Siljan tarina: Suurperhe viranomaiskiusaamisen kohteena

LÖYTYYKÖ HUOLTA  ̶  KYLLÄ VAIN! "Minulla on huoli." Tämän rypyt otsalla lausutun fraasin ovat lastensuojelun asiakkaat kuulleet sosiaalivirkailijoilta niin monta kertaa, että se on päätynyt jo vitseihin ja parodioihin. 

Kerron nyt tarinan, joka on tapahtunut 2000-luvun hyvinvointivaltiossamme, jossakin päin Hämettä. Tekstistä olen muuttanut perheenjäsenten nimet. 



Minullakin on huoli. Huoleni ei koske niinkään lastensuojelun hellään huomaan päätyneiden perheiden "hukassa olevaa vanhemmuutta" tai lasten kehitysriskien repertuaaria. Sen sijaan minulla on huoli lastensuojelun tilasta ja veronmaksajien varoista. Minulla on huoli rankasti kaltoinkohdelluista lapsista, jotka lastensuojelu jättää armotta heitteille hiostaessaan täysin normaaleita ja vastuuntuntoisia vanhempia.

Sattuneista syistä olen joutunut läheltä seuraamaan kyseisen koneiston toimintaa. Kaiken aikaa olen tuntenut olevani kuin Liisa ihmemaassa. Vastaan on tullut monta ihmeellistä asiaa, suurempaa ja pienempää, joista osalle voi jopa nauraa, osasta taas on huumori kaukana.

Tyrmistykseni on kuitenkin huipentunut, kun olen katsellut ystäväni "Siljan" tuskallista pyristelyä sen häikäilemättömän vallankäytön noidankehässä, jota on tapana nimittää perheen avuksi ja tueksi. Siljan tarinaan kiteytyvät mielestäni lastensuojelun irvokkaimmat epäkohdat. Se on räikeä esimerkki siitä, kuinka karmivasti yhteiskunta saattaa vastata heikossa tilassa olevan äidin avunpyyntöön, ja kuinka "apu" lopulta kääntyy autettavan tuhoksi.

---

               
Päiväkodin johtaja tukee perhettä tekemällä ilmoituksen pojan puheista

Vuoden 2005 paikkeilla Silja, suurperheen äiti, sai odottamattoman puhelun. Soittajana oli päiväkodin johtaja, joka kertoi, että kaikesta päätellen Silja ja hänen miehensä olivat viettäneet viikonloppuna rajut ryyppyjuhlat lastensa läsnäollessa. Pariskunnan poika oli kertonut päiväkodin tädeille "puukosta, verestä ja pöydällä olleesta pullosta".

Silja painoi kännykkää korvalleen kauhun vallassa. Hän ei ymmärtänyt, mistä johtaja puhui, etenkin, koska on raivoraitis. Viikonloppu oli ollut tavanomainen. Johtaja sanoi, että joutuu ikävä kyllä tekemään asiasta lastensuojeluilmoituksen.

Pahoin järkyttynyt Silja lähti välittömästi koululle tavatakseen siellä varhaisteini-ikäisen tyttärensä ja saadakseen tältä tietoa jutun alkuperästä. Lopulta selvisi, että tyttö oli esittänyt ruokapöydässä pikkuveljelleen kauhuteatteriesityksen: (ketsuppi)pullossa oli ollut "verta", ja "puukkona" oli ollut ruokaveitsi, jolla pystyi esittämään, miten kurkku viilletään auki.

Silja oli patistanut tytön autoon ja ajanut suoraan päiväkodille, missä tyttö oli saanut omin sanoin selittää henkilökunnalle asioiden todellisen laidan. Työntekijät olivat olleet hyvin noloina ja luvanneet soittaa sosiaalityöntekijälle, että ilmoitus oli ollut aiheeton.


Naapurintäti tukee perhettä ilmiantamalla ajotien laidalla olleen pojan

Kului aikaa.

Perheessä sairastuttiin rajuun vatsatautiin. Isä "Tuomas" makasi patjalla vessan oven edessä, äiti Silja oli yhtä huonossa hapessa. 5-vuotias "Juha" oli jo toipunut omasta sairaudestaan ja kaipasi aktiviteetteja. Vanhemmat päästivät Juhan ja tämän isomman sisaruksen omakotitalonsa pihaan ulkoilemaan. Harmillisesti pojan askeleet johtivat läheisen ajotien reunaan. Ohi pyyhkäisi auto, mutta mitään vahinkoa ei onneksi tapahtunut.

Tapahtumalla oli kuitenkin silminnäkijä, valpas naapurin täti. Hän "auttoi" sairastavaa perhettä tekemällä asiasta lastensuojeluilmoituksen. Onhan kovin vastuutonta jättää lapsi ulos ilman valvontaa. (Kyseinen naapuri on muuten edellämainitussa päiväkodissa töissä.)

Tuosta alkoi varsinainen ralli. Perhettä juoksutettiin sosiaalitoimistolla, perheenjäseniä haastateltiin yhdessä ja erikseen. Silja tuskaili pyykkivuorta, ison omakotitalon pihatöitä ja muita hommia, jotka kasaantuivat, kun piti istua tilittämässä elämäänsä sossuille. Hän uskoo, että "ryyppyjuhlamaininta" oli jäänyt sossun asiakirjoihin, olkoonkin että oli aiheettomaksi merkitty, ja sen vuoksi he joutuivat tavallista tarkempaan syyniin.

Haastatteluiden ja tarkkailun seurauksena perheestä laadittiin huolikirjaukset. Niissä ei mainittu sanallakaan sitä, että vanhemmat olivat olleet ankaran viruksen kourissa tapahtumaketjun laukaisseen tilanteen hetkellä.


Sosiaalityöntekijät tukevat perhettä huolikirjauksillaan

Perheessä elettiin ruuhkavuosia. Oli taloremontti ja ammatillisia haasteita. Vanhimmat lapset kävivät läpi murrosikäänsä rajojaan koetellen. Pienin oli taaperoikäinen. Isovanhemmat eivät olleet arjessa apuna eikä muutakaan läheisverkostoa ollut. Tuomas hoiti lisäksi oman isänsä, toisella paikkakunnalla asuvan lähes 90-vuotiaan sotaveteraanin, asioita. Hieman aikaisemmin hän oli kantanut vastuuta myös isoäidistään.

Silja tunsi uupumuksensa kasvavan. Hän päätti soittaa lapsiperheiden kotipalveluun. Hän eli siinä luulossa, että kodinhoitajan saa helposti, jos on todellinen tarve. Epähuomiossa hän katsoi numeron väärin, ja puhelu ohjautuikin aikuissosiaalityöntekijälle. Pahaa aavistamatta Silja kertoi olevansa uupunut perheenäiti ja tarvitsevansa apua, yhden käsiparin lisää pyykkäykseen ja ruuanlaittoon.

Puhelusta seurasi se, että aikuissosiaalityöntekijä ilmoitti Siljan soitosta lastensuojelun sosiaalityöntekijälle, joka puolestaan kirjasi perheestä lastensuojeluilmoituksen äidin uupumisen vuoksi. Kirjauksissa lukee, että ilmoituksen tekijä on sosiaalityöntekijä, koska Silja ei ollut itse suostunut tekemään ilmoitusta. Tarkemmin sanottuna Silja oli ollut ilmoituksen suhteen "varauksellinen".

No, saiko perhe kodinhoitajan? Ei saanut.

Sen sijaan perhe sai kasan kirjauksia.

Ne olivat seurausta perheen ahkerasta juoksutuksesta sosiaalitoimistolla ja perusteellisesta tenttauksesta, siis "lastensuojelutarpeen kartoituksesta" lastensuojelullisen huolen herättyä äidin uupumuksen vuoksi.  Kirjaukset olivat, kuten arvata saattaa, perin huolentäyteiset. Suurperheen joka jäsenelle riitti oma huolikimppunsa.

Paradoksaalisesti kuitenkin kaiken vaivannäön kruunasi loppulauselma, että perheessä ei ole tarvetta lastensuojelun asiakkuuteen. Tarvetta ei siis myöskään ollut lastensuojelun tukitoimiin, kuten esimerkiksi kodinhoitajaan.

Toimistorallin keskellä perheen kuopus, alle kaksivuotias "Laura" oli sairastunut erittäin vakavasti ja joutunut teho-osastolle. Hänen henkensä oli aluksi hiuskarvan varassa. Tyttö selvisi lopulta vammoitta, mutta tapahtumaketju kaikkineen oli perheelle traumaattinen. Vanhempien hätään kunta kuitenkin sen verran havahtui, että perheessä kävi tilapäisesti kodinhoitaja parina päivänä  ̶  tosin vain muutaman tunnin ajan. Sen ansiosta eivät voimat karttuneet.

Mitä tuosta kaikesta siis "jäi käteen"?

Entistä uupuneempi äiti, johon oli kylvetty mittavasti epävarmuutta itsestään vanhempana.

Ja tietenkin kirjaukset. Avataanpa ne.

Perhettä tuntevana henkilönä on pöyristyttävää huomata, miten häikäilemättömästi kirjauksissa on valehdeltu, mustamaalattu ja syyllistetty ihmisiä. Erityisesti Siljaa, väsynyttä äitiä, joka luottavaisesti oli hakenut apua perheelleen. Hänestä on tehty perheen ongelmien syypää, samoin vilkkaasta "Juha"-pojasta.

Lukekaahan:

"Äidin ja Juhan roolit perheessä asettavat muut koetukselle."

"Äidin ja Juhan oirehdinta on saattanut johtaa perheenjäsenten etääntymiseen toisistaan."

"Tuomas on ottanut vastuullisesti ohjat käsiinsä äidin voimien ehtyessä, mutta pitemmän päälle tilanne voi olla kuormittava."

"Äiti puhuu isän päälle."

"Äiti on tutkimuksissa psykiatrian yksikössä ja on olemassa epäilys, että kyseessä saattaa olla jonkinlainen tarkkaavaisuushäiriö."

(Silja kävi ymmärtäväisen psykologin juttusilla, joka oli vakuuttunut siitä, että Siljan oireet johtuivat kuormituksesta. Minkäänlaisia viitteitä muista ongelmista ei löytynyt.)

"Äidin kontakti psykiatrian yksikköön on tärkeä koko perheen kannalta."

"Myös Juhan kohdalla on herännyt epäilys tarkkaavaisuushäiriöstä, sillä Juhan oli vaikea pysyä paikallaan, kun hänen kanssaan keskusteltiin."

(Sosiaalityöntekijöiltä tuntuu kerta toisensa jälkeen unohtuvan, että heillä ei ole mitään valtuuksia saati pätevyyttä diagnosoida ihmisiä. Näin kävi myös eräässä keskustelussa, jossa työntekijät arvailivat lasten kanssa, mikä psykiatrinen häiriö Siljalla mahtaa olla.)

"Perhe ei jaksa organisoida yhteistä tekemistä."

(Valhe. Vanhemmat organisoivat paljon: on uimahallireissuja, ulkomaanmatkoja, vierailuja Herra Hakkaraisen talossa, marjastamista, pelailua, leikkejä, auto- ja junaratojen rakentamista, laskettelu- ja maaseuturetkiä, joihin myös minun poikani Juhan kaverina on saanut osallistua.)

"Perheessä ei ole vahvoja sääntöjä."

(Valhe. Perheessä on mm. tarkat kotiintuloajat ja kotitöitä jaetaan. Lapsille opetetaan aktiivisesti hyviä tapoja, esim. kiittämistä ja anteeksi pyytämistä.)  

"Lapset ottavat vastuuta itsestään kodin sääntöjen puuttuessa."

(Pikemminkin lapset on tarkoituksella opetettu omatoimisuuteen ja normaaliin vastuunkantoon.)

Lopuksi vaimea lohdutuspalkinto:

"Vanhemmat YRITTÄVÄT ottaa lapset huomioon ja PYRKIVÄT tarjoamaan näille harrastuksia."

(Valhe. He eivät yritä eivätkä pyri, vaan he tekevät ja tarjoavat.)

Kirjauksissa luki myös, että Siljan äiti on perheen esikoispojalle rakas henkilö, mutta sen sijaan ei mainittu, että isovanhemmat eivät ole arjessa apuna. Ylipäätään missään ei mainittu syitä, joiden vuoksi äiti oli uupunut, siis seikkoja, jotka olisivat saaneet uupumisen näyttämään normaalilta ja terveeltä reaktiolta arjen koettelevuuteen (eikä epämääräiseltä psykiatriselta "vialta").

Summa summarum: Huoli oli, mutta ei tarvetta auttamiseen. Perhe jäi siis jatkamaan tuttua arkirulettiaan omin voimin.


Lääkäri tukee perhettä tekemällä ilmoituksen sairaan lapsen kiroilusta

Kului vuosia.

Viiden vuoden ikään ehtinyt Laura sairastui korvatulehdukseen, ja isä Tuomas vei Lauran lääkäriin. Laura vastusti lääkärin tutkimusta, kirosi ja päästeli muutaman alapääsanan. Taustalla olivat rankat kipukokemukset teho-osastojakson ajoilta. Nuori ja kokematon lääkäri kauhistui tytön puheita ja suositti perheneuvolaa. Bonukseksi hän sanoi, että tekee lastensuojeluilmoituksen lapsen käytöksestä ja siitä, että lempeä isä rauhoitteluineen ei saanut tyttöön kunnon otetta. Vanhemmat olisivat toivoneet, että myös lääkäri, jota tyttö nimenomaan pelkäsi, olisi yrittänyt löytää joitakin keinoja tytön luottamuksen voittamiseksi. Sen sijaan hän ei osannut käsitellä pelkäävää lasta, vaan ainoastaan kyttäsi passiivisena isän toimintaa.

Perheen vuosi on nyt täyttynyt sossujen ja perhetyöntekijöiden tapaamisista, tunneilmaisun nallekorteista, vanhemmuuden roolikartoista ja kasvatusmetodien puimisesta. Lääkärin ilmoituksesta alkanut ralli on syönyt ennätysmäisesti perheen aikaa ja energiaa. Kiireinen Tuomas on joutunut sovittamaan vaativat työaikataulunsa tapaamisten mukaan. Vanhemmat ovat rampanneet virastossa tentattavina ja sossut ovat tulleet parivaljakkona kotikäynnille, istuneet kahvilla ja sulkeutuneet välillä lastenhuoneeseen kaivelemaan lapsilta tietoja perheestä. Edelleen perheessä käy säännöllisesti kaksi perhetyöntekijää tutkailemassa perheen ilmapiiriä ja luomassa näennäisen letkeää tunnelmaa pelailemalla lautapelejä Siljan ja Lauran kanssa. Kotitöitä he eivät tee, koska sellaiset eivät kuulu perhetyöntekijöiden toimenkuvaan.

Olen ollut Siljan tukihenkilönä palavereissa sekä perheen kodissa että sosiaalitoimistolla. Silja tuntee itsensä ahdistuneeksi, heikoksi ja voimattomaksi puolustamaan itseään viranomaisten edessä, koska on tullut niin monta kertaa lytätyksi.

Olen tuonut viranomaisille julki kaiken mahdollisen hyvän kyseisestä perheestä ja Siljasta äitinä. Samoin vanhempien suuren ja tunnollisen panostuksen lastensa hyvinvointiin, joka menee kaiken muun edelle. Olen myös korostanut, että lastensuojelun "tuki" tällaisenaan syö merkittävästi vanhempien voimavaroja muutenkin uuvuttavassa arjessa.

Sanomisellani ei ole ollut vaikutusta. Tiedän toki, että olen viranomaisille merkityksetön sanansaattaja, ovathan näkemykseni subjektiivisia ja ystävyyssuhteen värittämiä. Absoluuttinen totuus on vain viranomaisilla, vaikka he olisivat tavanneet perhettä huomattavasti vähemmän.


Koulu tukee perhettä leimaamalla lapsen ja siirtämällä pienluokkaan

Lisähuolta on viime aikoina ongittu myös vilkkaan Juhan käytöksestä. Koulussa Juha oli leimattu kiusaajapojaksi, tosin monia lasten välille sattuneita kahnauksia aikuiset eivät edes olleet nähneet. Osassa tilanteista Juha oli ollut todistetusti syytön, vaikka hänet alun perin oli syylliseksi nimetty. Juhan nimi oli noussut monesti esiin lasten puhuessa keskinäisistä konflikteistaan. Tämä oli riittänyt perusteeksi leimata poika ja siirtää hänet pienluokkaan: "Yksi nimi nousee aina esiin".

Siljan mielestä poika oli epämääräisin ja riittämättömin perustein erotettu kavereistaan ja saatettu pahan pojan maineeseen. Hän olisi halunnut kuulla kattavat selonteot, mitä oli tapahtunut kaikissa niissä tilanteissa, joiden perusteella pojan elämään oli puututtu näin. Niitä hän ei ole kuullut vieläkään.

Tuolla kertaa Silja ei antanut periksi. Asiaa puitiin jopa rehtorin ja sivistystoimen johtajan palaverissa, jossa Silja jäi alakynteen.

Olin Siljan tukihenkilönä myös tuossa palaverissa. Minut vaiennettiin vedoten siihen, että minulla ei ole tilanteista faktatietoa. Tässä, kuten niin monessa muussakin palaverissa, Siljalle syntyi vahva vaikutelma siitä, että ratkaisut oli jo lyöty lukkoon. Vastapuolella ei näyttänyt olevan minkäänlaista halua keskustella rakentavasti, saati tulla puoliväliin vastaan.

Juha oli ohjattu käytöksensä vuoksi myös koulukuraattorin juttusille. Kuraattorin ja lastensuojelun välillä on ollut yhteydenpitoa. Juhalta oli saatu keskusteluissa tietoa mm. vanhempien kasvatuskeinoista, jotka ovat olleet sossujen näkökulmasta milloin liian lepsuja, milloin liian rajuja.


Uransa alussa olevat naiset tukevat perhettä esitelmöimällä kasvatusvinkeillään

Tuomas on viranomaisten edessä hiljainen ja pyrkii ajoittain diplomaattisesti myötäilemään työntekijöitä, koska arvelee perheen siten välttyvän lisähankaluuksilta. Tämä kasvattaa Siljan ahdistusta. Perheen ja lasten tilannetta oikeutetusti puolustaessaan hän tuntee itsensä räyhääjäksi ja vastarannan kiiskeksi. Tämän työntekijät ovat totisesti huomanneet ja antaneet sen näkyä kirjauksissa. Isän päällä kimaltaa sädekehä, äiti on vinksahtanut.

Silja kokee, ettei Tuomas tue häntä. Hän joutuu taistelemaan yksin.

Myös Tuomas on sitä mieltä, että resurssit sosiaalialalla valuvat pitkälti hukkaan. Äärimmäisen hienotunteisena ja hyvät tavat omaavana henkilönä hän kuitenkin uskoo rumban päättyvän nopeammin, jos asiakas tulee sovittelevasti vastaan.

Palavereissa olen kerta toisensa jälkeen hämmästellyt, kuinka kiireisiksi kutsutuilla sosiaalityöntekijöillä voi riittää aikaa niin tyhjänpäiväiseen jaaritteluun ja paperinpyörittelyyn. Lääkärin kauhistelema Lauran kiroilu on nostettu elämää suuremmaksi ongelmaksi, jonka puimiseen on käytetty kohtaamisissa huomattavasti aikaa. (Olen itse tavannut Lauran monta kertaa. Käsi sydämellä: en ole kuullut Lauran suusta vielä yhtään kirosanaa.)

Nuoret, lapsenkasvoiset, uransa alussa olevat naiset ovat esitelmöineet Siljalle ja Tuomakselle kiiltokuvapalkintojen käyttämisestä kasvatustilanteissa ja kotitöiden sopusuhtaisesta jakamisesta, aivan kuin vuosikymmenet toisiinsa hitsautunut ja osan lapsista jo täysikasvuisiksi saattanut pariskunta ei itse tietäisi omia keinojaan.

Kysymys ei ole nyt keinottomuudesta, vaan uupumuksesta, joka helpottaisi siten, että joku tulisi konkreettisesti auttamaan. Tai olisi tullut silloin, kun pyydettiin.  

Viranomaiset ovat jättäneet huomiotta myös sen, mitä ihmisessä tapahtuu, kun uupumus ja ärtymys pääsevät ajan saatossa kumuloitumaan. Omasta osuudestaan uupumuksen kasvattamiseen he eivät tunnu piittaavan lainkaan.

Vihaan sossujen kirjauksia, mutta perheen oikeusturvan puolustamiseksi päätin vaatia eräässä palaverissa vain yhtä erittäin oleellista kirjausta ja sen lähettämistä perheelle: sitä, että Silja on hakenut apua, mutta avusta on kieltäydytty.

Onko tuota merkintää nähty? Ei tietenkään.

Tällä hetkellä perheen vanhimmat lapset ovat jo niin isoja, että voimia ei syö niinkään itse arki, vaan viranomaisrumba.

Viimekertaisessa palaverissa työntekijät kysyivät, mitä perhe heiltä jatkossa toivoo. Siljan toive oli kristallinkirkas: tapaamiset voidaan lopettaa. Hän on jo saanut tarvittavia vinkkejä kasvatukseen. Työntekijät halusivat kuitenkin sinnikkäästi jatkaa tapaamisia. Kun Silja kysyi perusteluja, he vastasivat, että eivät ole päässeet vielä "riittävän syvälle" työskentelyssään. He halusivat tulla perheeseen pelaamaan lautapelejä. He mainostivat, että niiden avulla he voivat antaa vinkkejä mm. lapsen häviö-, uhma- ja turhaumatilanteisiin.

Siis perhe on sitä mieltä, että työntekijöistä ei ole mitään apua, mutta työntekijät ovat sitä mieltä, että heistä on valtavasti apua. Perhe toivoo siivousapua, mutta perheelle tyrkytetään lautapeliapua. Tilanne on absurdi.


Silja listaa viisi ongelmaa: kirjaukset, parityöskentely, suojelun käsite, vanhempien sivuuttaminen ja lastensuojelun ylilyönnit

Tällä hetkellä Silja on entistäkin stressaantuneempi ja uupuneempi suurperheen äiti. Ongelmana ovat rankat somaattiset oireet: univaikeudet, vatsavaivat, rajut päänsäryt ja sydänoireet. Siljalla on jatkuva pelko siitä, mitä huominen tuo, mitä mätää perheestä taas kaivellaan ja miten heitä kaikkia rangaistaan.

Kaikesta huolimatta Siljalla on vielä toiveita tulevaisuuden suhteen. Hän haluaisi mm. laajentaa ammatillista osaamistaan, mikäli voimavarat riittäisivät. Tällä hetkellä hän on "Uusi työura"-valmennuksessa. Maininta lastensuojelun asiakkuudesta lukee jostakin syystä myös työvoimatoimiston lausunnossa. Silja uskoo sen vaikeuttavan huomattavasti hänen työnsaantiaan kaikkialla.

Silja on menettänyt luottamuksensa kaikkiin, joilla on valtaa. Hän ei usko enää työntekijöiden vaitiolovelvollisuuteen, vaan on vakuuttunut siitä, että pienellä paikkakunnalla kaikkien asiat ovat kaikkien reposteltavissa. Juuri yhtään puolueetonta instanssia hän ei usko enää kotikunnastaan löytyvän. Toisaalta hän pystyy näkemään sellaiset asiat ja ratkaisut, jotka ovat hyviä ja toimivia. Niitäkin on meidän yhteiskunnassamme  ̶  ja myös Siljan kotikunnassa. Erityisen hyvät muistot Siljalla on lämminhenkisestä lasten aamu- ja iltapäivätoiminnasta.

Silja hämmästelee monia asioita kohtaamassaan viranomaistyöskentelyssä, mutta jokunen ydinongelma nousee ylitse muiden.

Ensinnäkin kirjaukset. Palavereissa pitäisi olla joka kerta vähintään yksi täysin neutraali henkilö valvomassa perheen oikeusturvaa ja sitä, että kirjauksia ei vääristellä. (Myöskään huolellisuudesta ei aina voi antaa kiitosta, sillä eräässäkin kirjauksessa perheen isästä oli yllättäen tullut Risto.)

Perheiden tulisi saada tarkistaa kirjaukset nopeasti ja helposti, ja tuo oikeus pitäisi myös tuoda julki.
Oikeus saada kirjaukset on toki nytkin olemassa, mutta sossut eivät sitä mieluusti esittele. Kaikki vanhemmat eivät ole edes tietoisia kyseisestä raportointikulttuurista. Kirjausten saamisesta on lisäksi tehty perin mutkikas prosessi. Usein vanhempien on anottava raportteja kirjallisesti, ja senkin jälkeen niiden tulostus ja lähettäminen vie yleensä käsittämättömästi aikaa. Lisäksi sossut saattavat sanoa: "Jos jutussa on selkeitä asiavirheitä, esimerkiksi ajat tai paikat väärin, ne sinä saat korjata. Sen sijaan et pysty vaikuttamaan siihen, mitä mieltä me asioista olemme." Eli asiakkaan mahdollisuus puuttua kaikkein oleellisimpaan tekstin sisältöön on käytännössä nolla.

Toinen ongelma on sossujen rakastama parityöskentely. Kun kaksi viranomaista lyöttäytyy tukemaan toisiaan, joutuu perheen edustaja hyvin nopeasti altavastaajan asemaan, erityisesti jos istuu työntekijöiden edessä hiljaisen puolisonsa kanssa. Tuolloin lytätyksi tulemisen tunne korostuu. Angsti huipentuu ns. verkostopalavereissa, joissa äidin ympärillä saattaa istua kuusi ammattilaista lehtiöt kourassaan huolikurtut otsallaan.

Silja pitää viranomaisyhteistyötä joissakin tilanteissa hyvänä ratkaisuna, mutta vain, mikäli kohtaaminen on neutraalia ja asiallista. Kunkin viranomaisen tulisi katsoa perhettä vailla ennakkoluuloja, menemättä mukaan toisen viranomaisen mustamaalaaviin näkemyksiin.

Kolmas ongelma on suojelun käsite. Sitä pitäisi laajentaa. Nykyisin puhutaan vain lapsen suojelusta,  lapsen edusta ja hyvinvoinnista. Tämä johtaa herkästi asetelmaan, jossa työntekijät ovat "lapsen asialla" vanhempia vastaan. Mutta koska lasten hyvinvointi perustuu vanhempien hyvinvointiin, pitäisi puhua koko perheen suojelusta, perheen edusta ja hyvinvoinnista.

Neljänneksi: vanhempien omaa kasvatuskokemusta tulisi arvostaa. Nykyisin sossut tietävät vanhempia paremmin, mikä perhettä auttaa. He kuvittelevat myös tuntevansa lapset paremmin kuin näiden omat vanhemmat. Jo aamukahvilla he nostavat huolituntosarvensa pystyyn ja lähtevät kiertämään perheissä vääntäen luonnollisen luonnottomaksi, toiveet uhkaksi ja selviytymiset traumaksi. Heidän moottorinsa käy huolidieselillä. Silti mikään ei viittaa siihen, että he todellisuudessa olisivat kiinnostuneita "hoivaamiensa" perheiden hyvinvoinnista.

Pahinta on se, että heille ei välttämättä edes riitä mikään. Ei sekään, että perhe vastaa vaatimuksiin ja tekee niin kuin pyydetään. Kaikesta kaivetaan lopulta mätä ja asiat vonksautetaan täysin päälaelleen, vanhempia vastaan. 

Erityisen ongelmallista on se, että työntekijöiden joukossa on paljon vastavalmistuneita nuoria lapsettomia henkilöitä, joilta puuttuu sekä terve realismi että kosketus lapsiperheen arkeen. Tällaisia työntekijöitä ei pitäisi päästää käsittelemään suurperheen asioita. Koulukirjoista kun ei kerätä elämänkokemusta eikä kasvatuskokemusta.

Viidenneksi: lastensuojelun ylilyönnit. Oulun tapaus järkytti Siljaa syvästi, samoin kaikki tilanteet, joissa sossut hyökkäävät koteihin aseistettujen poliisien kanssa. Eikö viranomaisilla ole lainkaan huolta siitä, miten nuo tilanteet vaikuttavat lapsiin? Järeimpiin puuttumisiin pitäisi olla erittäin vahvat perusteet.

Virkavallan pitäisi tulla koteihin vain siviiliasuissa. Eikö mahdollisen väkivaltaisen vastarinnan kohtaamiseen riittäisi pippurisumute, ja aseistautunut lisäpartio voisi odottaa pienen matkan päässä? Nykytekniikkahan mahdollistaa yhteydenpidon.


Kirjoittajan näkemys perheestä: "Mukava, ainutlaatuinen, rakastava perhe!"

Nyt haluan laatia "omat kirjaukseni" mädäksi leimatusta perheestä. Haluan mukavan ja ainutlaatuisen perheen ihmisarvon takaisin! Minä en ojenna huolikimppua, minä ojennan ystävän kimpun. Silti vannon, että kaikki perheestä mainitsemani hyvä on TOTTA.

Vedetäänpä tummanharmaa huoliesirippu sivuun ja katsotaan sen taakse kuin ihminen katsoo ihmistä. Mitä löytyy?

Löytyy päihteetön perhe, jossa eletään kaikille suurperheille tuttua hektistä arkea: luovitaan eri-ikäisten lasten intressien keskellä, sumplitaan aikatauluja, kannetaan marketista selkä vääränä autolastillinen elintarvikkeita kasvuikäisten tarpeisiin. Varmistetaan, että poika ei karkaa pyöräilemään ilman kypärää, tehdään ruokaa, siivotaan, laulatetaan pyykki- ja astianpesukonetta. Pidetään puhuttelu teinille, jonka kotiintulo on venähtänyt yli sovitun ajan. Hoivataan ja rakastetaan Suurella Sydämellä.

Äiti Silja on avoin, välitön, luova ja hyvin empaattinen ihminen. Hän nauttii, kun saa tehdä asioita omalla tavallaan, seipäänjäykistä kaavoista ja totunnaisuuksista ajoittain poiketen. Hänellä on ilmiömäinen kyky touhuta lasten kanssa menemällä sisään heidän maailmaansa hauskasti ja mielikuvituksellisesti. Hänen taiteellinen lahjakkuutensa näkyy esimerkiksi upeissa piirroksissa ja käsitöissä, joista hän on saanut paljon kiitosta.

Siljan lapsuus kului työteliäässä perheessä, jossa hänet kasvatettiin kiltiksi ja kuuliaiseksi. Hänen lempiaineitaan koulussa olivat kemia ja biologia, joissa hän menestyi erinomaisesti. Hänen toiveammattinaan oli lääkäri. Ylioppilastutkinnon jälkeen hän päätyi kuitenkin opiskelemaan atk:ta. Opinnot jäivät sittemmin kesken muuttojen takia.

Noin parikymppisenä Silja kohtasi Tuomaksen. He perustivat toiveikkaina perheen.

Silja on emotyyppiä henkeen ja vereen. Hän rakastaa lapsiaan enemmän kuin mitään muuta maailmassa, kantaa heistä kunkin asioita sydämellään ja pelkää huostaanottoa yli kaiken.

Isä Tuomas on tietotekniikan alalla työskentelevä harkitseva älykkö, joka seuraa aikaansa monipuolisesti. Hän on kansakoulunopettajan ja maanviljelijän poika, joka on saanut hyvän kotikasvatuksen. Hänellä on perisuomalaiset elämänasenteet ja hän arvostaa omia juuriaan, jotka ovat porautuneet syvälle Hämeen multiin.

Perheen vanhimmat lapset ovat jo itsenäistyneet ja menestyneet elämässä hyvin. Esikoispoika on soittanut bändissä. Ylioppilaskirjoituksissa hän sai huippupisteet laajasta matematiikasta. Lukion jälkeen hän lähti vuodeksi armeijan harmaisiin. Vanhemmat rohkaisevat lapsia pohtimaan ja punnitsemaan itse valintojensa perusteita ja seurauksia, muottiin ei pakoteta. Myös perheen nuoremmat lapset ovat kaikki oivaltavia, huumorintajuisia ja lahjakkaita. Eräs heistä on ilmiömäinen tietokoneasiantuntija. Hän osaa käyttää laadukkaita ja kehittäviä tietokonesovelluksia. Lapset tietävät, mikä on oikein ja mikä väärin. Heissä on luovuutta ja ahkeruutta.

Kun hiljattain poikkesin perheessä, lapsista olivat paikalla "Aino" ja "Laura". Aino, kaunis nuori nainen, puuhaili Lauran kanssa mukavan isosiskon elkein. (Huom! Älköön nyt kukaan lukeko rivien välistä, että hän joutuu kantamaan kaiken vastuun vanhemmuuden puuttuessa perheestä!)  Tavatessamme hän käyttäytyi vierasta kohtaan harvinaisen ystävällisesti ollakseen teini-ikäinen. Hänellä on ollut kasvukipuja, mutta hän on selvinnyt niistä. Hän rakastaa erityisesti kauniita vaatteita ja pitää tarkan huolen ulkonäöstään. Hänessä on valokuvamalliainesta.

Kuopus "Laura" on hellyttävä tahtopakkaus, iloinen lapsi, joka kuuntelee mielellään musiikkia. Hänellä on rikas mielikuvitus, joka näkyy vivahteikkaissa leikeissä. Lauralla on taipumusta myös pohdiskeluun ja ihmettelyyn. Äiti Siljan rakkaus kauniisiin lastenvaatteisiin ja taito myös tehdä niitä näkyy totisesti tytön päältä!

"Juha" on poikani kaveri, joten hänet tunnen parhaiten. Hän on vilkas, mutta hänellä on monin tavoin hyvä sydän. Vaaleine hiuksineen hän muistuttaa erehdyttävästi Vaahteramäen Eemeliä. Hän on poikani kanssa osallistunut moniin hölmöilyihin, toinen on yllyttänyt toista ja päin vastoin, mutta vähintään yhtä paljon pojat ovat tehneet hyvää. He ovat saaneet päähänsä siivota roskia kaduilta, he ovat hoitaneet koiraamme, tehneet koko porukalle ruokaa ja kantaneet vanhoja vaatteita UFF:ille. (Kyllä, myös minä olen epäilyttävä äiti, joka vastuuttaa lapsiaan väärin tavoin. Minussa on uupujapotentiaalia. Olen lupaava riista!) Pojat hoivasivat pihaleikeissä myös talon pienimpiä lapsia.

Juhan eläinrakkaus on silmiinpistävää, hän on koiramme hyvä ystävä. Hän on oppinut, että yrittäminen ja ahkeruus palkitaan. Jos reilu meininki ei toteudu, hän reagoi voimakkaasti.


Suomen lasun tila: parityöskentelijät heittävät noppaa hyvinvoivien lasten kanssa

Mikä pahinta, juuri kertomani Silja tarina ei ole ainoa lajissaan. Sosiaalinen media vilisee vastaavanlaisia kokemuksia, joiden kaikkien lukemiseen ei kaksi iltaa riittänyt.

Aikoinaan luotin vankasti maamme viranomaisiin ja ammattilaisten asiantuntemukseen lasten kasvatuksessa. Uskoin, että perheissä, jotka ovat joutuneet lastensuojelun pihteihin, on oltava jotakin "mätää". Enää en usko. Kaiken kokemani, näkemäni ja lukemani pohjalta tiedän, että kuka tahansa voi joutua hampaisiin  ̶  ja aivan syyttä.

Aikoinaan uskoin myös, että huostaanottoja pyritään aina välttämään, että lasten ja vanhempien yhteyttä varjellaan viimeiseen saakka. Tämä uskomus eli sitkeästi muun muassa sen vuoksi, että pikku-Eerika sai tukehtua sänkyynsä. Edelleen lukemattomat päihdeongelmaisten lapset kompastelevat nälkäisinä kaljapulloihin ryyppybileiden keskellä samalla, kun parityöskentelijät hymyillen heittävät noppaa hyvinvoivien ja iloisten lasten kanssa. Silti huostaanotot ovat lisääntyneet ilmiömäisesti. Miten tämä on selitettävissä?

Viimeiseen saakka olen halunnut ummistaa silmäni mediassa esille nostetusta karmivasta ilmiöstä, joka on alkanut nivoutua huostailuun. En ole halunnut uskoa, että taloudelliset intressit voiton tavoitteluineen voivat ohjata ratkaisuja, jotka kohdistetaan yhteiskunnan haavoittuvimpiin yksilöihin, lapsiin. Lopulta on ollut kuitenkin pakko katsoa tätäkin ilmiötä kasvoista kasvoihin  ̶  ja uskoa: ulkoistamisen aikana lastensuojelusta on tullut liiketoiminnan ja pääomasijoittajien luvattu maaperä, josta kaiken lisäksi puuttuu valvonta. Kunnat saavat valtionapua huostaanottomäärän mukaan.

Pyritäänkö huostaanottoja lisäämään ja pidentämään tällaisen ilmiön takia? Valitettavasti tähän kaikki viittaa. Riittämättömin perustein tehdyistä huostaanotoista käydään jatkuvasti oikeustaistoja. Mustamaalaavat kirjaukset, joita vanhemmista laaditaan, vaikuttavat kautta linjan huostailun pohjustamisilta.

Minun ymmärryskykyni ei veny tämän kaltaiseen epäeettisyyteen.  

Yhteistyö hankalien, mielenvikaisten tai väkivaltaisten vanhempien kanssa on kieltämättä epämiellyttävää ja pelottavaa. Leppoisampaa on mennä hyvätapaisten vanhempien luo kahvittelemaan, rupattelemaan, neuvomaan ja plaraamaan nallekortteja. Pseudotyöllä kalenterit saadaan täyteen, synnytetään vaikutelma kiireestä ja resurssipulasta.

Tällaiset perheet ovat lastensuojelubisnekselle lupaavaa ja helppoa riistaa. Kiltit ja empaattiset vanhemmat saadaan herkemmin vakuutetuiksi siitä, että he eivät ole kelvollisia vanhemmiksi. Hehän ovat traumatisoineet lapsensa jo pelkällä olemassaolollaan. Jos ei muuta keksitä, vanhemmat uuvutetaan löysässä hirressä hiostamalla ja kontrolloimalla. Kun uupuminen lopulta huipentuu niin, että jalat eivät enää kanna, ovatkin perusteet huostaanotolle jo olemassa.

Kertana muutamana on myös kilteillä on tullut raja vastaan, ja ovi on suljettu perhetyöntekijöiltä, joista ei ole muuta kuin rasitusta. Tällaisia uppiniskoja on tietenkin rangaistu raportoimalla perheen yhteistyöhaluttomuus sekä kyvyttömyys tiedostaa tahi myöntää omia ongelmiaan. Tosin jossakin muussa yhteydessä taas avun pyytäminen saatetaankin yllättäen kiepsauttaa vanhempia vastaan. Tuolloin se kulkee neuvottomuuden, pärjäämättömyyden tai "yhteiskunnan vastuuttamisen" nimellä. Vaikka vanhempi taipuisi millaiseksi spagettikierteeksi, hän ei voisi tätä oikukasta laitosta tyydyttää.

Enää en pidä vainoharhaisena liioitteluna näkemystä, että joka ikisen on varottava pyytämästä apua yhteiskunnalta. Sanonta kuuluu: parasta lastensuojelua on pitää lapsensa mahdollisimman kaukana lastensuojelusta. Yhdyn tähän.

Kyseistä työtä saadaan myös merkittävästi yksinkertaistetuksi toistelemalla muutamia päähuolia. Koska olen lukenut suuren määrän eri ihmisistä laadittuja kirjauksia, joissa nämä samat huolet toistuvat, olen vakuuttunut siitä, että ne opetetaan ulkoa sosiaalityön noviiseille huolibisneksen työkaluiksi. Niiden ansiosta joka ikinen perhe saadaan tarvittaessa imaistuksi jättimäiseen huoliauraan.

Päähuolet höystetään aivan erityisellä kielenkäytöllä, hienoutta tavoittelevalla ammattijargonilla. Siten saadaan lukija harhautetuksi ja luoduksi vaikutelma suuresta asiantuntijuudesta. Eräs lempihuolista on arjen struktuurien ja aikuisjohtoisuuden puuttuminen. Vanhemmat saattavat tarvita direktiivistä ohjausta puutteellisten vanhemmuudentaitojensa tai häilyvän persoonallisuutensa vuoksi. Muita huolibisneksen suosikkimetodeita ovat lapsen omatoimisuuden kääntäminen liialliseksi vastuunotoksi, vilkkaan ja innokkaan lapsen nimeäminen rajaamattomaksi ja levottomaksi, kiltin ja hiljaisen lapsen nimeäminen passiiviseksi ja masentuneeksi, vanhempien empatian kääntäminen kyvyttömyydeksi asettaa lapsille rajoja ja tarkkojen rutiinien kääntäminen kyvyttömyydeksi tilannetajuun ja lapsentahtisuuteen. Vauhdikkaat ampumisleikit, joita pikkupojat ovat kautta aikojen harrastaneet, ovat nykyisin traumaleikkejä.

Myös vanhempien ristiriitaiset kasvatusnäkemykset päätyvät kernaasti kirjauksiin. Sosiaalityöntekijät saattavat olla ikään kuin puolueettomia, mutta mieltymys toiseen vanhempaan paistaa rivien välistä kuin Pegasuksen tähti. Siten saadaan kylvetyksi perheeseen eripuraa, joka syövyttää merkittävästi varsinkin pahaksi leimatun vanhemman energiaa.

Mikäli aikaa jää, on vielä käytettävissä mitä erilaisimpien vuorovaikutusongelmien kirjo. Paremman puutteessa vuorovaikutusongelmakopasta voi napata vaikkapa sen, että äiti ei joka kerta vastaa lapsen hymyyn, tai jollakin muulla, tarkemmin määrittelemättömällä tavalla ei ole "emotionaalisesti läsnä".


Kirjoittajan pyyntö: "Antakaa perheelle kodinhoitaja ja lopettakaa kiusaaminen!"

Viimeiseen korttiin: Jos minulla olisi kaikki valta taivaassa ja maan päällä, mitä antaisin Siljalle ja Tuomakselle?

Antaisin kodinhoitajan, joka keventäisi arkikuormaa konkreettisesti.

Vaatisin välittömästi lopettamaan kiusan, jonka kohteeksi perhe on joutunut jo aivan liian kauan.
Vaatisin perheelle rauhan elää omaa elämäänsä vailla pakkomielteistä ongelmien kaivelua ja epätervettä kontrollia.

Vaatisin perhettä "auttaneita" ammattilaisia kustantamaan Siljalle terapeutin, jonka avulla hän saisi vähitellen takaisin kadotetun elämänvoimansa ja murentuneen itsetuntonsa äitinä.

Paitsi että Silja ei menisi terapiaan. Hän ei enää usko, että on olemassa ihmisiä, jotka haluavat auttaa muita inhimillisesti ja lämmöllä.

Entä mitä Silja itse toivoisi?

Hän toivoisi lisää yhteisöllisyyttä. Tästä entisaikojen ilmiöstä ei ole enää häivääkään jäljellä. Vastuuta ei välttämättä jaeta suvun kesken kuten ennen, ja kiireinen elämänmalli erkaannuttaa ystävätkin toisistaan. Kantava aate on, että jokaisen on pärjättävä itse. Tällöin yhteiskunnan on autettava.

Siljalla on erinäisiä parannusehdotuksia, joihin yhtynee moni uupunut vanhempi. Ja älköön nyt kukaan vedotko resurssipulaan! Resurssipula on eräs suurimmista sosiaalityöhön liittyvistä harhaluuloista. Sitä ei ole, se on nähty, mutta resurssit kuluvat aivan käsittämättömiin tarkoituksiin. Siis oikeanlaista kohdennusta!  

Ensinnäkin joka kuntaan monipuolinen palvelujärjestelmä, josta vanhemmat voivat valita itselleen sopivimmat palvelut:  

1) Laadukas päivähoito. Silja toivoo, että kenenkään ei tarvitse kokea samaa kuin hän hakiessaan uupumuksessaan perheen pienimmälle päivähoitopaikkaa. "Miksi teet niin monta lasta, jos et jaksa niitä hoitaa?", oli päiväkodin johtaja tokaissut. Tässä tilanteessa Silja oli sentään saanut tukea johtajan esimieheltä, joka oli pitänyt Siljan kohtaamaa töykeyttä täysin sopimattomana.

2) Ympäri vuoden järjestettyjä viikonloppuleirejä koko perheelle. Mukavaa ohjelmaa, makkaranpaistoa nuotiolla, pelaamista ja perheille mahdollisuus astua valmiiseen pöytään nauttimaan lämpimät ateriat. Vastaavasti leirejä erikseen lapsille. Tällöin vanhemmat saavat hengähdystaukoja ja kahdenkeskistä aikaa.

3) Lapsiperheiden kotipalvelu laajemmaksi kuin koskaan. Vanhat kunnon kodinhoitajat takaisin! Tätä järjestelmää ei missään nimessä lastensuojelun alaisuuteen.

4) Avoimien perhekerhojen/perhetupien luontevat aukioloajat ja kyseisen toiminnan laajentaminen ja kehittäminen. Ei säästötoimia tähän kohteeseen.

5) Koululaisille iltapäiväkerhoja, joissa saa lämpimän aterian, tukea läksyjen tekoon ja mukavaa puuhaa esim. sillä aikaa kun osa oppilaista lukee lisävalinnaiskieliään.

6) Haavoittuvassa itsenäistymisvaiheessa oleville nuorille tuettu asuminen, jossa voi saada aikuisilta vastauksia hankaliin kysymyksiin, lämmintä ymmärrystä sekä harjoitusta vastuun ottamiseen.

Sitten tulee viimeinen ehdotusrykelmä, jonka Silja heittää sarkastisesti pilke silmissään:

7) Jokaiselle uudelle kuntalaiselle syntymälahjaksi nallekortit tunneilmaisun ohjevihkoineen, haastaviin perheisiin lasten liikennevalot kaoottisen arjen jäsentämiseksi, ja erityisiin riski- ja ongelmaperheisiin jäähyjakkarat kunnan monitoimikeskuksen ripeiden poikien nikkaroimina.

Lopuksi ehdotusten kirkkain helmi:

8) Kirkon kellotapulin viereen huolilippusalko! Huolilipun vihkikööt käyttöön kunnan sosiaalitoimen edustajat näyttävin juhlaseremonioin.

Se lippu hulmuaakin auringonnousuista auringonlaskuihin, siitä olemme varmoja.

Loppu.


Aiemmin kesällä julkaistut "Perheeni tarinat":

Helen-äidin tarina: "Lastensuojelu murensi itsetuntoni."

Tarun avoin kirje sijaisäidille

Ei-kenenkään ammattiauttajan tarina: "Joku pahoitti mielensä."

Murhatun Eerikan tarina: "Kertokaa, kenen on vastuu?"

Huostalapsen äiti: "Minua kohdellaan pahemmin kuin rikollista."

Tiina Bergström: Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa

Erityislapsiperheen paras terapeutti on oma koira

Koulukiusatun äidin tuska: "Lapseni yritti itsemurhaa."

Muut julkaistut "Perheeni tarinat" löytyvät allekkain täältä.

Lue myös esikoskirjailija Tiina Bergströmin Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa