Sosiaalikasvattaja, sosionomiopiskelija Tiina Liljeberg (kuvassa) kirjoittaa: "18.8 Yle uutisoi järkyttävästä tapauksesta, jossa sijaisvanhemmat ovat syytettynä kahden sijaislasten vakavasta pahoinpitelystä. Lokakuun liike jatkoi aiheesta kolmella jutulla: taustoittamalla, yleistämällä yksityinen ja seuraamalla, mikä tuomio tuli.
Vaikka tapaus onkin erittäin räikeä, mielestäni sitäkään ei voida pitää "yksittäistapauksena". Sijaislasten kaltoin kohtelua tapahtuu liian paljon (linkkejä täällä), mutta meillä ei ole tapauksista riittävästi tietoa tai ainakaan sijaishuollon pahuudesta ei haluta puhua, koska ”suurin osa sijaisperheistä tekee raskasta työtä sydämellään.”
Naisen logiikkaa: "Jokainen sijaisperhe on epäilyttävä!"
Naisen (vai lastensuojelun?) logiikan mukaan tällaisen tapauksen pitäisi johtaa siihen, että jokaista sijaisvanhempaa epäiltäisiin nyt potentiaaliseksi pahoinpitelijäksi, jolloin jokainen lapsi haluttaisiin mahdollisimman äkkiä kotiuttaa, tai vähintään sijaisperheitä alettaisiin syynätä heti erittäin tarkkaan. Niinhän kävi Eerikan tapauksen jälkeen meille biologisille perheille.
Näin sanon nimimerkillä Kokemusta on. Kuitenkin harva vanhempi on potentiaalinen perhesurmaaja, vaikka sillä syyllä onkin saatu monta lasta huostaan. Minulta ei saatu, vaikka yritys oli "hyvä". Mutta tiedän siis, mistä puhun.
Kokemusta on myös siitä, että lapsia ja vanhempia ei edes haluta kuulla, jos ja kun he kertovat sijoitettuun lapseen kohdistuvasta henkisestä tai fyysisestä väkivallasta. Nuoria esimerkiksi estetään tekemästä valituksia estämällä postien lähetys. Lisäksi lapsia valvotaan tapaamisissa ja puheluissa, jotta he eivät pääse kertomaan, miten heitä kohdellaan. Eräässä tapauksessa vanhempi vei lapset lääkäriin, joka totesi sijoituspaikassa olevan niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa. Vanhempi sai tästä hyvästä vuoden tapaamisrajoituksen.
Vastuuta ei ole kellään
Sijaishuollon valvonta on kuntien vastuulla. Minusta se on kyseenalaista, koska usein sijoittavalla sosiaalityöntekijällä on kova halu sijoittaa lapset (vaikka ei olisi todellista syytä). Sosiaalityöntekijöillä saattaa olla kytköksiä sijoituspaikkoihin; vähintäänkin sijaisperheenä toimii kenties ystävä tai ainakin sosiaalin itsensä kouluttama perhe, josta on tullut läheinen, ja siksi luotto on olevinaan kova. Eli käytännössä sosiaalitoimi valvoo itse itseään ja omia toimiaan. Lastensuojelussa ei ole johtajaa, vaan valta on kaikessa kunnilla – "siellä jossakin". Yksittäinen sosiaalityöntekijä tekee päätöksiä, hallinto-oikeus valvoo, että prosessi menee hallinnollisesti oikein ja samainen sosiaalityöntekijä valvoo tekemänsä sijoituksen sujumista. Eli siis missä on vastuu; ei käytännössä missään.
Ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja nimeää Ylen haastattelussa syitä, jotka aiheuttavat hänen mielestään ongelmia lastensuojelussa:
Yhteenvetona voisi sanoa, että ongelmia lastensuojelussa aiheuttavat epäpätevät sosiaalityöntekijät, työntekijöiden vaihtuvuus ja joissakin kunnissa erittäin korkeat asiakasmäärät, Kananoja sanoo.
Korkeita asiakasmääriä voisi vähentää huomattavasti esimerkiksi lisäämällä lastensuojeluilmoitusten osalta koulutusta eri tahojen ammattilaisille, sekä riittävällä avohuollon tuella ja lainmukaisella perheen jälleenyhdistämisellä. Siis rajaamalla selkeämmin sen, kuka on todellakin lastensuojelun asiakas; kuka taas tarvitsee normaalia tukea arkeensa ja vanhemmuuteen. On kysyttävä, onko lastensuojelun asia, jos lapsi karkaa pihalta tai jos nuori polttaa tupakkaa. Entä mitä lastensuojelulla halutaan oikeasti saada aikaan; saadaanko kaksivuotias ruotuun ja nuori savuttomaksi? Onko lastensuojelu sittenkin verrattavissa rangaistukseen, jolloin kurittomat lapset vangitaan lukkojen taakse, mitä sitten nimitetään suojeluksi?
Kuten Oulun Kurhelan perheen vanhemmat kysyvät: "Kuinka pitkän rangaistuksen 9-vuotiaat lapset saavat karkailusta?" Kaksospojathan karkasivat sijoituspaikastaan tammikuussa 2014 koti-ikävän takia ja ovat edelleen huostaanotettuina määräämättömän ajan. Lastensuojelu salasi aluksi vanhemmilta poikien olinpaikan ja koulun, eikä ole vieläkään kertonut poikien olosuhteista paljoakaan, paitsi, että "kotiuttamassa ei poikia olla", ei, vaikka perhe on ollut valmis ottamaan vastaan kaikki tarpeelliset tukitoimet perheen jälleenyhdistämiseksi. Tapaamiset sekä puhelut ovat valvottuja. Poikien puhelimia säilytetään vanhempien tietojen mukaan sijaisperheen eteisen hyllyllä, vaikka viimeisin yhteydenpitoa koskeva rajoituspäätös on päättynyt toukokuussa. Ilman valituskelpoista rajoituspäätöstä siis rajoitetaan lapsia olemasta yhteydessä läheisiinsä. Vieraannuttaminen ei voisi olla tehokkaampaa.
Kurhelan perheen äiti sanoo: ”Sosiaalityöntekijöiden mukaan sijaisäiti on sanonut, ettei ole omimassa poikia itelle ja nimenomaan haluavansa poikien pitävän yhteyttä kotiin ja sen vuoksi kirjoittaa ylös POSITIIVISIA asioita ja mitä he on saaneet, jotta pojat VOIVAT KERTOA näitä asioita soittaessaan kotiin! Viimesin puhelu on tullut 8.8. Sen jälkeen pojista ei ole kuulunut yhtään mitään!” (Kirjoitan tätä tekstiä 27.8.)
Kuitenkin perheen muut lapset voivat asua kotonaan, jopa kirkosta turvapaikkaa hakenutta isosiskoa ollaan kotiuttamassa. Lastenkodin henkilökunnan mielestä tytön paikka on ehdottomasti kotona. Henkilökunta on myös antanut sosiaalityöntekijän kuullen vanhemmille erinomaista palautetta yhteistyöstä ja vanhemmuudesta. Mielenkiintoista on, että kaksospojilla ja siskolla on eri työntekijät, ja poikien sosiaalityöntekijöiden kanssa kotiuttamisesta tai kotilomista ei voida edes keskustella. He valvovat itse sijoituksen onnistumista sekä sijaisperhettä. Luotto on suuri, että "nyt pojilla on paljon parempi olla kuin kotonaan". Onhan Oulun palvelupäällikkö itse kouluttanut sijaisperheen. Se toimii takeena hyvästä sijaisperheestä, vaikka luotettavankin oloisessa sijaisperheissä voivat asiat todistettavasti olla pahasti pielessä.
Mainittakoon vielä, että myös Kurhelan tapauksessa sijaisperhe tienaa ihan mukavasti poikien sijoituksesta. Itse en voi olla miettimättä, mikä on sosiaalityöntekijöiden tai sijaisperheen motiivi vieroittaa poikia perheestään. Miksi pojat eivät saa pitää normaalisti yhteyttä kotiin? Miksi he eivät ole tammikuun jälkeen saaneet tavata sisaruksiaan tai sukulaisiaan? Asia ei ole selvä kenellekään muulle kuin heille, jotka ovat sijoituksen takana. Josko heillekään? Ymmärtävätkö Oulun sosiaalityöntekijät ja palveluesimiehet, mitä he ovat olleet tekemässä? Ymmärtävätkö he, millaista tuhoa he ovat saaneet aikaan?
Lastensuojelun nimissä tällaista voidaan Suomessa tehdä.
Yhteisin verorahoin.
"Herää kysymys, että onko kukaan kuullut lasta?"
Näin Kemin sosiaalityönjohtaja Arto Alajärvi kysyy Ylen haastattelussa. Niinpä, tämä kysymys on herännyt monella, joka on lastensuojelun kanssa tekemisissä. Eivätkö Kemi-Tornion sosiaalityöntekijät olleet lainkaan tekemisissä tuomitun sijaisäidin kanssa? Lapset Keminmaalle sijoittanut kunta on voinut sijaita vaikka 600 kilometrin päässä: valvo siinä sitten sijaishuoltoa.
Oma kokemukseni on se, että en kerta kaikkiaan tullut lastensuojelussa kuulluksi tai ymmärretyksi. Minä, aikuinen ihminen, joka puhuin ja kirjoitin tarpeistamme ja kokemuksistamme, mietin jatkuvasti, mikä omassa ulosannissani oli niin pielessä, ettei minua ymmärretty. Olin toimittanut lastensuojeluun useita lääkärinlausuntoja diabeteksen hoitoon liittyvistä asioista, samoin asianajajani oli informoinut virkailijoita lainmukaisista avohuollon tukitoimista, mutta siitä huolimatta meille mainostettiin huostaanottoa tukitoimena. Perheterapeuttimme sanoi, että nyt hän ymmärtää minua, kun olen sanonut, etten tule kuulluksi; ei hänkään tule.
Miten siis lapsi voisi tulla kuulluksi tässä systeemissä?
Minusta ei mitenkään!
Ei vaihtuvilla työntekijöillä, ei kiireessä tehdyllä työllä eikä sillä, että sosiaalityöntekijöiden vuorovaikutustaidot eivät aina ole kovinkaan hääppöiset.
Ystäväni kertoi minusta hyvän esimerkin, laitan sen tähän suoraan hänen kertomanaan:
Vietin joitakin lapsuuteni kesiä veljeni kanssa Pelastakaa Lapset ry:n kesäkodissa. Viimeinen kokemukseni oli vuodelta 1984 ja se oli muita kokemuksia hieman epämiellyttävämpi. Olin tuolloin kymmenvuotias ja veljeni 12.
Pariskunta, jonka luona olimme, otti silloin tällöin piilopullosta huikat. Välillä näin sen, välillä vain haistoin. En osaa arvioida, millaisessa kunnossa he olivat, ottivatko useinkin tai minkälaisista määristä oli kyse. Sen muistan, että minua pelotti. Itkin puhelimessa äidilleni pelostani. Olinhan alkoholisti-isän tyttö.
Eräänä päivänä joku täti tuli käymään. Olin silittelemässä kissanpentuja ja hän tuli viereeni istumaan. Hän kysyi, minkälaista kesäkodissa oli ollut. ”Ihan kivaa,” vastasin. Pidin todella paljon kissanpennuista ja oli ihanaa kun sain hoitaa niitä!
Myöhemmin juttelin taas äidin kanssa puhelimessa. Äiti kertoi, että hän oli soittanut sosiaalityöntekijän käymään luonamme ja kysyi nyt, olinko kertonut tädille juomisesta. Kauhistuin! Ensin sitä, että olisin puhunut sellaisesta asiasta vieraalle ihmiselle. Sitten sitä, etten ollut osannut aavistaakaan, että vieras täti oli sosiaalityöntekijä, ihminen jonka äitini oli lähettänyt minua auttamaan. Äitini oli hyvin harmissaan. Minuakin harmitti. Jos olisin tiennyt että tämä tuli äitini lähettämänä, olisin ehkä tullut edes ajatelleeksi pariskunnan juomisesta puhumista. Mutta minä mietin vain kissanpentuja…
Onko siis todellista kuulemista se, että vieras täti tapaa lasta kerran ja olettaa saavansa siinä jonkinlaista tietoa lapsen voinnista?
Oletammeko, että lapsi avautuu vieraalle ihmisille, vieraassa paikassa?
Ja vieläpä, että lapselle ei tarvitse edes kertoa syytä, miksi häntä tavataan ja haastatellaan. Ikään kuin kautta rantain käydään kysymässä ”kuulumisia”.
Onko sosiaaliviranomaisilla riittävästi tietoa ja ymmärrystä lapsen kehityksestä?
Pyysin Lokakuun liikkeelle haastattelua lastenpsykiatri Liisa Keltikangas-Järviseltä, mutta hänellä oli kiirettä juuri sillä hetkellä. Hän kuitenkin vastasi yhteen kysymykseeni näin: ”Näen nykysysteemissä paljon ongelmia, ja minua erityisesti huolestuttaa se vähäinen tieto, mikä päätöksiä tekevällä henkilökunnalla on lapsen kehityksestä. Voisi sanoa, ettei tietoa ollenkaan, vaan toimitaan ihan mutun varassa.”
Liitin kysymykseeni yllä oleviakin linkkejä Kurhelan perheen tapahtumista ja kysyin, onko hän seurannut viimeaikaisia tapahtumia ja ovatko ne koskaan herättäneet huolta Keltikangas-Järvisessä.
Toivoisin todella paljon, että lastenpsykiatrit ottaisivat kantaa Suomen lastensuojelun tapaan tehdä "kummallisia operaatioita”, professori Heikki Hiilamoa lainatakseni, sekä lastensuojelun käytäntöön tukea lapsen vieraannuttamista tämän omasta perheestä. Koska jälkiähän tällainen työ jättää, se on sanomattakin selvä. Jopa traumoja.
Lueskelin kesällä Seinäjoen amk:n opiskelijan opinnäytetyötä huostaan otettujen lasten kotiutumista sijaisäitien näkökulmasta. Tutkimusten mukaan biologinen perhe (tai syntymäperhe, kuten Sos-lapsikylä ja Pelastakaa Lapset ry "sanoittavat uudestaan" lapsen ainoita vanhempia ja perhettä) on lapselle äärimmäisen tärkeä sijoituksen aikana: ”Biologinen perhe ja suku ovat lapselle tärkeitä ja yhteys heihin sijoituksen jälkeen on ensiarvoista. Sijaisperheen ja biologisen perheen ehyt yhteistyö on molemminpuolinen voimavara. Toisaalta yhteydenpito saattaa tuoda suhteisiin omia haasteita, sillä siihen sisältyy monen osapuolen odotuksia, toiveita ja pettymyksiä. (Koisti-Auer 2008, 80.) Mäkelän (2009, 77) tutkimuksesta tuli ilmi, että lapsi hyötyy tilanteesta, jossa biologiset vanhemmat ja sijaisvanhemmat vastaavat hyvässä yhteis-ymmärryksessä lapsen huolenpidosta.”
Kuitenkin myöhemmässä vaiheessa todetaan lakonisesti:
”Yhteistyö onnistuu parhaiten siten, että biologinen vanhempi luovuttaa sijaisperheelle vanhemmuuden ja toimii itse niin sanottuna apuvanhempana.”
Tässäkö kaikille huostaanotettujen lasten vanhemmille viisasten kivi?
Luovuta.
Muussa tapauksessa sinut leimataan yhteistyökyvyttömäksi. Näinhän valitettavan moni on joutunutkin tekemään, eikä voi toimia edes apuvanhempana, vaan kerta kaikkiaan menettänyt yhteyden lapseensa.
Mutta sitten on heitä, jotka taistelevat sinnikkäästi loppuun saakka. Ja niistä tarinoista minä tykkään.
Tiina Liljeberg
JK: Haluan kiittää Lokakuun Liikkeen toimitusta ja ylläpitoa näistä hienoista sivuista. Minusta on aivan ainutlaatuista, että on olemassa taho, jossa lastensuojelun asiakkaat saavat äänensä kuuluville. Näen nämä sivut erittäin tärkeäksi vapaaehtoistyöksi.
Lokakuun Liikkeen sivusto on saanut kehuja myös esimerkiksi Ben Furmanilta, jolta myös pyysin haastattelua ja meilailimme jonkin verran aiheesta.
Olisi tietysti mukavaa, että tänne kirjoittelisivat nekin, joilla on hyviä kokemuksia vaikkapa avohuollon onnistuneista tukitoimista ja kotiutuksista. Valitettavasti sellaiset ihmiset eivät ole ainakaan minuun ottaneet yhteyttä.
Vaikka tapaus onkin erittäin räikeä, mielestäni sitäkään ei voida pitää "yksittäistapauksena". Sijaislasten kaltoin kohtelua tapahtuu liian paljon (linkkejä täällä), mutta meillä ei ole tapauksista riittävästi tietoa tai ainakaan sijaishuollon pahuudesta ei haluta puhua, koska ”suurin osa sijaisperheistä tekee raskasta työtä sydämellään.”
Naisen logiikkaa: "Jokainen sijaisperhe on epäilyttävä!"
Naisen (vai lastensuojelun?) logiikan mukaan tällaisen tapauksen pitäisi johtaa siihen, että jokaista sijaisvanhempaa epäiltäisiin nyt potentiaaliseksi pahoinpitelijäksi, jolloin jokainen lapsi haluttaisiin mahdollisimman äkkiä kotiuttaa, tai vähintään sijaisperheitä alettaisiin syynätä heti erittäin tarkkaan. Niinhän kävi Eerikan tapauksen jälkeen meille biologisille perheille.
Näin sanon nimimerkillä Kokemusta on. Kuitenkin harva vanhempi on potentiaalinen perhesurmaaja, vaikka sillä syyllä onkin saatu monta lasta huostaan. Minulta ei saatu, vaikka yritys oli "hyvä". Mutta tiedän siis, mistä puhun.
Kokemusta on myös siitä, että lapsia ja vanhempia ei edes haluta kuulla, jos ja kun he kertovat sijoitettuun lapseen kohdistuvasta henkisestä tai fyysisestä väkivallasta. Nuoria esimerkiksi estetään tekemästä valituksia estämällä postien lähetys. Lisäksi lapsia valvotaan tapaamisissa ja puheluissa, jotta he eivät pääse kertomaan, miten heitä kohdellaan. Eräässä tapauksessa vanhempi vei lapset lääkäriin, joka totesi sijoituspaikassa olevan niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa. Vanhempi sai tästä hyvästä vuoden tapaamisrajoituksen.
Vastuuta ei ole kellään
Sijaishuollon valvonta on kuntien vastuulla. Minusta se on kyseenalaista, koska usein sijoittavalla sosiaalityöntekijällä on kova halu sijoittaa lapset (vaikka ei olisi todellista syytä). Sosiaalityöntekijöillä saattaa olla kytköksiä sijoituspaikkoihin; vähintäänkin sijaisperheenä toimii kenties ystävä tai ainakin sosiaalin itsensä kouluttama perhe, josta on tullut läheinen, ja siksi luotto on olevinaan kova. Eli käytännössä sosiaalitoimi valvoo itse itseään ja omia toimiaan. Lastensuojelussa ei ole johtajaa, vaan valta on kaikessa kunnilla – "siellä jossakin". Yksittäinen sosiaalityöntekijä tekee päätöksiä, hallinto-oikeus valvoo, että prosessi menee hallinnollisesti oikein ja samainen sosiaalityöntekijä valvoo tekemänsä sijoituksen sujumista. Eli siis missä on vastuu; ei käytännössä missään.
Ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja nimeää Ylen haastattelussa syitä, jotka aiheuttavat hänen mielestään ongelmia lastensuojelussa:
Yhteenvetona voisi sanoa, että ongelmia lastensuojelussa aiheuttavat epäpätevät sosiaalityöntekijät, työntekijöiden vaihtuvuus ja joissakin kunnissa erittäin korkeat asiakasmäärät, Kananoja sanoo.
Korkeita asiakasmääriä voisi vähentää huomattavasti esimerkiksi lisäämällä lastensuojeluilmoitusten osalta koulutusta eri tahojen ammattilaisille, sekä riittävällä avohuollon tuella ja lainmukaisella perheen jälleenyhdistämisellä. Siis rajaamalla selkeämmin sen, kuka on todellakin lastensuojelun asiakas; kuka taas tarvitsee normaalia tukea arkeensa ja vanhemmuuteen. On kysyttävä, onko lastensuojelun asia, jos lapsi karkaa pihalta tai jos nuori polttaa tupakkaa. Entä mitä lastensuojelulla halutaan oikeasti saada aikaan; saadaanko kaksivuotias ruotuun ja nuori savuttomaksi? Onko lastensuojelu sittenkin verrattavissa rangaistukseen, jolloin kurittomat lapset vangitaan lukkojen taakse, mitä sitten nimitetään suojeluksi?
Kuten Oulun Kurhelan perheen vanhemmat kysyvät: "Kuinka pitkän rangaistuksen 9-vuotiaat lapset saavat karkailusta?" Kaksospojathan karkasivat sijoituspaikastaan tammikuussa 2014 koti-ikävän takia ja ovat edelleen huostaanotettuina määräämättömän ajan. Lastensuojelu salasi aluksi vanhemmilta poikien olinpaikan ja koulun, eikä ole vieläkään kertonut poikien olosuhteista paljoakaan, paitsi, että "kotiuttamassa ei poikia olla", ei, vaikka perhe on ollut valmis ottamaan vastaan kaikki tarpeelliset tukitoimet perheen jälleenyhdistämiseksi. Tapaamiset sekä puhelut ovat valvottuja. Poikien puhelimia säilytetään vanhempien tietojen mukaan sijaisperheen eteisen hyllyllä, vaikka viimeisin yhteydenpitoa koskeva rajoituspäätös on päättynyt toukokuussa. Ilman valituskelpoista rajoituspäätöstä siis rajoitetaan lapsia olemasta yhteydessä läheisiinsä. Vieraannuttaminen ei voisi olla tehokkaampaa.
Kurhelan perheen äiti sanoo: ”Sosiaalityöntekijöiden mukaan sijaisäiti on sanonut, ettei ole omimassa poikia itelle ja nimenomaan haluavansa poikien pitävän yhteyttä kotiin ja sen vuoksi kirjoittaa ylös POSITIIVISIA asioita ja mitä he on saaneet, jotta pojat VOIVAT KERTOA näitä asioita soittaessaan kotiin! Viimesin puhelu on tullut 8.8. Sen jälkeen pojista ei ole kuulunut yhtään mitään!” (Kirjoitan tätä tekstiä 27.8.)
Kuitenkin perheen muut lapset voivat asua kotonaan, jopa kirkosta turvapaikkaa hakenutta isosiskoa ollaan kotiuttamassa. Lastenkodin henkilökunnan mielestä tytön paikka on ehdottomasti kotona. Henkilökunta on myös antanut sosiaalityöntekijän kuullen vanhemmille erinomaista palautetta yhteistyöstä ja vanhemmuudesta. Mielenkiintoista on, että kaksospojilla ja siskolla on eri työntekijät, ja poikien sosiaalityöntekijöiden kanssa kotiuttamisesta tai kotilomista ei voida edes keskustella. He valvovat itse sijoituksen onnistumista sekä sijaisperhettä. Luotto on suuri, että "nyt pojilla on paljon parempi olla kuin kotonaan". Onhan Oulun palvelupäällikkö itse kouluttanut sijaisperheen. Se toimii takeena hyvästä sijaisperheestä, vaikka luotettavankin oloisessa sijaisperheissä voivat asiat todistettavasti olla pahasti pielessä.
Mainittakoon vielä, että myös Kurhelan tapauksessa sijaisperhe tienaa ihan mukavasti poikien sijoituksesta. Itse en voi olla miettimättä, mikä on sosiaalityöntekijöiden tai sijaisperheen motiivi vieroittaa poikia perheestään. Miksi pojat eivät saa pitää normaalisti yhteyttä kotiin? Miksi he eivät ole tammikuun jälkeen saaneet tavata sisaruksiaan tai sukulaisiaan? Asia ei ole selvä kenellekään muulle kuin heille, jotka ovat sijoituksen takana. Josko heillekään? Ymmärtävätkö Oulun sosiaalityöntekijät ja palveluesimiehet, mitä he ovat olleet tekemässä? Ymmärtävätkö he, millaista tuhoa he ovat saaneet aikaan?
Lastensuojelun nimissä tällaista voidaan Suomessa tehdä.
Yhteisin verorahoin.
"Herää kysymys, että onko kukaan kuullut lasta?"
Näin Kemin sosiaalityönjohtaja Arto Alajärvi kysyy Ylen haastattelussa. Niinpä, tämä kysymys on herännyt monella, joka on lastensuojelun kanssa tekemisissä. Eivätkö Kemi-Tornion sosiaalityöntekijät olleet lainkaan tekemisissä tuomitun sijaisäidin kanssa? Lapset Keminmaalle sijoittanut kunta on voinut sijaita vaikka 600 kilometrin päässä: valvo siinä sitten sijaishuoltoa.
Oma kokemukseni on se, että en kerta kaikkiaan tullut lastensuojelussa kuulluksi tai ymmärretyksi. Minä, aikuinen ihminen, joka puhuin ja kirjoitin tarpeistamme ja kokemuksistamme, mietin jatkuvasti, mikä omassa ulosannissani oli niin pielessä, ettei minua ymmärretty. Olin toimittanut lastensuojeluun useita lääkärinlausuntoja diabeteksen hoitoon liittyvistä asioista, samoin asianajajani oli informoinut virkailijoita lainmukaisista avohuollon tukitoimista, mutta siitä huolimatta meille mainostettiin huostaanottoa tukitoimena. Perheterapeuttimme sanoi, että nyt hän ymmärtää minua, kun olen sanonut, etten tule kuulluksi; ei hänkään tule.
Miten siis lapsi voisi tulla kuulluksi tässä systeemissä?
Minusta ei mitenkään!
Ei vaihtuvilla työntekijöillä, ei kiireessä tehdyllä työllä eikä sillä, että sosiaalityöntekijöiden vuorovaikutustaidot eivät aina ole kovinkaan hääppöiset.
Ystäväni kertoi minusta hyvän esimerkin, laitan sen tähän suoraan hänen kertomanaan:
Vietin joitakin lapsuuteni kesiä veljeni kanssa Pelastakaa Lapset ry:n kesäkodissa. Viimeinen kokemukseni oli vuodelta 1984 ja se oli muita kokemuksia hieman epämiellyttävämpi. Olin tuolloin kymmenvuotias ja veljeni 12.
Pariskunta, jonka luona olimme, otti silloin tällöin piilopullosta huikat. Välillä näin sen, välillä vain haistoin. En osaa arvioida, millaisessa kunnossa he olivat, ottivatko useinkin tai minkälaisista määristä oli kyse. Sen muistan, että minua pelotti. Itkin puhelimessa äidilleni pelostani. Olinhan alkoholisti-isän tyttö.
Eräänä päivänä joku täti tuli käymään. Olin silittelemässä kissanpentuja ja hän tuli viereeni istumaan. Hän kysyi, minkälaista kesäkodissa oli ollut. ”Ihan kivaa,” vastasin. Pidin todella paljon kissanpennuista ja oli ihanaa kun sain hoitaa niitä!
Myöhemmin juttelin taas äidin kanssa puhelimessa. Äiti kertoi, että hän oli soittanut sosiaalityöntekijän käymään luonamme ja kysyi nyt, olinko kertonut tädille juomisesta. Kauhistuin! Ensin sitä, että olisin puhunut sellaisesta asiasta vieraalle ihmiselle. Sitten sitä, etten ollut osannut aavistaakaan, että vieras täti oli sosiaalityöntekijä, ihminen jonka äitini oli lähettänyt minua auttamaan. Äitini oli hyvin harmissaan. Minuakin harmitti. Jos olisin tiennyt että tämä tuli äitini lähettämänä, olisin ehkä tullut edes ajatelleeksi pariskunnan juomisesta puhumista. Mutta minä mietin vain kissanpentuja…
Onko siis todellista kuulemista se, että vieras täti tapaa lasta kerran ja olettaa saavansa siinä jonkinlaista tietoa lapsen voinnista?
Oletammeko, että lapsi avautuu vieraalle ihmisille, vieraassa paikassa?
Ja vieläpä, että lapselle ei tarvitse edes kertoa syytä, miksi häntä tavataan ja haastatellaan. Ikään kuin kautta rantain käydään kysymässä ”kuulumisia”.
Onko sosiaaliviranomaisilla riittävästi tietoa ja ymmärrystä lapsen kehityksestä?
Pyysin Lokakuun liikkeelle haastattelua lastenpsykiatri Liisa Keltikangas-Järviseltä, mutta hänellä oli kiirettä juuri sillä hetkellä. Hän kuitenkin vastasi yhteen kysymykseeni näin: ”Näen nykysysteemissä paljon ongelmia, ja minua erityisesti huolestuttaa se vähäinen tieto, mikä päätöksiä tekevällä henkilökunnalla on lapsen kehityksestä. Voisi sanoa, ettei tietoa ollenkaan, vaan toimitaan ihan mutun varassa.”
Liitin kysymykseeni yllä oleviakin linkkejä Kurhelan perheen tapahtumista ja kysyin, onko hän seurannut viimeaikaisia tapahtumia ja ovatko ne koskaan herättäneet huolta Keltikangas-Järvisessä.
Toivoisin todella paljon, että lastenpsykiatrit ottaisivat kantaa Suomen lastensuojelun tapaan tehdä "kummallisia operaatioita”, professori Heikki Hiilamoa lainatakseni, sekä lastensuojelun käytäntöön tukea lapsen vieraannuttamista tämän omasta perheestä. Koska jälkiähän tällainen työ jättää, se on sanomattakin selvä. Jopa traumoja.
Lueskelin kesällä Seinäjoen amk:n opiskelijan opinnäytetyötä huostaan otettujen lasten kotiutumista sijaisäitien näkökulmasta. Tutkimusten mukaan biologinen perhe (tai syntymäperhe, kuten Sos-lapsikylä ja Pelastakaa Lapset ry "sanoittavat uudestaan" lapsen ainoita vanhempia ja perhettä) on lapselle äärimmäisen tärkeä sijoituksen aikana: ”Biologinen perhe ja suku ovat lapselle tärkeitä ja yhteys heihin sijoituksen jälkeen on ensiarvoista. Sijaisperheen ja biologisen perheen ehyt yhteistyö on molemminpuolinen voimavara. Toisaalta yhteydenpito saattaa tuoda suhteisiin omia haasteita, sillä siihen sisältyy monen osapuolen odotuksia, toiveita ja pettymyksiä. (Koisti-Auer 2008, 80.) Mäkelän (2009, 77) tutkimuksesta tuli ilmi, että lapsi hyötyy tilanteesta, jossa biologiset vanhemmat ja sijaisvanhemmat vastaavat hyvässä yhteis-ymmärryksessä lapsen huolenpidosta.”
Kuitenkin myöhemmässä vaiheessa todetaan lakonisesti:
”Yhteistyö onnistuu parhaiten siten, että biologinen vanhempi luovuttaa sijaisperheelle vanhemmuuden ja toimii itse niin sanottuna apuvanhempana.”
Tässäkö kaikille huostaanotettujen lasten vanhemmille viisasten kivi?
Luovuta.
Muussa tapauksessa sinut leimataan yhteistyökyvyttömäksi. Näinhän valitettavan moni on joutunutkin tekemään, eikä voi toimia edes apuvanhempana, vaan kerta kaikkiaan menettänyt yhteyden lapseensa.
Mutta sitten on heitä, jotka taistelevat sinnikkäästi loppuun saakka. Ja niistä tarinoista minä tykkään.
Tiina Liljeberg
JK: Haluan kiittää Lokakuun Liikkeen toimitusta ja ylläpitoa näistä hienoista sivuista. Minusta on aivan ainutlaatuista, että on olemassa taho, jossa lastensuojelun asiakkaat saavat äänensä kuuluville. Näen nämä sivut erittäin tärkeäksi vapaaehtoistyöksi.
Lokakuun Liikkeen sivusto on saanut kehuja myös esimerkiksi Ben Furmanilta, jolta myös pyysin haastattelua ja meilailimme jonkin verran aiheesta.
Olisi tietysti mukavaa, että tänne kirjoittelisivat nekin, joilla on hyviä kokemuksia vaikkapa avohuollon onnistuneista tukitoimista ja kotiutuksista. Valitettavasti sellaiset ihmiset eivät ole ainakaan minuun ottaneet yhteyttä.
RSS Feed
