Olen kirjoittanut jo v 2011 lehtiin tästä aiheesta.  Silloin mielenterveysseuran työntekijä pohti kirjoituksessaan, miksi niin moni poistuu auttamisjärjestelmästämme oman käden kautta. Se kirvoitti minut kirjoittamaan kokemuksestani. Nyt kirjoitan Kuopiossa tapahtuneen perhesurman innoittamana.

Henkilökohtaisesti en suurestikaan ihmettele perhesurmia, vaan omaan kokemukseeni peilaten jotenkin ymmärrän heitä, jotka lopulta valitsevat tämän tien. Tietenkään en voi sanoa, että ymmärrän täysin. Ymmärtäminen ei myöskään ole synonyymi hyväksymiselle. Eikä missään tapauksessa tarkoita, että suunnittelisin itse perhesurmaa (tämä sosiaaliviranomaisille, jotka lukevat tätä ja ymmärtävät joko tahallaan tai tahattomasti asioita väärin ja joilla herää huoli).

Ollessani lastensuojelun asiakas, tavoitin seuraavanlaisia tunteita; turhautuminen, viha, epätoivo, toivottomuus ja yksinäisyys. Sain hyvän kokemuksen siitä, miltä tuntuu, kun oikeastaan kukaan ei aidosti välitä sinusta eikä lapsistasi; ei ainakaan niin paljon, että tuntisit olevasi arvokas ja hyväksytty siitä huolimatta, että olet tuen tarpeessa ja toivoisit lapsillesi jaksavampaa ja iloisempaa äitiä / isää sekä aikuista ihmistä jakamaan kasvatus- ja hoito vastuuta kanssasi. 

Miltä tuntuu, kun apua ei yksinkertaisesti ole tai sitä myönnetään kuukaudeksi tai kahdeksi kerrallaan. Ehkä tuki ei ole alun alkaenkaan riittävä ja kohta oletkin tulevat 10kk:tta ilman tukea. Kunnes on seuraava neuvottelu ja aletaan miettimään alusta, mitä teidän perhe tarvitsee. Käytännössä tarkoittaa uudet ihmiset ja uusi alku. Tämä on hyvin turhauttavaa, voin kertoa.

Miten nöyryyttävää on alkaa vaatimaan apua itselle ja lapsilleen; olla jatkuvasti pyytämässä ja kuunnella kommentteja: ”Joskus pitäisi alkaa jaksamaan!” Vaikka itse tiedät koko ajan, että missään vaiheessa tuki ei ole ollut niin riittävää, että olisit ehtinyt palautua vuosien valvotuista öistä tai stressistä, joka sinut on ajanut uupumukseen. 

Sain hyvän kokemuksen siitä, miten sairastuttavaa on, kun et tule kuulluksi. Miltä tuntuu, kun sinulta kysytään tarpeitasi, mutta niihin ei osata, pystytä tai jopa haluta vastata. 

Miltä tuntuu se toivottomuus, kun alat itsekin uskoa, että todellakin olet niin vaikea tapaus, ettei kukaan pysty sinua auttamaan. 

Pystyn samastumaan niihin vanhempiin, jotka osaavat kertoa tarpeensa, mutta saavatkin kotiinsa ihmiset istumaan sohvalle ja arvioimaan vanhemmuutta. Ihmiset, jotka tulevat samaan lopputulokseen, minkä itse jo tiesit ja kerroit kuukausia sitten, mutta joiden arvioinninkaan jälkeen ette saa mitään tukea. Tai saatte tukea ehkä 4h / kk, kun tarve olisi 4h / vko. Tiedän sosiaalityöntekijöiden jopa sanoneen perheelle, että asiakkuutta ei kuitenkaan voi lopettaa, vaikka he eivät voi myöntää riittävästi tukea, sillä heillä on edelleen huoli.

Koska huolissaan olo on auttanut ketään? Tätä kysyin 90-luvulla, kun olimme kaikki niin huolissamme eräästä perheestä; miten tämä nyt auttaa tätä perhettä? Tai edes meitä työntekijöinä? En muuten ole oppinut sitä vieläkään.


Muistan miten mietin, että koska yksin en jaksa enkä apua saa, muuta kuin huostaanoton ja sijoituksen, niin kumman lapsistani annan sijoitukseen. Yhden kanssa varmasti jaksaisin. Antaisinko hänet, jolla on sairaus, joka vie eniten voimani ja aikani? Toisaalta hänellä on jo ristinsä kannettavanaan. Olisiko reilumpaa luopua hänestä, joka on terve, mutta joka on jäänyt hyvin paljon syrjään veljensä sairauden takia? 

Tällaisten kysymysten ääressä olin. 

Jälkeenpäin ajateltuna olen ollut oikeastaan aika helppo asiakas lastensuojelussa. Olin yrittäjä, minulla ei ollut päihde- eikä mt-ongelmaa eikä lapsilla ollut ongelmia, joihin olisi pitänyt ”varhain puuttua”. Olisin lähinnä tarvinnut tukea lasten harrastuksissa mukana olemiseen, koska kummatkin olivat niin pieniä, että tarvitsivat aikuista matkoihin ja toisen lapsen kanssa harrastuksessa täytyi olla paikalla koko ajan. 

Hain apua, koska en pystynyt käymään töissä edes osa-aikaisesti koulujen lomien aikana. Vaikka yhteiskunnassamme on tapana jättää terveet eka-tokaluokkalaiset yksin pitkiksi päiviksi, erityislapsia ei voi jättää. 
Koin, että minulla oli vastuuta liikaa ja olin kovin yksin kaiken kanssa. 

Kaiken lisäksi sairastuin itse ensin välilevyn pullistumaan, keliakiaan ja lopuksi keuhkokuumeeseen, josta en meinannut toipua. 

Lasten isä ei ollut mitenkään lasten arjessa mukana, kroonisesti sairaan lapsen hoito on vaativa tehtävä kahdellekin aikuiselle ja toinen lapsista jäi koko ajan vähemmälle huomiolle. 

Lasten ollessa isällään 2krt / kk, saatoin pitää puhelimen kiinni öisinkin ja nukkua kokonaisen yön.

 Sosiaalityöntekijä piti negatiivisena ja epäilyttävänä asiana sitä, että luotin isään ja toivoin hänen ottavan vastuuta enemmän yhteisistä lapsistamme. Sosiaalityöntekijän kirjaus asiantuntijaryhmälle meni jokseenkin näin; ”Juttelin isälle, että onko hänelle itselle tullut mieleen, että äiti olisi mustasukkainen isän uudesta puolisosta, koska äiti niin kovasti haluaa, että ainoastaan isä hoitaisi lasta.” Eikä siis lastenkoti tai sijaisperhe, jota minulle oli markkinoitu parin vuoden ajan. Minusta jo tämä yksi kirjaus kertoo aika paljon suomalaisen lastensuojelu- ja sosiaalityön tasosta. 

Kuvailisin kokemustani lastensuojelun asiakkaana, että tuntui kuin olisin mennyt autokorjaamolle ostamaan ruokaa emmekä puhuisi samaa kieltä! 

 Tunsin lastensuojelun asiakkaana olevani yksinkertaisesti väärässä paikassa! 

Paikassa, jossa ei ollut tarjota työssä käyvälle yksinhuoltajalle, jolla on ympäri vuorokauden erityishoitoa vaativa lapsi, mitään tukea. Paitsi lasten lähettäminen kotoa pois; joko tukiperheeseen tai sijoitukseen, koska sijaisperhe on kuulemma pitkäaikaisin tuki.

Tukea hakiessani meni viimeisetkin voimat, kuten kirjoitin edellisessä blogissani. Väsynyt ihminen ei mielestäni tarvitse jatkuvasti uusia ihmisiä, uusia tukia eikä neuvotteluja elämäänsä, vaan pitkäjänteistä työskentelyä, samojen ihmisten kanssa, jotka pystyvät vastaamaan yksilöllisesti perheen tarpeisiin. Lastensuojelulain mukaisesti.


Olisiko aika tarkastella työntekijöiden ammattitaitoa? 

Jos lastensuojelu on väärä paikka lapsiperheen saada apua, jota en siis saanut mistään muualtakaan, monista yrityksistäni huolimatta, niin MISTÄ PERHE SAA APUA??  Missä on vika?? Vuosia on annettu ymmärtää, että perheissä on vika. Ongelmat ovat niin suuria, perheet ovat moniongelmaisia ja lapset oireilevat niin pahasti. 

No, meillä ei ollut tällisestä kyse. Ajattelin alkuun, että ongelma on juuri siinä. Olin yrittäjä, kahden lapsen yh-äiti, jolla oli työ eikä päihde- tai mielenterveysongelmaa. Olin erilainen lastensuojelun asiakas. SE on ongelma, ajattelin. 

Mutta systeemi kyllä varmistaa, että koska riittävän varhaista tukea ei ole, niin sillä saadaan ongelmia aikaiseksi. Auttamisjärjestelmämme tuntui täysin turhalta.

Olen saanut seurata hyvin läheltä lastensuojelun asiakkuuksia, joissa mietin, että pitäisikö tässä tuulettaa, koska lastensuojelussa tehdään ongelma asioista, jotka mielestäni ovat aivan normaalia elämää.

Lastensuojelussa ei koskaan rauhoiteta vanhempia. Päinvastoin. Siellä aivan tavallisista asioista tehdään niin suuria, että en ihmettele, että heikoilla oleva ihminen lopulta murtuu.  

 Onko se hieno asia, että murrosikäisen käytöstä aletaan patologisoida ja siitä halutaan tehdä vastentahtoista tutkimusjaksoa sekä huostaanottoa vaativa asia? Ennen sairaalahoitoon pääsivät vain lapset, jotka olivat todella psyykkisesti sairaita eikä usein silloinkaan. 

Että lapsia, joilla on hyvä koti ja välittävät vanhemmat, halutaan väen väkisin sijoittaa, valtion piikkiin? Koskahan valtio (kuka hän onkaan), ymmärtää, että sosiaalityöntekijät ovat vuosia käyttäneet hyväkseen mahdollisuutta sijoittaa lapset valtion rahoilla? Tätä on jatkunut niin kauan, että vuosiin ei ole tarvinnut pohtia työn sisältöä mitenkään. Aina kun oma osaaminen loppuu, on mahdollisuus lähettää lapset pois omalta vastuulta. Ja syyttää tietenkin perhettä.

Kuopion tapauksesta nousee mieleen seuraavia kysymyksiä:

Riittääkö, että sosiaalityöntekijä KÄVI perheessä? Mitä hän teki siellä? Miten auttoi äitiä? Kuinka usein perheessä käytiin; tekemässä mitä?

Miksei meillä ole viikonloppuna perhetyötä? Itse muistan, että viikonloput ja pyhät olivat niitä pahimpia aikoja. 

Harvassa paikassa perhetyötä tehdään iltaisin! 

Jos perheessä joku sairaana, ei saa perhetyötä. Silloin äiti on pahimmillaan usean alle kouluikäisen lapsen kanssa yksin päivät sisällä. Tai vaihtoehtoisesti jättää sairaan lapsen yksin kotiin ja lähtee muiden lasten kanssa ulos. Tai pahimmassa tapauksessa lapset ovat keskenään, jos äiti on sairas. Tästäkin on kokemusta.

Onko niin vaikeaa muuttaa vähän nopeammin saatavalla olevia palveluja vastaamaan perheiden tarpeita?

Jälleen nostan esille Neljä Astetta Oy:n kehittämän mallin; intensiivisessä perhetyössä perhe saattaa saada 15 tuntia / kk (voi olla enemmänkin) intensiivistä perhetyötä + vertaistukiryhmät päälle, 15 kuukauden ajan! Sama työntekijä on koko ajan. Työtä tehdään pääsääntöisesti iltaisin sekä myös viikonloppuisin.

Päivystävä puhelin on käytössä 24h. Ja kuvitelkaa; ilman pelkoa, että soittajasta tehdään lastensuojeluilmoitus! Koska nyt asiakas on tekemissä ihmisten kanssa, jotka tietävät, mitä tekevät ja miten auttaa vanhempia heidän työssään. Tämä jos mikä on voimavara vanhemmille, rauhoittavaa ja eheyttävää koko perheelle! 

Onko aivan mahdoton asia kehittää ns kasvatuskumppanuus ja oheisvanhemmuus mallia valtakunnallisesti, ottaa oppia sieltä, missä kokemusta on toimivasta työstä ja josta asiakkaat antavat hyvää palautetta?

Kumpia pitäisi kuunnella nyt enemmän; sosiaalityöntekijöitä vai asiakkaita sen suhteen, mikä on perheiden tarve ja millaiset palvelut auttaisivat parhaiten?

Voisiko ammattikorkeakouluja kehottaa päivittämään sosionomien koulutus ajan tasalle sekä päivittää kentällä työskentelevien koulutus?

Voisiko sosiaalitoimistoihin palkata muun alan osaajia, vaikkapa perhetyöhönkin, jolloin saataisiin erilaista osaamista ja tukea perheille. Kuten psykiatrisia sairaanhoitajia?

Voisiko työ ylipäätään olla monimuotoista? Neljä Asteessa yksi työntekijä pystyy tukemaan vanhempaa ja tekemään Mes-työskentelyä, auttamaan kotitöissä ja lasten kuljetuksissa hoitoihin tai harrastuksiin (he muuten saavat kuljettaa omalla autolla lapsia) sekä työskentelemään koko perheen kanssa yhteisesti? Voisiko perheille tarjota kotiapua ilman lastensuojelun asiakkuutta tai Neljä Asteen kehittämää perhetyötä (joka ei siis ole sitä, mitä suurin osa kunnista tällä hetkellä tarjoaa eli arviointi ja ”käymistä” perheessä, ilman että siellä tehdään mitään) erilaisilla intensiteeteillä.

Kaupungissamme ei ollut kuuteen vuoteen diabeteksen hoitoa osaavaa perhetyöntekijää. Kerroin kantelussani, että minulle tarjottiin toistuvasti avuksi ihmistä, jolla ei ollut asianmukaista osaamista ja että jos jätän lapseni sellaisen ihmisen käsiin, mielestäni se on heitteille jättö, toisin kuin sosiaalityöntekijä tulkitsemaa kontrollin halua. Nyt tuli sosiaalitoimelle kiire palkata osaava ihminen. Ennen kuin he antoivat vastineen eduskunnan oikeusasiamiehen selvityspyyntöön, he usuttivat kiireestä uuden työntekijän meille. Näin sosiaalitoimen vastineessa luki: ”Perheessä käy diabeteksen hoidon osaava työntekijä.” Hän oli käynyt kerran. Työntekijä itse sanoi, että hän ihmettelikin, miksi häntä hoputettiin tulemaan meille niin kiireellä, hyvä että ehti aloittaa työt. No siksi, että sosiaalityöntekijöiden piti antaa vastine mahdollisimman nopeasti ja vastauksessa piti näkyä, että saan asianmukaista tukea. 

Onko tämä asiakkaalle paras tapa ja lapsen etu, sen voi jokainen itse päättää, mutta näin toimitaan monessa muussakin tilanteessa ja tapauksessa. En ole yksittäistapaus. Näin saadaan huostaanottoja menemään läpi sekä kanteluista suurimmat kärjet katkaistua.

Kuka tarkistaa, montako kertaa työntekijä on oikeasti käynyt? Ei kukaan.

Kukaan tuskin tarkistaa, jos Kuopion sosiaalitoimesta kerrotaan, että perhe on saanut riittävästi avohuollon tukia, että mitä se ”riittävästi” pitää sisällään. Kukaan ei tarkista tai ketään ei kiinnosta edes se, mitä ovat nämä ”avohuollon tuet”, millainen on niiden laatu ja sisältö, miten äiti tuen koki, tuliko hän kuulluksi, tiesikö hän, mitä hän tarvitsi ja ellei, niin kartoittiko kukaan sitä hänen kanssaan? Mitä tarkoittaa ”käyminen” perheessä.  Auttaako ”käyminen” yhtään sen enempää kuin huolissaan olo?
Perheiden tarve ja sosiaalityöntekijöiden käsitys riittävästä tuesta ovat hyvin kaukana toisistaan. Kun ammattilaisena pidetty ihminen, eli sosiaalityöntekijä kirjoittaa huostaanotto päätökseen, että ”kaikkea on jo kokeiltu, on viimeisen vaihtoehdon aika eli tehdään huostaanotto”. Siihen luotetaan täysin, että perheen eteen on todellakin tehty kaikki mahdollinen ja että työn laatu on asiallista ja toimivaa.


Huostaanotto ennaltaehkäisevänä työnä

Puhutaan paljon ennaltaehkäisevästä työstä. Henkilökohtaisesti pelkään, että uuden perhesurman myötä ennaltaehkäisevä tuki ymmärretään lastensuojelussa yhä varhaisemmin tehtynä huostaanottona. Että se motivoi työntekijöitä entistä kiivaammin keksimään huostaanotolle perusteita ja tekemään normaaleista elämän ilmiöistä ongelmia, jotta huostaanotto saadaan tehtyä. Nimittäin tätä tehdään jo nyt.

Kun työntekijöillä ei ole osaamista tukea vanhempia, he näkevät ainoana vaihtoehtona sijoituksen. Esimerkkinä: perhetyöntekijät raportoivat sosiaalityöntekijälle, että ”äidillä ei ole voimavaroja”. Sosiaalityöntekijä huolestuu perhetyöntekijöiden kertomasta ja tekee kiireellisen sijoituksen. Nyt he ovat puuttuneet mielestään riittävän varhain ja ennaltaehkäisevästi tilanteeseen. Miksei kenellekään tule mieleen, että onko perhetyöntekijöillä riittävästi ammattitaitoa tukea erilaisissa tilanteissa olevia vanhempia? 

Vai onko perhetyöntekijöiden perimmäinen tarkoitus käydä arvioimassa perhettä, kipittää kertomaan näkemästään sossulle ja saada pian lapset lähetettyä pois kotoa? Tarvitaanko tähän 3.5 vuoden ammattikorkeakoulu tutkintoa? Luulisi lyhyemmänkin koulutuksen riittävän tämän tasoiseen työhön. Työntekijät voivat huokaista helpotuksesta; tulipahan taas puututtua riittävän varhain. Varmasti ennaltaehkäistiin vaikka ja mitä!

Vanhemmilla, sijoitetuilla lapsilla ja sukulaisilla sen sijaan pahoinvointi kasvaa, koska kaikki tietävät, että näin asian ei olisi kuulunut mennä. Alkaa pitkä ja raskas valitusprosessi, joka vie kaikilta aikaa, rahaa sekä resursseja. Aina löytyy niitä, joiden mielestä nykyinen työtapa on ihan hyvä. Miksi perheiden pitäisi saada kotiapua? Mitä vanhemmat sitten tekevät, jos heillä käy kodinhoitaja? Miksi pitäisi auttaa; kontrolli kuulostaa paremmalta. Miksi on pitänyt hankkia lapsia, kun et pärjää? 

Toivoisin, että vihdoinkin hekin osallistuisivat keskusteluun, joilla on ymmärrystä ihmisen hyvinvoinnista ja tarpeista. Miksi alkoholisteja autetaan ja koitetaan kerta toisensa jälkeen saada kuiville ja elämän syrjään kiinni? Siksi, että loppupeleissä se tulee edullisemmaksi yhteiskunnalle. Sitä paitsi se on myös inhimillisempää, vaikka se tuskin on syy auttamiselle. Tässä yhteiskunnassa.


Raha & Talous:

TALOUS I: Lastensuojelu työllistää paljon enemmän kuin poliisi
TALOUS II: Lastensuojelujärjestöt bisneksen syrjässä
TALOUS III: Vanhemmuudenarviointi kasvavana bisneksenä
TALOUS IV: Huostia tukenut lastensuojelukerroin poistuu pian 
TALOUS V: Uushuutolaisuusverkostoissa "piiri suuri pyörii"
 
Muita perhesurma aiheeseen liittyviä artikkeleja:

Perhesurmahysteria: Sosiaalityöntekijä epäili Tiina-äitiä perhesurmaajaksiHoitajat surmaavat aikuisia kolme kertaa todennäköisemmin kuin nämä omia lapsiaan 
Murhatun Eerikan tarina: ”Kertokaa, kenen on vastuu.”
HS:n mielipidepalstalle tunkua ”kiitollisista asiakkaista ja omaisista” – poikkeuksellisesti nimimerkillä
SSRI-HILJAISET SIVUOIREET

Nostoja:

Lastensuojeluilmoitus unikkokuosista: "Epäilyttävä roolimalli!"
Mitäpä, jos sisäministerimme sijoitettaisiin kiireellisesti salaiseen paikkaan?
Huoli julkisuuskuvasta
Lisää kontrollia:”Kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan!”
Anu Suomelan kirje: "Onko Suomi oikeusvaltio?"
Leeni Ikonen: Kuka laatisi tunnekylmän lastensuojelijan tunnistamisohjeet?

Historian lehtien havinaa

Mielenkiinnolla luin kannanoton, jonka Lapsiasiavaltuutetun toimiston lakimies Merike Helander oli kirjoittanut lasten kuvaamisesta ja kuvien julkaisemisesta sosiaalisessa mediassa. Kannanotto sisälsi syytöksen vanhempia kohtaan. Helanderia komppasi Lastensuojelun keskusliiton Hanna Heinonen.

Vaan mihin zoomaa Heinosen oma kamera? Heinonen mieltää toimenpiteen protestiksi siitä, että vanhemmat ovat henkilökohtaisesti kokeneet saaneensa huonoa kohtelua.

Näiden kahden naisen -- kenties äiti-ihmisen -- linssit eivät tarkennu siihen, että ensisijaisesti kyseessä ovat lasten oikeudet ja niiden puolustaminen. Oikeus omaan kotiin, oikeus molempiin vanhempiin, oikeus sisaruksiin. Oikeus koskemattomuuteen ja kuulluksi tulemiseen.

Kyse on myös vanhempien velvollisuudesta ja oikeudesta pitää lastensa puolia niillä keinoin, mitkä meillä on käytössämme nykysysteemissä.

Asiantuntijoiden kamerat pitäisi kohdentaa siihen tosiasiaan, että Suomessa sosiaaliviranomaiset voivat käyttää rajatonta harkintavaltaansa hakiessaan lapsia omasta kodistaan, poliisin avustuksella, ilman minkäänlaista oikeuden päätöstä.

Helander kohdisti syyttävän sormensa suoraan Ouluun; kirjoituksestahan voi hyvin tunnistaa, että hän mitä todennäköisimmin tarkoitti perhe K:n toimineen ”raivopäissään” väärin.

Henkilökohtaisesti ihailen perhe K:n vanhempien rauhallisuutta. Silloin ja nyt. Alusta asti mielivaltainen huostaanotto jatkuu edelleen. Jollekin perheelle jossain maksetaan siitä, että kaksi perhe K:n lasta on riistetty pois kodistaan ja yhteydenpito rajoitettu minimiin. Vanhemmat ovat saaneet viisi puhelinsoittoa heinäkuun jälkeen. Sisarusten, muiden sukulaisten ja ystävien kanssa ei ole mitään yhteydenpitoa. Tavata he eivät saa.

Äiti kysyy pojilta: ”Onko teillä hyvä olla siellä?” Vastaukseksi hän saa: ”Ei ole.” 

Pikku sisarukset sanovat: ”Veljet ovat vankilassa.” 

Paitsi että vangeillakin on enemmän oikeuksia.


Vanhempien dokumentit vs. viranomaisdokumentit 


Mietin edelleen päivittäin, miten on mahdollista, että lapset voidaan viedä kokonaan vanhemmilta, jotka minun mittapuuni mukaan ovat täysin tavallisia äitejä ja isiä. 

Kuinka ihmeessä tahot, jotka on palkattu ajamaan lasten oikeuksia ja etuja, kirjoittavat artikkeleita, joissa he keskittyvät syyttämään vanhempia yhteiskuntamme oikeusturvaongelmien sijaan?

Miksi he haluavat antaa ihmisten ymmärtää, että tulevaisuudessa lapsille itselleen suurin ongelma ovat vanhempien julkaisemat kuvat somessa eivätkä suinkaan viranomaiset, jotka rikkovat koko lapsuuden, ihmissuhteet ja perusturvallisuuden? Viranomaiset, jotka väkisin kirjoittavat lastensuojelu- ja huostaanottohistorian lapsille, jotka voisivat asua kotonaan.

Mitenkähän nämä kaksi naista kuvittelevat sosiaaliviranomaisten käsikirjoitusten vaikuttavan lasten elämään tulevaisuudessa? 

Kumpikohan vaikuttaa enemmän; kuvat somessa vai viranomaisten salassa pidettävät kirjaukset, joissa ei välttämättä ole totuuden häivääkään?

Onkohan kirjoitusten takana kuvaamisen ja kuvien julkaisemisen ajaminen rangaistavaksi teoksi? Milloinkahan lehti-, radio- tai tv-haastattelun antaminen aiheesta koetaan lapsen edun vastaiseksi? Milloin kirjan tai blogin kirjoittaminen tai se, että näytät omia asiakirjojasi ulkopuoliselle taholle? Onko se syy vieroittaa lapset vanhemmistaan?

Asuisivatko lapset mieluimmin omien vanhempiensa kanssa, omassa kodissaan ja eläisivät omaa elämäänsä sen sijaan, että elävät viranomaisen heille lavastamassa elämässä, tuiki tuntemattomien ihmisten keskellä? 


Jääviydestä

Olen ihmetellyt, kuinka on mahdollista, että kukaan ei edelleenkään puutu näihin viranomaisvieraannuttamisiin eikä ryhdy tutkimaan kadonneiden lasten kohtaloa. 

Sijaisperheessä käy vain sijoittava sosiaalityöntekijä. Eikö hän ole täysin jäävi valvomaan lasten oikeuksia? Miksei esimerkiksi perhe K:n pojilla ole neutraalia tukihenkilöä, tai vielä parempi: poikien itse nimeämää ihmistä, jota he saisivat tavata ilman sosiaaliviranomaista ja sijaisperheen vanhempia? 

(Omassa tapauksessanihan lasteni ääni ja perheterapeuttini oli sosiaalityöntekijämme mukaan jäävi osallistumaan asiantuntijaryhmän kokoukseen. Sosiaalitoimen johtaja ei suostunut yhteiseen neuvotteluun, koska ”eihän tämä ole mikään perheterapiaistunto”.)

Miten sosiaalitoimisto ja vieras perhe voi omia jonkun lapset, kuten perhe K:n pojat on omittu? Se on pelottavaa ja järjetöntä.

Minulla on edelleen kymmeniä kysymyksiä, joihin en saa vastauksia. Sanomattakin henkilökohtainen mielipiteeni on selvä. Uskon poikien olevan kiitollisia siitä, että vanhemmat ovat tehneet kaikkensa saadakseen lapsensa takaisin kotiin. Heillä on hyvät tukijoukot ajamassa todellista lapsen etua. Valitettavasti muita viranomaisia ja ihmisiä ei tarvitse kuulla, senkin olemme jo oppineet käytännön lastensuojelukoulutuksessa.

"Koska lapsen edun on oltava kaikissa lasta koskevissa toimenpiteissä etusijalla, on perusoikeuksien / ihmisoikeuksien käyttöä säänteleviä lakeja tulkittava siten, että perusoikeuksien rajoitukset ovat lapsen kannalta mahdollisimman vähäisiä. Lapsen kannalta positiivisia tunnusmerkkejä ovat hyvät ja lämpimät ihmissuhteet, rakkauden ja kiintymyksen saaminen ja oikeus tunteiden osoittamiseen, hyvä hoito ja huolenpito, oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen sekä fyysisen ja henkisen itsemäärämisoikeuden loukkaamattomuuteen, oikeus molempiin vanhempiin sekä oikeus yhteydenpitoon paitsi vanhempiinsa myös hänen läheisiin ja tärkeisiin muihin ihmisiin, sisaruksiin, isovanhempiin ja sukulaisiin. Edelleen lapsen tarpeiden mukaisen koulutuksen järjestäminen, harrastukset ja taloudellinen turvallisuus on varmasti lapsen edun mukaista." (Tapio Räty: Lastensuojelulaki, käytäntö ja soveltaminen. s 14-15.)


Dokumentit avaavat historiaamme

Poikia ei voi loputtomiin pitää eristettynä. Joku päivä he alkavat kirjoittaa itse tarinaansa. Vaativat kenties päitä pölkylle saamastaan kohtelusta. Ne päät tuskin ovat äidin ja isän.

Olin eräässä kansainvälisessä konferenssissa, jossa näytettiin kehitysvammaisten lasten hoitoa 60-luvun Hollannissa. Videot olivat kaikessa hyväntahtoisuudessaan ja koomisuudessaankin surullista katsottavaa. Lapsia kohdeltiin etäisesti. He olivat kuin eläimiä. Vanhemmat oli jätetty omien lastensa hoidon ulkopuolelle. 

Näytettiin esimerkiksi kuva, jossa vanhemmat jättivät lapsensa virkapukuiselle hoitajalle, joka otti lapsen hymyilemättä ja vei hänet pois. Vanhemmat jäivät seisomaan tyhjä katse silmissään, tyhjin käsin. Nyt kehitysvammaisten lasten hoidossa on menty paljon eteenpäin, vaikkakin parantamisen varaa on yhä.

Siinä istuessani ajattelin kiitollisena vanhempia, jotka ovat kuvanneet 2000-luvulla viranomaisten toimintaa, jota myös lastensuojeluksi kutsutaan. On hienoa ja samalla myös surullista, että meillä on materiaalia, jota voimme näyttää 50 vuoden päästä jossakin kansainvälisessä konferenssissa: 

Tällaista oli lastensuojelu vuonna 2014 Suomessa. Poliisit hakivat sosiaaliviranomaisten toimeksiannosta lapsia kotoaan, jossa vanhemmat ja sisarukset istuivat rauhassa sohvalla. Kukaan ei ollut päihteissä, ei riidellyt eikä ollut muutoin vaaraksi itselleen tai muille. Kukaan ei ollut tehnyt mitään rikollista. Isä kulki kameran kanssa keräten todistusaineistoa siitä, miten tavallisiin suomalaisiin koteihin tehtiin tällaisia rynnäköitä. 

Harmittelen, ettei ystäväni kuvannut tilannetta, jossa hänen 11-vuotiasta lastaan haki kuusi poliisia ja viisi sosiaalityöntekijää. Poliisit odottivat sairaalan käytävällä kaksi tuntia eikä äiti saanut koskaan perusteluja, miksi näin toimittiin. Tässäkään tapauksessa äiti tai poika eivät olleet rikollisia eivätkä vaaraksi itselleen tai muille. Lääkäri totesi, että lapsella on kaikki hyvin, mutta viisi sosiaalityöntekijää eivät luovuttaneet. 

Tässä vaiheessa viimeistään pitäisi sosiaaliviranomaisen harkintavallan päättyä. Mutta kun ei pääty. Tämän perheen lapset ovat nyt onnellisesti kotona ja viranomaisten tekoset ovat tutkinnan alla.

On hyvä, että meillä on jättää edes vähän todistusaineistoa jälkipolville tästä ajasta. Siitä, kuinka lapsia vietiin ja vieraannutettiin perheestään ̶ ja kuinka puolestaan toiselle perheelle tai laitokselle maksettiin suuria summia vastentahtoisista sijoituksista. 

Samaan aikaan yhteiskuntamme taloudellinen tilanne oli heikko, mutta varaa ei ollut edullisempaan ja inhimillisempään perheiden tukemiseen. 

Sosiaalityöntekijöistä lähtöisin oleviin viranomaisrynnäköihin ja pois lähettämisen kulttuuriin Suomessa oli varaa. Kukaan ei kysellyt lasten perään, saati yhteisten verorahojen perään.

Nähtäväksi jää, mistä löytyy rahat jälkien korjaamiseen.

Ajattelen Leeni Ikosen tavoin, että tämä on hyvin merkittävä ajanjakso historiankirjoituksessamme. Ajanjakso, joka muistetaan lapsi- ja perhevastaisen politiikan ja toiminnan aikakautena. Ajanjakso, jota kannattaa kuvata ja kirjoittaa. 

"Martti korosti usein sitä, että myös hyvän nimissä voidaan saada paljon aikaan pahaa. Hänen mielestään vaarallisinta on naamioituva paha, etenkin paha, joka kuvittelee itsensä hyväksi. Siksi hänen mielestään on aina syytä olla varuillaan, jos yksilöt ja yhteisöt uskovat olevansa pelkästään hyviä ja tietävänsä, mikä on toiselle parhaaksi. Tällä tavalla ovat syntyneet historian suurimmat julmuudet, niin poliittiset, uskonnolliset kuin psykologisetkin." 

(Heikki Tervonen: Martti Lindqvist ̶ matkalaukkuettikko.)

Lue myös Heli Hämäläisen kirjoittama loistava vastine Helanderille: 


"Ano ennen kuin tarvitset"

Ajatuksia on herättänyt myös Rautavaaran tragediaan liittyvä keskustelu. Lähinnä asiantuntijoiden viikon vinkit, joita he antavat tapaukseen liittyen pienten lasten vanhemmille: Apua ja tukea kannattaa hakea myös vähäpätöisiltä tuntuviin pulmiin, Kalland muistuttaa. 

Nykyään on iso haaste saada vanhemmat tajuamaan, että yksin ei tarvitse olla, jatkaa Helsingin kaupungin Lapsiperheiden kotipalvelun vastaava ohjaaja Aija Iwendorff.

Oma neuvoni on:

Jos haluat apua saada, lähde taistelemaan jo ennen kuin tiedät, että olet raskaana. Tai jos sinulla on jo lapsia, lähde liikkeelle heti ̶ ennen kuin tarvitset mitään! 

Nimittäin kokemukseeni pohjaten voin omasta ja monien muiden puolesta sanoa, että vaikka tällaisten neuvojen perään luetellaan ritirimpsu paikkoja, joista apua voi hakea, niin käytännössä avun saaminen on erittäin hankalaa. Etenkin, jos sinulla on erityislapsi tai kouluikäiset lapset, et ole päihde- tai mielenterveysongelmainen etkä tyypillinen lastensuojelun asiakas (heidäthän laitetaan tietynlaiseen kategoriaan). 


Vaan kuinka anovaa autetaan?

Monelle käy kuten itselleni: Lähdin hakemaan tukea mielestäni melko ”pieniin pulmiin”. Auttavien tahojen kanssa yhteistyössä pienet pulmat kylläkin saatiin parissa vuodessa paisumaan ihan kiitettävästi. 

Minua autettiin lopettamaan yritykseni, jäämään työttömäksi ja menettämään lähestulkoon mielenterveyteni ja lapseni. Johtava sosiaalityöntekijä antoi yhteystiedot ja neuvon hakea EU:n ruoka-apua. 

Kun parin vuoden taistelun jälkeen vihdoin löydettiin sopiva tukimuoto, sitä ei raaskittu myöntää muutamaa kuukautta pidempään. Ei ollut kannattavaa myöntää paria tuntia viikossa tukea, joka olisi auttanut erittäin hyvin perhettämme raskaimpien vuosien läpi. Ei kuulemma ollut varaa. Mutta sijoitukseen olisi ollut tämänkin päätöksen jälkeen rahaa. 

Kun sitten toisen kerran sain kinutuksi palvelun, joka auttoi vieläkin paremmin, sitä myönnettiin minimimäärä, ja palvelu lopetettiin ennen kuin se oikeastaan pääsi alkuunkaan. Työntekijä ei ehtinyt luoda luottamuksellista suhdetta lapsiini, mutta itse äitinä sain tästä perhetyöstä valtavasti voimia. 

Vaikka olisin itse maksanut osan tästä palvelusta, sitä ei kuulemma ollut mahdollista jatkaa. Perusteluita ei oikeastaan kuulunut. Olisi haluttu järjestää neuvottelu uuden tahon kanssa. Meidät olisi kirjaimellisesti haluttu heittää kuin pallo uudelle pesälle. Sosiaalityöntekijää lainatakseni: 

” X:n kuuluu ottaa teistä nyt koppi.” 

Pallottelua ̶ sitähän avun myöntäminen on. 

Paikasta toiseen, ihmisiltä toisille.

Henkilökohtaista kokemustani on vaikea pukea sanoiksi. Olen uskaltanut olla tarvitseva ja heikko. Olen pyytänyt apua. Olen vaatinut apua. Olen taistellut asianajan kanssa lainmukaista apua perheelleni. 

Sain jopa idean perustaa paikkakunnallemme Aikapankin, jotta ihmiset voisivat verkostoitua ja olisi mahdollisuus saada tukea arkeensa ilman rahaa. Olen kysellyt järjestöistä ja kirkosta tukea. ”Ei, valitettavasti juuri teidän perheellemme meillä ei ole tarjota mitään. Mutta ota yhteyttä...” ja sitten auttavien tahojen ritirimpsu. 

Pelastusarmeijasta en vielä ole hakenut apua, mutta voin suositella sitä ihmisille lämpöisesti oman lyhyehkön työkokemukseni perusteella.

Viranomaiset ahersivat kovasti, mutta se tuntui lähinnä rahan, resurssien ja ajan haaskaukselta. Vuosien saatossa on ollut jos jonkinnäköistä palaveria ja kymmeniä uusia ihmisiä. 

Muistan erittäin hyvin, millainen tunne valtaa ihmisen, jonka yläpuolella tehdään kovasti jotain, mutta mitenkään se ei näy ruohonjuuritasolla. Niin voi käydä, kun asiakasta itseään ei kuulla tai hänet suljetaan omien asioidensa ulkopuolelle. Tai yksinkertaisesti tarve ja tarjonta eivät kohtaa. 

Valmistaudu siis taistelemaan lastesi puolesta, taistelemaan oikeuksistanne. Varaa sen verran voimia, että jaksat varmasti taistella! Varaudu arvosteluun, arviointiin ja kritisointiin. Valmistaudu tulemaan leimatuksi ja lastensuojelun asiakkaaksi sekä menettämään lapsesi. 


Laadukkaan sosiaalityön pohja: koulutus ja kokemus

Sain postia äidiltä, joka lähti hakemaan apua vauvan unettomiin öihin. Tavallinen, mutta väsynyt ja tukea tarvitseva äiti arvioitiin vuorovaikutushäiriöiseksi, jolta elämän hallintakin oli hukassa. Myöhemmin lääkäri totesi vauvalla fyysistä vaivaa. Kyse ei siis ollut äidin vuorovaikutustaidoista tai elämän hallinnasta, vaan auttajien työ- ja ajattelutavasta. Myös tietämättömyydestä. Iso pyörä pyörähtää käyntiin hyvin helposti, ja sitä on vaikea pysäyttää. 

Näin voi käydä, kun saat ”tueksesi” ihmiset, joiden koulutus ei sisällä riittävästi tietoa vuorovaikutuksesta, lapsen kehityksestä eikä vanhemmuuden tukemisesta. 

Voit saada tueksesi nuoren, vastavalmistuneen ja lapsettoman sosionomin, joka on saanut Huoli puheeksi -koulutuksen. Siinä työntekijä ohjataan ”kaatamaan” omat tunteensa eli huolensa asiakkaan niskaan, ja asiakkaan tulee helpottaa työntekijän huolta. Työntekijän, joka saattaa tehdä perheestäsi varmuuden vuoksi- lastensuojeluilmoituksen. 

En tiedä, sisältyykö missään amk:ssa sosionomien koulutukseen riittävästi nykyaikaista ja käytännönläheistä perhetyön koulutusta. Ei ainakaan heidän mukaansa, jotka ovat vastikään valmistuneet tai valmistumassa. Hankkeiden ja työharjoittelun kautta taitaa tulla suurin oppi, ja itse kirjoista opiskellen. 

Vastuu on siis opiskelijalla itsellään; mitään valtakunnallista ohjeistusta tai koulutusta ei ole. Paitsi siis Huoli puheeksi -koulutus, joka sisältää varhaisen puuttumisen (tai kuten me kutsumme: harhaisen puuttumisen).

Perheiden kokemukset saadusta avusta ja sen laadusta ovat aika hyvä työssä onnistumisen mittari. Pelkkä koulutus tai huolista puhuminen ei ole ammattitaidon tae eikä usein auta tukea tarvitsevaa perhettä millään lailla.

Ymmärtävätköhän työnantajat tämän? Kouluttavatko he työntekijänsä, jotta työ on aidosti lapsen ja perheen parhaaksi? Sosionomin koulutus on niin laaja, että mitään kovin syvällisiä taitoja minkään suhteen emme tule saamaan. 

Olen sitä mieltä, että huostaanottoja tekevällä sosiaalityöntekijällä olisi hyvä olla parin vuoden työkokemus laitoksista, joihin hän lapsia sijoittaa ja jotka ovat hänen mielestään parempia paikkoja kuin lapsen oma koti. Toimisiko vastaava menetelmä sosionomeilla perhetyön osalta; vähintään kaksi vuotta työtä lasten ja nuorten kanssa sekä erityinen perhetyön koulutusjakso ennen kuin pääset lastensuojeluun tai laitokseen tekemään perhetyötä? 

Itse olisin halukas saamaan Neljä Astetta Oy:n Mes (Monimuotoisen elämän sankarit) -koulutuksen , mutta se ei ole mahdollista, vaikka he sivullaan sitä mainostavatkin. Koulutus tulisi saada avoimen yliopiston tarjontaan. Esitinkin toiveeni kouluttajille.

Ystäväni, vähän aikaa sitten sosionomin paperit käteensä saanut, sanoi viisaasti: ”Miksei sosionomeille voida opettaa aivan käytännön asioita? Esimerkkinä ehkä kaikista yleisin pikkulapsiperheen ongelma: valvotut yöt. Tieto siitä, miten unen puute vaikuttaa lyhyellä ja pitkällä aikavälillä, unihäiriöiden taustalla olevat syyt sekä vaikutus koko perheen hyvinvointiin olisi käytännönläheistä ja tarpeellista tietoa.” 

Kuulostaa todella järkevältä ehdotukselta.

Toivon pilkahduksia

Mielenkiinnolla odotan uusia tuulia kaupungissamme, jossa perheneuvolasta kehitellään jonkinlaista perhekeskusta (en tiedä oikeaa nimitystä paikalle). Perhetyöntekijät jalkautuvat täältä perheisiin. 

Millaisella koulutuksella? Millaisella ajalla? Virka-aikaanko ja pari kertaa kuukaudessa per perhe? Vai onko tavoite samansuuntainen kuin Imatran mallissa, jolloin tuki olisi todellista eikä nimellistä? Silloin perheisiin olisi mahdollisuus saada eripituisia ja intensiivisiä palveluita. 

Työntekijä toimisi niin kutsuttuna oheisvanhempana tai kasvatuskumppanina. 

Tällöin perhetyöntekijät tulisi kouluttaa uudestaan. Artikkelissa sanotaan, että malli on poimittu Ruotsista, mutta todellisuudessa Imatran työntekijät on kouluttanut Neljä Astetta Oy.

On se hyvä, että vaikka kunnat eivät pysty tekemään laadukasta lapsi- ja perhetyötä, kolmannelta sektorilta löytyy ideoita ja ammattitaitoa. Kuten Mannerheimin lastensuojeluliitolta, jolla on meneillään Vahvuutta vanhemmuuteen –hanke.

Kuuntele samasta aiheesta radiohaastattelu täältä.

Jos ja kun rahavirrat käännetään sijaishuollosta perheille, turhasta ja tuhoavasta työstä tulokselliseen, niin eiköhän samalla tai jopa vähemmällä rahalla saada paljon parempaa aikaiseksi kuin nykyisellä toiminnalla. 

Sitä odotellessa!


Tiina Liljeberg


Uusia Lokakuun Liikkeen julkaisuja:

☞ Aseena kamera
☞ Oulussa on jälleen haettu kirkkoturvaa lastensuojelun mielivallan vuoksi
☞ HYÖKKÄYS NURMIJÄRVELLÄ
☞ Lastensuojelu "suojeli" perheen evakkoon 
☞ Tukiperhe halusi pönkittää oman lapsensa egoa


☞ Lapsilta kielletty: Kristan tarina
Osat: I, II, III, IV ja V

☞ LOKAKUUN MANIFESTI
☞ October Manifesto
☞ Lokakuun manifesti korjaa lasten oikeuksia
☞ 10 muutosehdotusta: perheidensuojeluun
☞ Lokakuun liike - rakenteellista sosiaalityötä