Vakava synnytyksen jälkeinen masennus
Noin seitsemän vuotta sitten sairastuin vakavaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Oireinani olivat mm. raajojen osittainen halvaantuminen, näkö- ja puhekyvyn menetys, migreenioireet ja unettomuus toistuvien painajaisten vuoksi.
Hakeuduin kuukausien ajan toistuvasti ensiapuun oireideni vuoksi. Pääsin magneettikuviin ja minut tutkittiin. Mitään ei löytynyt. Eräänä iltana lääkäri kysyi minulta olenko masentunut, oireet voisivat johtua myös vakavasta masennuksesta. Purskahdin itkuun. Tämän jälkeen nousi kova kuume, mutta muut oireet loppuivat. Tajusin, että olin sairastunut masennukseen. Halusin parantua, laittaa elämäni uusiksi, keskittyä lapseeni ja itseeni.
Ero miehestäni oli kuitenkin henkisesti liikaa. Mieheni teki oloni yhteisessä asunnossamme todella vaikeaksi. Lapseni joutui asumaan toisaalla, kunnes pääsisimme muuttamaan omaan kotiin. Siihen aikaan minulla ei ollut ystäviä auttamassa tai tukemassa. Otin siis apua vastaan sosiaaliviranomaisilta.
Vakavan masennukseni vuoksi minulle ehdotettiin, että lapseni asuisi hetken toisessa kodissa, kunnes saisin itseni kuntoon. Suostuin sillä ehdolla, että saisin varmasti lapseni takaisin. Halusin myös, että lapseni pääsisi perheeseen, jonka tiesin olevan hyvä. Tein tämän kaiken ainoastaan lapseni parhaaksi ja rakkaudesta häntä kohtaan, koska sillä hetkellä en pystynyt hoitamaan edes itseäni, saati pientä lasta.
Asiat eivät kuitenkaan menneet kuten minulle luvattiin. Alkoi elämäni syöksykierre.
Viranomaisen laaja mielikuvitus
Aluksi sain nähdä tytärtäni usein, mutta hiljalleen tapaamiset vähenivät. Syitä, miksi en saisi nähdä tytärtäni keksittiin: Jos näytin aamulla väsyneeltä, olin muka krapulassa. Toisella kerralla tulin väärään aikaan suihkusta. Mielikuvituksellanikaan en kyennyt arvaamaan, mikä ilme, teko tai sana olisi seuraava syy. Minusta kehiteltiin alkoholiongelmainen. Alkoholilla perusteltiin lapseni poisvientikin, vaikka en koskaan juonut lapseni aikana, jos join.
Vuosien mittaan sosiaaliviranomaiset esittivät vaatimuksiaan työ/opiskelupaikasta, vakituisesta parisuhteesta, asunnosta ja psykiatrilla käymisestä. Toteutin kaikki heidän hartaimmatkin toiveensa, mutta mikään ei riittänyt. “Meillä on näyttöä useamman vuoden ajalta” he sanoivat.
Mitä ihmeen näyttöä? Olin antanut lapseni pois ajaksi, jonka kuntoutumiseni vaati, vapaaehtoisesti. Eikö “näyttö” silloin kerro äidistä, joka asettaa lapsensa etusijalle? Olin todella yrittänyt enemmän kuin parhaani parantuakseni masennuksesta. Ja olin onnistunut. Eikö “näyttö” silloin kerro ihmisestä, joka on selviytyjä? Niin olin kuvitellut, mutta sosiaalitoimi oli kuvitellut toisin. Ja sosiaalitoimella oli suurempi valta...
Talutushihnassa
Vuonna 2011 synnytin pojan ja omasta tahdostani jäin yksinhuoltajaksi. Otin vastaan kaiken mahdollisen avun mitä minulle neuvolasta tarjottiin, jotta en sairastuisi enää masennukseen. Kolmen vuoden ajan kotonani kävivät pikkulapsipsykiatrian työntekijä sekä perhetyöntekijä. Poikani kanssa meni hienosti. Masennuksesta ei ollut tietoakaan.
Hain lapseni huoltajuutta takaisin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Kyllä, tässä tein virheen. Olin ihmisen kanssa, joka teki rikollisia asioita. Jätin hänet. Tämäkään ei kuitenkaan tee minusta huonoa äitiä. Kaikki tekevät virheitä. Niistä on opittava.
Liian paljon hyviä asioita pienen ajan sisällä
Tällä hetkellä olen onnellisesti naimisissa ja meillä on mieheni kanssa 3 vuotiaan poikani lisäksi myös puolivuotias yhteinen lapsi. Elämme normaalia perhe-elämää. Mieheni käy töissä ja minä olen kotiäitinä. On omakotitalo ja kultainennoutaja, ihanat ystävät ja perhe tukemassa. Kaikki näyttää siis juuri niin onnelliselta, kuin elokuvissa, noutajineen päivineen. Onnestamme puuttuu kuitenkin suuri palanen, tyttäreni.
Hain jälleen lapseni huostaanoton purkua. Menimme Poriin tapaamaan sosiaaliviranomaisia ja meidän piti keskustella tilanteestamme. Meille sanottiin, että saamme molemmat tuoda mielipiteemme esille siitä, miksi huostaanotto pitäisi purkaa ja sen jälkeen tehtäisiin päätös asiasta.
Menimme tapaamiseen toiveikkaina, koska asiat olivat hyvin ja elämässäni oli tapahtunut paljon hyvää ja positiivista muutosta. Heillä ei enää voinut olla mitään syytä pitää lastani huostassa. Myös laki olisi puolellamme, sillä huostaanottohan on väliaikainen ratkaisu, jossa tulee pyrkiä perheen jälleenyhdistämiseen.
Hyvin nopeasti meille selvisi, että sosiaaliviranomaiset olivat tehneet jo päätöksen: huostaanottoa ei pureta. Päätös oli tehty ennen kuin meitä edes kuultiin. Miestäni yritettin jopa saada allekirjoittamaan paperi, jossa hän hyväksyisi huostaanoton jatkamisen. Mieheni ei allekirjoittanut. Meitä vedätettiin! Aivan, kuten silloinkin, kun olin selättänyt masennukseni ja lapseni luvattiin antaa minulle takaisin hänen aloittaessaan ensimmäisen luokan. Kolme vuotta sitten.
Menimme oikeuteen ja hävisimme. Syyt olivat epämääräiset. Syiksi lueteltiin mm. entisen asuntoni maksamaton sähkölasku, jonka luulin olevan jo maksettu, ja jonka vuoksi sähköni oli katkaistu. Lisäksi minulle oli tapahtunut liian paljon hyviä asioita pienen ajan sisällä.
Hyviä asioita? En tiedä, minkä tapetin alta sosiaalivirkailijat repivät perusteitaan, mutta eikö hyvillä asioilla perusteltu huostaanoton jatkaminen ole järjetöntä? Silloinhan kaikki ne lapset, jotka elävät normaalia, hyvää lapsen elämää omassa, rakastavassa perheessään, tulisi huostaanottaa? Ja missä ajassa minulle tapahtuneiden hyvien asioiden olisi tullut sosiaalitoimen mielestä tapahtua? Kolmessa kuukaudessa? Vuodessa? Vaiko kymmenessä vuodessa? En voi ymmärtää, että asioiden tapahtumisellakin on oltava aikataulu, jotta ne kelpaavat viranomaiselle perusteeksi purkaa huosta.
Viranomainen vieraannuttajana
Nyt, vuosien jälkeen, viranomaiset voivat jo vedota siihen, että lapseni on asunut sijaisperheessä jo liian kauan ja sopeutunut ympäristöön, joten huostaanoton purku olisi haastavaa myös tältä osin. En ymmärrä, miten haastavaa se voi olla, sillä lapsi itse tahtoo kotiin. En löydä lastensuojelulaista sellaista pykälää, joka velvoittaisi sosiaaliviranomaista kaikin keinoin jatkamaan huostaanottoa, vaikka perusteita ei enää ole. Kiinnittyminen sijaishuoltoon tuntuu olevan viranomaisten tavoite, ei perheen jälleenyhdistäminen.
Jälleenyhdistämiselle kehitellään esteitä, vaikka nyt se kuuluisa näyttö perheen hyvinvoinnista puoltaa meitä. Esille nostetaan jatkuvasti kuvitteellinen alkoholi. Sijaisperheen äiti tekee ilmoituksia, joissa väitetään, että ryyppään lähes päivittäin. Muutaman kerran on tämä sijaisäiti ovellamme käynyt tuomassa lastani meille. Siinä kaikki. Ja minä olen ollut joka kerta selvinpäin.
On todella raastavaa kuunnella lastani. Joka kertaa hän itkee ja kysyy minulta miksi hän ei voi asua meidän kanssamme, vaikka tahtoisi sitä eniten maailmassa? Olen kertonut tästä sijaisperheelle ja sosiaalitoimeen, mutta he väittävät minun valehtelevan ja keksivän asioita omasta päästäni.
Lapseni pyysi sosiaaliviranomaisilta päästä takaisin kotiin, kun he kävivät tytärtäni tapaamassa. Pyyntöä ei edes kirjattu. Väitettiin, ettei lapsi ole sillä tavalla sanonut. Väitetään, että 9-vuotias lapseni valehtelee. Lapseni kertoi myös, että sijaisisä on tukistanut häntä. Mutta sosiaalitoimen mukaan tätäkään ei ole koskaan tapahtunut. Miksi olisikaan – onhan sijaishuoltoon kiinnittyminen tärkeämpää kuin lapsen fyysinen koskemattomuus. Niimpä niin.
Minulla ei ole lapseeni liittyvissä asioissa lainkaan sananvaltaa, eikä minun toiveitani palavereissa kuunnella. Olen pyytänyt saada tavata lastani enemmän. Näen häntä 3 viikon, välillä jopa 5 tai 6 viikon välein kaksi yötä kerrallaan. Hän tulee perjantai-iltana ja lähtee sunnuntai--iltana. Minulle on sanottu, että tällä tavalla on tarkoitus tukea äidin ja lapsen välistä suhdetta.
Tätäkö se tukeminen on? Sijaisperheen äiti ei ole valmis joustamaan tapaamisissa. Kaikesta täytyy soittaa sosiaaliviranomaisille... Jos tapaaminen siirtyy sovitusta päivästä, saattaa tapaamiselle tulla väliä jopa kuusikin viikkoa! Korvaavista tapaamisista ei ole puhettakaan. Minun tulisi vain hiljaa tyytyä kaikkeen siihen, mitä sosiaalitoimi ja sijaisperhe mielivaltaisesti suunnittelee ja päättää kilpenään “lapsen etu”. Jos lapsella itsellään tai minulla on jotakin sanottavaa, meitä ei kuunnella tai meidän väitetään valehtelevan. Minusta tämä kuulostaa lapsen vieraannuttamiselta, ei tukemiselta.
Kuka erottaa lapsen äidistään valheellisin perustein? Huijaa ja rikkoo lupauksensa? Vähentää tapaamisia ja venyttää niiden aikaväliä yrittämättä lainkaan edistää niiden toteutumista? Kuka väittää, että äiti ja lapsi valehtelevat? Kuka voi vetää hatusta alkoholiongelman, jota ei ole? Kuka jättää huomiotta lapsen oman mielipiteen? Kuka sivuuttaa äidin täydellisesti?
Vieraannuttaja. Sosiaaliviranomainen. Tässä tapauksessa sama asia.
Olen tehnyt kaiken, mitä minulta on vaadittu. Perheoloissa ei ole mitään moittimista ja siitä on jopa näyttöä usealta eri taholta. Pikkulapsipsykiatrian työntekijä, joka oli elämässämme säännöllisesti 3 vuotta, vahvistaa perheolojemme olevan hyvät. Samoin tekevät neuvola ja perhetyöntekijät. Lähipiiristämme kukaan ei ole huolissaan siitä, miten lapsemme voivat tai mitä kotona tapahtuu. Elämme normaalia elämää.
Sitäpaitsi, ne lupasivat. Lupasivat, että lapseni saa tulla kotiin, heti, kun selviän masennuksestani.
Oikeutta odotellessa
Odotamme korkeimman oikeuden valituspäätöstä. Aluehallintavirastoon ja sosiaaliasiamieheen on myös otettu yhteyttä. Elämä on yhtä odottamista. Järjetöntä ajatusten noidankehää siitä, miten ihmeessä näin voi käydä? Oikeusvaltiossa, jossa jokaisen viranomaisen täytyy noudattaa lakia? Miten voikaan tuntea olonsa huijatuksi? Miten voikaan tuntea rittäämättömyyttä yrittäessään selittää omalle lapselleen, miksi hän ei saa tulla kotiin? Miten voikaan pelätä, että korkein oikeus ja sosiaaliasiamieskin viittaavat kintaalla samalla, kun yrittää itse vakuuttaa lapsilleen, että kaikki käy lopulta ihan hyvin.
Lupasin aikanaan lapselleni, että taistelen asiassa loppuun asti, niin kauan, että hän pääsee kotiin. Mitä minä teen, tai sanon, jos en onnistukkaan? Entä jos tämä järjestelmä vain nielee meidät ja asiamme, kuten se on nielaissut niin monen muunkin?
Toivon, että tarinani saisi mahdollisimman paljon huomiota ja joku voisi auttaa ja kertoa mitä voisin vielä tehdä enemmän. Tahdon vain elää elämää, jossa perheeni on ehjä ja onnellinen. Tahdon lapseni takaisin.
____________________________________________________________________________________
Noin seitsemän vuotta sitten sairastuin vakavaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Oireinani olivat mm. raajojen osittainen halvaantuminen, näkö- ja puhekyvyn menetys, migreenioireet ja unettomuus toistuvien painajaisten vuoksi.
Hakeuduin kuukausien ajan toistuvasti ensiapuun oireideni vuoksi. Pääsin magneettikuviin ja minut tutkittiin. Mitään ei löytynyt. Eräänä iltana lääkäri kysyi minulta olenko masentunut, oireet voisivat johtua myös vakavasta masennuksesta. Purskahdin itkuun. Tämän jälkeen nousi kova kuume, mutta muut oireet loppuivat. Tajusin, että olin sairastunut masennukseen. Halusin parantua, laittaa elämäni uusiksi, keskittyä lapseeni ja itseeni.
Ero miehestäni oli kuitenkin henkisesti liikaa. Mieheni teki oloni yhteisessä asunnossamme todella vaikeaksi. Lapseni joutui asumaan toisaalla, kunnes pääsisimme muuttamaan omaan kotiin. Siihen aikaan minulla ei ollut ystäviä auttamassa tai tukemassa. Otin siis apua vastaan sosiaaliviranomaisilta.
Vakavan masennukseni vuoksi minulle ehdotettiin, että lapseni asuisi hetken toisessa kodissa, kunnes saisin itseni kuntoon. Suostuin sillä ehdolla, että saisin varmasti lapseni takaisin. Halusin myös, että lapseni pääsisi perheeseen, jonka tiesin olevan hyvä. Tein tämän kaiken ainoastaan lapseni parhaaksi ja rakkaudesta häntä kohtaan, koska sillä hetkellä en pystynyt hoitamaan edes itseäni, saati pientä lasta.
Asiat eivät kuitenkaan menneet kuten minulle luvattiin. Alkoi elämäni syöksykierre.
Viranomaisen laaja mielikuvitus
Aluksi sain nähdä tytärtäni usein, mutta hiljalleen tapaamiset vähenivät. Syitä, miksi en saisi nähdä tytärtäni keksittiin: Jos näytin aamulla väsyneeltä, olin muka krapulassa. Toisella kerralla tulin väärään aikaan suihkusta. Mielikuvituksellanikaan en kyennyt arvaamaan, mikä ilme, teko tai sana olisi seuraava syy. Minusta kehiteltiin alkoholiongelmainen. Alkoholilla perusteltiin lapseni poisvientikin, vaikka en koskaan juonut lapseni aikana, jos join.
Vuosien mittaan sosiaaliviranomaiset esittivät vaatimuksiaan työ/opiskelupaikasta, vakituisesta parisuhteesta, asunnosta ja psykiatrilla käymisestä. Toteutin kaikki heidän hartaimmatkin toiveensa, mutta mikään ei riittänyt. “Meillä on näyttöä useamman vuoden ajalta” he sanoivat.
Mitä ihmeen näyttöä? Olin antanut lapseni pois ajaksi, jonka kuntoutumiseni vaati, vapaaehtoisesti. Eikö “näyttö” silloin kerro äidistä, joka asettaa lapsensa etusijalle? Olin todella yrittänyt enemmän kuin parhaani parantuakseni masennuksesta. Ja olin onnistunut. Eikö “näyttö” silloin kerro ihmisestä, joka on selviytyjä? Niin olin kuvitellut, mutta sosiaalitoimi oli kuvitellut toisin. Ja sosiaalitoimella oli suurempi valta...
Talutushihnassa
Vuonna 2011 synnytin pojan ja omasta tahdostani jäin yksinhuoltajaksi. Otin vastaan kaiken mahdollisen avun mitä minulle neuvolasta tarjottiin, jotta en sairastuisi enää masennukseen. Kolmen vuoden ajan kotonani kävivät pikkulapsipsykiatrian työntekijä sekä perhetyöntekijä. Poikani kanssa meni hienosti. Masennuksesta ei ollut tietoakaan.
Hain lapseni huoltajuutta takaisin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Kyllä, tässä tein virheen. Olin ihmisen kanssa, joka teki rikollisia asioita. Jätin hänet. Tämäkään ei kuitenkaan tee minusta huonoa äitiä. Kaikki tekevät virheitä. Niistä on opittava.
Liian paljon hyviä asioita pienen ajan sisällä
Tällä hetkellä olen onnellisesti naimisissa ja meillä on mieheni kanssa 3 vuotiaan poikani lisäksi myös puolivuotias yhteinen lapsi. Elämme normaalia perhe-elämää. Mieheni käy töissä ja minä olen kotiäitinä. On omakotitalo ja kultainennoutaja, ihanat ystävät ja perhe tukemassa. Kaikki näyttää siis juuri niin onnelliselta, kuin elokuvissa, noutajineen päivineen. Onnestamme puuttuu kuitenkin suuri palanen, tyttäreni.
Hain jälleen lapseni huostaanoton purkua. Menimme Poriin tapaamaan sosiaaliviranomaisia ja meidän piti keskustella tilanteestamme. Meille sanottiin, että saamme molemmat tuoda mielipiteemme esille siitä, miksi huostaanotto pitäisi purkaa ja sen jälkeen tehtäisiin päätös asiasta.
Menimme tapaamiseen toiveikkaina, koska asiat olivat hyvin ja elämässäni oli tapahtunut paljon hyvää ja positiivista muutosta. Heillä ei enää voinut olla mitään syytä pitää lastani huostassa. Myös laki olisi puolellamme, sillä huostaanottohan on väliaikainen ratkaisu, jossa tulee pyrkiä perheen jälleenyhdistämiseen.
Hyvin nopeasti meille selvisi, että sosiaaliviranomaiset olivat tehneet jo päätöksen: huostaanottoa ei pureta. Päätös oli tehty ennen kuin meitä edes kuultiin. Miestäni yritettin jopa saada allekirjoittamaan paperi, jossa hän hyväksyisi huostaanoton jatkamisen. Mieheni ei allekirjoittanut. Meitä vedätettiin! Aivan, kuten silloinkin, kun olin selättänyt masennukseni ja lapseni luvattiin antaa minulle takaisin hänen aloittaessaan ensimmäisen luokan. Kolme vuotta sitten.
Menimme oikeuteen ja hävisimme. Syyt olivat epämääräiset. Syiksi lueteltiin mm. entisen asuntoni maksamaton sähkölasku, jonka luulin olevan jo maksettu, ja jonka vuoksi sähköni oli katkaistu. Lisäksi minulle oli tapahtunut liian paljon hyviä asioita pienen ajan sisällä.
Hyviä asioita? En tiedä, minkä tapetin alta sosiaalivirkailijat repivät perusteitaan, mutta eikö hyvillä asioilla perusteltu huostaanoton jatkaminen ole järjetöntä? Silloinhan kaikki ne lapset, jotka elävät normaalia, hyvää lapsen elämää omassa, rakastavassa perheessään, tulisi huostaanottaa? Ja missä ajassa minulle tapahtuneiden hyvien asioiden olisi tullut sosiaalitoimen mielestä tapahtua? Kolmessa kuukaudessa? Vuodessa? Vaiko kymmenessä vuodessa? En voi ymmärtää, että asioiden tapahtumisellakin on oltava aikataulu, jotta ne kelpaavat viranomaiselle perusteeksi purkaa huosta.
Viranomainen vieraannuttajana
Nyt, vuosien jälkeen, viranomaiset voivat jo vedota siihen, että lapseni on asunut sijaisperheessä jo liian kauan ja sopeutunut ympäristöön, joten huostaanoton purku olisi haastavaa myös tältä osin. En ymmärrä, miten haastavaa se voi olla, sillä lapsi itse tahtoo kotiin. En löydä lastensuojelulaista sellaista pykälää, joka velvoittaisi sosiaaliviranomaista kaikin keinoin jatkamaan huostaanottoa, vaikka perusteita ei enää ole. Kiinnittyminen sijaishuoltoon tuntuu olevan viranomaisten tavoite, ei perheen jälleenyhdistäminen.
Jälleenyhdistämiselle kehitellään esteitä, vaikka nyt se kuuluisa näyttö perheen hyvinvoinnista puoltaa meitä. Esille nostetaan jatkuvasti kuvitteellinen alkoholi. Sijaisperheen äiti tekee ilmoituksia, joissa väitetään, että ryyppään lähes päivittäin. Muutaman kerran on tämä sijaisäiti ovellamme käynyt tuomassa lastani meille. Siinä kaikki. Ja minä olen ollut joka kerta selvinpäin.
On todella raastavaa kuunnella lastani. Joka kertaa hän itkee ja kysyy minulta miksi hän ei voi asua meidän kanssamme, vaikka tahtoisi sitä eniten maailmassa? Olen kertonut tästä sijaisperheelle ja sosiaalitoimeen, mutta he väittävät minun valehtelevan ja keksivän asioita omasta päästäni.
Lapseni pyysi sosiaaliviranomaisilta päästä takaisin kotiin, kun he kävivät tytärtäni tapaamassa. Pyyntöä ei edes kirjattu. Väitettiin, ettei lapsi ole sillä tavalla sanonut. Väitetään, että 9-vuotias lapseni valehtelee. Lapseni kertoi myös, että sijaisisä on tukistanut häntä. Mutta sosiaalitoimen mukaan tätäkään ei ole koskaan tapahtunut. Miksi olisikaan – onhan sijaishuoltoon kiinnittyminen tärkeämpää kuin lapsen fyysinen koskemattomuus. Niimpä niin.
Minulla ei ole lapseeni liittyvissä asioissa lainkaan sananvaltaa, eikä minun toiveitani palavereissa kuunnella. Olen pyytänyt saada tavata lastani enemmän. Näen häntä 3 viikon, välillä jopa 5 tai 6 viikon välein kaksi yötä kerrallaan. Hän tulee perjantai-iltana ja lähtee sunnuntai--iltana. Minulle on sanottu, että tällä tavalla on tarkoitus tukea äidin ja lapsen välistä suhdetta.
Tätäkö se tukeminen on? Sijaisperheen äiti ei ole valmis joustamaan tapaamisissa. Kaikesta täytyy soittaa sosiaaliviranomaisille... Jos tapaaminen siirtyy sovitusta päivästä, saattaa tapaamiselle tulla väliä jopa kuusikin viikkoa! Korvaavista tapaamisista ei ole puhettakaan. Minun tulisi vain hiljaa tyytyä kaikkeen siihen, mitä sosiaalitoimi ja sijaisperhe mielivaltaisesti suunnittelee ja päättää kilpenään “lapsen etu”. Jos lapsella itsellään tai minulla on jotakin sanottavaa, meitä ei kuunnella tai meidän väitetään valehtelevan. Minusta tämä kuulostaa lapsen vieraannuttamiselta, ei tukemiselta.
Kuka erottaa lapsen äidistään valheellisin perustein? Huijaa ja rikkoo lupauksensa? Vähentää tapaamisia ja venyttää niiden aikaväliä yrittämättä lainkaan edistää niiden toteutumista? Kuka väittää, että äiti ja lapsi valehtelevat? Kuka voi vetää hatusta alkoholiongelman, jota ei ole? Kuka jättää huomiotta lapsen oman mielipiteen? Kuka sivuuttaa äidin täydellisesti?
Vieraannuttaja. Sosiaaliviranomainen. Tässä tapauksessa sama asia.
Olen tehnyt kaiken, mitä minulta on vaadittu. Perheoloissa ei ole mitään moittimista ja siitä on jopa näyttöä usealta eri taholta. Pikkulapsipsykiatrian työntekijä, joka oli elämässämme säännöllisesti 3 vuotta, vahvistaa perheolojemme olevan hyvät. Samoin tekevät neuvola ja perhetyöntekijät. Lähipiiristämme kukaan ei ole huolissaan siitä, miten lapsemme voivat tai mitä kotona tapahtuu. Elämme normaalia elämää.
Sitäpaitsi, ne lupasivat. Lupasivat, että lapseni saa tulla kotiin, heti, kun selviän masennuksestani.
Oikeutta odotellessa
Odotamme korkeimman oikeuden valituspäätöstä. Aluehallintavirastoon ja sosiaaliasiamieheen on myös otettu yhteyttä. Elämä on yhtä odottamista. Järjetöntä ajatusten noidankehää siitä, miten ihmeessä näin voi käydä? Oikeusvaltiossa, jossa jokaisen viranomaisen täytyy noudattaa lakia? Miten voikaan tuntea olonsa huijatuksi? Miten voikaan tuntea rittäämättömyyttä yrittäessään selittää omalle lapselleen, miksi hän ei saa tulla kotiin? Miten voikaan pelätä, että korkein oikeus ja sosiaaliasiamieskin viittaavat kintaalla samalla, kun yrittää itse vakuuttaa lapsilleen, että kaikki käy lopulta ihan hyvin.
Lupasin aikanaan lapselleni, että taistelen asiassa loppuun asti, niin kauan, että hän pääsee kotiin. Mitä minä teen, tai sanon, jos en onnistukkaan? Entä jos tämä järjestelmä vain nielee meidät ja asiamme, kuten se on nielaissut niin monen muunkin?
Toivon, että tarinani saisi mahdollisimman paljon huomiota ja joku voisi auttaa ja kertoa mitä voisin vielä tehdä enemmän. Tahdon vain elää elämää, jossa perheeni on ehjä ja onnellinen. Tahdon lapseni takaisin.
____________________________________________________________________________________
YK:n lapsen oikeuksien sopimus täyttää 25 vuotta.
Lokakuun liikkeen teemat juhlavuoteen ovat:
LOV, Lapsen Oikeus Vanhempiinsa. #LOV
LOV & LOST, Lapsen Oikeus Vanhempiinsa &
Lapsen Oikeus Sukuunsa ja Taustaansa. #LOVLOST
Lokakuun liikkeen teemat juhlavuoteen ovat:
LOV, Lapsen Oikeus Vanhempiinsa. #LOV
LOV & LOST, Lapsen Oikeus Vanhempiinsa &
Lapsen Oikeus Sukuunsa ja Taustaansa. #LOVLOST
Lue myös uusia juttujamme:
Kirkkoturvaa Oulussa
☞ Oulun sosiaalitoimen villit kuviot
☞ Oulussa on jälleen haettu kirkkoturvaa
☞ Eemeli hakee turvapaikkaa Oulussa
☞ Ossin tarina
☞ LOKAKUUN MANIFESTI
☞ October Manifesto
☞ Lokakuun manifesti korjaa lasten oikeuksia
☞ 10 muutosehdotusta: Kohti parempaa perheidensuojelua
☞ Lokakuun liike - rakenteellista sosiaalityötä
Allekirjoita Change.org adressi
Kirkkoturvaa Oulussa
☞ Oulun sosiaalitoimen villit kuviot
☞ Oulussa on jälleen haettu kirkkoturvaa
☞ Eemeli hakee turvapaikkaa Oulussa
☞ Ossin tarina
☞ LOKAKUUN MANIFESTI
☞ October Manifesto
☞ Lokakuun manifesti korjaa lasten oikeuksia
☞ 10 muutosehdotusta: Kohti parempaa perheidensuojelua
☞ Lokakuun liike - rakenteellista sosiaalityötä
Allekirjoita Change.org adressi
RSS Feed
