Kuvakaappaus Historian lehtien havinaa
Mielenkiinnolla luin kannanoton, jonka Lapsiasiavaltuutetun toimiston lakimies Merike Helander oli kirjoittanut lasten kuvaamisesta ja kuvien julkaisemisesta sosiaalisessa mediassa. Kannanotto sisälsi syytöksen vanhempia kohtaan. Helanderia komppasi Lastensuojelun keskusliiton Hanna Heinonen.
Vaan mihin zoomaa Heinosen oma kamera? Heinonen mieltää toimenpiteen protestiksi siitä, että vanhemmat ovat henkilökohtaisesti kokeneet saaneensa huonoa kohtelua.
Näiden kahden naisen -- kenties äiti-ihmisen -- linssit eivät tarkennu siihen, että ensisijaisesti kyseessä ovat lasten oikeudet ja niiden puolustaminen. Oikeus omaan kotiin, oikeus molempiin vanhempiin, oikeus sisaruksiin. Oikeus koskemattomuuteen ja kuulluksi tulemiseen.
Kyse on myös vanhempien velvollisuudesta ja oikeudesta pitää lastensa puolia niillä keinoin, mitkä meillä on käytössämme nykysysteemissä.
Asiantuntijoiden kamerat pitäisi kohdentaa siihen tosiasiaan, että Suomessa sosiaaliviranomaiset voivat käyttää rajatonta harkintavaltaansa hakiessaan lapsia omasta kodistaan, poliisin avustuksella, ilman minkäänlaista oikeuden päätöstä.
Helander kohdisti syyttävän sormensa suoraan Ouluun; kirjoituksestahan voi hyvin tunnistaa, että hän mitä todennäköisimmin tarkoitti perhe K:n toimineen ”raivopäissään” väärin.
Henkilökohtaisesti ihailen perhe K:n vanhempien rauhallisuutta. Silloin ja nyt. Alusta asti mielivaltainen huostaanotto jatkuu edelleen. Jollekin perheelle jossain maksetaan siitä, että kaksi perhe K:n lasta on riistetty pois kodistaan ja yhteydenpito rajoitettu minimiin. Vanhemmat ovat saaneet viisi puhelinsoittoa heinäkuun jälkeen. Sisarusten, muiden sukulaisten ja ystävien kanssa ei ole mitään yhteydenpitoa. Tavata he eivät saa.
Mielenkiinnolla luin kannanoton, jonka Lapsiasiavaltuutetun toimiston lakimies Merike Helander oli kirjoittanut lasten kuvaamisesta ja kuvien julkaisemisesta sosiaalisessa mediassa. Kannanotto sisälsi syytöksen vanhempia kohtaan. Helanderia komppasi Lastensuojelun keskusliiton Hanna Heinonen.
Vaan mihin zoomaa Heinosen oma kamera? Heinonen mieltää toimenpiteen protestiksi siitä, että vanhemmat ovat henkilökohtaisesti kokeneet saaneensa huonoa kohtelua.
Näiden kahden naisen -- kenties äiti-ihmisen -- linssit eivät tarkennu siihen, että ensisijaisesti kyseessä ovat lasten oikeudet ja niiden puolustaminen. Oikeus omaan kotiin, oikeus molempiin vanhempiin, oikeus sisaruksiin. Oikeus koskemattomuuteen ja kuulluksi tulemiseen.
Kyse on myös vanhempien velvollisuudesta ja oikeudesta pitää lastensa puolia niillä keinoin, mitkä meillä on käytössämme nykysysteemissä.
Asiantuntijoiden kamerat pitäisi kohdentaa siihen tosiasiaan, että Suomessa sosiaaliviranomaiset voivat käyttää rajatonta harkintavaltaansa hakiessaan lapsia omasta kodistaan, poliisin avustuksella, ilman minkäänlaista oikeuden päätöstä.
Helander kohdisti syyttävän sormensa suoraan Ouluun; kirjoituksestahan voi hyvin tunnistaa, että hän mitä todennäköisimmin tarkoitti perhe K:n toimineen ”raivopäissään” väärin.
Henkilökohtaisesti ihailen perhe K:n vanhempien rauhallisuutta. Silloin ja nyt. Alusta asti mielivaltainen huostaanotto jatkuu edelleen. Jollekin perheelle jossain maksetaan siitä, että kaksi perhe K:n lasta on riistetty pois kodistaan ja yhteydenpito rajoitettu minimiin. Vanhemmat ovat saaneet viisi puhelinsoittoa heinäkuun jälkeen. Sisarusten, muiden sukulaisten ja ystävien kanssa ei ole mitään yhteydenpitoa. Tavata he eivät saa.
Kuvakaappaus Äiti kysyy pojilta: ”Onko teillä hyvä olla siellä?” Vastaukseksi hän saa: ”Ei ole.”
Pikku sisarukset sanovat: ”Veljet ovat vankilassa.”
Paitsi että vangeillakin on enemmän oikeuksia.
Vanhempien dokumentit vs. viranomaisdokumentit
Mietin edelleen päivittäin, miten on mahdollista, että lapset voidaan viedä kokonaan vanhemmilta, jotka minun mittapuuni mukaan ovat täysin tavallisia äitejä ja isiä.
Pikku sisarukset sanovat: ”Veljet ovat vankilassa.”
Paitsi että vangeillakin on enemmän oikeuksia.
Vanhempien dokumentit vs. viranomaisdokumentit
Mietin edelleen päivittäin, miten on mahdollista, että lapset voidaan viedä kokonaan vanhemmilta, jotka minun mittapuuni mukaan ovat täysin tavallisia äitejä ja isiä.
Kuinka ihmeessä tahot, jotka on palkattu ajamaan lasten oikeuksia ja etuja, kirjoittavat artikkeleita, joissa he keskittyvät syyttämään vanhempia yhteiskuntamme oikeusturvaongelmien sijaan?
Miksi he haluavat antaa ihmisten ymmärtää, että tulevaisuudessa lapsille itselleen suurin ongelma ovat vanhempien julkaisemat kuvat somessa eivätkä suinkaan viranomaiset, jotka rikkovat koko lapsuuden, ihmissuhteet ja perusturvallisuuden? Viranomaiset, jotka väkisin kirjoittavat lastensuojelu- ja huostaanottohistorian lapsille, jotka voisivat asua kotonaan.
Mitenkähän nämä kaksi naista kuvittelevat sosiaaliviranomaisten käsikirjoitusten vaikuttavan lasten elämään tulevaisuudessa?
Kumpikohan vaikuttaa enemmän; kuvat somessa vai viranomaisten salassa pidettävät kirjaukset, joissa ei välttämättä ole totuuden häivääkään?
Onkohan kirjoitusten takana kuvaamisen ja kuvien julkaisemisen ajaminen rangaistavaksi teoksi? Milloinkahan lehti-, radio- tai tv-haastattelun antaminen aiheesta koetaan lapsen edun vastaiseksi? Milloin kirjan tai blogin kirjoittaminen tai se, että näytät omia asiakirjojasi ulkopuoliselle taholle? Onko se syy vieroittaa lapset vanhemmistaan?
Asuisivatko lapset mieluimmin omien vanhempiensa kanssa, omassa kodissaan ja eläisivät omaa elämäänsä sen sijaan, että elävät viranomaisen heille lavastamassa elämässä, tuiki tuntemattomien ihmisten keskellä?
Jääviydestä
Olen ihmetellyt, kuinka on mahdollista, että kukaan ei edelleenkään puutu näihin viranomaisvieraannuttamisiin eikä ryhdy tutkimaan kadonneiden lasten kohtaloa.
Sijaisperheessä käy vain sijoittava sosiaalityöntekijä. Eikö hän ole täysin jäävi valvomaan lasten oikeuksia? Miksei esimerkiksi perhe K:n pojilla ole neutraalia tukihenkilöä, tai vielä parempi: poikien itse nimeämää ihmistä, jota he saisivat tavata ilman sosiaaliviranomaista ja sijaisperheen vanhempia?
(Omassa tapauksessanihan lasteni ääni ja perheterapeuttini oli sosiaalityöntekijämme mukaan jäävi osallistumaan asiantuntijaryhmän kokoukseen. Sosiaalitoimen johtaja ei suostunut yhteiseen neuvotteluun, koska ”eihän tämä ole mikään perheterapiaistunto”.)
Miten sosiaalitoimisto ja vieras perhe voi omia jonkun lapset, kuten perhe K:n pojat on omittu? Se on pelottavaa ja järjetöntä.
Minulla on edelleen kymmeniä kysymyksiä, joihin en saa vastauksia. Sanomattakin henkilökohtainen mielipiteeni on selvä. Uskon poikien olevan kiitollisia siitä, että vanhemmat ovat tehneet kaikkensa saadakseen lapsensa takaisin kotiin. Heillä on hyvät tukijoukot ajamassa todellista lapsen etua. Valitettavasti muita viranomaisia ja ihmisiä ei tarvitse kuulla, senkin olemme jo oppineet käytännön lastensuojelukoulutuksessa.
"Koska lapsen edun on oltava kaikissa lasta koskevissa toimenpiteissä etusijalla, on perusoikeuksien / ihmisoikeuksien käyttöä säänteleviä lakeja tulkittava siten, että perusoikeuksien rajoitukset ovat lapsen kannalta mahdollisimman vähäisiä. Lapsen kannalta positiivisia tunnusmerkkejä ovat hyvät ja lämpimät ihmissuhteet, rakkauden ja kiintymyksen saaminen ja oikeus tunteiden osoittamiseen, hyvä hoito ja huolenpito, oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen sekä fyysisen ja henkisen itsemäärämisoikeuden loukkaamattomuuteen, oikeus molempiin vanhempiin sekä oikeus yhteydenpitoon paitsi vanhempiinsa myös hänen läheisiin ja tärkeisiin muihin ihmisiin, sisaruksiin, isovanhempiin ja sukulaisiin. Edelleen lapsen tarpeiden mukaisen koulutuksen järjestäminen, harrastukset ja taloudellinen turvallisuus on varmasti lapsen edun mukaista." (Tapio Räty: Lastensuojelulaki, käytäntö ja soveltaminen. s 14-15.)
Dokumentit avaavat historiaamme
Poikia ei voi loputtomiin pitää eristettynä. Joku päivä he alkavat kirjoittaa itse tarinaansa. Vaativat kenties päitä pölkylle saamastaan kohtelusta. Ne päät tuskin ovat äidin ja isän.
Olin eräässä kansainvälisessä konferenssissa, jossa näytettiin kehitysvammaisten lasten hoitoa 60-luvun Hollannissa. Videot olivat kaikessa hyväntahtoisuudessaan ja koomisuudessaankin surullista katsottavaa. Lapsia kohdeltiin etäisesti. He olivat kuin eläimiä. Vanhemmat oli jätetty omien lastensa hoidon ulkopuolelle.
Näytettiin esimerkiksi kuva, jossa vanhemmat jättivät lapsensa virkapukuiselle hoitajalle, joka otti lapsen hymyilemättä ja vei hänet pois. Vanhemmat jäivät seisomaan tyhjä katse silmissään, tyhjin käsin. Nyt kehitysvammaisten lasten hoidossa on menty paljon eteenpäin, vaikkakin parantamisen varaa on yhä.
Siinä istuessani ajattelin kiitollisena vanhempia, jotka ovat kuvanneet 2000-luvulla viranomaisten toimintaa, jota myös lastensuojeluksi kutsutaan. On hienoa ja samalla myös surullista, että meillä on materiaalia, jota voimme näyttää 50 vuoden päästä jossakin kansainvälisessä konferenssissa:
Tällaista oli lastensuojelu vuonna 2014 Suomessa. Poliisit hakivat sosiaaliviranomaisten toimeksiannosta lapsia kotoaan, jossa vanhemmat ja sisarukset istuivat rauhassa sohvalla. Kukaan ei ollut päihteissä, ei riidellyt eikä ollut muutoin vaaraksi itselleen tai muille. Kukaan ei ollut tehnyt mitään rikollista. Isä kulki kameran kanssa keräten todistusaineistoa siitä, miten tavallisiin suomalaisiin koteihin tehtiin tällaisia rynnäköitä.
Harmittelen, ettei ystäväni kuvannut tilannetta, jossa hänen 11-vuotiasta lastaan haki kuusi poliisia ja viisi sosiaalityöntekijää. Poliisit odottivat sairaalan käytävällä kaksi tuntia eikä äiti saanut koskaan perusteluja, miksi näin toimittiin. Tässäkään tapauksessa äiti tai poika eivät olleet rikollisia eivätkä vaaraksi itselleen tai muille. Lääkäri totesi, että lapsella on kaikki hyvin, mutta viisi sosiaalityöntekijää eivät luovuttaneet.
Tässä vaiheessa viimeistään pitäisi sosiaaliviranomaisen harkintavallan päättyä. Mutta kun ei pääty. Tämän perheen lapset ovat nyt onnellisesti kotona ja viranomaisten tekoset ovat tutkinnan alla.
On hyvä, että meillä on jättää edes vähän todistusaineistoa jälkipolville tästä ajasta. Siitä, kuinka lapsia vietiin ja vieraannutettiin perheestään ̶ ja kuinka puolestaan toiselle perheelle tai laitokselle maksettiin suuria summia vastentahtoisista sijoituksista.
Samaan aikaan yhteiskuntamme taloudellinen tilanne oli heikko, mutta varaa ei ollut edullisempaan ja inhimillisempään perheiden tukemiseen.
Sosiaalityöntekijöistä lähtöisin oleviin viranomaisrynnäköihin ja pois lähettämisen kulttuuriin Suomessa oli varaa. Kukaan ei kysellyt lasten perään, saati yhteisten verorahojen perään.
Nähtäväksi jää, mistä löytyy rahat jälkien korjaamiseen.
Ajattelen Leeni Ikosen tavoin, että tämä on hyvin merkittävä ajanjakso historiankirjoituksessamme. Ajanjakso, joka muistetaan lapsi- ja perhevastaisen politiikan ja toiminnan aikakautena. Ajanjakso, jota kannattaa kuvata ja kirjoittaa.
"Martti korosti usein sitä, että myös hyvän nimissä voidaan saada paljon aikaan pahaa. Hänen mielestään vaarallisinta on naamioituva paha, etenkin paha, joka kuvittelee itsensä hyväksi. Siksi hänen mielestään on aina syytä olla varuillaan, jos yksilöt ja yhteisöt uskovat olevansa pelkästään hyviä ja tietävänsä, mikä on toiselle parhaaksi. Tällä tavalla ovat syntyneet historian suurimmat julmuudet, niin poliittiset, uskonnolliset kuin psykologisetkin."
(Heikki Tervonen: Martti Lindqvist ̶ matkalaukkuettikko.)
Lue myös Heli Hämäläisen kirjoittama loistava vastine Helanderille:
"Ano ennen kuin tarvitset"
Ajatuksia on herättänyt myös Rautavaaran tragediaan liittyvä keskustelu. Lähinnä asiantuntijoiden viikon vinkit, joita he antavat tapaukseen liittyen pienten lasten vanhemmille: Apua ja tukea kannattaa hakea myös vähäpätöisiltä tuntuviin pulmiin, Kalland muistuttaa.
Nykyään on iso haaste saada vanhemmat tajuamaan, että yksin ei tarvitse olla, jatkaa Helsingin kaupungin Lapsiperheiden kotipalvelun vastaava ohjaaja Aija Iwendorff.
Oma neuvoni on:
Jos haluat apua saada, lähde taistelemaan jo ennen kuin tiedät, että olet raskaana. Tai jos sinulla on jo lapsia, lähde liikkeelle heti ̶ ennen kuin tarvitset mitään!
Nimittäin kokemukseeni pohjaten voin omasta ja monien muiden puolesta sanoa, että vaikka tällaisten neuvojen perään luetellaan ritirimpsu paikkoja, joista apua voi hakea, niin käytännössä avun saaminen on erittäin hankalaa. Etenkin, jos sinulla on erityislapsi tai kouluikäiset lapset, et ole päihde- tai mielenterveysongelmainen etkä tyypillinen lastensuojelun asiakas (heidäthän laitetaan tietynlaiseen kategoriaan).
Vaan kuinka anovaa autetaan?
Monelle käy kuten itselleni: Lähdin hakemaan tukea mielestäni melko ”pieniin pulmiin”. Auttavien tahojen kanssa yhteistyössä pienet pulmat kylläkin saatiin parissa vuodessa paisumaan ihan kiitettävästi.
Minua autettiin lopettamaan yritykseni, jäämään työttömäksi ja menettämään lähestulkoon mielenterveyteni ja lapseni. Johtava sosiaalityöntekijä antoi yhteystiedot ja neuvon hakea EU:n ruoka-apua.
Kun parin vuoden taistelun jälkeen vihdoin löydettiin sopiva tukimuoto, sitä ei raaskittu myöntää muutamaa kuukautta pidempään. Ei ollut kannattavaa myöntää paria tuntia viikossa tukea, joka olisi auttanut erittäin hyvin perhettämme raskaimpien vuosien läpi. Ei kuulemma ollut varaa. Mutta sijoitukseen olisi ollut tämänkin päätöksen jälkeen rahaa.
Kun sitten toisen kerran sain kinutuksi palvelun, joka auttoi vieläkin paremmin, sitä myönnettiin minimimäärä, ja palvelu lopetettiin ennen kuin se oikeastaan pääsi alkuunkaan. Työntekijä ei ehtinyt luoda luottamuksellista suhdetta lapsiini, mutta itse äitinä sain tästä perhetyöstä valtavasti voimia.
Vaikka olisin itse maksanut osan tästä palvelusta, sitä ei kuulemma ollut mahdollista jatkaa. Perusteluita ei oikeastaan kuulunut. Olisi haluttu järjestää neuvottelu uuden tahon kanssa. Meidät olisi kirjaimellisesti haluttu heittää kuin pallo uudelle pesälle. Sosiaalityöntekijää lainatakseni:
” X:n kuuluu ottaa teistä nyt koppi.”
Pallottelua ̶ sitähän avun myöntäminen on.
Paikasta toiseen, ihmisiltä toisille.
Henkilökohtaista kokemustani on vaikea pukea sanoiksi. Olen uskaltanut olla tarvitseva ja heikko. Olen pyytänyt apua. Olen vaatinut apua. Olen taistellut asianajan kanssa lainmukaista apua perheelleni.
Sain jopa idean perustaa paikkakunnallemme Aikapankin, jotta ihmiset voisivat verkostoitua ja olisi mahdollisuus saada tukea arkeensa ilman rahaa. Olen kysellyt järjestöistä ja kirkosta tukea. ”Ei, valitettavasti juuri teidän perheellemme meillä ei ole tarjota mitään. Mutta ota yhteyttä...” ja sitten auttavien tahojen ritirimpsu.
Pelastusarmeijasta en vielä ole hakenut apua, mutta voin suositella sitä ihmisille lämpöisesti oman lyhyehkön työkokemukseni perusteella.
Viranomaiset ahersivat kovasti, mutta se tuntui lähinnä rahan, resurssien ja ajan haaskaukselta. Vuosien saatossa on ollut jos jonkinnäköistä palaveria ja kymmeniä uusia ihmisiä.
Muistan erittäin hyvin, millainen tunne valtaa ihmisen, jonka yläpuolella tehdään kovasti jotain, mutta mitenkään se ei näy ruohonjuuritasolla. Niin voi käydä, kun asiakasta itseään ei kuulla tai hänet suljetaan omien asioidensa ulkopuolelle. Tai yksinkertaisesti tarve ja tarjonta eivät kohtaa.
Valmistaudu siis taistelemaan lastesi puolesta, taistelemaan oikeuksistanne. Varaa sen verran voimia, että jaksat varmasti taistella! Varaudu arvosteluun, arviointiin ja kritisointiin. Valmistaudu tulemaan leimatuksi ja lastensuojelun asiakkaaksi sekä menettämään lapsesi.
Laadukkaan sosiaalityön pohja: koulutus ja kokemus
Sain postia äidiltä, joka lähti hakemaan apua vauvan unettomiin öihin. Tavallinen, mutta väsynyt ja tukea tarvitseva äiti arvioitiin vuorovaikutushäiriöiseksi, jolta elämän hallintakin oli hukassa. Myöhemmin lääkäri totesi vauvalla fyysistä vaivaa. Kyse ei siis ollut äidin vuorovaikutustaidoista tai elämän hallinnasta, vaan auttajien työ- ja ajattelutavasta. Myös tietämättömyydestä. Iso pyörä pyörähtää käyntiin hyvin helposti, ja sitä on vaikea pysäyttää.
Näin voi käydä, kun saat ”tueksesi” ihmiset, joiden koulutus ei sisällä riittävästi tietoa vuorovaikutuksesta, lapsen kehityksestä eikä vanhemmuuden tukemisesta.
Voit saada tueksesi nuoren, vastavalmistuneen ja lapsettoman sosionomin, joka on saanut Huoli puheeksi -koulutuksen. Siinä työntekijä ohjataan ”kaatamaan” omat tunteensa eli huolensa asiakkaan niskaan, ja asiakkaan tulee helpottaa työntekijän huolta. Työntekijän, joka saattaa tehdä perheestäsi varmuuden vuoksi- lastensuojeluilmoituksen.
En tiedä, sisältyykö missään amk:ssa sosionomien koulutukseen riittävästi nykyaikaista ja käytännönläheistä perhetyön koulutusta. Ei ainakaan heidän mukaansa, jotka ovat vastikään valmistuneet tai valmistumassa. Hankkeiden ja työharjoittelun kautta taitaa tulla suurin oppi, ja itse kirjoista opiskellen.
Vastuu on siis opiskelijalla itsellään; mitään valtakunnallista ohjeistusta tai koulutusta ei ole. Paitsi siis Huoli puheeksi -koulutus, joka sisältää varhaisen puuttumisen (tai kuten me kutsumme: harhaisen puuttumisen).
Perheiden kokemukset saadusta avusta ja sen laadusta ovat aika hyvä työssä onnistumisen mittari. Pelkkä koulutus tai huolista puhuminen ei ole ammattitaidon tae eikä usein auta tukea tarvitsevaa perhettä millään lailla.
Ymmärtävätköhän työnantajat tämän? Kouluttavatko he työntekijänsä, jotta työ on aidosti lapsen ja perheen parhaaksi? Sosionomin koulutus on niin laaja, että mitään kovin syvällisiä taitoja minkään suhteen emme tule saamaan.
Olen sitä mieltä, että huostaanottoja tekevällä sosiaalityöntekijällä olisi hyvä olla parin vuoden työkokemus laitoksista, joihin hän lapsia sijoittaa ja jotka ovat hänen mielestään parempia paikkoja kuin lapsen oma koti. Toimisiko vastaava menetelmä sosionomeilla perhetyön osalta; vähintään kaksi vuotta työtä lasten ja nuorten kanssa sekä erityinen perhetyön koulutusjakso ennen kuin pääset lastensuojeluun tai laitokseen tekemään perhetyötä?
Itse olisin halukas saamaan Neljä Astetta Oy:n Mes (Monimuotoisen elämän sankarit) -koulutuksen , mutta se ei ole mahdollista, vaikka he sivullaan sitä mainostavatkin. Koulutus tulisi saada avoimen yliopiston tarjontaan. Esitinkin toiveeni kouluttajille.
Ystäväni, vähän aikaa sitten sosionomin paperit käteensä saanut, sanoi viisaasti: ”Miksei sosionomeille voida opettaa aivan käytännön asioita? Esimerkkinä ehkä kaikista yleisin pikkulapsiperheen ongelma: valvotut yöt. Tieto siitä, miten unen puute vaikuttaa lyhyellä ja pitkällä aikavälillä, unihäiriöiden taustalla olevat syyt sekä vaikutus koko perheen hyvinvointiin olisi käytännönläheistä ja tarpeellista tietoa.”
Kuulostaa todella järkevältä ehdotukselta.
Miksi he haluavat antaa ihmisten ymmärtää, että tulevaisuudessa lapsille itselleen suurin ongelma ovat vanhempien julkaisemat kuvat somessa eivätkä suinkaan viranomaiset, jotka rikkovat koko lapsuuden, ihmissuhteet ja perusturvallisuuden? Viranomaiset, jotka väkisin kirjoittavat lastensuojelu- ja huostaanottohistorian lapsille, jotka voisivat asua kotonaan.
Mitenkähän nämä kaksi naista kuvittelevat sosiaaliviranomaisten käsikirjoitusten vaikuttavan lasten elämään tulevaisuudessa?
Kumpikohan vaikuttaa enemmän; kuvat somessa vai viranomaisten salassa pidettävät kirjaukset, joissa ei välttämättä ole totuuden häivääkään?
Onkohan kirjoitusten takana kuvaamisen ja kuvien julkaisemisen ajaminen rangaistavaksi teoksi? Milloinkahan lehti-, radio- tai tv-haastattelun antaminen aiheesta koetaan lapsen edun vastaiseksi? Milloin kirjan tai blogin kirjoittaminen tai se, että näytät omia asiakirjojasi ulkopuoliselle taholle? Onko se syy vieroittaa lapset vanhemmistaan?
Asuisivatko lapset mieluimmin omien vanhempiensa kanssa, omassa kodissaan ja eläisivät omaa elämäänsä sen sijaan, että elävät viranomaisen heille lavastamassa elämässä, tuiki tuntemattomien ihmisten keskellä?
Jääviydestä
Olen ihmetellyt, kuinka on mahdollista, että kukaan ei edelleenkään puutu näihin viranomaisvieraannuttamisiin eikä ryhdy tutkimaan kadonneiden lasten kohtaloa.
Sijaisperheessä käy vain sijoittava sosiaalityöntekijä. Eikö hän ole täysin jäävi valvomaan lasten oikeuksia? Miksei esimerkiksi perhe K:n pojilla ole neutraalia tukihenkilöä, tai vielä parempi: poikien itse nimeämää ihmistä, jota he saisivat tavata ilman sosiaaliviranomaista ja sijaisperheen vanhempia?
(Omassa tapauksessanihan lasteni ääni ja perheterapeuttini oli sosiaalityöntekijämme mukaan jäävi osallistumaan asiantuntijaryhmän kokoukseen. Sosiaalitoimen johtaja ei suostunut yhteiseen neuvotteluun, koska ”eihän tämä ole mikään perheterapiaistunto”.)
Miten sosiaalitoimisto ja vieras perhe voi omia jonkun lapset, kuten perhe K:n pojat on omittu? Se on pelottavaa ja järjetöntä.
Minulla on edelleen kymmeniä kysymyksiä, joihin en saa vastauksia. Sanomattakin henkilökohtainen mielipiteeni on selvä. Uskon poikien olevan kiitollisia siitä, että vanhemmat ovat tehneet kaikkensa saadakseen lapsensa takaisin kotiin. Heillä on hyvät tukijoukot ajamassa todellista lapsen etua. Valitettavasti muita viranomaisia ja ihmisiä ei tarvitse kuulla, senkin olemme jo oppineet käytännön lastensuojelukoulutuksessa.
"Koska lapsen edun on oltava kaikissa lasta koskevissa toimenpiteissä etusijalla, on perusoikeuksien / ihmisoikeuksien käyttöä säänteleviä lakeja tulkittava siten, että perusoikeuksien rajoitukset ovat lapsen kannalta mahdollisimman vähäisiä. Lapsen kannalta positiivisia tunnusmerkkejä ovat hyvät ja lämpimät ihmissuhteet, rakkauden ja kiintymyksen saaminen ja oikeus tunteiden osoittamiseen, hyvä hoito ja huolenpito, oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen sekä fyysisen ja henkisen itsemäärämisoikeuden loukkaamattomuuteen, oikeus molempiin vanhempiin sekä oikeus yhteydenpitoon paitsi vanhempiinsa myös hänen läheisiin ja tärkeisiin muihin ihmisiin, sisaruksiin, isovanhempiin ja sukulaisiin. Edelleen lapsen tarpeiden mukaisen koulutuksen järjestäminen, harrastukset ja taloudellinen turvallisuus on varmasti lapsen edun mukaista." (Tapio Räty: Lastensuojelulaki, käytäntö ja soveltaminen. s 14-15.)
Dokumentit avaavat historiaamme
Poikia ei voi loputtomiin pitää eristettynä. Joku päivä he alkavat kirjoittaa itse tarinaansa. Vaativat kenties päitä pölkylle saamastaan kohtelusta. Ne päät tuskin ovat äidin ja isän.
Olin eräässä kansainvälisessä konferenssissa, jossa näytettiin kehitysvammaisten lasten hoitoa 60-luvun Hollannissa. Videot olivat kaikessa hyväntahtoisuudessaan ja koomisuudessaankin surullista katsottavaa. Lapsia kohdeltiin etäisesti. He olivat kuin eläimiä. Vanhemmat oli jätetty omien lastensa hoidon ulkopuolelle.
Näytettiin esimerkiksi kuva, jossa vanhemmat jättivät lapsensa virkapukuiselle hoitajalle, joka otti lapsen hymyilemättä ja vei hänet pois. Vanhemmat jäivät seisomaan tyhjä katse silmissään, tyhjin käsin. Nyt kehitysvammaisten lasten hoidossa on menty paljon eteenpäin, vaikkakin parantamisen varaa on yhä.
Siinä istuessani ajattelin kiitollisena vanhempia, jotka ovat kuvanneet 2000-luvulla viranomaisten toimintaa, jota myös lastensuojeluksi kutsutaan. On hienoa ja samalla myös surullista, että meillä on materiaalia, jota voimme näyttää 50 vuoden päästä jossakin kansainvälisessä konferenssissa:
Tällaista oli lastensuojelu vuonna 2014 Suomessa. Poliisit hakivat sosiaaliviranomaisten toimeksiannosta lapsia kotoaan, jossa vanhemmat ja sisarukset istuivat rauhassa sohvalla. Kukaan ei ollut päihteissä, ei riidellyt eikä ollut muutoin vaaraksi itselleen tai muille. Kukaan ei ollut tehnyt mitään rikollista. Isä kulki kameran kanssa keräten todistusaineistoa siitä, miten tavallisiin suomalaisiin koteihin tehtiin tällaisia rynnäköitä.
Harmittelen, ettei ystäväni kuvannut tilannetta, jossa hänen 11-vuotiasta lastaan haki kuusi poliisia ja viisi sosiaalityöntekijää. Poliisit odottivat sairaalan käytävällä kaksi tuntia eikä äiti saanut koskaan perusteluja, miksi näin toimittiin. Tässäkään tapauksessa äiti tai poika eivät olleet rikollisia eivätkä vaaraksi itselleen tai muille. Lääkäri totesi, että lapsella on kaikki hyvin, mutta viisi sosiaalityöntekijää eivät luovuttaneet.
Tässä vaiheessa viimeistään pitäisi sosiaaliviranomaisen harkintavallan päättyä. Mutta kun ei pääty. Tämän perheen lapset ovat nyt onnellisesti kotona ja viranomaisten tekoset ovat tutkinnan alla.
On hyvä, että meillä on jättää edes vähän todistusaineistoa jälkipolville tästä ajasta. Siitä, kuinka lapsia vietiin ja vieraannutettiin perheestään ̶ ja kuinka puolestaan toiselle perheelle tai laitokselle maksettiin suuria summia vastentahtoisista sijoituksista.
Samaan aikaan yhteiskuntamme taloudellinen tilanne oli heikko, mutta varaa ei ollut edullisempaan ja inhimillisempään perheiden tukemiseen.
Sosiaalityöntekijöistä lähtöisin oleviin viranomaisrynnäköihin ja pois lähettämisen kulttuuriin Suomessa oli varaa. Kukaan ei kysellyt lasten perään, saati yhteisten verorahojen perään.
Nähtäväksi jää, mistä löytyy rahat jälkien korjaamiseen.
Ajattelen Leeni Ikosen tavoin, että tämä on hyvin merkittävä ajanjakso historiankirjoituksessamme. Ajanjakso, joka muistetaan lapsi- ja perhevastaisen politiikan ja toiminnan aikakautena. Ajanjakso, jota kannattaa kuvata ja kirjoittaa.
"Martti korosti usein sitä, että myös hyvän nimissä voidaan saada paljon aikaan pahaa. Hänen mielestään vaarallisinta on naamioituva paha, etenkin paha, joka kuvittelee itsensä hyväksi. Siksi hänen mielestään on aina syytä olla varuillaan, jos yksilöt ja yhteisöt uskovat olevansa pelkästään hyviä ja tietävänsä, mikä on toiselle parhaaksi. Tällä tavalla ovat syntyneet historian suurimmat julmuudet, niin poliittiset, uskonnolliset kuin psykologisetkin."
(Heikki Tervonen: Martti Lindqvist ̶ matkalaukkuettikko.)
Lue myös Heli Hämäläisen kirjoittama loistava vastine Helanderille:
"Ano ennen kuin tarvitset"
Ajatuksia on herättänyt myös Rautavaaran tragediaan liittyvä keskustelu. Lähinnä asiantuntijoiden viikon vinkit, joita he antavat tapaukseen liittyen pienten lasten vanhemmille: Apua ja tukea kannattaa hakea myös vähäpätöisiltä tuntuviin pulmiin, Kalland muistuttaa.
Nykyään on iso haaste saada vanhemmat tajuamaan, että yksin ei tarvitse olla, jatkaa Helsingin kaupungin Lapsiperheiden kotipalvelun vastaava ohjaaja Aija Iwendorff.
Oma neuvoni on:
Jos haluat apua saada, lähde taistelemaan jo ennen kuin tiedät, että olet raskaana. Tai jos sinulla on jo lapsia, lähde liikkeelle heti ̶ ennen kuin tarvitset mitään!
Nimittäin kokemukseeni pohjaten voin omasta ja monien muiden puolesta sanoa, että vaikka tällaisten neuvojen perään luetellaan ritirimpsu paikkoja, joista apua voi hakea, niin käytännössä avun saaminen on erittäin hankalaa. Etenkin, jos sinulla on erityislapsi tai kouluikäiset lapset, et ole päihde- tai mielenterveysongelmainen etkä tyypillinen lastensuojelun asiakas (heidäthän laitetaan tietynlaiseen kategoriaan).
Vaan kuinka anovaa autetaan?
Monelle käy kuten itselleni: Lähdin hakemaan tukea mielestäni melko ”pieniin pulmiin”. Auttavien tahojen kanssa yhteistyössä pienet pulmat kylläkin saatiin parissa vuodessa paisumaan ihan kiitettävästi.
Minua autettiin lopettamaan yritykseni, jäämään työttömäksi ja menettämään lähestulkoon mielenterveyteni ja lapseni. Johtava sosiaalityöntekijä antoi yhteystiedot ja neuvon hakea EU:n ruoka-apua.
Kun parin vuoden taistelun jälkeen vihdoin löydettiin sopiva tukimuoto, sitä ei raaskittu myöntää muutamaa kuukautta pidempään. Ei ollut kannattavaa myöntää paria tuntia viikossa tukea, joka olisi auttanut erittäin hyvin perhettämme raskaimpien vuosien läpi. Ei kuulemma ollut varaa. Mutta sijoitukseen olisi ollut tämänkin päätöksen jälkeen rahaa.
Kun sitten toisen kerran sain kinutuksi palvelun, joka auttoi vieläkin paremmin, sitä myönnettiin minimimäärä, ja palvelu lopetettiin ennen kuin se oikeastaan pääsi alkuunkaan. Työntekijä ei ehtinyt luoda luottamuksellista suhdetta lapsiini, mutta itse äitinä sain tästä perhetyöstä valtavasti voimia.
Vaikka olisin itse maksanut osan tästä palvelusta, sitä ei kuulemma ollut mahdollista jatkaa. Perusteluita ei oikeastaan kuulunut. Olisi haluttu järjestää neuvottelu uuden tahon kanssa. Meidät olisi kirjaimellisesti haluttu heittää kuin pallo uudelle pesälle. Sosiaalityöntekijää lainatakseni:
” X:n kuuluu ottaa teistä nyt koppi.”
Pallottelua ̶ sitähän avun myöntäminen on.
Paikasta toiseen, ihmisiltä toisille.
Henkilökohtaista kokemustani on vaikea pukea sanoiksi. Olen uskaltanut olla tarvitseva ja heikko. Olen pyytänyt apua. Olen vaatinut apua. Olen taistellut asianajan kanssa lainmukaista apua perheelleni.
Sain jopa idean perustaa paikkakunnallemme Aikapankin, jotta ihmiset voisivat verkostoitua ja olisi mahdollisuus saada tukea arkeensa ilman rahaa. Olen kysellyt järjestöistä ja kirkosta tukea. ”Ei, valitettavasti juuri teidän perheellemme meillä ei ole tarjota mitään. Mutta ota yhteyttä...” ja sitten auttavien tahojen ritirimpsu.
Pelastusarmeijasta en vielä ole hakenut apua, mutta voin suositella sitä ihmisille lämpöisesti oman lyhyehkön työkokemukseni perusteella.
Viranomaiset ahersivat kovasti, mutta se tuntui lähinnä rahan, resurssien ja ajan haaskaukselta. Vuosien saatossa on ollut jos jonkinnäköistä palaveria ja kymmeniä uusia ihmisiä.
Muistan erittäin hyvin, millainen tunne valtaa ihmisen, jonka yläpuolella tehdään kovasti jotain, mutta mitenkään se ei näy ruohonjuuritasolla. Niin voi käydä, kun asiakasta itseään ei kuulla tai hänet suljetaan omien asioidensa ulkopuolelle. Tai yksinkertaisesti tarve ja tarjonta eivät kohtaa.
Valmistaudu siis taistelemaan lastesi puolesta, taistelemaan oikeuksistanne. Varaa sen verran voimia, että jaksat varmasti taistella! Varaudu arvosteluun, arviointiin ja kritisointiin. Valmistaudu tulemaan leimatuksi ja lastensuojelun asiakkaaksi sekä menettämään lapsesi.
Laadukkaan sosiaalityön pohja: koulutus ja kokemus
Sain postia äidiltä, joka lähti hakemaan apua vauvan unettomiin öihin. Tavallinen, mutta väsynyt ja tukea tarvitseva äiti arvioitiin vuorovaikutushäiriöiseksi, jolta elämän hallintakin oli hukassa. Myöhemmin lääkäri totesi vauvalla fyysistä vaivaa. Kyse ei siis ollut äidin vuorovaikutustaidoista tai elämän hallinnasta, vaan auttajien työ- ja ajattelutavasta. Myös tietämättömyydestä. Iso pyörä pyörähtää käyntiin hyvin helposti, ja sitä on vaikea pysäyttää.
Näin voi käydä, kun saat ”tueksesi” ihmiset, joiden koulutus ei sisällä riittävästi tietoa vuorovaikutuksesta, lapsen kehityksestä eikä vanhemmuuden tukemisesta.
Voit saada tueksesi nuoren, vastavalmistuneen ja lapsettoman sosionomin, joka on saanut Huoli puheeksi -koulutuksen. Siinä työntekijä ohjataan ”kaatamaan” omat tunteensa eli huolensa asiakkaan niskaan, ja asiakkaan tulee helpottaa työntekijän huolta. Työntekijän, joka saattaa tehdä perheestäsi varmuuden vuoksi- lastensuojeluilmoituksen.
En tiedä, sisältyykö missään amk:ssa sosionomien koulutukseen riittävästi nykyaikaista ja käytännönläheistä perhetyön koulutusta. Ei ainakaan heidän mukaansa, jotka ovat vastikään valmistuneet tai valmistumassa. Hankkeiden ja työharjoittelun kautta taitaa tulla suurin oppi, ja itse kirjoista opiskellen.
Vastuu on siis opiskelijalla itsellään; mitään valtakunnallista ohjeistusta tai koulutusta ei ole. Paitsi siis Huoli puheeksi -koulutus, joka sisältää varhaisen puuttumisen (tai kuten me kutsumme: harhaisen puuttumisen).
Perheiden kokemukset saadusta avusta ja sen laadusta ovat aika hyvä työssä onnistumisen mittari. Pelkkä koulutus tai huolista puhuminen ei ole ammattitaidon tae eikä usein auta tukea tarvitsevaa perhettä millään lailla.
Ymmärtävätköhän työnantajat tämän? Kouluttavatko he työntekijänsä, jotta työ on aidosti lapsen ja perheen parhaaksi? Sosionomin koulutus on niin laaja, että mitään kovin syvällisiä taitoja minkään suhteen emme tule saamaan.
Olen sitä mieltä, että huostaanottoja tekevällä sosiaalityöntekijällä olisi hyvä olla parin vuoden työkokemus laitoksista, joihin hän lapsia sijoittaa ja jotka ovat hänen mielestään parempia paikkoja kuin lapsen oma koti. Toimisiko vastaava menetelmä sosionomeilla perhetyön osalta; vähintään kaksi vuotta työtä lasten ja nuorten kanssa sekä erityinen perhetyön koulutusjakso ennen kuin pääset lastensuojeluun tai laitokseen tekemään perhetyötä?
Itse olisin halukas saamaan Neljä Astetta Oy:n Mes (Monimuotoisen elämän sankarit) -koulutuksen , mutta se ei ole mahdollista, vaikka he sivullaan sitä mainostavatkin. Koulutus tulisi saada avoimen yliopiston tarjontaan. Esitinkin toiveeni kouluttajille.
Ystäväni, vähän aikaa sitten sosionomin paperit käteensä saanut, sanoi viisaasti: ”Miksei sosionomeille voida opettaa aivan käytännön asioita? Esimerkkinä ehkä kaikista yleisin pikkulapsiperheen ongelma: valvotut yöt. Tieto siitä, miten unen puute vaikuttaa lyhyellä ja pitkällä aikavälillä, unihäiriöiden taustalla olevat syyt sekä vaikutus koko perheen hyvinvointiin olisi käytännönläheistä ja tarpeellista tietoa.”
Kuulostaa todella järkevältä ehdotukselta.
Kuvakaappaus Toivon pilkahduksia
Mielenkiinnolla odotan uusia tuulia kaupungissamme, jossa perheneuvolasta kehitellään jonkinlaista perhekeskusta (en tiedä oikeaa nimitystä paikalle). Perhetyöntekijät jalkautuvat täältä perheisiin.
Millaisella koulutuksella? Millaisella ajalla? Virka-aikaanko ja pari kertaa kuukaudessa per perhe? Vai onko tavoite samansuuntainen kuin Imatran mallissa, jolloin tuki olisi todellista eikä nimellistä? Silloin perheisiin olisi mahdollisuus saada eripituisia ja intensiivisiä palveluita.
Työntekijä toimisi niin kutsuttuna oheisvanhempana tai kasvatuskumppanina.
Tällöin perhetyöntekijät tulisi kouluttaa uudestaan. Artikkelissa sanotaan, että malli on poimittu Ruotsista, mutta todellisuudessa Imatran työntekijät on kouluttanut Neljä Astetta Oy.
On se hyvä, että vaikka kunnat eivät pysty tekemään laadukasta lapsi- ja perhetyötä, kolmannelta sektorilta löytyy ideoita ja ammattitaitoa. Kuten Mannerheimin lastensuojeluliitolta, jolla on meneillään Vahvuutta vanhemmuuteen –hanke.
Kuuntele samasta aiheesta radiohaastattelu täältä.
Jos ja kun rahavirrat käännetään sijaishuollosta perheille, turhasta ja tuhoavasta työstä tulokselliseen, niin eiköhän samalla tai jopa vähemmällä rahalla saada paljon parempaa aikaiseksi kuin nykyisellä toiminnalla.
Sitä odotellessa!
Tiina Liljeberg
Uusia Lokakuun Liikkeen julkaisuja:
☞ Aseena kamera
☞ Oulussa on jälleen haettu kirkkoturvaa lastensuojelun mielivallan vuoksi
☞ HYÖKKÄYS NURMIJÄRVELLÄ
☞ Lastensuojelu "suojeli" perheen evakkoon
☞ Tukiperhe halusi pönkittää oman lapsensa egoa
☞ Lapsilta kielletty: Kristan tarina
Osat: I, II, III, IV ja V
☞ LOKAKUUN MANIFESTI
☞ October Manifesto
☞ Lokakuun manifesti korjaa lasten oikeuksia
☞ 10 muutosehdotusta: perheidensuojeluun
☞ Lokakuun liike - rakenteellista sosiaalityötä
Mielenkiinnolla odotan uusia tuulia kaupungissamme, jossa perheneuvolasta kehitellään jonkinlaista perhekeskusta (en tiedä oikeaa nimitystä paikalle). Perhetyöntekijät jalkautuvat täältä perheisiin.
Millaisella koulutuksella? Millaisella ajalla? Virka-aikaanko ja pari kertaa kuukaudessa per perhe? Vai onko tavoite samansuuntainen kuin Imatran mallissa, jolloin tuki olisi todellista eikä nimellistä? Silloin perheisiin olisi mahdollisuus saada eripituisia ja intensiivisiä palveluita.
Työntekijä toimisi niin kutsuttuna oheisvanhempana tai kasvatuskumppanina.
Tällöin perhetyöntekijät tulisi kouluttaa uudestaan. Artikkelissa sanotaan, että malli on poimittu Ruotsista, mutta todellisuudessa Imatran työntekijät on kouluttanut Neljä Astetta Oy.
On se hyvä, että vaikka kunnat eivät pysty tekemään laadukasta lapsi- ja perhetyötä, kolmannelta sektorilta löytyy ideoita ja ammattitaitoa. Kuten Mannerheimin lastensuojeluliitolta, jolla on meneillään Vahvuutta vanhemmuuteen –hanke.
Kuuntele samasta aiheesta radiohaastattelu täältä.
Jos ja kun rahavirrat käännetään sijaishuollosta perheille, turhasta ja tuhoavasta työstä tulokselliseen, niin eiköhän samalla tai jopa vähemmällä rahalla saada paljon parempaa aikaiseksi kuin nykyisellä toiminnalla.
Sitä odotellessa!
Tiina Liljeberg
Uusia Lokakuun Liikkeen julkaisuja:
☞ Aseena kamera
☞ Oulussa on jälleen haettu kirkkoturvaa lastensuojelun mielivallan vuoksi
☞ HYÖKKÄYS NURMIJÄRVELLÄ
☞ Lastensuojelu "suojeli" perheen evakkoon
☞ Tukiperhe halusi pönkittää oman lapsensa egoa
☞ Lapsilta kielletty: Kristan tarina
Osat: I, II, III, IV ja V
☞ LOKAKUUN MANIFESTI
☞ October Manifesto
☞ Lokakuun manifesti korjaa lasten oikeuksia
☞ 10 muutosehdotusta: perheidensuojeluun
☞ Lokakuun liike - rakenteellista sosiaalityötä
RSS Feed
