NOSTO: "Kotona oman äidin ja isän luona on aina ollut hyvä olla ja olen voinut puhua heille lähes kaikesta. Kotona ei koskaan ole ollut väkivaltaa ja ei ole tarvinut pelätä ikinä. Kotona äiti tekee hyvää ruokaa ja monesti hän tekee myös muitakin herkkuja."
Minun tarinani
Minusta minun ja kaksospoikien huostaanotto tuntuu väärältä siksi, koska itse en edes tiedä syitä siihen, miksi meidät on huostaanotettu. Kotoa minun ei ole koskaan tarvinut karata ja ottaa hatkoja tällä tavalla kuin laitoksista ja sijaisperheistä. Pojatkaan ei ole koskaan karannut kotoa muuta kuin silloin, kun asuttiin Koskelassa niin pojat karkasivat tien reunalla olevalle multaläjälle.
Kotona ei ole tapahtunut mitään pahaa. Olen suutuspäissäni sanonut kaikkea, jota kadun nyt. Jos en ole saanut jotain mitä olen jo kauan halunnut niin olen suuttunut siitä ja saattanut sanoa jotain todella typerää. Kotona oman äidin ja isän luona on aina ollut hyvä olla ja olen voinut puhua heille lähes kaikesta. Kotona ei koskaan ole ollut väkivaltaa ja ei ole tarvinut pelätä ikinä. Kotona äiti tekee hyvää ruokaa ja monesti hän tekee myös muitakin herkkuja. Kotona voi olla yhdessä perheen kans ja viettää aikaa tai tehdä jotain kivaa yhdessä. Jouluisin koko perhe on ollut yhdessä ja availtu lahjoja ja syöty jouluruokia.
Kun jouduin pois kotoa, minun elämä meni vain pahempaan suuntaan. Minulla oli ikävä äitiä, iskää ja muita sisaruksia. Laitoksissa ja sijaisperheissä ei ole ollut niin hyvää huolenpitoa ja kasvatusta kuin kotona. Jouduin olemaan ihan yksin ja kavereitakaan ei saanut käydä katsomassa, eikä kaverit saanu tulla katsomaan minua laitoksiin. Jouduin kärsimään laitoksissa ja sijaisperheissä yksin, ilman ketään kenelle olisin voinut puhua.
Karkasin Raahen sijaisperheestä ja juoksin metsien läpi. Kengät kastui ja varpaat oli jäässä. Minulla oli toisessa kädessä laukku, jossa oli hajuvesiä, hiuslakkoja, suoristusrauta, hiusharja, meikkejä ja muuta tavaraa. Toisessa kädessä oli täysi 1,5 litran coca cola-pullo ja pringles purkki. Kun pääsin pois metsästä, tuntui siltä, kuin lentäisin, koska ei tarvinut hyppiä kivien ja kantojen yli.
Olin hatkoilla lastenkoti Onnelasta. Olin ollut jo pari viikkoa hatkoilla sieltä, kunnes jäin kiinni Pateniemen koululla. Poliisit tuli sinne ja lähdin kävelemään poispäin. He juoksi ja repäs minua hupusta niin, että minulla kävi kurkkuun kipeää. Sitten he raahasivat minut autoon hupusta. Poliisit nosti minua hupusta ylöspäin niin, että jouduin pitämään paidan reunasta kiinni ja repimään sitä alaspäin, ettei kurkkuun kävisi niin kipeää ja kävelivät autolle päin. He vei minut autoon ja alkoi kyselemään kuka olen. En kertonut ja he kysyivät olenko Henriikka Kurhela. Vastasin kielteisesti. He penkoivat laukkuni ja löysivät sieltä minun koulukirjani. Poliisit katsoi sieltä nimeni ja kirjoissa luki Henriikka Kurhela. Kysyin saisinko käydä laittamassa pyörän lukkoon ja poliisit sanoi, että et saa. No, kysyin voisivatko he käydä laittamassa, mutta sekään ei käyny. Sitten he veivät minut lastenkoti Metsolaan ja minun pyöräni varastettiin, koska he eivät antanut minun pistää pyörääni lukkoon.
Tuntuu ihan hirveältä ikävöidä velipoikia, kun ei tiedä missä he ovat ja mitä heille kuuluu. Nikolasta ja Aleksia en ole nähnyt pitkään aikaan ja pojille en saa edes soittaa ja kysyä, mitä kuuluu ja missä he ovat ja onko kaikki kunnossa. Itselle tulee paha mieli poikien puolesta. Pojatkin varmaan haluaisi nähdä omia siskoja ja veljiä, koska oli viimeksikkin ihan innoissaan, kun kävin onnelassa heitä katsomassa.
Piilossa huhtikuussa 2014,
Henriikka Kurhela.
(Lue uutinen turvapaikan hakemisesta; täällä.)
My story
I think, when I and my twin brothers were taken into custody it seemed wrong, because in fact even I myself didn't know the reasons why we had been taken into custody. From home I have never had to run away and escape in this way, as I have done from the institutions and foster families. Even the boys have never run away from home, except when we lived at the Koskela, and the boys ran to the other side of the road where the was a dirt-pile.
There has been no harm done to me at home. I've said stupid things, when I was angry, which I regret now. If I haven't got something, I've wanted for a long time, I've gotten pissed off about it, and might have said something really stupid.
At home, in my parent’s house, it has always been good to be, and I have been able to talk to them about almost everything. Home has never been violent, and we didn't have to worry about anything. Mother cooks good food at home and in many cases, she also makes other tasty treats. When I'm home we can be together as a family and spend time with each other, or do something fun together. At Christmas the whole family has been together opening Christmas gifts and eating loads of food.
When I was taken away from home, my life went for the worse. I missed my mother, father and other siblings. Institutions and foster care has not been as good of care and education than at home. I had to be all alone and didn't get any friends to visit, and my friends didn't get the invitation to see me in the institutions.
I had to suffer in the foster care alone, with no one to whom I could talk to. I ran away from the foster parents in Raahe and I ran through the forests. My shoes got wet and toes got frozen. I had a bag in one hand, with perfumes, hair lacquers, hair straightener, hairbrush, make-up and other stuff. In my other hand I had a full 1.5 liter coca cola bottle and a jar of Pringles. When I got out of the forest, it felt as if I could fly, because I didn't need to jump over the rocks and tree-stubs.
I was on the run from the children's home Onnela. I'd already been away couple of weeks from there, until I got caught in Pateniemi school. The police came there and I started to walk away. They outran me and dragged me from the hood so that my throat hurt. Then they dragged me to the car from the hood. The police brought me in carrying from the hood, holding me up so that I had to grab the collar of my shirt and tear it down, so it wouldn’t feel so bad in my throat, when they walked up to the car. They took me to the car and began to question who I was. I didn't tell them, and they asked if I was Henriikka Kurhela. I denied it. They ransacked my bag and found my school-books there. Then the police took my books and read the name in them - Henriikka Kurhela. I asked, if I could put my bikes wheel lock on, and the police said that I couldn't. Well, then I asked if they could go and lock it, but that didn't work either. Then they just took me to a children's home Metsola and my bike was stolen, because they didn't let me put my bike on lock.
It feels awful to miss the twin brothers, not knowing where they are and how they feel. Nikolas and Aleksi I haven't seen in a long time, and I can not even get to call them and ask what's up, where they are, and whether everything is all right. I feel bad for the boys. Even the boys probably would like to see their own brothers and sisters, as like the last time they were pretty excited when I went to see them in Onnela.
Hiding in April 2014
Henriikka Kurhela
(Read the news claiming asylum, here.)
Minusta minun ja kaksospoikien huostaanotto tuntuu väärältä siksi, koska itse en edes tiedä syitä siihen, miksi meidät on huostaanotettu. Kotoa minun ei ole koskaan tarvinut karata ja ottaa hatkoja tällä tavalla kuin laitoksista ja sijaisperheistä. Pojatkaan ei ole koskaan karannut kotoa muuta kuin silloin, kun asuttiin Koskelassa niin pojat karkasivat tien reunalla olevalle multaläjälle.
Kotona ei ole tapahtunut mitään pahaa. Olen suutuspäissäni sanonut kaikkea, jota kadun nyt. Jos en ole saanut jotain mitä olen jo kauan halunnut niin olen suuttunut siitä ja saattanut sanoa jotain todella typerää. Kotona oman äidin ja isän luona on aina ollut hyvä olla ja olen voinut puhua heille lähes kaikesta. Kotona ei koskaan ole ollut väkivaltaa ja ei ole tarvinut pelätä ikinä. Kotona äiti tekee hyvää ruokaa ja monesti hän tekee myös muitakin herkkuja. Kotona voi olla yhdessä perheen kans ja viettää aikaa tai tehdä jotain kivaa yhdessä. Jouluisin koko perhe on ollut yhdessä ja availtu lahjoja ja syöty jouluruokia.
Kun jouduin pois kotoa, minun elämä meni vain pahempaan suuntaan. Minulla oli ikävä äitiä, iskää ja muita sisaruksia. Laitoksissa ja sijaisperheissä ei ole ollut niin hyvää huolenpitoa ja kasvatusta kuin kotona. Jouduin olemaan ihan yksin ja kavereitakaan ei saanut käydä katsomassa, eikä kaverit saanu tulla katsomaan minua laitoksiin. Jouduin kärsimään laitoksissa ja sijaisperheissä yksin, ilman ketään kenelle olisin voinut puhua.
Karkasin Raahen sijaisperheestä ja juoksin metsien läpi. Kengät kastui ja varpaat oli jäässä. Minulla oli toisessa kädessä laukku, jossa oli hajuvesiä, hiuslakkoja, suoristusrauta, hiusharja, meikkejä ja muuta tavaraa. Toisessa kädessä oli täysi 1,5 litran coca cola-pullo ja pringles purkki. Kun pääsin pois metsästä, tuntui siltä, kuin lentäisin, koska ei tarvinut hyppiä kivien ja kantojen yli.
Olin hatkoilla lastenkoti Onnelasta. Olin ollut jo pari viikkoa hatkoilla sieltä, kunnes jäin kiinni Pateniemen koululla. Poliisit tuli sinne ja lähdin kävelemään poispäin. He juoksi ja repäs minua hupusta niin, että minulla kävi kurkkuun kipeää. Sitten he raahasivat minut autoon hupusta. Poliisit nosti minua hupusta ylöspäin niin, että jouduin pitämään paidan reunasta kiinni ja repimään sitä alaspäin, ettei kurkkuun kävisi niin kipeää ja kävelivät autolle päin. He vei minut autoon ja alkoi kyselemään kuka olen. En kertonut ja he kysyivät olenko Henriikka Kurhela. Vastasin kielteisesti. He penkoivat laukkuni ja löysivät sieltä minun koulukirjani. Poliisit katsoi sieltä nimeni ja kirjoissa luki Henriikka Kurhela. Kysyin saisinko käydä laittamassa pyörän lukkoon ja poliisit sanoi, että et saa. No, kysyin voisivatko he käydä laittamassa, mutta sekään ei käyny. Sitten he veivät minut lastenkoti Metsolaan ja minun pyöräni varastettiin, koska he eivät antanut minun pistää pyörääni lukkoon.
Tuntuu ihan hirveältä ikävöidä velipoikia, kun ei tiedä missä he ovat ja mitä heille kuuluu. Nikolasta ja Aleksia en ole nähnyt pitkään aikaan ja pojille en saa edes soittaa ja kysyä, mitä kuuluu ja missä he ovat ja onko kaikki kunnossa. Itselle tulee paha mieli poikien puolesta. Pojatkin varmaan haluaisi nähdä omia siskoja ja veljiä, koska oli viimeksikkin ihan innoissaan, kun kävin onnelassa heitä katsomassa.
Piilossa huhtikuussa 2014,
Henriikka Kurhela.
(Lue uutinen turvapaikan hakemisesta; täällä.)
My story
I think, when I and my twin brothers were taken into custody it seemed wrong, because in fact even I myself didn't know the reasons why we had been taken into custody. From home I have never had to run away and escape in this way, as I have done from the institutions and foster families. Even the boys have never run away from home, except when we lived at the Koskela, and the boys ran to the other side of the road where the was a dirt-pile.
There has been no harm done to me at home. I've said stupid things, when I was angry, which I regret now. If I haven't got something, I've wanted for a long time, I've gotten pissed off about it, and might have said something really stupid.
At home, in my parent’s house, it has always been good to be, and I have been able to talk to them about almost everything. Home has never been violent, and we didn't have to worry about anything. Mother cooks good food at home and in many cases, she also makes other tasty treats. When I'm home we can be together as a family and spend time with each other, or do something fun together. At Christmas the whole family has been together opening Christmas gifts and eating loads of food.
When I was taken away from home, my life went for the worse. I missed my mother, father and other siblings. Institutions and foster care has not been as good of care and education than at home. I had to be all alone and didn't get any friends to visit, and my friends didn't get the invitation to see me in the institutions.
I had to suffer in the foster care alone, with no one to whom I could talk to. I ran away from the foster parents in Raahe and I ran through the forests. My shoes got wet and toes got frozen. I had a bag in one hand, with perfumes, hair lacquers, hair straightener, hairbrush, make-up and other stuff. In my other hand I had a full 1.5 liter coca cola bottle and a jar of Pringles. When I got out of the forest, it felt as if I could fly, because I didn't need to jump over the rocks and tree-stubs.
I was on the run from the children's home Onnela. I'd already been away couple of weeks from there, until I got caught in Pateniemi school. The police came there and I started to walk away. They outran me and dragged me from the hood so that my throat hurt. Then they dragged me to the car from the hood. The police brought me in carrying from the hood, holding me up so that I had to grab the collar of my shirt and tear it down, so it wouldn’t feel so bad in my throat, when they walked up to the car. They took me to the car and began to question who I was. I didn't tell them, and they asked if I was Henriikka Kurhela. I denied it. They ransacked my bag and found my school-books there. Then the police took my books and read the name in them - Henriikka Kurhela. I asked, if I could put my bikes wheel lock on, and the police said that I couldn't. Well, then I asked if they could go and lock it, but that didn't work either. Then they just took me to a children's home Metsola and my bike was stolen, because they didn't let me put my bike on lock.
It feels awful to miss the twin brothers, not knowing where they are and how they feel. Nikolas and Aleksi I haven't seen in a long time, and I can not even get to call them and ask what's up, where they are, and whether everything is all right. I feel bad for the boys. Even the boys probably would like to see their own brothers and sisters, as like the last time they were pretty excited when I went to see them in Onnela.
Hiding in April 2014
Henriikka Kurhela
(Read the news claiming asylum, here.)
RSS Feed
