Kuvakaappaus: sos-lapsikyla.fi Näin siis kysyy SOS-lapsikylä, joka on tarjonnut kodin sadoille lapsille. Vuoden 2008 jälkeen SOS-lapsikylissä on ollut sijoitettuna 303 lasta. Heistä vain 8 prosenttia
on sittemmin kotiutettu.
SOS-Lapsikylä esittää seuraavanlaisen kuvitellun tilanteen:
on sittemmin kotiutettu.
SOS-Lapsikylä esittää seuraavanlaisen kuvitellun tilanteen:
”17-vuotias tyttö on saamassa samanikäisen pojan kanssa lapsen muutaman kuukauden kuluttua. Neuvolakäynneillä tyttö käy yksin ja tuntuu olevan aika lailla paniikissa tulevasta lapsesta ja sen hoidosta. Tukiverkostoa hänellä ei juuri ole. Tyttö ei ole koskaan tavannut omaa isäänsä ja äidin kanssa välit ovat olleet huonot jo pitkän aikaa. Isoäiti on aina aiemmin auttanut, mutta nyt hänkin on sairas, eikä pysty enää tukemaan tyttöä samalla lailla kuin ennen. Voidaanko tulevaa perhettä auttaa? Miten?”
1980-luvulla kannatettiin hyvin voimakkaasti avohuollon tukitoimien ensisijaisuutta. (Lapsen etu ja viidakon laki; toimittanut Maritta Törrönen). Kuitenkin kehitys on ollut aivan toinen. Vuonna 2014 SOS-Lapsikylä antaa esimerkin, jossa ei ole minun mielestäni yhtään lainmukaista perustetta tehdä huostaanottoa.
Miettivätkö SOS-Lapsikylän ihmiset, että tulisiko nuorelle perheelle lyödä heti kättelyssä "toivottaman perheen" leima papereihin vai antaa mahdollisuus kasvaa vanhemmuuteen?
Otettaisiinko vauva, vanhemmat vaiko koko perhe huostaan?
Yhdessä vai erikseen?
Siis 30 vuotta sitten pidettiin tärkeänä perheiden tukemista avohuollon tukitoimin, mutta nyt, vuonna 2014 ensimmäiseksi tulee mieleen kysyä, tarvitaanko huostaanottoa. Vai voisiko perhettä auttaa jotenkin muuten ja jos, niin miten? Positiivista on toki se, että vihdoinkin joku haluaa keskustella aiheesta, koska nimenomaan julkista keskustelua tarvitaan, jotta ne, joilla on vaihtoehtoja, hyviä kokemuksia ja ideoita huostaanoton sijaan, tulisivat kuulluksi.
SOS-Lapsikylän järjestämä avoin keskustelutilaisuus järjestetään 15.7 Porissa. Yhtenä puhujana on 20 vuotta lastensuojeluasioissa mukana ollut varatuomari Leeni Ikonen, joka on työssään nähnyt surullisia tarinoita perheiden rikkomisista ja täysin turhista huostaanotoista.
Onko perheiden jälleenyhdistäminen todellinen tavoite?
Onko meillä resursseja ja osaamista työskennellä vanhempien kanssa, joilta lapset on huostaanotettu?
Huostaanotto on voimassa toistaiseksi. Huostassapito on lopetettava heti, kun huostassapidon ja sijaishuollon tarvetta ei enää ole (lastensuojelulaki 47 §; Finlex).
Olen ollut mukana nuorten vanhempien elämässä, joissa lapsi tai lapset on otettu huostaan. Perheillä usein on olemassa tukiverkostot, mutta äidillä/vanhemmilla saattaa olla myös lastensuojelutaustaa itsellä eli todennäköisesti tuen tarvetta omaan vanhemmuuteensa.
Esimerkki: Lapsi asuu sijaisperheessä ja sosiaalityöntekijät puhuvat, että tavoitteena on perheen jälleenyhdistäminen. Tavataan kaikki yhdessä kaksi kertaa vuodessa, jolloin sovitaan lapsen vierailuista biologisen suvun luona ja jatketaan ihmeen odottamista. Vanhemmat ovat selvästi epävarmoja omasta vanhemmuudestaan, mutta tuovat useaan otteeseen esille tarpeensa ja toiveensa olla enemmän lapsensa kanssa ja toivoisivat myös, että sijaisperheen kanssa yhteistyö olisi sujuvampaa. Tai siis kun se ei suju lainkaan. Sijaisvanhemmilla ei ole aikaa olla yhteydessä biologisen perheen kanssa, ei lähettää valokuvia lapsesta eikä kirjoittaa lapsen kehityksestä, vaikka vanhemmat sitä kauniisti toivoivat. Kysyn, että mitä tukea nuoret vanhemmat saavat. Eivät mitään. Sijoitus on ainoa tuki. Eli odotetaan ihmettä tapahtuvaksi? Että vanhemmat kasvaisivat äidiksi ja isäksi itsekseen, ilman lasta?
En ihan ymmärrä tällaista lainmukaista perheen jälleenyhdistämis”työskentelyä”. Olen sitä mieltä, että meillä iso aukko ammattitaidossa sekä avohuollon tukitoimissa. Osataanko meillä tukea vanhemmuutta? Käytännössä riittää se, että kaksi kertaa vuodessa pidetään neuvottelu, jossa tarkistetaan, onko sijoituksen jatkamiselle enää tarvetta. Näin toimitaan monessa tapauksessa.
Vielä useimmissa tapauksissa ei perheen tilannetta koskaan tutkita sen jälkeen, kun lapset on saatu sijoitettua. Ei, vaikka perheeseen olisi syntynyt uusia lapsia, eikä perheellä ole tarvetta lastensuojelun asiakkuudelle.
Miksi meillä on lastensuojelu, jos vain sijaisperheitä tuetaan?
Jotta lapsia voidaan siirtää perheestä A perheeseen B? Perheen B oletetaan olevan parempi kuin perheen A. Tai sen tulisi olla.
Sijaishuoltoa järjestettäessä ei voida tyytyä lapsen ”säilyttävään” hoitoon. Sen on oltava lapsen nykytilanteeseen nähden parempi vaihtoehto ja vastattava lapsen edun mukaisella tavalla hänen yksilölliseen hoidon ja huollon tarpeeseensa (Räty 2012, s. 311). Vanhempien kannalta tulee varmistua siitä, että kaikki mahdollinen on tehty perheen tukemiseksi. (Sosiaaliportti)
Tulisiko perheen B olla myös niin hyvin toimeentuleva, ettei heille tarvittaisi ylimääräisiä korvauksia? Nythän biologisia perheitä ei mielellään tueta taloudellisesti eivätkä he pitkäjänteisesti saa muutakaan apua. Paitsi sijoituksen, johon sijoitetaan mielellään sekä rahaa että aikaa.
Harrastuksiin kotona asuva lapsi saa max 200 euroa vuodessa, jos hän on lastensuojelun asiakas (tosin tähän on tulossa muutos ja tavoitteena on siirtää tämänkaltaiset tarpeet toimeentulotuen puolelle. Ainakin meidän kaupungissamme suunta on tämä).
Eräs sijaisisä puolusteli heille suunnattuja taloudellisia tukia, että heitä velvoitetaan asumaan tietynkokoisessa asunnossa eli laajennuksia pitää tehdä ja autokin pitää olla kuljetuksia varten iso. Mutta biologisille perheille suositellaan myymään auto ja muuttamaan pienempään asuntoon, jossa kaikille ei ole omaa huonetta, jos on taloudellisesti niin heikko tilanne, että tarvitsee hakea toimeentulotukea. Jotta sijaisperhe täyttäisi lain vaatiman ”paremman” vaihtoehdon, tulee siis biologisen perheen tilanteen huonontua ja sijaisperheen parantua?
Mitä jos perheen B pitäisikin olla niin varakas, ettei sinne tarvitse ylimääräisiä korvauksia, vain lapsilisät, kuten perhe A:llekin? No eiväthän huostaanotot sillä lailla toimi! Kuten eräs isä sanoi, että ”kyllä meille kuuluukin kaikki korvaukset, koska hoidamme lasta 24h/vrk”. Onhan se totta, mutta jos niistä edes pieni osa suunnattaisiin biologiseen perheeseen, voisi moni lapsi asua kotona.
Vedotaan myös, että usein toinen vanhempi joutuu jäämään kotiin, kun perheeseen otetaan sijaislapsia. Niin joutuu moni erityislapsen vanhempikin tai pahimmassa tapauksessa molemmat, mutta heitä ei tueta mitenkään. Paitsi korkeintaan sillä pitkäjänteisellä huostaanotolla. (Kirjoitan omasta kokemuksestani aiemmassa blogissani.)
"Koti etsii sijaisperhettä!"
"Tampereen SOS-Lapsikylä hakee uusia sijaisvanhempia hoitamaan ja kasvattamaan sijoitettuja lapsia, jotka eivät voi asua omassa kodissaan. Sijaisperheille tarkoitetut kodit sijaitsevat uusissa kerros- ja rivitaloissa Vuoreksen asuinalueella... Sijaisvanhemmat saavat tukea kodin tilanteen ja lasten hoidollisten tarpeiden mukaan. Me emme jätä sijaisvanhempia yksin, vaan tarjoamme lasten tarpeiden ja kodin tilanteen mukaisen tuen ja avun arkeen, tuen vapaiden järjestämiseksi, täydennyskoulutuksen, työnohjauksen ja lapsikyläyhdistyksen sosiaalityöntekijän avun lapsen ja nuoren tarvitsemien palvelujen järjestämisessä. Toimeksiantosopimussuhteisessa perhehoidossa hoitopalkkio määräytyy lapsen hoidettavuuden mukaan, sijoittava kunta maksaa lapsen hoidosta ja ylläpidosta aiheutuvista kustannuksista perhehoitajalle kulukorvausta. SOS-lapsikylä ry valmentaa ja perehdyttää sijaisvanhemman tehtävään."
Kuulostaa hyvältä; asunto uudessa talossa ja vanhempia ei jätetä yksin!
Kuten itse olen kokenut, biologiset vanhemmat jätetään hyvinkin yksin lastensa kanssa. Ei osata tukea vanhemmuutta, ei tunnu olevan yksinkertaisesti työkaluja eikä ammattitaitoa. Siksikö lastensuojelusta on tullut lähinnä lasten siirtely paikasta toiseen? Miksi perheessä B on kuitenkin lupa olla tarvitseva; niin taloudellisesti kuin lasten hoidossa ja kasvatuksessa ja jopa vapaa-ajankin suhteen?
Olen kuullut, että sosiaalityöntekijöiden koulutuksessa tähdennetään vanhemmuuden arvioinnin merkitystä. Joten niitä tehdään mielellään. Onhan sentään jotain konkreettista toimintaa! Arviointi on usein sitä, että joko koko perhe sijoitetaan kotoa pois tai kotiin tulee ihmisiä istua könöttämään sohvalle ja tekemään kirjauksia siitä, miten toimit lastesi kanssa. Voi olla, että olet hakennut jo vuosia apua, olet lopen uupunut ja vielä sinun pitää pusertaa läpi tällainen seuranta, ainoana toiveenasi, että sitten saatte oikeasti lisäkäsiä ja tukea kotiin!
Mutta mitä tapahtuu arvioinnin jälkeen? Useinkaan tiedolla, joka saadaan arvioinneista, ei osata tehdä mitään. Tai ei haluta? Arvijoitsijat tulevan lopputulokseen, jonka sinä itse olet tiennyt koko ajan; vanhemmuus toimii, mutta perhe tarvitsee tukea arkeen (niin kävi Tiihosen perheelle, jonka kanssa esiinnyin samassa Aamusydämellä-ohjelmassa). Usein arviointia käytetään kaiken lisäksi vanhempia vastaan. En tiedä ketään, joka olisi saanut tällaisen jälkeen todellista tukea. Tiedätkö sinä?
Jatkan vielä SOS-Lapsikylän työpaikka ilmoituksen siteeramista:
”Koti etsii sijaisperhettä Tampereella” ja ”Haluatko luoda turvallisen kodin sitä tarvitseville lapsille yhdessä kanssamme? Tarjoamme tilavan asunnon, vahvan tuen (vapaat, koulutus, työnohjaus) ja hyvän palkkion.”
Kieltämättä kuulostaa houkuttelevaa, eikö? Ymmärtäisin ja hyväksyisin tämän toiminnan paremmin, jos kyse olisi pelkästään lapsista, joiden vanhemmat esimerkiksi juovat. Lapsista, jotka todellakaan eivät voi asua kotonaan turvallisesti. Mutta en ymmärrä sitä, että tällaista tarjotaan niillekin lapsille vaihtoehdoksi, jotka voisivat asua kotona, usein jopa huomattavasti pienimmin tukitoimin kuin mitä yllä olevassa on lueteltu.
Kunnat tukevat sijoituksia ja silti SOS-Lapsikylä suurin mainoskampanjoin hakee vapaaehtoisia kuukausimaksajia, jotta ”lapsi saa terapiaa” tai ”tukiperheen”. En vain ymmärrä tätä systeemiä; pelkkään sijaishuoltoon menee kokolailla miljardi euroa vuodessa – miten on mahdollista, ettei se riitä? Rahaa ei ohjata tarpeeksi avohuollon tukitoimien kehittämiseen eikä siihen, että sijoitetut lapset saisivat edes tarvitsemaansa hoitoa.
Mitä jos raha suunnattaisiinkin laajennusten ja isompien autojen sijaan biologisille perheille; silloin lapsen omat vanhemmat voisivat ostaa tarvitsemansa terapian perheelle ja lapsilleen?
Lastensuojelu pahimmillaan: kankeaa ja näköalatonta
Minulle ja perheterapeutilleni sosiaalityöntekijä sanoi useaan otteeseen, että ”sijoitus on ainoa pitkäaikainen tukimuoto”. Siksi se olisi haluttu tehdä vaikka väkisin. Se olisi ollut ikään kuin hyvä teko, palvelus minulle ja lapsilleni. Minä en vain ymmärtänyt, että se olisi meidän kaikkien parhaaksi. En ymmärtänyt enkä ymmärrä tänäkään päivänä, mitä hyvää se olisi lapsilleni tuonut. No, enemmänkin asiaa perusteltiin sillä, että minä olisin saanut levätä väsymykseni pois.
Kallista lepoa.
Hotellikin olisi tullut halvemmaksi.
Tai viikon loma etelässä, tuettu sellainen, aivan kuten sijaisperheilläkin on.
Olen itse työskennellyt sijoitettujen lasten kanssa ja olen sitä mieltä, että koti on aina paras paikka lapselle, jollei siellä ole oikeasti asioita, jotka vaarantavat lapsen turvallisen elämisen kotonaan, omien vanhempiensa kanssa. Sijoitus olisi aina oltava oikeasti viimesijainen vaihtoehto, aivan kuten laki edellyttää; ei kevyin perustein eikä keksityin syin tehty.
Lapsen vieminen perheestä aiheuttaa aina lapselle traumoja, jollei kotona ole aidosti paha olla ja hätä. Jokaisen sosiaalityöntekijäksi valmistuvan tulisi olla itse laitoksessa vähintään kaksi vuotta töissä, jotta tietäisi, millaista lapsen elämä siellä on. Ja sijaisperheisiinkin tulisi tehdä arviointijaksoja tietyin väliajoin. Nythän heitä ei käytännössä valvota, kuten ei lastensuojelulaitoksiakaan eikä ammatillisia perhekoteja.
Miksi sitten ollaan tilanteessa, että sijoitus on pitkäaikaisin tukimuoto? Siitäkin huolimatta, että jo 30 vuotta sitten ajateltiin, että avohuollon tukitoimet ovat ensisijaisia ja parhaita perheelle.
Toistan itseäni vastatessani: "Koska kokemukseni mukaan ei ole ammattitaitoa, ei työkaluja eikä halua tai aikaa tehdä muuta kuin siirrellä lapsia tai perheitä pois kotoaan."
Hukassa huostassa -teoksessa kerrotaan, että vuonna 2012 SOS-Lapsikylä ry:n tuotot olivat 14,8 miljoonaa euroa. Tuotoista 77 prosenttia tuli lastensuojelun hoitomaksuista, 12 prosenttia varainhankinnasta ja 11 prosenttia muista tuotoista. SOS-Lapsikylän mukaan loppuvuonna 2010 uutena avohuollon palvelumuotona alkanut perhekuntoutus on kiinnostanut kovasti kuntasektoria ja lisännyt yhdistyksen vaikuttavuutta. Kaikkiaan kunnat ovat ostaneet perhekuntoutusta 35 perheelle.
Yhdistyksen nettisivulla kerrotaan: ”Mikäli huostaanotto kuitenkin perhekuntoutuksesta huolimatta osoittautuisi välttämättömäksi, perhekuntoutuksessa olleiden vanhempien on luonteva jatkaa yhteistyötä jo tutuksi tulleen SOS-Lapsikylän kanssa.”
Tällaisessa toiminnassa lapsen etu voi toteutua, jos yhteistyö jatkuu tuttujen ihmisten kanssa. Toisaalta voi käydä niinkin, että "ensin meillä on tuote ja sitten tehtaillaan tarve".
Viittaan tässä nyt siihen, että myös perhekuntoutukset ovat suurta muotia, mutta valitettavan usein niissäkin on lopputuloksena lasten tai yhden lapsen sijoitus ja perheen hajottaminen – ei auttaminen. Siten Suomessa ollaan tilanteessa, jossa emme tiedä, miten auttaa perheitä, joissa ei ole päihde- tai mielenterveysongelmia, vanhemmat ovat töissäkäyviä, normaaleja ihmisiä, tai perheessä on erityislapsi tai nuori, mutta perhe hakee tukea. Vaikka Suomessa usein hehkutetaan, miten hyvä ammatillisuus meillä on, minun vaakani kallistuu päivä päivältä toiseen suuntaan. Näen isoja puutteita niin lastensuojelussa kuin mielenterveyspuolellakin ammattitaidossa.
Vanhentunutta tapaa toimia ja ajatella.
Näköalatonta toimintaa.
Uudistumiseen halutonta toimintaa.
Ja vaikka meillä ei ole osaamista auttaa perheitä lastensuojelussa, niin silti lähes kaikki perheet halutaan saada jossain vaiheessa lastensuojelun asiakkaiksi, koska kannustetaan tekemään mitä tarpeettomimmista asioista lastensuojeluilmoitus. On arkipäivää, että perheiden pitää itse tehdä itsestään ilmoitus saadakseen apua, jota ei ole kuitenkaan tarjota.
Siksi tuntuu, että päättäjien ja viranomaisten vasen käsi tekee jotain, mistä oikea käsi ei tiedä mitään.
Melkoisen päätöntä menoa, näin asiakkaan näkökulmasta asiaa tarkastellen.
Muutoksen suurin este on lastensuojelu itse
Mikä merkitys on avohuollon tukitoimena tehdyllä sijoittamisella, jollei lapsen / nuoren / perheen kanssa osata tai ei ole aikaa saati haluja työskennellä "takaisin kotiin päin"?
Olisiko mahdollista, että lastensuojelun perhetyöntekijät sekä laitosten työntekijät koulutettaisiin uudestaan ja perehdytettäisiin todelliseen vanhemmuuden ja myös erityislasten tukemiseen?
Mitäpä jos työ muutettaisiin kaksivuorotyöksi, myös viikonloput sisältäviksi ja sellaiseksi, että työntekijät voisivat oikeasti olla osallisina perheen ja lasten elämässä? Heillä olisi lupa kuljettaa lapsia harrastuksiin, joten ei aina tarvitsisi vedota vastuukysymyksiin. Tukiperheet siis saavat kuljettaa lapsia, samoin laitosten työntekijät. Vaan mikä tekee perhetyöntekijöistä niin erityislaatuisia ja vastuuttomia, että he voivat olla töissä vain virka-aikana eivätkä saa tehdä juuri mitään asioita, mitkä kuuluvat normaaliin vanhemmuuteen? Miten sillä tavoin tuetaan vanhemmuutta? Seisomalla selän takana kädet ojossa ottamassa vastaan, jos vanhempi mahdollisesti lopultakin uuvahtaa ja kaatuu?
Olisi aika opetella tekemään muutakin kuin arvostelemaan, kritisoimaan ja kirjaamaa puuta heinää perheen vuorovaikutuksesta ja toiminnasta. Toki uudessa työtavassa olisi omat haasteensa. Et nimittäin voisi opettaa ketään olemaan vanhempi tai läsnä, saati opastaa hyvään vuorovaikutukseen tai käymään läpi omia tunnelukkoja, ellet itse osaisi olla läsnä tai et tietäisi vuorovaikutuksesta ja tunnelukoista mitään. Sinun pitäisi myös alasi rautaisena ammattilaisena jaksaa olla perheen ja lasten kanssa hyvässä vuorovaikutuksessa, mukana harrastuksissa ja auttamassa arjen sujumisessa.
Jos lastensuojelu olisi yksityisyritys, ei nykyisen kaltaista työtä tehtäisi päivääkään. Yritys ei voisi toimia ilman tavoitteita ja suunnitelmallisuutta sekä ilman tuloksia, ellei tulokseksi sitten lasketa huostaanottolukujen kasvavaa määrä sekä tuhansia kanteluita ja valituksia.
Hämmästyttävä asenne on myös se, että kun asiakkaat kertovat tulleensa kohdelluksi laittomasti tai muutoin epäasiallisesti, on päättäjien vastaus vakio: "Teillä on oikeus tehdä valitus." Sitten luetellaan paikat, joihin voi kannella.
Eikö työn pitäisi olla lähtökohtaisesti laadukasta, lainmukaista ja ihmisoikeus sopimuksia noudattavaa?
Nyt asianmukaista lastensuojelua voi saada, jos käy hyvä tuuri tai mikäli osaa riittävän hyvin taistella oikeuksistaan.
Tuntuu, että ihmisillä, ja vieläpä lapsilla, saa leikkiä ja olla välittämättä siitä, mitä vahinkoa huonosti tehdyllä työllä saadaan aikaiseksi.
Eettinen tavoite on kuitenkin tämä: Sosiaali- ja terveydenhuollon lähtökohtana on asiakkaan ja potilaan etu. Hoidon ja palvelun tavoitteena on hyvän tekeminen. Se ohjaa ratkaisuihin, jotka tukevat palvelua, hoivaa ja hoitoa tarvitsevan ihmisen tarpeita. Hoito ja palvelu pohjautuvat tietoon sekä ammattitaitoiseen ja turvalliseen osaamiseen. Vahingon välttäminen on toinen keskeinen tavoite, ja sen mukaisesti toiminnasta on oltava enemmän hyötyä kuin haittaa.
Asiakkaan tai potilaan kokemusten ja arvioiden ottaminen vakavasti tai niiden sivuuttaminen johtavat joko asiakaskeskeiseen tai järjestelmäkeskeiseen toimintatapaan. Suurikin auttajamäärä voi johtaa asiakkaan kannalta huonoon tulokseen, jos kaikki työntekijät sivuuttavat asiakkaan tai potilaan näkökulman.
Kollegani ovat tuohtuneena arvostelleet vanhempia, jotka ovat välinpitämättömiä huostaanotettujen lastensa suhteen, ja että sijoitukset tai ongelmat kulkevat jo useammassa sukupolvessa. Olen kysynyt, mitä nuorille ja perheille sitten tarjotaan. Mitä työkaluja he saavat, jotta he voivat katkaista sukupolvien ketjun? Pelkkä päätös kun ei siihen riitä; sen tietää jokainen, jolla on yhtään kokemusta aiheesta. On helppo ottaa syyttäjän rooli, kun ei itsellä ole tietoa, mikä auttaisi näitä perheitä ja sukuja eheytymään.
Lapsen ottaminen perheestä pois on mielestäni vähän sama, kun alkoholistin vieminen autiolle saarelle; paraneminen ei tapahdu näin. Alkkari on edelleen alkkari ja lähtee todennäköisesti heti juomaan, kun saareltaan pääsee vapaaksi. Lapsi taas on edelleen sisäistänyt vanhempansa ja heidän toimintamallinsa.
Jotta muutos voisi tapahtua oikeasti, tulisi ehdottomasti perheiden ja lasten kanssa työskennellä tietoisesti. Mielestäni laitoksissa ei ole riittävästi kykyä tehdä perhetyötä, tai jollei perhetyötä ole mahdollista tehdä (esim. vanhemmat eivät halua toipua juomisestaan), aina voi ja pitäisi työskennellä lasten sekä muiden lapselle läheisten ihmisten kanssa. Sijoituksen ei pitäisi olla majoitus- ja ruokapalvelua eli säilömistä, tai pahimmassa tapauksessa pakkolääkityksellä lapsen oireiden tukahduttamista.
SOS-Lapsikylä kysyy vielä tämän blogin alussa mainitun 17-vuotiaan nuoren kohdalla: "Voitaisiinko ongelmat ratkaista ennaltaehkäisevällä lastensuojelulla?"
Olen vakaasti sitä mieltä, että kyllä, voitaisiin. Hyvinkin voitaisiin eikä enää jatkettaisi ongelmien kasvattamista ja kierrättämistä. Minusta ratkaisu ei ole lasten siirtely pois kotoaan ja vieroittaminen perheestään. Minusta puuttumisen ja huolestumisen ilmapiiri ei oikeasti auta ketään.
On aika alkaa uuden ajan lastensuojelutyöskentely.
Tällä hetkellä suurin ongelma on lastensuojelu itse.
On ensin ratkaistava sen ongelmat, jotta voitaisiin tehdä laadukasta työtä.
Itselläni ja joillakin muillakin on jo kokemusta siitä, mitä on todellinen auttaminen ja vanhemmuuden tukeminen. Sitä nimittäin tehdään jo, esimerkiksi Neljä Astetta Oy:ssä. Ja ilmeisesti Imatralla.
Miksei sitä siis voisi tehdä kaikkialla?
Näistä asioista voidaan jatkaa keskustelua ainakin Porissa: Paneelikeskustelussa ovat mukana ministeri Paula Risikko, Espoon kaupungin johtava sosiaalityöntekijä Riina Mattila, varatuomari Leeni Ikonen, huostaanoton lapsuudessaan kokenut Sami Isoniemi ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo.
Ehkä näemme siellä!
1980-luvulla kannatettiin hyvin voimakkaasti avohuollon tukitoimien ensisijaisuutta. (Lapsen etu ja viidakon laki; toimittanut Maritta Törrönen). Kuitenkin kehitys on ollut aivan toinen. Vuonna 2014 SOS-Lapsikylä antaa esimerkin, jossa ei ole minun mielestäni yhtään lainmukaista perustetta tehdä huostaanottoa.
Miettivätkö SOS-Lapsikylän ihmiset, että tulisiko nuorelle perheelle lyödä heti kättelyssä "toivottaman perheen" leima papereihin vai antaa mahdollisuus kasvaa vanhemmuuteen?
Otettaisiinko vauva, vanhemmat vaiko koko perhe huostaan?
Yhdessä vai erikseen?
Siis 30 vuotta sitten pidettiin tärkeänä perheiden tukemista avohuollon tukitoimin, mutta nyt, vuonna 2014 ensimmäiseksi tulee mieleen kysyä, tarvitaanko huostaanottoa. Vai voisiko perhettä auttaa jotenkin muuten ja jos, niin miten? Positiivista on toki se, että vihdoinkin joku haluaa keskustella aiheesta, koska nimenomaan julkista keskustelua tarvitaan, jotta ne, joilla on vaihtoehtoja, hyviä kokemuksia ja ideoita huostaanoton sijaan, tulisivat kuulluksi.
SOS-Lapsikylän järjestämä avoin keskustelutilaisuus järjestetään 15.7 Porissa. Yhtenä puhujana on 20 vuotta lastensuojeluasioissa mukana ollut varatuomari Leeni Ikonen, joka on työssään nähnyt surullisia tarinoita perheiden rikkomisista ja täysin turhista huostaanotoista.
Onko perheiden jälleenyhdistäminen todellinen tavoite?
Onko meillä resursseja ja osaamista työskennellä vanhempien kanssa, joilta lapset on huostaanotettu?
Huostaanotto on voimassa toistaiseksi. Huostassapito on lopetettava heti, kun huostassapidon ja sijaishuollon tarvetta ei enää ole (lastensuojelulaki 47 §; Finlex).
Olen ollut mukana nuorten vanhempien elämässä, joissa lapsi tai lapset on otettu huostaan. Perheillä usein on olemassa tukiverkostot, mutta äidillä/vanhemmilla saattaa olla myös lastensuojelutaustaa itsellä eli todennäköisesti tuen tarvetta omaan vanhemmuuteensa.
Esimerkki: Lapsi asuu sijaisperheessä ja sosiaalityöntekijät puhuvat, että tavoitteena on perheen jälleenyhdistäminen. Tavataan kaikki yhdessä kaksi kertaa vuodessa, jolloin sovitaan lapsen vierailuista biologisen suvun luona ja jatketaan ihmeen odottamista. Vanhemmat ovat selvästi epävarmoja omasta vanhemmuudestaan, mutta tuovat useaan otteeseen esille tarpeensa ja toiveensa olla enemmän lapsensa kanssa ja toivoisivat myös, että sijaisperheen kanssa yhteistyö olisi sujuvampaa. Tai siis kun se ei suju lainkaan. Sijaisvanhemmilla ei ole aikaa olla yhteydessä biologisen perheen kanssa, ei lähettää valokuvia lapsesta eikä kirjoittaa lapsen kehityksestä, vaikka vanhemmat sitä kauniisti toivoivat. Kysyn, että mitä tukea nuoret vanhemmat saavat. Eivät mitään. Sijoitus on ainoa tuki. Eli odotetaan ihmettä tapahtuvaksi? Että vanhemmat kasvaisivat äidiksi ja isäksi itsekseen, ilman lasta?
En ihan ymmärrä tällaista lainmukaista perheen jälleenyhdistämis”työskentelyä”. Olen sitä mieltä, että meillä iso aukko ammattitaidossa sekä avohuollon tukitoimissa. Osataanko meillä tukea vanhemmuutta? Käytännössä riittää se, että kaksi kertaa vuodessa pidetään neuvottelu, jossa tarkistetaan, onko sijoituksen jatkamiselle enää tarvetta. Näin toimitaan monessa tapauksessa.
Vielä useimmissa tapauksissa ei perheen tilannetta koskaan tutkita sen jälkeen, kun lapset on saatu sijoitettua. Ei, vaikka perheeseen olisi syntynyt uusia lapsia, eikä perheellä ole tarvetta lastensuojelun asiakkuudelle.
Miksi meillä on lastensuojelu, jos vain sijaisperheitä tuetaan?
Jotta lapsia voidaan siirtää perheestä A perheeseen B? Perheen B oletetaan olevan parempi kuin perheen A. Tai sen tulisi olla.
Sijaishuoltoa järjestettäessä ei voida tyytyä lapsen ”säilyttävään” hoitoon. Sen on oltava lapsen nykytilanteeseen nähden parempi vaihtoehto ja vastattava lapsen edun mukaisella tavalla hänen yksilölliseen hoidon ja huollon tarpeeseensa (Räty 2012, s. 311). Vanhempien kannalta tulee varmistua siitä, että kaikki mahdollinen on tehty perheen tukemiseksi. (Sosiaaliportti)
Tulisiko perheen B olla myös niin hyvin toimeentuleva, ettei heille tarvittaisi ylimääräisiä korvauksia? Nythän biologisia perheitä ei mielellään tueta taloudellisesti eivätkä he pitkäjänteisesti saa muutakaan apua. Paitsi sijoituksen, johon sijoitetaan mielellään sekä rahaa että aikaa.
Harrastuksiin kotona asuva lapsi saa max 200 euroa vuodessa, jos hän on lastensuojelun asiakas (tosin tähän on tulossa muutos ja tavoitteena on siirtää tämänkaltaiset tarpeet toimeentulotuen puolelle. Ainakin meidän kaupungissamme suunta on tämä).
Eräs sijaisisä puolusteli heille suunnattuja taloudellisia tukia, että heitä velvoitetaan asumaan tietynkokoisessa asunnossa eli laajennuksia pitää tehdä ja autokin pitää olla kuljetuksia varten iso. Mutta biologisille perheille suositellaan myymään auto ja muuttamaan pienempään asuntoon, jossa kaikille ei ole omaa huonetta, jos on taloudellisesti niin heikko tilanne, että tarvitsee hakea toimeentulotukea. Jotta sijaisperhe täyttäisi lain vaatiman ”paremman” vaihtoehdon, tulee siis biologisen perheen tilanteen huonontua ja sijaisperheen parantua?
Mitä jos perheen B pitäisikin olla niin varakas, ettei sinne tarvitse ylimääräisiä korvauksia, vain lapsilisät, kuten perhe A:llekin? No eiväthän huostaanotot sillä lailla toimi! Kuten eräs isä sanoi, että ”kyllä meille kuuluukin kaikki korvaukset, koska hoidamme lasta 24h/vrk”. Onhan se totta, mutta jos niistä edes pieni osa suunnattaisiin biologiseen perheeseen, voisi moni lapsi asua kotona.
Vedotaan myös, että usein toinen vanhempi joutuu jäämään kotiin, kun perheeseen otetaan sijaislapsia. Niin joutuu moni erityislapsen vanhempikin tai pahimmassa tapauksessa molemmat, mutta heitä ei tueta mitenkään. Paitsi korkeintaan sillä pitkäjänteisellä huostaanotolla. (Kirjoitan omasta kokemuksestani aiemmassa blogissani.)
"Koti etsii sijaisperhettä!"
"Tampereen SOS-Lapsikylä hakee uusia sijaisvanhempia hoitamaan ja kasvattamaan sijoitettuja lapsia, jotka eivät voi asua omassa kodissaan. Sijaisperheille tarkoitetut kodit sijaitsevat uusissa kerros- ja rivitaloissa Vuoreksen asuinalueella... Sijaisvanhemmat saavat tukea kodin tilanteen ja lasten hoidollisten tarpeiden mukaan. Me emme jätä sijaisvanhempia yksin, vaan tarjoamme lasten tarpeiden ja kodin tilanteen mukaisen tuen ja avun arkeen, tuen vapaiden järjestämiseksi, täydennyskoulutuksen, työnohjauksen ja lapsikyläyhdistyksen sosiaalityöntekijän avun lapsen ja nuoren tarvitsemien palvelujen järjestämisessä. Toimeksiantosopimussuhteisessa perhehoidossa hoitopalkkio määräytyy lapsen hoidettavuuden mukaan, sijoittava kunta maksaa lapsen hoidosta ja ylläpidosta aiheutuvista kustannuksista perhehoitajalle kulukorvausta. SOS-lapsikylä ry valmentaa ja perehdyttää sijaisvanhemman tehtävään."
Kuulostaa hyvältä; asunto uudessa talossa ja vanhempia ei jätetä yksin!
Kuten itse olen kokenut, biologiset vanhemmat jätetään hyvinkin yksin lastensa kanssa. Ei osata tukea vanhemmuutta, ei tunnu olevan yksinkertaisesti työkaluja eikä ammattitaitoa. Siksikö lastensuojelusta on tullut lähinnä lasten siirtely paikasta toiseen? Miksi perheessä B on kuitenkin lupa olla tarvitseva; niin taloudellisesti kuin lasten hoidossa ja kasvatuksessa ja jopa vapaa-ajankin suhteen?
Olen kuullut, että sosiaalityöntekijöiden koulutuksessa tähdennetään vanhemmuuden arvioinnin merkitystä. Joten niitä tehdään mielellään. Onhan sentään jotain konkreettista toimintaa! Arviointi on usein sitä, että joko koko perhe sijoitetaan kotoa pois tai kotiin tulee ihmisiä istua könöttämään sohvalle ja tekemään kirjauksia siitä, miten toimit lastesi kanssa. Voi olla, että olet hakennut jo vuosia apua, olet lopen uupunut ja vielä sinun pitää pusertaa läpi tällainen seuranta, ainoana toiveenasi, että sitten saatte oikeasti lisäkäsiä ja tukea kotiin!
Mutta mitä tapahtuu arvioinnin jälkeen? Useinkaan tiedolla, joka saadaan arvioinneista, ei osata tehdä mitään. Tai ei haluta? Arvijoitsijat tulevan lopputulokseen, jonka sinä itse olet tiennyt koko ajan; vanhemmuus toimii, mutta perhe tarvitsee tukea arkeen (niin kävi Tiihosen perheelle, jonka kanssa esiinnyin samassa Aamusydämellä-ohjelmassa). Usein arviointia käytetään kaiken lisäksi vanhempia vastaan. En tiedä ketään, joka olisi saanut tällaisen jälkeen todellista tukea. Tiedätkö sinä?
Jatkan vielä SOS-Lapsikylän työpaikka ilmoituksen siteeramista:
”Koti etsii sijaisperhettä Tampereella” ja ”Haluatko luoda turvallisen kodin sitä tarvitseville lapsille yhdessä kanssamme? Tarjoamme tilavan asunnon, vahvan tuen (vapaat, koulutus, työnohjaus) ja hyvän palkkion.”
Kieltämättä kuulostaa houkuttelevaa, eikö? Ymmärtäisin ja hyväksyisin tämän toiminnan paremmin, jos kyse olisi pelkästään lapsista, joiden vanhemmat esimerkiksi juovat. Lapsista, jotka todellakaan eivät voi asua kotonaan turvallisesti. Mutta en ymmärrä sitä, että tällaista tarjotaan niillekin lapsille vaihtoehdoksi, jotka voisivat asua kotona, usein jopa huomattavasti pienimmin tukitoimin kuin mitä yllä olevassa on lueteltu.
Kunnat tukevat sijoituksia ja silti SOS-Lapsikylä suurin mainoskampanjoin hakee vapaaehtoisia kuukausimaksajia, jotta ”lapsi saa terapiaa” tai ”tukiperheen”. En vain ymmärrä tätä systeemiä; pelkkään sijaishuoltoon menee kokolailla miljardi euroa vuodessa – miten on mahdollista, ettei se riitä? Rahaa ei ohjata tarpeeksi avohuollon tukitoimien kehittämiseen eikä siihen, että sijoitetut lapset saisivat edes tarvitsemaansa hoitoa.
Mitä jos raha suunnattaisiinkin laajennusten ja isompien autojen sijaan biologisille perheille; silloin lapsen omat vanhemmat voisivat ostaa tarvitsemansa terapian perheelle ja lapsilleen?
Lastensuojelu pahimmillaan: kankeaa ja näköalatonta
Minulle ja perheterapeutilleni sosiaalityöntekijä sanoi useaan otteeseen, että ”sijoitus on ainoa pitkäaikainen tukimuoto”. Siksi se olisi haluttu tehdä vaikka väkisin. Se olisi ollut ikään kuin hyvä teko, palvelus minulle ja lapsilleni. Minä en vain ymmärtänyt, että se olisi meidän kaikkien parhaaksi. En ymmärtänyt enkä ymmärrä tänäkään päivänä, mitä hyvää se olisi lapsilleni tuonut. No, enemmänkin asiaa perusteltiin sillä, että minä olisin saanut levätä väsymykseni pois.
Kallista lepoa.
Hotellikin olisi tullut halvemmaksi.
Tai viikon loma etelässä, tuettu sellainen, aivan kuten sijaisperheilläkin on.
Olen itse työskennellyt sijoitettujen lasten kanssa ja olen sitä mieltä, että koti on aina paras paikka lapselle, jollei siellä ole oikeasti asioita, jotka vaarantavat lapsen turvallisen elämisen kotonaan, omien vanhempiensa kanssa. Sijoitus olisi aina oltava oikeasti viimesijainen vaihtoehto, aivan kuten laki edellyttää; ei kevyin perustein eikä keksityin syin tehty.
Lapsen vieminen perheestä aiheuttaa aina lapselle traumoja, jollei kotona ole aidosti paha olla ja hätä. Jokaisen sosiaalityöntekijäksi valmistuvan tulisi olla itse laitoksessa vähintään kaksi vuotta töissä, jotta tietäisi, millaista lapsen elämä siellä on. Ja sijaisperheisiinkin tulisi tehdä arviointijaksoja tietyin väliajoin. Nythän heitä ei käytännössä valvota, kuten ei lastensuojelulaitoksiakaan eikä ammatillisia perhekoteja.
Miksi sitten ollaan tilanteessa, että sijoitus on pitkäaikaisin tukimuoto? Siitäkin huolimatta, että jo 30 vuotta sitten ajateltiin, että avohuollon tukitoimet ovat ensisijaisia ja parhaita perheelle.
Toistan itseäni vastatessani: "Koska kokemukseni mukaan ei ole ammattitaitoa, ei työkaluja eikä halua tai aikaa tehdä muuta kuin siirrellä lapsia tai perheitä pois kotoaan."
Hukassa huostassa -teoksessa kerrotaan, että vuonna 2012 SOS-Lapsikylä ry:n tuotot olivat 14,8 miljoonaa euroa. Tuotoista 77 prosenttia tuli lastensuojelun hoitomaksuista, 12 prosenttia varainhankinnasta ja 11 prosenttia muista tuotoista. SOS-Lapsikylän mukaan loppuvuonna 2010 uutena avohuollon palvelumuotona alkanut perhekuntoutus on kiinnostanut kovasti kuntasektoria ja lisännyt yhdistyksen vaikuttavuutta. Kaikkiaan kunnat ovat ostaneet perhekuntoutusta 35 perheelle.
Yhdistyksen nettisivulla kerrotaan: ”Mikäli huostaanotto kuitenkin perhekuntoutuksesta huolimatta osoittautuisi välttämättömäksi, perhekuntoutuksessa olleiden vanhempien on luonteva jatkaa yhteistyötä jo tutuksi tulleen SOS-Lapsikylän kanssa.”
Tällaisessa toiminnassa lapsen etu voi toteutua, jos yhteistyö jatkuu tuttujen ihmisten kanssa. Toisaalta voi käydä niinkin, että "ensin meillä on tuote ja sitten tehtaillaan tarve".
Viittaan tässä nyt siihen, että myös perhekuntoutukset ovat suurta muotia, mutta valitettavan usein niissäkin on lopputuloksena lasten tai yhden lapsen sijoitus ja perheen hajottaminen – ei auttaminen. Siten Suomessa ollaan tilanteessa, jossa emme tiedä, miten auttaa perheitä, joissa ei ole päihde- tai mielenterveysongelmia, vanhemmat ovat töissäkäyviä, normaaleja ihmisiä, tai perheessä on erityislapsi tai nuori, mutta perhe hakee tukea. Vaikka Suomessa usein hehkutetaan, miten hyvä ammatillisuus meillä on, minun vaakani kallistuu päivä päivältä toiseen suuntaan. Näen isoja puutteita niin lastensuojelussa kuin mielenterveyspuolellakin ammattitaidossa.
Vanhentunutta tapaa toimia ja ajatella.
Näköalatonta toimintaa.
Uudistumiseen halutonta toimintaa.
Ja vaikka meillä ei ole osaamista auttaa perheitä lastensuojelussa, niin silti lähes kaikki perheet halutaan saada jossain vaiheessa lastensuojelun asiakkaiksi, koska kannustetaan tekemään mitä tarpeettomimmista asioista lastensuojeluilmoitus. On arkipäivää, että perheiden pitää itse tehdä itsestään ilmoitus saadakseen apua, jota ei ole kuitenkaan tarjota.
Siksi tuntuu, että päättäjien ja viranomaisten vasen käsi tekee jotain, mistä oikea käsi ei tiedä mitään.
Melkoisen päätöntä menoa, näin asiakkaan näkökulmasta asiaa tarkastellen.
Muutoksen suurin este on lastensuojelu itse
Mikä merkitys on avohuollon tukitoimena tehdyllä sijoittamisella, jollei lapsen / nuoren / perheen kanssa osata tai ei ole aikaa saati haluja työskennellä "takaisin kotiin päin"?
Olisiko mahdollista, että lastensuojelun perhetyöntekijät sekä laitosten työntekijät koulutettaisiin uudestaan ja perehdytettäisiin todelliseen vanhemmuuden ja myös erityislasten tukemiseen?
Mitäpä jos työ muutettaisiin kaksivuorotyöksi, myös viikonloput sisältäviksi ja sellaiseksi, että työntekijät voisivat oikeasti olla osallisina perheen ja lasten elämässä? Heillä olisi lupa kuljettaa lapsia harrastuksiin, joten ei aina tarvitsisi vedota vastuukysymyksiin. Tukiperheet siis saavat kuljettaa lapsia, samoin laitosten työntekijät. Vaan mikä tekee perhetyöntekijöistä niin erityislaatuisia ja vastuuttomia, että he voivat olla töissä vain virka-aikana eivätkä saa tehdä juuri mitään asioita, mitkä kuuluvat normaaliin vanhemmuuteen? Miten sillä tavoin tuetaan vanhemmuutta? Seisomalla selän takana kädet ojossa ottamassa vastaan, jos vanhempi mahdollisesti lopultakin uuvahtaa ja kaatuu?
Olisi aika opetella tekemään muutakin kuin arvostelemaan, kritisoimaan ja kirjaamaa puuta heinää perheen vuorovaikutuksesta ja toiminnasta. Toki uudessa työtavassa olisi omat haasteensa. Et nimittäin voisi opettaa ketään olemaan vanhempi tai läsnä, saati opastaa hyvään vuorovaikutukseen tai käymään läpi omia tunnelukkoja, ellet itse osaisi olla läsnä tai et tietäisi vuorovaikutuksesta ja tunnelukoista mitään. Sinun pitäisi myös alasi rautaisena ammattilaisena jaksaa olla perheen ja lasten kanssa hyvässä vuorovaikutuksessa, mukana harrastuksissa ja auttamassa arjen sujumisessa.
Jos lastensuojelu olisi yksityisyritys, ei nykyisen kaltaista työtä tehtäisi päivääkään. Yritys ei voisi toimia ilman tavoitteita ja suunnitelmallisuutta sekä ilman tuloksia, ellei tulokseksi sitten lasketa huostaanottolukujen kasvavaa määrä sekä tuhansia kanteluita ja valituksia.
Hämmästyttävä asenne on myös se, että kun asiakkaat kertovat tulleensa kohdelluksi laittomasti tai muutoin epäasiallisesti, on päättäjien vastaus vakio: "Teillä on oikeus tehdä valitus." Sitten luetellaan paikat, joihin voi kannella.
Eikö työn pitäisi olla lähtökohtaisesti laadukasta, lainmukaista ja ihmisoikeus sopimuksia noudattavaa?
Nyt asianmukaista lastensuojelua voi saada, jos käy hyvä tuuri tai mikäli osaa riittävän hyvin taistella oikeuksistaan.
Tuntuu, että ihmisillä, ja vieläpä lapsilla, saa leikkiä ja olla välittämättä siitä, mitä vahinkoa huonosti tehdyllä työllä saadaan aikaiseksi.
Eettinen tavoite on kuitenkin tämä: Sosiaali- ja terveydenhuollon lähtökohtana on asiakkaan ja potilaan etu. Hoidon ja palvelun tavoitteena on hyvän tekeminen. Se ohjaa ratkaisuihin, jotka tukevat palvelua, hoivaa ja hoitoa tarvitsevan ihmisen tarpeita. Hoito ja palvelu pohjautuvat tietoon sekä ammattitaitoiseen ja turvalliseen osaamiseen. Vahingon välttäminen on toinen keskeinen tavoite, ja sen mukaisesti toiminnasta on oltava enemmän hyötyä kuin haittaa.
Asiakkaan tai potilaan kokemusten ja arvioiden ottaminen vakavasti tai niiden sivuuttaminen johtavat joko asiakaskeskeiseen tai järjestelmäkeskeiseen toimintatapaan. Suurikin auttajamäärä voi johtaa asiakkaan kannalta huonoon tulokseen, jos kaikki työntekijät sivuuttavat asiakkaan tai potilaan näkökulman.
Kollegani ovat tuohtuneena arvostelleet vanhempia, jotka ovat välinpitämättömiä huostaanotettujen lastensa suhteen, ja että sijoitukset tai ongelmat kulkevat jo useammassa sukupolvessa. Olen kysynyt, mitä nuorille ja perheille sitten tarjotaan. Mitä työkaluja he saavat, jotta he voivat katkaista sukupolvien ketjun? Pelkkä päätös kun ei siihen riitä; sen tietää jokainen, jolla on yhtään kokemusta aiheesta. On helppo ottaa syyttäjän rooli, kun ei itsellä ole tietoa, mikä auttaisi näitä perheitä ja sukuja eheytymään.
Lapsen ottaminen perheestä pois on mielestäni vähän sama, kun alkoholistin vieminen autiolle saarelle; paraneminen ei tapahdu näin. Alkkari on edelleen alkkari ja lähtee todennäköisesti heti juomaan, kun saareltaan pääsee vapaaksi. Lapsi taas on edelleen sisäistänyt vanhempansa ja heidän toimintamallinsa.
Jotta muutos voisi tapahtua oikeasti, tulisi ehdottomasti perheiden ja lasten kanssa työskennellä tietoisesti. Mielestäni laitoksissa ei ole riittävästi kykyä tehdä perhetyötä, tai jollei perhetyötä ole mahdollista tehdä (esim. vanhemmat eivät halua toipua juomisestaan), aina voi ja pitäisi työskennellä lasten sekä muiden lapselle läheisten ihmisten kanssa. Sijoituksen ei pitäisi olla majoitus- ja ruokapalvelua eli säilömistä, tai pahimmassa tapauksessa pakkolääkityksellä lapsen oireiden tukahduttamista.
SOS-Lapsikylä kysyy vielä tämän blogin alussa mainitun 17-vuotiaan nuoren kohdalla: "Voitaisiinko ongelmat ratkaista ennaltaehkäisevällä lastensuojelulla?"
Olen vakaasti sitä mieltä, että kyllä, voitaisiin. Hyvinkin voitaisiin eikä enää jatkettaisi ongelmien kasvattamista ja kierrättämistä. Minusta ratkaisu ei ole lasten siirtely pois kotoaan ja vieroittaminen perheestään. Minusta puuttumisen ja huolestumisen ilmapiiri ei oikeasti auta ketään.
On aika alkaa uuden ajan lastensuojelutyöskentely.
Tällä hetkellä suurin ongelma on lastensuojelu itse.
On ensin ratkaistava sen ongelmat, jotta voitaisiin tehdä laadukasta työtä.
Itselläni ja joillakin muillakin on jo kokemusta siitä, mitä on todellinen auttaminen ja vanhemmuuden tukeminen. Sitä nimittäin tehdään jo, esimerkiksi Neljä Astetta Oy:ssä. Ja ilmeisesti Imatralla.
Miksei sitä siis voisi tehdä kaikkialla?
Näistä asioista voidaan jatkaa keskustelua ainakin Porissa: Paneelikeskustelussa ovat mukana ministeri Paula Risikko, Espoon kaupungin johtava sosiaalityöntekijä Riina Mattila, varatuomari Leeni Ikonen, huostaanoton lapsuudessaan kokenut Sami Isoniemi ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo.
Ehkä näemme siellä!
RSS Feed
