"Saatan kouluun pienen ekaluokkalaiseni. En olisi ikinä uskonut, kuinka äkkiä tuo onnenkyynel muuttuu tuskan kyyneleeksi, voimattomuuden kyyneleeksi. Niin meille kuitenkin kävi, ei edes isompikokoinen ystävä auttanut, kun kiusaaminen alkoi."
Vantaalaisen koulukiusatun pojan äiti kertoo tarinansa: "Jos koulukiusaamiseen olisi puututtu heti, oltaisiin voitu välttää itsemurhayllykkeet, raskaat tutkimukset, koulun vaihto, pienryhmään siirtyminen ja kaavailtu lääkitys."
Vantaalaisen koulukiusatun pojan äiti kertoo tarinansa: "Jos koulukiusaamiseen olisi puututtu heti, oltaisiin voitu välttää itsemurhayllykkeet, raskaat tutkimukset, koulun vaihto, pienryhmään siirtyminen ja kaavailtu lääkitys."
On elokuun 2009 puoliväli, saatan kouluun pienen ekaluokkalaiseni. Jännittää, meitä molempia. Otetaan valokuvia uudesta koululaisesta, kasvoillaan innostunut hymy. Onnellinen lapsi, joka vihdoin pääsee kouluun. Hän menee jonoon parhaan ystävänsä kanssa, ystävä on päätä pidempi, luokan pisin poika, ja oma poikani luokan pienin. Katselen heitä onnenkyynel silmäkulmassani; kuinka suloisia he ovatkaan.
En olisi ikinä uskonut, kuinka äkkiä tuo onnenkyynel muuttui tuskan kyyneleeksi, voimattomuuden kyyneleeksi. Niin meille kuitenkin kävi, eikä edes isompikokoinen ystävä auttanut, kun kiusaaminen alkoi.
Ensimmäinen syksy koulussa meni upeasti. Arvosanat olivat loistavia ja poika oli onnellinen, kun sai läksyjä ja oppi uusia asioita. Tuli kevätlukukausi ja poika alkoi puhua kiusaamisesta; alkuun vähemmän, sitten puheet lisääntyivät. Oli ollut nimittelyä, tönimistä, lumipalloilla heittelyä ja muuta tyypillistä.
Olin yhteydessä opettajaan. Kaikki aina muka selvitettiin, mutta kiusaaminen jatkui. Neuvottelimme ja keskustelimme sekä koulun että iltapäiväkerhon kanssa. Iltapäiväkerhosta lapsi karkasikin, kun häntä kiusattiin.
Kaikesta huolimatta ensimmäisestä luokasta selvittiin kunnialla, tuli stipendikin koulumenestyksestä. Poikani on fiksu ja osaava eikä kiusaaminen vielä vaikuttanut oppimiseen niin paljon, että se olisi näkynyt tuloksissa. Sitten alkoi toinen vuosiluokka – ja raivokohtaukset minun luonani. Olimme siis eronneet lasten isän kanssa. Kouluun meno hankaloitui:
”Koulussa kiusataan, minun on paha olla, en halua sinne!”, sanoi poika.
Pahaa oloa lisäsi kenties myös viikko-viikko järjestely ja se, ettei poikani uskaltanut näyttää tunteitaan isällään eikä puhua siellä mistään negatiivisesta. Hän yritti vain olla reipas, tehdä koulutyöt hyvin ja olla kiltti poika koulussa ja isin luona. Tuolle käytökselle on nimikin; se on ylisuorittamista. Vaihdot olivat lapselle hankalia ja ovat edelleenkin äärimmäisen suuri haaste, johtuen masennuksesta, joka sittemmin paljastui tutkimuksissa.
Tokaluokkalainen koulukiusattu yrittää hypätä parvekkeelta – ja jää vaille hoitoa
Keväällä tilanne paheni radikaalisti. Koitti synkkä hetki: poikani oli hyppäämässä parvekkeelta alas!
Nappasin hänet kiinni ja vein saman tien lääkäriin. Saimme lähetteen lastenpsykiatriselle. Siellä tutkittiin ja keskusteltiin. Olimme lapsen isän kanssa täysin eri linjoilla. Hän syytti minua vain lapsen paapomisesta ja kurin puutteesta. Koulukiusaamista hän ei uskonut ollenkaan tapahtuneen, eihän poika ollut siitä hänelle mitään sanonut. Mutta ei poika hänelle raivonnutkaan, vaan minulle.
Ex-mieheni on hyvin vaikutusvaltainen ja varakas, minkä takia hän on lasteni lähihuoltaja. Hänen näkemyksensä painoi vaakakupissa enemmän kuin minun, joten myös psykiatri oli sitä mieltä, ettei lapsi tarvitse apua. Tai korkeintaan jotain pientä, perheneuvolaa tai sellaista. Isä ei suostunut siihenkään, joten poika ei saanut mitään hoitoa.
Kevään lopuksi, vähän ennen koulun loppumista, lukuvuoden kruunasi toisen oppilaan pojalleni esittämä tappouhkaus. Menin kouluun seuraavana aamuna yhdessä lapseni kanssa. Pakotin opettajat vaatimaan oppilasta avaamaan reppunsa, jotta näkisin, oliko siellä teräaseita. Ei ollut, joten minua ja poikaani ei uskottu. Sellainen olo meille jäi.
Minulla oli usko vähissä poikani koulua kohtaan, koska myös tytärtäni oli siellä kiusattu. Opettajat eivät uskoneet silloinkaan. He kehtasivat väittää, että tyttäreni oli kiusaaja. Sain tytön siirrettyä Vantaalla toiseen kouluun oppimisvaikeuksien vuoksi. Enkelit olivat matkassa, sillä tyttäreni sai hyvän opettajan. Hänen kanssaan työskennellessä selvisi, että edellisen koulun opettaja oli osallistunut kiusaamiseen. Sen jälkeen minun on ollut vaikea niellä opettajien hyssyttelyjä ja ”ei ole ongelmaa” -puheita.
"Onneksi kiusaajapoika on siirtymässä pois koulusta! Ongelma varmaan poistuisi sitten itsestään!”
Näin toivoin ja ajattelin, mutta niin ei käynytkään. Kolmas luokka alkoi ja opettajat alkoivat epäillä oppimisvaikeuksia, kun poikani ei pärjännyt koulussa enää niin hyvin kuin piti. Alustavissa tutkimuksissa ei kuitenkaan löytynyt mitään oppimisvaikeuksia.
Kiusaaminen jatkui, samoin kuin raivokohtaukset pojan ollessa luonani. Me yritimme vain selvitä. Yritin tukea lastani parhaani mukaan antamalla rakkautta ja turvaa, tukea. Me selvisimme jotenkin hengissä päivä kerrallaan.
Neljännellä luokalla lapsi yrittää jälleen itsemurhaa – koulu pesee kätensä
Sitten alkoi neljäs luokka. Oli syksy 2013.
Helvetin vuosi.
Kauhun vuosi.
Suurimman ikinä kokemani tuskan vuosi. Nuo aiemmat kolme vuotta olivat vain valmistelleet minua tähän vuoteen.
Kouluun mentiin taas syksyllä, raivon ja itkun säestyksellä:
”Äiti, minua kiusataan. Siellä potkitaan ja tönitään, haukutaan ja hakataan!”
Tuttu ruljanssi alkaa uudelleen. Olen opettajan kanssa tiiviissä yhteydessä. Alkuun vaikuttaa siltä, että nyt on pojallani opettaja, joka välittää ja yrittää. Olemme toiveikkaita.
Mutta kiusaaminen jatkuu. Marraskuun alussa taivas repeää. Lapseni yrittää taas itsemurhaa! Puheissa se on toistunut jo aiemmin monta kertaa, sillä lapsi on puhunut "puukon työntämisestä mahaansa", "sillalta hyppäämisestä" ja "auton alle menemisestä".
Vien jälleen lapseni lääkäriin, joka tekee lastensuojeluilmoituksen ja lähettää meidät Lastenlinnaan. Alkaa hetkellisesti tapahtua. Poika saa apua. (Vihdoinkin, vaikka hänet olisikin pitänyt ottaa jo aiemmin sisään sairaalaan akuuttijaksolle. Tuolloin isä kuitenkin vastusti, joten poikaa ei otettu sairaalaan osastohoitoon. Sen sijaan minä ja lapseni juoksimme sairaalan akuuttiyksikössä päivittäin juttelemassa sairaanhoitajien kanssa, kun kokonaistilannetta kartoitettiin.)
Viikko-viikko-vuoroasuminen jatkui. Samoin jatkuivat lapsen raivarit. Koulusta tuli paljon poissaoloja. Koulu ilmoitti, etteivät he voi tehdä yhtään enempää. Meille vanhemmille ei kerrottu, mitä ylipäätään oli tehty.
Päässäni jyskytti kysymys: "Oliko tehty mitään?"
Sellaista tapaamista, jossa olisimme olleet paikalla kaikki (kiusaajat, heidän vanhempansa, opettaja ja kiusattu vanhempineen) ei suostuttu järjestämään, vaikka pyysin sitä useasti. Minulle ei voitu antaa kiusaajien vanhempien yhteystietoja. Annettiin ymmärtää, että ongelmaa ei ollut, tai jos oli, niin poikani oli se ongelma.
Tuntui siltä, että kiusaajia suojellaan, varjellaan kaikin keinoin. Se riittää, kunhan kiusaaja pyytää anteeksi ja ottaa nuhteita vastaan, jotta hän voi taas seuraavassa hetkessä kuristaa, nipistellä, pistellä nuppineuloilla...
Ei siitä mitään seuraa.
Vantaalaiset opettajat antoivat tälle kaikelle hiljaisen hyväksyntänsä.
Raskaita toimenpiteitä ei tarvita, jos kiusaamiseen puututaan varhaisesti
Selvisimme jouluun. Lapseni joutui käymään koulua, jossa hänen oli äärimmäisen paha olla ja joka ennen pitkää veisi häneltä hengen. Onneksi hänellä oli koulussa kaksi kaveria. He olivat varmasti ainoa syy, jonka vuoksi minä en ole nyt kirjoittamassa muistokirjoitusta pojastani, vaan saan vielä jakaa tätä arkea hänen kanssaan.
Tuli pääsiäinen 2014 monine raivokohtauksineen. Sen koommin ei poika mennyt kouluun, paitsi sairaalakouluun akuuttijaksolle, jolle vihdoin sain lapseni, kun psykiatri uhkasi pakkohoidolla ja sai näin isänkin suostumaan pojan hoitoon.
Tällä hetkellä lapseni käy tarkemmissa ja syvemmissä tutkimuksissa, jotka ovat vielä kesken. En usko tutkimuksissa vieläkään löytyvän oppimisvaikeuksia. Lapseni on jo uhriutunut kiusaamiselle ja hän kärsii masennuksesta. Syksyllä poikani saa vaihtaa koulua, joten näen vihdoinkin valoa tunnelin päässä. Etsinnässä on pienluokka, johon isäkin vihdoin suostuu. Niin lastensuojelu kuin psykiatrikin ovat jo pitkään ehdottaneet pienluokalle siirtymistä.
Olen helpottunut siitä, että saamme lopultakin hoitoa, jota olen vuosien varrella hakenut pojalleni useasti, lujaa huutaen. Alkuun ex-mieheni kielsi kaiken koulukiusaamisen, mutta nyt hän onneksi ymmärtää jo tilanteen. Hän on osallistunut koulun retkelle, jonne rehtori ei olisi päästänyt poikaamme ilman valvojaa, ja on siellä puuttunut kiusaamiseen.
Tänä päivänä virhearvio hoidossa myönnetään, eli se, että auttajatahot uskoivat lapsen isää, jolle lapsi ei ollut puhunnut kiusaamisesta. Parhaillaan lastensuojelu ja sairaala ovat olleet ”koulun kimpussa” eli olen saanut tukea siihen, että koulu pitää vaihtaa. Mielestäni sairaala ja lastensuojelu ovat tehneet todella paljon töitä, että saisimme oikeasti apua.
Siksi tunnen helpotusta siitä, että nyt vihdoin meitä uskotaan!
Nyt tiedetään se todellisuus, jonka minä olen tiennyt monta vuotta!
Haluan uskoa, että poikani hoitosuhteet eivät tulevaisuudessa katkea, kouluneuvotteluja pidetään ja poikani mahdollista lääkehoitoa puntaroidaan tarkasti. Samaan aikaan mietin, että meitä uskottiin liian myöhään. On tavallaan hyvä, että lastani tutkitaan nyt, mutta yhtä aikaa minua ihmetyttää se, etteivät ammattilaiset kyenneet hyvissä ajoin näkemään todellista syytä, koulukiusaamista, vaan aikaa ja rahoja on käytetty pelkästään lapsen tutkimiseen, lapsen, jolla ei ollut minkäänlaisia mielenterveysongelmia ennen koulua. Jos koulukiusaamiseen olisi puututtu heti, oltaisiin voitu välttää itsemurhayllykkeet, raskaat tutkimukset, koulun vaihto, pienryhmään siirtyminen ja kaavailtu lääkitys.
Vaikka saamme nyt apua, saan taatusti taistella yhä, jotta apu myös jatkuisi riittävän kauan ja oikeanlaisena. Pojallani on parhaillaan luonnonmukainen melatoniinilääkitys iltaisin, mutta hänelle on tarjottu myös mielialalääkkeitä. En ole suostunut aloittamaan poikani lääkehoitoa kotioloissa ilman osastojaksoa ja seurantaa.
Olen päättänyt pysyä lujana. Taistelen. En aio luovuttaa, vaikka poikani koulupolun ensimmäisinä vuosina olen ottanut vastaan kaikki syytökset siitä, kuinka huono vanhempi olen. Nämä syytökset olen kestänyt enkä anna enää kenenkään jyrätä minua, sillä minä olen äiti, joka on elänyt tämän todellisuuden, ja minä tunnen lapseni.
Tiedän kiusaamisen vaikuttavan koko perheeseen, myös kiusatun sisaruksiin. Tässä ovat menneet omat voimani. Kiusattu ei itse jaksa huutaa ja vaatia apua, joten toivon jokaiselle kiusatun vanhemmalle valtavasti voimia toimia lapsensa äänitorvena. Vain niin voi saada apua.
Jos kävisi hyvä tuuri, joku sellainen vanhempi lukisi tämän, jonka lapsella on kaikki hyvin. Toivomukseni on, että keskustelethan lapsesi kanssa kiusaamisesta ja siitä, kuinka vakavia seurauksia sillä on. Kehota lastasi kertomaan huomionsa vaikka opettajalle, jollei hän itse uskalla puuttua. Tai terveydenhoitajalle. Tai kuraattorille.
Meidän on aika pitää meteliä koulukiusaamisesta, joka on tabu. Vain niin saamme aikaan muutosta.
Kiitos kun luit tarinamme!
En olisi ikinä uskonut, kuinka äkkiä tuo onnenkyynel muuttui tuskan kyyneleeksi, voimattomuuden kyyneleeksi. Niin meille kuitenkin kävi, eikä edes isompikokoinen ystävä auttanut, kun kiusaaminen alkoi.
Ensimmäinen syksy koulussa meni upeasti. Arvosanat olivat loistavia ja poika oli onnellinen, kun sai läksyjä ja oppi uusia asioita. Tuli kevätlukukausi ja poika alkoi puhua kiusaamisesta; alkuun vähemmän, sitten puheet lisääntyivät. Oli ollut nimittelyä, tönimistä, lumipalloilla heittelyä ja muuta tyypillistä.
Olin yhteydessä opettajaan. Kaikki aina muka selvitettiin, mutta kiusaaminen jatkui. Neuvottelimme ja keskustelimme sekä koulun että iltapäiväkerhon kanssa. Iltapäiväkerhosta lapsi karkasikin, kun häntä kiusattiin.
Kaikesta huolimatta ensimmäisestä luokasta selvittiin kunnialla, tuli stipendikin koulumenestyksestä. Poikani on fiksu ja osaava eikä kiusaaminen vielä vaikuttanut oppimiseen niin paljon, että se olisi näkynyt tuloksissa. Sitten alkoi toinen vuosiluokka – ja raivokohtaukset minun luonani. Olimme siis eronneet lasten isän kanssa. Kouluun meno hankaloitui:
”Koulussa kiusataan, minun on paha olla, en halua sinne!”, sanoi poika.
Pahaa oloa lisäsi kenties myös viikko-viikko järjestely ja se, ettei poikani uskaltanut näyttää tunteitaan isällään eikä puhua siellä mistään negatiivisesta. Hän yritti vain olla reipas, tehdä koulutyöt hyvin ja olla kiltti poika koulussa ja isin luona. Tuolle käytökselle on nimikin; se on ylisuorittamista. Vaihdot olivat lapselle hankalia ja ovat edelleenkin äärimmäisen suuri haaste, johtuen masennuksesta, joka sittemmin paljastui tutkimuksissa.
Tokaluokkalainen koulukiusattu yrittää hypätä parvekkeelta – ja jää vaille hoitoa
Keväällä tilanne paheni radikaalisti. Koitti synkkä hetki: poikani oli hyppäämässä parvekkeelta alas!
Nappasin hänet kiinni ja vein saman tien lääkäriin. Saimme lähetteen lastenpsykiatriselle. Siellä tutkittiin ja keskusteltiin. Olimme lapsen isän kanssa täysin eri linjoilla. Hän syytti minua vain lapsen paapomisesta ja kurin puutteesta. Koulukiusaamista hän ei uskonut ollenkaan tapahtuneen, eihän poika ollut siitä hänelle mitään sanonut. Mutta ei poika hänelle raivonnutkaan, vaan minulle.
Ex-mieheni on hyvin vaikutusvaltainen ja varakas, minkä takia hän on lasteni lähihuoltaja. Hänen näkemyksensä painoi vaakakupissa enemmän kuin minun, joten myös psykiatri oli sitä mieltä, ettei lapsi tarvitse apua. Tai korkeintaan jotain pientä, perheneuvolaa tai sellaista. Isä ei suostunut siihenkään, joten poika ei saanut mitään hoitoa.
Kevään lopuksi, vähän ennen koulun loppumista, lukuvuoden kruunasi toisen oppilaan pojalleni esittämä tappouhkaus. Menin kouluun seuraavana aamuna yhdessä lapseni kanssa. Pakotin opettajat vaatimaan oppilasta avaamaan reppunsa, jotta näkisin, oliko siellä teräaseita. Ei ollut, joten minua ja poikaani ei uskottu. Sellainen olo meille jäi.
Minulla oli usko vähissä poikani koulua kohtaan, koska myös tytärtäni oli siellä kiusattu. Opettajat eivät uskoneet silloinkaan. He kehtasivat väittää, että tyttäreni oli kiusaaja. Sain tytön siirrettyä Vantaalla toiseen kouluun oppimisvaikeuksien vuoksi. Enkelit olivat matkassa, sillä tyttäreni sai hyvän opettajan. Hänen kanssaan työskennellessä selvisi, että edellisen koulun opettaja oli osallistunut kiusaamiseen. Sen jälkeen minun on ollut vaikea niellä opettajien hyssyttelyjä ja ”ei ole ongelmaa” -puheita.
"Onneksi kiusaajapoika on siirtymässä pois koulusta! Ongelma varmaan poistuisi sitten itsestään!”
Näin toivoin ja ajattelin, mutta niin ei käynytkään. Kolmas luokka alkoi ja opettajat alkoivat epäillä oppimisvaikeuksia, kun poikani ei pärjännyt koulussa enää niin hyvin kuin piti. Alustavissa tutkimuksissa ei kuitenkaan löytynyt mitään oppimisvaikeuksia.
Kiusaaminen jatkui, samoin kuin raivokohtaukset pojan ollessa luonani. Me yritimme vain selvitä. Yritin tukea lastani parhaani mukaan antamalla rakkautta ja turvaa, tukea. Me selvisimme jotenkin hengissä päivä kerrallaan.
Neljännellä luokalla lapsi yrittää jälleen itsemurhaa – koulu pesee kätensä
Sitten alkoi neljäs luokka. Oli syksy 2013.
Helvetin vuosi.
Kauhun vuosi.
Suurimman ikinä kokemani tuskan vuosi. Nuo aiemmat kolme vuotta olivat vain valmistelleet minua tähän vuoteen.
Kouluun mentiin taas syksyllä, raivon ja itkun säestyksellä:
”Äiti, minua kiusataan. Siellä potkitaan ja tönitään, haukutaan ja hakataan!”
Tuttu ruljanssi alkaa uudelleen. Olen opettajan kanssa tiiviissä yhteydessä. Alkuun vaikuttaa siltä, että nyt on pojallani opettaja, joka välittää ja yrittää. Olemme toiveikkaita.
Mutta kiusaaminen jatkuu. Marraskuun alussa taivas repeää. Lapseni yrittää taas itsemurhaa! Puheissa se on toistunut jo aiemmin monta kertaa, sillä lapsi on puhunut "puukon työntämisestä mahaansa", "sillalta hyppäämisestä" ja "auton alle menemisestä".
Vien jälleen lapseni lääkäriin, joka tekee lastensuojeluilmoituksen ja lähettää meidät Lastenlinnaan. Alkaa hetkellisesti tapahtua. Poika saa apua. (Vihdoinkin, vaikka hänet olisikin pitänyt ottaa jo aiemmin sisään sairaalaan akuuttijaksolle. Tuolloin isä kuitenkin vastusti, joten poikaa ei otettu sairaalaan osastohoitoon. Sen sijaan minä ja lapseni juoksimme sairaalan akuuttiyksikössä päivittäin juttelemassa sairaanhoitajien kanssa, kun kokonaistilannetta kartoitettiin.)
Viikko-viikko-vuoroasuminen jatkui. Samoin jatkuivat lapsen raivarit. Koulusta tuli paljon poissaoloja. Koulu ilmoitti, etteivät he voi tehdä yhtään enempää. Meille vanhemmille ei kerrottu, mitä ylipäätään oli tehty.
Päässäni jyskytti kysymys: "Oliko tehty mitään?"
Sellaista tapaamista, jossa olisimme olleet paikalla kaikki (kiusaajat, heidän vanhempansa, opettaja ja kiusattu vanhempineen) ei suostuttu järjestämään, vaikka pyysin sitä useasti. Minulle ei voitu antaa kiusaajien vanhempien yhteystietoja. Annettiin ymmärtää, että ongelmaa ei ollut, tai jos oli, niin poikani oli se ongelma.
Tuntui siltä, että kiusaajia suojellaan, varjellaan kaikin keinoin. Se riittää, kunhan kiusaaja pyytää anteeksi ja ottaa nuhteita vastaan, jotta hän voi taas seuraavassa hetkessä kuristaa, nipistellä, pistellä nuppineuloilla...
Ei siitä mitään seuraa.
Vantaalaiset opettajat antoivat tälle kaikelle hiljaisen hyväksyntänsä.
Raskaita toimenpiteitä ei tarvita, jos kiusaamiseen puututaan varhaisesti
Selvisimme jouluun. Lapseni joutui käymään koulua, jossa hänen oli äärimmäisen paha olla ja joka ennen pitkää veisi häneltä hengen. Onneksi hänellä oli koulussa kaksi kaveria. He olivat varmasti ainoa syy, jonka vuoksi minä en ole nyt kirjoittamassa muistokirjoitusta pojastani, vaan saan vielä jakaa tätä arkea hänen kanssaan.
Tuli pääsiäinen 2014 monine raivokohtauksineen. Sen koommin ei poika mennyt kouluun, paitsi sairaalakouluun akuuttijaksolle, jolle vihdoin sain lapseni, kun psykiatri uhkasi pakkohoidolla ja sai näin isänkin suostumaan pojan hoitoon.
Tällä hetkellä lapseni käy tarkemmissa ja syvemmissä tutkimuksissa, jotka ovat vielä kesken. En usko tutkimuksissa vieläkään löytyvän oppimisvaikeuksia. Lapseni on jo uhriutunut kiusaamiselle ja hän kärsii masennuksesta. Syksyllä poikani saa vaihtaa koulua, joten näen vihdoinkin valoa tunnelin päässä. Etsinnässä on pienluokka, johon isäkin vihdoin suostuu. Niin lastensuojelu kuin psykiatrikin ovat jo pitkään ehdottaneet pienluokalle siirtymistä.
Olen helpottunut siitä, että saamme lopultakin hoitoa, jota olen vuosien varrella hakenut pojalleni useasti, lujaa huutaen. Alkuun ex-mieheni kielsi kaiken koulukiusaamisen, mutta nyt hän onneksi ymmärtää jo tilanteen. Hän on osallistunut koulun retkelle, jonne rehtori ei olisi päästänyt poikaamme ilman valvojaa, ja on siellä puuttunut kiusaamiseen.
Tänä päivänä virhearvio hoidossa myönnetään, eli se, että auttajatahot uskoivat lapsen isää, jolle lapsi ei ollut puhunnut kiusaamisesta. Parhaillaan lastensuojelu ja sairaala ovat olleet ”koulun kimpussa” eli olen saanut tukea siihen, että koulu pitää vaihtaa. Mielestäni sairaala ja lastensuojelu ovat tehneet todella paljon töitä, että saisimme oikeasti apua.
Siksi tunnen helpotusta siitä, että nyt vihdoin meitä uskotaan!
Nyt tiedetään se todellisuus, jonka minä olen tiennyt monta vuotta!
Haluan uskoa, että poikani hoitosuhteet eivät tulevaisuudessa katkea, kouluneuvotteluja pidetään ja poikani mahdollista lääkehoitoa puntaroidaan tarkasti. Samaan aikaan mietin, että meitä uskottiin liian myöhään. On tavallaan hyvä, että lastani tutkitaan nyt, mutta yhtä aikaa minua ihmetyttää se, etteivät ammattilaiset kyenneet hyvissä ajoin näkemään todellista syytä, koulukiusaamista, vaan aikaa ja rahoja on käytetty pelkästään lapsen tutkimiseen, lapsen, jolla ei ollut minkäänlaisia mielenterveysongelmia ennen koulua. Jos koulukiusaamiseen olisi puututtu heti, oltaisiin voitu välttää itsemurhayllykkeet, raskaat tutkimukset, koulun vaihto, pienryhmään siirtyminen ja kaavailtu lääkitys.
Vaikka saamme nyt apua, saan taatusti taistella yhä, jotta apu myös jatkuisi riittävän kauan ja oikeanlaisena. Pojallani on parhaillaan luonnonmukainen melatoniinilääkitys iltaisin, mutta hänelle on tarjottu myös mielialalääkkeitä. En ole suostunut aloittamaan poikani lääkehoitoa kotioloissa ilman osastojaksoa ja seurantaa.
Olen päättänyt pysyä lujana. Taistelen. En aio luovuttaa, vaikka poikani koulupolun ensimmäisinä vuosina olen ottanut vastaan kaikki syytökset siitä, kuinka huono vanhempi olen. Nämä syytökset olen kestänyt enkä anna enää kenenkään jyrätä minua, sillä minä olen äiti, joka on elänyt tämän todellisuuden, ja minä tunnen lapseni.
Tiedän kiusaamisen vaikuttavan koko perheeseen, myös kiusatun sisaruksiin. Tässä ovat menneet omat voimani. Kiusattu ei itse jaksa huutaa ja vaatia apua, joten toivon jokaiselle kiusatun vanhemmalle valtavasti voimia toimia lapsensa äänitorvena. Vain niin voi saada apua.
Jos kävisi hyvä tuuri, joku sellainen vanhempi lukisi tämän, jonka lapsella on kaikki hyvin. Toivomukseni on, että keskustelethan lapsesi kanssa kiusaamisesta ja siitä, kuinka vakavia seurauksia sillä on. Kehota lastasi kertomaan huomionsa vaikka opettajalle, jollei hän itse uskalla puuttua. Tai terveydenhoitajalle. Tai kuraattorille.
Meidän on aika pitää meteliä koulukiusaamisesta, joka on tabu. Vain niin saamme aikaan muutosta.
Kiitos kun luit tarinamme!
RSS Feed
