavata ilman sosiaaliviranomaista ja sijaisperheen vanhempia? 

(Omassa tapauksessanihan lasteni ääni ja perheterapeuttini oli sosiaalityöntekijämme mukaan jäävi osallistumaan asiantuntijaryhmän kokoukseen. Sosiaalitoimen johtaja ei suostunut yhteiseen neuvotteluun, koska ”eihän tämä ole mikään perheterapiaistunto”.)

Miten sosiaalitoimisto ja vieras perhe voi omia jonkun lapset, kuten perhe K:n pojat on omittu? Se on pelottavaa ja järjetöntä.

Minulla on edelleen kymmeniä kysymyksiä, joihin en saa vastauksia. Sanomattakin henkilökohtainen mielipiteeni on selvä. Uskon poikien olevan kiitollisia siitä, että vanhemmat ovat tehneet kaikkensa saadakseen lapsensa takaisin kotiin. Heillä on hyvät tukijoukot ajamassa todellista lapsen etua. Valitettavasti muita viranomaisia ja ihmisiä ei tarvitse kuulla, senkin olemme jo oppineet käytännön lastensuojelukoulutuksessa.

"Koska lapsen edun on oltava kaikissa lasta koskevissa toimenpiteissä etusijalla, on perusoikeuksien / ihmisoikeuksien käyttöä säänteleviä lakeja tulkittava siten, että perusoikeuksien rajoitukset ovat lapsen kannalta mahdollisimman vähäisiä. Lapsen kannalta positiivisia tunnusmerkkejä ovat hyvät ja lämpimät ihmissuhteet, rakkauden ja kiintymyksen saaminen ja oikeus tunteiden osoittamiseen, hyvä hoito ja huolenpito, oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen sekä fyysisen ja henkisen itsemäärämisoikeuden loukkaamattomuuteen, oikeus molempiin vanhempiin sekä oikeus yhteydenpitoon paitsi vanhempiinsa myös hänen läheisiin ja tärkeisiin muihin ihmisiin, sisaruksiin, isovanhempiin ja sukulaisiin. Edelleen lapsen tarpeiden mukaisen koulutuksen järjestäminen, harrastukset ja taloudellinen turvallisuus on varmasti lapsen edun mukaista." (Tapio Räty: Lastensuojelulaki, käytäntö ja soveltaminen. s 14-15.)


Dokumentit avaavat historiaamme

Poikia ei voi loputtomiin pitää eristettynä. Joku päivä he alkavat kirjoittaa itse tarinaansa. Vaativat kenties päitä pölkylle saamastaan kohtelusta. Ne päät tuskin ovat äidin ja isän.

Olin eräässä kansainvälisessä konferenssissa, jossa näytettiin kehitysvammaisten lasten hoitoa 60-luvun Hollannissa. Videot olivat kaikessa hyväntahtoisuudessaan ja koomisuudessaankin surullista katsottavaa. Lapsia kohdeltiin etäisesti. He olivat kuin eläimiä. Vanhemmat oli jätetty omien lastensa hoidon ulkopuolelle. 

Näytettiin esimerkiksi kuva, jossa vanhemmat jättivät lapsensa virkapukuiselle hoitajalle, joka otti lapsen hymyilemättä ja vei hänet pois. Vanhemmat jäivät seisomaan tyhjä katse silmissään, tyhjin käsin. Nyt kehitysvammaisten lasten hoidossa on menty paljon eteenpäin, vaikkakin parantamisen varaa on yhä.

Siinä istuessani ajattelin kiitollisena vanhempia, jotka ovat kuvanneet 2000-luvulla viranomaisten toimintaa, jota myös lastensuojeluksi kutsutaan. On hienoa ja samalla myös surullista, että meillä on materiaalia, jota voimme näyttää 50 vuoden päästä jossakin kansainvälisessä konferenssissa: 

Tällaista oli lastensuojelu vuonna 2014 Suomessa. Poliisit hakivat sosiaaliviranomaisten toimeksiannosta lapsia kotoaan, jossa vanhemmat ja sisarukset istuivat rauhassa sohvalla. Kukaan ei ollut päihteissä, ei riidellyt eikä ollut muutoin vaaraksi itselleen tai muille. Kukaan ei ollut tehnyt mitään rikollista. Isä kulki kameran kanssa keräten todistusaineistoa siitä, miten tavallisiin suomalaisiin koteihin tehtiin tällaisia rynnäköitä. 

Harmittelen, ettei ystäväni kuvannut tilannetta, jossa hänen 11-vuotiasta lastaan haki kuusi poliisia ja viisi sosiaalityöntekijää. Poliisit odottivat sairaalan käytävällä kaksi tuntia eikä äiti saanut koskaan perusteluja, miksi näin toimittiin. Tässäkään tapauksessa äiti tai poika eivät olleet rikollisia eivätkä vaaraksi itselleen tai muille. Lääkäri totesi, että lapsella on kaikki hyvin, mutta viisi sosiaalityöntekijää eivät luovuttaneet. 

Tässä vaiheessa viimeistään pitäisi sosiaaliviranomaisen harkintavallan päättyä. Mutta kun ei pääty. Tämän perheen lapset ovat nyt onnellisesti kotona ja viranomaisten tekoset ovat tutkinnan alla.

On hyvä, että meillä on jättää edes vähän todistusaineistoa jälkipolville tästä ajasta. Siitä, kuinka lapsia vietiin ja vieraannutettiin perheestään ̶ ja kuinka puolestaan toiselle perheelle tai laitokselle maksettiin suuria summia vastentahtoisista sijoituksista. 

Samaan aikaan yhteiskuntamme taloudellinen tilanne oli heikko, mutta varaa ei ollut edullisempaan ja inhimillisempään perheiden tukemiseen. 

Sosiaalityöntekijöistä lähtöisin oleviin viranomaisrynnäköihin ja pois lähettämisen kulttuuriin Suomessa oli varaa. Kukaan ei kysellyt lasten perään, saati yhteisten verorahojen perään.

Nähtäväksi jää, mistä löytyy rahat jälkien korjaamiseen.

Ajattelen Leeni Ikosen tavoin, että tämä on hyvin merkittävä ajanjakso historiankirjoituksessamme. Ajanjakso, joka muistetaan lapsi- ja perhevastaisen politiikan ja toiminnan aikakautena. Ajanjakso, jota kannattaa kuvata ja kirjoittaa. 

"Martti korosti usein sitä, että myös hyvän nimissä voidaan saada paljon aikaan pahaa. Hänen mielestään vaarallisinta on naamioituva paha, etenkin paha, joka kuvittelee itsensä hyväksi. Siksi hänen mielestään on aina syytä olla varuillaan, jos yksilöt ja yhteisöt uskovat olevansa pelkästään hyviä ja tietävänsä, mikä on toiselle parhaaksi. Tällä tavalla ovat syntyneet historian suurimmat julmuudet, niin poliittiset, uskonnolliset kuin psykologisetkin." 

(Heikki Tervonen: Martti Lindqvist ̶ matkalaukkuettikko.)

Lue myös Heli Hämäläisen kirjoittama loistava vastine Helanderille: 


"Ano ennen kuin tarvitset"

Ajatuksia on herättänyt myös Rautavaaran tragediaan liittyvä keskustelu. Lähinnä asiantuntijoiden viikon vinkit, joita he antavat tapaukseen liittyen pienten lasten vanhemmille: Apua ja tukea kannattaa hakea myös vähäpätöisiltä tuntuviin pulmiin, Kalland muistuttaa. 

Nykyään on iso haaste saada vanhemmat tajuamaan, että yksin ei tarvitse olla, jatkaa Helsingin kaupungin Lapsiperheiden kotipalvelun vastaava ohjaaja Aija Iwendorff.

Oma neuvoni on:

Jos haluat apua saada, lähde taistelemaan jo ennen kuin tiedät, että olet raskaana. Tai jos sinulla on jo lapsia, lähde liikkeelle heti ̶ ennen kuin tarvitset mitään! 

Nimittäin kokemukseeni pohjaten voin omasta ja monien muiden puolesta sanoa, että vaikka tällaisten neuvojen perään luetellaan ritirimpsu paikkoja, joista apua voi hakea, niin käytännössä avun saaminen on erittäin hankalaa. Etenkin, jos sinulla on erityislapsi tai kouluikäiset lapset, et ole päihde- tai mielenterveysongelmainen etkä tyypillinen lastensuojelun asiakas (heidäthän laitetaan tietynlaiseen kategoriaan). 


Vaan kuinka anovaa autetaan?

Monelle käy kuten itselleni: Lähdin hakemaan tukea mielestäni melko ”pieniin pulmiin”. Auttavien tahojen kanssa yhteistyössä pienet pulmat kylläkin saatiin parissa vuodessa paisumaan ihan kiitettävästi. 

Minua autettiin lopettamaan yritykseni, jäämään työttömäksi ja menettämään lähestulkoon mielenterveyteni ja lapseni. Johtava sosiaalityöntekijä antoi yhteystiedot ja neuvon hakea EU:n ruoka-apua. 

Kun parin vuoden taistelun jälkeen vihdoin löydettiin sopiva tukimuoto, sitä ei raaskittu myöntää muutamaa kuukautta pidempään. Ei ollut kannattavaa myöntää paria tuntia viikossa tukea, joka olisi auttanut erittäin hyvin perhettämme raskaimpien vuosien läpi. Ei kuulemma ollut varaa. Mutta sijoitukseen olisi ollut tämänkin päätöksen jälkeen rahaa. 

Kun sitten toisen kerran sain kinutuksi palvelun, joka auttoi vieläkin paremmin, sitä myönnettiin minimimäärä, ja palvelu lopetettiin ennen kuin se oikeastaan pääsi alkuunkaan. Työntekijä ei ehtinyt luoda luottamuksellista suhdetta lapsiini, mutta itse äitinä sain tästä perhetyöstä valtavasti voimia. 

Vaikka olisin itse maksanut osan tästä palvelusta, sitä ei kuulemma ollut mahdollista jatkaa. Perusteluita ei oikeastaan kuulunut. Olisi haluttu järjestää neuvottelu uuden tahon kanssa. Meidät olisi kirjaimellisesti haluttu heittää kuin pallo uudelle pesälle. Sosiaalityöntekijää lainatakseni: 

” X:n kuuluu ottaa teistä nyt koppi.” 

Pallottelua ̶ sitähän avun myöntäminen on. 

Paikasta toiseen, ihmisiltä toisille.

Henkilökohtaista kokemustani on vaikea pukea sanoiksi. Olen uskaltanut olla tarvitseva ja heikko. Olen pyytänyt apua. Olen vaatinut apua. Olen taistellut asianajan kanssa lainmukaista apua perheelleni. 

Sain jopa idean perustaa paikkakunnallemme Aikapankin, jotta ihmiset voisivat verkostoitua ja olisi mahdollisuus saada tukea arkeensa ilman rahaa. Olen kysellyt järjestöistä ja kirkosta tukea. ”Ei, valitettavasti juuri teidän perheellemme meillä ei ole tarjota mitään. Mutta ota yhteyttä...” ja sitten auttavien tahojen ritirimpsu. 

Pelastusarmeijasta en vielä ole hakenut apua, mutta voin suositella sitä ihmisille lämpöisesti oman lyhyehkön työkokemukseni perusteella.

Viranomaiset ahersivat kovasti, mutta se tuntui lähinnä rahan, resurssien ja ajan haaskaukselta. Vuosien saatossa on ollut jos jonkinnäköistä palaveria ja kymmeniä uusia ihmisiä. 

Muistan erittäin hyvin, millainen tunne valtaa ihmisen, jonka yläpuolella tehdään kovasti jotain, mutta mitenkään se ei näy ruohonjuuritasolla. Niin voi käydä, kun asiakasta itseään ei kuulla tai hänet suljetaan omien asioidensa ulkopuolelle. Tai yksinkertaisesti tarve ja tarjonta eivät kohtaa. 

Valmistaudu siis taistelemaan lastesi puolesta, taistelemaan oikeuksistanne. Varaa sen verran voimia, että jaksat varmasti taistella! Varaudu arvosteluun, arviointiin ja kritisointiin. Valmistaudu tulemaan leimatuksi ja lastensuojelun asiakkaaksi sekä menettämään lapsesi. 


Laadukkaan sosiaalityön pohja: koulutus ja kokemus

Sain postia äidiltä, joka lähti hakemaan apua vauvan unettomiin öihin. Tavallinen, mutta väsynyt ja tukea tarvitseva äiti arvioitiin vuorovaikutushäiriöiseksi, jolta elämän hallintakin oli hukassa. Myöhemmin lääkäri totesi vauvalla fyysistä vaivaa. Kyse ei siis ollut äidin vuorovaikutustaidoista tai elämän hallinnasta, vaan auttajien työ- ja ajattelutavasta. Myös tietämättömyydestä. Iso pyörä pyörähtää käyntiin hyvin helposti, ja sitä on vaikea pysäyttää. 

Näin voi käydä, kun saat ”tueksesi” ihmiset, joiden koulutus ei sisällä riittävästi tietoa vuorovaikutuksesta, lapsen kehityksestä eikä vanhemmuuden tukemisesta. 

Voit saada tueksesi nuoren, vastavalmistuneen ja lapsettoman sosionomin, joka on saanut Huoli puheeksi -koulutuksen. Siinä työntekijä ohjataan ”kaatamaan” omat tunteensa eli huolensa asiakkaan niskaan, ja asiakkaan tulee helpottaa työntekijän huolta. Työntekijän, joka saattaa tehdä perheestäsi varmuuden vuoksi- lastensuojeluilmoituksen. 

En tiedä, sisältyykö missään amk:ssa sosionomien koulutukseen riittävästi nykyaikaista ja käytännönläheistä perhetyön koulutusta. Ei ainakaan heidän mukaansa, jotka ovat vastikään valmistuneet tai valmistumassa. Hankkeiden ja työharjoittelun kautta taitaa tulla suurin oppi, ja itse kirjoista opiskellen. 

Vastuu on siis opiskelijalla itsellään; mitään valtakunnallista ohjeistusta tai koulutusta ei ole. Paitsi siis Huoli puheeksi -koulutus, joka sisältää varhaisen puuttumisen (tai kuten me kutsumme: harhaisen puuttumisen).

Perheiden kokemukset saadusta avusta ja sen laadusta ovat aika hyvä työssä onnistumisen mittari. Pelkkä koulutus tai huolista puhuminen ei ole ammattitaidon tae eikä usein auta tukea tarvitsevaa perhettä millään lailla.

Ymmärtävätköhän työnantajat tämän? Kouluttavatko he työntekijänsä, jotta työ on aidosti lapsen ja perheen parhaaksi? Sosionomin koulutus on niin laaja, että mitään kovin syvällisiä taitoja minkään suhteen emme tule saamaan. 

Olen sitä mieltä, että huostaanottoja tekevällä sosiaalityöntekijällä olisi hyvä olla parin vuoden työkokemus laitoksista, joihin hän lapsia sijoittaa ja jotka ovat hänen mielestään parempia paikkoja kuin lapsen oma koti. Toimisiko vastaava menetelmä sosionomeilla perhetyön osalta; vähintään kaksi vuotta työtä lasten ja nuorten kanssa sekä erityinen perhetyön koulutusjakso ennen kuin pääset lastensuojeluun tai laitokseen tekemään perhetyötä? 

Itse olisin halukas saamaan Neljä Astetta Oy:n Mes (Monimuotoisen elämän sankarit) -koulutuksen , mutta se ei ole mahdollista, vaikka he sivullaan sitä mainostavatkin. Koulutus tulisi saada avoimen yliopiston tarjontaan. Esitinkin toiveeni kouluttajille.

Ystäväni, vähän aikaa sitten sosionomin paperit käteensä saanut, sanoi viisaasti: ”Miksei sosionomeille voida opettaa aivan käytännön asioita? Esimerkkinä ehkä kaikista yleisin pikkulapsiperheen ongelma: valvotut yöt. Tieto siitä, miten unen puute vaikuttaa lyhyellä ja pitkällä aikavälillä, unihäiriöiden taustalla olevat syyt sekä vaikutus koko perheen hyvinvointiin olisi käytännönläheistä ja tarpeellista tietoa.” 

Kuulostaa todella järkevältä ehdotukselta.

Toivon pilkahduksia

Mielenkiinnolla odotan uusia tuulia kaupungissamme, jossa perheneuvolasta kehitellään jonkinlaista perhekeskusta (en tiedä oikeaa nimitystä paikalle). Perhetyöntekijät jalkautuvat täältä perheisiin. 

Millaisella koulutuksella? Millaisella ajalla? Virka-aikaanko ja pari kertaa kuukaudessa per perhe? Vai onko tavoite samansuuntainen kuin Imatran mallissa, jolloin tuki olisi todellista eikä nimellistä? Silloin perheisiin olisi mahdollisuus saada eripituisia ja intensiivisiä palveluita. 

Työntekijä toimisi niin kutsuttuna oheisvanhempana tai kasvatuskumppanina. 

Tällöin perhetyöntekijät tulisi kouluttaa uudestaan. Artikkelissa sanotaan, että malli on poimittu Ruotsista, mutta todellisuudessa Imatran työntekijät on kouluttanut Neljä Astetta Oy.

On se hyvä, että vaikka kunnat eivät pysty tekemään laadukasta lapsi- ja perhetyötä, kolmannelta sektorilta löytyy ideoita ja ammattitaitoa. Kuten Mannerheimin lastensuojeluliitolta, jolla on meneillään Vahvuutta vanhemmuuteen –hanke.

Kuuntele samasta aiheesta radiohaastattelu täältä.

Jos ja kun rahavirrat käännetään sijaishuollosta perheille, turhasta ja tuhoavasta työstä tulokselliseen, niin eiköhän samalla tai jopa vähemmällä rahalla saada paljon parempaa aikaiseksi kuin nykyisellä toiminnalla. 

Sitä odotellessa!


Tiina Liljeberg


Uusia Lokakuun Liikkeen julkaisuja:

☞ Aseena kamera
☞ Oulussa on jälleen haettu kirkkoturvaa lastensuojelun mielivallan vuoksi
☞ HYÖKKÄYS NURMIJÄRVELLÄ
☞ Lastensuojelu "suojeli" perheen evakkoon 
☞ Tukiperhe halusi pönkittää oman lapsensa egoa


☞ Lapsilta kielletty: Kristan tarina
Osat: I, II, III, IV ja V

☞ LOKAKUUN MANIFESTI
☞ October Manifesto
☞ Lokakuun manifesti korjaa lasten oikeuksia
☞ 10 muutosehdotusta: perheidensuojeluun
☞ Lokakuun liike - rakenteellista sosiaalityötä

Uudistetun sosiaalihuoltolain eli "Eerika-lain", joksi se on myös nimetty, oli tarkoitus astua voimaan 1.1.2015 alkaen. Voimaantuloaikataulua pidetään kuitenkin liian nopeana, jotta kunnat pystyvät reagoimaan tarvittaviin muutoksiin.

Hallitus myöntää uuden sosiaalihuoltolain toimeenpanoa varten 9,4 miljoonaa euroa. Lisäksi esityksen toimeenpanoon käytetään 6,6 miljoonaa euroa lastensuojelun kehittämiseen varattua määrärahaa. Kokonaiskustannukset ovat 32 miljoonaa euroa.

Lain tavoitteena on vahvistaa ehkäiseviä palveluja ja samalla uudistaa lastensuojelutyötä siten, että asiakkuuteen jäisi vain vastentahtoiset huostaanotot sekä raskaat avohuollon tukitoimet. Hanna Heinonen (LSKL) pelkää, että tällä vahvistetaan lastensuojelun negatiivista kuvaa entisestään sekä leimataan asiakkaita. Hän toivoisi lastensuojelun olevan normaali palvelu, jota perheet voisivat ottaa vastaan ilman leimautumisen pelkoa.

Heinonen on aiemmin kesällä kirjoittanut Lokakuun liikkeelle; jutun voit lukea täältä.


Kaivattu muutos tavoitteena: lastensuojelun asiakasmäärän vähentäminen

Lakimuutoksen myötä siirtyisi kaksi kolmasosaa lastensuojelun asiakkaista peruspalvelujen piiriin. Se tarkoittaisi noin 60 000 lasta. Asiakkuuteen jäisi nykyisen 90 000 sijaan vain 30 000 lasta, aivan kuten vajaa 20 vuotta sitten (lähde). Lokakuun liikkeessä on koettu tällainen suunnanmuutos juuri oikeaksi, toisin kuin Hanna Heinonen Lastensuojelun keskusliiton edustajana kokee. Esimerkiksi artikkelissamme "Aamulehden uutinen uudelleentulkittuna" kysyttiin:

"Miksi lastensuojeluilmoituksen teko on käytännössä avun saamisen ehto? Miksi ja kenen päätöksestä lastensuojelusta on tullut taho, joka järjestää ennaltaehkäisevää tukea noin 90 000:lle lastensuojelun avohuollon asiakkaana olevalle lapselle vuosittain? Onko yhteiskunnan marginaalialasta poliisia suuremmaksi organisaatioksi paisunut lastensuojelu samalla kaikonnut sen perustehtävästään, ydinalueestaan, eli akuutista lasten suojelusta? Lastensuojelun sanotaan valjastetun paikkaamaan muiden peruspalveluiden puutteita. Paikkaako lastensuojelu muiden palveluiden puutteita onnistuneesti? Onko sillä resusseja ja ammattiosaamista vaativaan, monenlaista osaamista kysyvään tehtävään?"

Avunsaaminen ei enää edellytä lastensuojelun asiakkuutta eikä lastensuojelun tarpeen selvittämistä vielä kirjata asiakkuudeksi. Epäselvää tosin on vielä se, mihin selvittelytyön alla olevat perheet kirjataan, miten jaetaan sosiaalihuoltolain mukainen palvelutarpeen ja lastensuojelulain mukainen lastensuojelun tarpeen arviointi sekä millaista osaamista yleisen sosiaalihuollon piirissä tullaan jatkossa tarvitsemaan.

Lastensuojeluun jäisi neljäsosa sosiaalityöntekijöistä. Loput muutettaisiin sosiaaliohjaajan viroiksi. Tehtävärakenteen muutoksen tavoitteena on siis vähentää 800 sosiaalityöntekijää. Nyt sosiaalityöntekijöitä on arvioitu olevan 3 500–4 000, joista noin puolet työskentelee lastensuojelussa. Tarkkaa tietoa työntekijämääristä ei ole.

Uuden lain myötä kaikista lapsen pahoinpitelyepäilyksistä tulee ilmoittaa jatkossa poliisille. Nykyään ilmoitus tehdään sosiaaliviranomaiselle. Tällä pyritään ennaltaehkäisemään tapauksia, joissa useista lastensuojeluilmoituksista huolimatta lapsi ei ole saanut apua.

Toivottavasti myös turhat sijoitukset loppuvat tämän muutoksen myötä. Ainakin huostaanottoja tukenut  lastensuojelukerroin poistuu käytöstä mahdollisesti jo ensi vuonna 2015. (Kertoimesta lisää täällä.)


Lapsi voidaan jatkossa sijoittaa vain jos lapsi on välittömässä vaarassa

Kiireellisen sijoituksen perusteisiin suunnitellun muutoksen mukaan lapsi voidaan jatkossa sijoittaa vain, kun huostaanoton perusteet ovat olemassa tai lapsi on välittömässä vaarassa. Tämä sinänsä itsestäänselvä asia on syytä lukea ajatuksella. Eli laista poistetaan kohta "tai jos lapsi on muutoin kiireellisen sijoituksen tarpeessa".

Moni sijoittavista tahoista haluaisi edelleen pitää kiinni nimenomaan tästä lain kohdasta. Perusteina ovat "pitkät huostaanottopäätösten vahvistumisprosessit tahdonvastaista huostaanottoa tehtäessä". Toisinsanoen lapsi halutaan pitää pois kotoa käsittelyn ajan.

Tärkeämpää olisi kuitenkin pureutua syihin, jotka ovat johtaneet kiireellisten sijoitusten räjähdysmäiseen nousuun kuin pitää kiinni lainkohdasta, joka antaa liian paljon valtaa sosiaaliviranomaiselle. Tulisi kysyä, onko jossakin suomalaisperheessä joka toinen tunti sellainen kriisi, että se edellyttää lapsen kiireellistä sijoitusta.

Vai onko kyse lain väärästä tulkinnasta ja työntekijöiden ammattitaidosta/ttomuudesta?


Turvaako lakiehdotus kunnille laadukkaan palveluntarjonnan edellytykset?

Lisäksi kohtuuttoman pitkät hallinto-oikeuden käsittelyajat ovat täysin epäinhimilliset, etenkin lapsille, jotka on sijoitettu turhaan eli yliennakoivasti ja huterin perustein. Myös tähän epäkohtaan tulisi puuttua.

Todellisessa hädässä olevien lasten turvallisuus on taattava niin hyvin, että väärät lain tulkinnat ja "varmuuden vuoksi" tehdyt sijoitukset eivät ole jatkossa mahdollisia. Laki kun ei takaa hyvää työtä, vaan se on työkalu, jota pitää osata käyttää. Ammattitaitoa ja aikaa tarvitaan myös.

Sosiaalihuoltolain lausuntokierroksella runsaasti kannatusta sai asiakaslähtöisyys, palvelutarpeen arviointi, omatyöntekijän nimeäminen sekä työn muuttuminen ongelmakeskeisestä puuttumisesta ennaltaehkäisevään tukemiseen.

Kunnat pelkäävät, että niille asetetaan velvoitteita, joihin ei saada kustannuksia vastaavasti rahoitusta, tai joita ei ole mahdollisuutta toteuttaa työntekijäpulan takia. Riskeinä nähdään myös lastensuojelu prosessin mahdollinen monimutkaistuminen ja kustannusten kasvu.

Lakiehdotusta on kritisoitu, että siitä puuttuu työn tuloksellisuuden ja vaikuttavuuden arviointi, sekä tutkimuksesta ja kehittämisestä säädetty lakipykälä.

ETENE huomauttaa laissa olevan edelleen holhoava sävy, koska asiakkaan valintakyvyn vahvistaminen ja mahdollisuus puuttuvat siitä kokonaan.

Ammattikorkeakoulut ovat älähtäneet sosionomien puolesta; lakiehdotus ei enää anna sosionomeille mahdollisuutta toimia sosiaalityöntekijän sijaisena.

Lapsiasiavaltuutettu toteaa, että tarvitaan runsaasti tiedottamista, kouluttamista ja ohjaamista, jotta kokonaisuus selkiytyy kaikille osapuolille eikä avuntarvitsija jää ilman palveluita.


Nyt kysymyksiä on monta avoinna:

1) Jätetäänkö kunnille edelleen liikaa valtaa palveluiden järjestämisen suhteen ja tuleeko se tarkoittamaan käytännössä palveluiden puuttumista?

2) Mitä tapahtuu lapsille, jotka ovat tälläkin hetkellä sijoitettuna syistä, jotka eivät täytä järeimmälle mahdolliselle interventiolle säädettyjä perusteita?

3) Moni sijoitetuista ei tapaa biologisia vanhempiaan lainkaan laittomien tapaamisrajoitusten takia. Kuka ulkopuolinen taho pystyisi nopealla aikataululla valvomaan ja arvioimaan lapsille määrättyjä yhteydenpitorajoituksia ja sijaishuollossa asetettuja sanktioita?

4) Tiukennetaanko lastensuojelun työntekijöiden ja alan järjestöjen valvontaa?

5) Viime aikoina on tullut esiin lukuisia sijaislasten kaltoinkohtelutapauksia. Uusin on tämä. On kysyttävä, kuka arvioi sosiaalityöntekijöiden/lastensuojelun edunvalvojien/sijaisperheen/ammatillisen perhekodin/laitoksen jne kelpoisuutta ja soveltuvuutta toimia alalla?

6) Kuka seuraa ja tarkastelee lastensuojelualalla toimivien keskinäisiä kytkyjä ja siihen liittyen jääviyttä?

7) Kuka määrittelee perheen tarpeet ja millaisella koulutuksella?

8) Saavatko perheet jatkossa parempaa palvelua asiakkaiden vähentyessä?

9) Miten lastensuojeluasiakkaiden vakavat oikeusturvaongelmat ratkaistaan?

10) Mitä tehdään joka vuosi kasvaneelle lastensuojeluilmoitusvyörylle (100 000 ilmoitusta vuodessa)? Onko huoli-ilmoitusten tekoon edelleen kannustettava vai voisiko ilmoituksen teon kriteerejä selkiyttää? Voisiko joku mitenkään tutkia, kuinka moni ilmoitus on täysin turha?

Vastauksia ei vielä ole.

Tiina Liljeberg
sosionomiopiskelija, sosiaalikasvattaja

Muita linkkejä lähteisiin:

Sirkka Rousu: Lastensuojelija-blogi.
> Lue etenkin artikkeli: Lastensuojelulakiin on jälleen tulossa useita muutoksia: ne on leivottu sisään lausunnolla olevaan sosiaalihuoltolakiesitykseen.

Ministeri Huovinen: budjettiriihessä sovittiin uuden sosiaalihuoltolain rahoituksesta.

Sosiaalikasvattaja, sosionomiopiskelija Tiina Liljeberg (kuvassa) kirjoittaa: "18.8 Yle uutisoi järkyttävästä tapauksesta, jossa sijaisvanhemmat ovat syytettynä kahden sijaislasten vakavasta pahoinpitelystä. Lokakuun liike jatkoi aiheesta kolmella jutulla: taustoittamalla, yleistämällä yksityinen ja seuraamalla, mikä tuomio tuli. 

Vaikka tapaus onkin erittäin räikeä, mielestäni sitäkään ei voida pitää "yksittäistapauksena". Sijaislasten kaltoin kohtelua tapahtuu liian paljon (linkkejä täällä), mutta meillä ei ole tapauksista riittävästi tietoa tai ainakaan sijaishuollon pahuudesta ei haluta puhua, koska ”suurin osa sijaisperheistä tekee raskasta työtä sydämellään.”

Naisen logiikkaa: "Jokainen sijaisperhe on epäilyttävä!"

Naisen (vai lastensuojelun?) logiikan mukaan tällaisen tapauksen pitäisi johtaa siihen, että jokaista sijaisvanhempaa epäiltäisiin nyt potentiaaliseksi pahoinpitelijäksi, jolloin jokainen lapsi haluttaisiin mahdollisimman äkkiä kotiuttaa, tai vähintään sijaisperheitä alettaisiin syynätä heti erittäin tarkkaan. Niinhän kävi Eerikan tapauksen jälkeen meille biologisille perheille. 

Näin sanon nimimerkillä Kokemusta on. Kuitenkin harva vanhempi on potentiaalinen perhesurmaaja, vaikka sillä syyllä onkin saatu monta lasta huostaan. Minulta ei saatu, vaikka yritys oli "hyvä". Mutta tiedän siis, mistä puhun.

Kokemusta on myös siitä, että lapsia ja vanhempia ei edes haluta kuulla, jos ja kun he kertovat sijoitettuun lapseen kohdistuvasta henkisestä tai fyysisestä väkivallasta. Nuoria esimerkiksi estetään tekemästä valituksia estämällä postien lähetys. Lisäksi lapsia valvotaan tapaamisissa ja puheluissa, jotta he eivät pääse kertomaan, miten heitä kohdellaan. Eräässä tapauksessa vanhempi vei lapset lääkäriin, joka totesi sijoituspaikassa olevan niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa. Vanhempi sai tästä hyvästä vuoden tapaamisrajoituksen.


Vastuuta ei ole kellään

Sijaishuollon valvonta on kuntien vastuulla. Minusta se on kyseenalaista, koska usein sijoittavalla sosiaalityöntekijällä on kova halu sijoittaa lapset (vaikka ei olisi todellista syytä). Sosiaalityöntekijöillä saattaa olla kytköksiä sijoituspaikkoihin; vähintäänkin sijaisperheenä toimii kenties ystävä tai ainakin sosiaalin itsensä kouluttama perhe, josta on tullut läheinen, ja siksi luotto on olevinaan kova. Eli käytännössä sosiaalitoimi valvoo itse itseään ja omia toimiaan. Lastensuojelussa ei ole johtajaa, vaan valta on kaikessa kunnilla – "siellä jossakin". Yksittäinen sosiaalityöntekijä tekee päätöksiä, hallinto-oikeus valvoo, että prosessi menee hallinnollisesti oikein ja samainen sosiaalityöntekijä valvoo tekemänsä sijoituksen sujumista. Eli siis missä on vastuu; ei käytännössä missään.

Ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja nimeää Ylen haastattelussa syitä, jotka aiheuttavat hänen mielestään ongelmia lastensuojelussa:

Yhteenvetona voisi sanoa, että ongelmia lastensuojelussa aiheuttavat epäpätevät sosiaalityöntekijät, työntekijöiden vaihtuvuus ja joissakin kunnissa erittäin korkeat asiakasmäärät, Kananoja sanoo.

Korkeita asiakasmääriä voisi vähentää huomattavasti esimerkiksi lisäämällä lastensuojeluilmoitusten osalta koulutusta eri tahojen ammattilaisille, sekä riittävällä avohuollon tuella ja lainmukaisella perheen jälleenyhdistämisellä. Siis rajaamalla selkeämmin sen, kuka on todellakin lastensuojelun asiakas; kuka taas tarvitsee normaalia tukea arkeensa ja vanhemmuuteen. On kysyttävä, onko lastensuojelun asia, jos lapsi karkaa pihalta tai jos nuori polttaa tupakkaa. Entä mitä lastensuojelulla halutaan oikeasti saada aikaan; saadaanko kaksivuotias ruotuun ja nuori savuttomaksi? Onko lastensuojelu sittenkin verrattavissa rangaistukseen, jolloin kurittomat lapset vangitaan lukkojen taakse, mitä sitten nimitetään suojeluksi?

Kuten Oulun Kurhelan perheen vanhemmat kysyvät: "Kuinka pitkän rangaistuksen 9-vuotiaat lapset saavat karkailusta?" Kaksospojathan karkasivat sijoituspaikastaan tammikuussa 2014 koti-ikävän takia ja ovat edelleen huostaanotettuina määräämättömän ajan. Lastensuojelu salasi aluksi vanhemmilta poikien olinpaikan ja koulun, eikä ole vieläkään kertonut poikien olosuhteista paljoakaan, paitsi, että "kotiuttamassa ei poikia olla", ei, vaikka perhe on ollut valmis ottamaan vastaan kaikki tarpeelliset tukitoimet perheen jälleenyhdistämiseksi. Tapaamiset sekä puhelut ovat valvottuja. Poikien puhelimia säilytetään vanhempien tietojen mukaan sijaisperheen eteisen hyllyllä, vaikka viimeisin yhteydenpitoa koskeva rajoituspäätös on päättynyt toukokuussa. Ilman valituskelpoista rajoituspäätöstä siis rajoitetaan lapsia olemasta yhteydessä läheisiinsä. Vieraannuttaminen ei voisi olla tehokkaampaa.

Kurhelan perheen äiti sanoo: ”Sosiaalityöntekijöiden mukaan sijaisäiti on sanonut, ettei ole omimassa poikia itelle ja nimenomaan haluavansa poikien pitävän yhteyttä kotiin ja sen vuoksi kirjoittaa ylös POSITIIVISIA asioita ja mitä he on saaneet, jotta pojat VOIVAT KERTOA näitä asioita soittaessaan kotiin! Viimesin puhelu on tullut 8.8. Sen jälkeen pojista ei ole kuulunut yhtään mitään!” (Kirjoitan tätä tekstiä 27.8.)

Kuitenkin perheen muut lapset voivat asua kotonaan, jopa kirkosta turvapaikkaa hakenutta isosiskoa ollaan kotiuttamassa. Lastenkodin henkilökunnan mielestä tytön paikka on ehdottomasti kotona. Henkilökunta on myös antanut sosiaalityöntekijän kuullen vanhemmille erinomaista palautetta yhteistyöstä ja vanhemmuudesta. Mielenkiintoista on, että kaksospojilla ja siskolla on eri työntekijät, ja poikien sosiaalityöntekijöiden kanssa kotiuttamisesta tai kotilomista ei voida edes keskustella. He valvovat itse sijoituksen onnistumista sekä sijaisperhettä. Luotto on suuri, että "nyt pojilla on paljon parempi olla kuin kotonaan". Onhan Oulun palvelupäällikkö itse kouluttanut sijaisperheen. Se toimii takeena hyvästä sijaisperheestä, vaikka luotettavankin oloisessa sijaisperheissä voivat asiat todistettavasti olla pahasti pielessä.

Mainittakoon vielä, että myös Kurhelan tapauksessa sijaisperhe tienaa ihan mukavasti poikien sijoituksesta. Itse en voi olla miettimättä, mikä on sosiaalityöntekijöiden tai sijaisperheen motiivi vieroittaa poikia perheestään. Miksi pojat eivät saa pitää normaalisti yhteyttä kotiin? Miksi he eivät ole tammikuun jälkeen saaneet tavata sisaruksiaan tai sukulaisiaan? Asia ei ole selvä kenellekään muulle kuin heille, jotka ovat sijoituksen takana. Josko heillekään? Ymmärtävätkö Oulun sosiaalityöntekijät ja palveluesimiehet, mitä he ovat olleet tekemässä? Ymmärtävätkö he, millaista tuhoa he ovat saaneet aikaan?

Lastensuojelun nimissä tällaista voidaan Suomessa tehdä. 

Yhteisin verorahoin. 
 

"Herää kysymys, että onko kukaan kuullut lasta?" 

Näin Kemin sosiaalityönjohtaja Arto Alajärvi kysyy Ylen haastattelussa. Niinpä, tämä kysymys on herännyt monella, joka on lastensuojelun kanssa tekemisissä. Eivätkö Kemi-Tornion sosiaalityöntekijät olleet lainkaan tekemisissä tuomitun sijaisäidin kanssa? Lapset Keminmaalle sijoittanut kunta on voinut sijaita vaikka 600 kilometrin päässä: valvo siinä sitten sijaishuoltoa.

Oma kokemukseni on se, että en kerta kaikkiaan tullut lastensuojelussa kuulluksi tai ymmärretyksi. Minä, aikuinen ihminen, joka puhuin ja kirjoitin tarpeistamme ja kokemuksistamme, mietin jatkuvasti, mikä omassa ulosannissani oli niin pielessä, ettei minua ymmärretty. Olin toimittanut lastensuojeluun useita lääkärinlausuntoja diabeteksen hoitoon liittyvistä asioista, samoin asianajajani oli informoinut virkailijoita lainmukaisista avohuollon tukitoimista, mutta siitä huolimatta meille mainostettiin huostaanottoa  tukitoimena. Perheterapeuttimme sanoi, että nyt hän ymmärtää minua, kun olen sanonut, etten tule kuulluksi; ei hänkään tule.

Miten siis lapsi voisi tulla kuulluksi tässä systeemissä? 

Minusta ei mitenkään! 

Ei vaihtuvilla työntekijöillä, ei kiireessä tehdyllä työllä eikä sillä, että sosiaalityöntekijöiden vuorovaikutustaidot eivät aina ole kovinkaan hääppöiset.

Ystäväni kertoi minusta hyvän esimerkin, laitan sen tähän suoraan hänen kertomanaan:

Vietin joitakin lapsuuteni kesiä veljeni kanssa Pelastakaa Lapset ry:n kesäkodissa. Viimeinen kokemukseni oli vuodelta 1984 ja se oli muita kokemuksia hieman epämiellyttävämpi. Olin tuolloin kymmenvuotias ja veljeni 12.

Pariskunta, jonka luona olimme, otti silloin tällöin piilopullosta huikat. Välillä näin sen, välillä vain haistoin. En osaa arvioida, millaisessa kunnossa he olivat, ottivatko useinkin tai minkälaisista määristä oli kyse. Sen muistan, että minua pelotti. Itkin puhelimessa äidilleni pelostani. Olinhan alkoholisti-isän tyttö.

Eräänä päivänä joku täti tuli käymään. Olin silittelemässä kissanpentuja ja hän tuli viereeni istumaan. Hän kysyi, minkälaista kesäkodissa oli ollut. ”Ihan kivaa,” vastasin. Pidin todella paljon kissanpennuista ja oli ihanaa kun sain hoitaa niitä!

Myöhemmin juttelin taas äidin kanssa puhelimessa. Äiti kertoi, että hän oli soittanut sosiaalityöntekijän käymään luonamme ja kysyi nyt, olinko kertonut tädille juomisesta. Kauhistuin! Ensin sitä, että olisin puhunut sellaisesta asiasta vieraalle ihmiselle. Sitten sitä, etten ollut osannut aavistaakaan, että vieras täti oli sosiaalityöntekijä, ihminen jonka äitini oli lähettänyt minua auttamaan. Äitini oli hyvin harmissaan. Minuakin harmitti. Jos olisin tiennyt että tämä tuli äitini lähettämänä, olisin ehkä tullut edes ajatelleeksi pariskunnan juomisesta puhumista. Mutta minä mietin vain kissanpentuja…

Onko siis todellista kuulemista se, että vieras täti tapaa lasta kerran ja olettaa saavansa siinä jonkinlaista tietoa lapsen voinnista? 

Oletammeko, että lapsi avautuu vieraalle ihmisille, vieraassa paikassa? 

Ja vieläpä, että lapselle ei tarvitse edes kertoa syytä, miksi häntä tavataan ja haastatellaan. Ikään kuin kautta rantain käydään kysymässä ”kuulumisia”.


Onko sosiaaliviranomaisilla riittävästi tietoa ja ymmärrystä lapsen kehityksestä?

Pyysin Lokakuun liikkeelle haastattelua lastenpsykiatri Liisa Keltikangas-Järviseltä, mutta hänellä oli kiirettä juuri sillä hetkellä. Hän kuitenkin vastasi yhteen kysymykseeni näin: ”Näen nykysysteemissä paljon ongelmia, ja minua erityisesti huolestuttaa se vähäinen tieto, mikä päätöksiä tekevällä henkilökunnalla on lapsen kehityksestä. Voisi sanoa, ettei tietoa ollenkaan, vaan toimitaan ihan mutun varassa.”

Liitin kysymykseeni yllä oleviakin linkkejä Kurhelan perheen tapahtumista ja kysyin, onko hän seurannut viimeaikaisia tapahtumia ja ovatko ne koskaan herättäneet huolta Keltikangas-Järvisessä.

Toivoisin todella paljon, että lastenpsykiatrit ottaisivat kantaa Suomen lastensuojelun tapaan tehdä "kummallisia operaatioita”, professori Heikki Hiilamoa lainatakseni, sekä lastensuojelun käytäntöön tukea lapsen vieraannuttamista tämän omasta perheestä. Koska jälkiähän tällainen työ jättää, se on sanomattakin selvä. Jopa traumoja.

Lueskelin kesällä Seinäjoen amk:n opiskelijan opinnäytetyötä huostaan otettujen lasten kotiutumista sijaisäitien näkökulmasta. Tutkimusten mukaan biologinen perhe (tai syntymäperhe, kuten Sos-lapsikylä ja Pelastakaa Lapset ry "sanoittavat uudestaan" lapsen ainoita vanhempia ja perhettä) on lapselle äärimmäisen tärkeä sijoituksen aikana: ”Biologinen perhe ja suku ovat lapselle tärkeitä ja yhteys heihin sijoituksen jälkeen on ensiarvoista. Sijaisperheen ja biologisen perheen ehyt yhteistyö on molemminpuolinen voimavara. Toisaalta yhteydenpito saattaa tuoda suhteisiin omia haasteita, sillä siihen sisältyy monen osapuolen odotuksia, toiveita ja pettymyksiä. (Koisti-Auer 2008, 80.) Mäkelän (2009, 77) tutkimuksesta tuli ilmi, että lapsi hyötyy tilanteesta, jossa biologiset vanhemmat ja sijaisvanhemmat vastaavat hyvässä yhteis-ymmärryksessä lapsen huolenpidosta.”

Kuitenkin myöhemmässä vaiheessa todetaan lakonisesti:

”Yhteistyö onnistuu parhaiten siten, että biologinen vanhempi luovuttaa sijaisperheelle vanhemmuuden ja toimii itse niin sanottuna apuvanhempana.”

Tässäkö kaikille huostaanotettujen lasten vanhemmille viisasten kivi? 

Luovuta. 

Muussa tapauksessa sinut leimataan yhteistyökyvyttömäksi. Näinhän valitettavan moni on joutunutkin tekemään, eikä voi toimia edes apuvanhempana, vaan kerta kaikkiaan menettänyt yhteyden lapseensa.

Mutta sitten on heitä, jotka taistelevat sinnikkäästi loppuun saakka. Ja niistä tarinoista minä tykkään. 


Tiina Liljeberg

JK: Haluan kiittää Lokakuun Liikkeen toimitusta ja ylläpitoa näistä hienoista sivuista. Minusta on aivan ainutlaatuista, että on olemassa taho, jossa lastensuojelun asiakkaat saavat äänensä kuuluville. Näen nämä sivut erittäin tärkeäksi vapaaehtoistyöksi. 

Lokakuun Liikkeen sivusto on saanut kehuja myös esimerkiksi Ben Furmanilta, jolta myös pyysin haastattelua ja meilailimme jonkin verran aiheesta.

Olisi tietysti mukavaa, että tänne kirjoittelisivat nekin, joilla on hyviä kokemuksia vaikkapa avohuollon onnistuneista tukitoimista ja kotiutuksista. Valitettavasti sellaiset ihmiset eivät ole ainakaan minuun ottaneet yhteyttä.

Näin siis kysyy SOS-lapsikylä, joka on tarjonnut kodin sadoille lapsille. Vuoden 2008 jälkeen SOS-lapsikylissä on ollut sijoitettuna 303 lasta. Heistä vain 8 prosenttia
on sittemmin kotiutettu.

SOS-Lapsikylä esittää seuraavanlaisen kuvitellun tilanteen:

”17-vuotias tyttö on saamassa samanikäisen pojan kanssa lapsen muutaman kuukauden kuluttua. Neuvolakäynneillä tyttö käy yksin ja tuntuu olevan aika lailla paniikissa tulevasta lapsesta ja sen hoidosta. Tukiverkostoa hänellä ei juuri ole. Tyttö ei ole koskaan tavannut omaa isäänsä ja äidin kanssa välit ovat olleet huonot jo pitkän aikaa. Isoäiti on aina aiemmin auttanut, mutta nyt hänkin on sairas, eikä pysty enää tukemaan tyttöä samalla lailla kuin ennen. Voidaanko tulevaa perhettä auttaa? Miten?”

1980-luvulla kannatettiin hyvin voimakkaasti avohuollon tukitoimien ensisijaisuutta. (Lapsen etu ja viidakon laki; toimittanut Maritta Törrönen). Kuitenkin kehitys on ollut aivan toinen. Vuonna 2014 SOS-Lapsikylä antaa esimerkin, jossa ei ole minun mielestäni yhtään lainmukaista perustetta tehdä huostaanottoa.

Miettivätkö SOS-Lapsikylän ihmiset, että tulisiko nuorelle perheelle lyödä heti kättelyssä "toivottaman perheen" leima papereihin vai antaa mahdollisuus kasvaa vanhemmuuteen?

Otettaisiinko vauva, vanhemmat vaiko koko perhe huostaan?

Yhdessä vai erikseen?

Siis 30 vuotta sitten pidettiin tärkeänä perheiden tukemista avohuollon tukitoimin, mutta nyt, vuonna 2014 ensimmäiseksi tulee mieleen kysyä, tarvitaanko huostaanottoa. Vai voisiko perhettä auttaa jotenkin muuten ja jos, niin miten? Positiivista on toki se, että vihdoinkin joku haluaa keskustella aiheesta, koska nimenomaan julkista keskustelua tarvitaan, jotta ne, joilla on vaihtoehtoja, hyviä kokemuksia ja ideoita huostaanoton sijaan, tulisivat kuulluksi.

SOS-Lapsikylän järjestämä avoin keskustelutilaisuus järjestetään 15.7 Porissa. Yhtenä puhujana on 20 vuotta lastensuojeluasioissa mukana ollut varatuomari Leeni Ikonen, joka on työssään nähnyt surullisia tarinoita perheiden rikkomisista ja täysin turhista huostaanotoista.
 

Onko perheiden jälleenyhdistäminen todellinen tavoite?

Onko meillä resursseja ja osaamista työskennellä vanhempien kanssa, joilta lapset on huostaanotettu?

Huostaanotto on voimassa toistaiseksi. Huostassapito on lopetettava heti, kun huostassapidon ja sijaishuollon tarvetta ei enää ole (lastensuojelulaki 47 §; Finlex).

Olen ollut mukana nuorten vanhempien elämässä, joissa lapsi tai lapset on otettu huostaan. Perheillä usein on olemassa tukiverkostot, mutta äidillä/vanhemmilla saattaa olla myös lastensuojelutaustaa itsellä eli todennäköisesti tuen tarvetta omaan vanhemmuuteensa.

Esimerkki: Lapsi asuu sijaisperheessä ja sosiaalityöntekijät puhuvat, että tavoitteena on perheen jälleenyhdistäminen. Tavataan kaikki yhdessä kaksi kertaa vuodessa, jolloin sovitaan lapsen vierailuista biologisen suvun luona ja jatketaan ihmeen odottamista. Vanhemmat ovat selvästi epävarmoja omasta vanhemmuudestaan, mutta tuovat useaan otteeseen esille tarpeensa ja toiveensa olla enemmän lapsensa kanssa ja toivoisivat myös, että sijaisperheen kanssa yhteistyö olisi sujuvampaa. Tai siis kun se ei suju lainkaan. Sijaisvanhemmilla ei ole aikaa olla yhteydessä biologisen perheen kanssa, ei lähettää valokuvia lapsesta eikä kirjoittaa lapsen kehityksestä, vaikka vanhemmat sitä kauniisti toivoivat. Kysyn, että mitä tukea nuoret vanhemmat saavat. Eivät mitään. Sijoitus on ainoa tuki. Eli odotetaan ihmettä tapahtuvaksi? Että vanhemmat kasvaisivat äidiksi ja isäksi itsekseen, ilman lasta?

En ihan ymmärrä tällaista lainmukaista perheen jälleenyhdistämis”työskentelyä”. Olen sitä mieltä, että meillä iso aukko ammattitaidossa sekä avohuollon tukitoimissa. Osataanko meillä tukea vanhemmuutta? Käytännössä riittää se, että kaksi kertaa vuodessa pidetään neuvottelu, jossa tarkistetaan, onko sijoituksen jatkamiselle enää tarvetta. Näin toimitaan monessa tapauksessa.

Vielä useimmissa tapauksissa ei perheen tilannetta koskaan tutkita sen jälkeen, kun lapset on saatu sijoitettua. Ei, vaikka perheeseen olisi syntynyt uusia lapsia, eikä perheellä ole tarvetta lastensuojelun asiakkuudelle.


Miksi meillä on lastensuojelu, jos vain sijaisperheitä tuetaan?

Jotta lapsia voidaan siirtää perheestä A perheeseen B? Perheen B oletetaan olevan parempi kuin perheen A. Tai sen tulisi olla.

Sijaishuoltoa järjestettäessä ei voida tyytyä lapsen ”säilyttävään” hoitoon. Sen on oltava lapsen nykytilanteeseen nähden parempi vaihtoehto ja vastattava lapsen edun mukaisella tavalla hänen yksilölliseen hoidon ja huollon tarpeeseensa (Räty 2012, s. 311). Vanhempien kannalta tulee varmistua siitä, että kaikki mahdollinen on tehty perheen tukemiseksi. (Sosiaaliportti)

Tulisiko perheen B olla myös niin hyvin toimeentuleva, ettei heille tarvittaisi ylimääräisiä korvauksia? Nythän biologisia perheitä ei mielellään tueta taloudellisesti eivätkä he pitkäjänteisesti saa muutakaan apua. Paitsi sijoituksen, johon sijoitetaan mielellään sekä rahaa että aikaa.

Harrastuksiin kotona asuva lapsi saa max 200 euroa vuodessa, jos hän on lastensuojelun asiakas (tosin tähän on tulossa muutos ja tavoitteena on siirtää tämänkaltaiset tarpeet toimeentulotuen puolelle. Ainakin meidän kaupungissamme suunta on tämä).

Eräs sijaisisä puolusteli heille suunnattuja taloudellisia tukia, että heitä velvoitetaan asumaan tietynkokoisessa asunnossa eli laajennuksia pitää tehdä ja autokin pitää olla kuljetuksia varten iso. Mutta biologisille perheille suositellaan myymään auto ja muuttamaan pienempään asuntoon, jossa kaikille ei ole omaa huonetta, jos on taloudellisesti niin heikko tilanne, että tarvitsee hakea toimeentulotukea. Jotta sijaisperhe täyttäisi lain vaatiman ”paremman” vaihtoehdon, tulee siis biologisen perheen tilanteen huonontua ja sijaisperheen parantua?

Mitä jos perheen B pitäisikin olla niin varakas, ettei sinne tarvitse ylimääräisiä korvauksia, vain lapsilisät, kuten perhe A:llekin? No eiväthän huostaanotot sillä lailla toimi! Kuten eräs isä sanoi, että ”kyllä meille kuuluukin kaikki korvaukset, koska hoidamme lasta 24h/vrk”. Onhan se totta, mutta jos niistä edes pieni osa suunnattaisiin biologiseen perheeseen, voisi moni lapsi asua kotona.

Vedotaan myös, että usein toinen vanhempi joutuu jäämään kotiin, kun perheeseen otetaan sijaislapsia. Niin joutuu moni erityislapsen vanhempikin tai pahimmassa tapauksessa molemmat, mutta heitä ei tueta mitenkään. Paitsi korkeintaan sillä pitkäjänteisellä huostaanotolla. (Kirjoitan omasta kokemuksestani aiemmassa blogissani.)


"Koti etsii sijaisperhettä!"

"Tampereen SOS-Lapsikylä hakee uusia sijaisvanhempia hoitamaan ja kasvattamaan sijoitettuja lapsia, jotka eivät voi asua omassa kodissaan. Sijaisperheille tarkoitetut kodit sijaitsevat uusissa kerros- ja rivitaloissa Vuoreksen asuinalueella... Sijaisvanhemmat saavat tukea kodin tilanteen ja lasten hoidollisten tarpeiden mukaan. Me emme jätä sijaisvanhempia yksin, vaan tarjoamme lasten tarpeiden ja kodin tilanteen mukaisen tuen ja avun arkeen, tuen vapaiden järjestämiseksi, täydennyskoulutuksen, työnohjauksen ja lapsikyläyhdistyksen sosiaalityöntekijän avun lapsen ja nuoren tarvitsemien palvelujen järjestämisessä. Toimeksiantosopimussuhteisessa perhehoidossa hoitopalkkio määräytyy lapsen hoidettavuuden mukaan, sijoittava kunta maksaa lapsen hoidosta ja ylläpidosta aiheutuvista kustannuksista perhehoitajalle kulukorvausta. SOS-lapsikylä ry valmentaa ja perehdyttää sijaisvanhemman tehtävään."

Kuulostaa hyvältä; asunto uudessa talossa ja vanhempia ei jätetä yksin!

Kuten itse olen kokenut, biologiset vanhemmat jätetään hyvinkin yksin lastensa kanssa. Ei osata tukea vanhemmuutta, ei tunnu olevan yksinkertaisesti työkaluja eikä ammattitaitoa. Siksikö lastensuojelusta on tullut lähinnä lasten siirtely paikasta toiseen? Miksi perheessä B on kuitenkin lupa olla tarvitseva; niin taloudellisesti kuin lasten hoidossa ja kasvatuksessa ja jopa vapaa-ajankin suhteen?

Olen kuullut, että sosiaalityöntekijöiden koulutuksessa tähdennetään vanhemmuuden arvioinnin merkitystä. Joten niitä tehdään mielellään. Onhan sentään jotain konkreettista toimintaa! Arviointi on usein sitä, että joko koko perhe sijoitetaan kotoa pois tai kotiin tulee ihmisiä istua könöttämään sohvalle ja tekemään kirjauksia siitä, miten toimit lastesi kanssa. Voi olla, että olet hakennut jo vuosia apua, olet lopen uupunut ja vielä sinun pitää pusertaa läpi tällainen seuranta, ainoana toiveenasi, että sitten saatte oikeasti lisäkäsiä ja tukea kotiin!

Mutta mitä tapahtuu arvioinnin jälkeen? Useinkaan tiedolla, joka saadaan arvioinneista, ei osata tehdä mitään. Tai ei haluta? Arvijoitsijat tulevan lopputulokseen, jonka sinä itse olet tiennyt koko ajan; vanhemmuus toimii, mutta perhe tarvitsee tukea arkeen (niin kävi Tiihosen perheelle, jonka kanssa esiinnyin samassa Aamusydämellä-ohjelmassa). Usein arviointia käytetään kaiken lisäksi vanhempia vastaan. En tiedä ketään, joka olisi saanut tällaisen jälkeen todellista tukea. Tiedätkö sinä?

Jatkan vielä SOS-Lapsikylän työpaikka ilmoituksen siteeramista:

”Koti etsii sijaisperhettä Tampereella” ja ”Haluatko luoda turvallisen kodin sitä tarvitseville lapsille yhdessä kanssamme? Tarjoamme tilavan asunnon, vahvan tuen (vapaat, koulutus, työnohjaus) ja hyvän palkkion.”

Kieltämättä kuulostaa houkuttelevaa, eikö? Ymmärtäisin ja hyväksyisin tämän toiminnan paremmin, jos kyse olisi pelkästään lapsista, joiden vanhemmat esimerkiksi juovat. Lapsista, jotka todellakaan eivät voi asua kotonaan turvallisesti. Mutta en ymmärrä sitä, että tällaista tarjotaan niillekin lapsille vaihtoehdoksi, jotka voisivat asua kotona, usein jopa huomattavasti pienimmin tukitoimin kuin mitä yllä olevassa on lueteltu.

Kunnat tukevat sijoituksia ja silti SOS-Lapsikylä suurin mainoskampanjoin hakee vapaaehtoisia kuukausimaksajia, jotta ”lapsi saa terapiaa” tai ”tukiperheen”. En vain ymmärrä tätä systeemiä; pelkkään sijaishuoltoon menee kokolailla miljardi euroa vuodessa – miten on mahdollista, ettei se riitä? Rahaa ei ohjata tarpeeksi avohuollon tukitoimien kehittämiseen eikä siihen, että sijoitetut lapset saisivat edes tarvitsemaansa hoitoa.

Mitä jos raha suunnattaisiinkin laajennusten ja isompien autojen sijaan biologisille perheille; silloin lapsen omat vanhemmat voisivat ostaa tarvitsemansa terapian perheelle ja lapsilleen?


Lastensuojelu pahimmillaan: kankeaa ja näköalatonta

Minulle ja perheterapeutilleni sosiaalityöntekijä sanoi useaan otteeseen, että ”sijoitus on ainoa pitkäaikainen tukimuoto”. Siksi se olisi haluttu tehdä vaikka väkisin. Se olisi ollut ikään kuin hyvä teko, palvelus minulle ja lapsilleni. Minä en vain ymmärtänyt, että se olisi meidän kaikkien parhaaksi. En ymmärtänyt enkä ymmärrä tänäkään päivänä, mitä hyvää se olisi lapsilleni tuonut. No, enemmänkin asiaa perusteltiin sillä, että minä olisin saanut levätä väsymykseni pois.

Kallista lepoa.

Hotellikin olisi tullut halvemmaksi.

Tai viikon loma etelässä, tuettu sellainen, aivan kuten sijaisperheilläkin on.

Olen itse työskennellyt sijoitettujen lasten kanssa ja olen sitä mieltä, että koti on aina paras paikka lapselle, jollei siellä ole oikeasti asioita, jotka vaarantavat lapsen turvallisen elämisen kotonaan, omien vanhempiensa kanssa. Sijoitus olisi aina oltava oikeasti viimesijainen vaihtoehto, aivan kuten laki edellyttää; ei kevyin perustein eikä keksityin syin tehty.

Lapsen vieminen perheestä aiheuttaa aina lapselle traumoja, jollei kotona ole aidosti paha olla ja hätä. Jokaisen sosiaalityöntekijäksi valmistuvan tulisi olla itse laitoksessa vähintään kaksi vuotta töissä, jotta tietäisi, millaista lapsen elämä siellä on. Ja sijaisperheisiinkin tulisi tehdä arviointijaksoja tietyin väliajoin. Nythän heitä ei käytännössä valvota, kuten ei lastensuojelulaitoksiakaan eikä ammatillisia perhekoteja.

Miksi sitten ollaan tilanteessa, että sijoitus on pitkäaikaisin tukimuoto? Siitäkin huolimatta, että jo 30 vuotta sitten ajateltiin, että avohuollon tukitoimet ovat ensisijaisia ja parhaita perheelle.

Toistan itseäni vastatessani: "Koska kokemukseni mukaan ei ole ammattitaitoa, ei työkaluja eikä halua tai aikaa tehdä muuta kuin siirrellä lapsia tai perheitä pois kotoaan."

Hukassa huostassa -teoksessa kerrotaan, että vuonna 2012 SOS-Lapsikylä ry:n tuotot olivat 14,8 miljoonaa euroa. Tuotoista 77 prosenttia tuli lastensuojelun hoitomaksuista, 12 prosenttia varainhankinnasta ja 11 prosenttia muista tuotoista. SOS-Lapsikylän mukaan loppuvuonna 2010 uutena avohuollon palvelumuotona alkanut perhekuntoutus on kiinnostanut kovasti kuntasektoria ja lisännyt yhdistyksen vaikuttavuutta. Kaikkiaan kunnat ovat ostaneet perhekuntoutusta 35 perheelle.

Yhdistyksen nettisivulla kerrotaan: ”Mikäli huostaanotto kuitenkin perhekuntoutuksesta huolimatta osoittautuisi välttämättömäksi, perhekuntoutuksessa olleiden vanhempien on luonteva jatkaa yhteistyötä jo tutuksi tulleen SOS-Lapsikylän kanssa.”

Tällaisessa toiminnassa lapsen etu voi toteutua, jos yhteistyö jatkuu tuttujen ihmisten kanssa. Toisaalta voi käydä niinkin, että "ensin meillä on tuote ja sitten tehtaillaan tarve".

Viittaan tässä nyt siihen, että myös perhekuntoutukset ovat suurta muotia, mutta valitettavan usein niissäkin on lopputuloksena lasten tai yhden lapsen sijoitus ja perheen hajottaminen – ei auttaminen. Siten Suomessa ollaan tilanteessa, jossa emme tiedä, miten auttaa perheitä, joissa ei ole päihde- tai mielenterveysongelmia, vanhemmat ovat töissäkäyviä, normaaleja ihmisiä, tai perheessä on erityislapsi tai nuori, mutta perhe hakee tukea. Vaikka Suomessa usein hehkutetaan, miten hyvä ammatillisuus meillä on, minun vaakani kallistuu päivä päivältä toiseen suuntaan. Näen isoja puutteita niin lastensuojelussa kuin mielenterveyspuolellakin ammattitaidossa.

Vanhentunutta tapaa toimia ja ajatella.

Näköalatonta toimintaa.

Uudistumiseen halutonta toimintaa.

Ja vaikka meillä ei ole osaamista auttaa perheitä lastensuojelussa, niin silti lähes kaikki perheet halutaan saada jossain vaiheessa lastensuojelun asiakkaiksi, koska kannustetaan tekemään mitä tarpeettomimmista asioista lastensuojeluilmoitus. On arkipäivää, että perheiden pitää itse tehdä itsestään ilmoitus saadakseen apua, jota ei ole kuitenkaan tarjota.

Siksi tuntuu, että päättäjien ja viranomaisten vasen käsi tekee jotain, mistä oikea käsi ei tiedä mitään.

Melkoisen päätöntä menoa, näin asiakkaan näkökulmasta asiaa tarkastellen.


Muutoksen suurin este on lastensuojelu itse

Mikä merkitys on avohuollon tukitoimena tehdyllä sijoittamisella, jollei lapsen / nuoren / perheen kanssa osata tai ei ole aikaa saati haluja työskennellä "takaisin kotiin päin"?

Olisiko mahdollista, että lastensuojelun perhetyöntekijät sekä laitosten työntekijät koulutettaisiin uudestaan ja perehdytettäisiin todelliseen vanhemmuuden ja myös erityislasten tukemiseen?

Mitäpä jos työ muutettaisiin kaksivuorotyöksi, myös viikonloput sisältäviksi ja sellaiseksi, että työntekijät voisivat oikeasti olla osallisina perheen ja lasten elämässä? Heillä olisi lupa kuljettaa lapsia harrastuksiin, joten ei aina tarvitsisi vedota vastuukysymyksiin. Tukiperheet siis saavat kuljettaa lapsia, samoin laitosten työntekijät. Vaan mikä tekee perhetyöntekijöistä niin erityislaatuisia ja vastuuttomia, että he voivat olla töissä vain virka-aikana eivätkä saa tehdä juuri mitään asioita, mitkä kuuluvat normaaliin vanhemmuuteen? Miten sillä tavoin tuetaan vanhemmuutta? Seisomalla selän takana kädet ojossa ottamassa vastaan, jos vanhempi mahdollisesti lopultakin uuvahtaa ja kaatuu?

Olisi aika opetella tekemään muutakin kuin arvostelemaan, kritisoimaan ja kirjaamaa puuta heinää perheen vuorovaikutuksesta ja toiminnasta. Toki uudessa työtavassa olisi omat haasteensa. Et nimittäin voisi opettaa ketään olemaan vanhempi tai läsnä, saati opastaa hyvään vuorovaikutukseen tai käymään läpi omia tunnelukkoja, ellet itse osaisi olla läsnä tai et tietäisi vuorovaikutuksesta ja tunnelukoista mitään. Sinun pitäisi myös alasi rautaisena ammattilaisena jaksaa olla perheen ja lasten kanssa hyvässä vuorovaikutuksessa, mukana harrastuksissa ja auttamassa arjen sujumisessa.

Jos lastensuojelu olisi yksityisyritys, ei nykyisen kaltaista työtä tehtäisi päivääkään. Yritys ei voisi toimia ilman tavoitteita ja suunnitelmallisuutta sekä ilman tuloksia, ellei tulokseksi sitten lasketa huostaanottolukujen kasvavaa määrä sekä tuhansia kanteluita ja valituksia.

Hämmästyttävä asenne on myös se, että kun asiakkaat kertovat tulleensa kohdelluksi laittomasti tai muutoin epäasiallisesti, on päättäjien vastaus vakio: "Teillä on oikeus tehdä valitus." Sitten luetellaan paikat, joihin voi kannella.

Eikö työn pitäisi olla lähtökohtaisesti laadukasta, lainmukaista ja ihmisoikeus sopimuksia noudattavaa?

Nyt asianmukaista lastensuojelua voi saada, jos käy hyvä tuuri tai mikäli osaa riittävän hyvin taistella oikeuksistaan.

Tuntuu, että ihmisillä, ja vieläpä lapsilla, saa leikkiä ja olla välittämättä siitä, mitä vahinkoa huonosti tehdyllä työllä saadaan aikaiseksi.

Eettinen tavoite on kuitenkin tämä: Sosiaali- ja terveydenhuollon lähtökohtana on asiakkaan ja potilaan etu. Hoidon ja palvelun tavoitteena on hyvän tekeminen. Se ohjaa ratkaisuihin, jotka tukevat palvelua, hoivaa ja hoitoa tarvitsevan ihmisen tarpeita. Hoito ja palvelu pohjautuvat tietoon sekä ammattitaitoiseen ja turvalliseen osaamiseen. Vahingon välttäminen on toinen keskeinen tavoite, ja sen mukaisesti toiminnasta on oltava enemmän hyötyä kuin haittaa.

Asiakkaan tai potilaan kokemusten ja arvioiden ottaminen vakavasti tai niiden sivuuttaminen johtavat joko asiakaskeskeiseen tai järjestelmäkeskeiseen toimintatapaan. Suurikin auttajamäärä voi johtaa asiakkaan kannalta huonoon tulokseen, jos kaikki työntekijät sivuuttavat asiakkaan tai potilaan näkökulman.

Kollegani ovat tuohtuneena arvostelleet vanhempia, jotka ovat välinpitämättömiä huostaanotettujen lastensa suhteen, ja että sijoitukset tai ongelmat kulkevat jo useammassa sukupolvessa. Olen kysynyt, mitä nuorille ja perheille sitten tarjotaan. Mitä työkaluja he saavat, jotta he voivat katkaista sukupolvien ketjun? Pelkkä päätös kun ei siihen riitä; sen tietää jokainen, jolla on yhtään kokemusta aiheesta. On helppo ottaa syyttäjän rooli, kun ei itsellä ole tietoa, mikä auttaisi näitä perheitä ja sukuja eheytymään.

Lapsen ottaminen perheestä pois on mielestäni vähän sama, kun alkoholistin vieminen autiolle saarelle; paraneminen ei tapahdu näin. Alkkari on edelleen alkkari ja lähtee todennäköisesti heti juomaan, kun saareltaan pääsee vapaaksi. Lapsi taas on edelleen sisäistänyt vanhempansa ja heidän toimintamallinsa.

Jotta muutos voisi tapahtua oikeasti, tulisi ehdottomasti perheiden ja lasten kanssa työskennellä tietoisesti. Mielestäni laitoksissa ei ole riittävästi kykyä tehdä perhetyötä, tai jollei perhetyötä ole mahdollista tehdä (esim. vanhemmat eivät halua toipua juomisestaan), aina voi ja pitäisi työskennellä lasten sekä muiden lapselle läheisten ihmisten kanssa. Sijoituksen ei pitäisi olla majoitus- ja ruokapalvelua eli säilömistä, tai pahimmassa tapauksessa pakkolääkityksellä lapsen oireiden tukahduttamista.

SOS-Lapsikylä kysyy vielä tämän blogin alussa mainitun 17-vuotiaan nuoren kohdalla: "Voitaisiinko ongelmat ratkaista ennaltaehkäisevällä lastensuojelulla?"

Olen vakaasti sitä mieltä, että kyllä, voitaisiin. Hyvinkin voitaisiin eikä enää jatkettaisi ongelmien kasvattamista ja kierrättämistä. Minusta ratkaisu ei ole lasten siirtely pois kotoaan ja vieroittaminen perheestään. Minusta puuttumisen ja huolestumisen ilmapiiri ei oikeasti auta ketään.

On aika alkaa uuden ajan lastensuojelutyöskentely.

Tällä hetkellä suurin ongelma on lastensuojelu itse.

On ensin ratkaistava sen ongelmat, jotta voitaisiin tehdä laadukasta työtä.

Itselläni ja joillakin muillakin on jo kokemusta siitä, mitä on todellinen auttaminen ja vanhemmuuden tukeminen. Sitä nimittäin tehdään jo, esimerkiksi Neljä Astetta Oy:ssä. Ja ilmeisesti Imatralla.

Miksei sitä siis voisi tehdä kaikkialla?

Näistä asioista voidaan jatkaa keskustelua ainakin Porissa: Paneelikeskustelussa ovat mukana ministeri Paula Risikko, Espoon kaupungin johtava sosiaalityöntekijä Riina Mattila, varatuomari Leeni Ikonen, huostaanoton lapsuudessaan kokenut Sami Isoniemi ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo.

Ehkä näemme siellä!

Suomalainen lastensuojelu on verrattavissa gnostilaiseen perinteeseen. Gnostilaiset puhuvat paljon salatusta tiedosta, jonka Korkein Jumala antoi erityisen selvästi Jeesukselle, joka on Jumalan lähettiläs.

Nykypäivän sosiaalityöntekijöiden täytyy olla Jumalan lempilapsia, jonkinlaisia profeettoja. He saavat perheistä salattua tietoa, kenties suoraan taivaasta, ilmoitusten kautta. Tietoa, jota kukaan muu ei voi saada.

Tieto jaetaan vain sisäpiirissä, esimerkiksi moniammatillisissa työryhmissä ja hallinto-oikeudessa. Muille sitä ei voi paljastaa, ainakaan sellaisenaan. Korkeintaan vertauskuvin.

Lastensuojelun vertauskuvia ovat ”heräsi huoli”, ”vanhemmuus hukassa”, ”vanhempien yhteydenpito vaarantaa sijaishuollon tarkoituksen”, ”yhteistyökyvytön vanhempi” tai vaikkapa se yksi klassikko: ”Oli sellainen merkillinen tunne takaraivossa”. Näitä fraaseja käytetään huostaanoton perusteina sekä mielivaltaisissa tapaamisrajoituksissa.

Sosiaalityöntekijät todennäköisesti luulevat olevansa Jumalan lähettiläitä, jotka pelastavat lapset varmalta tuholta. Valtaväestö ja -media ajattelevat myös samoin; lapsia pelastava tieto annetaan vain harvoille ja valituille eli lastensuojelun työntekijöille. Heillä on jotakin sellaista tarkemmin määrittelemätöntä ja konkretiaan taipumatonta, vaikeasti selitettävissä olevaa hiljaista tietoa tai mutua tai aavistusta tai intuitiota tai naksahduksia tai muuta ylivertaista arjen asiantuntijuutta, mitä kenelläkään muulla ei ole, – ja siksi heihin voi luottaa sata prosenttisesti.

Ihmisten toimesta on säädetty salassapitovelvollisuus suojaamaan tätä pyhää, salattua tietoa. Edes asianomaisille itselleen ei kaikkea ylhäältä ilmoitettua tietoa voi antaa, vaikkakin koviin toimenpiteisiin voidaan ryhtyä. Joskus sattuu niin hassusti, että jokin asiakirja pääsee vahingossa ulkopuolisten käsiin. Eli itse asiakkaalle tai hänen asianajajalleen. Kun he lukevat tätä ilmoitettua sanaa, he eivät tunnista itseään tai asiakastaan tekstistä:

”Puhutaanko me edes samasta perheestä?”, huudahti Perhe K:n asianajaja.

Poliisin tai lääkärin tutkimusten kautta saatu tieto ei ole lainkaan niin pätevää kuin sosiaalityöntekijöiden salainen tieto, joka on ylivoimaista, kaiken kattavaa totuutta. He eivät valehtele eivätkä kirjoita väärin saamaansa ilmoitusta. He eivät tulkitse eivätkä tunteile. Ilmoitus on ilmoitus ja sellaisena se luettakoon!

Innoituksen lähde tosin on kyseenalainen, mutta sitä kukaan ei rohkene kyseenalaistaa.

Paitsi katkerat vanhemmat, joilta lapset viedään. Ehkä joku harhaoppinut asianajaja ja kirjailijan renttu. Syntisiä pahoja kaikki tyynni.

Niinkö?

Tai ehkä sosiaalityöntekijät ovatkin itse paholaisen vallassa, vaikka he eivät sitä itse tiedosta? Eräs isä ainakin päätyi tähän havaintoon, koska sanoi: "Toivon sossujen – kun heidän aikansa päättyy –  joutuvan alakertaan lappaamaan hiiltä."



(Lue aiheeseen liittyen sosiaalityön orwellilaisesta salakielestä täällä ja lastensuojelusta salapoliisileikkinä täällä.)

Lokakuun liikkeen tunnari > Lastensuojelijan uskontunnustus.

Kaikilla on nykyään velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus vanhemmista, jos on pienikin mahdollisuus, että lapsen kohtelu ei ole lapsen edun mukaista. Minusta siihen rinnalle pitäisi säätää ilmoitusvelvollisuus työntekijöistä, joiden näkee tekevän työtä, joka ei palvele lapsen etua. Kuinka moni viranomainen oikeasti uskaltaa tehdä toisesta viranomaisesta ilmoituksen tai puuttua millään tavoin toisen tekemisiin?

Jälleen kerran viittaan Ouluun ja Kurhelan perheen tapaukseen; heidän asianajajansa Yrjö Paukkunen on tehnyt lastensuojeluilmoituksia lastensuojelun työntekijöistä sekä vedonnut julkisesti viranhaltijoihin.

Itsellänikin on kokemusta lastensuojelutyöstä, jossa lapsen etu ei toteudu. En usko, että tässä toteutuu kenenkään etu. Lähinnä koen seuraavanalaisen työn turhauttavana sekä yhteisten varojemme väärinkäyttönä, josta viranomaisten pitäisi olla vastuussa eikä suinkaan saada palkkaa.

Luulin vielä vuonna 2011, että vain meidän kaupungissamme on halukkuutta tehdä hyvin heppoisin perustein huostaanotto. Minulle ehdoteltiin sijoitusta tyyliin: ”Ottaisitko maitoa kahviisi?”

Sijoitusta ei siis määrätty lainmukaisesti vihoviimeisenä ja lapsen edun mukaisena vaihtoehtona, mikä sen ehdottomasti tulisi olla! Koin, että minua painostettiin antamaan lapseni huostaan lopettamalla avohuollon tukitoimet useiksi kuukausiksi ja kertomalla usein, että kukaan ei sitoudu muutamaa kuukautta pidemmäksi aikaa tukemaan meitä paitsi sijaisperhe. Jolle siis oltaisiin valmiit maksamaan huomattavasti enemmän kuin mitä niihin tukitoimiin olisi mennyt rahaa, joilla olisin pärjännyt hyvin ja olisin pystynyt käymään töissäkin.

Pohjanoteeraus mielestäni oli se, kun sosiaalityöntekijä suivaantui antamastani palautteesta niin paljon, että päätti alkaa tositoimiin.

Todellakin, sananmukaisesti: tositoimiin.

Sosiaalityöntekijä otti yhteyttä selkäni takana perheneuvolan johtajaan, jossa olin erään ”harjoittelijan” asiakkaana. Hän kyseli mahdollista diagnoosiani ilman lupaani. Hän ei ottanut myöskään yhteyttä suoraan työntekijääni, koska piti tätä "vain" harjoittelijana, jonka näin ollen saattoi ohittaa sujuvasti. Perheneuvolan johtajaa en itse ollut koskaan tavannut.

”Harjoittelijalle” eli perheterapeutillemme hän ilmoitti huostaanoton mahdollisuudesta ja sanoi vievänsä myöhemmin perheeni asian asiantuntijaryhmään. Perheterapeutti kertoi keskustelusta, jossa hän sanoi sosiaalityöntekijälle: ”Eihän hyvästä perheestä kannasta lapsia ottaa huostaan.”

Sosiaalityöntekijän päättäväinen kanta oli: ”Kyllä kannattaa, koska se on ainoa pitkäaikainen tukimuoto.”

Sosiaalityöntekijä ei neuvotellut eikä ollut halukas yhteistyöhön muiden työntekijöideni kanssa.

Sain asiasta ilmoituksen sähköpostitse, päivämääri oli silloin 2.11.12.

”Hei,

Olen Tiina kanssasi samaa mieltä siitä, että tätä kokonaisuutta pitää tarkastella ja jokin parempi ratkaisu yhdessä löytää kuin mitä nämä viimeiset 5–6 vuotta on onnistuttu saavuttamaan.

Olen keskustellut asiasta esimiesteni kanssa ja päätynyt siihen, että veisin tämän asian käsiteltäväksi xxx lastensuojelun asiantuntijaryhmään. Ryhmän seuraava kokous on 12.11. ja aineisto pitää olla valmiina jo 5.11. Tässä on kuitenkin niin paljon jo tätä valmista materiaalia olemassa, joten uskon asian ehtivän.

Alla on kuvaus siitä mikä asiantuntijaryhmän tehtävä on, ryhmän puheenjohtaja on sosiaalipalveluiden johtaja XXX XXX. Voitte vanhemmat vielä tuottaa ryhmää varten ajatuksianne jos koette sille tarvetta. Lisäksi jos voitte ystävällisesti tulostaa, täyttää ja allekirjoittaa oheisen suostumuslomakkeen ja palauttaa sen minulle, tai ainakin kuitata saaneenne tiedon asiasta.

Lastensuojelulaki 14 §

Moniammatillisen asiantuntemuksen turvaaminen

Kunnan on huolehdittava siitä, että lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä on käytettävissään lapsen kasvun ja kehityksen, terveydenhuollon, oikeudellista sekä muuta lastensuojelutyössä tarvittavaa asiantuntemusta. Kunnan tai useamman kunnan yhdessä tulee asettaa sosiaali- ja terveydenhuollon edustajista, lapsen kasvun ja kehityksen asiantuntijoista sekä muista lastensuojelutyössä tarvittavista asiantuntijoista koostuva lastensuojelun asiantuntijaryhmä. Lastensuojelun asiantuntijaryhmä avustaa sosiaalityöntekijää lapsen huostaanottoa sekä sijaishuoltoa koskevien asioiden valmistelussa ja muussa lastensuojelun toteuttamisessa. Lisäksi asiantuntijaryhmä antaa lausuntoja lastensuojelutoimenpiteitä koskevan päätöksenteon tueksi.

Terveisin

XXX XXX

Sosiaalityöntekijä

Sosiaalipalvelut/lastensuojelun avohuolto.”

Meiltä ei siis paljon kyselty tai toivottu osallistumista. Koin sähköpostin pienenä uhkauksena. Tuntui oudolta, että sain sähköpostin perjantai-iltapäivästä, ja maanantaina piti olla kaikki aineisto valmiina. Käytännössä kukaan muu ei ehtisi reagoida asiaan mitenkään, paitsi sosiaalityöntekijä. Mistä moinen kiire, ihmettelimme terapeuttini kanssa.

Perheterapeuttimme päätti kuitenkin laittaa kannanottonsa sähköisesti, koska hän halusi sen ryhmälle tiedoksi:

”Hei XXX,

haluatko, että olisin mukana Tiinan terapeuttina tuossa 12.11. palaverissa? Minun on mahdollista osallistua siihen klo 12.00–13.30 välillä, jos se silloin pidetään.

Kirjoitit aiemmin, että olen ”harjoittelija”. Olen koulutukseltani perheterapeutti (ET), kasvatustieteen tohtori, sairaanhoidon opettaja ja psykiatrinen sairaanhoitaja melkein 40 vuoden työkokemuksella. Varmaankin olen vielä harjoittelija, koska jatkan VET-opintojani (Vaativa erityistason perheterapeutti), saadakseni ehkä vielä joskus emeritana kouluttaa perheterapeutteja.

Olen kuullut perheterapeuttina Tiinan hädän, joka on todellista. Tiina on hyvä äiti. Hän ei koskaan tekisi lapsilleen mitään väkivaltaista. Olen kuullut myös Tuukkaa, jonka mukaan äiti ja isä pitävät hyvää huolta lapsista.

Huostaanottokeskustelu on äidin, isän ja lasten tavallisen arjen rikkomista. Se olisi viranomaisten väkivaltaa perheelle, ja erityisesti äidille, joka ei pyydä, kuin tukea arkeen ja jaksamiseen.   

Parhain terveisin

xxx xxx, perheterapeutti, työnohjaaja”

"Äiti puhuu toistuvasti perhesurmista!"

Ls 14 pykälä siis turvaa sosiaalityöntekijälle yksinoikeuden käsitellä asiakkaansa asioita nimellä, ilman asiakasta sekä ilman perheen muita työntekijöitä. Terapeutillemme ilmoitettiin, että hän on jäävi osallistumaan palaveriin.

Minulla herää kysymys: kenen asiaa silloin oikeastaan mahdetaan ajaa? Mielestäni pitäisi lailla kieltää tällainen työ ja toiminta. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, enää ei edes kehitysvammaisten asioita käsitellä ilman asiakkaan läsnäoloa. Lastensuojelu elää tässä suhteessa kivikaudella ja sen takia tapahtuu vakavia ihmisoikeusrikkomuksia, koska tällaista työtapaa pidetään hyväksyttävänä.

Kysyin sosiaalityöntekijältä: ”Päätit sitten ottaa lapset huostaan, vai?”

Hän selitti, että ei se ollut tarkoitus, vaan se, ettei hän voinut myöntää avohuollon tukia ilman asiantuntijaryhmän lupaa. Eli syy viedä asiamme ryhmään oli saada jatkoa toimiville avohuollon tukitoimille, joita olin kesällä saanut, mutta jotka lopetettiin, koska ”kaupungin kirstusta on rahat loppu”.

Todellisuus oli kuitenkin tarua ihmeellisempää. Sosiaalityöntekijä toimi selkäni takana juuri siten, miten toimitaan valmisteltaessa kiireellistä sijoitusta. Hän metsästeli mahdollista diagnoosiani kaikkialta, kysyi isältä, voiko isä ottaa lapset luokseen ja piti kiirettä, ettei kukaan ehtisi tuoda positiivista näkemystään minusta – lapsen äidistä – ryhmän tietoon.

Konsultoin lakimiestä ja hän kehotti tekemään kantelun kiireen vilkkaan. Perheterapeutti repi lähestulkoon hiuksiaan, kun sosiaalityöntekijä piti omasta kannastaan tiukasti kiinni; hyvästäkin perheestä kannattaa ottaa lapset huostaan, eikä rahaa avohuollon tukitoimiin ole.

Kammottavin todiste siitä, ettei selkäni takana puuhailu kestänyt päivän valoa, oli sähköposti, jonka sosiaalityöntekijä oli lähettänyt esimiehelleen: ”Otan nyt yhteyttä poikkeuksellisesti sähköpostitse, koska asiani on kiireellinen. Äiti puhuu toistuvasti perhesurmista!”

Sain myös 7.6.12 (huom; nyt elimme marraskuuta) kirjatun asiakaskertomuksen, jota kukaan meistä ei ollut aiemmin nähnyt. Ehkä ei sosiaalityöntekijä itsekään.

Mielestäni kirjauksessa ei ollut mitään muuta oikein kuin neuvottelun päivämäärä sekä paikallaolijat. Sosiaaliviranomaisen ei tarvitse lähettää tekemiään pöytäkirjoja muille paikalla olleille viranomaisille, asiakkaasta puhumattakaan. Asiakaskertomus voi poiketa täydellisesti asiakassuunnitelmasta, kuten tässäkin tapauksessa. Asiakkaan pitää älytä pyytää asiakaskertomus asiakassuunnitelman lisäksi. 

Asiakaskertomukseen sosiaalityöntekijä voi kirjoittaa tunnelmiaan ja ihan mitä lystää; se on puhtaasti hänen näkemyksensä tapahtuneesta ja tilanteesta. Se voi poiketa muiden näkemyksestä niin paljon, että kukaan muu läsnäolijoista ei tunnista olleensa samassa neuvottelussa.

Juuri niin oli nyt käynyt.

Itse epäilen suuresti (josta kielellinen asukin kertonee), että tämä kirjaus on tehty jälkikäteen. Mutta sitä en pysty koskaan todistamaan.

Asiakaskertomuksen kirjaus menee näin:

”Huomionarvoista kesäkuisessa tapaamisessamme oli, että äiti puhui epätoivostaan ja mietti, että hänellä on insuliini käytössä. Äiti sanoi, että sittenhän heistä ei olisi vaivaksi enää kenellekään.

XXX XXX terapeutti tarttui tapaamisessa äidin puheisiin ja sanoitti, että ne herättivät hänessä suuren huolen.

Isä oli silminnähden järkyttynyt äidin puheista, pidätteli itkua jne…..”

Todellisuus oli aivan toinen. Totta on se, että nostin perhesurmat esiin ja olen niistä kirjoittanut lehteenkin. Kerroin, että kokemukseni mukaan nykyisellään lastensuojelutyö sairastuttaa sekä ajaa ihmiset täysin loppuun. Kerroin, että en enää ihmettele heitä, joilla ei ole valmiuksia käsitellään sitä toivottomuutta, vihaa tai turhautumista, jota tämä työtapa herättää, eikä ihme jos tekee jotain itselleen tai perheelleen. Selitin, että minulta kysytään toistuvasti, mikä on tarpeeni; kerron sen yhä uudellaan ja uudelleen. Toistuvasti todetaan, että tarpeisiini ei kyetä vastaamaan, koska ei ole diabetesosaamista avohuollon kotipalvelussa, joka kaiken lisäksi on tarkoitettu pikkulapsiperheille eikä ole rahaa ostaa muutamaa tuntia viikossa yksityiseltä ammattitaitoista koti/hoitoapua. Huostaanotto voitaisiin kyllä tehdä. Siihen päädyttiin aina, eikä rahasta ollut yhtään pulaa. Kerroin, että ei tarvitse olla psykologi, jotta ymmärtää, millaisia tunteita tällainen ja kaikki miljoonat turhat neuvottelut herättävät ihmisessä.

Ja tämän sosiaalityöntekijä sai väritettyä edellä kerrotuksi asiakaskertomukseksi.

Sain tammikuussa 2012 tämän paperin käsiini. Se tarkoittaa, että 5 kuukauden ajan sosiaalityöntekijä oli ajatellut minun uhkailevan perhesurmalla, puhumatta siitä minun kanssani suoraan. Mietin, onkohan häneltä jäänyt ”Huoli puheeksi” -koulutus väliin?

Onnekseni meitä oli kolme, jotka tiesimme, miten neuvottelu meni todellisuudessa. Asia on korjattu papereihini näin:

”Korjaus 7.6.xx asiakaskertomuksen kirjaukseen liittyen perhesurmiin:

XXXX terapeutin lausunnon mukaan ”Tiinan sanomisia on ymmärretty tahallisesti väärin. Tiina on esimerkiksi kertonut ymmärtävänsä perhesurmien tekijöitä, jotka ovat väsyneenä tehneet julmuuksia. Tiina itse ei voisi tehdä lapsilleen mitään pahaa, vaikka hänellä onkin insuliinia käytössä. Tiinan puhe sosiaalitoimessa on tulkittu uhkaukseksi. Puhe ei kuitenkaan ole teko, joksi se on haluttu sosiaalitoimessa käsittää. Tiina kokee, ettei häntä ole osattu auttaa eikä häntä ole kuunneltu eikä ymmärretty.”

Koko lausuntoa korjaukseen ei jostain syystä haluttu lisätä tai kopioida. Lausunto on pitkä ja siinä sanotaan myös näin:

”Tiina huolehtii lapsistaan erinomaisen hyvin. Erinomaisuus tarkoittaa sitä, että Tiina on täysillä hoitamassa vanhemmuutta sillä seurauksella, että on väsynyt ja on jäänyt sairaslomalle. Tiina hoitaa yksinhuoltajana suurimman osan lasten asioista. Lasten isä auttaa sen minkä pystyy, ottaen lapsia kahdesti / kk luokseen. Kaikki muu aika lastenhoidosta on Tiinan vastuulla.

Perheeseen on ohjattu lastensuojelun avohuollon tukitoimia, mutta katkonaisesti. On ollut pitkiä aikoja, jolloin perhe on jäänyt niitä vaille tai avuntarjoajat ovat vaihtuneet. Diabetes-osaamista ei kenelläkään ole ollut ennen tätä kevättä. Tiinaa konsultoidaan joka paikkaan poikansa diabeteksen hoidosta ja tästä Tiina on hyvin kuormittunut. Poika tarvitsee ympärivuorokautista hoivaa ja seurantaa diabeteksen vuoksi.

Tiinan lapset eivät ole huostaanottolapsia, eivät oman terveydentilansa eivätkä äidin hyvän vanhemmuuden johdosta. Tiinan perhe tarvitsee taloudellista ja materiaalista tukea selvitäkseen toistaiseksi Tiinan sairausloman yli.”

Maan tapako: Lapsia huostaan hyvistä perheistä?

Konsultoin tuohon aikaan paljon Nurmijärveläistä Sirkka Rousua ja hän vastasi minulle muun muassa näin:

”Silloin kun lastensuojelun avohuollon tukitoimilla pystytään lapsen ja perheen tuentarpeesta huolehtimaan, niin silloin ei ole perusteita huostaanottoon. Avohuollon tukeahan voi lain mukaan olla mahdollista saada niin kauan ja niin intensiivisesti kuin sitä tarvitaan – vaikka lapsen täysi-ikäisyyteen asti. Jostakin syystä suomalaiseen lastensuojeluun on tullut käytäntö, että esimerkiksi perhetyön tukea voi saada vain määrätyn ajanjakson ja sen jälkeen pitäisi pärjätä.”

Meidän sosiaalityöntekijän mielestä hyvästäkin perheestä kannattaa ottaa lapset huostaan, vaikka sitten viekkaudella ja vääryydellä, jos toimivaa tukea tarvitaan esimerkiksi viittä kuukautta pidempään; sijoittaminen on hänen mielestään ainoa pitkäaikainen tukimuoto.

Kirjoitin Rousulle myös, mitä tapahtui asiantuntijaryhmässä. Hän vastasi näin:

”Hei, tässä paljastui juuri se suuri ongelma, joka johtuu siitä, että asiakas ei ole läsnä kun hänen elämäänsä koskevia asioita käsitellään. Siksi 14§ asiantuntijaryhmän käsittelyä ei pitäisi tehdä ilman asiakkaan läsnäoloa. Kunnissa on kirjavia käytäntöjä tässäkin.”

Asiantuntijaryhmässä istui kymmenen meille tuntematonta asiantuntijaa pohtimassa meidän perheen asioita ja lähinnä mielenterveyttäni.

Sosiaalityöntekijä oli kirjoittanut kahdeksan sivua tajunnanvirtaa, jonka luettuani olin sanaton. Minusta ei ollut sanallakaan sanottu mitään positiivista tai hyvää. Tein kaiken väärin. Lastensuojelussa ei ollut mitään puutteita. Olin potentiaalinen perhesurmaaja.

Yksityiseltä kotipalveluntarjoajaltakin oli pyydetty lausuntoa minusta (mutta ei esimerkiksi poikani diabetesta hoitavalta lääkäriltä tai hoitajilta). Hän kirjoitti näin muun muassa näin: ”Äiti olisi halunnut ”aikuisen” työntekijän. Äiti ei alkuun hyväksynyt uutta työntekijää, koska piti häntä liian kokemattomana työhön. Tuli tunne, että hän ei kovin helpolla luota lapsen hoitoa kenellekään vaan haluaa kuitenkin pitää kaikki langat käsissään.”

Palveluntarjoaja unohti lausunnossaan kertoa, että perehdytin kolme työntekijää muutaman kuukauden aikana kotiimme ja lapseni hoitoon, vaikka puhe oli ollut nimenomaan yhdestä ihmisestä. Hän unohti kertoa hämmästyttävistä tilanteista, joita sattui, kun luottavaisesti jätin lapseni ”osaaviin” käsiin. Parikymppinen lähihoitajaopiskelija palkattiin meillä käyntejä varten, ja kerran hän esimerkiksi soitti minulle töihin ja kysyi: ”Laitanko insuliinin ennen ja jälkeen ruoan? Mikä on normaali verensokeri?”  Palvelu ostettiin yksityiseltä, koska he mainostivat osaavansa myös diabeteksen hoidon. Kun tyttö oli juuri oppinut kaiken, hän lähti kesätöihin muualle.

Sosiaalityöntekijän kirjoitelmassa ei kerrottu sanallakaan, mikä perheessämme toimi ja mitkä olivat voimavarani, millainen tuki olisi ollut tarpeen, minkä olin kokenut hyväksi ja minkä haitalliseksi. Ei lasten ajatuksia sijoituksesta, isälle muutosta tai jatkuvasti vaihtuvista ihmisistä elämässämme.

Ei yhteenvetoa, kuinka pitkiä aikoja tukea olin saanut, miksi tuet loppuivat tai kuinka pitkiä aikoja olin ollut niitä ilman. ”Kaikkea on jo kokeiltu ja vuosia on kitkuteltu, että lapset voisivat asua kotona”, oli yleinen tiivistelmä. Sosiaalityöntekijä unohti kysyä ryhmältä, että saisiko perheelle lisää sitä apua, mikä aidosti tuki parhaiten perhettä. Se oli kuusi tuntia viikossa tehtävää yksityistä kotipalvelua, sitä tukea, mihin myöhemmin ”kaupungin kirstussa ei ollut varaa”.

Lasten isän kanssa oli yhdessä arvosteltu minua ja pohdittu ”ammatillisesti” ja asiaankuuluvasti näin: ”Kerroin isälle, että äidin käytöksestä tulee mielikuva, että äiti olisi mustasukkainen isästä isän uudelle puolisolle. Äiti viestittää, ettei luota kehenkään muuhun kuin isään ja haluaisi mahdollisimman paljon juuri isän olevan myös pojan kanssa.”

Sekin nähtiin minulle miinuksena, että luotin lasten isään ja pystyin parhaiten lepäämään, lasten ollessa isällään, koska isä osaa diabeteksen hoidon. Isä kuvattiin uhriksi, joka oli ollut pimennossa kaikki nämä vuodet. Toisaalla sosiaalityöntekijä kuitenkin kirjoitti: ”Isä ei tule neuvotteluihin paikalle ”jos siellä vain potkitaan renkaita, verraten autokaupan tekemiseen, ilman jotain päätöksiä suuntaan tai toiseen”.

Millaista ajan hukkaa!

Millaista yhteiskunnan varojen tuhlaamista!

Miten tuollaista tekstiä virkamies ylipäätään saa työaikanaan kirjoittaa? Onko sosiaalityöntekijöillä minkään valtakunnan koulutusta kirjaamisen suhteen?

Huomatkaa ero, kun perheterapeutti kirjoittaa minusta; hän käyttää etunimeä. Sosiaalityöntekijälle sekä yksityiselle kotipalvelun tarjoajalle olen ”äiti”. Olen joskus sanonut, että minä en ole teidän äiti, toivoisin, että minua kutsuttaisiin etunimelläni.

Meidän perheemme kohdalla lastensuojelu siis tarjoitti sitä, että kymmenen ”asiantuntijaa” pohtivat sosiaalityöntekijän valikoimien tietojen ja kirjoituksen perusteella, mitä meidän perhe tarvitsisi.

Tuntematta ja tapaamatta meistä ketään.

Lukemalla papereista asioista, joista suurin osa ei pitänyt edes paikkaansa.


Sosiaalityöntekijä psykiatrin roolissa

Sosiaalityöntekijä sekä sosiaalitoimen johtaja olivat suositelleet minulle laajoja psykologisia tutkimuksia, joihin moni jäsenistä yhtyi. Muun muassa oppilashuollon esimiehen ”näkemyksen mukaan äidille tulee tehdä psykologiset tutkimukset ja perheen hoitokontaktin tulee jatkua perheneuvolassa”.

Kirjoitin hänelle jälkeenpäin ja kysyin, mikä on hänen koulutuksensa, jotta hän voi suositella jollekulle tutkimuksia näkemättä. En ole koskaan saanut vastausta.

Yksiköstä, josta olin saanut sairaslomani, oli kutsuttu paikalle psykologi. Lääkärini ihmetteli, miksei häntä, joka tunsi minut, ollut kutsuttu. Psykologin, jonka olen muistaakseni tavannut viimeksi yläasteella ja lukiossa, näkemyksen mukaan ”äidille tulee tehdä kattava psykologinen tutkimus, jossa arvioidaan psykiatrisen hoidon tarvetta sekä väkivaltaisen käyttäytymisen riskiä. Tutkimusryhmään kuuluvat toimintaterapeutti, psykologi ja psykiatri.”

Konsultoimani lakimies sanoi, että hän ei ole vielä kuullut, että sosiaalityöntekijä tai sosiaalitoimen johtaja pystyisi lähettämään ketään tutkimuksiin. Hän kehotti minua olemaan menemättä, ellen saa lakipykälää, johon perustuen tutkimukset tehtäisiin.

Toimintaterapeutille, jonka kanssa en ollut missään tekemisissä, oli jo ehditty antaa nimeni ja osoitteeni. Hän oli valmis tulemaan kotiini arvioimaan toimintakykyäni.

Olimme aivan julkista riistaa kaikille. Meillä ei ollut minkäänlaista yksityisyyden suojaa. Koska tahansa saattoi kuka tahansa soittaa ja ehdottaa mitä vain. Numeroni ja tietoni olivat yleisessä jaossa.

Meihin kohdistetut viranomaistoimenpiteet tuntuivat rajattomilta, jos sopii käyttää tuota monista huostaanottohakemuksista tuttua, vanhemmuuden laatua määrittelevää sanaa: "Äiti vaikuttaa jotenkin rajattomalta."

Olin lähtenyt pyytämään ja lopulta vaatimaan lastensuojelusta lainmukaisia avohuollon tukitoimia, joihin ei ollut varaa. Erityislapsiperheelle sopivia tukimuotoja ei ollut tarjolla, eikä sellaisia osattu räätälöidä.

Kiireelliseen sijoitukseen varaa olisi kuitenkin ollut milloin vain.

Nyt myös laajoihin psykologisiin tutkimuksiin. Siitäkin huolimatta, että terapeutti, lääkärit ja sairaanhoitajat joiden vastaanotolla kävin yksin tai poikani kanssa, eivät olleet koskaan mitenkään ilmaisseet huolta mielenterveydestäni – väsymyksestäni ja yksinäisyydestäni sekä vähäisestä verkoston tuesta kylläkin.

Minulla oli ainakin kymmenen erilaista lausuntoa siitä, että paras tuki olisi ollut käytännön lasten- ja kodinhoito apu kotiin. Silti tuntui, että lastensuojelussa oltiin valmiit tekemään ihan mitä vain, lähettämään lapset vaikka kuuhun, kunhan ei tarvitsisi myöntää tukea kotiin!

Tätäkö on parhaimmillaan vanhemmuuden tukeminen, pohdiskelin mielessäni. Ainakin sosiaalityöntekijä teki kaikkensa sen eteen, että kotiin ei apua myönnettäisi, ja että lapset saataisiin pois kotoa.

 
Valtaa ilman vastuuta

Kun minua epäiltiin perhesurmaajaksi, olin järkyttynyt ja vihainen.

Nykyään mietin, ymmärtääkö sisäministeri Päivi Räsänen kannattajineen, millaista perhepolitiikkaa hän on ajamassa Suomeen? Ymmärtävätkö he sen, että perhesurmat ovat sittenkin äärimmäisen harvinaisia, aidosti yksittäisiä tragedioita, joiden perusteella ei voida tuhota viattomia perheitä?

Oulun tapaus ja murhattu Vilja Eerika ovat siten saman kolikon eri puolet, mutta valitettavasti ne sotketaan toisiinsa. Aivan kuin näitä henkisiä murhia (Oulun tapaus ja muut turhat sijoitukset) tekemällä mitenkään ehkäistään fyysisiä murhia (Eerika). Olenkin ehdottanut kampanjaa; jos jonkun tutkimuksen mukaan turhat sijoitukset ennaltaehkäisevät perhesurmia, niin jokainen varmasti antaa mielellään lapsensa pariksi vuodeksi huostaan ja teille tietämättömille.
 
Mielestäni sosiaalityöntekijän pitäisi olla vastuussa tekemästään työstään. He voivat aiheuttaa paljon pahaa jälkeä ymmärtämättömyydellään, kiireessä tehdyllä työllä, kyvyttömyydellään kuunnella, halullaan hallita ja jopa haitallisilla tukitoimilla.

Vähintäänkin työn pitäisi olla tavoitteellista ja suunnitelmallista. Jokaisesta huostaanotosta, jonka hallinto-oikeus kumoaa, tulisi sosiaalitoimen joutua vastuuseen jollain tavoin. Kyseessä on nimittäin lasten elämä – ainoalaatuinen ja ainutkertainen. Jokainen, joka ei ole tätä asiaa sisäistänyt, pitäisi siirtää toisiin tehtäviin ja mahdollisimman pian.

Jos kunnallista lastensuojelutyötä vastaavaa asiakastyötä tehtäisiin jossain yksityisessä firmassa, virheitä tai valituksia ei tarvitsisi olla kuin yksi – ja työntekijällä olisi kengänkuva takapuolessaan. Kaupungilla ja etenkin lastensuojelussa kertomukseni on aivan jokapäiväistä leipää, eikä edes hurjimmasta päästä. Tähänkään tarinaan ei mahdu kuin pieni osa kaikesta siitä, mitä on tapahtunut meidän tapauksessamme.

Miksi viranomaisilla ei ole vastuuta tekemistään virheistä?

Miksi työn ei pidä olla läpinäkyvää ja avointa?

Miksi muut viranomaiset hyväksyvät tällaisen toiminnan, eikä sitä kyseenalaisteta millään lailla?

Eikö asiantuntijaryhmässä yhdelläkään herännyt kysymys: "Mitä hyvää perheessä on?"

Miten vanhemmuutta voisi tukea? Mikä motiivi sosiaalityöntekijällä on arvostella ”äitiä” tällä tavoin ja jopa lasten isän kanssa yhdessä?

Pitäisikö lastensuojelussa kehittää pitkäjänteisiä avohuollon tukia sekä erityislapsiperheiden tukia, joita ei ole lainkaan?

Vai pitäisikö tutkia sosiaalityöntekijän työn laadukkuutta tai sen puutetta suurennuslasilla?

Tommy Hellsten kuvaa kirjassaan "Saat sen mistä luovut" valtaa näin: "Valta on parhaimmillaan väline, jolla palvellaan muita. Jos valta on pelkästään päämäärä, silloin se palvelee pelkästään ihmisen omia tarkoitusperiä ja tavoitteita. Se on valtaa ilman vastuuta; jos valta irrotetaan vastuusta, on se silloin irroitettu rakkaudesta. Vastuun ja palvelun kautta saatu valta on rakkaudellista valtaa, kun taas ilman vastuuta otettu valta on väkivaltaa tai mielivaltaa, kenties joskus jopa ilkivaltaa.  

Tällaisen arvomaailman vallitessa mitään absoluuttista moraalia ei enää ole. Kaikki riippuu siitä, mistä näkökulmasta asioita tarkastelee, kuka niitä tarkastelee, ja milloin. Kaikki on suhteellista: on lupa tehdä oikeastaan mitä vain, kun millään ei ole loppujen lopuksi ole niin suurta väliä." 

"Mitä enemmän ihmisessä on pahuutta, jota hän ei tahdo kohdata, sitä suuremmalla ponnekkuudella toista täytyy halveksia."

Onko laadukas ja ihmisarvoinen lastensuojelu täysin mahdotonta toteuttaa Suomessa?

Onko sosiaalityöntekijöiden lisääminen tai lakiuudistukset ratkaisu nykyiseen tilanteeseen?

Paljonko nykyistä enemmän olemme valmiita maksamaan kodin ulkopuolisista sijoituksista?

Miksi vanhemmat katkeroituvat ja joutuvat hakemaan oikeutta lakiteitse ja vieläpä ulkomailta saakka?

Psykiatrian erikoislääkäri, kouluttaja Ben Furman antaa joitakin vastauksia haastateltuaan kansainvälisesti tunnettua sosiaalityöntekijää Andrew Turnelia, joka on toinen Signs of safety -mallin kehittäjistä. Menetelmän tavoitteena on saada nykyisen virkamieslähtöisen lastensuojelutyön keskiöön perhe, lapsi sekä aito vuorovaikutus.

Signs of safety -menetelmässä käytetään joitakin ratkaisukeskeisen terapian ideoita, kuten neljää avainkysymystä: "Mikä on huolenaihe? Mitkä asiat toimivat hyvin? Mitkä vaativat muutosta? Missä mennään nyt asteikolla 0–10?"

Haastattelussa nousee esiin mielenkiintoinen näkemys, että nykyinen holhoava asenne sekä yhteistyön puute asiakasperheiden kanssa ovat suurimpia ongelmia lastensuojelutyössä.

Laahaako lastensuojelun kehitys kovastikin jälkijunassa, kun vammaispalveluissakin tämä on jo oivallettu? Enää ei neuvotella ilman asianomaista, ei puhuta asiakkaan selän takana eikä yli. Siellä ei myöskään kuvitella, että viranomainen tietää ja pystyy ratkaisemaan ongelmat yksin. Kehitysvammaisia ei siis enää "hoivata ja holhota", mutta lastensuojelun asiakkaita edelleenkin.

Signs of safety -mallin toivotaan tuovan selkeyttä siihen, mistä viranomaiset ovat huolissaan, sekä konkreettiset vaatimukset, mitä pitää kotona tapahtua, jotta lapsen voidaan katsoa olevan turvassa. Tämä olisi tärkeää toteuttaa myös Suomessa, sillä esimerkiksi oululaisperheen Janne-isä ja Ritva-äiti, joiden kaksospojat otettiin huostaan, eivät edelleenkään tiedä, mitä heidän pitäisi tehdä, jotta lapset voisivat tulla kotiin.

He eivät siis tiedä, mistä on huoli.

Ja miten vanhemmat ylipäänsä voisivat "kuntoutua" ongelmista, joita sosiaaliviranomaiset ovat katsoneet heillä olevan, mutta joita kukaan muu ei ole havainnut (isän oletettu "mahdollinen väkivalta" lapsia kohtaan, äidin oletettu väsymys, kasvatusristiriidat jne.)

Varatuomari Leeni Ikonen on ollut saman asian äärellä. Hän kertoo esimerkin, jossa viranomaiset määrittelivät erään perheen kohdalla, että ”kodin tulee olla riittävän siisti". Ilmaisun ollessa näin epäselvä Ikonen vaati sosiaalityöntekijää määrittelemään tarkemmin, minkä on muututtava, jotta äiti saisi lapsensa takaisin. Tähän suostuttiin. Työntekijä kertoi, että keittiönpöydän reunalla tulee olla 20 cm tyhjää tilaa, televisiotasolla 10 cm... ja näin käytiin koko koti läpi: perhe sai standardimitat ja lapsi palautettiin kotiin.

Tämä saattaa äkkiseltään kuulostaa Signs of Safety -menetelmältä, jonka tavoitteena ovat yksinkertaisuus ja konkreettiset vaatimukset. Mutta tuskinpa menetelmää kuitenkaan on luotu sitä varten, että yksittäinen sosiaaliviranomainen saisi läpi näkemyksensä jokakodin standardimitoista. Viiden sentin tyhjä tila televisiotasolla ei oikeasti vaaranna lapsen kehitystä.

Ben Furman kysyy syytä, mitä pitäisi tehdä toisin, jotta vanhemmat eivät tuntisi tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti. Andrew mainitsee neljä asiaa:

1) Työntekijän rehellisyys

2) ja kyky kuulla asiakasta,

3) sekä asiakkaan mahdollisuus vaikuttaa päätöksen tekoon

4) ja saada selkeä kuva muutosvaatimuksista.

Näitä asiakkaat siis odottavat; ei kuulosta mahdottomalta toteuttaa.

Eikä se mahdotonta olekaan. Suomessa ihmisarvoista lastensuojelupalvelua tuottaa Neljä Astetta Oy. Yrityksellä on selkeä tavoite: vähentää sijoituksia avohuollon intensiivityöllä. Palveluiden peruslähtökohtana on jokaisen ihmisen tarpeiden täyttymisen tarve. Lähdetään liikkeelle ajatuksesta, että ongelman alla on aina täyttymätön tarve ja puhutaan tarpeidentäyttämiskeskeisyydestä.

”Oheisvanhemmuusohjaaja” on firman omistajien Mikko Meritien ja Petri Sinisalon kehittämä nimike työntekijöille. Oheisvanhemmuusohjaajat toimivat perheissä sanoittajina ja sillanrakentajina, ohjaavat, kannustavat, konkretisoivat, mallintavat tunne-elämää ja tarvittaessa riitelevät rakentavasti.

Imatran kaupunki kääntyi joitakin vuosia sitten Neljä Astetta Oy:n puoleen. Pian lastensuojelun rakenteet laitettiin kokonaan uusiksi. Perustettiin hyvinvointineuvola; tarjottiin tehostettua varhaista tukea pelkän varhaisen puuttumisen sijaan. Jo seuraavana vuonna kiireellisten sijoitusten määrä laski ja sijaishuollon tarve väheni. Yksi lastenkoti voitiin sulkea, ja työntekijät siirrettiin perhetyöhön. Kaupunki on säästänyt satoja tuhansia euroja.

”On uskottava mahdollisuuteen. Vanhempia on tuettava rakastamaan”, sanoo Mikko.

Voisiko vanhempia siis opastaa toimivampaan vanhemmuuteen sen sijaan, että lapsille etsitään uudet vanhemmat ja sukulaiset?

Onko olemassa täydellisiä vanhempia? Edes sijaisvanhempia?

Toimiiko tuki paremmin kuin puuttuminen? Kumpi on edullisempaa yhteiskunnalle? Kumpi on lapsen etu?

Uskon, että me paitsi järjellämme myös sydämellämme tiedämme vastaukset.


Tiina Liljeberg
sosiaalikasvattaja

Olen viime kuukausina saanut tutustua kolmannen sektorin toimijoihin, järjestöihin ja säätiöihin. Havaintoni ja tuntemukseni mukaan niissä tehdään laadukasta, ammatillista ja tuloksellista työtä. Asiakkaat eheytyvät ja saavat todellista tukea. Heitä kuunnellaan ja kuullaan. En ole havainnut kontrollin enkä arvostelun tarvetta, vaan kunnioittamista ja ymmärrystä. Pyyteetön auttamisen halu on käsin kosketeltavissa, ammatillisten rajojen kuitenkaan katoamatta. Ilmapiiri ja tapa ajatella poikkeavat hyvinkin paljon sosiaalipuolesta, jossa itse olen eniten työskennellyt ja ollut asiakkaana. On ollut hyvin eheyttävä kokemus nähdä, että on toisenlaisiakin tapoja palvella ja tehdä auttamistyötä.

Mannerheimin lastensuojeluliitto on yksi taho, josta sain hyvin positiivisen kokemuksen. Lapsen ja vanhemmuuden tukeminen on todellista. Syyllistämisen sijaan keskitytään voimavaroihin ja onnistumisiin! Ymmärretään tilanteet, joissa vanhempien omat voimavarat eivät ehkä ole riittävät tukemaan lasta (esim. erotilanteet), vaan vanhemmat saattavat tarvita itsekin tukea. Eikä se tarkoita, että he olisivat huonoja tai epäonnistuneita vanhemmuudessaan. Tai että he olisivat pahoja ja vaaraksi lapselleen. Tai että lapsi tulisi kiireesti sijoittaa pois kotoa.

Sain vinkin MLL:n perhekummitoiminnasta ja kyselin, että olisiko meidän perheen mahdollisuus saada oma perhekummi. Ei ollut. Palvelu on pikkulapsiperheille suunnattua tukea, kuten myös useimpien kuntien kotipalvelu ja perhetyö.

Minusta tällaiset hyvät toiminnat olisivat kehitettävissä. Niitä tulisi kehittää laajemminkin, ehkä jopa kaupunkien omiksi palveluiksi. Silläkin uhalla, että olen kuullut erään säätiön kokeneen ja viisaan johtohenkilön sanoneen, että aina kun kaupunki tulee kuvaan mukaan, alkaa homma mennä jollain tavoin pieleen. Toivottavasti se ei ole totta.

Tukihenkilöistä ja -perheistä on tänä päivänä huutava pula. Kuitenkin tiedetään, että juuri tällaiset tukimuodot ovat ennaltaehkäiseviä. Miksi niitä ei siis kehitetä?

Tukihenkilötoiminnan tulisi olla niin arvostettua, että jonkinlaista palkkaa siitä tulisi maksaa. Silloin ihmiset sitoutuisivat työhön, ja esimerkiksi opiskelijoilla olisi mahdollisuus sekä tienata että saada työkokemusta. (Tässä kohtaa toki heti nousee kauhukuva siitä, mihin on johtanut sijaisperhetoiminnan ammatillistuminen; tukiperheitä ei enää juurikaan ole, koska sijaisperhetoiminta on huomattavasti kannattavampaa.)

Vapaaehtoistyöstä ei saa maksaa palkkaa ja siinä se ongelma onkin. Harva nykypäivänä sitoutuu mihinkään pidemmäksi aikaa palkatta. Ihmisten kanssa työskennellessä pitää pystyä sitoutumaan. Kaiken lisäksi työ on usein vaativaa.

Miksi sitten lastensuojelun toimivat avohuollon tukitoimet perustuvat hyvin pitkälti vapaaehtoisten toimintaan?

Vapaaehtoistyö ei saa koskaan korvata ammatillista työtä, eikä sitä saa sellaisena käyttää. Kuitenkin sitä sellaisena käytetään, muuallakin kuin lastensuojelussa. Käytännöllisesti katsoen muita avohuollon tukitoimia ei ole tarjota nuorille, kuin tukihenkilöitä, joita ei niitäkään meidän paikkakunnallamme ole tarjolla ensimmäistäkään. Kuten ei tukiperheitäkään.

Tukiperheet ja -henkilöt tekevät yhteiskunnallisesti hyvin tärkeää avohuollollista ja ennaltaehkäisevää lastensuojelua virka-ajan ulkopuolella. Siksi siitä tulisi saada kohtuullinen korvaus.

Niiden kaupunkien, joista minulla on tietoa, tukihenkilötoiminta on mielestäni melko lapsen kengissä verrattuna monen järjestön tai yhdistyksen tukihenkilötoimintaan.

Tukihenkilöistä tulee pitää huolta. Vaikka he eivät saa palkkaa työstään, he voivat saada koulutusta, työnohjausta ja vertaistukea sekä virkistystoimintaa, joka kannustaa jaksamaan ja tekemään pitkäjänteistä työtä tuettavien kanssa. Heitä ei saa ylikuormittaa vaan päinvastoin tulee huolehtia edellä mainituilla toimenpiteillä, etteivät tukijan omat rajat hämärry. Yhdelle tukihenkilölle ei voida antaa niin monta tuettavia kuin hän vain suinkin jaksaa ottaa vastaan. Tukihenkilölle on suotava mahdollisuus jatkuvaan yhteydenpitoon ammattilaisen kanssa.

Viesti, jota lastensuojelun ammattilaisilta saadaan heidän asiakkaistaan, on se, että "näidet ongelmat ovat niin suuria ja vaikeita". Herääkin kysymys, onko vapaaehtoisuus sitten lainkaan oikea tapa tukea näitä perheitä? Eli pitäiskö lastensuojelulle kehittää kokonaan oma tukihenkilötoiminta, joka olisi ammatillista. Sos-lapsikylällä tällaista toimintaa onkin.

Mutta: kuinkakohan moni näistä tuetuista päätyy lopulta Sos-lapsikylän "omaisuudeksi" eli pois omasta kodistaan? Minusta on kyseenalaista, jos tukiperheellä on oma perhekoti tai laitos. Voi tulla halu – usein tiedostamaton sellainen – haalia lapsia omaan yritykseen tukihenkilöpalvelun kautta.

Palaan vielä haavekuvaani eli perhekummiin.

Näin jo mielessäni tällaisen perhekummin, joka voisi tulla meille kotiin. Kummi olisi murrosikäisten lasteni kanssa. Veisi lapsia oikomishoitoon, harrastuksiin ja ostoksille, opettaisi vaikkapa ruoanlaittoa tai vain istuisi, pelaisi ja katselisi valokuvia. Heillä voisi olla yhteisenä projektina vaikkapa pyöränkunnostus tai muuta hyödyllistä puuhaa.

Perhekummeissa olisi toivoakseni miehiäkin mukana. Miehille tekisi hyvää olla enemmän vapaaehtoistyössä mukana, auttamassa muita. Nythän valtaosa vapaaehtoisista on naisia. Miehiä tarvittaisiin! Heillä olisi paljon annettavaa. Siksikin perhekummi kuulosti korvaani niin ihanalta, sillä kuvittelen toimintaan mukaan miehiäkin.

Vapaaehtoiset tukiperheet saavat kuljettaa lapsia autollaan harrastuksiin, mutta kunnan työntekijät eivät saa. Vapaaehtoiset voivat perheessä käydä iltaisin, viikonloppuisin ja pyhien aikanakin, silloin kun lapset ovat kotona – mutta kunnan työntekijät käyvät vain virka-aikaan.

Mielestäni nämä asiat tulisi myös ottaa huomioon ja kehittämisen kohteeksi kuntien palveluissa. Monien vanhempien tuen tarve ei ole vain virka-aikana sohvalla tai virastossa neuvotellen ja keskustellen.

Oman kokemukseni mukaan tämänhetkiset varhaisen tuen muodot lastensuojelussa ovat riittämättömiä juuri edellä mainittujen seikkojen takia ja sen tähden, että perhetyöntekijät ehtivät käydä perheissä liian harvoin. Lisäksi he eivät oikeastaan edes saa tehdä mitään konkreettista perheen kotona. Jos perheessä on sairastamista, he eivät saa mennä sinne. Kaiken lisäksi kouluikäisille ja nuorille ei ole tarjolla lainkaan palveluita.

Tarvitseeko sitten olla lastensuojelun asiakas saadakseen ylimääräisiä aikuisia perheen tueksi? Eikö ole täysin luonnollista, että yhden ihmisen voimat eivät voi aina riittää ihan kaikkeen? Lapsillakin on tarvetta useampaan aikuiseen, joilla on heille aikaa.

Kuitenkaan lastensuojelu ei pysty vastaamaan tavallisen ihmisen tavallisiin tarpeisiin, vaikka sinne vanhemmat ohjataan, jos näiden voimat ovat vähissä. Itselläni ei ole tiedossa muita tahoja kuin MLL:n perhekummitoiminta, josta voi saada tukea arkeen ilman lastensuojelunasiakkuutta. Ja sekin siis pikkulapsiperheille.

Nuorten huostaanotot ovat lisääntyneet viime vuosina. Miksi?

Minua se ei hämmästytä lainkaan enkä myöskään näe, että syy olisi vain perheiden ja nuorten ongelmien lisääntymisessä. Perheiden ja etenkin yksinhuoltajaperheiden yksinäisyys ja varhaisen tuen puute ovat varmasti isoin asia tässä yhtälössä.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa korostetaan koko ajan, että Suomessa on liian vähän sosiaalityöntekijöitä. Heitä pitää saada kiireen vilkkaa lisää. Kuitenkaan sosiaalityöntekijät eivät voi muuttua avohuollon tukitoimiksi, vaikka heitä olisi kuinka paljon. Perheitä ei auta se, että lisätään neuvotteluja, kotikäyntejä, tapaamisia ja kontrollia, mutta ei konkreettista apua.

Olisi edullisempaa palkata koteihin esimerkiksi kodinhoitajia. Eräs aktiviinen mummo otti minuun yhteyttä Aamusydämellä-ohjelman jälkeen ja kertoi ideastaan. Heitä iäkkäämpiä mielenterveys- tai sairaanhoitajia on tuhansia työttömänä, koska he eivät jaksa tehdä kolmivuorotyötä laitoksissa. Millainen voimavara he olisivatkaan lapsiperheille! Heillä olisi kokemusta ja osaamista, rauhaa ja läsnäoloa.

Moni sosiaalityöntekijä vapautuisi muihin puuhiin, jos Suomesta löytyisi poliittista tahtoa kehitettää toimivat avohuollon tuet perheille, jotka eivät varsinaisesti tarvitse lastensuojelua.

Löytyykö Suomen hallitukselta tahtotilaa tehdä päätöksiä, jotka tuovat konkreettisia muutoksia lastensuojeluumme?

Vai jatkavatko he perhevastaista politiikkaa ja perheiden rikkomista aina vaan?

Peruspalveluministeri Susanna Huovinen väittää kiven kovaa, että lastensuojelun kokonaiskuva on hallussa. Jos näin on, edellyttää se myös toimintaa sen mukaisesti.

On aika lopettaa yhteisten rahojemme tuhlaus kärsimyksen lisäämiseen, kun voi valita toisin.