Pirkanmaalainen Helen oli kolmen pienen pojan äiti ja kuristavassa perhetilanteessa hakiessaan apua jaksamiseensa. Hän erehtyi olemaan liian rehellinen. Huoltajuuskiistaan liittyvässä olosuhdeselvityksessä ainoaksi positiiviseksi seikaksi Helenin vanhemmuudessa nähtiin se, ettähän tiedosti  lasten tarpeet ja puutteet omassa vanhemmuudessaan, ja oli hakenut ammattiapua tilanteeseensa. Samaa asiaa käytettiin äitiä vastaan myöhemmissä kirjauksissa: "Äiti haluaa vastuuttaa yhteiskuntaa lasten hoidossa, vaikka hänellä vanhempana on päävastuu huolehtia lapsistaan."

"Kesällä 2006 olin kahden pienen pojan äiti. Odotin kolmattani. Raskauteni aikana olin ollut odottamattoman pahoinvoiva ja väsynyt. Raskausajan diabetes aiheutti omat rasitteensa. Loppuraskaudessa uupumukseni kasvoi niin, että arjesta katosi ilo kokonaan.

Kävin lasten kanssa läheisellä perhetuvalla, joka oli kotiäitien leppoisa kohtaamispaikka. Tulin kertoneeksi johtaja-ohjaajalle tilanteestani. Hän totesi ymmärtäväisesti, että tarvitsen apua, ja alkoi ajaa asiaani. Sain kodinhoitajan, todella ihanan, eläkeikää lähestyvän naisen. Hän hoiti lapsia ja teki kotitöitä, ja siksi ajaksi sain vetäytyä lepäämään.

Kolmannen poikamme ollessa noin puolivuotias tuli koettelemukseksi korvatulehduskierre. Vauva herätteli tiuhaan. Unen puutteella oli seurauksensa, mielialani synkkeni ja itku tuli usein. Minulla diagnosoitiin masennus, johon sain lääkkeet.


1 . Virhe: "Kerroin perhetyöntekijälle läpsäisseeni poikaani."

Keväällä 2008 kotonamme alkoi käydä kodinhoitajan sijasta perhetyöntekijä. Luottamukseni kunnan apuun oli edelleen luja. Työntekijä (peitenimi Maija) oli inhimillinen ja mukava. Esikoisellani oli tuolloin raju uhmaikä. Apu tuli tarpeeseen, koska olin vielä masennustoipilas. Arki oli koettelevaa, kun uhmaikäisen lisäksi vastuulla olivat vilkkaat pikkuveljet, vuoden vanha ja kaksivuotias.

Maija kertoi avoimesti lapsistaan ja omankin äitiytensä koettelevuudesta. Kerran hän mm. sanoi olevansa todella väsynyt lapsensa korvien putkituksen vuoksi ja valitteli työtehonsa laskemista. Tuntui, että annoimme toisillemme vertaistukea. Maija näki esikoiseni raivarit ja ymmärsi uupumukseni. Hän koetti olla tukena parhaansa mukaan.

Luottamukseni oli niin syvä, että eräänä päivänä uskouduin liikaa. Sanoin olevani totaalisen puhki raivareihin (joista eräs oli niin infernaalinen, että jouduin pitämään lasta kiinni puolentoista tunnin ajan, koska hän uhkasi heittää tuolin päin ikkunaa. Pikkuveljet kiljuivat nälkää enkä pystynyt heitä siinä tilanteessa hoitamaan.) Kerroin työntekijälle lopuksi läpsäisseeni poikaa.

Se oli avunhuutoni.

Mikä erhe!

Maija kuunteli hiljaa.

Seuraavalla kerralla hänellä olikin asiaa. Hän oli kertonut tilanteestamme (selkämme takana) ns. lapsiperhetiimille, johon kuului lukuisia "alan ihmisiä"; neuvolapsykologi, lääkäri, sosiaalityöntekijä yms. Tuon neuvottelun seurauksena hän ilmoitti tulevansa sossun kanssa meille kotikäynnille. Kavahdin ja kysyin, miksi tällainen veto. "Koska meillä on huoli lapsista", hän vastasi, silminnähden uhkuen ammatillista vireyttä. Tuossa hetkessä särkyi jotakin.

"Huoli lapsista".

Äitiä ymmärtävästä rinnallakulkijasta oli tullut Peppi Pitkätossusta tuttu Rissasen täti. Olin kauhuissani ja loukkaantunut, vaikkakin hän esitti perusteensa ymmärrettävästi ja painotti, että tarkoitus on "vain auttaa".

Jonkin ajan kuluttua hän sitten saapui sossun kanssa kotikäynnille. Sossu papereineen kävi läpi kaavansa, johon sisältyi perusteellista tenttausta lasten perushoidosta aina parisuhteen kiemuroihin saakka. Hän esim. kysyi, kuinka me vanhemmat keskenämme riitelemme. Lapsilta hän kysyi minun ohitseni: "Lapset, oletteko huomanneet, että äiti on vähän väsynyt?" Lapset ilakoitsivat leikeissään eivätkä olleet kiinnostuneita vastaamaan tädille.

Maija istui sossun vieressä eikä puhunut koko käynnin aikana mitään. Sosiaalialalla valitetaan jatkuvasti resurssien puutetta, mutta silti tällaisellekin keikalle oli varaa lähettää kaksi henkilöä, joista toinen istui toimettomana sivussa.

Sossu esitteli erilaisia tukimuotoja, tosin sivulauseessaan mainitsi, että perheellämme on itse asiassa ollut jo hyvinkin paljon tukea, ja että tukiperheisiin on ainakin puolen vuoden jonot. Vakuuttelin omaa jaksamistani, olihan sitä paitsi tulossa kesä ja miehenikin oli jäämässä lomalle. Ei siis päädytty uusiin tukitoimiin. Sen jälkeen sossu sanoi: "Pojat, näyttäkääs missä te nukutte". Toisin sanoen hän ratsasi lopuksi lastenhuoneen. Syy jäi epäselväksi, sillä muita huoneita hän ei ratsannut.

Kun parivaljakko oli poistunut, ihmettelimme mieheni kanssa keikan tarkoitusta. Miten se auttoi perheemme hyvinvointia? Ei mitenkään.

Myöhemmin luin kirjauksista, että käynti oli merkitty lastensuojelutarpeen kartoitukseksi. Tekstin seassa luki, että työntekijälle oli jäänyt tunne, että äidin vointi oli ollut huonompi kuin tämä oli antanut ymmärtää.


2. Virhe: "Sinnittelin perhehelvetissä."

Perhe-elämämme alkoi olla hyvin riitaista. Mieheni narsistiset piirteet kärjistyivät, hän moitti minua puutteellisesta kyvystäni hoitaa kotia ja äitiyttä, alisti, nöyryytti ja kiusasi monin tavoin sekä lapsia että minua. Lapset oireilivat, päiväkodista oli suositettu keskimmäiselle pojallemme perheneuvolaa. Sinnittelin perhehelvetin keskellä aikani, räjähtelin itsekin, yritin salata ongelmat ulkopuolisilta ja pitää kulisseja yllä.

Miehessäni oli kaksi poikkeuksellisen vahvaa puolta: valo ja pimeys. Välillä hän oli aurinko, hetken päästä myrsky. Hän saattoi raivostua suhteettomasti pöydälle ilmestyneestä hillotipasta tai siitä, että kahvikuppi oli väärässä paikassa. Hän kuitenkin osallistui paljon käytännön lastenhoitoon, ulkoilutti ja touhusi. Se auttoi minua jaksamaan. Ulkopuoliset näkivät hänestä lähinnä vain aurinkoisen puolen eivätkä kuunaan uskoneet hänestä pahaa, tarkkanäköisimmät näkivät muutakin.

Lapsiin kohdistunut mielivalta, epätasapuolinen kohtelu ja kaksijakoinen käytös oli lopulta niin sietämätöntä, että en enää jaksanut salailua. Uskouduin päiväkodin johtajalle, johon olin aina vahvasti luottanut. Se huojensi oloani siinä kohtaa.

Päiväkodin johtaja kauhistui kertomastani ja teki lastensuojeluilmoituksen mieheni toiminnasta. Pian taas istuimme palaverissa ja vastailimme kysymyksiin. Välini mieheeni olivat tuolloin jo niin tulehtuneet, että emme puhuneet toisillemme enää juuri mitään.


3. Virhe: "Hakeuduin lapsineni turvakotiin."

Ilmapiiri kodissamme muuttui niin ahdistavaksi, että pakenin lasteni kanssa turvakoti Petsamoon Tampereelle toukokuussa 2009. Siellä otettiin kokemuksemme hyvin vakavasti ja kannustettiin irtautumaan väkivaltaisesta suhteesta, koska mieheni ei ollut osoittanut minkäänlaista halua muuttaa käytöstään.

Olin totaalisen puhki rikkonaisen ja kaoottisen elämäntilanteeni vuoksi. Tiesin, että avioero on edessä.

Turvakodissa minulla ja lapsillani oli pieni huone, muut tilat olivat yhteistiloja. Elämä kommuunissa oli raskasta. Poikani riehaantuivat muiden lasten seurasta, juoksivat ja mekastivat. Juoksin heidän perässään päivät läpeensä ja yritin saada heidät kuriin. Muut asukkaat katsoivat pahasti ja valittivat meistä. Kaiken ohessa minun olisi pitänyt hoitaa tärkeitä käytännön asioita, mm. asuntohakemuksen täyttäminen.

Minulle valkeni pikku hiljaa, että olin joutunut täysipäiväisen tarkkailun alaiseksi. Talossa järjestyi apua lastenhoitoon vain nihkeästi, mutta äitiyden arvosteluun ja huolenaiheiden kirjailuun työntekijöillä kyllä riitti aikaa. Äidin maltinmenetykset kirjattiin tarkoin, samoin lasten rajaamaton ja riehakas käytös sekä erinäiset huolestuttavat "traumaleikit", jotka ilmenivät tarkkailutilanteissa.

Lapset vedettiin säännöllisin väliajoin kukin vuorollaan erilliseen huoneeseen, jossa työntekijä tenttasi heitä ja seurasi heidän leikkejään. Poikieni leikeissä oli esiintynyt huolestuttavan paljon taistelua ja kuolemaa sekä alapääsanastoa (pippeli, perse ja pimppi – poikieni sanavaraston mielitietyt, joita toistellen he härnäsivät aikuisia ja hihittelivät paheksuville reaktioille). Ja enhän minä tuskallisista komenteluistani huolimatta saanut pojista mallikelpoisia. Minultahan puuttui auktoriteetti. Lapseen tarttuminen oli ankarasti kielletty, eikä minulla ollut sitä hanakasti peräänkuulutettua henkistä otetta, jolla olisin saanut pojat tottelemaan.

Kerran hermostuin pojalleni, joka oli lyönyt kaveriaan. Huusin, että lyömisen on loputtava. Nurkan takaa ilmestyi välittömästi valpas täti, joka sanoi, että täällä ei sallita lapsille huutamista, sillä huutaminen on henkistä väkivaltaa ja tämä on lastensuojelulaitos.

Väsymyksessäni pyysin kerran työntekijän apua, kun lapset "hyppivät seinille". Olin tarttunut heihin saadakseni holtittoman käytöksen loppumaan. Tarttumiseni oli ollut liian hermostunutta. Työntekijä puhui minun ohitseni lapsille, että äiti oli menetellyt väärin. Avunpyyntööni hän vastasi, että äidin on selviydyttävä tilanteissa aivan itse, ja että lapset on saatava tottelemaan nimenomaan äitiä. Totesin, että haluan kotiin. Siellä on sentään toiset kädet minua auttamassa. Työntekijä vastasi, että kotiin ei voi lähteä, koska mieheni käytös on niin huolestuttavaa. Lasten isän annettiin puhua lapsille puhelimessa, mutta vain kaiuttimen kautta työntekijän kuunnellessa sivussa.

Vietin talossa kuukauden. Niin kauan kesti ennen kuin uupumuksessani sain asuntohakemuksen kuntoon. Juuri kun olimme saaneet asunnon Tampereen Raholasta, oma sosiaalityöntekijämme soitti, että kotikunnastamme oli järjestynyt minulle ja pojille kriisiasunto. Tampereelle muutto siis heti jäihin! Pääsisimmehän tuttuun ympäristöön ja saisin apua jaksamiseeni, se olisi tilanteessamme huojentavaa.

Oli yhdestoista hetki lähteä vankilasta, jollaiseksi turvakodin olin kokenut. Minulla ei ollut talossa mitään yksityisyyttä. Olin viettänyt siellä kuukauden ja kärsin jo pahoista somaattisista oireista; säryistä, itkuisuudesta, vatsakivuista ja ruokahaluttomuudesta.


4. Virhe: "Erehdyin pyytämään apua kesken huoltajuuskiistan."

Kotikunnassa sain avukseni sekä kodinhoitajan että uuden perhetyöntekijän, "Päivin". Kodinhoitaja kokkaili ja siivoili, Päivi tarkkaili kasvatustani ja kirjaili havaintojaan. Turvakodin kyttääjillä oli siis seuraaja. Turvakodin kirjaukset olivat toki myös lähteneet kotikuntaani paikallisten sossujen syynättäviksi. Päivi antoi kylläkin myös käytännön apua lähtemällä kanssani mm. huonekaluostoksille; hänellä oli käytössään auto. Se oli hyvää apua.

Kotikunnassa lapset saivat tavata isäänsä viikottain monen päivän ajan ilman valvontaa. Tämä oli hämmentävää turvakodin ylisuojeluun verrattuna. Heti ensi tapaamisella isä tutustutti lapset uuteen naisystäväänsä. Avioeroprosessi käynnistyi.

Isän lastenhoito oli hyvin holtitonta ja erikoista. Lisäksi hän mustamaalasi minua lapsille, haukkui mielisairaaksi ja pahimmaksi vihollisekseen, jätti lapsia yksin ja antoi laskea pyörällä jyrkkää vaarallista nurmirinnettä puuttumatta asiaan.

Perhetyöntekijä oli kaikesta tuosta tietoinen, mutta suhtautui välinpitämättömästi isän toimintaan. Hän toisteli, ettei voi asettua "kummankaan puolelle". Kuitenkin perhetyöntekijä oli sanonut, että käytökseltään haastavimpien tai aggressiivisten vanhempien luo mennessään hän ottaa mukaansa työparin. Näin tapahtui mieheni kohdalla; vanhemmuuden arviointijakso suoritettiin parivaljakkona. Työntekijä ei siis halunnut tai uskaltanut mennä mieheni asuntoon missään vaiheessa yksin, mutta hän ei nähnyt ongelmaa siinä, että lapset saivat viettää siellä päiväkausia ilman valvontaa.

Tämä ristiriita ei istunut koskaan pääkoppaani. Miten voi olla mahdollista, että lastensuojelussa työskentelevät henkilöt haluavat suojata oman nahkansa, mutta eivät lasten? Kaiken huipuksi perhetyöntekijöiden vanhemmuuden arviointijakso päättyi toteamukseen, ettei mieheni kohdalla ole havaittu mitään sellaista huolta, etteivätkö lapset voisi olla yhtä hyvin hänen luonaan kuin minunkin luonani. Kuitenkin arviointijakso miehen luona suoritettiin alusta loppuun saakka parina. Myöhemmin eräs työntekijä tunnusti pelkäävänsä omaa turvallisuuttaan mieheni oudon käytöksen vuoksi.

Myös sosiaalityöntekijä vähätteli isän mielivaltaa ja muistuttutteli isän oikeuksista. Lastenvalvoja huomautti, että tapaamisoikeuksista riidellessä yleensä fiksumpi joustaa. Työntekijät saivat minut tuntemaan itseni katkeraksi ex-vaimoksi, joka halusi vain mustamaalata kumppaniaan. He myös syyllistivät minua siitä, että en tukenut lasten myönteistä suhtautumista isään. Minusta tuntui, että äitiin kohdistui ankarampia vaatimuksia kuin isään. Kirjauksissa he ilmaisivat huolensa siitä, että vanhemmilla on riitaisat välit ja negatiivista tunnelatausta toisiaan kohtaan, jolloin lasten etu jäi taka-alalle. Narsismin kieron kuvion tunnistamiseen heidän ammattitaitonsa ei tuntunut riittävän, vai eivätkö he halunneet tunnistaa sitä?

Mies olisi halunnut lapset itselleen ja vaati lähivanhemmuutta. En suostunut siihen. Asia meni käräjille ja paisui huoltajuuskiistaksi. Prosessista tuli hyvin uuvuttava. Tiesin olevani täysin viranomaiskirjausten armoilla, sillä oikeus nojaa epäilyksettä sosiaalityöntekijöiden lausumiin siitä, kumpi on kelvollinen huoltaja.

Mies kiusasi minua kaikin mahdollisin tavoin lasten välityksellä. Hän mm. lupasi tietämättäni pojille, että vien heidät luistelemaan (vaikka tiesi, että käteni on paketissa murtuman takia). Kun en sitten järjestänyt luisteluretkeä, lapset raivosivat minulle. Äidin mustamaalaaminen aiheutti lapsissa myös paljon hämmennystä ja rikkonaisuutta, jota jouduin paikkailemaan. Välillä isän manipulointi onnistui, lapset pitivät minua onnettomana äitinä, ja raivosivat sen vuoksi. Voimani hupenivat melkoisesti.

Asianajajani varotti minua pyytämästä kunnalta mitään apua jaksamiseeni. Jaksamattomuus näet olisi seikka, johon vastapuoli tarttuisi oikeudessa, ja avun pyytäminen olisi merkki siitä, etten selviä yksin. Ex-mieheni toitotti viranomaisille jatkuvasti, että olin mielisairas, väsynyt ja kelvoton huoltajaksi. Asianajaja varotti myös, että sossujen työtapoja en saisi arvostella, koska he saattaisivat kostaa kirjaamalla minut huonoksi huoltajaksi. Viimeistään tuossa vaiheessa elämän raadollisuus paljastui minulle mahdollisimman karmivalla tavalla.

Tiesin, että oikeuteen lähtisivät kaikki kirjaukset, joita perheestämme oli laadittu. Niissä vilisi merkintöjä uupumuksestani ja neuvottomuudestani.

Olin lukemattomien suurennuslasien alla. Elin arkeani kuin nurkkaan ajettu eläin. Pelkäsin joka risahdusta, kun liikuin lasten kanssa ulkona. Tuleeko sossu vastaan, kiukuttelevatko lapset kaupassa, tarkkaileeko joku murohyllyn takaa, ei kai lapsilla ole likaiset vaatteet ja onko tukka kammattu. Minua varoteltiin myös, että sossut saattavat tehdä yllätyskäynnin, tulla siis seuraamaan arjen hallintaani. Kun koti oli sotkuinen, säikyin jokaista rappukäytävässä kumisevaa askelta. Minun oli vakuuteltava joka suuntaan, kuinka hyvin jaksan ja pärjään, vaikka todellisuudessa olin hajoamiskuoleman partaalla.

Olosuhdeselvitys oli rankka. Sossut tulivat kotikäynnille, josta laativat masentavat kirjaukset. He olivat kirjoittaneet ylös vain ikävät tai neutraalit asiat. Vierailullaan he olivat käyttäytyneet ystävällisesti ja tuoneet esiin positiivisiakin seikkoja, mutta niitä ei lukenut kirjauksissa, jotka siis lähtivät oikeuteen. Lisäksi kaikki, minkä olisi voinut nähdä positiivisena, oli kirjauksissa käännetty negatiiviseksi. Ainut positiivinen asia vanhemmuudessani oli se, että tiedostin lasten tarpeet ja puutteet omassa vanhemmuudessani, ja olin hakenut ammattiapua tilenteeseemme. Tosin samaa asiaa käytettiin minua vastaan myöhemmissä kirjauksissa: "Äiti haluaa vastuuttaa yhteiskuntaa lasten hoidossa, vaikka hänellä vanhempana on päävastuu huolehtia lapsistaan."

Noihin aikoihin sosiaalityöntekijä soitti selkäni takana päiväkotiin ja yritti udella, löytyisikö äidin vanhemmuudesta jotakin huolta. Soiton seurauksena kirjauksiin oli päätynyt erikoinen lausuma poikani "itkukohtauksista" äidin tullessa hakemaan lapsia, lapseni halu olla usein aikuisten sylissä ja hakea turvaa aikuisista. Tämänkaltaisia huolenaiheita ei päiväkodissa koskaan ollut kerrottu minulle, enkä muistanut itkukohtauksia. Kysyinkin lastenhoitajalta, mitä hän oli lausumallaan tarkoittanut. Selvisi, että "itkukohtaus" oli ollut normaali uhmatilanne. Poika oli halunnut, että kotimatkalla mennään ostamaan vesimelonia. Olin kieltäytynyt, koska kotona oli muita hedelmiä. Tästäkös poika oli suivaantunut ja polkenut huutaen jalkaansa.

Sosiaalityöntekijä oli soittanut perhetuvalle ja udellut vastaavasti, löytyisikö isän vanhemmuudesta huolen aihetta. Isä oli vuosien varrella käynyt tuvalla pelaamassa sählyä ja leikkimässä lasten kanssa. Puhelimeen oli vastannut vanha tuttu "Maija". Ei, hän ei ollut huomannut isän vanhemmuudessa mitään huolestuttavaa (vaikka tuttavani kertoi, että mieheni impulsiivinen käytös oli herättänyt muiden vanhempien keskuudessa laajalti huomiota ja äidit olivat keskustelleet siitä keskenään).

Kuuma kesä yksin lasten kanssa oli minulle liikaa. Väsyin sekä henkisesti että fyysisesti niin paljon, että minun oli pakko pyytää apua, vaikka tiesin tilanteen riskit. Kotonamme alkoi käydä uusi perhetyöntekijä, "Raija". Hän se vasta olikin inhimillinen, rempseä, hauska ja kova juttelemaan. Hänellä oli kokemusta uuvuttavasta yksinhuoltaja-arjesta, hän ymmärsi väsymykseni ja kaiken lisäksi teki kotitöitä.

Aivan liian hyvää ollakseen totta!

En vielä aavistanut, kuinka rajusti luottamukseni tulisi sittemmin murenemaan.


5. Virhe: "Suostuin Taysin perheosastojaksolle."

Oli olemassa totinen vaara, että mieheni kykenisi hurmaamaan viranomaiset valovoimallaan ja toimeliaisuudellaan samoin kuin perhetuvan Maijankin, ja minusta tulisi niin ollen etä-äiti, jonka tapaamisoikeus rajoittuisi joka toiseen sunnuntaihin. Lopulta mieheni kuitenkin teki emävirheen: hän kielsi pahasti oireilevan poikamme psykiatrisen hoidon. Tuota ei oikeus hyvällä katsonut, ja sain yksinhuoltajuuden.

"Pääsin" poikien kanssa lastenpsykiatrian perheosastojaksolle Taysiin. Olin siitä hyvilläni ja uskoin henkilökunnan ammattitaitoon. En tosin etukäteen aavistanut, että joutuisimme taas tarkkailujaksolle.

Omahoitajat tekivät heti selväksi, että he eivät anna käytännön apua hankalissa tilanteissa lasten kanssa, koska he "eivät halua viedä vanhempien omaa vanhemmuutta". He siis vain jutustelivat kanssani mukavia ja seurasivat minua ja lapsia sivusta. Välillä he käskivät minua ja poikia pelaamaan jotakin keskenämme. Minun oli myös muovailtava lasten kanssa videokameran edessä ja eräälle pojistani tehtiin leikkitarinatutkimus.

Lapsethan vallan syttyivät esiintymään, koska olivat saaneet mieleisensä katsomon. He, pahaiset ja kurittomat koltiaiset, tiesivät, kuinka kauhistuttaa täti-Rissaset ja Kissankulman äidit. He muistivat Peppinsä ja Eemelinsä, jotka Astrid Lindgren -fanina olin pahaa aavistamatta heidän elämäänsä sisäänajanut.

Stressaannuin tarkkailusta. Voimani alkoivat uhkaavasti hiipua jakson edetessä. Omahoitajat olivat kyllä mukavia, kannustaviakin, ja toivat esiin monia positiivisia puolia tavastani olla lasten kanssa.

Osastopäivät olivat neljän tunnin mittaisia. Esikoiseni oli poissa koulusta koko jakson ajan, siis monta viikkoa, koska sairaalakoulu olisi ajoittunut hoidon kanssa päällekkäin. Olin luvannut itse opettaa poikaani ja teettää hänellä tarvittavat koulutehtävät, jotta hän ei jäisi jälkeen kavereistaan. En ymmärtänyt, että lupaukseni oli täysin epärealistinen silloisiin voimavaroihini nähden.

Sain lopulta stressistä kuumeen ja jalkani olivat niin raskaat, että sängystä nouseminen tuntui mahdottomalta. Ilmaisin perhetyöntekijälle huoleni siitä, että koneeni alkaa uhkaavasti hyytyä.
"Sun pitää vaan laulaa että kone älä hyydy!", hän kiekaisi ja lähti kotiinsa kello kuusitoista.
Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin nousta, raskain jaloin.

Mutta sitten tuli aamu, etten enää noussut.

Moottorini ei enää edes yskähtänyt. Oli tullut täysi pysähdys.

Olin kadottanut kaiken elämänvoimani, makasin vain. Perhetyöntekijä oli tullut aamutoimiin avukseni ja rummutti, että lasten on päästävä "normaaliin arkeen kiinni" ja minun on pakko ryhdistäytyä, jotta löytäisin heidän collegehousunsa.

Milloinkaan elämässäni en ole ollut niin poikki. Olin täysin menettänyt uskoni myös tulevaisuuteen, jossa näin itseni kolmen elinkautisvangin äitinä miettimässä, mitä kaikkea olinkaan tehnyt väärin.

"Vielä on toivoa. Vielä voivat asiat muuttua. Nyt, nyt on korkea aika puuttua tämän perheen tilanteeseen, sillä jos tällainen meno jatkuu, niin sitten... sitten tulee ongelmia. Pahoja ongelmia!", profetoivat omahoitajat lastensuojeluviranomaisille.

Osaston vastaava lääkäri viestitti vastaavasti sossuille oman vakavan lastensuojelullisen huolensa uupuneen äidin vuoksi; äidin, jonka kyky "lasten arjen jäsentämiseen" on voimakkaasti heikentynyt. Sossut saivat kuulla, että jaksoa ei ollut saatu toteutetuksi suunnitellusti eikä vanhemmuuden teemoja prosessoiduiksi sillä tasolla kuin oli ollut tarkoitus, koska äidin voimat olivat olleet niin vähissä. Perheen ongelmien syy oli lääkärin mielestä siis – kukas muu kuin äiti – joka oli uupunut, poissaoleva eikä lainkaan tarpeeksi aikuisjohtoinen. Ratkaisuksi lääkäri näki "äidin oman hoidon tiivistämisen" (koska äiti mahdollisesti oli peräti sairaalakuntoinen) ja lasten sijoittamisen pitkäksi ajaksi pois kotoaan.

Osastojakson kruunasivat lääkärin kirjaukset. Ne hän oli laatinut oman tarkkailunsa ja videomateriaalin pohjalta. Kuten arvata saattaa, niiden lukeminen ei mieltä nostattanut. Kirjauksissa ei lukenut niitä positiivisia seikkoja, joita omahoitajat olivat maininneet meistä.

Sossut palaveerasivat "vakavasti kriisiytyneen perhetilanteemme" merkeissä. Osa sossuista kannatti lasten sijoitusta, vedoten siihen, että jos lapset olisivat kotona, mutta jatkuvasti vieraiden tukijoukkojen hoidettavina, ei se olisi lasten edun mukaista. Osa taas puolsi avohuollon tukitoimia nähden sijoituksen vihoviimeisenä vaihtoehtona. Tilanne ratkesi lopulta siten, että isovanhemmat (ja osittain lasten isä) hoitivat lapsia kahden viikon ajan. Sain siis oman lomajakson.

Lomani ensimmäisinä päivinä jaksoin hädin tuskin nousta laittamaan itselleni ruuan. Lopulta aloin pakottaa itseäni liikkeelle. Päivittäin kävin lenkillä ja saunassa ja laadin itselleni ravintoympyrän mukaiset annokset.

Aloin päästä elämään kiinni.


6. Virhe: "Suivaannuin uudelle perhetyöntekijälle."

Mummolaloman jälkeen minun oli selvittävä noin viikko lasten kanssa yksin, kunnes sosiaalitoimistolla järjestettiin palaveri jatkotoimenpiteiden mietintää varten.

Minulle järjestyi mm. tukiperhe, siivousapua ja perhetyötä. Tosin perhetyöntekijä ilmoitti, että siivoojaa varten minun on siivottava. Lattiat ja tasot on oltava täysin tyhjinä siivoojan imuroida ja mopata. Lopulta siivoja siis ainoastaan imuroi ja moppasi, mitään muuta hän ei tehnyt, ja tuohon kaikkeen hän sai kulutetuksi puoli päivää.

Raija kävi edelleen kodissamme. Ainut häiritsevä seikka oli se, että hän touhuili toisen reviirillä hieman turhan dominoivasti. Hän myös huomautteli suorasukaisesti, jos kodissa oli sekasotkua ja muistutti, että kotitöiden pitäisi mennä kirjoitusharrastukseni edelle. (Kirjoittaminen on ollut tärkein jaksamiseni edellytys kuluneina vuosina.) En myöskään saanut tehdä etätöitäni hänen aikanaan, vaan minun oli siivottava hänen rinnallaan.

Minua myös ihmetytti Raijan poikkeuksellisen epämuodollinen juttelutyyli: "Vedäpä perskännit viikonloppuna, kun lapset menee isälleen! Se rentouttaa!" Alkoholin käyttö toistui Raijan puheissa muutenkin usein. Hän vihjaili, että vaikeissa elämäntilanteissa ihminen turvautuu herkästi päihteisiin. Jälkeenpäin olen pohtinut, yrittikö hän saada minut avautumaan esim. mahdollisesta alkoholiongelmasta, jota sitten käyttäisi minua vastaan.

Eräänä aamuna Raija seurasi sivusta, kun autoin lastani aamukiireessä sitomaan kengännauhojaan. Jäätyämme kahden kesken hän sanoi, että olin ollut jotenkin kireän ja kyllästyneen oloinen ja pohti, miten se vaikuttaa lapsiin. Hän totesi jälleen, että saisin panostaa enemmän kotitöihin ja jättää kirjoitusharrastuksen välillä sivuun, jotta olisin lapsilleni enemmän läsnä. Vastasin suivaantuneena, että olen kyllästynyt siihen, että muut tietävät jatkuvasti paremmin, mitä lapseni tarvitsevat. Sitä paitsi lapset ovat kaikki illat oma-aloitteisesti ja innostuneina touhunneet pihan leikkipaikalla naapurin "Niinan" lasten kanssa; miksi en sinä aikana voisi kirjoittaa?! Raija totesi, että lapsia ei pitäisi jättää pihaan valvomatta. Vastasin, että Niinan ikkuna on leikkipaikan suuntaan ja hän on oma-aloitteisesti luvannut vahtia koko katrasta samalla kun omiaankin. Puhelimet ovat sitä paitsi koko ajan auki.

Raija alkoi tehdä lähtöä. "Otin kyllä nyt vähän nokkiini", hän sanoi ennen kuin poistui ovesta.

Seuraavana päivänä tuli kosto. Pääsin istumaan sosiaalitoimistoon. Sossu tykitti kysymysten sarjatulta: "Mitä sinä nyt siis kirjoitat? Miten pitkät ajat päivästä kirjoitat? Miten illat lasten kanssa sujuvat?" jne. Yritin vastailla parhaan kykyni mukaan. Sossu sauhutti vastuksiani paperille. Raija oli palaverissa mukana ja vihjaili sivusta, että siedän huonosti arviointia, joka väistämättä kuuluu hänen työnkuvaansa.

Pyysin, että perhetyöntekijän käynnit lopetettaisiin, sillä ne stressaavat minua. Ihme kyllä sossu suostui siihen. Raija tosin epäili selviytymistäni ja sitä, tulevatko esim. laskut maksetuiksi.

Lähdin palaverista kiukkuisena. Puhelimeeni oli tullut hätäinen viesti Niinalta. Hän kertoi tavanneensa Raijan perhetuvalla. Heti Niinan saavuttua tuvalle Raija oli suurieleisesti käskenyt hänet takahuoneeseen ja toimittanut hänen lapsensa toisen perhetyötekijän hoiviin. Hämmentyneenä ja säikähtäneenä Niina oli seurannut Raijaa.

Takahuoneessa Raija oli alkanut sinnikkäästi manipuloida Niinaa minua vastaan. Hän oli todennut, että Niina kantaa aivan liikaa vastuuta minun lapsistani ja muistuttanut, että kenenkään ei tarvitse hoitaa eikä ruokkia toisen lapsia; siinähän tyhjenee jääkaappi hyvin nopeasti.

Hän oli väsymättömästi yrittänyt pusertaa Niinasta kommenttia, että minun lapsistani on vaivaa ja rasitusta, ja että kotonani on muutenkin asiat todella huonosti. Niina ei ollut taipunut manipulaatioon, vaan oli loppuun saakka vakuuttanut, että lapsistani ei ole hänelle vaivaa ja että kotonani asiat ovat hyvin. Sitä paitsi naapuriapu on molemminpuolista; myös hänen lapsensa käyvät meillä ja syövät minun ruokiani. (Tuota ei missään vaiheessa ole merkitty kirjauksiin, vaan kirjauksissa on yksipuolisesti ylistetty Niinan osuutta perheeni tukemisessa). Niina oli ahdistunut keskustelusta kovasti ja pelännyt, että Raija vääristelee hänen sanomisiaan. Siksi Niinalla oli tarve puhua kanssani pikaisesti. Luotin Niinaan. Meidän välillämme kaikki oli kunnossa.

Otin yhteyttä perhetyön esimieheen ja kerroin tilanteen. Hän oli hyvin pahoillaan ja lupasi jutella Raijan kanssa. Raijan kertomus tapahtumista oli täysin erilainen kuin Niinan. Pian tuon jälkeen Raijan työsuhde päättyi.

Tuon tapauksen jälkeen päätin kaikin tavoin pyristellä irti oudosta koneistosta, jonka uhriksi tunsin joutuneeni. Päätin kieltäytyä kaikesta tarjotusta "tuesta". Joka palaverissa minulle sinnikkäästi tyrkytettiin uutta perhetyöntekijää. Vastaukseni oli päättäväinen kiitos mutta ei kiitos. Sanoin olevani kyllästynyt syyllistävään apuun ja jaksavani paremmin yksin.


Lopuksi: "Älkää antako lastensuojelukirjausten musertaa psyykeänne!"

Nykyisin olen hyvin varovainen puhumaan asioistani. En mainitse sanaakaan väsymyksestä kenellekään sellaiselle, jonka pelkään vahingoittavan minua tunnustusteni vuoksi.

Suurin katkeruuteni lastensuojelun asiakkuuden ajalta liittyy mustamaalaaviin, vääristeltyihin ja osin valheellisiin kirjauksiin. Näistä traumaattisin on lausuma, joka oli tehty syvimmän uupumukseni aikoihin. Sossu oli soittanut selkäni takana omalle psykiatrilleni ja kaivanut arkaluontoisia tietoja psyykkisestä tilastani. Sain sittemmin lukea kirjauksista, kuinka persoonani oli häikäilemättömästi revitty auki ja syvästi henkilökohtaiset asiat oli dokumentoitu lastensuojelun herkkupaloiksi. Mutta lastensuojelulaki mahdollistaa aivan kaiken. Vanhemmalla ei ole mitään yksityisyyttä lasten edun rummutuksessa.

Mikä pahinta, psykiatrin sanoja oli vääristelty. Tämä selvisi, kun vein paperit loukkaantuneena psykiatrin luettaviksi. Hän totesi, että aikojen päästä on vaikea muistaa mitä tarkalleen on sanonut, mutta hän ei tunnistanut itseään negatiivissävyisistä kirjauksista lainkaan. Hän kertoi painottaneensa sossulle, että olen uupunut ja tarvitsen apua, tukimuotoja. Lastensuojelu oli kirjannut: "Äidillä on paljon vaatimuksia palveluiden suhteen. Psykiatrin mukaan äidin pitäisi ottaa enemmän vastuuta lasten hoidosta, vaikka masentunut onkin." Järkytyin asiasta niin, että minulle nousi kuume.

Koska roikuimme pitkään lastensuojelun asiakkaina vailla tukimuotoja, soitti kunnan uusi sossu minulle syksyllä 2013. Hän kertoi käyneensä läpi lastensuojeluperheitä ja halusi tavata keskustellakseen, tarvitseeko asiakkuuttamme enää jatkaa.

Viranomaiskauhussani jynssäsin asunnon joka nurkan ja sopen, kuten lukemattomat kerrat ennenkin. Tapaaminen meni jännittyneessä tunnelmassa, mutta sain vakuutetuksi nuoren sossun siitä, että meillä on kaikki erinomaisesti ja jaksan mainiosti.

Keskustelun päätyttyä katselin ikkunasta, kun sossu käveli kohti vierasparkkiruutuun parkkeerattua autoaan. Tuo oli äitiystaipaleeni huojentavin hetki. Olimme päässeet eroon lastensuojelun asiakkuudesta. Ultra Bran sanoja mukaillen (ja hieman muunnellen): "Sinä lähdit pois, minä katselin ikkunasta loittonevaa selkääsi. Kiersit vesilammikot ja arvaat, etten murehdi tätä eroa."

(Tosin ei liene syytä sen suurempiin liputuksiin. Tiedänhän, kuinka helposti asiakkaaksi pääsee uudelleen.)

Kirjaukset voi heittää roskiin, mutta muistojaan ei. Lastensuojelun asiakkuus on jättänyt pysyvät jäljet persoonaani ja itsetuntooni äitinä. Minussa elää yhä sisäinen sossu, joka toisinaan rykii pelottavasti ja alkaa soimata äitiyden puutteellisesta suorituksesta tylyllä viranomaisjargonilla. Terapian ja vertaistuen ansiosta olen kuitenkin jälleen voimaantunut ja saanut kootuksi identiteettini palasia.

Nyt syvimmästä uupumuksestani on kulunut jo vuosia. Ja arvatkaa mitä? Lapseni eivät ole vieläkään ajautumassa rikollisuuden synkille kylmille raiteille. Eivät, vaikka tulevaisuutemme kynnysmatolle viskattiin ilkeästi irvistävä luuranko. Lapsemme manattiin turmioitumaan, mikäli en muuttaisi toimintamallejani äitinä.

En kuitenkaan ole muuttanut. Olen jatkanut elämääni entiseen malliin kuin luokalleni jäänyt laiskamato. Ja siltikään ei synkkä taivas ole pudonnut päähämme. Miten tämä on selitettävissä?

No, lapset ovat kasvaneet ja järkevöityneet. Se tuppaa olemaan luonnon laki. Elämällä on usein tapana jollakin lailla kantaa ihmistä, pientä ja suurta, ilman, että me niin valtavasti sohimme, jäsennämme ja hösellämme. Lapset kasvavat ihan riittävän kelvollisiksi, vaikka vanhemmat välillä lipsuvat ja tekevät "vähän sinne päin". Huomaamattamme kuitenkin luotsaamme heitä terveeseen empatiaan ja oikean erottamiseen väärästä, ja monesti aivan pienin arkisin teoin, omalla esimerkillämme, ilman sen kummempia spekulointeja ja prosessointeja.

Haluan varottaa kaikkia vanhempia, että kukaan ei muodostaisi kuvaansa itsestään äitinä tai isänä lastensuojelun kirjausten mukaan. Tuo kuva on todennäköisesti joka tapauksessa rujo ja vinksahtanut.

Haluan lähettää kaikille vanhemmille lämpimät voimahalit koetteleviin tilanteisiin. Toivon sydämestäni, että systeemi tällaisenaan tulee lopulta tiensä päähän ja oikeus voittaa."

Helen

Helen kirjoittaa parhaillaan kirjaa lastensuojelukokemuksistaan.

Aiemmin kesällä julkaistut Perheeni tarinat:

Tarun avoin kirje sijaisäidille

Ei-kenenkään ammattiauttajan tarina: "Joku pahoitti mielensä."

Murhatun Eerikan tarina: "Kertokaa, kenen on vastuu?"

Huostalapsen äiti: "Minua kohdellaan pahemmin kuin rikollista."

Tiina Bergström: Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa

Erityislapsiperheen paras terapeutti on oma koira

Koulukiusatun äidin tuska: "Lapseni yritti itsemurhaa."

Muut julkaistut "Perheeni tarinat" löytyvät allekkain täältä.

Hyvä Sijaisäiti.

Tyttäreni on nyt ollut luonasi kaksi ja puoli vuotta. Olen erittäin surullinen ja järkyttynyt toimintatavastasi. Sinä olet täysin vieroittanut lapsen sekä minusta hänen äidistään kuin hänen kolmesta pienestä veljestään, jotka asuvat kotona minun kanssani. Veljet eivät ole saaneet tavata siskoansa kahteen vuoteen ja täytyy sanoa, että pojat eivät kauhean hyvin enää muista siskoansa.

Olen tämän kahden ja puolen vuoden aikana miettinyt paljon motiivejasi toimia näin. Itsekin yrittäjänä olleena tiedän kuinka tärkeätä säännölliset tulot ovat. Se lienee yksi moottori toimintaasi. Asut tilalla, jossa on isot asumiskustannukset, joten tarvitset rahaa. Sait aloituspaketinkin n. 2500 euroa kahdesta eri kunnasta, kiitos minun, joka muutin sijoituksen aikana toiseen kuntaan. Ahneudellasi ei ole rajoja, mutta mihin käytät rahat? Et ainakaan sinulle sijoitettuihin lapsiin. Tai joo, jos saat siihen extraa. Pyydät yhdestä kunnasta yhtä ja toisesta toista. Lopputulema onkin, että rahaa tulee joka suunnasta.

Tiesitkös, että tukilapsia ei saa olla joka viikonloppu? Ja niille on myös määrärajoitukset? Sinä pidät vuodessa ainoastaan yhden viikonlopun heinäkuulla vapaata ja jokaisena muuna viikonloppuna ja kesäisin viikolla sinulla on tukilapsia. Lapsia saattaa olla kymmenkunta ja sinä yksin olet heistä vastuussa. Et sinä siihen ketään muuta haluakkaan, joutuisit vielä maksamaan, ja sehän ei käy. Entäs sinulle sijoitetut sijaislapset, kaksi sijoitettua tällä hetkellä (minun tietojeni mukaan) ja yksi lapsi jälkuhuollossa. Koska heillä on rauhallista kotielämää? Joka viikonloppu on talo täynnä vieraita lapsia. Tiedän jo kolme kuntaa, jotka eivät sinulle sijoita, eivätkä anna tukilapsia. Miksi näin? No sehän ei menoasi haitannut, vaan käytit verkostoasi ja otat toisista sijaisperheista, perhekodeista ja laitoksista viikonloppulapsia. Tiedätkö, kun se ei ole laillista, vaikka näillä tahoilla ei toimikkaan yhteistyö ja he eivät ole ainakaan vielä tietoisia toisistaan. Tässä asiassa tosissani toivon, että uusi laki tekisi viranomaisyhteistyön toimivaksi.

Rahan lisäksi mietin moottoreitasi. Täydellinen vieroitus perheestä toimii siinäkin mielessä, että vanhemmat eivät pääse puuttumaan lapsensa asioihin, joita sinä pidät ominasi. Vanhemmathan saattaisivat vaatia lapselleen säällistä kohtelua ja puuttuisivat epäreiluuteesi. Noh, ei sekään ole ainoa moottorisi. Moottorisi on viha vanhempia kohtaan. Äänesi soi vielä korvissani, kun olit menossa oikeuteen todistamaan jotain tukilapsesi perhettä vastaan, huostaanoton puolesta. Sanoit, kaikki vanhemmat ovat paskoja.

Miksi kaikki vanhemmat ovat paskoja, mietiskelin, ja pohdiskelin menneisyyttäsi. Olet adoptiolapsi. Sinut on viisivuotiaana adoptoitu. Tätä taustaa vasten on käytöstäsi helpompi ymmärtää. En tiedä, miksi sinut on adoptioon annettu ja miksi teidät sisarukset on eri perheisiin annettu. Syitä enkä taustoja tiedä, mutta sen osaan kuvitella, millaista on tulla adoptoiduksi vilkkaana karjalaislapsena jäyhään hämäläiseen maalaistaloon. Itse kerroit, että kuri oli kova ja remmi viuhui. Itsekin hämäläistä maaseutua jotenkin tuntevana osaan kuvitella tuskasi. Tässä kohtaa tulee mieleen, että mahdettiinkohan sinun biologisia vanhempiasi halveksua? Muistutettiinko sinulle, että he eivät kyenneet sinusta huolehtimaan ja adoptioperhe on tehnyt sinulle suuren palveluksen. Tätä sinä ainakin teet lapsille, jotka sinulle on sijoitettu. Jos näin on, tulee suunnaton suru pienen viisivuotiaan lapsen johdosta, joka vietiin kauas omista tutuista, erotettiin sisaruksista ja varmaan joutui vielä kantamaan syyllisyyden vanhempiensa teoista tai oletuista teoista. Kuitenkin täytyy olla jotain isoa, kun 60-luvulla 5-vuotiaana joutuu adoptioon.

Kukaan sinulle sijoitetuista lapsista ei halua tavata vanhempiaan. Miksi? Ja näin on varmasti ollut vuosia, jo aiempienkin lasten kanssa. Sanoit minulle joskus, että kyllä ne sitten vuosien päästä. Miksi näin? Miksei näin ole muualla, miksi vain sinun luonasi? Olen tämän sijoituksen myötä tutustunut suureen joukkoon huostaanotettujen vanhempia, tällaista ei ole kuin yhdessä toisessa perheessä, jonka on huostannut sama kunta kuin minun tyttäreni. Mitä sinä teet tai sanot lapsille? Muistan, kun sanoit toisten lasten äidistä, lasten kuullen, että ei tätä äitiä nämä lapset kiinnosta, hän on juoppo ja narkkari. Olen tutustunut häneenkin ja mikään sanomasi ei pidä paikkaansa. Sinä uskot omiin valheisiisi ja laitat lapsetkin uskomaan.

Hevospiireissä sinusta sanotaan, että olet sadisti ja käytät lapsityövoimaa. Tiedän erään kunnan ottaneen lapsen sinulta pois, kun hän joutui hoitamaan kaikki hevosesi. Ilmeisesti tämän episodin jälkeen olet luopunut hevosistasi. Sinun selkäsi ei anna sinun tehdä ruumiillisesti raskasta työtä ja siksi olet sairaseläkkeellä. Ehkäpä sinä myös näihin asioihin tarvitset näitä nuoria. Koska nuoriahan sinä haluat, et hoidettavia. Lisäksi kuulemani jutut paikallisesta eläinsuojelusta nostattaa niskakarvat pystyyn. Sinä olet oikeasti eläinrääkkääjä. Silloin, kun sinulla oli hevosia, jos lapset jättivät huolehtimatta, ei kukaan huolehtinut. Eräänkin kerran varsa oli joutunut pois aitauksesta ja emo ei päässyt perään, varsa kuoli nälkään aidan ulkopuolella. Oma poikani kertoi samanlaisen tarinan karitsasta, jonka silmät oli täynnä kärpäsiä ja tämäkin karitsa oli aitauksen ulkopuolella. Tai kun kävin siellä teillä talvella ja oli raskaana oleva kissa, totesit vaan, että pennut kuolevat pakkaseen. Tai se, että lapset joutuivat katsomaan vierestä, kun hullu koirasi tappoi kissoja, kanoja... Tarinoita on paljon. Ja lastensuojelu piut paut piittaa toiminnastasi.

Tyttäreni ollessa avohuollon sijoituksessa sinulle, veit lapsen lastenpsykiatriselle, ja koska laki oli juuri tullut voimaan, laitoit lapsen kieltämään minulta kaiken tiedon. Lisäksi kerroit lastenpsykiatriselle, että minuun ei saa olla missään yhteydessä, koska on rajoitustoimenpiteet. Sosiaalitoimi auliisti vahvisti tämän asian lastenpsykiatriselle. Eli suljit minut totaalisesti pois lapseni terveysasioista. Epäluulo herää ja nousee mieleen kysymys, että miksi?

Yksi selitys voisi olla sairaalloinen suhtautumisesi seksiin. Joka asiasta etsit lapsesta todisteita hänen seksuaalisesta hyväksikäytöstään. Väitit tyttäreni katsoneen mummonsa ja tämän miesystävän kanssa pornoa. Minä taas en ole edes varma, tietääkö äitini edes, mitä sana porno tarkoittaa. Hän, jolle oli hankalaa kertoa minulle jopa kuukautisista. Sanoit tytön kertoneen, mitä siinä oli tapahtunut, ja sinä heti tiesit, että se oli jonkun pornoleffan juoni. Minä, kun en edes tiennyt, että pornoleffoissa on juoni. Minun äitini katsoo englantilaisia ja saksalaisia poliisisarjoja ja niistä on porno kaukana. Ja olet hyvin kirjauttanut tytön unia asiakaskertomuksiin, joissa entinen miesystäväni ja poikieni isä tekee tytölle pahaa seksuaalisesti. Ja huom. sinä olet kertonut, ei tyttö. Samansuuntaisia tarinoita olet kehitellyt toistenkin lasten äidistä. Sinulla on hurja mielikuvitus, kun seksistä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä tulee puhe. Ja mikäs sen parempi keino on vieraannuttaa kuin tehdä meistä vanhemmista, varsinkin äideistä, seksuaalisia hyväksikäyttäjiä ja pedofiilejä. Mitä sinulle on tehty, kun sinä tällä tavoin toimit? Käyttikö sinun biologinen perheesi sinua hyväkseen vai adoptioperhe? Kuinka meidän lapsista tulee tasapainoisia aikuisia, kun he joutuvat psykiatrisella kertomaan näitä tarinoita? Minä olen huolissani.

Niin ja se toinen kortti on tietysti väkivalta. Kaikkia sinulle sijoitettuja ja varmastikin myös tukilapsia on pahoinpidelty. Sinulla on jutuissa aina ripaus totta. Minulla oli tyttäreni kanssa konflikti, jossa revin hänen kädestään kesäkengät keskellä talvea rappusilla, joita oli kolme, ja hän vastaanpistäessään horjahti yhden rappusen alaspäin. Nyt papereissa lukee äiti töninyt rappusia alas ja tyttö kertoo kaikille kuulijoille, että hänet on huostaanotettu sen takia. Sinä tiedät totuuden, minä tiedän totuuden, mutta noin kirjoitettuna ja kaikille toistettuna se kuullostaa hurjalta väkivallalta. Miksi näistä asioista ei ole pyynnöstäni huolimatta tehty tutkintapyyntöä poliisille? Siksi, että ajoitus ei ole oikea. Siksi, että tyttö ei ole ehtinyt tehdä tunnustuksia psykiatrisella kaikennäköisistä hirmutöistä. Näin sinä toimit näiden toistenkin lasten kanssa. Joutunen itse tekemään rikosilmoituksen, vaikka nämä asiathan olisi pitänyt selvittää jo vuosia sitten. Mutta se ei käynyt, sinun täytyi saada tämä aika, jotta voit kerätä "todisteita", kuten olet tehnyt muitakin vanhempia vastaan. Ja kukahan onkaan tähtitodistaja tässä tapauksessa? Sinä.

Bulvaanien käyttö on bravuurisi. Sinulla on valtava tarve saada perheistä kaikki lapset huostaan. Teetkö sinä meistä ilmoituksia, et, sinä laitat sinun luonasi olevat lapset olemaan huolissaan sisaruksistaan. Tyttäreni asiakaskertomukset ovat tulvillaan hänen huoltaan kotona asuvista veljistä, mutta kun koko kevään yritin järjestää sisaruksille tapaamista, sinä eväsit sen. Ainoa toiveeni oli, että tapaaminen on neutraali ja sinä pysyt siitä kaukana, koska poikani pelkäävät sinua. Koska et itse olisi päässyt mukaan, piti mukaan yrittää laittaa joku kuulemma sinun työntekijäsi, josta sosiaalitoimikaan ei tiedä kuin etunimen. Et luottanut sosiaalitoimeen, ehhei, tyttöhän olisi voinut kertoa jotain, mitä sinä et halunnut hänen kertovan. Meitä olisi auttanut paikallinen sosiaalitoimi vieden pojat paikalle. Koska sinä et saanut määrätä, tapaaminen ei onnistunut. Ja pahoitellen joudun sanomaan, että tilanteen ollessa tämä, en voi uudestaan alkaa järjestää tapaamisia. Pojat muistavat vain hatarasti siskonsa. Tapaamista tulee tarkastella myös poikien näkökulmasta. Silti edelleen papereihin tulee koko ajan huolipuhetta tytöltä. Vaikka tämä on hyväksi koettu keino saada kotona olevat lapsetkin huostaan, se ei onnistu. Sinä onnistuit siinä toisten lasten kanssa, mutta enää se ei onnistu. Sinä odotat, että lapset ovat huostassa, ja sen jälkeen alkavat puheet sisarustapaamisista ja tietysti sinun luonasi ja sinä saat rahat siitä. Nyt et olisi saanut, joten se ei onnistunut.

Sitten olen pohtinut tyttöjen lihomista. Näyttää siltä, että teet heistä omia kuviasi. Molemmat tytör olivat normaalivartaloisia kotoaan lähtiessään. Minun tyttäreni paino oli ollut käyrien mukaan + 20 syntymästä asti siihen saakka, kun hän sinun luoksesi meni. Nyt se on tuplaantunut tai triplaantunut. Miksi? Olen alusta asti ilmaissut huoleni tästä asiasta, mutta siihen ei ole kukaan puuttunut. Teetkö sinä tytöistä omia kuviasi? Lihotat heidät omiin mittoihisi, syötät heille omat traumasi? Kostatko sinä meille vanhemmille omat rankat kokemuksesi sekä biologisista vanhemmistasi sekä adoptiovanhemmistasi? Me emme tehneet niitä asioita lapsillemme, mutta ilmeisesti ajattelet, että sillä ei ole väliä, koska me olisimme voineet tehdä.

Olen pohtinut, että onko lapsilla oikeasti kavereita. Vai valikoitko sinä kenen kanssa saa aikaa viettää? Sen tiedän varmasti, että se toinen tyttö, joka on sinulla, on täysin vailla kavereita. Tyttärelläni oli ongelmia sosiaalisessa kanssakäymisessä ja vaikeuksia ymmärtää ystävyyssuhteita. Nyt minulle kerrotaan tytöllä olevan paljon ystäviä, mutta mieltäni jäytää suuri epäilys sanojen oikeellisuudesta. Lapset ovat eristyksissä tilallasi ja ainoat ihmiset, joita he tapaavat, ovat viikonlopun tukilapsia. Ja suurin osa heistäkin on huostaanotettuja tai uhan palla. Ystävyyssuhteet tuovat sinulle vaaran, että sinun asioitasi levitellään ympäri kyliä. Sitä ei saa tapahtua, koska kaikki asiat eivät kestä päivänvaloa. Tyttäreni oli todella avoin, kun hän tuli luoksesi. Millä olet hänet pelotellut kertomaan vain sinun hyväksymiä asioita?

Harrastuksista sanon sen verran, että olen äärettömän pettynyt, koska tyttäreni lauluharrastus on sijoituksen aikana haudattu kokonaan. Tyttärelläni oli kotona ollessaan suuri haave tulla laulajaksi. Tuin harrastusta ja tyttö oli bändikoulussa laulajana. Nyt sain sosiaalitoimelta vain vastauksen, että tyttö on lopettanut kuoroharrastuksensa. Täh? Tyttöhän on yksilölaulaja. Olet kertonut minulle koko tämän kaksi vuotta, että tyttö käy yksityisellä laulunopettajalla, mutta sosiaalitoimen papereissa ei asiasta ole halaistua sanaakaan. Siellä on vain ns. ilmaisharrastuksia. Valheiden verkko vaan koko ajan kiristyy.

Ratsastusta olet kyllä tukenut. Se onkin taloudellinen kysymys. Sait sosiaalitoimen maksamaan sen, koska se on terapiaa. Muistitkos kertoa, että talli, jossa tyttö käy, majoittaa sinun hevosiasi. Mahdatkohan maksaa ratsastuksesta yhtään mitään, vai onko ratsastusrahatkin sinulle ylimääräistä tuloa?

Tiedän kyllä huostaanottojen olevan bisnestä, mutta toimintasi on kaiken inhimillisyyden ulkopuolella. Tästä todellakin kärsivät kaikki. Rajoituspäätökset ovat olleet voimassa jo 1,5 vuotta ja tämä uusin on vuoden mittainen, eli ensi kesään asti. Kaikki lapset kaipaavat vanhempiansa, olivat he huostassa tai adoptoituja tai miten muuten vaan erotettuna vanhemmistaan. Sinun luona olevat lapset ovat kaikki erittäin vanhempivastaisia. Johtuneeko se kaikki sinun menneisyydestäsi?

Se, että kutsutte tytärtäni sinun sukunimelläsi, on selvää identiteetin rikkomista. Ja laitonta vielä kaupanpäälle. Se on semmoinen loukkaus, josta ainoastaan tyttö joutuu vastuuseen. Näin sinä toimit. Ja lapset kantavat vastuun.

Terveisin,

äiti, jolta on yksi joukosta poissa.

Alle 15-vuotias pikkutyttö tuli joskus jossain pohjoisessa maassa raiskatuksi. Tyttö pahoitti jostain syystä mielensä, ahdistui ja käyttäytyi jotenkin huonosti. Jonkun kuukauden kuluttua hän kertoi jollekin sukulaiselleen, joka ilmoitti jollekin poliisille, joka ilmoitti jonkun kunnan jollekin sosiaalitantalle, joka oli vakavissaan sitä mieltä, että jonkun tytön terveys on uhattuna – ja otti lapsen huostaan.

Joku virallinen psykiatrinen taho jätti trauman hoitamatta sanoen sitä joksikin käytöshäiriöksi. Joku tyttö kävi jollakin yksityisellä psykiatrisella terapeutilla, joka aloitti heti hoidon. Jonkun sosiaalitoimiston lastensuojelun joku sosiaalitantta kuitenkin kielsi antamasta hoitoa traumaan, vaikka tytön äiti olisi hoidon maksanut.

Aikanaan joku raiskaaja tuomittiin jossakin oikeudenkäynnissä, joka julistettiin salaiseksi, ettei vaan joku olisi pahoittanut mieltään, eikä asiaa pääsisi kukaan tutkimaan.

Jonkinlaisten mutkien kautta tyttö siirrettiin vakavasti käytöshäiriöisenä johonkin hoitokotiin jonkun pohjoisen kaupungin lähelle pahoinpideltäväksi. Joku syyttäjä on nostanut myöhemmin syytteen sen henkilökunnalle pahoinpitelystä. Asiaa käsitellään jossakin oikeudenkäynnissä huhujen mukaan joskus loppukesästä.

Joku hallinto-oikeus päästi tytön lopulta kotiinsa huostaanotetuksi vastoin jonkun sosiaalitantan mielipiteitä. Mitään korvauksia tyttö ei saanut, vaikka tytön terveys oli koko tapahtumasarjan ajan vakavasti uhattuna ja koulunkäynti on vieläkin kesken.

Tyttö teki jonkinlaisen valituksen jollekin korkealle virkamiehelle, joka tutki asian jonkun valtion terveydenhoitoa ohjaavan organisaation kanssa.

Joku laski, että ainakin yhdeksää lakia oli rikottu prosessin aikana.

Joku hoitava lääkäri antoi asiassa jollekin korkealle virkamiehelle oman lausuntonsa.

Joku korkea virkamies antoi moitteet jollekin paikallista terveydenhoitoa ohjaavalle organisaatiolle ja sen henkilökunnalle hoitamatta jättämisestä, mikä mahdollisesti aiheutti huostaanoton. Jotkut sosiaaliviranomaiset saivat myös jonkun korkean tahon moitteet ja heidät vaihdettiin joihinkin toisiin tehtäviin.

Jotkut näistä moitteen saaneista pahoittivat mielensä.

Joten...


... eipä ihme, mitä sitten tapahtui

Ei-kukaan tyttöä alusta asti puolustanut ammattiauttaja teki töitä myös jollekin pienelle paikkakunnalle samassa organisaatiossa kuin sosiaalitantat. Joku epäili, mutta ei ole todistanut, että jotkut mielensä pahoittaneet moititut kantelivat tästä Ei-kenestäkään tämän selän takana jollekin ison paikallisen orgaanisaation jollekin johtajalle, joka ilmoitti näiden huhujen perusteella jonkun pienemmän organisaation jollekin johtajalle, joka sanoi näiden huhujen perusteella jonkun työsuhteen jonkun huhun mukaan irti.

Joltakulta kyselemällä selvisi, että huhun mukaan "joku on epäillyt jonkun työkykyä, että toiminta ei ole tästä päivästä". Kuitenkaan ei kukaan ollut valittanut Ei-kenenkään toiminnasta, eikä kenellekään ollut kerrottu todellisia syitä – eikä edes jonkinlaisia tekosyitä. Ei-kukaan ollut saanut minkäänlaista dokumenttia, eikä kukaan muu Ei-ketään ollut moittinut.

Ei-kenenkään työ alkanut joitakin kymmeniä vuosia sitten. Vuosien kuluessa Ei-kenellekään ole karttunut jonkinlaista kokemusta. Ei-kukaan ole jostain syystä joidenkin toiveista huolimatta kovin kiinnostunut jatkamaan jossakin pienessä organisaatiossa.

Ei-kukaan muistuttaa, että hyvä kuitenkin, että kaikkien virallisten organisaattioiden toiminta on tästä päivästä eikä minkäänlaisia virheitä tehdä. Vaikka huhun mukaan vastakkaisiakin mielipiteitä on joskus esiintynyt. Huhuja ei kuitenkaan kenenkään pidä milloinkaan uskoa, koska vain totuus on uskottavaa:

– Voimme siis luottavaisena jatkaa onnellista elämäämme tällä puhtaalla myrkyttömällä planeetallamme, luottaen toistemme hyväntahtoisuuteen ja filantropiaan, Ei-kukaan ole sanonut.



Toim. huom: Toimitus ei vastaa kirjoituksen kielioppivirheistä. Tarina nimittäin osoittaa, että nykysuomessa (vai Nyky-Suomessa?) muitakaan asioida ei kukaan hoideta virheettömästi kenestäkään.

Keväällä 2012 murhatun 8-vuotiaan Eerikan kuolemasta on kulunut yli kaksi vuotta. Iltalehden mukaan kaikkiaan yhtätoista Helsingin kaupungin virkamiestä – sosiaalityöntekijää, lääkäriä ja terveydenhoitajaa – vastaan on nostettu syyte epäillystä virkavelvollisuuden rikkomisesta.

Taustalla on järkyttävä tapahtumasarja, kun 8-vuotias Eerika palautettiin lastensuojelulaitoksesta isälleen, vaikka naapurit ja koulu olivat olleet yhteydessä lastensuojeluun ja huomanneet merkkejä lapsen kaltoinkohtelusta. Myös tytön biologinen äiti oli kertonut sosiaaliviranomaisille lapsessaan näkemistään väkivallan merkeistä. Äidin mukaan tapaamisenvalvoja oli vastannut, että ”odotetaan nyt vielä neljättä kertaa”.

Äidin kerrotaan luopuneen huoltajuudesta huostaanoton pelossa

Viranomaisten odottelun takia Eerika kuoli keväällä 2012, äitienpäivän vastaisena yönä. Hänen äitipuolensa ja isänsä olivat käärineet, sitoneet ja teipanneet lapsen tiukan kankaan sisään tarkoituksenaan kurittaa lasta. Eerika tukehtui prinsessakruunu päässään.

Eerikan taustoista on esitetty monenlaista tietoa, mutta mihin tietoihin voimme luottaa? Lehtitietojen mukaan Eerika-tyttö sijoitettiin kiireellisesti isänsä luo kesällä 2010, koska olot äidin luona olivat "sietämättömät". Tarkoitus oli siirtää lapsi isältä toiseen sijaishuoltopaikkaan, mutta sellaista ei löytynyt.

Tarkat lukijat ovat jälkikäteen kysyneet, miten voi olla mahdollista, ettei sijoituspaikkaa löytynyt. Olivatko kaikki Suomen lastensuojelulaitokset ja perhekodit täynnä? Eikö lähisukulaisissa ollut halukkaita tytön sijaisvanhemmiksi?

Nettikirjoituksissa liikkuu monenkirjavaa huhua lapsen vanhemmista riippuen siitä, onko kertojana äidin vai isän läheinen. Selvillä ei ole, mitä lastensuojeluasiakirjoissa tarkalleen lukee, ja mikä on äidin näkemys kirjauksista.

Äidin esitettyä päihdeongelmaa ja lapsen ”sietämättömiä oloja” voidaan myös tarkastella monesta näkökulmasta. Entinen naapuri on kertonut, ettei hän koskaan nähnyt Eerikan äitiä humalassa. Yönä, jolloin sosiaalityöntekijät tulivat perheeseen kotikäynnille, äiti istui sukulaisensa kanssa iltaa kotona. Tuliaispullosta oli juotu, mutta mitään häiriötä ei naapureille kuuleman mukaan ollut aiheutettu. Eerika ei myöskään ollut vaarassa.

Facebook-sivustolla entinen naapuri kirjoitti: ”Eerika otettiin huostaan äidiltään hullun naapurin perättömästä ilmoituksesta. Eerikalla ei äidillään ollut mitään hätää, olen itse ollut näkemässä. Eerika menetti henkensä, koska lastensuojelu teki virheellisen arvion ja päätöksen. Nämä Eerikan työntekijät totesivat minulle, että ’ei me saada ottaa kantaa lasten kasvatuksellisiin asioihin, ei meidän koulutukseen kuulu lasten kasvatusoppi’.
Kuinka pätevä lastensuojelu on tekemään arvioita lapsen hyvinvoinnista ja edusta tuo huomioon ottaen?”

Eerikan koti oli hänen mukaansa ihan tavallinen.

– Heidän vuokra-asuntonsa kaipasi pintaremonttia, mutta ei siellä ollut ruokottoman sotkuista.

Entinen naapuri kertoo tutustuneensa Eerikaan ja tämän äitiin kesällä 2008. Seuraavana kahtena kesänä he näkivät toisiaan lähes päivittäin. Tutuiksi tulivat myös jotkut Eerikan sukulaiset.

Naapuri muutti pois alueelta loppuvuonna 2011. Hän muistelee päiviä, kun Eerika leikki pihalla hänen lastensa kanssa. Yhtenä päivänä lapset poimivat vadelmia.

– Eerika oli iloinen, hyvinvoiva, reipas ja luottavainen tyttö. Äitinsä silmäterä. Ehkä ainoa miinuspuoli äidissä oli se, että hän pikkuisen hemmotteli lastaan.

Naapurin mukaan Eerikan äiti oli vaitonainen puhuessaan lapsensa isästä.

– Hän ei sanonut miehestä pahaa sanaa.

Sen naapuri kuitenkin havaitsi, että Eerikaa ahdisti mennä isälleen.

– Isän luona taisi olla paha olla, koska lapsi kertoi siitä kiukuttelemalla. Jos Eerikaa olisi kuunneltu alun alkaen, tässä ei oltaisi.

Eerikan äitiä taas ahdistivat jotkut naapurit, jotka antoivat perheelle noottia.

– Se vaikutti lähinnä kiusanteolta.

Lastensuojeluilmoituksen teki eräs taloyhtiössä asunut nainen, joka oli naapurin mukaan tehnyt ilmoituksia myös muista ihmisistä. Ilmoitus johti tarkastukseen. Naapuri muistaa, mitä tapahtui sosiaalityöntekijöiden kotikäynnin jälkeen.

– Eerikan isästä tuli tytön yksinhuoltaja. Äiti suostui allekirjoittamaan paperit, koska pelkäsi tytön huostaanottoa. Hän ei aavistanut, että saisi jatkossa tavata tytärtään vain valvotusti.

Eerikan isän tuttava taas kirjoitti anonyymisti eräällä nettisivulla Eerikan äidin väittäneen, että tämän entinen anoppi olisi painostanut antamaan yksinhuoltajuuden lapsen isälle: ”Kuka isoäiti ei niin tekisi tietäessään, millaista Eerikan elämä oli äitinsä luona? Ei säännöllisiä ruoka-aikoja, ei nukkuma-aikoja, viinanhuuruista seurustelua ’perhepiirissä’.”

Kirjoittaja väittää tunteneensa Eerikan isän Touko Tarkin 15 vuoden ajan. Hän luonnehtii miestä rehelliseksi, AA-tovereitaan auttaneeksi, tytärtään palvoneeksi ja jopa liian kiltiksi:

”Kukaan Toukon tunteva ei voi yhdistää lehtijutuissa tai nettien palstoilla löytyviä luonnehdintoja ’murhaajasta’, ’hirviöstä’, ’vajakista’ tai ’psykopaatista’ Toukoon. Kyse ei ole siitä, että hän olisi pystynyt meille esittämään jotain roolia vaan siitä että me todella tunnemme Toukon, hyvässä ja pahassa... Kun kuulin Toukoa epäiltävän Eerikan kuolemasta, ensimmäinen ajatukseni oli, että tässä on joku väärinkäsitys.”

Mediassa on kerrottu Eerikan elämän onnellisimman jakson olleen Meripihan vastaanottokeskuksessa.
Nettikirjoittaja kommentoi syyttäjä Eija Velitskin väitettä tytön onnettomasta elämästä:

”Monet Eerikan tunteneet, mm. opettaja ja rehtori, ovat haastatteluissa todenneet, että hän oli iloinen ja reipas tyttö. Ihmettelen miten läpeensä onnettoman elämän elänyt lapsi olisi voittanut sarjansa urheilukilpailuissa kuten Eerika vielä viime keväänä teki!”

Tämän vahvistaa myös entinen naapuri.

– Lastensuojelu mitätöi äidin kokemuksen, vaikka äiti oli ollut Eerikan elämän suurin turva ja ilon lähde. Eerikan elämän onnellisin jakso ei nimittäin ollut vastaanottokeskuksessa, kuten mediassa väitetään, vaan kotona äidin luona.


Moni Eerikan sukulainen oli lastensuojelun ammattilainen

Millaiset tytön taustat todella olivat? Emme saa koskaan tietää.

On vaikeaa ymmärtää Helsingin Sanomien toimittajan väitettä, miten Eerika olisi jäänyt ”huolestuneiden viranomaisten väliin jääneeseen tyhjiöön”. Tytön lähipiiriin nimittäin kuului monia lastensuojelun ammattilaisia. Toimittaja Kaisa Ruokamo on kirjoittanut aiheesta blogissaan.

Touko Tarkin äiti työskenteli surmahetkellä Askolan perusturvajohtajana. Hänen toinen poikansa, Toukon veli, istui tuolloin erään lastenkodin hallituksessa. Laitos on työllistänyt Tarkin sukua. Se on ostanut palveluja poikien musiikkiterapeutti-isältä.

Lähtökohta ei vaikuta hälyttävältä, päinvastoin. Kuka olisi osannut epäillä, että lastensuojeluun suuntautuneeseen sukuun kuuluisi riskivanhempi, isä, joka surmaisi oman lapsensa?

Jos Eerikan sukulaiset eivät kyenneet ennakoimaan tytön kuolemaa, kuka olisi osannut?

Vuosi ennen Eerikan kuolemaa sosiaalityöntekijät tapasivat Touko Tarkin ja tämän perusturvajohtajaäidin, jotka esittivät lastensuojelun asiakkuuden lopettamista. Tämä selviää kesäkuussa 2013 julkaistusta loppuraportista, jonka on laatinut valtioneuvoston asettama tutkintaryhmä. Sen tarkoitus oli tutkia tytön kuolemaan johtaneita syitä ja laatia suosituksia, jotta vastaava ei enää toistuisi.

Tavoite on tärkeä, mutta onko se mahdollinen? Eerikan kohtalo tuskin olisi ollut estettävissä millään tavoin, sillä lapsen tilannetta seurasivat ja tytön etua valvoivat monet ammattilaistahot.

Edes lapsen mummu, sosiaalialan ammattilainen, ei selvästikään ollut havainnut lapsenlapsensa edun vaarantuvan poikansa hoivissa.


Eerikan kuolema valjastettiin poliittisesti

Eerikan murha lienee Suomen historian julmin. Tytön kuolema ajoittui aikaan, jolloin perhesurmista käytiin julkista keskustelua. Elokuussa 2012 uutisoitiin, että perhesurmissa oli runsaan vuoden aikana kuollut ainakin 15 lasta. Kukaan ei kyennyt selvittämään, mistä tilastopiikki johtui. Yleensä nimittäin perhesurman uhriksi on joutunut keskimäärin 5 alaikäistä vuodessa. Vauvasurmia on ollut noin yksi, ja tekijänä on yleensä ollut syyntekeeton, esimerkiksi lapsivuodepsykoosiin joutunut äitti.

Jokainen uusi perhetragedia herätti keskustelun pahuuden ennaltaehkäisystä: tietosuojasta, viranomaisyhteistyöstä ja kontrollin lisäämisestä. Eerikan kohtalolla on sittemmin oikeutettu perhepolitiikan uusia linjauksia siksi, ettei lastensuojelu hänen kohdallaan reagoinut, kuten olisi pitänyt.

Eerikan kuolema vaikutti siihen, millaiseksi perhepolitiikkaa haluttiin linjata. Esimerkiksi keskustelu pysyvistä huostaanotoista sai uudelleen tuulta alleen.

Vuosia vireillä ollut adoptiolain uudistamisprosessi päättyi, kun adoptiolaki tuli voimaan heinäkuussa 2012, reilu kuukausi Eerikan kuoleman jälkeen. Avoimen adoption myötä sijaisvanhemmista voi tulla lapsen juridiset vanhemmat. Keskustelu avoimesta adoptiosta lähti alun perin lastensuojelujärjestöjen taholta. Niin myös keskustelu lastensuojelulasten edunvalvojista, joita monet lastensuojelujärjestöjen edustajat ovat Eerikan kuoleman jälkeen suositelleet.

Eerikan kuoleman jälkeen julkisuudessa nostettiin esiin puheenvuoroja, joiden mukaan tietosuoja estäisi viranomaisyhteistyön. Mediassa kehotettiin kääntymään herkästi sosiaalitoimen puoleen. Toiminta on linjassa laajaa poliittista kannatusta nauttivan Varpu-hankkeen (varhainen puuttuminen) kanssa, joka rohkaisee puuttumaan talkoovoimin lasten asioihin mahdollisimman varhain.

Eerikan kuoleman jälkeen ilmoitusten määrä melkeinpä räjähti käsiin. Ilmoituksia tehtiin entistä herkemmin syyskuussa 2012, sillä perhesurmat madalsivat yhteydenottokynnystä. Kyseisen vuoden aikana Helsingin sosiaalivirasto käsitteli kaikkiaan yli 10 000 lastensuojeluilmoitusta. Niistä noin 30 prosenttia tuli poliisilta ja 25 prosenttia terveyden- ja sosiaalihuollon kautta. Huoltajilta tuli noin 12 prosenttia ilmoituksista ja muilta sukulaisilta saman verran. Osa huoltajien ilmoituksista tehtiin eron aikana kostomielessä. Ilmoituksia tuli myös kouluista ja muilta viranomaisilta sekä nuorilta itseltään.

Kaikkiaan Suomessa tehdään nykyisin noin 100 000 lastensuojeluilmoitusta vuodessa.

Maaliskuussa 2013 sosiaaliviranomaisten poliisille tekemien tutkintapyyntöjen määrä kasvoi rajusti. Poliisin mukaan lastensuojeluviranomaiset saattavat tehdä tutkintapyyntöjä liiankin matalalla kynnyksellä hyvin lievissä tapauksissa.

Viranomaisyhteistyön uskottiin tuovan vankkaa näyttöä perheen tilanteesta, jolloin väliinmeno ja tilanteen katkaisu onnistuisi varhaisen puuttumisen hengessä. Kontrollin kiristyessä unohtui se, että lastensuojelussa lainsäädäntö kyllä jo mahdollisti saumattoman tiedonsiirron. Vuoden 2008 lastensuojelulaki oli murtanut perheiden yksityisyyden suojan.

Lainsäädäntö ei siis ollut estämässä tiedonkulkua ja viranomaisten yhteistyötä. Helsingin lastensuojelussa oli resursseja aivan riittävästi, ainakin Eerikan tapausta Ilta-Sanomissa kommentoineen sosiaalijohtaja Paavo Voutilaisen mukaan. Hän ei nimittäin nähnyt resurssien vähyydessä syytä tytön kuolemaan. Voutilainen korosti, että Helsingin lastensuojelussa on suhteessa ”maan parhaat resurssit ja erittäin korkeatasoisia, kokeneita työntekijöitä”.

Myöskään lastensuojeluilmoitusten puuttuminen ei ollut syynä tytön kuolemaan. Ilmoituksia oli tehty lukuisia. Lapsen tilannetta olivat seuranneet ja tytön etua valvoneet monet ammattilaistahot. Tytön kaltoin kohtelusta oli selvää näyttöä. Mitkään salassapitopykälät eivät estäneet virkamiehiä uskomasta ammattilaisten havaintoja ja Eerikan äidin näkemyksiä lapsen edusta.

Tällä kertaa lastensuojelu vain piti Eerikan isän ja/tai lapsen mummun kertomusta uskottavampana. Jossakin toisessa kunnassa virkamiehet olisivat ehkä uskoneet lapsen äitiä.


Lähteet:

Hukassa huostassa / Syvälä / Radium-Kirjat / 2013:

”8-vuotiaan Eerikan surma.” http://fi.wikipedia.org/wiki/8-vuotiaan_Eerikan_surma#cite_note-kantelimme_
monta_kertaa-13.

Ilta-Sanomat: ”Valvoja näki 8-vuotiaan mustelmat: Odotetaan nyt vielä neljättä kertaa.” 31.08.2012.

Helsingin Sanomat: ”Surmatun tytön naapurit: Kantelimme monta kertaa viranomaisille.” 03.09.2012.

Jussi Salokorpi: ”Sosiaalijohtaja: Pikkutytön kuolema pitää selvittää perusteellisesti.” Yle Uutiset, 31.08.2012.

Jussi Salokorpi: ”Lastensuojelun Heinonen: Laissa ei ole vikaa.” Yle Uutiset, 31.08.2012.

Tiina Hirsimäki: ”Syyttäjä vaatii elinkautisia 8-vuotiaan murhasta.” Yle Uutiset, 30.08.2012.

Eerikan kuoleman jälkeen julkaistuja nettikeskusteluja.

”Eerikan äiti valehtelee Seiskassa.” Kissa pöydällä -blogi, 25.03.2013.
http://lizthecat.blogspot.fi/2013/03/eerikan-aiti-valehtelee-seiskassa.html

”Iltasanomien jutusta Näin isä huijasi…” Kissa pöydällä -blogi, 09.03.2013.
http://lizthecat.blogspot.fi/2013/03/avoin-kirje-ilta-sanomille.html

Kaisa Ruokamo: ”Tarkkien Arjen Sydän.” http://kaisaruokamo.blogspot.fi, 12.03.2013.

Rami Mäkinen: ”Eerikan koko tarina.” Ilta-Sanomat, 12.06.2013.

Irina Vähäsarja: ”Kaltoinkohdeltu tyttö jäi väliinputoajaksi.” Helsingin Sanomat, 12.06.2013.

Tutkintaryhmä, tutkintaryhmän johtaja Kristiina Kumpula, Suomen Punainen Risti: ”8-vuotiaan lapsen
kuolemaan johtaneet tapahtumat.” Oikeusministeriön julkaisu 32/2013. Selvityksiä ja ohjeita.

Lastensuojelun Keskusliitto: ”Tiedonkulun ongelmat lastensuojelussa selvitettävä.” Lehdistötiedote 03.09.2012.

”Selvitys perhe- ja lapsensurmien taustoista vuosilta 2003–2012.” Sisäasianministeriön julkaisut 35/2012.

”Osa perhesurmista olisi ehkä voitu ehkäistä.” THL:n tiedote 30.08.2012.

Riitta Vainio: ”Uusi lastensuojelulaki murtaa perheen yksityisyyden suojaa.” Helsingin Sanomat, 10.08.2007.

Lastensuojelun käsikirja: ”Edunvalvonta.” www.sosiaaliportti.fi.

Paula Marjomaa ja Milja Laakso (toim.): ”Lastensuojelun edunvalvonta – lapsen oikeus osallisuuteen häntä
koskevassa päätöksenteossa.” Käsikirja lastensuojelun edunvalvonnasta. Lastensuojelun edunvalvojahanke
2005–2009 ja 2010–2011. Pelastakaa Lapset ry:n julkaisusarja n:o 15.

www.pelastakaalapset.fi, www.pelastakaalapset.fi/toiminta/lastensuojelutyo/kehittamishankkeet/
kohtaaminen-kotimaisen-adoption-/

Saara Jäppinen: ”AVOIN ADOPTIO. Systemaattinen kirjallisuuskatsaus kansainvälisestä tutkimuksesta.”
Pro gradu -tutkielma, Sosiaalityö, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto. Kevät 2012.

Muistan sen päivän kuin eilisen, kun minulle ilmoitettiin: ”Ette kykene vastaamaan lapsenne tarpeisiin riittävästi. Hän tarvitsee ympärivuorokautisesti hoidollista ympäristöä. Hänen koulunaloittamisensa tapahtuu muualla kuin kotipaikkakunnallanne. Tiedämme jo ehkä perheen minne hänen on parempi mennä.”

Lapseni oli ollut kuusi viikkoa kestävässä psykiatrisessa tutkimuksessa ja tämä oli se vastaus, jonka sain. Mitään päivämäärää tai edes viitettä takarajasta ei annettu.

Kesä ennen koulunaloitusta: yhteistyö päiväkodin kanssa ei suju

Olin sopinut lapseni isän pyynnöstä, että poika on lähes joka arkipäivä päiväkodilla koko kesän ajan. Tarkoitus oli, että yhteistyössä päiväkodin kanssa valmistelemme kesän aikana pojan siirron mahdollisimman helpoksi hänelle.

Mutta päiväkodilla ei oltukaan yhtään kiinnostuneita siitä, että mitä minun mielestäni oli tärkeää ennen siirtoa. He ottivat täyden vallan määrätä poikaa ihan miten tahansa.

Tämä johti siihen, että poika pakeni tätä maailmaa omiin ajatuksiinsa ja jopa alkoi heijata itseään hakien siitä heijaamisesta turvaa itselleen. Tämä tapahtui päiväkodilla ja saman tien he tekivät lastensuojeluilmoituksen syyttäen meitä vanhempia.

Poika huostaanotettiin kiireellisesti samana päivänä ja vietiin vieraaseen paikkaan koko kesäksi.


Huostaanotettu poikani on selviytyjä

Silloin vielä sain ihan mukavasti aikaa olla hänen kanssaan. Oli kokonaisia viikonloppuja lapsen kanssa. Minä niin kuin kaikki muutkin huomasimme, että poika on selviytyjä. Hän todennäköisesti on sen verran voimakastahtoinen, että hänen mielensä ei lähde vaeltelemaan sairaudeksi kutsuttavaan tilaan. Ja hän tulee myös pystymään koulutyöskentelyyn normaaliluokassa.

Näin myös kävi. Hän on normaali lapsi normaalissa luokassa. Mitä nyt tukiopetusta saa, mutta niin saa moni muukin.


Koko suku on lakaistu syrjään lapsen elämästä

Poika aloittaa syksyllä jo viidennen kouluvuotensa. Hän on menestynyt koulussa ihan hyvin, kuulemani mukaan on kavereita ja oppinut myös perhekodin tavoille. Nämä asiat tietysti tuovat lohdutusta siihen tuskaan: ”Että onko siellä hyvä olla?"

Mutta surulliseksi koko asian tekee se, että minut ja samalla koko äidin puoleinen suku on lähes poistettu pojan elämästä. Muutamia harvoja tunteja kuukaudessa huomioimatta, en näe häntä.

Ei ole mitään yhteistä kesäviikkoa tai edes viikonloppua. Eikä sellaisesta ole mitään kunnollista lupaustakaan.

Minut on leimattu niin epävakaaksi ihmiseksi, että läsnäolonikin sairastuttaa poikaani. Todella omituista, eikö olekin? Miten äidistä, joka 7 vuotta kasvatti poikaa voi muodostua rikollinen pojan elämään? Pahimpia rangaistuksia, mitä ihmiselle voi antaa...

Äiti