Vakava synnytyksen jälkeinen masennus

Noin seitsemän vuotta sitten sairastuin vakavaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Oireinani olivat mm. raajojen osittainen halvaantuminen,  näkö- ja puhekyvyn menetys, migreenioireet ja unettomuus toistuvien painajaisten vuoksi.

Hakeuduin kuukausien ajan toistuvasti ensiapuun oireideni vuoksi. Pääsin magneettikuviin ja minut tutkittiin. Mitään ei löytynyt. Eräänä iltana lääkäri kysyi minulta olenko masentunut, oireet voisivat johtua myös vakavasta masennuksesta. Purskahdin itkuun. Tämän jälkeen nousi kova kuume, mutta muut oireet loppuivat. Tajusin, että olin sairastunut masennukseen. Halusin parantua, laittaa elämäni uusiksi, keskittyä lapseeni ja itseeni.

Ero miehestäni oli kuitenkin henkisesti liikaa. Mieheni teki oloni yhteisessä asunnossamme todella vaikeaksi. Lapseni joutui asumaan toisaalla, kunnes pääsisimme muuttamaan omaan kotiin. Siihen aikaan minulla ei ollut ystäviä auttamassa tai tukemassa. Otin siis apua vastaan sosiaaliviranomaisilta.

Vakavan masennukseni vuoksi minulle ehdotettiin, että lapseni asuisi hetken toisessa kodissa, kunnes saisin itseni kuntoon. Suostuin sillä ehdolla, että saisin varmasti lapseni takaisin. Halusin myös, että lapseni pääsisi perheeseen, jonka tiesin olevan hyvä. Tein tämän kaiken ainoastaan lapseni parhaaksi ja rakkaudesta häntä kohtaan, koska sillä hetkellä en pystynyt hoitamaan edes itseäni, saati pientä lasta.

Asiat eivät kuitenkaan menneet kuten minulle luvattiin. Alkoi elämäni syöksykierre.

Viranomaisen laaja mielikuvitus

Aluksi sain nähdä tytärtäni usein, mutta hiljalleen tapaamiset vähenivät. Syitä, miksi en saisi nähdä tytärtäni keksittiin: Jos näytin aamulla väsyneeltä, olin muka krapulassa. Toisella kerralla tulin väärään aikaan suihkusta. Mielikuvituksellanikaan en kyennyt arvaamaan, mikä ilme, teko tai sana olisi seuraava syy. Minusta kehiteltiin alkoholiongelmainen. Alkoholilla perusteltiin lapseni poisvientikin, vaikka en koskaan juonut lapseni aikana, jos join. 

Vuosien mittaan sosiaaliviranomaiset esittivät vaatimuksiaan työ/opiskelupaikasta, vakituisesta parisuhteesta, asunnosta ja psykiatrilla käymisestä. Toteutin kaikki heidän hartaimmatkin toiveensa, mutta mikään ei riittänyt. “Meillä on näyttöä useamman vuoden ajalta” he sanoivat. 

Mitä ihmeen näyttöä? Olin antanut lapseni pois ajaksi, jonka kuntoutumiseni vaati, vapaaehtoisesti. Eikö “näyttö” silloin kerro äidistä, joka asettaa lapsensa etusijalle? Olin todella yrittänyt enemmän kuin parhaani parantuakseni masennuksesta. Ja olin onnistunut. Eikö “näyttö” silloin kerro ihmisestä, joka on selviytyjä? Niin olin kuvitellut, mutta sosiaalitoimi oli kuvitellut toisin. Ja sosiaalitoimella oli suurempi valta...

Talutushihnassa

Vuonna 2011 synnytin pojan ja omasta tahdostani jäin yksinhuoltajaksi. Otin vastaan kaiken mahdollisen avun mitä minulle neuvolasta tarjottiin, jotta en sairastuisi enää masennukseen. Kolmen vuoden ajan kotonani kävivät pikkulapsipsykiatrian työntekijä sekä perhetyöntekijä.  Poikani kanssa meni hienosti. Masennuksesta ei ollut tietoakaan. 

Hain lapseni huoltajuutta takaisin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Kyllä, tässä tein virheen. Olin ihmisen kanssa, joka teki rikollisia asioita. Jätin hänet. Tämäkään ei kuitenkaan tee minusta huonoa äitiä. Kaikki tekevät virheitä. Niistä on opittava.

Liian paljon hyviä asioita pienen ajan sisällä

Tällä hetkellä olen onnellisesti naimisissa ja meillä on mieheni kanssa 3 vuotiaan poikani lisäksi myös puolivuotias yhteinen lapsi. Elämme normaalia perhe-elämää. Mieheni käy töissä ja minä olen kotiäitinä. On omakotitalo ja kultainennoutaja, ihanat ystävät ja perhe tukemassa. Kaikki näyttää siis juuri niin onnelliselta, kuin elokuvissa, noutajineen päivineen. Onnestamme puuttuu kuitenkin suuri palanen, tyttäreni. 

Hain jälleen lapseni huostaanoton purkua. Menimme Poriin tapaamaan sosiaaliviranomaisia ja meidän piti keskustella tilanteestamme. Meille sanottiin, että saamme molemmat tuoda mielipiteemme esille siitä, miksi huostaanotto pitäisi purkaa ja sen jälkeen tehtäisiin päätös asiasta.

Menimme tapaamiseen toiveikkaina, koska asiat olivat hyvin ja elämässäni oli tapahtunut paljon hyvää ja positiivista muutosta. Heillä ei enää voinut olla mitään syytä pitää lastani huostassa. Myös laki olisi puolellamme, sillä huostaanottohan on väliaikainen ratkaisu, jossa tulee pyrkiä perheen jälleenyhdistämiseen. 

Hyvin nopeasti meille selvisi,  että sosiaaliviranomaiset olivat tehneet jo päätöksen: huostaanottoa ei pureta. Päätös oli tehty ennen kuin meitä edes kuultiin. Miestäni yritettin jopa saada allekirjoittamaan paperi,  jossa hän hyväksyisi huostaanoton jatkamisen. Mieheni ei allekirjoittanut. Meitä vedätettiin! Aivan, kuten silloinkin, kun olin selättänyt masennukseni ja lapseni luvattiin antaa minulle takaisin hänen aloittaessaan ensimmäisen luokan. Kolme vuotta sitten.

Menimme oikeuteen ja hävisimme. Syyt olivat epämääräiset. Syiksi lueteltiin mm. entisen asuntoni maksamaton sähkölasku, jonka luulin olevan jo maksettu, ja jonka vuoksi sähköni oli katkaistu. Lisäksi minulle oli tapahtunut liian paljon hyviä asioita pienen ajan sisällä. 

Hyviä asioita? En tiedä, minkä tapetin alta sosiaalivirkailijat repivät perusteitaan, mutta eikö hyvillä asioilla perusteltu huostaanoton jatkaminen ole järjetöntä? Silloinhan kaikki ne lapset, jotka elävät normaalia, hyvää lapsen elämää omassa, rakastavassa perheessään, tulisi huostaanottaa? Ja missä ajassa minulle tapahtuneiden hyvien asioiden olisi tullut sosiaalitoimen mielestä tapahtua? Kolmessa kuukaudessa? Vuodessa? Vaiko kymmenessä vuodessa? En voi ymmärtää, että asioiden tapahtumisellakin on oltava aikataulu, jotta ne kelpaavat viranomaiselle perusteeksi purkaa huosta.

Viranomainen vieraannuttajana

Nyt, vuosien jälkeen, viranomaiset voivat jo vedota siihen, että lapseni on asunut sijaisperheessä jo liian kauan ja sopeutunut ympäristöön, joten huostaanoton purku olisi haastavaa myös tältä osin. En ymmärrä, miten haastavaa se voi olla, sillä lapsi itse tahtoo kotiin. En löydä lastensuojelulaista sellaista pykälää, joka velvoittaisi sosiaaliviranomaista kaikin keinoin jatkamaan huostaanottoa, vaikka perusteita ei enää ole. Kiinnittyminen sijaishuoltoon tuntuu olevan viranomaisten tavoite, ei perheen jälleenyhdistäminen. 

Jälleenyhdistämiselle kehitellään esteitä, vaikka nyt se kuuluisa näyttö perheen hyvinvoinnista puoltaa meitä. Esille nostetaan jatkuvasti kuvitteellinen alkoholi. Sijaisperheen äiti tekee ilmoituksia, joissa väitetään, että ryyppään lähes päivittäin. Muutaman kerran on tämä sijaisäiti ovellamme käynyt tuomassa lastani meille. Siinä kaikki. Ja minä olen ollut joka kerta selvinpäin.

On todella raastavaa kuunnella lastani. Joka kertaa hän itkee ja kysyy minulta miksi hän ei voi asua meidän kanssamme, vaikka tahtoisi sitä eniten maailmassa? Olen kertonut tästä sijaisperheelle ja sosiaalitoimeen, mutta he väittävät minun valehtelevan ja keksivän asioita omasta päästäni.

Lapseni pyysi sosiaaliviranomaisilta päästä takaisin kotiin, kun he kävivät tytärtäni tapaamassa. Pyyntöä ei edes kirjattu. Väitettiin, ettei lapsi ole sillä tavalla sanonut. Väitetään, että 9-vuotias lapseni valehtelee. Lapseni kertoi myös, että sijaisisä on tukistanut häntä. Mutta sosiaalitoimen mukaan tätäkään ei ole koskaan tapahtunut. Miksi olisikaan – onhan sijaishuoltoon kiinnittyminen tärkeämpää kuin lapsen fyysinen koskemattomuus. Niimpä niin.

Minulla ei ole lapseeni liittyvissä asioissa lainkaan sananvaltaa, eikä minun toiveitani palavereissa kuunnella. Olen pyytänyt saada tavata lastani enemmän. Näen häntä 3 viikon, välillä jopa 5 tai 6 viikon välein kaksi yötä kerrallaan. Hän tulee perjantai-iltana ja lähtee sunnuntai--iltana. Minulle on sanottu, että tällä tavalla on tarkoitus tukea äidin ja lapsen välistä suhdetta. 

Tätäkö se tukeminen on? Sijaisperheen äiti ei ole valmis joustamaan tapaamisissa. Kaikesta täytyy soittaa sosiaaliviranomaisille... Jos tapaaminen siirtyy sovitusta päivästä, saattaa tapaamiselle tulla väliä jopa kuusikin viikkoa! Korvaavista tapaamisista ei ole puhettakaan. Minun tulisi vain hiljaa tyytyä kaikkeen siihen, mitä sosiaalitoimi ja sijaisperhe mielivaltaisesti suunnittelee ja päättää kilpenään “lapsen etu”. Jos lapsella itsellään tai minulla on jotakin sanottavaa, meitä ei kuunnella tai meidän väitetään valehtelevan. Minusta tämä kuulostaa lapsen vieraannuttamiselta, ei tukemiselta. 

Kuka erottaa lapsen äidistään valheellisin perustein? Huijaa ja rikkoo lupauksensa? Vähentää tapaamisia ja venyttää niiden aikaväliä yrittämättä lainkaan edistää niiden toteutumista? Kuka väittää, että äiti ja lapsi valehtelevat? Kuka voi vetää hatusta alkoholiongelman, jota ei ole? Kuka jättää huomiotta lapsen oman mielipiteen? Kuka sivuuttaa äidin täydellisesti? 

Vieraannuttaja. Sosiaaliviranomainen. Tässä tapauksessa sama asia.

Olen tehnyt kaiken, mitä minulta on vaadittu. Perheoloissa ei ole mitään moittimista ja siitä on jopa näyttöä usealta eri taholta. Pikkulapsipsykiatrian työntekijä, joka oli elämässämme säännöllisesti 3 vuotta, vahvistaa perheolojemme olevan hyvät. Samoin tekevät neuvola ja perhetyöntekijät. Lähipiiristämme kukaan ei ole huolissaan siitä, miten lapsemme voivat tai mitä kotona tapahtuu. Elämme normaalia elämää. 

Sitäpaitsi, ne lupasivat. Lupasivat, että lapseni saa tulla kotiin, heti, kun selviän masennuksestani. 

Oikeutta odotellessa

Odotamme korkeimman oikeuden valituspäätöstä. Aluehallintavirastoon ja sosiaaliasiamieheen on myös otettu yhteyttä. Elämä on yhtä odottamista. Järjetöntä ajatusten noidankehää siitä, miten ihmeessä näin voi käydä? Oikeusvaltiossa, jossa jokaisen viranomaisen täytyy noudattaa lakia? Miten voikaan tuntea olonsa huijatuksi? Miten voikaan tuntea rittäämättömyyttä yrittäessään selittää omalle lapselleen, miksi hän ei saa tulla kotiin? Miten voikaan pelätä, että korkein oikeus ja sosiaaliasiamieskin viittaavat kintaalla samalla, kun yrittää itse vakuuttaa lapsilleen, että kaikki käy lopulta ihan hyvin. 

Lupasin aikanaan lapselleni, että taistelen asiassa loppuun asti, niin kauan, että hän pääsee kotiin. Mitä minä teen, tai sanon, jos en onnistukkaan? Entä jos tämä järjestelmä vain nielee meidät ja asiamme, kuten se on nielaissut niin monen muunkin? 

Toivon, että tarinani saisi mahdollisimman paljon huomiota ja joku voisi auttaa ja kertoa mitä voisin vielä tehdä enemmän. Tahdon vain elää elämää, jossa perheeni on ehjä ja onnellinen. Tahdon lapseni takaisin. 

____________________________________________________________________________________

Lue myös uusia juttujamme:


Kirkkoturvaa Oulussa
☞ Oulun sosiaalitoimen villit kuviot
☞ Oulussa on jälleen haettu kirkkoturvaa 
☞ Eemeli hakee turvapaikkaa Oulussa
☞ Ossin tarina

☞ LOKAKUUN MANIFESTI
☞ October Manifesto
☞ Lokakuun manifesti korjaa lasten oikeuksia
☞ 10 muutosehdotusta: Kohti parempaa perheidensuojelua
☞ Lokakuun liike - rakenteellista sosiaalityötä


Allekirjoita Change.org adressi 

Pienillä pojillani oli aikoinaan tukiperhe. Ensimmäisellä yhteisellä tapaamisella tukiperheen kodissa olivat paikalla talonväen lisäksi minä ja sosiaalityöntekijä. Oli vaikuttavaa katsoa, millaisen vaivan tukiperheäiti oli nähnyt kattaakseen pöydän, joka pursui mitä herkullisimpia piiraita ja leivonnaisia.  Hän kuvaili, mitä perheessä puuhataan vapaa-aikana: käydään metsässä poimimassa marjoja ja sieniä, ulkoillaan, hiihdetään, leivotaan...

Kuulosti erittäin mukavalta. 

Talo oli loistohuvila keskellä mitä kauneinta luontoa. Ajattelin, että tämän parempaa tuuria ei kohdallemme voisi osua. Kiersimme talon läpi. Ihaillen silmäilin mahtavaa sisustusta, poreammetta ja koko komeutta. Mietin, miten ihanaa olisi lapsilleni päästä ahtaasta vuokrakolmiosta tällaisiin oloihin kerran kuukaudessa koko viikonlopuksi. 

Totuus "aivan tavallisista puuhista" alkoi valjeta vähitellen. Poikien aloitettua tukiviikonloput heidän jutuissaan alkoivat toistua erinäiset urheilukisat, joihin heitä haluttiin viedä tukiperheen pojan menestystä seuraamaan. Kauniisti ilmaisten "kannustamaan". Tukiperheäiti kertoi eräänä päivänä puhelimessa, että seuraavana viikonloppuna he koko porukka menisivät hiihtokisoihin, joissa hän itse myisi kahviossa, isä olisi ladun reunalla hiihtäjäpoikaansa tsemppaamassa ja meidän poikamme "pyörisivät siinä mukana". (Tiedoksi vielä, että tällaiset kisat eivät ole ohi muutamassa tunnissa.) 

Suunnitelma kuulosti lasteni kannalta jokseenkin kolkolta ja pitkästyttävältä, mutta olin tuolloin äärimmäisen uupunut. Ajattelin, että mikä tahansa olisi lapsilleni parempaa kuin katsella kotona umpiväsynyttä äitiä.  Koetin lohduttautua sillä, että lapsillani on sentään seuraa toisistaan eikä tarvitse yksin pyöriä vieraassa väkijoukossa. 

Olin myös arka kritisoimaan perhettä, koska kokemuksesta olin vakuuttunut siitä, että "nirsoiluni" tukimuotoja kohtaan käännettäsiin ennen pitkää minua vastaan sossun toimesta, ja perheemme joutuisi siten ehkä maksamaan kritiikistäni kalliin hinnan. 


"Lapseni valjastettiin tukiperheen lapsen kannustajiksi, hoviksi"

Urheilu erilaisine treeneineen vaati tukiperheisän täyden panostuksen. Ensimmäinen kerta tukiperheessä toteutettiin ehdotuksestani "pehmeän aloituksen periaatteella", eli minä kävin poikien kanssa parin tunnin vierailulla. Tutustuttuaan poikani sitten menivät yksin ja hoitoaikoja pidennettiin. 

Tuo ensimmäinen kerta on jäänyt mieleeni vahvasti. Tukiperheisä ja poika eivät olleet saapuessamme kotona, vaan treeneissä. He tulivat kotiin vierailumme puolivälissä. Isä silmäsi väsyneenä ja olohuonetta, jossa istuimme. Hän tervehti huokaisten ja vähäeleisesti, rojahti sohvalle ja avasi television. Äiti vihjasi piakkoin, että voisin viedä lapset katsomaan yläkertaan hänen poikansa huonetta. Olimme siellä ties kuinka kauan keskenämme tukiperhepojan esitellessä lelujaan. Äiti ja isä istuivat sohvalla jutustelemassa. Lopulta äiti tuli seuraksemme, mutta pian alkoikin jo olla kotiinlähdön aika.

Tukiviikonloput käynnistyivät. Aluksi pojat lähtivät perheeseen mielellään hienojen lelujen äärelle, mutta sittemmin alkoivat vastustella lähtöä. Sydämeni oli revetä, kun poikani kysyi surullisena eräänä iltana, miksi tukiperheen pojalla on kaikkia hienoja harrastuksia eikä heillä mitään. (Minulla ei tosiaan ollut perustarpeiden lisäksi varaa mihinkään ylimääräiseen, ja burn outtini vuoksi ylipäätään jaksoin huonosti tarjota virikkeitä perushoidon lisäksi.)

Yritin selittää kuviota perheen äidille. Hän ei joko ymmärtänyt asiaa tai ei ollut ymmärtävinään. Hän hykerteli vain hilpeästi, että hänen poikansa on "sankari ja kuningas" minun poikieni silmissä. Poikani näet kuulemma jännittävät hurjasti, tuleeko mitali vai ei. Olin kuvitellut, että tukiviikonloppuina lapseni saisivat aikuisten aikaa ja huomiota. Pettymys oli näin ollen valtava. 

Luojan kiitos, myös sossu ymmärsi ongelman lasteni kannalta. Jossakin palaverissa hän ehdotti, että sosiaalitoimi maksaisi pojilleni yleisurheilukoulun ja poikani saisivat kulkea urheiluharrastuksessa tukiperheen mukana. Se myös helpottaisi kuljetusta, minulla kun ei ollut autoa. Tämä oli niitä harvoja asioita, joita kammottavan lastensuojeluasiakkuuteni ajoilta muistelen todella hyvällä ja kiitollisena. Upea kädenojennus sossulta. 

Mutta valitettavasti noistakin treeneistä jäi pojilleni päällimmäiseksi mielipaha. Kun perheen isä huusi kentän reunalla omaa ylivoimaista poikaansa voittamaan ja pinkomaan kaikkien ohi, tuo lisäsi pojissani vahvaa eriarvoisuuden kokemusta, joka oli heihin jo iskostunut. 


Tukilapsille jälkiruuaksi yksi Marie-keksi, omalle pojalle karkkia

Ajan kuluessa lapseni vastustivat tukiperheeseen menoa yhä jyrkemmin. He tuhersivat itkua joka kerta, kun tukiviikonloppu lähestyi: "Äiti ei se meitä haittaa jos sä olet väsynyt! Sä voit vaikka maata sohvalla koko viikonlopun, mutta anna meidän olla kotona!" aneli keskimmäiseni. Minulla ei ollut enää sydäntä lähettää heitä väkisin, ja tukiperhesuhde lopetettiin.

Vasta myöhemmin pojat kertoivat monista ikävistä tilanteista. Tukiperheen isä oli viettänyt runsaasti aikaa tuijottamalla telkkaria ja äiti istunut tietokoneella. Ruokaa oli säännöstelty; leivän päälle sai ottaa vain yhden siivun juustoa ja ohuen kurkun. Sossun vierailuun oli panostettu, mutta sen kaltainen kahvipöytä oli jäänyt viimeiseksi lajissaan (poikien jälkiruokana oli yksi Marie-keksi.) Tukivanhempien oma poika oli syönyt nenän edessä karkkia ja tarjonnut niistä vain vähän. Hienoa poreammetta poikani saivat ihailla vain sivusta. 

Pelättiinkö heidän kantavan basilleja?!

"Milja"

Aiemmin julkaistuja "Perheeni tarinoita":

> Kotiäidin päiväkirja: "Mummun pedofiliahysteria satutti."
> Ulkopuolisen näkemys akuutista sijoitustilanteesta: "Uskomatonta viranomaispuuhastelua!"
>Helyn tarina: ”Miun lastani ette vie!”
> Siljan tarina: Suurperhe viranomaiskiusaamisen kohteena
> Helen-äidin tarina: "Lastensuojelu murensi itsetuntoni."
> Tarun avoin kirje sijaisäidille
> Ei-kenenkään ammattiauttajan tarina: "Joku pahoitti mielensä."
> Murhatun Eerikan tarina: "Kertokaa, kenen on vastuu?"
> Huostalapsen äiti: "Minua kohdellaan pahemmin kuin rikollista."
> Erityislapsiperheen paras terapeutti on oma koira
> Koulukiusatun äidin tuska: "Lapseni yritti itsemurhaa."

Muut julkaistut "Perheeni tarinat" löytyvät allekkain täältä.

Lue myös varatuomari Leeni Ikosen blogi Kansanvalistusta lastensuojelun asiakkaalle
sekä esikoiskirjailija Tiina Bergströmin Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa

Sijoitetun nuoren äiti kertoo avoimessa päiväkirjassaan yhteistyöneuvottelusta, jossa hän oli sosiaalityöntekijän, johtavan sosiaalityöntekijän, sijaishuoltoyksikön edustajan, sijaisäidin, oman tukihenkilönsä ja kahden THL:n verkostokonsultin kanssa.

"Ensin esittelimme itsemme, koska suurin osa ei ollut toisaan tavannut. Itse olin tavannut sijaisäidin, mutta tukihenkilöäni lukuunottamatta kaikki muut ihmiset olivat taas uusia. Sijaisäidillä oli kyllä luja yhteys kaikkiin paikalla oleviin, tietysti verkostokonsultteja ja minun tukihenkilöäni lukuunottamatta. 

Istuimme kaikki ympyrässä sohvilla. Mikä pisti silmääni oli sijaisäidin kehonkieli alusta asti. Hän jätti minut kokonaan tervehtimättä ja istui sohvalla kädet puuskassa rintojensa alla ja tuijotti murjottaen seinään. Jäi semmoinen mielikuva, että hänet oli pakotettu neuvotteluun, johon hän ei missään tapaukssa halunnut tulla. Hämmentävää, koska mielestäni on lapsen edun mukaista, että kaikki häntä koskevat aikuiset tekevät yhteistyötä, joka oli tämän neuvottelun tarkoitus. Itse olin joutunut tekemään suuren työn saadakseni itseni edes jollain tavoin motivoitua tähän erittäin paljon tunteita tuovaan palaveriin. 

Ensin teimme verkostokartoituksen, jossa käytiin lävitse kaikkien yhteydet lapseen ja toisiinsa. Se oli minun kannaltani karua katsottavaa, koska yhteyttä minuun, biologiseen äitiin, ei oikeastaan ollut kenelläkään. Totta puhuen tässä vaiheessa nousi kyynel jo silmään ja sisällä velloi halu lähteä koko neuvottelusta ulos. Muut osanottajat kertoivat iloisina, kuinka tekevät toistensa kanssa yhteistyötä, eikä ketään näyttänyt häiritsevän, että lapsen äiti jäi kuviosta ulos. Verkostokonsultti kaivoikin nenäliinan minua varten. 


Kun yhteistyö on mahdottomuus

Sen jälkeen kävimme yksi kerrallaan lävitse sitä, että mitä kukakin on valmis tekemään yhteistyön eteen. Itse omalta kohdaltani olin asioita kovastikin miettinyt, mutta en keksinyt yhtään keinoa aloittaa yhteistyötä. 

Sosiaalityössä on kirjauskulttuuri sellainen, että puhelimessa puhuminen on täysin mahdotonta, paitsi jos hyväksyy sen, että sinusta kirjataan pelkkiä negatiivisia asioita, lauseet käännetään eri muotoon kuin ne sanoit ja lopultkin sosiaalityöntekijä ei yleensä edes vastaa kysymyksiin. Tämä viimeksi mainittu kuitenkin johtuu yleensä siitä, että sosiaalityöntekijä ei tiedä vastauksia. 

Kysymykseni ovat olleet lapsen arkeen liittyviä. Olen päätynyt kirjallisiin kysymyksiin ja pyytämään kirjallisen vastauksen. Vastauksien tuloon menee kuukaudesta puoleen vuoteen ja ovat yleensä ympäripyöreitä ja edelleen vailla tietoa lapsen arjesta. Neuvottelussa sain kuulla tekeväni liian yksityiskohtaisia kysymyksiä. En keksinyt, millä tavalla olisin löytänyt uutta tapaa tehdä yhteistyötä. 

Sijoitusyksikön edustajan sivuutan kokonaan, koska hän on sijaisäitiä ja sosiaalitoimea varten, eikä tee kanssani yhteistyötä. 

Sitten sijaisäiti. Olen viimeisen kahden vuoden aikana soittanut hänelle yhden ainoan kerran. Koko puhelu oli tunnepitoinen, koska halusin vastauksia asioihin, joihin hän ei halunnut vastata. Toisaalta uskaltauduin ensimmäisen kerran soittamaan ja se oli minulle pelottava tilanne, joten olin puhelussani hyökkäävä. 

Loukkaavaa puhelussa oli, että sijaisäiti ilmaisi kovaäänisen mielipiteensä, että olen huono äiti, jolta lapset on huostattu. Mielestäni tämä asetelma on erittäin huono lähteä ainakaan puhelimessa käytävää yhteistyötä kehittämään. En oikein keksinyt, että millä yhteistyön saisi käyntiin. 

Sijoitusyksikön edustajalta kysyttäessä, ei mitään kommentoitavaa, koska hänen mielestään yhteistyö sosiaalitoimen ja sijäisäidin kanssa sujuu hyvin. 

Sijaisäidiltä kysyttäessä, sijaisäiti tuijotti pitkään seinään kuin transsissa ja alkoi sitten kertoa monotonisella äänellä, että hänellä ei ole minun puhelinnumeroani eikä osoitetta, joten hän ei voi tehdä yhteistyötä ja hän olisi kuitenkin siihen valmis noin niinkuin työn puolesta. Tosin hän myös kertoi, että yhteistyötä ei voi tehdä, koska lapsi on häneltä sen kieltänyt. Lisäksi hän ilmoitti, että voisi ehkä tehdä yhteistyötä, jos äiti lopettaa hänen haukkumisensa netissä, eikä äiti saisi olla yhteydessä toisten hänelle sijoitettujen lasten vanhempien kanssa. Konkreettisia ehdotuksia näiden reunaehtojen valossa ei sijaisiäiti tuonut esiin. Sosiaalityön ja sijoittajayksikön kanssa hän totesi yhteistyön jo sujuvan hyvin. 

Sosiaalityöntekijältä kysyttäessä tämä tuijotti aikaisempia verkostokuvioita seinällä ja pyysi toistamaan kysymyksen. Itselleni jäi sellainen mielikuva, että hän hämmästyi kysymystä. Ennen neuvottelua hän oli laittanut meille asianosaisille kirjeen, jossa hän oli pyytänyt meitä miettimään, mitä meillä on annettavaa yhteistyölle. Ilmeisesti hän ei ollut mieltänyt itseään yhteistyötahoksi, koska kysymys tuli hänelle yllätyksenä. Omaan tuttuun tapaansa hän jätti vastaamatta kysymyksiin. Tässä yhteydessä hän toi julki kyllä, että hänestä on vaikeata käydä kanssani keskusteluja pelkästään kirjeitse. Lisäksi hän toi julki vaikeuden tehdä yhteistyötä, koska lapsi on sen kieltänyt. 

Tukihenkilöni toi esiin tyttäreni ja hänen veljiensä tapaamiset, joita ei ole ollut yli kahteen vuoteen. Lisäksi hän valotti meidän tilannettamme kotona ja myös minun tunteitani tässä prosessissa. Itselleni tämä toi kahtalaiset tunnetilat. Toisaalta olin taistellut jo kaksi vuotta lasten tapaamisten vuoksi törmäten aina seinään, ja toisaalta mietin, olisiko tapaaminen näin pitkän ajan päästä jopa vahingoittavaa, varsinkin veljien näkökulmasta. Mietin myös, johtuvatko nämä tuntemukseni vain siinä seinästä, johon olin päätäni hakannut kuluneet kaksi vuotta. Ja sitten mietin, että onhan lapsilla oikeus tavata toisiansa, vaikka se minussa itsessäni nostaa pelon ja skenaariot pintaan. Samoja asioita lienee miettinyt sijaisäiti tuhahduksistaan päätellen. 

Tässä vaiheessa pidimme tauon. Itse käytin tauon ja menin ulos tupakalle ja soitin ystävälleni hakien tukea omiin tunnetiloihini. 


"Minun luotani sijoitukseen lähti luottavainen tyttö, nyt hän ei luota kehenkään"

Jatkoimme neuvotteluamme tauon jälkeen. (Tässä on syytä kertoa, että sosiaalitoimi tarjosi teetä, kahvia, mehua ja keksejä, mikä oli ensimmäinen kerta kahden vuoden aikana, jolloin olen talossa joutunut asioimaan. Positiivinen asia, kun neuvotteluun tuli varata kolme tuntia aikaa.)

Nyt muutti neuvottelu kulkuansa, koska sijaisäiti oli tauolla lähtenyt pois. Se hämmensi suurinta osaa neuvottelun osallistujia. Sijaisäiti oli kyllä ilmoittanut lähtevänsä aikaisemmin, mutta nyt hän lähti tuntia ennen sovittua aikaa. Ja jokaisen meistä tuli varata neuvottelulle kolme tuntia aikaa. Sijaisäiti oli paikalla vain yhden tunnin. Sosiaalityöntekijä kertoi hänen lähteneen ja hän oli kysynyt sijaisäidiltä, että onko hän varma ja tämä oli ilmoittanut olevansa. 

Omat tunteeni tässä olivat hyvin hämmentyneet. Sosiaalitoimi oli kutsunut neuvottelun yhteistyön aloittamiseksi paikalle ja yksi erittäin tärkeä taho oli päättänyt jättää neuvottelun kesken. Miten tässä pystyy mitään sopimaan, kun kaikki eivät ole paikalla. 

Verkostoneuvottelijat kuitenkin jatkoivat neuvottelua ja seuraavaksi lähdettiin miettimään konkreettisia asioita, että miten yhteistyötä voisi saada käyntiin. Minulta kysyttiin, että mihin olisin valmis ja millä tavoin menetettyä luottamusta voisi saada takaisin. Tähän vastasin, että tarvitsen konkreettisia asioita sosiaalitoimen taholta. Pettymyksekseni sosiaalitoimella ei ollut minkäänlaisia ehdotuksia konkreettisista asioista. 

Sosiaalityöntekijällä on visiona, että hän saisi meidät kaikki eli tyttäreni, minut ja sijaisäidin samaan asiakassuunnitelmaneuvotteluun. Lapsihan ei näihin suostu. Itsekään en enää näin pitkän ajan päästä tiedä, olenko valmis myöskään istumaan asiakassuunnitelmaneuvottelupöytään tyttäreni kanssa. Me emme ole tavanneet yli kahteen vuoteen ja emme kumpikaan tiedä, mitä toisillemme on tapahtunut näiden vuosien aikana. Se on pelottava tilanne. En ollut asiaa miettinyt tätä ennen. Mielestäni se vaatisi ensin meidän suhteemme eheyttämistä, minkä hallinto-oikeuskin on todennut reilu vuosi sitten tehdyssä huostaanottopäätöksessä. Valitettavasti sosiaalitoimi ei ole ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteitä tämän asian suhteen. 

Itse olen ehdottanut mm. perheterapiaa, jossa käydään ensin erikseen ja pyritään siihen, että käydään yhdessä. Tämä ei kuulemma ole mahdollista. Olen yrittänyt lähetellä tyttärelleni kortteja, jotka sijaisäiti on ilmoittanut häirinnäksi. Yritin ehdottaa, että sosiaalityö vie tyttärelleni kirjeen, mutta he eivät kuulemma ole postitoimisto. Pelottava asia, mikä tuli ilmi keskusteluja käydessä oli se, että tyttäreni ei tapaa ketään aikuisia ilman, että sijaisäiti on läsnä. Hän kuulemma ei luota keneenkään aikuiseen. Kuitenkin minulta luotani sijoitukseen lähti avoin ja ihmisiin luottava tyttö. 

Sosiaaliportissa lukee, että jos sijaisperheen ja biologisen perheen yhteistyö ei toimi, on sosiaalitoimen hankittava siihen välittäjä. Johtava sosiaalityötekijä kysyi, että mikä tämä välittäjä on tai voisi olla, mutta en minä osannut vastata tuohon kysymykseen, koska minä en tiedä. Kun sosiaaliportissa on tämmöinen asia, mielestäni sosiaalitoimen tulee olla asiasta tietoinen ja kyettävä vastamaan tähän tarpeeseen. Välittäjää itseni ja sijaisäidin välille olen pyytänyt jo kaksi vuotta.

Ainoat konkreettiset toimenpiteet mihin neuvottelussa päädyttiin olivat, että sisarusten tapaamisia pyritään aloittamaan. Asia jäi sosiaalityöntekijän harteille. 


Lapsi elää maailmassa, jossa sijaisäiti on ainoana aikuisena

Sijaisäidin käytös oli vihamielistä ja ahdistavaa. Aikuisten ihmisten ollessa neuvottelussa teinityttömäinen murjotus ei mielestäni kuulu asiaan. Perhehoitolakikin velvoittaa sijaisvanhempaa yhteistyöhön biologisen perheen kanssa. Myös sijaisäidin pukeutuminen oli teinityttömäistä. Hänellä oli jalassa legginssin ja jonkunmoinen nahkatakki. Kilpaileekohan hän pukeutumisessa minun 13-vuotiaan tyttäreni kanssa? 

Sosiaalitoimi ei ollut millään tavalla perehtynyt aiheeseen, jonka johdosta oli neuvottelun kutsunut koolle. Mielestäni sosiaalitoimen olisi kuulunut miettiä ja ehdottaa konkreettisia keinoja yhteistyön aloittamiseksi. Mielestäni tämä asia kuuluu sosiaalitoimen vastuulle ja olisi osoittanut ammattitaitoa sosiaalitoimen taholta. Ainoan konkreettisen ehdotuksen teki minun tukihenkilöni. Sosiaalityöntekijä toi esiin visionsa, mutta ei miettinyt ollenkaan polkua, millä sinne päästään. Sosiaalityöntekijöillä on kuitenkin erityinen velvollisuus yhteistyöhön. 

Verkostokonsultit olivat ammattitaitoisia ja kykenivät tuoman keskusteluun niin minun näkökulmani kuin muidenkin. Verkostokonsulttien toiminnasta minulle jäi hyvä vaikutelma, vaikka neuvottelun tulos olikin laiha, mutta se ei johtunut siitä, että yritystä ei olisi ollut. Ehdottoman hyvä asia. 

Sijoittajayksikön edustajasta ei minulla ole paljoa sanottavaa. Olisin toivonut hänen ottavan vahvemman roolin sijaisäidin tukemisessa ja ohjeistamisessa lainmukaiseen toimintaan. Kuitenkin yhteistyö biologisen perheen kanssa on lapsen etu. 

Suureksi kysymysmerkiksi jäi se, että lapsi ei tapaa kahdenkesken sosiaalityöntekijäänsä. Ja ilmeisesti ei tapaa myöskään edunvalvojaansa kahdenkesken. Hänellä on kuulemma todella vahva epäluottamus aikuisiin. Mistä tämä on tullut? Mitä sijoituksen aikana on tapahtunut, jotta luottamus on mennyt? 

Luulen sijaisäidin kertovan tämän johtuvan kotona tapahtuneista traumaattisista tapahtumista, joita minun käsitykseni mukaan ei ole. Meidän elämämme oli sijoituksen alkaessa kriisissä ja toivoimme apua lastensuojelulta, että saisimme tilanteen normalisoitumaan. Veikö avun saamattomuus luottamuksen? Käykö lapsi terapiassakin sijaisäidin kanssa? Entä lääkärissä? Sanoittaako sijaisäiti kaikki lapsen tunnetilat? Miksi sijaisäiti pelkää sosiaalityöntekijöitä niin paljon, että estää lapsen kahdenkeskisen kanssakäymisen sosiaalityöntekijöiden kanssa? Missä on sosiaalityöntekijöisen ammattitaito ja kyky luoda lapseen luottamuksellinen suhde? Mitä siellä sijaisperheessä tapahtuu suljettujen ovien takana? 

Sosiaalitoimi kuuntelee ainoastaan sijaisäidin selitykset asioille. Sijaisäiti kertoo tekevänsä työtä. Sosiaalityöntekijä ei tunne lasta eikä halua biologisen vanhemman apua hänen tuntemisessaan, vaikka kuitenkin biologinen vanhempi on ollut lapsen elämässä 11 ensimmäistä vuotta ja tietää tämän aikaiset tapahtumat. 

Sijoituksen aikaisista asioista ei voi mitään tietää, koska vanhempi on kokonaan suljettu asioista ulos. Ei muita kuin hajanaisia silloin-tällöin-tietoja, kuinka hyvin lapsella menee. Ja tämäkin on sijaisäidin tuottamaa, ei lapsen, koska lapsen kanssa ei kukaan keskustele. Lapsi elää maailmassa, jossa sijaisäiti on ainoana aikuisena. 

Sijaisäiti lähti vihaisen neuvottelusta. Millä tavoin ja kehen hän purkaa mielipahansa? 

Ja tämä tarina ei ole ainutlaatuinen kyseisessä sijaisperheessä. Nämä asiat ovat toistoa muilta lapsilta, jotka on sijoitettu samaan sijaisperheeseen. 

Miksi sosiaalityöllä ei hälytyskellot soi, että asiat eivät ehkä olekaan niinkuin ne päällepäin näyttävät? 

Miksi äidin huoleen ei reagoida? 

Ei Eerikankaan äidin huoleen reagoitu... 

Äiti

Sosiaalitoimi ilmoitti jälkikäteen, että sisarusten välinen tapaaminen ei onnistu. Ainoa asia mistä neuvottelussa päätettiin, vesitettiin. Case close.


Aiemmin julkaistuja "Perheeni tarinoita":

Kotiäidin päiväkirja: "Mummun pedofiliahysteria satutti." 
Ulkopuolisen näkemys akuutista sijoitustilanteesta: "Uskomatonta viranomaispuuhastelua!"
Helyn tarina: ”Miun lastani ette vie!”
Siljan tarina: Suurperhe viranomaiskiusaamisen kohteena
Helen-äidin tarina: "Lastensuojelu murensi itsetuntoni."
Tarun avoin kirje sijaisäidille
Ei-kenenkään ammattiauttajan tarina: "Joku pahoitti mielensä."
Murhatun Eerikan tarina: "Kertokaa, kenen on vastuu?"
Huostalapsen äiti: "Minua kohdellaan pahemmin kuin rikollista."
Erityislapsiperheen paras terapeutti on oma koira
Koulukiusatun äidin tuska: "Lapseni yritti itsemurhaa."

Muut julkaistut "Perheeni tarinat" löytyvät allekkain täältä.

Lue myös varatuomari Leeni Ikosen blogi Kansanvalistusta lastensuojelun asiakkaalle
sekä esikoiskirjailija Tiina Bergströmin Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa