Pienillä pojillani oli aikoinaan tukiperhe. Ensimmäisellä yhteisellä tapaamisella tukiperheen kodissa olivat paikalla talonväen lisäksi minä ja sosiaalityöntekijä. Oli vaikuttavaa katsoa, millaisen vaivan tukiperheäiti oli nähnyt kattaakseen pöydän, joka pursui mitä herkullisimpia piiraita ja leivonnaisia. Hän kuvaili, mitä perheessä puuhataan vapaa-aikana: käydään metsässä poimimassa marjoja ja sieniä, ulkoillaan, hiihdetään, leivotaan...
Kuulosti erittäin mukavalta.
Talo oli loistohuvila keskellä mitä kauneinta luontoa. Ajattelin, että tämän parempaa tuuria ei kohdallemme voisi osua. Kiersimme talon läpi. Ihaillen silmäilin mahtavaa sisustusta, poreammetta ja koko komeutta. Mietin, miten ihanaa olisi lapsilleni päästä ahtaasta vuokrakolmiosta tällaisiin oloihin kerran kuukaudessa koko viikonlopuksi.
Kuulosti erittäin mukavalta.
Talo oli loistohuvila keskellä mitä kauneinta luontoa. Ajattelin, että tämän parempaa tuuria ei kohdallemme voisi osua. Kiersimme talon läpi. Ihaillen silmäilin mahtavaa sisustusta, poreammetta ja koko komeutta. Mietin, miten ihanaa olisi lapsilleni päästä ahtaasta vuokrakolmiosta tällaisiin oloihin kerran kuukaudessa koko viikonlopuksi.
Totuus "aivan tavallisista puuhista" alkoi valjeta vähitellen. Poikien aloitettua tukiviikonloput heidän jutuissaan alkoivat toistua erinäiset urheilukisat, joihin heitä haluttiin viedä tukiperheen pojan menestystä seuraamaan. Kauniisti ilmaisten "kannustamaan". Tukiperheäiti kertoi eräänä päivänä puhelimessa, että seuraavana viikonloppuna he koko porukka menisivät hiihtokisoihin, joissa hän itse myisi kahviossa, isä olisi ladun reunalla hiihtäjäpoikaansa tsemppaamassa ja meidän poikamme "pyörisivät siinä mukana". (Tiedoksi vielä, että tällaiset kisat eivät ole ohi muutamassa tunnissa.)
Suunnitelma kuulosti lasteni kannalta jokseenkin kolkolta ja pitkästyttävältä, mutta olin tuolloin äärimmäisen uupunut. Ajattelin, että mikä tahansa olisi lapsilleni parempaa kuin katsella kotona umpiväsynyttä äitiä. Koetin lohduttautua sillä, että lapsillani on sentään seuraa toisistaan eikä tarvitse yksin pyöriä vieraassa väkijoukossa.
Olin myös arka kritisoimaan perhettä, koska kokemuksesta olin vakuuttunut siitä, että "nirsoiluni" tukimuotoja kohtaan käännettäsiin ennen pitkää minua vastaan sossun toimesta, ja perheemme joutuisi siten ehkä maksamaan kritiikistäni kalliin hinnan.
"Lapseni valjastettiin tukiperheen lapsen kannustajiksi, hoviksi"
Urheilu erilaisine treeneineen vaati tukiperheisän täyden panostuksen. Ensimmäinen kerta tukiperheessä toteutettiin ehdotuksestani "pehmeän aloituksen periaatteella", eli minä kävin poikien kanssa parin tunnin vierailulla. Tutustuttuaan poikani sitten menivät yksin ja hoitoaikoja pidennettiin.
Tuo ensimmäinen kerta on jäänyt mieleeni vahvasti. Tukiperheisä ja poika eivät olleet saapuessamme kotona, vaan treeneissä. He tulivat kotiin vierailumme puolivälissä. Isä silmäsi väsyneenä ja olohuonetta, jossa istuimme. Hän tervehti huokaisten ja vähäeleisesti, rojahti sohvalle ja avasi television. Äiti vihjasi piakkoin, että voisin viedä lapset katsomaan yläkertaan hänen poikansa huonetta. Olimme siellä ties kuinka kauan keskenämme tukiperhepojan esitellessä lelujaan. Äiti ja isä istuivat sohvalla jutustelemassa. Lopulta äiti tuli seuraksemme, mutta pian alkoikin jo olla kotiinlähdön aika.
Tukiviikonloput käynnistyivät. Aluksi pojat lähtivät perheeseen mielellään hienojen lelujen äärelle, mutta sittemmin alkoivat vastustella lähtöä. Sydämeni oli revetä, kun poikani kysyi surullisena eräänä iltana, miksi tukiperheen pojalla on kaikkia hienoja harrastuksia eikä heillä mitään. (Minulla ei tosiaan ollut perustarpeiden lisäksi varaa mihinkään ylimääräiseen, ja burn outtini vuoksi ylipäätään jaksoin huonosti tarjota virikkeitä perushoidon lisäksi.)
Yritin selittää kuviota perheen äidille. Hän ei joko ymmärtänyt asiaa tai ei ollut ymmärtävinään. Hän hykerteli vain hilpeästi, että hänen poikansa on "sankari ja kuningas" minun poikieni silmissä. Poikani näet kuulemma jännittävät hurjasti, tuleeko mitali vai ei. Olin kuvitellut, että tukiviikonloppuina lapseni saisivat aikuisten aikaa ja huomiota. Pettymys oli näin ollen valtava.
Luojan kiitos, myös sossu ymmärsi ongelman lasteni kannalta. Jossakin palaverissa hän ehdotti, että sosiaalitoimi maksaisi pojilleni yleisurheilukoulun ja poikani saisivat kulkea urheiluharrastuksessa tukiperheen mukana. Se myös helpottaisi kuljetusta, minulla kun ei ollut autoa. Tämä oli niitä harvoja asioita, joita kammottavan lastensuojeluasiakkuuteni ajoilta muistelen todella hyvällä ja kiitollisena. Upea kädenojennus sossulta.
Mutta valitettavasti noistakin treeneistä jäi pojilleni päällimmäiseksi mielipaha. Kun perheen isä huusi kentän reunalla omaa ylivoimaista poikaansa voittamaan ja pinkomaan kaikkien ohi, tuo lisäsi pojissani vahvaa eriarvoisuuden kokemusta, joka oli heihin jo iskostunut.
Tukilapsille jälkiruuaksi yksi Marie-keksi, omalle pojalle karkkia
Ajan kuluessa lapseni vastustivat tukiperheeseen menoa yhä jyrkemmin. He tuhersivat itkua joka kerta, kun tukiviikonloppu lähestyi: "Äiti ei se meitä haittaa jos sä olet väsynyt! Sä voit vaikka maata sohvalla koko viikonlopun, mutta anna meidän olla kotona!" aneli keskimmäiseni. Minulla ei ollut enää sydäntä lähettää heitä väkisin, ja tukiperhesuhde lopetettiin.
Vasta myöhemmin pojat kertoivat monista ikävistä tilanteista. Tukiperheen isä oli viettänyt runsaasti aikaa tuijottamalla telkkaria ja äiti istunut tietokoneella. Ruokaa oli säännöstelty; leivän päälle sai ottaa vain yhden siivun juustoa ja ohuen kurkun. Sossun vierailuun oli panostettu, mutta sen kaltainen kahvipöytä oli jäänyt viimeiseksi lajissaan (poikien jälkiruokana oli yksi Marie-keksi.) Tukivanhempien oma poika oli syönyt nenän edessä karkkia ja tarjonnut niistä vain vähän. Hienoa poreammetta poikani saivat ihailla vain sivusta.
Pelättiinkö heidän kantavan basilleja?!
"Milja"
Aiemmin julkaistuja "Perheeni tarinoita":
> Kotiäidin päiväkirja: "Mummun pedofiliahysteria satutti."
> Ulkopuolisen näkemys akuutista sijoitustilanteesta: "Uskomatonta viranomaispuuhastelua!"
>Helyn tarina: ”Miun lastani ette vie!”
> Siljan tarina: Suurperhe viranomaiskiusaamisen kohteena
> Helen-äidin tarina: "Lastensuojelu murensi itsetuntoni."
> Tarun avoin kirje sijaisäidille
> Ei-kenenkään ammattiauttajan tarina: "Joku pahoitti mielensä."
> Murhatun Eerikan tarina: "Kertokaa, kenen on vastuu?"
> Huostalapsen äiti: "Minua kohdellaan pahemmin kuin rikollista."
> Erityislapsiperheen paras terapeutti on oma koira
> Koulukiusatun äidin tuska: "Lapseni yritti itsemurhaa."
Muut julkaistut "Perheeni tarinat" löytyvät allekkain täältä.
Lue myös varatuomari Leeni Ikosen blogi Kansanvalistusta lastensuojelun asiakkaalle
sekä esikoiskirjailija Tiina Bergströmin Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa
Suunnitelma kuulosti lasteni kannalta jokseenkin kolkolta ja pitkästyttävältä, mutta olin tuolloin äärimmäisen uupunut. Ajattelin, että mikä tahansa olisi lapsilleni parempaa kuin katsella kotona umpiväsynyttä äitiä. Koetin lohduttautua sillä, että lapsillani on sentään seuraa toisistaan eikä tarvitse yksin pyöriä vieraassa väkijoukossa.
Olin myös arka kritisoimaan perhettä, koska kokemuksesta olin vakuuttunut siitä, että "nirsoiluni" tukimuotoja kohtaan käännettäsiin ennen pitkää minua vastaan sossun toimesta, ja perheemme joutuisi siten ehkä maksamaan kritiikistäni kalliin hinnan.
"Lapseni valjastettiin tukiperheen lapsen kannustajiksi, hoviksi"
Urheilu erilaisine treeneineen vaati tukiperheisän täyden panostuksen. Ensimmäinen kerta tukiperheessä toteutettiin ehdotuksestani "pehmeän aloituksen periaatteella", eli minä kävin poikien kanssa parin tunnin vierailulla. Tutustuttuaan poikani sitten menivät yksin ja hoitoaikoja pidennettiin.
Tuo ensimmäinen kerta on jäänyt mieleeni vahvasti. Tukiperheisä ja poika eivät olleet saapuessamme kotona, vaan treeneissä. He tulivat kotiin vierailumme puolivälissä. Isä silmäsi väsyneenä ja olohuonetta, jossa istuimme. Hän tervehti huokaisten ja vähäeleisesti, rojahti sohvalle ja avasi television. Äiti vihjasi piakkoin, että voisin viedä lapset katsomaan yläkertaan hänen poikansa huonetta. Olimme siellä ties kuinka kauan keskenämme tukiperhepojan esitellessä lelujaan. Äiti ja isä istuivat sohvalla jutustelemassa. Lopulta äiti tuli seuraksemme, mutta pian alkoikin jo olla kotiinlähdön aika.
Tukiviikonloput käynnistyivät. Aluksi pojat lähtivät perheeseen mielellään hienojen lelujen äärelle, mutta sittemmin alkoivat vastustella lähtöä. Sydämeni oli revetä, kun poikani kysyi surullisena eräänä iltana, miksi tukiperheen pojalla on kaikkia hienoja harrastuksia eikä heillä mitään. (Minulla ei tosiaan ollut perustarpeiden lisäksi varaa mihinkään ylimääräiseen, ja burn outtini vuoksi ylipäätään jaksoin huonosti tarjota virikkeitä perushoidon lisäksi.)
Yritin selittää kuviota perheen äidille. Hän ei joko ymmärtänyt asiaa tai ei ollut ymmärtävinään. Hän hykerteli vain hilpeästi, että hänen poikansa on "sankari ja kuningas" minun poikieni silmissä. Poikani näet kuulemma jännittävät hurjasti, tuleeko mitali vai ei. Olin kuvitellut, että tukiviikonloppuina lapseni saisivat aikuisten aikaa ja huomiota. Pettymys oli näin ollen valtava.
Luojan kiitos, myös sossu ymmärsi ongelman lasteni kannalta. Jossakin palaverissa hän ehdotti, että sosiaalitoimi maksaisi pojilleni yleisurheilukoulun ja poikani saisivat kulkea urheiluharrastuksessa tukiperheen mukana. Se myös helpottaisi kuljetusta, minulla kun ei ollut autoa. Tämä oli niitä harvoja asioita, joita kammottavan lastensuojeluasiakkuuteni ajoilta muistelen todella hyvällä ja kiitollisena. Upea kädenojennus sossulta.
Mutta valitettavasti noistakin treeneistä jäi pojilleni päällimmäiseksi mielipaha. Kun perheen isä huusi kentän reunalla omaa ylivoimaista poikaansa voittamaan ja pinkomaan kaikkien ohi, tuo lisäsi pojissani vahvaa eriarvoisuuden kokemusta, joka oli heihin jo iskostunut.
Tukilapsille jälkiruuaksi yksi Marie-keksi, omalle pojalle karkkia
Ajan kuluessa lapseni vastustivat tukiperheeseen menoa yhä jyrkemmin. He tuhersivat itkua joka kerta, kun tukiviikonloppu lähestyi: "Äiti ei se meitä haittaa jos sä olet väsynyt! Sä voit vaikka maata sohvalla koko viikonlopun, mutta anna meidän olla kotona!" aneli keskimmäiseni. Minulla ei ollut enää sydäntä lähettää heitä väkisin, ja tukiperhesuhde lopetettiin.
Vasta myöhemmin pojat kertoivat monista ikävistä tilanteista. Tukiperheen isä oli viettänyt runsaasti aikaa tuijottamalla telkkaria ja äiti istunut tietokoneella. Ruokaa oli säännöstelty; leivän päälle sai ottaa vain yhden siivun juustoa ja ohuen kurkun. Sossun vierailuun oli panostettu, mutta sen kaltainen kahvipöytä oli jäänyt viimeiseksi lajissaan (poikien jälkiruokana oli yksi Marie-keksi.) Tukivanhempien oma poika oli syönyt nenän edessä karkkia ja tarjonnut niistä vain vähän. Hienoa poreammetta poikani saivat ihailla vain sivusta.
Pelättiinkö heidän kantavan basilleja?!
"Milja"
Aiemmin julkaistuja "Perheeni tarinoita":
> Kotiäidin päiväkirja: "Mummun pedofiliahysteria satutti."
> Ulkopuolisen näkemys akuutista sijoitustilanteesta: "Uskomatonta viranomaispuuhastelua!"
>Helyn tarina: ”Miun lastani ette vie!”
> Siljan tarina: Suurperhe viranomaiskiusaamisen kohteena
> Helen-äidin tarina: "Lastensuojelu murensi itsetuntoni."
> Tarun avoin kirje sijaisäidille
> Ei-kenenkään ammattiauttajan tarina: "Joku pahoitti mielensä."
> Murhatun Eerikan tarina: "Kertokaa, kenen on vastuu?"
> Huostalapsen äiti: "Minua kohdellaan pahemmin kuin rikollista."
> Erityislapsiperheen paras terapeutti on oma koira
> Koulukiusatun äidin tuska: "Lapseni yritti itsemurhaa."
Muut julkaistut "Perheeni tarinat" löytyvät allekkain täältä.
Lue myös varatuomari Leeni Ikosen blogi Kansanvalistusta lastensuojelun asiakkaalle
sekä esikoiskirjailija Tiina Bergströmin Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa
RSS Feed
