Pirkanmaalainen Helen oli kolmen pienen pojan äiti ja kuristavassa perhetilanteessa hakiessaan apua jaksamiseensa. Hän erehtyi olemaan liian rehellinen. Huoltajuuskiistaan liittyvässä olosuhdeselvityksessä ainoaksi positiiviseksi seikaksi Helenin vanhemmuudessa nähtiin se, ettähän tiedosti lasten tarpeet ja puutteet omassa vanhemmuudessaan, ja oli hakenut ammattiapua tilanteeseensa. Samaa asiaa käytettiin äitiä vastaan myöhemmissä kirjauksissa: "Äiti haluaa vastuuttaa yhteiskuntaa lasten hoidossa, vaikka hänellä vanhempana on päävastuu huolehtia lapsistaan."
"Kesällä 2006 olin kahden pienen pojan äiti. Odotin kolmattani. Raskauteni aikana olin ollut odottamattoman pahoinvoiva ja väsynyt. Raskausajan diabetes aiheutti omat rasitteensa. Loppuraskaudessa uupumukseni kasvoi niin, että arjesta katosi ilo kokonaan.
Kävin lasten kanssa läheisellä perhetuvalla, joka oli kotiäitien leppoisa kohtaamispaikka. Tulin kertoneeksi johtaja-ohjaajalle tilanteestani. Hän totesi ymmärtäväisesti, että tarvitsen apua, ja alkoi ajaa asiaani. Sain kodinhoitajan, todella ihanan, eläkeikää lähestyvän naisen. Hän hoiti lapsia ja teki kotitöitä, ja siksi ajaksi sain vetäytyä lepäämään.
Kolmannen poikamme ollessa noin puolivuotias tuli koettelemukseksi korvatulehduskierre. Vauva herätteli tiuhaan. Unen puutteella oli seurauksensa, mielialani synkkeni ja itku tuli usein. Minulla diagnosoitiin masennus, johon sain lääkkeet.
1 . Virhe: "Kerroin perhetyöntekijälle läpsäisseeni poikaani."
Keväällä 2008 kotonamme alkoi käydä kodinhoitajan sijasta perhetyöntekijä. Luottamukseni kunnan apuun oli edelleen luja. Työntekijä (peitenimi Maija) oli inhimillinen ja mukava. Esikoisellani oli tuolloin raju uhmaikä. Apu tuli tarpeeseen, koska olin vielä masennustoipilas. Arki oli koettelevaa, kun uhmaikäisen lisäksi vastuulla olivat vilkkaat pikkuveljet, vuoden vanha ja kaksivuotias.
Maija kertoi avoimesti lapsistaan ja omankin äitiytensä koettelevuudesta. Kerran hän mm. sanoi olevansa todella väsynyt lapsensa korvien putkituksen vuoksi ja valitteli työtehonsa laskemista. Tuntui, että annoimme toisillemme vertaistukea. Maija näki esikoiseni raivarit ja ymmärsi uupumukseni. Hän koetti olla tukena parhaansa mukaan.
Luottamukseni oli niin syvä, että eräänä päivänä uskouduin liikaa. Sanoin olevani totaalisen puhki raivareihin (joista eräs oli niin infernaalinen, että jouduin pitämään lasta kiinni puolentoista tunnin ajan, koska hän uhkasi heittää tuolin päin ikkunaa. Pikkuveljet kiljuivat nälkää enkä pystynyt heitä siinä tilanteessa hoitamaan.) Kerroin työntekijälle lopuksi läpsäisseeni poikaa.
Se oli avunhuutoni.
Mikä erhe!
Maija kuunteli hiljaa.
Seuraavalla kerralla hänellä olikin asiaa. Hän oli kertonut tilanteestamme (selkämme takana) ns. lapsiperhetiimille, johon kuului lukuisia "alan ihmisiä"; neuvolapsykologi, lääkäri, sosiaalityöntekijä yms. Tuon neuvottelun seurauksena hän ilmoitti tulevansa sossun kanssa meille kotikäynnille. Kavahdin ja kysyin, miksi tällainen veto. "Koska meillä on huoli lapsista", hän vastasi, silminnähden uhkuen ammatillista vireyttä. Tuossa hetkessä särkyi jotakin.
"Huoli lapsista".
Äitiä ymmärtävästä rinnallakulkijasta oli tullut Peppi Pitkätossusta tuttu Rissasen täti. Olin kauhuissani ja loukkaantunut, vaikkakin hän esitti perusteensa ymmärrettävästi ja painotti, että tarkoitus on "vain auttaa".
Jonkin ajan kuluttua hän sitten saapui sossun kanssa kotikäynnille. Sossu papereineen kävi läpi kaavansa, johon sisältyi perusteellista tenttausta lasten perushoidosta aina parisuhteen kiemuroihin saakka. Hän esim. kysyi, kuinka me vanhemmat keskenämme riitelemme. Lapsilta hän kysyi minun ohitseni: "Lapset, oletteko huomanneet, että äiti on vähän väsynyt?" Lapset ilakoitsivat leikeissään eivätkä olleet kiinnostuneita vastaamaan tädille.
Maija istui sossun vieressä eikä puhunut koko käynnin aikana mitään. Sosiaalialalla valitetaan jatkuvasti resurssien puutetta, mutta silti tällaisellekin keikalle oli varaa lähettää kaksi henkilöä, joista toinen istui toimettomana sivussa.
Sossu esitteli erilaisia tukimuotoja, tosin sivulauseessaan mainitsi, että perheellämme on itse asiassa ollut jo hyvinkin paljon tukea, ja että tukiperheisiin on ainakin puolen vuoden jonot. Vakuuttelin omaa jaksamistani, olihan sitä paitsi tulossa kesä ja miehenikin oli jäämässä lomalle. Ei siis päädytty uusiin tukitoimiin. Sen jälkeen sossu sanoi: "Pojat, näyttäkääs missä te nukutte". Toisin sanoen hän ratsasi lopuksi lastenhuoneen. Syy jäi epäselväksi, sillä muita huoneita hän ei ratsannut.
Kun parivaljakko oli poistunut, ihmettelimme mieheni kanssa keikan tarkoitusta. Miten se auttoi perheemme hyvinvointia? Ei mitenkään.
Myöhemmin luin kirjauksista, että käynti oli merkitty lastensuojelutarpeen kartoitukseksi. Tekstin seassa luki, että työntekijälle oli jäänyt tunne, että äidin vointi oli ollut huonompi kuin tämä oli antanut ymmärtää.
2. Virhe: "Sinnittelin perhehelvetissä."
Perhe-elämämme alkoi olla hyvin riitaista. Mieheni narsistiset piirteet kärjistyivät, hän moitti minua puutteellisesta kyvystäni hoitaa kotia ja äitiyttä, alisti, nöyryytti ja kiusasi monin tavoin sekä lapsia että minua. Lapset oireilivat, päiväkodista oli suositettu keskimmäiselle pojallemme perheneuvolaa. Sinnittelin perhehelvetin keskellä aikani, räjähtelin itsekin, yritin salata ongelmat ulkopuolisilta ja pitää kulisseja yllä.
Miehessäni oli kaksi poikkeuksellisen vahvaa puolta: valo ja pimeys. Välillä hän oli aurinko, hetken päästä myrsky. Hän saattoi raivostua suhteettomasti pöydälle ilmestyneestä hillotipasta tai siitä, että kahvikuppi oli väärässä paikassa. Hän kuitenkin osallistui paljon käytännön lastenhoitoon, ulkoilutti ja touhusi. Se auttoi minua jaksamaan. Ulkopuoliset näkivät hänestä lähinnä vain aurinkoisen puolen eivätkä kuunaan uskoneet hänestä pahaa, tarkkanäköisimmät näkivät muutakin.
Lapsiin kohdistunut mielivalta, epätasapuolinen kohtelu ja kaksijakoinen käytös oli lopulta niin sietämätöntä, että en enää jaksanut salailua. Uskouduin päiväkodin johtajalle, johon olin aina vahvasti luottanut. Se huojensi oloani siinä kohtaa.
Päiväkodin johtaja kauhistui kertomastani ja teki lastensuojeluilmoituksen mieheni toiminnasta. Pian taas istuimme palaverissa ja vastailimme kysymyksiin. Välini mieheeni olivat tuolloin jo niin tulehtuneet, että emme puhuneet toisillemme enää juuri mitään.
3. Virhe: "Hakeuduin lapsineni turvakotiin."
Ilmapiiri kodissamme muuttui niin ahdistavaksi, että pakenin lasteni kanssa turvakoti Petsamoon Tampereelle toukokuussa 2009. Siellä otettiin kokemuksemme hyvin vakavasti ja kannustettiin irtautumaan väkivaltaisesta suhteesta, koska mieheni ei ollut osoittanut minkäänlaista halua muuttaa käytöstään.
Olin totaalisen puhki rikkonaisen ja kaoottisen elämäntilanteeni vuoksi. Tiesin, että avioero on edessä.
Turvakodissa minulla ja lapsillani oli pieni huone, muut tilat olivat yhteistiloja. Elämä kommuunissa oli raskasta. Poikani riehaantuivat muiden lasten seurasta, juoksivat ja mekastivat. Juoksin heidän perässään päivät läpeensä ja yritin saada heidät kuriin. Muut asukkaat katsoivat pahasti ja valittivat meistä. Kaiken ohessa minun olisi pitänyt hoitaa tärkeitä käytännön asioita, mm. asuntohakemuksen täyttäminen.
Minulle valkeni pikku hiljaa, että olin joutunut täysipäiväisen tarkkailun alaiseksi. Talossa järjestyi apua lastenhoitoon vain nihkeästi, mutta äitiyden arvosteluun ja huolenaiheiden kirjailuun työntekijöillä kyllä riitti aikaa. Äidin maltinmenetykset kirjattiin tarkoin, samoin lasten rajaamaton ja riehakas käytös sekä erinäiset huolestuttavat "traumaleikit", jotka ilmenivät tarkkailutilanteissa.
Lapset vedettiin säännöllisin väliajoin kukin vuorollaan erilliseen huoneeseen, jossa työntekijä tenttasi heitä ja seurasi heidän leikkejään. Poikieni leikeissä oli esiintynyt huolestuttavan paljon taistelua ja kuolemaa sekä alapääsanastoa (pippeli, perse ja pimppi – poikieni sanavaraston mielitietyt, joita toistellen he härnäsivät aikuisia ja hihittelivät paheksuville reaktioille). Ja enhän minä tuskallisista komenteluistani huolimatta saanut pojista mallikelpoisia. Minultahan puuttui auktoriteetti. Lapseen tarttuminen oli ankarasti kielletty, eikä minulla ollut sitä hanakasti peräänkuulutettua henkistä otetta, jolla olisin saanut pojat tottelemaan.
Kerran hermostuin pojalleni, joka oli lyönyt kaveriaan. Huusin, että lyömisen on loputtava. Nurkan takaa ilmestyi välittömästi valpas täti, joka sanoi, että täällä ei sallita lapsille huutamista, sillä huutaminen on henkistä väkivaltaa ja tämä on lastensuojelulaitos.
Väsymyksessäni pyysin kerran työntekijän apua, kun lapset "hyppivät seinille". Olin tarttunut heihin saadakseni holtittoman käytöksen loppumaan. Tarttumiseni oli ollut liian hermostunutta. Työntekijä puhui minun ohitseni lapsille, että äiti oli menetellyt väärin. Avunpyyntööni hän vastasi, että äidin on selviydyttävä tilanteissa aivan itse, ja että lapset on saatava tottelemaan nimenomaan äitiä. Totesin, että haluan kotiin. Siellä on sentään toiset kädet minua auttamassa. Työntekijä vastasi, että kotiin ei voi lähteä, koska mieheni käytös on niin huolestuttavaa. Lasten isän annettiin puhua lapsille puhelimessa, mutta vain kaiuttimen kautta työntekijän kuunnellessa sivussa.
Vietin talossa kuukauden. Niin kauan kesti ennen kuin uupumuksessani sain asuntohakemuksen kuntoon. Juuri kun olimme saaneet asunnon Tampereen Raholasta, oma sosiaalityöntekijämme soitti, että kotikunnastamme oli järjestynyt minulle ja pojille kriisiasunto. Tampereelle muutto siis heti jäihin! Pääsisimmehän tuttuun ympäristöön ja saisin apua jaksamiseeni, se olisi tilanteessamme huojentavaa.
Oli yhdestoista hetki lähteä vankilasta, jollaiseksi turvakodin olin kokenut. Minulla ei ollut talossa mitään yksityisyyttä. Olin viettänyt siellä kuukauden ja kärsin jo pahoista somaattisista oireista; säryistä, itkuisuudesta, vatsakivuista ja ruokahaluttomuudesta.
4. Virhe: "Erehdyin pyytämään apua kesken huoltajuuskiistan."
Kotikunnassa sain avukseni sekä kodinhoitajan että uuden perhetyöntekijän, "Päivin". Kodinhoitaja kokkaili ja siivoili, Päivi tarkkaili kasvatustani ja kirjaili havaintojaan. Turvakodin kyttääjillä oli siis seuraaja. Turvakodin kirjaukset olivat toki myös lähteneet kotikuntaani paikallisten sossujen syynättäviksi. Päivi antoi kylläkin myös käytännön apua lähtemällä kanssani mm. huonekaluostoksille; hänellä oli käytössään auto. Se oli hyvää apua.
Kotikunnassa lapset saivat tavata isäänsä viikottain monen päivän ajan ilman valvontaa. Tämä oli hämmentävää turvakodin ylisuojeluun verrattuna. Heti ensi tapaamisella isä tutustutti lapset uuteen naisystäväänsä. Avioeroprosessi käynnistyi.
Isän lastenhoito oli hyvin holtitonta ja erikoista. Lisäksi hän mustamaalasi minua lapsille, haukkui mielisairaaksi ja pahimmaksi vihollisekseen, jätti lapsia yksin ja antoi laskea pyörällä jyrkkää vaarallista nurmirinnettä puuttumatta asiaan.
Perhetyöntekijä oli kaikesta tuosta tietoinen, mutta suhtautui välinpitämättömästi isän toimintaan. Hän toisteli, ettei voi asettua "kummankaan puolelle". Kuitenkin perhetyöntekijä oli sanonut, että käytökseltään haastavimpien tai aggressiivisten vanhempien luo mennessään hän ottaa mukaansa työparin. Näin tapahtui mieheni kohdalla; vanhemmuuden arviointijakso suoritettiin parivaljakkona. Työntekijä ei siis halunnut tai uskaltanut mennä mieheni asuntoon missään vaiheessa yksin, mutta hän ei nähnyt ongelmaa siinä, että lapset saivat viettää siellä päiväkausia ilman valvontaa.
Tämä ristiriita ei istunut koskaan pääkoppaani. Miten voi olla mahdollista, että lastensuojelussa työskentelevät henkilöt haluavat suojata oman nahkansa, mutta eivät lasten? Kaiken huipuksi perhetyöntekijöiden vanhemmuuden arviointijakso päättyi toteamukseen, ettei mieheni kohdalla ole havaittu mitään sellaista huolta, etteivätkö lapset voisi olla yhtä hyvin hänen luonaan kuin minunkin luonani. Kuitenkin arviointijakso miehen luona suoritettiin alusta loppuun saakka parina. Myöhemmin eräs työntekijä tunnusti pelkäävänsä omaa turvallisuuttaan mieheni oudon käytöksen vuoksi.
Myös sosiaalityöntekijä vähätteli isän mielivaltaa ja muistuttutteli isän oikeuksista. Lastenvalvoja huomautti, että tapaamisoikeuksista riidellessä yleensä fiksumpi joustaa. Työntekijät saivat minut tuntemaan itseni katkeraksi ex-vaimoksi, joka halusi vain mustamaalata kumppaniaan. He myös syyllistivät minua siitä, että en tukenut lasten myönteistä suhtautumista isään. Minusta tuntui, että äitiin kohdistui ankarampia vaatimuksia kuin isään. Kirjauksissa he ilmaisivat huolensa siitä, että vanhemmilla on riitaisat välit ja negatiivista tunnelatausta toisiaan kohtaan, jolloin lasten etu jäi taka-alalle. Narsismin kieron kuvion tunnistamiseen heidän ammattitaitonsa ei tuntunut riittävän, vai eivätkö he halunneet tunnistaa sitä?
Mies olisi halunnut lapset itselleen ja vaati lähivanhemmuutta. En suostunut siihen. Asia meni käräjille ja paisui huoltajuuskiistaksi. Prosessista tuli hyvin uuvuttava. Tiesin olevani täysin viranomaiskirjausten armoilla, sillä oikeus nojaa epäilyksettä sosiaalityöntekijöiden lausumiin siitä, kumpi on kelvollinen huoltaja.
Mies kiusasi minua kaikin mahdollisin tavoin lasten välityksellä. Hän mm. lupasi tietämättäni pojille, että vien heidät luistelemaan (vaikka tiesi, että käteni on paketissa murtuman takia). Kun en sitten järjestänyt luisteluretkeä, lapset raivosivat minulle. Äidin mustamaalaaminen aiheutti lapsissa myös paljon hämmennystä ja rikkonaisuutta, jota jouduin paikkailemaan. Välillä isän manipulointi onnistui, lapset pitivät minua onnettomana äitinä, ja raivosivat sen vuoksi. Voimani hupenivat melkoisesti.
Asianajajani varotti minua pyytämästä kunnalta mitään apua jaksamiseeni. Jaksamattomuus näet olisi seikka, johon vastapuoli tarttuisi oikeudessa, ja avun pyytäminen olisi merkki siitä, etten selviä yksin. Ex-mieheni toitotti viranomaisille jatkuvasti, että olin mielisairas, väsynyt ja kelvoton huoltajaksi. Asianajaja varotti myös, että sossujen työtapoja en saisi arvostella, koska he saattaisivat kostaa kirjaamalla minut huonoksi huoltajaksi. Viimeistään tuossa vaiheessa elämän raadollisuus paljastui minulle mahdollisimman karmivalla tavalla.
Tiesin, että oikeuteen lähtisivät kaikki kirjaukset, joita perheestämme oli laadittu. Niissä vilisi merkintöjä uupumuksestani ja neuvottomuudestani.
Olin lukemattomien suurennuslasien alla. Elin arkeani kuin nurkkaan ajettu eläin. Pelkäsin joka risahdusta, kun liikuin lasten kanssa ulkona. Tuleeko sossu vastaan, kiukuttelevatko lapset kaupassa, tarkkaileeko joku murohyllyn takaa, ei kai lapsilla ole likaiset vaatteet ja onko tukka kammattu. Minua varoteltiin myös, että sossut saattavat tehdä yllätyskäynnin, tulla siis seuraamaan arjen hallintaani. Kun koti oli sotkuinen, säikyin jokaista rappukäytävässä kumisevaa askelta. Minun oli vakuuteltava joka suuntaan, kuinka hyvin jaksan ja pärjään, vaikka todellisuudessa olin hajoamiskuoleman partaalla.
Olosuhdeselvitys oli rankka. Sossut tulivat kotikäynnille, josta laativat masentavat kirjaukset. He olivat kirjoittaneet ylös vain ikävät tai neutraalit asiat. Vierailullaan he olivat käyttäytyneet ystävällisesti ja tuoneet esiin positiivisiakin seikkoja, mutta niitä ei lukenut kirjauksissa, jotka siis lähtivät oikeuteen. Lisäksi kaikki, minkä olisi voinut nähdä positiivisena, oli kirjauksissa käännetty negatiiviseksi. Ainut positiivinen asia vanhemmuudessani oli se, että tiedostin lasten tarpeet ja puutteet omassa vanhemmuudessani, ja olin hakenut ammattiapua tilenteeseemme. Tosin samaa asiaa käytettiin minua vastaan myöhemmissä kirjauksissa: "Äiti haluaa vastuuttaa yhteiskuntaa lasten hoidossa, vaikka hänellä vanhempana on päävastuu huolehtia lapsistaan."
Noihin aikoihin sosiaalityöntekijä soitti selkäni takana päiväkotiin ja yritti udella, löytyisikö äidin vanhemmuudesta jotakin huolta. Soiton seurauksena kirjauksiin oli päätynyt erikoinen lausuma poikani "itkukohtauksista" äidin tullessa hakemaan lapsia, lapseni halu olla usein aikuisten sylissä ja hakea turvaa aikuisista. Tämänkaltaisia huolenaiheita ei päiväkodissa koskaan ollut kerrottu minulle, enkä muistanut itkukohtauksia. Kysyinkin lastenhoitajalta, mitä hän oli lausumallaan tarkoittanut. Selvisi, että "itkukohtaus" oli ollut normaali uhmatilanne. Poika oli halunnut, että kotimatkalla mennään ostamaan vesimelonia. Olin kieltäytynyt, koska kotona oli muita hedelmiä. Tästäkös poika oli suivaantunut ja polkenut huutaen jalkaansa.
Sosiaalityöntekijä oli soittanut perhetuvalle ja udellut vastaavasti, löytyisikö isän vanhemmuudesta huolen aihetta. Isä oli vuosien varrella käynyt tuvalla pelaamassa sählyä ja leikkimässä lasten kanssa. Puhelimeen oli vastannut vanha tuttu "Maija". Ei, hän ei ollut huomannut isän vanhemmuudessa mitään huolestuttavaa (vaikka tuttavani kertoi, että mieheni impulsiivinen käytös oli herättänyt muiden vanhempien keskuudessa laajalti huomiota ja äidit olivat keskustelleet siitä keskenään).
Kuuma kesä yksin lasten kanssa oli minulle liikaa. Väsyin sekä henkisesti että fyysisesti niin paljon, että minun oli pakko pyytää apua, vaikka tiesin tilanteen riskit. Kotonamme alkoi käydä uusi perhetyöntekijä, "Raija". Hän se vasta olikin inhimillinen, rempseä, hauska ja kova juttelemaan. Hänellä oli kokemusta uuvuttavasta yksinhuoltaja-arjesta, hän ymmärsi väsymykseni ja kaiken lisäksi teki kotitöitä.
Aivan liian hyvää ollakseen totta!
En vielä aavistanut, kuinka rajusti luottamukseni tulisi sittemmin murenemaan.
5. Virhe: "Suostuin Taysin perheosastojaksolle."
Oli olemassa totinen vaara, että mieheni kykenisi hurmaamaan viranomaiset valovoimallaan ja toimeliaisuudellaan samoin kuin perhetuvan Maijankin, ja minusta tulisi niin ollen etä-äiti, jonka tapaamisoikeus rajoittuisi joka toiseen sunnuntaihin. Lopulta mieheni kuitenkin teki emävirheen: hän kielsi pahasti oireilevan poikamme psykiatrisen hoidon. Tuota ei oikeus hyvällä katsonut, ja sain yksinhuoltajuuden.
"Pääsin" poikien kanssa lastenpsykiatrian perheosastojaksolle Taysiin. Olin siitä hyvilläni ja uskoin henkilökunnan ammattitaitoon. En tosin etukäteen aavistanut, että joutuisimme taas tarkkailujaksolle.
Omahoitajat tekivät heti selväksi, että he eivät anna käytännön apua hankalissa tilanteissa lasten kanssa, koska he "eivät halua viedä vanhempien omaa vanhemmuutta". He siis vain jutustelivat kanssani mukavia ja seurasivat minua ja lapsia sivusta. Välillä he käskivät minua ja poikia pelaamaan jotakin keskenämme. Minun oli myös muovailtava lasten kanssa videokameran edessä ja eräälle pojistani tehtiin leikkitarinatutkimus.
Lapsethan vallan syttyivät esiintymään, koska olivat saaneet mieleisensä katsomon. He, pahaiset ja kurittomat koltiaiset, tiesivät, kuinka kauhistuttaa täti-Rissaset ja Kissankulman äidit. He muistivat Peppinsä ja Eemelinsä, jotka Astrid Lindgren -fanina olin pahaa aavistamatta heidän elämäänsä sisäänajanut.
Stressaannuin tarkkailusta. Voimani alkoivat uhkaavasti hiipua jakson edetessä. Omahoitajat olivat kyllä mukavia, kannustaviakin, ja toivat esiin monia positiivisia puolia tavastani olla lasten kanssa.
Osastopäivät olivat neljän tunnin mittaisia. Esikoiseni oli poissa koulusta koko jakson ajan, siis monta viikkoa, koska sairaalakoulu olisi ajoittunut hoidon kanssa päällekkäin. Olin luvannut itse opettaa poikaani ja teettää hänellä tarvittavat koulutehtävät, jotta hän ei jäisi jälkeen kavereistaan. En ymmärtänyt, että lupaukseni oli täysin epärealistinen silloisiin voimavaroihini nähden.
Sain lopulta stressistä kuumeen ja jalkani olivat niin raskaat, että sängystä nouseminen tuntui mahdottomalta. Ilmaisin perhetyöntekijälle huoleni siitä, että koneeni alkaa uhkaavasti hyytyä.
"Sun pitää vaan laulaa että kone älä hyydy!", hän kiekaisi ja lähti kotiinsa kello kuusitoista.
Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin nousta, raskain jaloin.
Mutta sitten tuli aamu, etten enää noussut.
Moottorini ei enää edes yskähtänyt. Oli tullut täysi pysähdys.
Olin kadottanut kaiken elämänvoimani, makasin vain. Perhetyöntekijä oli tullut aamutoimiin avukseni ja rummutti, että lasten on päästävä "normaaliin arkeen kiinni" ja minun on pakko ryhdistäytyä, jotta löytäisin heidän collegehousunsa.
Milloinkaan elämässäni en ole ollut niin poikki. Olin täysin menettänyt uskoni myös tulevaisuuteen, jossa näin itseni kolmen elinkautisvangin äitinä miettimässä, mitä kaikkea olinkaan tehnyt väärin.
"Vielä on toivoa. Vielä voivat asiat muuttua. Nyt, nyt on korkea aika puuttua tämän perheen tilanteeseen, sillä jos tällainen meno jatkuu, niin sitten... sitten tulee ongelmia. Pahoja ongelmia!", profetoivat omahoitajat lastensuojeluviranomaisille.
Osaston vastaava lääkäri viestitti vastaavasti sossuille oman vakavan lastensuojelullisen huolensa uupuneen äidin vuoksi; äidin, jonka kyky "lasten arjen jäsentämiseen" on voimakkaasti heikentynyt. Sossut saivat kuulla, että jaksoa ei ollut saatu toteutetuksi suunnitellusti eikä vanhemmuuden teemoja prosessoiduiksi sillä tasolla kuin oli ollut tarkoitus, koska äidin voimat olivat olleet niin vähissä. Perheen ongelmien syy oli lääkärin mielestä siis – kukas muu kuin äiti – joka oli uupunut, poissaoleva eikä lainkaan tarpeeksi aikuisjohtoinen. Ratkaisuksi lääkäri näki "äidin oman hoidon tiivistämisen" (koska äiti mahdollisesti oli peräti sairaalakuntoinen) ja lasten sijoittamisen pitkäksi ajaksi pois kotoaan.
Osastojakson kruunasivat lääkärin kirjaukset. Ne hän oli laatinut oman tarkkailunsa ja videomateriaalin pohjalta. Kuten arvata saattaa, niiden lukeminen ei mieltä nostattanut. Kirjauksissa ei lukenut niitä positiivisia seikkoja, joita omahoitajat olivat maininneet meistä.
Sossut palaveerasivat "vakavasti kriisiytyneen perhetilanteemme" merkeissä. Osa sossuista kannatti lasten sijoitusta, vedoten siihen, että jos lapset olisivat kotona, mutta jatkuvasti vieraiden tukijoukkojen hoidettavina, ei se olisi lasten edun mukaista. Osa taas puolsi avohuollon tukitoimia nähden sijoituksen vihoviimeisenä vaihtoehtona. Tilanne ratkesi lopulta siten, että isovanhemmat (ja osittain lasten isä) hoitivat lapsia kahden viikon ajan. Sain siis oman lomajakson.
Lomani ensimmäisinä päivinä jaksoin hädin tuskin nousta laittamaan itselleni ruuan. Lopulta aloin pakottaa itseäni liikkeelle. Päivittäin kävin lenkillä ja saunassa ja laadin itselleni ravintoympyrän mukaiset annokset.
Aloin päästä elämään kiinni.
6. Virhe: "Suivaannuin uudelle perhetyöntekijälle."
Mummolaloman jälkeen minun oli selvittävä noin viikko lasten kanssa yksin, kunnes sosiaalitoimistolla järjestettiin palaveri jatkotoimenpiteiden mietintää varten.
Minulle järjestyi mm. tukiperhe, siivousapua ja perhetyötä. Tosin perhetyöntekijä ilmoitti, että siivoojaa varten minun on siivottava. Lattiat ja tasot on oltava täysin tyhjinä siivoojan imuroida ja mopata. Lopulta siivoja siis ainoastaan imuroi ja moppasi, mitään muuta hän ei tehnyt, ja tuohon kaikkeen hän sai kulutetuksi puoli päivää.
Raija kävi edelleen kodissamme. Ainut häiritsevä seikka oli se, että hän touhuili toisen reviirillä hieman turhan dominoivasti. Hän myös huomautteli suorasukaisesti, jos kodissa oli sekasotkua ja muistutti, että kotitöiden pitäisi mennä kirjoitusharrastukseni edelle. (Kirjoittaminen on ollut tärkein jaksamiseni edellytys kuluneina vuosina.) En myöskään saanut tehdä etätöitäni hänen aikanaan, vaan minun oli siivottava hänen rinnallaan.
Minua myös ihmetytti Raijan poikkeuksellisen epämuodollinen juttelutyyli: "Vedäpä perskännit viikonloppuna, kun lapset menee isälleen! Se rentouttaa!" Alkoholin käyttö toistui Raijan puheissa muutenkin usein. Hän vihjaili, että vaikeissa elämäntilanteissa ihminen turvautuu herkästi päihteisiin. Jälkeenpäin olen pohtinut, yrittikö hän saada minut avautumaan esim. mahdollisesta alkoholiongelmasta, jota sitten käyttäisi minua vastaan.
Eräänä aamuna Raija seurasi sivusta, kun autoin lastani aamukiireessä sitomaan kengännauhojaan. Jäätyämme kahden kesken hän sanoi, että olin ollut jotenkin kireän ja kyllästyneen oloinen ja pohti, miten se vaikuttaa lapsiin. Hän totesi jälleen, että saisin panostaa enemmän kotitöihin ja jättää kirjoitusharrastuksen välillä sivuun, jotta olisin lapsilleni enemmän läsnä. Vastasin suivaantuneena, että olen kyllästynyt siihen, että muut tietävät jatkuvasti paremmin, mitä lapseni tarvitsevat. Sitä paitsi lapset ovat kaikki illat oma-aloitteisesti ja innostuneina touhunneet pihan leikkipaikalla naapurin "Niinan" lasten kanssa; miksi en sinä aikana voisi kirjoittaa?! Raija totesi, että lapsia ei pitäisi jättää pihaan valvomatta. Vastasin, että Niinan ikkuna on leikkipaikan suuntaan ja hän on oma-aloitteisesti luvannut vahtia koko katrasta samalla kun omiaankin. Puhelimet ovat sitä paitsi koko ajan auki.
Raija alkoi tehdä lähtöä. "Otin kyllä nyt vähän nokkiini", hän sanoi ennen kuin poistui ovesta.
Seuraavana päivänä tuli kosto. Pääsin istumaan sosiaalitoimistoon. Sossu tykitti kysymysten sarjatulta: "Mitä sinä nyt siis kirjoitat? Miten pitkät ajat päivästä kirjoitat? Miten illat lasten kanssa sujuvat?" jne. Yritin vastailla parhaan kykyni mukaan. Sossu sauhutti vastuksiani paperille. Raija oli palaverissa mukana ja vihjaili sivusta, että siedän huonosti arviointia, joka väistämättä kuuluu hänen työnkuvaansa.
Pyysin, että perhetyöntekijän käynnit lopetettaisiin, sillä ne stressaavat minua. Ihme kyllä sossu suostui siihen. Raija tosin epäili selviytymistäni ja sitä, tulevatko esim. laskut maksetuiksi.
Lähdin palaverista kiukkuisena. Puhelimeeni oli tullut hätäinen viesti Niinalta. Hän kertoi tavanneensa Raijan perhetuvalla. Heti Niinan saavuttua tuvalle Raija oli suurieleisesti käskenyt hänet takahuoneeseen ja toimittanut hänen lapsensa toisen perhetyötekijän hoiviin. Hämmentyneenä ja säikähtäneenä Niina oli seurannut Raijaa.
Takahuoneessa Raija oli alkanut sinnikkäästi manipuloida Niinaa minua vastaan. Hän oli todennut, että Niina kantaa aivan liikaa vastuuta minun lapsistani ja muistuttanut, että kenenkään ei tarvitse hoitaa eikä ruokkia toisen lapsia; siinähän tyhjenee jääkaappi hyvin nopeasti.
Hän oli väsymättömästi yrittänyt pusertaa Niinasta kommenttia, että minun lapsistani on vaivaa ja rasitusta, ja että kotonani on muutenkin asiat todella huonosti. Niina ei ollut taipunut manipulaatioon, vaan oli loppuun saakka vakuuttanut, että lapsistani ei ole hänelle vaivaa ja että kotonani asiat ovat hyvin. Sitä paitsi naapuriapu on molemminpuolista; myös hänen lapsensa käyvät meillä ja syövät minun ruokiani. (Tuota ei missään vaiheessa ole merkitty kirjauksiin, vaan kirjauksissa on yksipuolisesti ylistetty Niinan osuutta perheeni tukemisessa). Niina oli ahdistunut keskustelusta kovasti ja pelännyt, että Raija vääristelee hänen sanomisiaan. Siksi Niinalla oli tarve puhua kanssani pikaisesti. Luotin Niinaan. Meidän välillämme kaikki oli kunnossa.
Otin yhteyttä perhetyön esimieheen ja kerroin tilanteen. Hän oli hyvin pahoillaan ja lupasi jutella Raijan kanssa. Raijan kertomus tapahtumista oli täysin erilainen kuin Niinan. Pian tuon jälkeen Raijan työsuhde päättyi.
Tuon tapauksen jälkeen päätin kaikin tavoin pyristellä irti oudosta koneistosta, jonka uhriksi tunsin joutuneeni. Päätin kieltäytyä kaikesta tarjotusta "tuesta". Joka palaverissa minulle sinnikkäästi tyrkytettiin uutta perhetyöntekijää. Vastaukseni oli päättäväinen kiitos mutta ei kiitos. Sanoin olevani kyllästynyt syyllistävään apuun ja jaksavani paremmin yksin.
Lopuksi: "Älkää antako lastensuojelukirjausten musertaa psyykeänne!"
Nykyisin olen hyvin varovainen puhumaan asioistani. En mainitse sanaakaan väsymyksestä kenellekään sellaiselle, jonka pelkään vahingoittavan minua tunnustusteni vuoksi.
Suurin katkeruuteni lastensuojelun asiakkuuden ajalta liittyy mustamaalaaviin, vääristeltyihin ja osin valheellisiin kirjauksiin. Näistä traumaattisin on lausuma, joka oli tehty syvimmän uupumukseni aikoihin. Sossu oli soittanut selkäni takana omalle psykiatrilleni ja kaivanut arkaluontoisia tietoja psyykkisestä tilastani. Sain sittemmin lukea kirjauksista, kuinka persoonani oli häikäilemättömästi revitty auki ja syvästi henkilökohtaiset asiat oli dokumentoitu lastensuojelun herkkupaloiksi. Mutta lastensuojelulaki mahdollistaa aivan kaiken. Vanhemmalla ei ole mitään yksityisyyttä lasten edun rummutuksessa.
Mikä pahinta, psykiatrin sanoja oli vääristelty. Tämä selvisi, kun vein paperit loukkaantuneena psykiatrin luettaviksi. Hän totesi, että aikojen päästä on vaikea muistaa mitä tarkalleen on sanonut, mutta hän ei tunnistanut itseään negatiivissävyisistä kirjauksista lainkaan. Hän kertoi painottaneensa sossulle, että olen uupunut ja tarvitsen apua, tukimuotoja. Lastensuojelu oli kirjannut: "Äidillä on paljon vaatimuksia palveluiden suhteen. Psykiatrin mukaan äidin pitäisi ottaa enemmän vastuuta lasten hoidosta, vaikka masentunut onkin." Järkytyin asiasta niin, että minulle nousi kuume.
Koska roikuimme pitkään lastensuojelun asiakkaina vailla tukimuotoja, soitti kunnan uusi sossu minulle syksyllä 2013. Hän kertoi käyneensä läpi lastensuojeluperheitä ja halusi tavata keskustellakseen, tarvitseeko asiakkuuttamme enää jatkaa.
Viranomaiskauhussani jynssäsin asunnon joka nurkan ja sopen, kuten lukemattomat kerrat ennenkin. Tapaaminen meni jännittyneessä tunnelmassa, mutta sain vakuutetuksi nuoren sossun siitä, että meillä on kaikki erinomaisesti ja jaksan mainiosti.
Keskustelun päätyttyä katselin ikkunasta, kun sossu käveli kohti vierasparkkiruutuun parkkeerattua autoaan. Tuo oli äitiystaipaleeni huojentavin hetki. Olimme päässeet eroon lastensuojelun asiakkuudesta. Ultra Bran sanoja mukaillen (ja hieman muunnellen): "Sinä lähdit pois, minä katselin ikkunasta loittonevaa selkääsi. Kiersit vesilammikot ja arvaat, etten murehdi tätä eroa."
(Tosin ei liene syytä sen suurempiin liputuksiin. Tiedänhän, kuinka helposti asiakkaaksi pääsee uudelleen.)
Kirjaukset voi heittää roskiin, mutta muistojaan ei. Lastensuojelun asiakkuus on jättänyt pysyvät jäljet persoonaani ja itsetuntooni äitinä. Minussa elää yhä sisäinen sossu, joka toisinaan rykii pelottavasti ja alkaa soimata äitiyden puutteellisesta suorituksesta tylyllä viranomaisjargonilla. Terapian ja vertaistuen ansiosta olen kuitenkin jälleen voimaantunut ja saanut kootuksi identiteettini palasia.
Nyt syvimmästä uupumuksestani on kulunut jo vuosia. Ja arvatkaa mitä? Lapseni eivät ole vieläkään ajautumassa rikollisuuden synkille kylmille raiteille. Eivät, vaikka tulevaisuutemme kynnysmatolle viskattiin ilkeästi irvistävä luuranko. Lapsemme manattiin turmioitumaan, mikäli en muuttaisi toimintamallejani äitinä.
En kuitenkaan ole muuttanut. Olen jatkanut elämääni entiseen malliin kuin luokalleni jäänyt laiskamato. Ja siltikään ei synkkä taivas ole pudonnut päähämme. Miten tämä on selitettävissä?
No, lapset ovat kasvaneet ja järkevöityneet. Se tuppaa olemaan luonnon laki. Elämällä on usein tapana jollakin lailla kantaa ihmistä, pientä ja suurta, ilman, että me niin valtavasti sohimme, jäsennämme ja hösellämme. Lapset kasvavat ihan riittävän kelvollisiksi, vaikka vanhemmat välillä lipsuvat ja tekevät "vähän sinne päin". Huomaamattamme kuitenkin luotsaamme heitä terveeseen empatiaan ja oikean erottamiseen väärästä, ja monesti aivan pienin arkisin teoin, omalla esimerkillämme, ilman sen kummempia spekulointeja ja prosessointeja.
Haluan varottaa kaikkia vanhempia, että kukaan ei muodostaisi kuvaansa itsestään äitinä tai isänä lastensuojelun kirjausten mukaan. Tuo kuva on todennäköisesti joka tapauksessa rujo ja vinksahtanut.
Haluan lähettää kaikille vanhemmille lämpimät voimahalit koetteleviin tilanteisiin. Toivon sydämestäni, että systeemi tällaisenaan tulee lopulta tiensä päähän ja oikeus voittaa."
Helen
Helen kirjoittaa parhaillaan kirjaa lastensuojelukokemuksistaan.
Aiemmin kesällä julkaistut Perheeni tarinat:
Tarun avoin kirje sijaisäidille
Ei-kenenkään ammattiauttajan tarina: "Joku pahoitti mielensä."
Murhatun Eerikan tarina: "Kertokaa, kenen on vastuu?"
Huostalapsen äiti: "Minua kohdellaan pahemmin kuin rikollista."
Tiina Bergström: Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa
Erityislapsiperheen paras terapeutti on oma koira
Koulukiusatun äidin tuska: "Lapseni yritti itsemurhaa."
Muut julkaistut "Perheeni tarinat" löytyvät allekkain täältä.
Kävin lasten kanssa läheisellä perhetuvalla, joka oli kotiäitien leppoisa kohtaamispaikka. Tulin kertoneeksi johtaja-ohjaajalle tilanteestani. Hän totesi ymmärtäväisesti, että tarvitsen apua, ja alkoi ajaa asiaani. Sain kodinhoitajan, todella ihanan, eläkeikää lähestyvän naisen. Hän hoiti lapsia ja teki kotitöitä, ja siksi ajaksi sain vetäytyä lepäämään.
Kolmannen poikamme ollessa noin puolivuotias tuli koettelemukseksi korvatulehduskierre. Vauva herätteli tiuhaan. Unen puutteella oli seurauksensa, mielialani synkkeni ja itku tuli usein. Minulla diagnosoitiin masennus, johon sain lääkkeet.
1 . Virhe: "Kerroin perhetyöntekijälle läpsäisseeni poikaani."
Keväällä 2008 kotonamme alkoi käydä kodinhoitajan sijasta perhetyöntekijä. Luottamukseni kunnan apuun oli edelleen luja. Työntekijä (peitenimi Maija) oli inhimillinen ja mukava. Esikoisellani oli tuolloin raju uhmaikä. Apu tuli tarpeeseen, koska olin vielä masennustoipilas. Arki oli koettelevaa, kun uhmaikäisen lisäksi vastuulla olivat vilkkaat pikkuveljet, vuoden vanha ja kaksivuotias.
Maija kertoi avoimesti lapsistaan ja omankin äitiytensä koettelevuudesta. Kerran hän mm. sanoi olevansa todella väsynyt lapsensa korvien putkituksen vuoksi ja valitteli työtehonsa laskemista. Tuntui, että annoimme toisillemme vertaistukea. Maija näki esikoiseni raivarit ja ymmärsi uupumukseni. Hän koetti olla tukena parhaansa mukaan.
Luottamukseni oli niin syvä, että eräänä päivänä uskouduin liikaa. Sanoin olevani totaalisen puhki raivareihin (joista eräs oli niin infernaalinen, että jouduin pitämään lasta kiinni puolentoista tunnin ajan, koska hän uhkasi heittää tuolin päin ikkunaa. Pikkuveljet kiljuivat nälkää enkä pystynyt heitä siinä tilanteessa hoitamaan.) Kerroin työntekijälle lopuksi läpsäisseeni poikaa.
Se oli avunhuutoni.
Mikä erhe!
Maija kuunteli hiljaa.
Seuraavalla kerralla hänellä olikin asiaa. Hän oli kertonut tilanteestamme (selkämme takana) ns. lapsiperhetiimille, johon kuului lukuisia "alan ihmisiä"; neuvolapsykologi, lääkäri, sosiaalityöntekijä yms. Tuon neuvottelun seurauksena hän ilmoitti tulevansa sossun kanssa meille kotikäynnille. Kavahdin ja kysyin, miksi tällainen veto. "Koska meillä on huoli lapsista", hän vastasi, silminnähden uhkuen ammatillista vireyttä. Tuossa hetkessä särkyi jotakin.
"Huoli lapsista".
Äitiä ymmärtävästä rinnallakulkijasta oli tullut Peppi Pitkätossusta tuttu Rissasen täti. Olin kauhuissani ja loukkaantunut, vaikkakin hän esitti perusteensa ymmärrettävästi ja painotti, että tarkoitus on "vain auttaa".
Jonkin ajan kuluttua hän sitten saapui sossun kanssa kotikäynnille. Sossu papereineen kävi läpi kaavansa, johon sisältyi perusteellista tenttausta lasten perushoidosta aina parisuhteen kiemuroihin saakka. Hän esim. kysyi, kuinka me vanhemmat keskenämme riitelemme. Lapsilta hän kysyi minun ohitseni: "Lapset, oletteko huomanneet, että äiti on vähän väsynyt?" Lapset ilakoitsivat leikeissään eivätkä olleet kiinnostuneita vastaamaan tädille.
Maija istui sossun vieressä eikä puhunut koko käynnin aikana mitään. Sosiaalialalla valitetaan jatkuvasti resurssien puutetta, mutta silti tällaisellekin keikalle oli varaa lähettää kaksi henkilöä, joista toinen istui toimettomana sivussa.
Sossu esitteli erilaisia tukimuotoja, tosin sivulauseessaan mainitsi, että perheellämme on itse asiassa ollut jo hyvinkin paljon tukea, ja että tukiperheisiin on ainakin puolen vuoden jonot. Vakuuttelin omaa jaksamistani, olihan sitä paitsi tulossa kesä ja miehenikin oli jäämässä lomalle. Ei siis päädytty uusiin tukitoimiin. Sen jälkeen sossu sanoi: "Pojat, näyttäkääs missä te nukutte". Toisin sanoen hän ratsasi lopuksi lastenhuoneen. Syy jäi epäselväksi, sillä muita huoneita hän ei ratsannut.
Kun parivaljakko oli poistunut, ihmettelimme mieheni kanssa keikan tarkoitusta. Miten se auttoi perheemme hyvinvointia? Ei mitenkään.
Myöhemmin luin kirjauksista, että käynti oli merkitty lastensuojelutarpeen kartoitukseksi. Tekstin seassa luki, että työntekijälle oli jäänyt tunne, että äidin vointi oli ollut huonompi kuin tämä oli antanut ymmärtää.
2. Virhe: "Sinnittelin perhehelvetissä."
Perhe-elämämme alkoi olla hyvin riitaista. Mieheni narsistiset piirteet kärjistyivät, hän moitti minua puutteellisesta kyvystäni hoitaa kotia ja äitiyttä, alisti, nöyryytti ja kiusasi monin tavoin sekä lapsia että minua. Lapset oireilivat, päiväkodista oli suositettu keskimmäiselle pojallemme perheneuvolaa. Sinnittelin perhehelvetin keskellä aikani, räjähtelin itsekin, yritin salata ongelmat ulkopuolisilta ja pitää kulisseja yllä.
Miehessäni oli kaksi poikkeuksellisen vahvaa puolta: valo ja pimeys. Välillä hän oli aurinko, hetken päästä myrsky. Hän saattoi raivostua suhteettomasti pöydälle ilmestyneestä hillotipasta tai siitä, että kahvikuppi oli väärässä paikassa. Hän kuitenkin osallistui paljon käytännön lastenhoitoon, ulkoilutti ja touhusi. Se auttoi minua jaksamaan. Ulkopuoliset näkivät hänestä lähinnä vain aurinkoisen puolen eivätkä kuunaan uskoneet hänestä pahaa, tarkkanäköisimmät näkivät muutakin.
Lapsiin kohdistunut mielivalta, epätasapuolinen kohtelu ja kaksijakoinen käytös oli lopulta niin sietämätöntä, että en enää jaksanut salailua. Uskouduin päiväkodin johtajalle, johon olin aina vahvasti luottanut. Se huojensi oloani siinä kohtaa.
Päiväkodin johtaja kauhistui kertomastani ja teki lastensuojeluilmoituksen mieheni toiminnasta. Pian taas istuimme palaverissa ja vastailimme kysymyksiin. Välini mieheeni olivat tuolloin jo niin tulehtuneet, että emme puhuneet toisillemme enää juuri mitään.
3. Virhe: "Hakeuduin lapsineni turvakotiin."
Ilmapiiri kodissamme muuttui niin ahdistavaksi, että pakenin lasteni kanssa turvakoti Petsamoon Tampereelle toukokuussa 2009. Siellä otettiin kokemuksemme hyvin vakavasti ja kannustettiin irtautumaan väkivaltaisesta suhteesta, koska mieheni ei ollut osoittanut minkäänlaista halua muuttaa käytöstään.
Olin totaalisen puhki rikkonaisen ja kaoottisen elämäntilanteeni vuoksi. Tiesin, että avioero on edessä.
Turvakodissa minulla ja lapsillani oli pieni huone, muut tilat olivat yhteistiloja. Elämä kommuunissa oli raskasta. Poikani riehaantuivat muiden lasten seurasta, juoksivat ja mekastivat. Juoksin heidän perässään päivät läpeensä ja yritin saada heidät kuriin. Muut asukkaat katsoivat pahasti ja valittivat meistä. Kaiken ohessa minun olisi pitänyt hoitaa tärkeitä käytännön asioita, mm. asuntohakemuksen täyttäminen.
Minulle valkeni pikku hiljaa, että olin joutunut täysipäiväisen tarkkailun alaiseksi. Talossa järjestyi apua lastenhoitoon vain nihkeästi, mutta äitiyden arvosteluun ja huolenaiheiden kirjailuun työntekijöillä kyllä riitti aikaa. Äidin maltinmenetykset kirjattiin tarkoin, samoin lasten rajaamaton ja riehakas käytös sekä erinäiset huolestuttavat "traumaleikit", jotka ilmenivät tarkkailutilanteissa.
Lapset vedettiin säännöllisin väliajoin kukin vuorollaan erilliseen huoneeseen, jossa työntekijä tenttasi heitä ja seurasi heidän leikkejään. Poikieni leikeissä oli esiintynyt huolestuttavan paljon taistelua ja kuolemaa sekä alapääsanastoa (pippeli, perse ja pimppi – poikieni sanavaraston mielitietyt, joita toistellen he härnäsivät aikuisia ja hihittelivät paheksuville reaktioille). Ja enhän minä tuskallisista komenteluistani huolimatta saanut pojista mallikelpoisia. Minultahan puuttui auktoriteetti. Lapseen tarttuminen oli ankarasti kielletty, eikä minulla ollut sitä hanakasti peräänkuulutettua henkistä otetta, jolla olisin saanut pojat tottelemaan.
Kerran hermostuin pojalleni, joka oli lyönyt kaveriaan. Huusin, että lyömisen on loputtava. Nurkan takaa ilmestyi välittömästi valpas täti, joka sanoi, että täällä ei sallita lapsille huutamista, sillä huutaminen on henkistä väkivaltaa ja tämä on lastensuojelulaitos.
Väsymyksessäni pyysin kerran työntekijän apua, kun lapset "hyppivät seinille". Olin tarttunut heihin saadakseni holtittoman käytöksen loppumaan. Tarttumiseni oli ollut liian hermostunutta. Työntekijä puhui minun ohitseni lapsille, että äiti oli menetellyt väärin. Avunpyyntööni hän vastasi, että äidin on selviydyttävä tilanteissa aivan itse, ja että lapset on saatava tottelemaan nimenomaan äitiä. Totesin, että haluan kotiin. Siellä on sentään toiset kädet minua auttamassa. Työntekijä vastasi, että kotiin ei voi lähteä, koska mieheni käytös on niin huolestuttavaa. Lasten isän annettiin puhua lapsille puhelimessa, mutta vain kaiuttimen kautta työntekijän kuunnellessa sivussa.
Vietin talossa kuukauden. Niin kauan kesti ennen kuin uupumuksessani sain asuntohakemuksen kuntoon. Juuri kun olimme saaneet asunnon Tampereen Raholasta, oma sosiaalityöntekijämme soitti, että kotikunnastamme oli järjestynyt minulle ja pojille kriisiasunto. Tampereelle muutto siis heti jäihin! Pääsisimmehän tuttuun ympäristöön ja saisin apua jaksamiseeni, se olisi tilanteessamme huojentavaa.
Oli yhdestoista hetki lähteä vankilasta, jollaiseksi turvakodin olin kokenut. Minulla ei ollut talossa mitään yksityisyyttä. Olin viettänyt siellä kuukauden ja kärsin jo pahoista somaattisista oireista; säryistä, itkuisuudesta, vatsakivuista ja ruokahaluttomuudesta.
4. Virhe: "Erehdyin pyytämään apua kesken huoltajuuskiistan."
Kotikunnassa sain avukseni sekä kodinhoitajan että uuden perhetyöntekijän, "Päivin". Kodinhoitaja kokkaili ja siivoili, Päivi tarkkaili kasvatustani ja kirjaili havaintojaan. Turvakodin kyttääjillä oli siis seuraaja. Turvakodin kirjaukset olivat toki myös lähteneet kotikuntaani paikallisten sossujen syynättäviksi. Päivi antoi kylläkin myös käytännön apua lähtemällä kanssani mm. huonekaluostoksille; hänellä oli käytössään auto. Se oli hyvää apua.
Kotikunnassa lapset saivat tavata isäänsä viikottain monen päivän ajan ilman valvontaa. Tämä oli hämmentävää turvakodin ylisuojeluun verrattuna. Heti ensi tapaamisella isä tutustutti lapset uuteen naisystäväänsä. Avioeroprosessi käynnistyi.
Isän lastenhoito oli hyvin holtitonta ja erikoista. Lisäksi hän mustamaalasi minua lapsille, haukkui mielisairaaksi ja pahimmaksi vihollisekseen, jätti lapsia yksin ja antoi laskea pyörällä jyrkkää vaarallista nurmirinnettä puuttumatta asiaan.
Perhetyöntekijä oli kaikesta tuosta tietoinen, mutta suhtautui välinpitämättömästi isän toimintaan. Hän toisteli, ettei voi asettua "kummankaan puolelle". Kuitenkin perhetyöntekijä oli sanonut, että käytökseltään haastavimpien tai aggressiivisten vanhempien luo mennessään hän ottaa mukaansa työparin. Näin tapahtui mieheni kohdalla; vanhemmuuden arviointijakso suoritettiin parivaljakkona. Työntekijä ei siis halunnut tai uskaltanut mennä mieheni asuntoon missään vaiheessa yksin, mutta hän ei nähnyt ongelmaa siinä, että lapset saivat viettää siellä päiväkausia ilman valvontaa.
Tämä ristiriita ei istunut koskaan pääkoppaani. Miten voi olla mahdollista, että lastensuojelussa työskentelevät henkilöt haluavat suojata oman nahkansa, mutta eivät lasten? Kaiken huipuksi perhetyöntekijöiden vanhemmuuden arviointijakso päättyi toteamukseen, ettei mieheni kohdalla ole havaittu mitään sellaista huolta, etteivätkö lapset voisi olla yhtä hyvin hänen luonaan kuin minunkin luonani. Kuitenkin arviointijakso miehen luona suoritettiin alusta loppuun saakka parina. Myöhemmin eräs työntekijä tunnusti pelkäävänsä omaa turvallisuuttaan mieheni oudon käytöksen vuoksi.
Myös sosiaalityöntekijä vähätteli isän mielivaltaa ja muistuttutteli isän oikeuksista. Lastenvalvoja huomautti, että tapaamisoikeuksista riidellessä yleensä fiksumpi joustaa. Työntekijät saivat minut tuntemaan itseni katkeraksi ex-vaimoksi, joka halusi vain mustamaalata kumppaniaan. He myös syyllistivät minua siitä, että en tukenut lasten myönteistä suhtautumista isään. Minusta tuntui, että äitiin kohdistui ankarampia vaatimuksia kuin isään. Kirjauksissa he ilmaisivat huolensa siitä, että vanhemmilla on riitaisat välit ja negatiivista tunnelatausta toisiaan kohtaan, jolloin lasten etu jäi taka-alalle. Narsismin kieron kuvion tunnistamiseen heidän ammattitaitonsa ei tuntunut riittävän, vai eivätkö he halunneet tunnistaa sitä?
Mies olisi halunnut lapset itselleen ja vaati lähivanhemmuutta. En suostunut siihen. Asia meni käräjille ja paisui huoltajuuskiistaksi. Prosessista tuli hyvin uuvuttava. Tiesin olevani täysin viranomaiskirjausten armoilla, sillä oikeus nojaa epäilyksettä sosiaalityöntekijöiden lausumiin siitä, kumpi on kelvollinen huoltaja.
Mies kiusasi minua kaikin mahdollisin tavoin lasten välityksellä. Hän mm. lupasi tietämättäni pojille, että vien heidät luistelemaan (vaikka tiesi, että käteni on paketissa murtuman takia). Kun en sitten järjestänyt luisteluretkeä, lapset raivosivat minulle. Äidin mustamaalaaminen aiheutti lapsissa myös paljon hämmennystä ja rikkonaisuutta, jota jouduin paikkailemaan. Välillä isän manipulointi onnistui, lapset pitivät minua onnettomana äitinä, ja raivosivat sen vuoksi. Voimani hupenivat melkoisesti.
Asianajajani varotti minua pyytämästä kunnalta mitään apua jaksamiseeni. Jaksamattomuus näet olisi seikka, johon vastapuoli tarttuisi oikeudessa, ja avun pyytäminen olisi merkki siitä, etten selviä yksin. Ex-mieheni toitotti viranomaisille jatkuvasti, että olin mielisairas, väsynyt ja kelvoton huoltajaksi. Asianajaja varotti myös, että sossujen työtapoja en saisi arvostella, koska he saattaisivat kostaa kirjaamalla minut huonoksi huoltajaksi. Viimeistään tuossa vaiheessa elämän raadollisuus paljastui minulle mahdollisimman karmivalla tavalla.
Tiesin, että oikeuteen lähtisivät kaikki kirjaukset, joita perheestämme oli laadittu. Niissä vilisi merkintöjä uupumuksestani ja neuvottomuudestani.
Olin lukemattomien suurennuslasien alla. Elin arkeani kuin nurkkaan ajettu eläin. Pelkäsin joka risahdusta, kun liikuin lasten kanssa ulkona. Tuleeko sossu vastaan, kiukuttelevatko lapset kaupassa, tarkkaileeko joku murohyllyn takaa, ei kai lapsilla ole likaiset vaatteet ja onko tukka kammattu. Minua varoteltiin myös, että sossut saattavat tehdä yllätyskäynnin, tulla siis seuraamaan arjen hallintaani. Kun koti oli sotkuinen, säikyin jokaista rappukäytävässä kumisevaa askelta. Minun oli vakuuteltava joka suuntaan, kuinka hyvin jaksan ja pärjään, vaikka todellisuudessa olin hajoamiskuoleman partaalla.
Olosuhdeselvitys oli rankka. Sossut tulivat kotikäynnille, josta laativat masentavat kirjaukset. He olivat kirjoittaneet ylös vain ikävät tai neutraalit asiat. Vierailullaan he olivat käyttäytyneet ystävällisesti ja tuoneet esiin positiivisiakin seikkoja, mutta niitä ei lukenut kirjauksissa, jotka siis lähtivät oikeuteen. Lisäksi kaikki, minkä olisi voinut nähdä positiivisena, oli kirjauksissa käännetty negatiiviseksi. Ainut positiivinen asia vanhemmuudessani oli se, että tiedostin lasten tarpeet ja puutteet omassa vanhemmuudessani, ja olin hakenut ammattiapua tilenteeseemme. Tosin samaa asiaa käytettiin minua vastaan myöhemmissä kirjauksissa: "Äiti haluaa vastuuttaa yhteiskuntaa lasten hoidossa, vaikka hänellä vanhempana on päävastuu huolehtia lapsistaan."
Noihin aikoihin sosiaalityöntekijä soitti selkäni takana päiväkotiin ja yritti udella, löytyisikö äidin vanhemmuudesta jotakin huolta. Soiton seurauksena kirjauksiin oli päätynyt erikoinen lausuma poikani "itkukohtauksista" äidin tullessa hakemaan lapsia, lapseni halu olla usein aikuisten sylissä ja hakea turvaa aikuisista. Tämänkaltaisia huolenaiheita ei päiväkodissa koskaan ollut kerrottu minulle, enkä muistanut itkukohtauksia. Kysyinkin lastenhoitajalta, mitä hän oli lausumallaan tarkoittanut. Selvisi, että "itkukohtaus" oli ollut normaali uhmatilanne. Poika oli halunnut, että kotimatkalla mennään ostamaan vesimelonia. Olin kieltäytynyt, koska kotona oli muita hedelmiä. Tästäkös poika oli suivaantunut ja polkenut huutaen jalkaansa.
Sosiaalityöntekijä oli soittanut perhetuvalle ja udellut vastaavasti, löytyisikö isän vanhemmuudesta huolen aihetta. Isä oli vuosien varrella käynyt tuvalla pelaamassa sählyä ja leikkimässä lasten kanssa. Puhelimeen oli vastannut vanha tuttu "Maija". Ei, hän ei ollut huomannut isän vanhemmuudessa mitään huolestuttavaa (vaikka tuttavani kertoi, että mieheni impulsiivinen käytös oli herättänyt muiden vanhempien keskuudessa laajalti huomiota ja äidit olivat keskustelleet siitä keskenään).
Kuuma kesä yksin lasten kanssa oli minulle liikaa. Väsyin sekä henkisesti että fyysisesti niin paljon, että minun oli pakko pyytää apua, vaikka tiesin tilanteen riskit. Kotonamme alkoi käydä uusi perhetyöntekijä, "Raija". Hän se vasta olikin inhimillinen, rempseä, hauska ja kova juttelemaan. Hänellä oli kokemusta uuvuttavasta yksinhuoltaja-arjesta, hän ymmärsi väsymykseni ja kaiken lisäksi teki kotitöitä.
Aivan liian hyvää ollakseen totta!
En vielä aavistanut, kuinka rajusti luottamukseni tulisi sittemmin murenemaan.
5. Virhe: "Suostuin Taysin perheosastojaksolle."
Oli olemassa totinen vaara, että mieheni kykenisi hurmaamaan viranomaiset valovoimallaan ja toimeliaisuudellaan samoin kuin perhetuvan Maijankin, ja minusta tulisi niin ollen etä-äiti, jonka tapaamisoikeus rajoittuisi joka toiseen sunnuntaihin. Lopulta mieheni kuitenkin teki emävirheen: hän kielsi pahasti oireilevan poikamme psykiatrisen hoidon. Tuota ei oikeus hyvällä katsonut, ja sain yksinhuoltajuuden.
"Pääsin" poikien kanssa lastenpsykiatrian perheosastojaksolle Taysiin. Olin siitä hyvilläni ja uskoin henkilökunnan ammattitaitoon. En tosin etukäteen aavistanut, että joutuisimme taas tarkkailujaksolle.
Omahoitajat tekivät heti selväksi, että he eivät anna käytännön apua hankalissa tilanteissa lasten kanssa, koska he "eivät halua viedä vanhempien omaa vanhemmuutta". He siis vain jutustelivat kanssani mukavia ja seurasivat minua ja lapsia sivusta. Välillä he käskivät minua ja poikia pelaamaan jotakin keskenämme. Minun oli myös muovailtava lasten kanssa videokameran edessä ja eräälle pojistani tehtiin leikkitarinatutkimus.
Lapsethan vallan syttyivät esiintymään, koska olivat saaneet mieleisensä katsomon. He, pahaiset ja kurittomat koltiaiset, tiesivät, kuinka kauhistuttaa täti-Rissaset ja Kissankulman äidit. He muistivat Peppinsä ja Eemelinsä, jotka Astrid Lindgren -fanina olin pahaa aavistamatta heidän elämäänsä sisäänajanut.
Stressaannuin tarkkailusta. Voimani alkoivat uhkaavasti hiipua jakson edetessä. Omahoitajat olivat kyllä mukavia, kannustaviakin, ja toivat esiin monia positiivisia puolia tavastani olla lasten kanssa.
Osastopäivät olivat neljän tunnin mittaisia. Esikoiseni oli poissa koulusta koko jakson ajan, siis monta viikkoa, koska sairaalakoulu olisi ajoittunut hoidon kanssa päällekkäin. Olin luvannut itse opettaa poikaani ja teettää hänellä tarvittavat koulutehtävät, jotta hän ei jäisi jälkeen kavereistaan. En ymmärtänyt, että lupaukseni oli täysin epärealistinen silloisiin voimavaroihini nähden.
Sain lopulta stressistä kuumeen ja jalkani olivat niin raskaat, että sängystä nouseminen tuntui mahdottomalta. Ilmaisin perhetyöntekijälle huoleni siitä, että koneeni alkaa uhkaavasti hyytyä.
"Sun pitää vaan laulaa että kone älä hyydy!", hän kiekaisi ja lähti kotiinsa kello kuusitoista.
Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin nousta, raskain jaloin.
Mutta sitten tuli aamu, etten enää noussut.
Moottorini ei enää edes yskähtänyt. Oli tullut täysi pysähdys.
Olin kadottanut kaiken elämänvoimani, makasin vain. Perhetyöntekijä oli tullut aamutoimiin avukseni ja rummutti, että lasten on päästävä "normaaliin arkeen kiinni" ja minun on pakko ryhdistäytyä, jotta löytäisin heidän collegehousunsa.
Milloinkaan elämässäni en ole ollut niin poikki. Olin täysin menettänyt uskoni myös tulevaisuuteen, jossa näin itseni kolmen elinkautisvangin äitinä miettimässä, mitä kaikkea olinkaan tehnyt väärin.
"Vielä on toivoa. Vielä voivat asiat muuttua. Nyt, nyt on korkea aika puuttua tämän perheen tilanteeseen, sillä jos tällainen meno jatkuu, niin sitten... sitten tulee ongelmia. Pahoja ongelmia!", profetoivat omahoitajat lastensuojeluviranomaisille.
Osaston vastaava lääkäri viestitti vastaavasti sossuille oman vakavan lastensuojelullisen huolensa uupuneen äidin vuoksi; äidin, jonka kyky "lasten arjen jäsentämiseen" on voimakkaasti heikentynyt. Sossut saivat kuulla, että jaksoa ei ollut saatu toteutetuksi suunnitellusti eikä vanhemmuuden teemoja prosessoiduiksi sillä tasolla kuin oli ollut tarkoitus, koska äidin voimat olivat olleet niin vähissä. Perheen ongelmien syy oli lääkärin mielestä siis – kukas muu kuin äiti – joka oli uupunut, poissaoleva eikä lainkaan tarpeeksi aikuisjohtoinen. Ratkaisuksi lääkäri näki "äidin oman hoidon tiivistämisen" (koska äiti mahdollisesti oli peräti sairaalakuntoinen) ja lasten sijoittamisen pitkäksi ajaksi pois kotoaan.
Osastojakson kruunasivat lääkärin kirjaukset. Ne hän oli laatinut oman tarkkailunsa ja videomateriaalin pohjalta. Kuten arvata saattaa, niiden lukeminen ei mieltä nostattanut. Kirjauksissa ei lukenut niitä positiivisia seikkoja, joita omahoitajat olivat maininneet meistä.
Sossut palaveerasivat "vakavasti kriisiytyneen perhetilanteemme" merkeissä. Osa sossuista kannatti lasten sijoitusta, vedoten siihen, että jos lapset olisivat kotona, mutta jatkuvasti vieraiden tukijoukkojen hoidettavina, ei se olisi lasten edun mukaista. Osa taas puolsi avohuollon tukitoimia nähden sijoituksen vihoviimeisenä vaihtoehtona. Tilanne ratkesi lopulta siten, että isovanhemmat (ja osittain lasten isä) hoitivat lapsia kahden viikon ajan. Sain siis oman lomajakson.
Lomani ensimmäisinä päivinä jaksoin hädin tuskin nousta laittamaan itselleni ruuan. Lopulta aloin pakottaa itseäni liikkeelle. Päivittäin kävin lenkillä ja saunassa ja laadin itselleni ravintoympyrän mukaiset annokset.
Aloin päästä elämään kiinni.
6. Virhe: "Suivaannuin uudelle perhetyöntekijälle."
Mummolaloman jälkeen minun oli selvittävä noin viikko lasten kanssa yksin, kunnes sosiaalitoimistolla järjestettiin palaveri jatkotoimenpiteiden mietintää varten.
Minulle järjestyi mm. tukiperhe, siivousapua ja perhetyötä. Tosin perhetyöntekijä ilmoitti, että siivoojaa varten minun on siivottava. Lattiat ja tasot on oltava täysin tyhjinä siivoojan imuroida ja mopata. Lopulta siivoja siis ainoastaan imuroi ja moppasi, mitään muuta hän ei tehnyt, ja tuohon kaikkeen hän sai kulutetuksi puoli päivää.
Raija kävi edelleen kodissamme. Ainut häiritsevä seikka oli se, että hän touhuili toisen reviirillä hieman turhan dominoivasti. Hän myös huomautteli suorasukaisesti, jos kodissa oli sekasotkua ja muistutti, että kotitöiden pitäisi mennä kirjoitusharrastukseni edelle. (Kirjoittaminen on ollut tärkein jaksamiseni edellytys kuluneina vuosina.) En myöskään saanut tehdä etätöitäni hänen aikanaan, vaan minun oli siivottava hänen rinnallaan.
Minua myös ihmetytti Raijan poikkeuksellisen epämuodollinen juttelutyyli: "Vedäpä perskännit viikonloppuna, kun lapset menee isälleen! Se rentouttaa!" Alkoholin käyttö toistui Raijan puheissa muutenkin usein. Hän vihjaili, että vaikeissa elämäntilanteissa ihminen turvautuu herkästi päihteisiin. Jälkeenpäin olen pohtinut, yrittikö hän saada minut avautumaan esim. mahdollisesta alkoholiongelmasta, jota sitten käyttäisi minua vastaan.
Eräänä aamuna Raija seurasi sivusta, kun autoin lastani aamukiireessä sitomaan kengännauhojaan. Jäätyämme kahden kesken hän sanoi, että olin ollut jotenkin kireän ja kyllästyneen oloinen ja pohti, miten se vaikuttaa lapsiin. Hän totesi jälleen, että saisin panostaa enemmän kotitöihin ja jättää kirjoitusharrastuksen välillä sivuun, jotta olisin lapsilleni enemmän läsnä. Vastasin suivaantuneena, että olen kyllästynyt siihen, että muut tietävät jatkuvasti paremmin, mitä lapseni tarvitsevat. Sitä paitsi lapset ovat kaikki illat oma-aloitteisesti ja innostuneina touhunneet pihan leikkipaikalla naapurin "Niinan" lasten kanssa; miksi en sinä aikana voisi kirjoittaa?! Raija totesi, että lapsia ei pitäisi jättää pihaan valvomatta. Vastasin, että Niinan ikkuna on leikkipaikan suuntaan ja hän on oma-aloitteisesti luvannut vahtia koko katrasta samalla kun omiaankin. Puhelimet ovat sitä paitsi koko ajan auki.
Raija alkoi tehdä lähtöä. "Otin kyllä nyt vähän nokkiini", hän sanoi ennen kuin poistui ovesta.
Seuraavana päivänä tuli kosto. Pääsin istumaan sosiaalitoimistoon. Sossu tykitti kysymysten sarjatulta: "Mitä sinä nyt siis kirjoitat? Miten pitkät ajat päivästä kirjoitat? Miten illat lasten kanssa sujuvat?" jne. Yritin vastailla parhaan kykyni mukaan. Sossu sauhutti vastuksiani paperille. Raija oli palaverissa mukana ja vihjaili sivusta, että siedän huonosti arviointia, joka väistämättä kuuluu hänen työnkuvaansa.
Pyysin, että perhetyöntekijän käynnit lopetettaisiin, sillä ne stressaavat minua. Ihme kyllä sossu suostui siihen. Raija tosin epäili selviytymistäni ja sitä, tulevatko esim. laskut maksetuiksi.
Lähdin palaverista kiukkuisena. Puhelimeeni oli tullut hätäinen viesti Niinalta. Hän kertoi tavanneensa Raijan perhetuvalla. Heti Niinan saavuttua tuvalle Raija oli suurieleisesti käskenyt hänet takahuoneeseen ja toimittanut hänen lapsensa toisen perhetyötekijän hoiviin. Hämmentyneenä ja säikähtäneenä Niina oli seurannut Raijaa.
Takahuoneessa Raija oli alkanut sinnikkäästi manipuloida Niinaa minua vastaan. Hän oli todennut, että Niina kantaa aivan liikaa vastuuta minun lapsistani ja muistuttanut, että kenenkään ei tarvitse hoitaa eikä ruokkia toisen lapsia; siinähän tyhjenee jääkaappi hyvin nopeasti.
Hän oli väsymättömästi yrittänyt pusertaa Niinasta kommenttia, että minun lapsistani on vaivaa ja rasitusta, ja että kotonani on muutenkin asiat todella huonosti. Niina ei ollut taipunut manipulaatioon, vaan oli loppuun saakka vakuuttanut, että lapsistani ei ole hänelle vaivaa ja että kotonani asiat ovat hyvin. Sitä paitsi naapuriapu on molemminpuolista; myös hänen lapsensa käyvät meillä ja syövät minun ruokiani. (Tuota ei missään vaiheessa ole merkitty kirjauksiin, vaan kirjauksissa on yksipuolisesti ylistetty Niinan osuutta perheeni tukemisessa). Niina oli ahdistunut keskustelusta kovasti ja pelännyt, että Raija vääristelee hänen sanomisiaan. Siksi Niinalla oli tarve puhua kanssani pikaisesti. Luotin Niinaan. Meidän välillämme kaikki oli kunnossa.
Otin yhteyttä perhetyön esimieheen ja kerroin tilanteen. Hän oli hyvin pahoillaan ja lupasi jutella Raijan kanssa. Raijan kertomus tapahtumista oli täysin erilainen kuin Niinan. Pian tuon jälkeen Raijan työsuhde päättyi.
Tuon tapauksen jälkeen päätin kaikin tavoin pyristellä irti oudosta koneistosta, jonka uhriksi tunsin joutuneeni. Päätin kieltäytyä kaikesta tarjotusta "tuesta". Joka palaverissa minulle sinnikkäästi tyrkytettiin uutta perhetyöntekijää. Vastaukseni oli päättäväinen kiitos mutta ei kiitos. Sanoin olevani kyllästynyt syyllistävään apuun ja jaksavani paremmin yksin.
Lopuksi: "Älkää antako lastensuojelukirjausten musertaa psyykeänne!"
Nykyisin olen hyvin varovainen puhumaan asioistani. En mainitse sanaakaan väsymyksestä kenellekään sellaiselle, jonka pelkään vahingoittavan minua tunnustusteni vuoksi.
Suurin katkeruuteni lastensuojelun asiakkuuden ajalta liittyy mustamaalaaviin, vääristeltyihin ja osin valheellisiin kirjauksiin. Näistä traumaattisin on lausuma, joka oli tehty syvimmän uupumukseni aikoihin. Sossu oli soittanut selkäni takana omalle psykiatrilleni ja kaivanut arkaluontoisia tietoja psyykkisestä tilastani. Sain sittemmin lukea kirjauksista, kuinka persoonani oli häikäilemättömästi revitty auki ja syvästi henkilökohtaiset asiat oli dokumentoitu lastensuojelun herkkupaloiksi. Mutta lastensuojelulaki mahdollistaa aivan kaiken. Vanhemmalla ei ole mitään yksityisyyttä lasten edun rummutuksessa.
Mikä pahinta, psykiatrin sanoja oli vääristelty. Tämä selvisi, kun vein paperit loukkaantuneena psykiatrin luettaviksi. Hän totesi, että aikojen päästä on vaikea muistaa mitä tarkalleen on sanonut, mutta hän ei tunnistanut itseään negatiivissävyisistä kirjauksista lainkaan. Hän kertoi painottaneensa sossulle, että olen uupunut ja tarvitsen apua, tukimuotoja. Lastensuojelu oli kirjannut: "Äidillä on paljon vaatimuksia palveluiden suhteen. Psykiatrin mukaan äidin pitäisi ottaa enemmän vastuuta lasten hoidosta, vaikka masentunut onkin." Järkytyin asiasta niin, että minulle nousi kuume.
Koska roikuimme pitkään lastensuojelun asiakkaina vailla tukimuotoja, soitti kunnan uusi sossu minulle syksyllä 2013. Hän kertoi käyneensä läpi lastensuojeluperheitä ja halusi tavata keskustellakseen, tarvitseeko asiakkuuttamme enää jatkaa.
Viranomaiskauhussani jynssäsin asunnon joka nurkan ja sopen, kuten lukemattomat kerrat ennenkin. Tapaaminen meni jännittyneessä tunnelmassa, mutta sain vakuutetuksi nuoren sossun siitä, että meillä on kaikki erinomaisesti ja jaksan mainiosti.
Keskustelun päätyttyä katselin ikkunasta, kun sossu käveli kohti vierasparkkiruutuun parkkeerattua autoaan. Tuo oli äitiystaipaleeni huojentavin hetki. Olimme päässeet eroon lastensuojelun asiakkuudesta. Ultra Bran sanoja mukaillen (ja hieman muunnellen): "Sinä lähdit pois, minä katselin ikkunasta loittonevaa selkääsi. Kiersit vesilammikot ja arvaat, etten murehdi tätä eroa."
(Tosin ei liene syytä sen suurempiin liputuksiin. Tiedänhän, kuinka helposti asiakkaaksi pääsee uudelleen.)
Kirjaukset voi heittää roskiin, mutta muistojaan ei. Lastensuojelun asiakkuus on jättänyt pysyvät jäljet persoonaani ja itsetuntooni äitinä. Minussa elää yhä sisäinen sossu, joka toisinaan rykii pelottavasti ja alkaa soimata äitiyden puutteellisesta suorituksesta tylyllä viranomaisjargonilla. Terapian ja vertaistuen ansiosta olen kuitenkin jälleen voimaantunut ja saanut kootuksi identiteettini palasia.
Nyt syvimmästä uupumuksestani on kulunut jo vuosia. Ja arvatkaa mitä? Lapseni eivät ole vieläkään ajautumassa rikollisuuden synkille kylmille raiteille. Eivät, vaikka tulevaisuutemme kynnysmatolle viskattiin ilkeästi irvistävä luuranko. Lapsemme manattiin turmioitumaan, mikäli en muuttaisi toimintamallejani äitinä.
En kuitenkaan ole muuttanut. Olen jatkanut elämääni entiseen malliin kuin luokalleni jäänyt laiskamato. Ja siltikään ei synkkä taivas ole pudonnut päähämme. Miten tämä on selitettävissä?
No, lapset ovat kasvaneet ja järkevöityneet. Se tuppaa olemaan luonnon laki. Elämällä on usein tapana jollakin lailla kantaa ihmistä, pientä ja suurta, ilman, että me niin valtavasti sohimme, jäsennämme ja hösellämme. Lapset kasvavat ihan riittävän kelvollisiksi, vaikka vanhemmat välillä lipsuvat ja tekevät "vähän sinne päin". Huomaamattamme kuitenkin luotsaamme heitä terveeseen empatiaan ja oikean erottamiseen väärästä, ja monesti aivan pienin arkisin teoin, omalla esimerkillämme, ilman sen kummempia spekulointeja ja prosessointeja.
Haluan varottaa kaikkia vanhempia, että kukaan ei muodostaisi kuvaansa itsestään äitinä tai isänä lastensuojelun kirjausten mukaan. Tuo kuva on todennäköisesti joka tapauksessa rujo ja vinksahtanut.
Haluan lähettää kaikille vanhemmille lämpimät voimahalit koetteleviin tilanteisiin. Toivon sydämestäni, että systeemi tällaisenaan tulee lopulta tiensä päähän ja oikeus voittaa."
Helen
Helen kirjoittaa parhaillaan kirjaa lastensuojelukokemuksistaan.
Aiemmin kesällä julkaistut Perheeni tarinat:
Tarun avoin kirje sijaisäidille
Ei-kenenkään ammattiauttajan tarina: "Joku pahoitti mielensä."
Murhatun Eerikan tarina: "Kertokaa, kenen on vastuu?"
Huostalapsen äiti: "Minua kohdellaan pahemmin kuin rikollista."
Tiina Bergström: Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa
Erityislapsiperheen paras terapeutti on oma koira
Koulukiusatun äidin tuska: "Lapseni yritti itsemurhaa."
Muut julkaistut "Perheeni tarinat" löytyvät allekkain täältä.
RSS Feed
