Olen viime kuukausina saanut tutustua kolmannen sektorin toimijoihin, järjestöihin ja säätiöihin. Havaintoni ja tuntemukseni mukaan niissä tehdään laadukasta, ammatillista ja tuloksellista työtä. Asiakkaat eheytyvät ja saavat todellista tukea. Heitä kuunnellaan ja kuullaan. En ole havainnut kontrollin enkä arvostelun tarvetta, vaan kunnioittamista ja ymmärrystä. Pyyteetön auttamisen halu on käsin kosketeltavissa, ammatillisten rajojen kuitenkaan katoamatta. Ilmapiiri ja tapa ajatella poikkeavat hyvinkin paljon sosiaalipuolesta, jossa itse olen eniten työskennellyt ja ollut asiakkaana. On ollut hyvin eheyttävä kokemus nähdä, että on toisenlaisiakin tapoja palvella ja tehdä auttamistyötä.
Mannerheimin lastensuojeluliitto on yksi taho, josta sain hyvin positiivisen kokemuksen. Lapsen ja vanhemmuuden tukeminen on todellista. Syyllistämisen sijaan keskitytään voimavaroihin ja onnistumisiin! Ymmärretään tilanteet, joissa vanhempien omat voimavarat eivät ehkä ole riittävät tukemaan lasta (esim. erotilanteet), vaan vanhemmat saattavat tarvita itsekin tukea. Eikä se tarkoita, että he olisivat huonoja tai epäonnistuneita vanhemmuudessaan. Tai että he olisivat pahoja ja vaaraksi lapselleen. Tai että lapsi tulisi kiireesti sijoittaa pois kotoa.
Sain vinkin MLL:n perhekummitoiminnasta ja kyselin, että olisiko meidän perheen mahdollisuus saada oma perhekummi. Ei ollut. Palvelu on pikkulapsiperheille suunnattua tukea, kuten myös useimpien kuntien kotipalvelu ja perhetyö.
Minusta tällaiset hyvät toiminnat olisivat kehitettävissä. Niitä tulisi kehittää laajemminkin, ehkä jopa kaupunkien omiksi palveluiksi. Silläkin uhalla, että olen kuullut erään säätiön kokeneen ja viisaan johtohenkilön sanoneen, että aina kun kaupunki tulee kuvaan mukaan, alkaa homma mennä jollain tavoin pieleen. Toivottavasti se ei ole totta.
Tukihenkilöistä ja -perheistä on tänä päivänä huutava pula. Kuitenkin tiedetään, että juuri tällaiset tukimuodot ovat ennaltaehkäiseviä. Miksi niitä ei siis kehitetä?
Tukihenkilötoiminnan tulisi olla niin arvostettua, että jonkinlaista palkkaa siitä tulisi maksaa. Silloin ihmiset sitoutuisivat työhön, ja esimerkiksi opiskelijoilla olisi mahdollisuus sekä tienata että saada työkokemusta. (Tässä kohtaa toki heti nousee kauhukuva siitä, mihin on johtanut sijaisperhetoiminnan ammatillistuminen; tukiperheitä ei enää juurikaan ole, koska sijaisperhetoiminta on huomattavasti kannattavampaa.)
Vapaaehtoistyöstä ei saa maksaa palkkaa ja siinä se ongelma onkin. Harva nykypäivänä sitoutuu mihinkään pidemmäksi aikaa palkatta. Ihmisten kanssa työskennellessä pitää pystyä sitoutumaan. Kaiken lisäksi työ on usein vaativaa.
Miksi sitten lastensuojelun toimivat avohuollon tukitoimet perustuvat hyvin pitkälti vapaaehtoisten toimintaan?
Vapaaehtoistyö ei saa koskaan korvata ammatillista työtä, eikä sitä saa sellaisena käyttää. Kuitenkin sitä sellaisena käytetään, muuallakin kuin lastensuojelussa. Käytännöllisesti katsoen muita avohuollon tukitoimia ei ole tarjota nuorille, kuin tukihenkilöitä, joita ei niitäkään meidän paikkakunnallamme ole tarjolla ensimmäistäkään. Kuten ei tukiperheitäkään.
Tukiperheet ja -henkilöt tekevät yhteiskunnallisesti hyvin tärkeää avohuollollista ja ennaltaehkäisevää lastensuojelua virka-ajan ulkopuolella. Siksi siitä tulisi saada kohtuullinen korvaus.
Niiden kaupunkien, joista minulla on tietoa, tukihenkilötoiminta on mielestäni melko lapsen kengissä verrattuna monen järjestön tai yhdistyksen tukihenkilötoimintaan.
Tukihenkilöistä tulee pitää huolta. Vaikka he eivät saa palkkaa työstään, he voivat saada koulutusta, työnohjausta ja vertaistukea sekä virkistystoimintaa, joka kannustaa jaksamaan ja tekemään pitkäjänteistä työtä tuettavien kanssa. Heitä ei saa ylikuormittaa vaan päinvastoin tulee huolehtia edellä mainituilla toimenpiteillä, etteivät tukijan omat rajat hämärry. Yhdelle tukihenkilölle ei voida antaa niin monta tuettavia kuin hän vain suinkin jaksaa ottaa vastaan. Tukihenkilölle on suotava mahdollisuus jatkuvaan yhteydenpitoon ammattilaisen kanssa.
Minusta tällaiset hyvät toiminnat olisivat kehitettävissä. Niitä tulisi kehittää laajemminkin, ehkä jopa kaupunkien omiksi palveluiksi. Silläkin uhalla, että olen kuullut erään säätiön kokeneen ja viisaan johtohenkilön sanoneen, että aina kun kaupunki tulee kuvaan mukaan, alkaa homma mennä jollain tavoin pieleen. Toivottavasti se ei ole totta.
Tukihenkilöistä ja -perheistä on tänä päivänä huutava pula. Kuitenkin tiedetään, että juuri tällaiset tukimuodot ovat ennaltaehkäiseviä. Miksi niitä ei siis kehitetä?
Tukihenkilötoiminnan tulisi olla niin arvostettua, että jonkinlaista palkkaa siitä tulisi maksaa. Silloin ihmiset sitoutuisivat työhön, ja esimerkiksi opiskelijoilla olisi mahdollisuus sekä tienata että saada työkokemusta. (Tässä kohtaa toki heti nousee kauhukuva siitä, mihin on johtanut sijaisperhetoiminnan ammatillistuminen; tukiperheitä ei enää juurikaan ole, koska sijaisperhetoiminta on huomattavasti kannattavampaa.)
Vapaaehtoistyöstä ei saa maksaa palkkaa ja siinä se ongelma onkin. Harva nykypäivänä sitoutuu mihinkään pidemmäksi aikaa palkatta. Ihmisten kanssa työskennellessä pitää pystyä sitoutumaan. Kaiken lisäksi työ on usein vaativaa.
Miksi sitten lastensuojelun toimivat avohuollon tukitoimet perustuvat hyvin pitkälti vapaaehtoisten toimintaan?
Vapaaehtoistyö ei saa koskaan korvata ammatillista työtä, eikä sitä saa sellaisena käyttää. Kuitenkin sitä sellaisena käytetään, muuallakin kuin lastensuojelussa. Käytännöllisesti katsoen muita avohuollon tukitoimia ei ole tarjota nuorille, kuin tukihenkilöitä, joita ei niitäkään meidän paikkakunnallamme ole tarjolla ensimmäistäkään. Kuten ei tukiperheitäkään.
Tukiperheet ja -henkilöt tekevät yhteiskunnallisesti hyvin tärkeää avohuollollista ja ennaltaehkäisevää lastensuojelua virka-ajan ulkopuolella. Siksi siitä tulisi saada kohtuullinen korvaus.
Niiden kaupunkien, joista minulla on tietoa, tukihenkilötoiminta on mielestäni melko lapsen kengissä verrattuna monen järjestön tai yhdistyksen tukihenkilötoimintaan.
Tukihenkilöistä tulee pitää huolta. Vaikka he eivät saa palkkaa työstään, he voivat saada koulutusta, työnohjausta ja vertaistukea sekä virkistystoimintaa, joka kannustaa jaksamaan ja tekemään pitkäjänteistä työtä tuettavien kanssa. Heitä ei saa ylikuormittaa vaan päinvastoin tulee huolehtia edellä mainituilla toimenpiteillä, etteivät tukijan omat rajat hämärry. Yhdelle tukihenkilölle ei voida antaa niin monta tuettavia kuin hän vain suinkin jaksaa ottaa vastaan. Tukihenkilölle on suotava mahdollisuus jatkuvaan yhteydenpitoon ammattilaisen kanssa.
Viesti, jota lastensuojelun ammattilaisilta saadaan heidän asiakkaistaan, on se, että "näidet ongelmat ovat niin suuria ja vaikeita". Herääkin kysymys, onko vapaaehtoisuus sitten lainkaan oikea tapa tukea näitä perheitä? Eli pitäiskö lastensuojelulle kehittää kokonaan oma tukihenkilötoiminta, joka olisi ammatillista. Sos-lapsikylällä tällaista toimintaa onkin.
Mutta: kuinkakohan moni näistä tuetuista päätyy lopulta Sos-lapsikylän "omaisuudeksi" eli pois omasta kodistaan? Minusta on kyseenalaista, jos tukiperheellä on oma perhekoti tai laitos. Voi tulla halu – usein tiedostamaton sellainen – haalia lapsia omaan yritykseen tukihenkilöpalvelun kautta.
Palaan vielä haavekuvaani eli perhekummiin.
Näin jo mielessäni tällaisen perhekummin, joka voisi tulla meille kotiin. Kummi olisi murrosikäisten lasteni kanssa. Veisi lapsia oikomishoitoon, harrastuksiin ja ostoksille, opettaisi vaikkapa ruoanlaittoa tai vain istuisi, pelaisi ja katselisi valokuvia. Heillä voisi olla yhteisenä projektina vaikkapa pyöränkunnostus tai muuta hyödyllistä puuhaa.
Perhekummeissa olisi toivoakseni miehiäkin mukana. Miehille tekisi hyvää olla enemmän vapaaehtoistyössä mukana, auttamassa muita. Nythän valtaosa vapaaehtoisista on naisia. Miehiä tarvittaisiin! Heillä olisi paljon annettavaa. Siksikin perhekummi kuulosti korvaani niin ihanalta, sillä kuvittelen toimintaan mukaan miehiäkin.
Vapaaehtoiset tukiperheet saavat kuljettaa lapsia autollaan harrastuksiin, mutta kunnan työntekijät eivät saa. Vapaaehtoiset voivat perheessä käydä iltaisin, viikonloppuisin ja pyhien aikanakin, silloin kun lapset ovat kotona – mutta kunnan työntekijät käyvät vain virka-aikaan.
Mielestäni nämä asiat tulisi myös ottaa huomioon ja kehittämisen kohteeksi kuntien palveluissa. Monien vanhempien tuen tarve ei ole vain virka-aikana sohvalla tai virastossa neuvotellen ja keskustellen.
Oman kokemukseni mukaan tämänhetkiset varhaisen tuen muodot lastensuojelussa ovat riittämättömiä juuri edellä mainittujen seikkojen takia ja sen tähden, että perhetyöntekijät ehtivät käydä perheissä liian harvoin. Lisäksi he eivät oikeastaan edes saa tehdä mitään konkreettista perheen kotona. Jos perheessä on sairastamista, he eivät saa mennä sinne. Kaiken lisäksi kouluikäisille ja nuorille ei ole tarjolla lainkaan palveluita.
Tarvitseeko sitten olla lastensuojelun asiakas saadakseen ylimääräisiä aikuisia perheen tueksi? Eikö ole täysin luonnollista, että yhden ihmisen voimat eivät voi aina riittää ihan kaikkeen? Lapsillakin on tarvetta useampaan aikuiseen, joilla on heille aikaa.
Kuitenkaan lastensuojelu ei pysty vastaamaan tavallisen ihmisen tavallisiin tarpeisiin, vaikka sinne vanhemmat ohjataan, jos näiden voimat ovat vähissä. Itselläni ei ole tiedossa muita tahoja kuin MLL:n perhekummitoiminta, josta voi saada tukea arkeen ilman lastensuojelunasiakkuutta. Ja sekin siis pikkulapsiperheille.
Nuorten huostaanotot ovat lisääntyneet viime vuosina. Miksi?
Minua se ei hämmästytä lainkaan enkä myöskään näe, että syy olisi vain perheiden ja nuorten ongelmien lisääntymisessä. Perheiden ja etenkin yksinhuoltajaperheiden yksinäisyys ja varhaisen tuen puute ovat varmasti isoin asia tässä yhtälössä.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa korostetaan koko ajan, että Suomessa on liian vähän sosiaalityöntekijöitä. Heitä pitää saada kiireen vilkkaa lisää. Kuitenkaan sosiaalityöntekijät eivät voi muuttua avohuollon tukitoimiksi, vaikka heitä olisi kuinka paljon. Perheitä ei auta se, että lisätään neuvotteluja, kotikäyntejä, tapaamisia ja kontrollia, mutta ei konkreettista apua.
Olisi edullisempaa palkata koteihin esimerkiksi kodinhoitajia. Eräs aktiviinen mummo otti minuun yhteyttä Aamusydämellä-ohjelman jälkeen ja kertoi ideastaan. Heitä iäkkäämpiä mielenterveys- tai sairaanhoitajia on tuhansia työttömänä, koska he eivät jaksa tehdä kolmivuorotyötä laitoksissa. Millainen voimavara he olisivatkaan lapsiperheille! Heillä olisi kokemusta ja osaamista, rauhaa ja läsnäoloa.
Moni sosiaalityöntekijä vapautuisi muihin puuhiin, jos Suomesta löytyisi poliittista tahtoa kehitettää toimivat avohuollon tuet perheille, jotka eivät varsinaisesti tarvitse lastensuojelua.
Löytyykö Suomen hallitukselta tahtotilaa tehdä päätöksiä, jotka tuovat konkreettisia muutoksia lastensuojeluumme?
Vai jatkavatko he perhevastaista politiikkaa ja perheiden rikkomista aina vaan?
Peruspalveluministeri Susanna Huovinen väittää kiven kovaa, että lastensuojelun kokonaiskuva on hallussa. Jos näin on, edellyttää se myös toimintaa sen mukaisesti.
On aika lopettaa yhteisten rahojemme tuhlaus kärsimyksen lisäämiseen, kun voi valita toisin.
Mutta: kuinkakohan moni näistä tuetuista päätyy lopulta Sos-lapsikylän "omaisuudeksi" eli pois omasta kodistaan? Minusta on kyseenalaista, jos tukiperheellä on oma perhekoti tai laitos. Voi tulla halu – usein tiedostamaton sellainen – haalia lapsia omaan yritykseen tukihenkilöpalvelun kautta.
Palaan vielä haavekuvaani eli perhekummiin.
Näin jo mielessäni tällaisen perhekummin, joka voisi tulla meille kotiin. Kummi olisi murrosikäisten lasteni kanssa. Veisi lapsia oikomishoitoon, harrastuksiin ja ostoksille, opettaisi vaikkapa ruoanlaittoa tai vain istuisi, pelaisi ja katselisi valokuvia. Heillä voisi olla yhteisenä projektina vaikkapa pyöränkunnostus tai muuta hyödyllistä puuhaa.
Perhekummeissa olisi toivoakseni miehiäkin mukana. Miehille tekisi hyvää olla enemmän vapaaehtoistyössä mukana, auttamassa muita. Nythän valtaosa vapaaehtoisista on naisia. Miehiä tarvittaisiin! Heillä olisi paljon annettavaa. Siksikin perhekummi kuulosti korvaani niin ihanalta, sillä kuvittelen toimintaan mukaan miehiäkin.
Vapaaehtoiset tukiperheet saavat kuljettaa lapsia autollaan harrastuksiin, mutta kunnan työntekijät eivät saa. Vapaaehtoiset voivat perheessä käydä iltaisin, viikonloppuisin ja pyhien aikanakin, silloin kun lapset ovat kotona – mutta kunnan työntekijät käyvät vain virka-aikaan.
Mielestäni nämä asiat tulisi myös ottaa huomioon ja kehittämisen kohteeksi kuntien palveluissa. Monien vanhempien tuen tarve ei ole vain virka-aikana sohvalla tai virastossa neuvotellen ja keskustellen.
Oman kokemukseni mukaan tämänhetkiset varhaisen tuen muodot lastensuojelussa ovat riittämättömiä juuri edellä mainittujen seikkojen takia ja sen tähden, että perhetyöntekijät ehtivät käydä perheissä liian harvoin. Lisäksi he eivät oikeastaan edes saa tehdä mitään konkreettista perheen kotona. Jos perheessä on sairastamista, he eivät saa mennä sinne. Kaiken lisäksi kouluikäisille ja nuorille ei ole tarjolla lainkaan palveluita.
Tarvitseeko sitten olla lastensuojelun asiakas saadakseen ylimääräisiä aikuisia perheen tueksi? Eikö ole täysin luonnollista, että yhden ihmisen voimat eivät voi aina riittää ihan kaikkeen? Lapsillakin on tarvetta useampaan aikuiseen, joilla on heille aikaa.
Kuitenkaan lastensuojelu ei pysty vastaamaan tavallisen ihmisen tavallisiin tarpeisiin, vaikka sinne vanhemmat ohjataan, jos näiden voimat ovat vähissä. Itselläni ei ole tiedossa muita tahoja kuin MLL:n perhekummitoiminta, josta voi saada tukea arkeen ilman lastensuojelunasiakkuutta. Ja sekin siis pikkulapsiperheille.
Nuorten huostaanotot ovat lisääntyneet viime vuosina. Miksi?
Minua se ei hämmästytä lainkaan enkä myöskään näe, että syy olisi vain perheiden ja nuorten ongelmien lisääntymisessä. Perheiden ja etenkin yksinhuoltajaperheiden yksinäisyys ja varhaisen tuen puute ovat varmasti isoin asia tässä yhtälössä.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa korostetaan koko ajan, että Suomessa on liian vähän sosiaalityöntekijöitä. Heitä pitää saada kiireen vilkkaa lisää. Kuitenkaan sosiaalityöntekijät eivät voi muuttua avohuollon tukitoimiksi, vaikka heitä olisi kuinka paljon. Perheitä ei auta se, että lisätään neuvotteluja, kotikäyntejä, tapaamisia ja kontrollia, mutta ei konkreettista apua.
Olisi edullisempaa palkata koteihin esimerkiksi kodinhoitajia. Eräs aktiviinen mummo otti minuun yhteyttä Aamusydämellä-ohjelman jälkeen ja kertoi ideastaan. Heitä iäkkäämpiä mielenterveys- tai sairaanhoitajia on tuhansia työttömänä, koska he eivät jaksa tehdä kolmivuorotyötä laitoksissa. Millainen voimavara he olisivatkaan lapsiperheille! Heillä olisi kokemusta ja osaamista, rauhaa ja läsnäoloa.
Moni sosiaalityöntekijä vapautuisi muihin puuhiin, jos Suomesta löytyisi poliittista tahtoa kehitettää toimivat avohuollon tuet perheille, jotka eivät varsinaisesti tarvitse lastensuojelua.
Löytyykö Suomen hallitukselta tahtotilaa tehdä päätöksiä, jotka tuovat konkreettisia muutoksia lastensuojeluumme?
Vai jatkavatko he perhevastaista politiikkaa ja perheiden rikkomista aina vaan?
Peruspalveluministeri Susanna Huovinen väittää kiven kovaa, että lastensuojelun kokonaiskuva on hallussa. Jos näin on, edellyttää se myös toimintaa sen mukaisesti.
On aika lopettaa yhteisten rahojemme tuhlaus kärsimyksen lisäämiseen, kun voi valita toisin.
 |  |
RSS Feed
