Onko sosiaalityöntekijöiden lisääminen tai lakiuudistukset ratkaisu nykyiseen tilanteeseen?
Paljonko nykyistä enemmän olemme valmiita maksamaan kodin ulkopuolisista sijoituksista?
Miksi vanhemmat katkeroituvat ja joutuvat hakemaan oikeutta lakiteitse ja vieläpä ulkomailta saakka?
Psykiatrian erikoislääkäri, kouluttaja Ben Furman antaa joitakin vastauksia haastateltuaan kansainvälisesti tunnettua sosiaalityöntekijää Andrew Turnelia, joka on toinen Signs of safety -mallin kehittäjistä. Menetelmän tavoitteena on saada nykyisen virkamieslähtöisen lastensuojelutyön keskiöön perhe, lapsi sekä aito vuorovaikutus.
Signs of safety -menetelmässä käytetään joitakin ratkaisukeskeisen terapian ideoita, kuten neljää avainkysymystä: "Mikä on huolenaihe? Mitkä asiat toimivat hyvin? Mitkä vaativat muutosta? Missä mennään nyt asteikolla 0–10?"
Haastattelussa nousee esiin mielenkiintoinen näkemys, että nykyinen holhoava asenne sekä yhteistyön puute asiakasperheiden kanssa ovat suurimpia ongelmia lastensuojelutyössä.
Laahaako lastensuojelun kehitys kovastikin jälkijunassa, kun vammaispalveluissakin tämä on jo oivallettu? Enää ei neuvotella ilman asianomaista, ei puhuta asiakkaan selän takana eikä yli. Siellä ei myöskään kuvitella, että viranomainen tietää ja pystyy ratkaisemaan ongelmat yksin. Kehitysvammaisia ei siis enää "hoivata ja holhota", mutta lastensuojelun asiakkaita edelleenkin.
Signs of safety -mallin toivotaan tuovan selkeyttä siihen, mistä viranomaiset ovat huolissaan, sekä konkreettiset vaatimukset, mitä pitää kotona tapahtua, jotta lapsen voidaan katsoa olevan turvassa. Tämä olisi tärkeää toteuttaa myös Suomessa, sillä esimerkiksi oululaisperheen Janne-isä ja Ritva-äiti, joiden kaksospojat otettiin huostaan, eivät edelleenkään tiedä, mitä heidän pitäisi tehdä, jotta lapset voisivat tulla kotiin.
He eivät siis tiedä, mistä on huoli.
Ja miten vanhemmat ylipäänsä voisivat "kuntoutua" ongelmista, joita sosiaaliviranomaiset ovat katsoneet heillä olevan, mutta joita kukaan muu ei ole havainnut (isän oletettu "mahdollinen väkivalta" lapsia kohtaan, äidin oletettu väsymys, kasvatusristiriidat jne.)
Varatuomari Leeni Ikonen on ollut saman asian äärellä. Hän kertoo esimerkin, jossa viranomaiset määrittelivät erään perheen kohdalla, että ”kodin tulee olla riittävän siisti". Ilmaisun ollessa näin epäselvä Ikonen vaati sosiaalityöntekijää määrittelemään tarkemmin, minkä on muututtava, jotta äiti saisi lapsensa takaisin. Tähän suostuttiin. Työntekijä kertoi, että keittiönpöydän reunalla tulee olla 20 cm tyhjää tilaa, televisiotasolla 10 cm... ja näin käytiin koko koti läpi: perhe sai standardimitat ja lapsi palautettiin kotiin.
Tämä saattaa äkkiseltään kuulostaa Signs of Safety -menetelmältä, jonka tavoitteena ovat yksinkertaisuus ja konkreettiset vaatimukset. Mutta tuskinpa menetelmää kuitenkaan on luotu sitä varten, että yksittäinen sosiaaliviranomainen saisi läpi näkemyksensä jokakodin standardimitoista. Viiden sentin tyhjä tila televisiotasolla ei oikeasti vaaranna lapsen kehitystä.
Ben Furman kysyy syytä, mitä pitäisi tehdä toisin, jotta vanhemmat eivät tuntisi tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti. Andrew mainitsee neljä asiaa:
1) Työntekijän rehellisyys
2) ja kyky kuulla asiakasta,
3) sekä asiakkaan mahdollisuus vaikuttaa päätöksen tekoon
4) ja saada selkeä kuva muutosvaatimuksista.
Näitä asiakkaat siis odottavat; ei kuulosta mahdottomalta toteuttaa.
Eikä se mahdotonta olekaan. Suomessa ihmisarvoista lastensuojelupalvelua tuottaa Neljä Astetta Oy. Yrityksellä on selkeä tavoite: vähentää sijoituksia avohuollon intensiivityöllä. Palveluiden peruslähtökohtana on jokaisen ihmisen tarpeiden täyttymisen tarve. Lähdetään liikkeelle ajatuksesta, että ongelman alla on aina täyttymätön tarve ja puhutaan tarpeidentäyttämiskeskeisyydestä.
”Oheisvanhemmuusohjaaja” on firman omistajien Mikko Meritien ja Petri Sinisalon kehittämä nimike työntekijöille. Oheisvanhemmuusohjaajat toimivat perheissä sanoittajina ja sillanrakentajina, ohjaavat, kannustavat, konkretisoivat, mallintavat tunne-elämää ja tarvittaessa riitelevät rakentavasti.
Imatran kaupunki kääntyi joitakin vuosia sitten Neljä Astetta Oy:n puoleen. Pian lastensuojelun rakenteet laitettiin kokonaan uusiksi. Perustettiin hyvinvointineuvola; tarjottiin tehostettua varhaista tukea pelkän varhaisen puuttumisen sijaan. Jo seuraavana vuonna kiireellisten sijoitusten määrä laski ja sijaishuollon tarve väheni. Yksi lastenkoti voitiin sulkea, ja työntekijät siirrettiin perhetyöhön. Kaupunki on säästänyt satoja tuhansia euroja.
”On uskottava mahdollisuuteen. Vanhempia on tuettava rakastamaan”, sanoo Mikko.
Voisiko vanhempia siis opastaa toimivampaan vanhemmuuteen sen sijaan, että lapsille etsitään uudet vanhemmat ja sukulaiset?
Onko olemassa täydellisiä vanhempia? Edes sijaisvanhempia?
Toimiiko tuki paremmin kuin puuttuminen? Kumpi on edullisempaa yhteiskunnalle? Kumpi on lapsen etu?
Uskon, että me paitsi järjellämme myös sydämellämme tiedämme vastaukset.
Tiina Liljeberg
sosiaalikasvattaja