Teini-ikäinen, erinomaisesti koulussa pärjäävä lapsi on ahdistunut. Kuluu kuukausia eivätkä ajoittaiset ahdistuskohtaukset ota laantuakseen.

Koulu kuitenkin sujuu vielä erittäin hyvin eikä ahdistus rajoita nuoren elämää niin paljon, että hän esimerkiksi lopettaisi harrastukset tai vetäytyisi sosiaalisesta elämästä. Luokanvalvoja on kuitenkin huolissaan ahdistuksen aiheuttamista sairauspoissaoloista. Hän tietää, etteivät koenumerot ole laskeneet lainkaan, sillä lukuaineiden keskiarvo on yhä 9,8. Huoli on herännyt siitä, että sairauspoissaolot vaikuttavat tuntiaktiivisuuteen, mikä taas voi heijastua jollakin tavalla kevään numeroihin.

Äiti ja isä koettavat auttaa lastaan ahdistuksen käsittelyssä. Myös isovanhemmat ovat olkapäinä muiden sukulaisten ohella. He kaikki uskovat, että ahdistus ja vieraudentunteet ovat toki ikäviä, mutta ne kuuluvat keskeisenä osana tiedostavien nuorten aikuistumisen kasvukipuihin.

Ja jos keskiarvo vähän laskee, laskekoon, siihen on varaa, sillä täydellisyyteen ei tarvitse pyrkiä, ajattelevat vanhemmat.

Lopulta nuori ohjataan omasta ja vanhempien toiveesta koulukuraattorin kautta koulupsykologille. Ensimmäisessä tapaamisessa psykologi esittää näkemyksensä siitä, että nuori tarvitsisi kenties psykiatrin konsultaatiota mahdollisen lääkityksen suhteen.

Äiti, isä ja nuori ovat sitä mieltä, että ennen lääkitystä lapsen olisi saatava keskusteluapua. He uskovat, että puhuminen luotettavan aikuisen kanssa veisi lapsen tilannetta eteenpäin. Lääkitys tulisi heidän mielestään kyseeseen vasta, jos terapia ei auta.

Psykologi kehuu perheenjäsenten vuorovaikutusta ja tekee lähetteen Tampereen Tipotien nuorisopsykiatrian poliklinikalle, jossa moniammatillinen työtiimi ottaisi nuoren vastaan. Psykologi kertoo nuoren pääsevän konsultaatioon kiireellisyysluokituksen perusteella kuukauden sisällä. Vanhemmat toivovat psykiatrin arvioivan hoidon tarpeen ja laativan lapselleen lausunnon terapiaa varten.

Nuori odottaa kutsua kuin kuuta nousevaa. Hän käy odottaessaan kolmesti koulupsykologin vastaanotolla. Hän ei koe keskustelujen auttavan. Paniikkihäiriön oireiden käsittelystä ei puhuta. Usein puhe kääntyy ”mahdolliseen lääkitykseen”.

Lopulta aikaa menee yli kaksi kuukautta. Sitten tulee kutsu, mutta ei psykiatrille vaan Tipotien poliklinikan sosiaalityöntekijän vastaanotolle. Hän kartoittaisi nuoren tilannetta ennen psykiatria.

Vastaanotto alkaa siten, että sosiaalityöntekijä kartoittaa paniikkihäiriön periytyvyyttä, sitä, onko suvussa ollut paniikkihäiriötä. Äiti ei ollut tiennyt, että paniikkihäiriö olisi biologinen sairaus tai geneettinen ominaisuus.

Vanhemmat kertovat sosiaalityöntekijälle, etteivät he halua alaikäiselle lapselleen keskushermostoon vaikuttavia aineita ensisijaisena vaihtoehtona. He kyselevät terapian saamisesta, jotta nuoren hyvä koulumenestys ei kärsisi kovasti.

Äiti koettaa kysyä, millaista terapia on. Sosiaalityöntekijä ei anna kysymykseen konkreettisia vastauksia. Äiti ehdottaa, josko hän sittenkin hankkisi nopeaa apua yksityiseltä puolelta omaan piikkiinsä. Sosiaalityöntekijä vakuuttaa, että he osaavat kyllä hoitaa paniikkihäiriön oireita: psykiatrin arviointiaika järjestyisi kuukauden päästä ja keskusteluapua viimeistään kolmen kuukauden kuluttua.

Kymmenen minuutin jälkeen sosiaalityöntekijä käskee vanhempia poistumaan. Kysymättä hän ilmoittaa, ettei nuori saa tulla psykiatrille vanhempien kanssa vaan yksin.

Puolen tunnin päästä huoneesta tulee ulos pettynyt nuori. Hän on odottanut kuulluksi tulemisen kokemusta kuukausia, mutta nyt hän onkin joutunut täyttämään masennustestejä ja vastaamaan epämukaviin kysymyksiin, kuten: ”Onko sun äitis kovinkin lääkevastainen?”

Nuori kertoo sosiaalityöntekijän laskeneen masennustestin pisteet ja ilmoittaneen, että tämän perusteella tytöllä näyttäisi olevan keskivaikea masennus: ”Lääkäri varmaan haluaisi keskustella sun kanssa Ketipinorista, kun tota uniongelmaakin on. Jos sä saisit ne lääkkeet, sun ei tarvis odottaa puolta vuotta terapiaan.”

Nuori palaa kotiin. Hän soittaa äidille töihin: ”Jotenkin tuntuu et ne haluis vaik väkisin mulle ne lääkkeet, mut ilmeisesti ne kokee, et sä oot siinä esteenä. Kyl mä tiedän, että ne on siellä tyrkyttäny Ketipinoria kaikille mun kavereillekin.”

Äiti googlettaa Ketipinorin.

Ja järkyttyy.

Hän miettii, onko nykyään maan tapa, että lääkintäalasta tietämättömät ei-lääkärit lobbaavat ahdistuneille alaikäisille vahvoja antipsykootteja kuin nallekarkkeja ilman kunnollisia tutkimuksia ja seurantaa. Siis lääkkeitä, joilla on tavattu hoitaa vakavia psyykensairauksia kuten skitsofreniaa ja maanis-depressiivisyyttä.

Mitä jos nuori menisi terveydenhoitajalle huimauksen takia, ja terveydenhoitaja vastaisi: ”Haluatsä kokeilla insuliinia? Vai onko äitis kovinkin insuliinivastainen?”

Äiti pohtii, miksi lahjakkaita nuoria ylilääkitään ja siten pahimmillaan syrjäytetään yhteiskunnasta. Entä onko perheen auttaminen nykyään sitä, että tyrkätään lapsestaan välittävät vanhemmat sivuun hoitoprosessista. Äiti kysyy: ”Ne ihmiset, jotka ovat tunteneet lapsen toukan kokoisesta, eivät ilmeisesti tiedä mitään lapsensa asioista. He vain estävät asiantuntijatiimejä, jotka ilman vanhempien kuulemista osaavat tehdä oikeat ratkaisut lapsen kohdalla puolen tunnin haastattelun jälkeen.”

Pian nuori soittaa äidille uudestaan. Hän on fiksuna nuorena jo lakikirjansa lukenut: ”Äiti. Ketipinorin käyttöohjeessa lukee, että sitä ei saa antaa lapsille eikä alle 18-vuotialle nuorille. Kyl mä tiedän, ettei ne voi mua pakottaa sitä syömään, kun mulla ei ole psykoottisuutta.”

Tässä kohtaa juttua on annettava puheenvuoro vastapuolelle. Kuukauden päästä sosiaalityöntekijän vastaanotosta äiti ja lapsi nimittäin pääsevät Tipotien psykiatrin vastaanotolle. Käytävässä on hiljaista. Vain yhdestä huoneesta kuuluu kahvitauolla olevien ammattilaisten puheensorinaa.

Äiti pyytää kutsua psykiatrin paikalle. Selviää, että he ovat tulleet tunnin myöhässä. Lapsi on kirjoittanut sosiaalityöntekijältä saamansa ajan väärin muistikirjaansa.

Äiti pahoittelee myöhästymistä. Psykiatri ilmoittaa, ettei hän voi ottaa potilasta vastaan myöhässä kesken palaverin. Seuraava aika voisi siirtyä jopa kesän yli, noin kolmen kuukauden päähän. Uusia aikoja on kuulemma vaikea saada, sillä hoitojono on pitkä.

Äiti ilmoittaa, että lapsi on odottanut psykiatrin aikaa kuin kuuta nousevaa. Lain mukaan nuoren on päästävä ”kolmessa viikossa hoidon tarpeen arviointiin ja tarpeen mukaista hoitoa hänen on saatava kolmen kuukauden kuluessa”.

Psykiatri alkaa kerrata lapsen paniikkihäiriön oireita odotusaulassa. Hän vihjaisee, että tautiin olisi mahdollista saada lääkitys. Äiti ilmoittaa, että ei suostu lääkitykseen ilman tutkimuksia:

”Tuskin teillä on lääkeseurantaa, jos järjestelmä on kerran niin ruuhkautunut?”

Psykiatri vakuuttaa, että kyllä he kontrolloivat lapsen lääkkeidenkäyttöä, mutta tekee selväksi, että viimekädessä lapsen lääkitseminen on vanhempien vastuulla:

”Vanhemmathan niitä ensisijaisia 24h-valvojia ovat.”

Äiti vastaa, ettei hänellä ole lääketieteen koulutusta arvioidakseen Ketipinorin mahdollisia sivuvaikutuksia. Hän viittaa kyseisestä antipsykootista puhuneeseen sosiaalityöntekijään. Psykiatrin mukaan ei ole asianmukaista, mikäli lääkkeestä on puhuttu nimeltä. Hän ei kuitenkaan ota asiaan enempää kantaa, koska ei itse ollut paikalla kuulemassa. Vieressään olevalta nuorelta hän ei kysy asiasta, mutta lupaa keskustella sosiaalityöntekijän kanssa.

Äiti kysyy, mistä psykiatri tietää lapsella olevan paniikkihäiriön:

”Nuoren papereistako, sosiaalityöntekijän kirjaamana?”

Äiti huomauttaa, ettei sosiaalityöntekijä voi vastata hoidon tarpeen arvioinnista, koska kyseessä voi vallan hyvin olla jokin muukin sairaus tai häiriö:

”Siksi lapseni on tulossa sinun vastaanotollesi, että hänen tilansa tutkittaisiin huolellisesti.”

Psykiatrilla on kiire moniammatilliseen palaveriin. Kotiin saavuttuaan äiti soittaa yksityiselle terapeutille. Nuorelle järjestyy ensimmäinen vastaanottoaika. Se on kallista, mutta äiti päättää tehdä enemmän töitä maksaakseen palkkiot.

Terapeutti kysyy: ”Entä miten sinä äitinä olet jaksanut, kun oma lapsesi oireilee?”

Hän on ensimmäinen auttaja, joka kysyy näin.

Sitten lapsi tapaa terapeutin kerran, toisen, kolmannen. Lopulta lapsi saa kertoa ilman pelkoa lastensuojeluilmoituksesta jollekulle luotettavalle aikuiselle asioita, jotka ovat hänen mieltään painaneet.

Kuukauden päästä ahdistusoireet ovat helpottuneet merkittävästi.


JK: Lokakuun liike haluaa antaa Tipotien nuorisopsykiatrian poliklinikalle mahdollisuuden vastata tähän kirjoitukseen. Kirjoituksen voi lähettää osoitteeseen: info at lokakuunliike.com.


Lue myös Aamulehden juttu aiheesta:

Murphyn vai Suomen laki?
– Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen.

NOSTO: Oikeusturva on olemassa, mutta käytännössä olematon: jos asioita haluaa riitauttaa oikeusteitse, siinä menee aikaa ja rahaa.  Lastensuojeluasioissa puuttuu kokonainen valvontavirasto, joka ottaisi hoitaakseen laitosten ja alan työntekijöiden valvonnan, valitukset, korjaukset ja sanktiot.

Maria-tyttö (nimi muutettu) sijoitettiin lahtelaiseen lastenkoti Stoppariin heinäkuussa 2013.

Päihdekatkaisuun keskittyvä laitos oli täysin väärä sijoituspaikka kotoaan karkailevalle, ja sen vuoksi sijoitetulle lähes 17-vuotiaalle nuorelle. Sijoitus paikan valinta oli yksittäisen sosiaalityöntekijän vastuulla, ilman asianmukaisia perusteluja.

Viime syksynä mediassa tuotiin esille, kuinka Stopparissa on käytäntönä kyseenalainen alastontarkastus laitokseen tuleville nuorille. Uutisointi lähti liikkeelle Marian isän tekemästä kantelusta oikeusasiamiehelle. Isän tekemiä kanteluita oli useita muitakin, samalta ajanjaksolta.

Maria riisutettiin vain Stoppariin tullessaan, mutta kertoo, että hänen kaveriaan tarkastettiin jokaisen laitoksen ulkopuolella käymisen jälkeen.

Lahtelainen lastenkoti puolusti sijoitusnuorten riisuttamiskäytäntöään julkisesti. Yksikköjohtaja Markku Kautiainen kommentoi Ylelle, että jokaisen uuden asiakkaan on riisuuduttava alasti turvallisuussyistä.

Kuukauden mittaisessa arvioinnissa ei saatu näyttöä päihteidenkäytöstä, jolloin Maria siirrettiin paimiolaiseen erityislastenkotiin.

Palveluntuottajan kotisivulla kerrotaan, että kyseessä on tehostettua hoitoa tarjoava yksikkö. Hoidon perusrunkona on itsekehitetty hoitomalli, johon on lisätty useita hoidollisesti tehokkaita uusia toimintamalleja. Että kasvatuksen runko perustuu kognitiivis-uusbehavioristiseen ajatteluun; kaikki toiminta on rakennettu tukemaan positiivisen kasvukehän syntyä. Lastenkodissa on käytössä mm. oma valuutta, jota nuorten on mahdollista ansaita tekemällä oikein niitä asioita, joita kyseisen nuoren kohdalla on päätetty tukea. Tällä valuutalla voi sitten hankkia omasta kaupasta niitä esineitä, asioita ja tapahtumia, jotka eniten motivoi.

Kuulostaa äärimmäisen hienolta, eikö totta?

Mutta kasvukehä tunnetaan käsitteenä vain talousasioissa. Toisekseen; tämä esittely saa aivan toisenlaisen ulottuvuuden, kun hoitomallia avataan vähän.

Kun nuori tulee laitokseen, hänelle annetaan patja, peitto ja tyyny tyhjään huoneeseen, josta puuttuu ovi. Käyttäytymällä oikein nuori voi ansaita itselleen yksityisyyden suojaksi oven, tai huonekaluja. Vastaavasti etuisuuksia voi menettää: tasoja on viisi. Ykköstasolla oleva nuori ei saa katsoa televisiota, eikä oleskella yhteisissä tiloissa.

Maria kertoo olleensa jopa viikon huoneessaan, käyden vain wc:ssä ja suihkussa. Ruoka tuotiin huoneeseen pahvilautasella, ja ruokakaan ei ollut samaa kuin toisilla.

Oikeusasiamiehelle on jätetty tutkintapyyntö tämän "hoitomallin" laillisuudesta. Maria kertoo myös, että hänen huoneestaan ei ole koskaan puuttunut ovea. Uskoo, että syynä on isä, joka on aktiivisesti mukana hänen asioissaan.

Tammikuussa 2014 lähti jälleen kantelu oikeusasiamiehelle. Tällä kertaa kohteena TE-keskuksen työntekijästä.

Sovittiin, että Maria aloittaa uravalmennuksen, jonka aloittaminen ei sillä hetkellä onnistunut lastenkodissa voimassa olevien rajoitusten vuoksi.

Maria otti TE-keskuksen työntekijään uudelleen yhteyttä, jotta saisi työharjoittelupaikan. Puhelimessa työntekijä oli jälleen erittäin epäystävällinen ja asiaton; sanoi jopa, että Maria on itse itsensä laitokseen järjestänyt. Työntekijän ylimielistä ja epäasiallista käytöstä ihmetteli jopa Marian mukana ollut lastenkodin henkilökuntaan kuuluva naisihminen.

Helmikuun alussa Maria järjesti itse itselleen työssäoppimispaikan paimiolaisesta päiväkodista. Hän sai TE-keskuksesta sopimuskaavakkeen, jonka voisi toimittaa täytettäväksi työnantajalle. Työnantaja oli tietoinen Marian laitostaustasta, eikä se häirinnyt. Sopimuksessa lukee, että työkokeilu voidaan aloittaa sopimuksenteon jälkeen.

Rikosrekisteriotetta oikeusturvakeskus ei suostunut toimittamaan, koska kyseessä oli liian lyhyt jakso. Tästä tuli kirjallinen tosite, jonka voi näyttää työnantajalle.

Marian mennessä uudestaan TE-keskukselle täytetyn lomakkeen kera, saadakseen viranomaisen kuittauksen, hän joutui pettymään. Viranomainen ei suostunut antamaan lupaa, jotta työssäoppimisen olisi voinut aloittaa hiihtoloman jälkeen.

Maria pyysi kirjallista päätöstä, miksei työssäoppimista voitu aloittaa. Turhaan.

Virkailija esitti syyksi, ettei kukaan muukaan voi aloittaa yt-neuvottelujen vuoksi.

Marian isä selvitti asiaa henkilöstön pääluottamusmiehen kanssa, joka ei nähnyt estettä työssäoppimisen aloittamiselle.

Kuukauden mittainen työssäoppimisjakso olisi ollut ohi, ennen kuin mitään yt-neuvottelujen aikaansaamia lomautuksia olisi alettu toteuttamaan.

Marian mielestä kyseessä oli TE-keskuksen työntekijän henkilökohtainen kosto, sillä Marian isä oli ollut yhteydessä tämän esimieheen epäasiallisen käytöksen vuoksi. Tyttö kokee myös saaneensa tässä yhteydessä kaikin puolin rasistista palvelua laitosasumisensa vuoksi.

Mainittakoon, että Paimion yt-neuvottelut päättyivät viiden päivän lomautuksiin, jonka ulkopuolelle oli rajattu koko SOTE-sektori.

Marian työllistymismahdollisuutta ei ole poissuljettu, eikä Paimion kunnan henkilöstö ole syyllistynyt mihinkään sääntörikkomuksiin.

Maaliskuussa 2014 on pidetty palaveri, jossa päätettiin syyskuussa 18 vuotta täyttävän Marian siirtämisestä jälkihuoltoon. Tyttö pääsisi muuttamaan omaan kotiin touko-kesäkuussa.

Kokouksessa Marian isä ihmetteli lastenkodin työntekijän jarruttelevaa asennetta. Tuntui, että työntekijää kiinnosti vain työnantajansa saama taloudellinen hyöty sijoitetusta nuoresta, vaikkei sitä suoraan sanonutkaan. Mukana ollut lastenkodin työntekijä ei ollut Marian omahoitaja, eikä ollut edes kunnolla perillä tytön asioista.

Marian isä pyysi huhtikuun alkupuolella kaikkia tyttären hoitoa koskevia sopimuksia nähtäväkseen, kuten on tehnyt monia kertoja kuluvana vuonna. Tuloksetta; yhtäkään vastausta ei ole tullut.

Julkisuuslain kolmannen luvun 11 §:ssä sanotaan, että "Asianosaisella, hänen edustajallaan ja avustajallaan ei ole edellä 1 momentissa tarkoitettua oikeutta: 1) asiakirjaan, josta tiedon antaminen olisi vastoin erittäin tärkeää yleistä etua taikka lapsen etua tai muuta erittäin tärkeätä yksityistä etua".

Lastensuojeluviranomainen haluaa siis viestittää Marian isälle, että olisi vastoin tyttären etua antaa hänen luettavakseen tämän asioita koskevia asiakirjoja.

Huhtikuun puolivälissä sosiaalityöntekijä soitti isälle ilmoittaakseen, että rauhoittaa tilanteen laittamalla yhteydenpitorajoituksen kuukaudeksi.

Rajoituksen taustalla on tapahtuma, joka sai alkunsa siitä, ettei Maria palannut sovitusti koulusta suoraan laitokseen. Tytär tuli sattumalta vastaan, kun isä oli hakemassa vaimoaan töistä. Isä otti tytön kiinni ja laittoi maahan, ja piti aloillaan poliisin ja lastenkodin henkilökunnan tuloon saakka. Näin asia on kirjattuna laitoksen tietoihin, eikä poliisillakaan ollut huomautettavaa. Tilanteella oli myös silminnäkijöitä.

Yhteydenpitorajoituksen kirjallisessa versiossa vedotaan lastensuojelulain 62 §:n kohtiin 1 ja 2. Eli "Sijaishuollossa olevan lapsen oikeutta pitää yhteyttä vanhempiinsa tai muihin hänelle läheisiin henkilöihin saadaan 63 §:ssä tarkoitetulla päätöksellä rajoittaa, jos yhteydenpidosta ei ole voitu 30 §:ssä tarkoitetussa asiakassuunnitelmassa tai erityisestä syystä muutoin sopia lapsen ja hänen vanhempiensa tai muiden läheistensä kanssa, ja jos: 1) yhteydenpito vaarantaa lapsen sijaishuollon tarkoituksen toteuttamisen ja rajoittaminen on lapsen hoidon ja kasvatuksen kannalta välttämätöntä; tai 2) yhteydenpidosta on vaaraa lapsen hengelle, terveydelle, kehitykselle tai turvallisuudelle".

Perusteluina on esitetty myös, että Marian psyykkisestä voinnista on ollut jo pidempään huoli. Että tyttö on viimeksi 10.4. viillellyt itseään ollessaan luvatta poissa sijaishuoltopaikastaan. Marian kertoman mukaan tämä ei pidä paikkaansa.

Marian äidin äidillä on hyvin erilainen suhtautumistapa laitoskasvatukseen, ja hän onkin tehtaillut useita lastensuojeluilmoituksia. Laitos on hänen mielestään kotia parempi asuinpaikka kaikille lapsille.

Perusteluissa kerrotaan, että mummi on ehättänyt tähänkin väliin kertoa oman versionsa tapahtumista: että Maria on hänelle puhelimessa kertonut, kuinka kiinniottotilanteessa isä on heittäytynyt hänen päälleen ja kuristanut.

Lastensuojelulain 20 §:n mukaan tähän väliin olisi pitänyt kuulla 12 vuotta täyttäneen lapsen itsensä mielipide, ja ottaa se huomioon päätöstä tehdessä. Mutta näin ei tehty, tai ainakaan se ei käy päätöksessä ilmi. Ilmeisesti tällaisessa tilanteessa se olisi "ilmeisen tarpeetonta", jollaisen kohdan tarkka lukija tästä laista löytää.

Lasta on kuultu vain itse päätöksen suhteen, ei sen sisällön oikeellisuudessa, vaikka on kohta täysi-ikäinen.

Sen sijaan on kerrottu, että Marialla on psykiatrinen hoitokontakti Kaarinan psykiatrian poliklinikalla, ja psykologi on tavannut tytön viimeksi 11.4. Tapaamisen jälkeen psykologi on ilmoittanut lastenkotiin olevansa huolissaan Marian psyykkisestä voinnista.

Marialla on kontakti myös TYKS:n nuorisopsykiatrian lääkäriin, ja hänellä on aiemmin ollut käytössä lääkärin määräämä mielialalääkitys, mikä on lopetettu. Lastenkodin työryhmän havaintojen mukaan lääkkeen lopettaminen on vaikuttanut Marian mielialaan. Tytön kertoman mukaan lääkkeen lopetus olisi tapahtunut isän aloitteesta.

Maria on kertonut isälleen, ettei ole viillellyt itseään. Että kyseessä on valhe. Ja että 11.4. psykologin tapaaminen ei ollut onnistunut, koska vastaanottotilaan oli väkisin änkeytynyt mukaan lastenkodin työntekijä. Maria oli ilmoittanut, ettei aio tämän takia puhua mitään.

Lain mukaan vaitiolovelvollisuus on laaja käsite. Riittää kuitenkin, että tiedot on saatu sellaisissa olosuhteissa, jotta ne voidaan katsoa luottamuksellisiksi.

Näin ollen psykologi on rikkonut vaitiolovelvollisuutensa, jos on mennyt kertomaan Marian asioita lastenkodin henkilökunnalle rajoituspäätöksessä kuvatulla tavalla.

Marian lääkityksestä päättää psykiatri, joten on epäadekvaattia sälyttää vastuuta asiasta tytön isälle.

Lastenkodin työryhmässä, johon yhteydenpitorajoituspäätöksessä viitataan, ei ole ainuttakaan sellaista työntekijää, joka olisi saanut psykiatriaan liittyvää koulutusta.

Isä epäilee, että kun laitoksen henkilökunta on saanut kuulla lääkityksen vähentämisestä, Marian jokaista elettä ja tekoa on alettu tulkitsemaan sen varjolla.  

Marian isän tietojen mukaan psykiatri ei ole vähentämässä tytön lääkitystä.

Rajoituspäätöksessä on vedetty myös vanha päihdekortti esiin selvittämällä, kuinka Marialla on ollut keskusteluaikoja myös lasten- ja nuorten päihdepoliklinikalla. Poliklinikan sairaanhoitaja on päätöstä edeltäneellä viikolla ilmoittanut sijaishuoltopaikkaan, jotta käynnit on isän aloitteesta lopetettu, vaikka sairaanhoitajan näkemyksen mukaan käynneille olisi vielä ollut tarvetta.

Marian mummi ja äidin sisko ovat tehneet tytöstä jälleen lastensuojeluilmoitukset 11.4., koska heillä on kuulemma huoli Marian psyykkisestä voinnista, ja siitä, että isä voi estää tarvittavan hoidon.

Tosiasiassa Maria ei ole käynyt erillisellä päihdepoliklinikalla, vaan kyseessä on nuorisopoliklinikka. Tätä päihdepoliklinikka-sanaa on sosiaalityöntekijä käyttänyt leimaamistarkoituksessa, jotta yhteydenpitorajoitus olisi oikeutettu.

Totta on, että Marialta on otettu tuolla samaisella poliklinikalla myös seuloja, mutta pääpaino on ollut keskusteluissa seksiasioista, parisuhteesta ja elämästä yleensä. Sieltä Maria sai myös ensimmäiset ehkäisypillerinsä.

Nuorisopoliklinikalla ei olla koskaan oltu huolissaan Marian päihteiden käytöstä. Taustalla ei ole yhtäkään positiivista testitulosta mihinkään päihteeseen.

Isä ei ollut mukana vastaanottohuoneessa tuolla mainitulla käynnillä, vaan tälle oli sanottu tapaamisen jälkeen, ettei tapaamisia ole tarvetta jatkaa. Paitsi jos Maria tarvitsee päihteettömyystodistuksen ajokorttia varten. Eli lopettamispäätös syntyi hoitajan ja Marian välisen keskustelun tuloksena, ilman isän osallisuutta.

Päätöksen loppukaneettina kerrotaan, kuinka isän ja tyttären välit ovat näyttäytyneet ristiriitaisina ja yhteydenpito on ollut vaihtelevaa. Välillä Marian on kerrottu haluavan pysyä isästään erossa, välillä taas ovat tiiviisti tekemisissä. Että Marian hoidon ja avun turvaamiseksi yhteydenpidon rajoittaminen on välttämätöntä, ja päätös pannaan täytäntöön välittömästi muutoksenhausta huolimatta.

Lopussa on vielä maininta, että sosiaalityöntekijä on keskustellut Marian kanssa päätösasiasta puhelimessa 14.4. Että Maria vastustaa yhteydenpidon rajoittamista, eikä hyväksy päätöstä. Ja että on huolissaan, että isä voi päätöksen vuoksi hankaloittaa hänen elämäänsä estämällä tätä tapaamasta sisaruksiaan tai käyttämällä hänen tilillään olvia rahoja.

Maria kyllä vastustaa rajoittamispäätöstä, mutta kiistää jyrkästi sanoneensa mitään siskojen tapaamisen estämisestä tai rahojensa väärinkäytöstä.

Nyttemmin Maria kertoi juristilleen, että lastenkoti vie hänen kuukausirahansa velan vuoksi. Kyse on ilmeisesti muutamasta linja-automatkakuitista, jotka tyttö on hävittänyt, mutta kuitenkin kiistatta kulkenut kyseiset matkat.

Toinen selvinnyt asia on, ettei Maria saa ruokarahaa työharjoittelupäivän ajaksi, eli on koko päivän syömättä. Iloinen uutinen on se, että tytölle on luvattu työharjoittelupaikasta kesätöitä.

Lastenkodista on nyt myönnetty, että heidän ja nuorisopoliklinikan kirjauksissa on eroja.

Marian isältä on evätty myös oikeus osallistua tyttären jälkihuoltoon siirtämiseksi järjestettävään palaveriin; isän tilalle on menossa tämän asianajaja.

Perustelut rajoitukselle ovat siinä määrin aiheettomat ja valheelliset, että Marian isä voisi nostaa kunnianloukkaussyytteen sekä päätöksen laatijaa kohtaan, että tyttärensä isoäitiä vastaan.

Perustuslain 2 §:n mukaan "Julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin. Kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia."

Alkuperäinen E. A. Murphyn lausuma "Jos sen suinkin voi tehdä väärin, niin hän tekee" tuntuu pätevän suomalaiseen lastensuojeluun paremmin kuin Suomen perustuslaki, jonka yli lastensuojelulaki näyttää tapauskohtaisesti ajavan.

Kirjoittajan yhteenveto:

Oikeusturva on olemassa, mutta käytännössä olematon: jos asioita haluaa riitauttaa oikeusteitse, siinä menee aikaa ja rahaa. Muut valitusväylät, kuten oikeusasiamies, ottavat myös aikansa, eikä aina tuota tulosta. Ellei ole näyttöä selkeästä rikoksesta, joka voitaisiin hoitaa poliisitutkinnan kautta, ei voi oikein tehdä mitään. Lastensuojeluasioissa puuttuu kokonainen valvontavirasto, joka ottaisi hoitaakseen laitosten ja alan työntekijöiden valvonnan, valitukset, korjaukset ja sanktiot.

Entä mitä laki sanoo lasten riisuttamisesta?

Lastensuojelulain 66. pykälässä on tarkoin määritelty, että "Jos on perusteltua syytä epäillä, että lapsella on vaatteissaan tai muutoin yllään 65 §:n 1 momentissa tarkoitettuja aineita tai esineitä, hänelle saadaan asian tutkimiseksi tehdä henkilöntarkastus."

Suomen eduskunta hyväksyi YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen jo vuonna 1991. Lastensuojelualan ammattilaisilla on siis ollut hyvin aikaa tutustua sopimuksen sisältöön, jonka 25 artiklassa sanotaan "Sopimusvaltiot tunnustavat lapselle, jonka toimivaltaiset viranomaiset ovat sijoittaneet hänen huoltonsa järjestämiseksi, hänen suojelemisekseen tai hänen ruumiillisen tai henkisen terveytensä hoitoa varten, oikeuden hänelle annetun hoidon ja hänen sijoitukseensa liittyvien muiden olosuhteiden ajoittaiseen tarkistamiseen",

ja 39 artikla sanoo näin: "Sopimusvaltiot ryhtyvät kaikkiin asianmukaisiin toimiin edistääkseen minkä tahansa laiminlyönnin, hyväksikäytön, pahoinpitelyn, kidutuksen tai muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen, tai aseellisen selkkauksen uhriksi joutuneen lapsen ruumiillista ja henkistä toipumista sekä yhteiskunnallista sopeutumista. Toipumisen ja sopeutumisen on tapahduttava ympäristössä, joka edistää lapsen terveyttä, itsekunnioitusta ja ihmisarvoa."

Riisuttaminen ei siis saisi olla rutiininomainen tapa, jolla uudet laitosasukkaat ja lomaltapalaajat tarkastetaan.

Se, että ilman vakavasti otettavaa perustelua nuoret pakotetaan riisuutumaan alasti, ja jopa käsketään kyykkiä tai pyllistää, on ihmisarvoa alentavaa halventamista ja väkivaltaa.

Jos nuori kieltäytyy yhteistyöstä, saadaan poliisilta virka-apua. Sitä ei mielellään usein pyydetä; jokainen voi miettiä, miksi näin on.

Laitoksen henkilökunta voi tarkastuksessa vastaanhangoittelevan lapsen kohdalla tukeutua kiinnipitoon, josta lastensuojelulaissa säädetään seuraavasti: "Laitoksen johtaja tai laitoksen hoito- ja kasvatushenkilökuntaan kuuluva henkilö voi lapsen rauhoittamiseksi pitää kiinni lapsesta, jos lapsi sekavan tai uhkaavan käyttäytymisensä perusteella todennäköisesti vahingoittaisi itseään tai muita ja kiinnipitäminen on lapsen oman tai toisen henkilön hengen, terveyden tai turvallisuuden välittömän vaarantumisen vuoksi taikka omaisuuden merkittävän vahingoittamisen estämiseksi välttämätöntä. Kiinnipitämisen on oltava luonteeltaan hoidollista ja huollollista sekä kokonaisuutena arvioiden puolustettavaa, kun otetaan huomioon lapsen käyttäytyminen ja tilanne muutoinkin. Kiinnipitäminen voi pitää sisällään myös lapsen siirtämisen. Kiinnipitäminen on lopetettava heti, kun se ei enää ole välttämätöntä. Kiinnipitämisestä on siihen turvautuneen henkilön annettava laitoksen johtajalle kirjallinen selvitys. Laitoksen johtajan turvautuessa kiinnipitämiseen on selvitys annettava 13 b §:ssä tarkoitetulle lapsen asioista vastaavalle sosiaalityöntekijälle."

Kiinnipitämisen liioittelusta säädetään rikoslaissa erikseen. Tätä lainkohtaa sovelletaan käytännössä niin, että lapselle voidaan suorittaa ruumiintarkastus fyysistä ylivoimaa käyttäen, eikä jokaista kiinnipitoa kirjata.

Ja ainakaan poliisia ei haluta todistajaksi.

Lokakuun liike luki kuntoilua harrastavan äidin blogin, jota myös STARA kommentoi.

Äidistä oli tehty lastensuojeluilmoitus, minkä jälkeen lastensuojeluväki juoksutti äitiä luokseen, vaikka äiti sanoi treenaavansa neljästi viikossa tunnin kerrallaan:

"Sinä aikana en huomioi vauvaani vaan häntä huomioi hänen ISÄNSÄ. Että kaikki ne 23 muuta tuntia vuorokaudessa olen huomioimassa häntä."

Lokakuun liike lähettää taisteluterveisiä kyseiselle äidille, joka on oululainen; eikä se tieto yllätä ketään:

"Lastensuojeluasiakkuus todellakin periytyy, kuten viisaat lastensuojelijat sanovat: kohta on joka toinen laps suomenmaan ilmiannettu!

Eipä siis muuta kuin kevään kunniaksi ilmoituksia tehtailemaan ja selvityksiä pyytelemään – vaikkapa nyt sitten kuntoilua harrastavista, liian hyväkroppaisista naapureista! Sitten saavat raskaan, matalapalkkaisen, vastuullisen ja julkisesti turhaan parjatun hyväntekeväisyystyön tekijät punoa kutkuttavaa huolidekkaria työpäivien ratoksi.

Kauan eläköön lastensuojelulaki, joka antaa yksittäiselle työntekijälle rajattomat valtaoikeudet jyrätä halutessaan perustuslakia!

Eläköön Suomi!

Eläköön viranomaisyhteistyö ja moniammatilliset työtiimit, jotka kokoustavat asiakkaansa selän takana!

Kukkahattu päästä!"

– Lokakuun liike

Ote blogista:

Lapsestanne Axxxx Vxxxxxxxxxx on tehty lastensuojeluilmoitus.
Siis.. mitä?!
Kädet tärisee, tulee hiki, itku luomien takana. Ehdin miettiä puolen minuutin aikana koko elämänsä kirjon, mitä ihmettä olen tehnyt, että tällaista tapahtuu. Soitan, soitan soitan. Kukaan ei vastaa. Istun eteisessä oven takana portaalla ja itken. Samaan aikaan kuulen lasten kikattelun, vauva tykkää kun hänen otsalleen puhaltaa. Isommat sisarukset tietävät tämän.

Itku on voimakas ja epätoivoinen. Yritän soittaa kirjeessä näkyvään numeroon, en yhtä, en kahta, en kolmea kertaa vaan useamman kymmenen kertaa. Lopulta, viimein, joku vastaa.
Ilmoitus on tehty lokakuussa. Ilmoitus on jäänyt jonnekin, en ymmärrä mihin, koneiston syövereihin kai.

Kirje on päivätty viime perjantaina. Puoli vuotta on siis ehtinyt kulua. Virkailija (vai miksi heitä tulisi kutsua, en tiedä) kertoo, että ilmoitus on tehty anonyymisti ja facebookin tekstien tiimoilta.
tässä vaiheessa olen pudonnut jo ihan totaalisesti kärryiltä.

Kyseessä on siis huoli, etten minä huomioi vauvaa, treenaan paljon ja onpahan vauva ollut jopa mukana salilla.

Siis mitä?

...

(Lue lisää täältä.)