"Haluatko lähteä sijoituspaikkaan vai jäädä kotiin?"
Näin kysyy päivystävä sosiaalityöntekijärouva teiniltä, jonka poliisikaksikko on tuonut maijalla kotipihaan. He olivat löytäneet teinin nukkumasta ulkosalla, jossa tämä oli juopotellut kaveriporukassa. Promilleja teinillä on edelleen noin 0,5.
"Haluatko lähteä sijoituspaikkaan vai jäädä kotiin?"
Sosiaalityöntekijä jatkaa kysymistä. Teini vastaa uhmakkaasti:
"En!"
Sosiaalityöntekijä kääntyy vanhempien puoleen ja ilmoittaa, että hänen on sijoitettava teini, koska:
"Meidän on pakko viedä poika, kun se ei halua jäädä kotiin!"
Näin kysyy päivystävä sosiaalityöntekijärouva teiniltä, jonka poliisikaksikko on tuonut maijalla kotipihaan. He olivat löytäneet teinin nukkumasta ulkosalla, jossa tämä oli juopotellut kaveriporukassa. Promilleja teinillä on edelleen noin 0,5.
"Haluatko lähteä sijoituspaikkaan vai jäädä kotiin?"
Sosiaalityöntekijä jatkaa kysymistä. Teini vastaa uhmakkaasti:
"En!"
Sosiaalityöntekijä kääntyy vanhempien puoleen ja ilmoittaa, että hänen on sijoitettava teini, koska:
"Meidän on pakko viedä poika, kun se ei halua jäädä kotiin!"
1 § – Kilauta juristille!
Olen tässä perheessä kylässä. Ensimmäistä kertaa elämässäni näen, mitä tarkoittaa kiireellinen sijoitus. Olen kuvitellut tähän asti, että sijoituksia tehdään tilanteissa, joissa lapsi tai nuori on vakavasti vaarassa, esimerkiksi seinähullujen vanhempiensa toimien takia. Silloin, kun muuta vaihtoehtoa ei ole.
Nyt näen tilanteen, jossa teini on suljettu maijan takaluukkuun ennen poliisin paikalle hälyyttämien sosiaalityöntekijöiden tuloa. Siellä teini huutaa ja potkii, kiroilee ja nimittelee poliiseja.
Ja itkee, kun ovet avataan. Hänellä on paha olla.
Sosiaalipäivystys on pian paikalla esittämässä kysymyksiään:
"Haluatko lähteä sijoituspaikkaan vai jäädä kotiin?"
Teini huutaa:
"En! Viekää mut pois täältä!"
Minulla on juristiystävä. Ilmoitan sosiaalipäivystäjille, että soitan hänelle. Poistun vähän kauemmaksi puhumaan. Sillä välin nuorempi sosiaalityöntekijä sanoo vanhempien kuullen: "Kun kerran juristia ollaan jo soittamassa, niin eiköhän mekin aleta toimia!"
Juristiystäväni sattuu vastaamaan. Hän kuuntelee kuvauksen tilanteesta ja antaa sitten ohjeet:
"Lapsi on sijoitettava vain, kun tämä on vakavassa vaarassa tai vaaraksi itselleen."
"Lapsen mielipide on selvitettävä, häntä on kuultava. Jos lapsi on humalassa, hän ei ole oikeustoimikelpoinen."
Juristi ehdottaa, että teinin annettaisiin nukkua humalansa pois. Vasta sen jälkeen hänen mielipidettään kysyttäisiin. Ehdotan tätä sosiaalityöntekijöille. Poliisi on samaa mieltä: hänen mielestään teinin voisi viedä putkaan selviämään. Poliisi soittaa puhelun ja kertoo sitten, ettei alaikäistä oteta putkaan.
Sosiaalityöntekijärouva jatkaa tivaamista:
"Vastustatko sinä sitä, että lähdet mukaamme?"
Teini toistaa, ettei todellakaan vastusta.
Vanhemmilta sosiaalityöntekijä kysyy:
"Vastustatteko te kiireellistä sijoitusta?"
Puutun tilanteeseen. Pyydän sosiaalityöntekijää selvittämään nuorelle, mitä tarkoittaa "lähdet mukaamme" ja "kiireellinen sijoitus". Sosiaalityöntekijä selittää, että kyseessä olisi "lyhyt rauhoittumisjakso, muutaman päivän mittainen pysähtyminen".
Alan väittää vastaan. Kerron kuulleeni, että kiireellinen sijoitus muuttuu hyvin herkästi huostaanotoksi. Päivystäjä ei voi taata sitä, että teini pääsisi kotiin kahden päivän päästä. Jos nuoren taustalla on jo lastensuojeluilmoituksia tai muuta huolta, voidaan huostaanottoperusteet koota helposti. Ja kyllä ne kootaankin: hyvässä uskossa ja hyväntahtoisesti kuvitellen, että vasta sijaishuollossa teini eheytyisi koulukelpoiseksi. Joku virkamies (muu kuin sosiaalipäivystäjäkaksikko) arvioisi, että on nuoren etu tulla erotetuksi vanhemmistaan jonnekin muualle.
Huomaan, miten sosiaalityöntekijöitä ärsyttää se, että puutun tilanteeseen ulkopuolisena, jolle asiat eivät kuulu mitenkään. Olenhan vain vieras, joka nyt vain sattuu välittämään kyseisestä teinistä. Ja jotenkin myös tuntemaan nuoren, toisin kuin ventovieraat sosiaalipäivystäjät. Virkamiesnäkökulmasta katsoen olen ilmeisen yhdentekevä kansalainen kommentoimaan saati ohjeistamaan.
2 § – Miten teini rauhoitetaan? Pleikkaa ei tarvita, vain tupakka, ja raudat pois.
Vanhemmat ovat jo kertoneet päivystävälle, että ovat koettaneet saada teiniään aisoihin. Murrosiän rajanylityksiä kuten kotoa kylille lähtemistä ja siellä notkumista yli sallittujen kotiintuloaikarajojen on ollut useita. Vanhemmat ovat tehneet kaikkensa ja toivoisivat kasvatustehtäväänsä tukea.
Kun seuraan tilannetta ulkopuolisena, en toden totta näe alan ammattilaisten toimintaa perhettä tukevana. He kyselevät lapselta, mitä tämä haluaa, sen sijaan, että tukisivat vanhempien auktoriteettiä lapseensa. He ovat viemässä lapsen pois, koska tämä haluaa paeta asioiden selvittelyä, sen sijaan, että he panisivat teinin kohtaamaan vaikeat asiat vanhempiensa kanssa. Aivan kuin alaikäisellä olisi nykyään oma tahto itsenäisesti päättää, totteleeko hän vanhempiaan vai ei, jääkö kotiin vai ei. Toisin sanoen sosiaalit ulkoistavat lapsen ongelmat luonnollisesta ympäristöstä (kodista) jonnekin toisaalle (sijaispaikkaan), ammattilaisille, jotka eivät edes tunne lasta ja tämän perhetilannetta. Näin vanhemmilta on valtion toimesta riistetty auktoriteetti ja luontainen, vaistonvarainen taito pitää rotia kakaroilleen.
Isän ja äidin mielestä koko prosessi etenee nyt liian nopeasti. He pyytävät, että tilanne rauhoitettaisiin. Heidän mukaansa ensin on rauhoitettava lapsi, vasta sitten on aika keskustella järkevästi. Mutta miten uhmakas, poliisin vasempaan käteen kiinniraudoitettu teini saadaan rauhoittumaan?
Silitelläänkö päähän ja rupatellaan tätien kanssa?
Ei!
Annetaanko hänelle tupakka, jota hän pyytää?
Annetaan.
Poliisi sanoo katsovansa tätä lainrikkomista "läpi sormiensa".
Teini saa kessunsa. Poliisi suostuu lopulta (päivystävää sosiaalityöntekijää konsultoituaan) ja isän lukuisten pyyntöjen jälkeen avaamaan raudat, jotka ovat provosoineet nuorta:
"Sillä ehdolla, ettet tänään soita 112, jos tuo taas karkaa", sanoo poliisi isälle.
Äiti ja isä koettavat puhua lapselleen järkeä. Minä kysyn väliin, että haluatko sinä todella lähteä jonnekin koulukotiin. Sosiaalityöntekijä hymähtää, "ettei tässä mihinkään koulukotiin olla menossa vaan päivystävään sijaisperheeseen":
"Kyllä siellä on pleikkakin."
Niin hän sanoo nuorelle: sijaisperheessä on...
...kyllä vain: pleikka.
Ja sijaisperheessä ollaan vain rauhoittumassa tilapäisesti, muutaman päivän ajan.
"Se voidaan tehdä avohuollon sijoituksenakin," sosiaalityöntekijä lisää.
Kiireellinen sijoitus on siten "lieventynyt" avohuollon tukitoimen sijoitukseksi.
3 § – Leikitäänkö rokea ja pokea? Valtio maksaa!
Vanhempien rauhoitellessa lastaan ja selvittäessä tälle, mitä tarkoittaa kiireellinen sijoitus, haastelen nuoren konstaapelin kanssa. Kysyn, eikö poliisilla todellakaan ole parempaa tekemistä kuin viettää kuudesosa työpäivästään kiukuttelevan teinin kanssa. Poliisin mukaan tämä tapaus on poikkeuksellisen hankala. Yleensä tilanteet nuorten kanssa ovat kuulemma helpompia.
Suuri kysymysmerkki nousee puhekuplaksi pääni päälle. Oirehtivia nuoria elämässäni paljon nähneenä suunnittelen vaihtavani alaa, jos polisiintyö on näinkin leppoisaa.
Samalla muistelen keskustelua, jonka olen käynyt vanhempien kanssa. Heidän mukaansa nuorilla on meneillään kilpailu siitä, kuka pääsee lastenkotiin. Nuoret siis haluavat "oirehtivien" kavereittensa seuraan tiettyihin laitoksiin, koska se on cool !
Myös hatkaaminen eli laitoksista karkailu on yleistä. Poliisihallinnon tilastojen mukaan vuonna 2011 tehtiin virka-apupyyntö 3 907 lapsesta. Näin lapsesta on tullut poliisin asiakas: sijoitettujen tai mahdollisten lastensuojelutoimenpiteiden kohteeksi joutuneiden lasten ja nuorten kohtaamisesta on tullut poliisille rutiinitoimi.
Hatkalle lähdetään monista syistä: esimerkiksi kavereiden kaipuun, koti-ikävän, päihteidenjanon, psyykkisten syiden tai sijaishuollossa tapahtuneiden kaltoinkohteluiden takia. Hatkata voi myös huvikseen, jolloin puhutaan muoti-ilmiöstä. Hatkaaminen kuulemma tuo kaivattua jännitystä nuorten elämään. Nuorille poliisi edustaa kuria ja järjestystä, mitä on kiva uhmata. Hatkalla ollessaan nuoret juoksevat poliisia pakoon ja piileskelevät milloin kenenkäkin nurkissa.
Valtio maksaa vuosittain miljoonia tästä modernista roke-poke-leikistä.
4 § – Pyydä anteeksi, kättä päälle!
Tupakan ja rautojen irrottamisen jälkeen tunnelma seestyy siinä määrin, että poliisikaksikko ajaa muihin tehtäviin. Sanon nuorelle:
"Haluatko sä oikeesti lähtee pois? Olis ihan perseestä, jos lähtisit kesken meidän vierailun."
Sitten kysyn nuorelta kysymyksen, jonka olisin toivonut paikalla olleiden ammattilaisten itsensä sanoittavan asiaan kuuluvalla tavalla:
"Sä varmaan haluisit nyt kuulla, ootsä tervetullu takas kotiin?"
Vanhemmat vastaavat, että heidän lapsensa on tietenkin tervetullut, ja että tapahtumista keskustellaan sovussa heti, kun nuori on levännyt.
Sosiaalityöntekijä toistaa kysymyksensä:
"Vastustatko sinä sitä, että lähdet mukaamme?"
Nuori vastaa:
"Emmä lähe mihkään perhettä leikkimään."
Isä pyytää lapsensa sivummalle, laskee kätensä lapsensa hartioille. He puhuvat jotakin:
"Yksi ehto mulla on sille, että jäät kotio..."
Näen isän liikuttuvan. Kyynelet nousevat isän silmiin. Sitten isä pyytää sosiaalipäivystäjät luokseen.
"Anteeksi", lapsi sanoo.
Sosiaalityöntekijä kiittää lasta anteeksipyynnöstä ja lupaa antaa anteeksi. Hän sanoo kirjaavansa asiakirjoihin erikseen, miten fiksusti tilanne päättyi. Lisäksi hän lupaa välittää anteeksipyynnön myös poliiseille.
Sitten tulee ilta, ja yö. Me aikuiset heräämme uniltamme. Keittiöstä kuuluu askeleita. Selviää, että teini on päästänyt kaksi nälkäistä ja väsynyttä karkulaista yökylään: vanhempi teini on hatkannut lastensuojelulaitoksesta ja nuorempi kotoaan.
Me saarnaamme teineille, että nyt he ovat menossa vikasuuntaan elämässään. Jos soittaisimme poliisit, se olisi menoa molemmille karkulaisille, samantien, kohti kiireellistä sijoitusta. Päätämme kuitenkin ruokkia ja majoittaa nuoret. Aamulla he lähtisivät: toinen ilmoittautuisi laitoksen työntekijöille ja toinen vanhemmilleen.
Seuraavana päivänä saamme kuulla ihmeellisestä yhteensattumasta. Arvaatko sinä, kuka on nuoremman karkulaisen mummu?
Se sosiaalityöntekijärouva, joka edellispäivänä yritti sijoittaa kiireellisesti lapsenlapsensa kaverin.
Olen tässä perheessä kylässä. Ensimmäistä kertaa elämässäni näen, mitä tarkoittaa kiireellinen sijoitus. Olen kuvitellut tähän asti, että sijoituksia tehdään tilanteissa, joissa lapsi tai nuori on vakavasti vaarassa, esimerkiksi seinähullujen vanhempiensa toimien takia. Silloin, kun muuta vaihtoehtoa ei ole.
Nyt näen tilanteen, jossa teini on suljettu maijan takaluukkuun ennen poliisin paikalle hälyyttämien sosiaalityöntekijöiden tuloa. Siellä teini huutaa ja potkii, kiroilee ja nimittelee poliiseja.
Ja itkee, kun ovet avataan. Hänellä on paha olla.
Sosiaalipäivystys on pian paikalla esittämässä kysymyksiään:
"Haluatko lähteä sijoituspaikkaan vai jäädä kotiin?"
Teini huutaa:
"En! Viekää mut pois täältä!"
Minulla on juristiystävä. Ilmoitan sosiaalipäivystäjille, että soitan hänelle. Poistun vähän kauemmaksi puhumaan. Sillä välin nuorempi sosiaalityöntekijä sanoo vanhempien kuullen: "Kun kerran juristia ollaan jo soittamassa, niin eiköhän mekin aleta toimia!"
Juristiystäväni sattuu vastaamaan. Hän kuuntelee kuvauksen tilanteesta ja antaa sitten ohjeet:
"Lapsi on sijoitettava vain, kun tämä on vakavassa vaarassa tai vaaraksi itselleen."
"Lapsen mielipide on selvitettävä, häntä on kuultava. Jos lapsi on humalassa, hän ei ole oikeustoimikelpoinen."
Juristi ehdottaa, että teinin annettaisiin nukkua humalansa pois. Vasta sen jälkeen hänen mielipidettään kysyttäisiin. Ehdotan tätä sosiaalityöntekijöille. Poliisi on samaa mieltä: hänen mielestään teinin voisi viedä putkaan selviämään. Poliisi soittaa puhelun ja kertoo sitten, ettei alaikäistä oteta putkaan.
Sosiaalityöntekijärouva jatkaa tivaamista:
"Vastustatko sinä sitä, että lähdet mukaamme?"
Teini toistaa, ettei todellakaan vastusta.
Vanhemmilta sosiaalityöntekijä kysyy:
"Vastustatteko te kiireellistä sijoitusta?"
Puutun tilanteeseen. Pyydän sosiaalityöntekijää selvittämään nuorelle, mitä tarkoittaa "lähdet mukaamme" ja "kiireellinen sijoitus". Sosiaalityöntekijä selittää, että kyseessä olisi "lyhyt rauhoittumisjakso, muutaman päivän mittainen pysähtyminen".
Alan väittää vastaan. Kerron kuulleeni, että kiireellinen sijoitus muuttuu hyvin herkästi huostaanotoksi. Päivystäjä ei voi taata sitä, että teini pääsisi kotiin kahden päivän päästä. Jos nuoren taustalla on jo lastensuojeluilmoituksia tai muuta huolta, voidaan huostaanottoperusteet koota helposti. Ja kyllä ne kootaankin: hyvässä uskossa ja hyväntahtoisesti kuvitellen, että vasta sijaishuollossa teini eheytyisi koulukelpoiseksi. Joku virkamies (muu kuin sosiaalipäivystäjäkaksikko) arvioisi, että on nuoren etu tulla erotetuksi vanhemmistaan jonnekin muualle.
Huomaan, miten sosiaalityöntekijöitä ärsyttää se, että puutun tilanteeseen ulkopuolisena, jolle asiat eivät kuulu mitenkään. Olenhan vain vieras, joka nyt vain sattuu välittämään kyseisestä teinistä. Ja jotenkin myös tuntemaan nuoren, toisin kuin ventovieraat sosiaalipäivystäjät. Virkamiesnäkökulmasta katsoen olen ilmeisen yhdentekevä kansalainen kommentoimaan saati ohjeistamaan.
2 § – Miten teini rauhoitetaan? Pleikkaa ei tarvita, vain tupakka, ja raudat pois.
Vanhemmat ovat jo kertoneet päivystävälle, että ovat koettaneet saada teiniään aisoihin. Murrosiän rajanylityksiä kuten kotoa kylille lähtemistä ja siellä notkumista yli sallittujen kotiintuloaikarajojen on ollut useita. Vanhemmat ovat tehneet kaikkensa ja toivoisivat kasvatustehtäväänsä tukea.
Kun seuraan tilannetta ulkopuolisena, en toden totta näe alan ammattilaisten toimintaa perhettä tukevana. He kyselevät lapselta, mitä tämä haluaa, sen sijaan, että tukisivat vanhempien auktoriteettiä lapseensa. He ovat viemässä lapsen pois, koska tämä haluaa paeta asioiden selvittelyä, sen sijaan, että he panisivat teinin kohtaamaan vaikeat asiat vanhempiensa kanssa. Aivan kuin alaikäisellä olisi nykyään oma tahto itsenäisesti päättää, totteleeko hän vanhempiaan vai ei, jääkö kotiin vai ei. Toisin sanoen sosiaalit ulkoistavat lapsen ongelmat luonnollisesta ympäristöstä (kodista) jonnekin toisaalle (sijaispaikkaan), ammattilaisille, jotka eivät edes tunne lasta ja tämän perhetilannetta. Näin vanhemmilta on valtion toimesta riistetty auktoriteetti ja luontainen, vaistonvarainen taito pitää rotia kakaroilleen.
Isän ja äidin mielestä koko prosessi etenee nyt liian nopeasti. He pyytävät, että tilanne rauhoitettaisiin. Heidän mukaansa ensin on rauhoitettava lapsi, vasta sitten on aika keskustella järkevästi. Mutta miten uhmakas, poliisin vasempaan käteen kiinniraudoitettu teini saadaan rauhoittumaan?
Silitelläänkö päähän ja rupatellaan tätien kanssa?
Ei!
Annetaanko hänelle tupakka, jota hän pyytää?
Annetaan.
Poliisi sanoo katsovansa tätä lainrikkomista "läpi sormiensa".
Teini saa kessunsa. Poliisi suostuu lopulta (päivystävää sosiaalityöntekijää konsultoituaan) ja isän lukuisten pyyntöjen jälkeen avaamaan raudat, jotka ovat provosoineet nuorta:
"Sillä ehdolla, ettet tänään soita 112, jos tuo taas karkaa", sanoo poliisi isälle.
Äiti ja isä koettavat puhua lapselleen järkeä. Minä kysyn väliin, että haluatko sinä todella lähteä jonnekin koulukotiin. Sosiaalityöntekijä hymähtää, "ettei tässä mihinkään koulukotiin olla menossa vaan päivystävään sijaisperheeseen":
"Kyllä siellä on pleikkakin."
Niin hän sanoo nuorelle: sijaisperheessä on...
...kyllä vain: pleikka.
Ja sijaisperheessä ollaan vain rauhoittumassa tilapäisesti, muutaman päivän ajan.
"Se voidaan tehdä avohuollon sijoituksenakin," sosiaalityöntekijä lisää.
Kiireellinen sijoitus on siten "lieventynyt" avohuollon tukitoimen sijoitukseksi.
3 § – Leikitäänkö rokea ja pokea? Valtio maksaa!
Vanhempien rauhoitellessa lastaan ja selvittäessä tälle, mitä tarkoittaa kiireellinen sijoitus, haastelen nuoren konstaapelin kanssa. Kysyn, eikö poliisilla todellakaan ole parempaa tekemistä kuin viettää kuudesosa työpäivästään kiukuttelevan teinin kanssa. Poliisin mukaan tämä tapaus on poikkeuksellisen hankala. Yleensä tilanteet nuorten kanssa ovat kuulemma helpompia.
Suuri kysymysmerkki nousee puhekuplaksi pääni päälle. Oirehtivia nuoria elämässäni paljon nähneenä suunnittelen vaihtavani alaa, jos polisiintyö on näinkin leppoisaa.
Samalla muistelen keskustelua, jonka olen käynyt vanhempien kanssa. Heidän mukaansa nuorilla on meneillään kilpailu siitä, kuka pääsee lastenkotiin. Nuoret siis haluavat "oirehtivien" kavereittensa seuraan tiettyihin laitoksiin, koska se on cool !
Myös hatkaaminen eli laitoksista karkailu on yleistä. Poliisihallinnon tilastojen mukaan vuonna 2011 tehtiin virka-apupyyntö 3 907 lapsesta. Näin lapsesta on tullut poliisin asiakas: sijoitettujen tai mahdollisten lastensuojelutoimenpiteiden kohteeksi joutuneiden lasten ja nuorten kohtaamisesta on tullut poliisille rutiinitoimi.
Hatkalle lähdetään monista syistä: esimerkiksi kavereiden kaipuun, koti-ikävän, päihteidenjanon, psyykkisten syiden tai sijaishuollossa tapahtuneiden kaltoinkohteluiden takia. Hatkata voi myös huvikseen, jolloin puhutaan muoti-ilmiöstä. Hatkaaminen kuulemma tuo kaivattua jännitystä nuorten elämään. Nuorille poliisi edustaa kuria ja järjestystä, mitä on kiva uhmata. Hatkalla ollessaan nuoret juoksevat poliisia pakoon ja piileskelevät milloin kenenkäkin nurkissa.
Valtio maksaa vuosittain miljoonia tästä modernista roke-poke-leikistä.
4 § – Pyydä anteeksi, kättä päälle!
Tupakan ja rautojen irrottamisen jälkeen tunnelma seestyy siinä määrin, että poliisikaksikko ajaa muihin tehtäviin. Sanon nuorelle:
"Haluatko sä oikeesti lähtee pois? Olis ihan perseestä, jos lähtisit kesken meidän vierailun."
Sitten kysyn nuorelta kysymyksen, jonka olisin toivonut paikalla olleiden ammattilaisten itsensä sanoittavan asiaan kuuluvalla tavalla:
"Sä varmaan haluisit nyt kuulla, ootsä tervetullu takas kotiin?"
Vanhemmat vastaavat, että heidän lapsensa on tietenkin tervetullut, ja että tapahtumista keskustellaan sovussa heti, kun nuori on levännyt.
Sosiaalityöntekijä toistaa kysymyksensä:
"Vastustatko sinä sitä, että lähdet mukaamme?"
Nuori vastaa:
"Emmä lähe mihkään perhettä leikkimään."
Isä pyytää lapsensa sivummalle, laskee kätensä lapsensa hartioille. He puhuvat jotakin:
"Yksi ehto mulla on sille, että jäät kotio..."
Näen isän liikuttuvan. Kyynelet nousevat isän silmiin. Sitten isä pyytää sosiaalipäivystäjät luokseen.
"Anteeksi", lapsi sanoo.
Sosiaalityöntekijä kiittää lasta anteeksipyynnöstä ja lupaa antaa anteeksi. Hän sanoo kirjaavansa asiakirjoihin erikseen, miten fiksusti tilanne päättyi. Lisäksi hän lupaa välittää anteeksipyynnön myös poliiseille.
Sitten tulee ilta, ja yö. Me aikuiset heräämme uniltamme. Keittiöstä kuuluu askeleita. Selviää, että teini on päästänyt kaksi nälkäistä ja väsynyttä karkulaista yökylään: vanhempi teini on hatkannut lastensuojelulaitoksesta ja nuorempi kotoaan.
Me saarnaamme teineille, että nyt he ovat menossa vikasuuntaan elämässään. Jos soittaisimme poliisit, se olisi menoa molemmille karkulaisille, samantien, kohti kiireellistä sijoitusta. Päätämme kuitenkin ruokkia ja majoittaa nuoret. Aamulla he lähtisivät: toinen ilmoittautuisi laitoksen työntekijöille ja toinen vanhemmilleen.
Seuraavana päivänä saamme kuulla ihmeellisestä yhteensattumasta. Arvaatko sinä, kuka on nuoremman karkulaisen mummu?
Se sosiaalityöntekijärouva, joka edellispäivänä yritti sijoittaa kiireellisesti lapsenlapsensa kaverin.
Aiemmin kesällä julkaistut "Perheeni tarinat":
Helyn tarina: ”Miun lastani ette vie!”
Siljan tarina: Suurperhe viranomaiskiusaamisen kohteena
Helen-äidin tarina: "Lastensuojelu murensi itsetuntoni."
Tarun avoin kirje sijaisäidille
Ei-kenenkään ammattiauttajan tarina: "Joku pahoitti mielensä."
Murhatun Eerikan tarina: "Kertokaa, kenen on vastuu?"
Huostalapsen äiti: "Minua kohdellaan pahemmin kuin rikollista."
Erityislapsiperheen paras terapeutti on oma koira
Koulukiusatun äidin tuska: "Lapseni yritti itsemurhaa."
Muut julkaistut "Perheeni tarinat" löytyvät allekkain täältä.
Lue myös varatuomari Leeni Ikosen blogi Kansanvalistusta lastensuojelun asiakkaalle
sekä esikoiskirjailija Tiina Bergströmin Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa
RSS Feed
