![Picture](/uploads/1/9/0/3/19034229/6402504.png?339)
Meille suomalaisillekin on vaikeaa ymmärtää lakejamme ja viranomaistoimintaa, jotka eivät näytä kohtaavan EU:n ihmisoikeussopimuksen 8. pykälää perhe-elämän kunnioittamisesta. Lakimme eroavat perheasioissa monessa kohtaa muista Euroopan maista. Suomessa vanhemmilla ei ole oikeutta lapsiinsa, vaikka eihän meillä kellään ole oikeutta käyttää oikeuksiamme väärin. Kuinka voi olla oikeus perhe-elämään ja sen kunnioittamiseen, jos ei ole oikeutta lapsiin, jotka tekevät perheen?
Ne kysymykset, joita maahamme muutaneet vanhemmat esittävät noissa ryhmissä huokuvat epäuskoa ja tiedon puutetta: "Miksi näin, mitä tapahtuu, mitä voin tehdä?"
On todella outoa, että lastensuojeluviranomainen, jonka hallintolain mukaan tulisi osata virnomaisen asemassa tukea vanhempaa vanhemmuudessaan ei ole selvittänyt vastauksia näihin kysymyksiin vanhemmille. Miksi viranomainen ei toimi lakiemme mukaan ja perustele toimintaansa ja tue toiminnassaan vanhempaa ymmärtämään toimintaa ja tue vanhempaa saavuttamaan perhe-elämän eheytyminen?
Miksi ei tueta normaalia perhe-elämää tai sen saavuttamista? Miksi sitä ei aseteta saavuttamisen arvoiseksi päämääräksi?
Haastavissa tapauksissa vanhempi voi sairastua epätoivoisen pyrkimyksensä edessä saada lapset takaisin vakavastikin mielenterveydeltään. Lapsen menettäminen ilman tietoa miksi menetti lapsen on todella rankaa vanhemmalle. Lasten psykiatri Jari Sinkkonenkin toi esille näkemyksenään, ettei lastensuojelu täysin ymmärrä aikuisten mielen toimintaa ja havaitse tarpeita.
Ulkomaalaistaustainen voi toimia menetelmiemme vastaisesti, koska oman maan menetelmät ovat tutumpia hänelle. Maamme ei ymmärrä hiljaista tietoa ja osaa dialektiikan keinoin auttaa näitä monikulttuurisuuden haasteiden edessä painivia vanhempia. Vanhemmalle näyttää tilanne siltä, että lapsi on kaapattu, koska lapsi on kaapattu häneltä. Hänelle ei kerrottu mitä tapahtuu ja miksi tapahtuu, hänelle ei kerrottu minne lapsi vietiin ja mitä tällä toiminnalla aiotaan saavuttaa, vaan lapsi vain vietiin. Puhutaan vain huolesta ja turvasta, abstrakteista käsitteistä, jotka eivät ole tietoa antavia. Hänelle ei kerrottu tätä niin, että hänkin tämän ymmärtäisi. Tämä täyttää mielestäni kaappauksen määritelmät, mutta kun sen toteuttaa Suomen sosiaaliviranomainen, se ei ole kaappaamista.
Jos vanhempi sairastuu vakavasti henkisesti tästä lastensuojelun toiminnasta, joka ei kohtaa hänen tunteitaan ja ei huomioi kuinka hän kärsii tilanteessa, voi vanhempi ajatuta myös psykiatriseen sairaalahoitoon ja tuon sairaalahoidon perusteella lapset menettävät oikeuden tavata tuota vanhempaa. Hoito voi kestää pitkään, sillä vanhempi joka joutui hoitoon lapsen menettämisestä johtuvien oireilujen takia, ei saa edes sitä lääkettä eli tavata lapsiaan, joka voisi auttaa tervehtymisessä ja uuden uskon ja luottamuksen syntymisessä.
Psykiatrisessa hoidossa vasta kielimuuri tuleekin vastaan. Lääkärit diagnosoivat potilasta hyvin vähillä tiedoilla ja vuorovaikutus jää pintapuoliseksi. Potilas saa jo suomalaisena joskus kokea lääkärin toiminnan enemmänkin olevan vain lääkärin omaa tulkintaa, eikä suinkaan aitoa tutkimustyötä. Kun sitten soppaan lisätään maahanmuutajuuden ja monikulttuuriuden olevaisuudet, on suomalaisen psykiatrian erikoislääkärin perustelu toiminnalleen: "Minä olen lääkäri ja tiedän paremmin kuin muut," perusteluna tilanteeseen nähden mielestäni hiukan lääkärin oman aseman röyhistelyä enemmänkin kuin kokonaistilanteen havannoimista.
Kuinka usein unohtuu katastrofipsykologinen näkökulma?
Vanhemman pelkoreaktio sosiaalitoimea kohtaan, kun lapset viedään ja kokemus on, että valtiomme kaappasi lapset, voi olla täydellinen yhteistyökyvyttömyys sosiaalitoimen kanssa ja tilanne polarisoituu todella pahaksi. Sosiaalitoimi, joka ei tunne ihmisen mielen ja aivojen toimintaa, näkee tilanteen suomalaisittain suoraviivaisesti ja mustavalkoisesti ja vanhemman pahana, koska vanhempi ei liittoudu sosiaalitoimeen. Vanhempi on paha ja lapsille vaarallinen sosiaalitoimen silmissä ja huomaamatta jää, että vanhempi pelkää sosiaalitoimea ja luottamusta ei ole. Vanhempi näkee sosiaalitoimen pahana ja siksi "liittoutumista" eli yhteistyötä ei synny.
Suomea siis voisi katsoa aivan samoin silmin, kuin mitä vain vakavissa hallinnollisissa ongelmissa painivaa maata. Viranomainen näyttäytyy mielivaltaisena ja mikään taho ei tähän puutu. Viranoaminen katsoo kansan mielivaltaiseksi ja puuttuu tähän kansan mielestä mielivaltaisesti.
Miksi näissä vakavissa tilanteissa vanhemmille ei haeta sosiaalitoimen toimesta sosiaalitoimesta ulkopuolista apua vanhemmalle, tukihenkilöä, joka tukisi vanhempaa? Tämä ulkopuolinen ammatillisesti pätevä työhönohjaaja, voisi auttaa tuon luottamussuhteen uudelleen rakentamisessa.
Kun sosiaalityöntekijä on todella kuormittunut haastavassa tilanteessa ja hänellä on monia muitakin asiakkaita, jotka vievät hänen resursseja ja aikaa ei jää haastavan tilanteen avaamiseen eli kotiin päin tehtyyn työhön, miksi sosiaalitoimi ei osta tukihenkilöä itselleen ja vanhemmalle eheyttämään tilannetta vähemmän haastavaksi ja yhteistyön saavuttamikseksi? Perheen eheytyminenhän vaatii ensisijaisesti juuri ensin vanhemman ja sosiaalitoimen yhteistyön eheytymistä.
Psyykkisesti sairas ja peloissaan ja huolissaan oleva vanhempi saattaa lasta tavatessaan toimia ja reagoida lapsen edun vastaisesti kokonaistilanteeseen ja sanoittaa jotain sellaista, mikä ei ole lapsen edun mukaista. Tästä syystä tapaamisia rajoitetaan kokonaisvaltaisesti. Miksi vanhemmalle ei annata tukihenkilöä käymään läpi näitä asioita ennakoivasti, jotta vanhempi ymmärtäisi miltä kaikelta lapsia tulee suojella ja kuinka hän voi omalla toiminnallaan vaikuttaa siihen, että saa tavata lapsiaan? Miksi ei järjestetä edes valvottuja tapaamisia, vaan lapset ovat erossa vanhemmistaan jopa puolivuotta tai kokonaisen vuoden ilman mitään tukea sen eteen, että voisivat kohdata.
Valvotun tapaamisen aikanahan valvoja voi tukea vanhempaa ja lasta ja johtaa keskustelua pois sellaisesta mikä ei ole lapsen etu. Valvojat voivat keskeyttää myös tapaamisen. Miksi meillä näissä joissakin haastavissa tilanteissa ei edes yritetä saada lapsen oikeutta vanhempaansa toteutumaan ja tueta näin kiintymyssuhdetta ja koeteta näin eheyttää tilannetta ja tukea haavoittuneen tilanteen tervehtymistä. Miksi haava ei tahdota parantaa?
Erityisesti ulkomaalaistaustaisilla näkyy olevan vaikeuksia lastensuojelun kanssa ja haasteet näkyvät satuttavan heitä voimakkaasti. Tuntematon maa, jota ei ole omaksunut omakseen, vei lapsen. Sen täytyy satuttaa valtavasti. Varsinkin kun tämä sotii käsitystämme, että me olisimme nyt maailmassa, jossa ongelmat ovat jo ratkottu ja olemma maassa, jossa on maailman paras terveydenhoito ja sosiaalihuolto, vastaan. Meille myydään ajatus utopiasta ja kun tämä kuva särkyy, särkyy ihmisen sisältäkin paljon.
Miero toivoisi parempaa moniammatillista yhteistyötä näihin haastaviin tilanteisiin, joissa monet näkemykset eivät pääse jostain kummasta syystä kohtaamaan. Meidän ei tulisi vain käyttää tulkkeja, meillä tulisi olla hiljaisen tiedon kulttuuriammattilaisia. Meidän ei tulisi vain katsoa ihmisiä pintapuolin, vaan meidän tulisi nähdä toiminan ja ajatusten takana olevat kolme muutakin ajatusta ja koko ajatusketju, joka vaikuttaa pinnalla näkyvään asiaan. Ihmisiä tulisi todella tukea. Tuen pitäisi olla avointa keskustelua ja todellista kohtaamista. Vanhempi joka ei luota tulee saada luottamaan, jotta häntä voidaan auttaa.
Sosiaalityön päämäärä ei ole vain arvioida vanhempia, vaan tehtävä on tukea heitä, jotta lapsen etu totetuu. Tottakai tuen antamiseksi tulee selvittää tilannetta arvioiden mitä tukea tulee antaa, mutta tätä tutkimusta ei tule tehdä ihmisten yläpuolelta heitä tarkkaillen, vaan heidän kanssa yhteistyötä tehden. Sosiaalityön tulisi löytää voimavaroja ja resursseja haastavissakin tilanteissa löytää yhteisymmärrys, sillä vain yhteisymmärrys tukee eheytymistä. Sosiaalitoimen tulisi siis opetella kuuntelemaan tarkemmin, jotta kykenee antamaan eheyttävää tukea tarkemmin.
Ei tukeminen passivoi, vaikka sen tekisi kädestä pitäen näissä haastavissa tilanteissa. Autammehan me lapsetkin käsistä pitäen kävelemään heitä tukien ja jossain vaiheessa he juoksevat itsenäisesti. Erityistilanteet vaativat erityistukea ja myös vanhemmille tätä pitäisi osata suunnitella ja antaa. Hyvä erityinen juuri siihen tilanteeseen suunniteltu tuki, jossa kaikki asianomaiset huomioidaan tukee juuri eheytymistä. Ei eheytyminen toteudu, jos emme ota kaikkia huomioon, sillä jonkun jäädessä ulkopuolelle ei ole kokonaisuuden eheyttävää toimintaa.
Pyydän sosiaalitoimea havaitsemaan ne haavat, joita pitkä ero lapsista aiheuttaa vanhemmille ja havaitsemaan kuinka haavoittavaa lapselle on joutua eroon vanhemmastaan. Ei ole normaalia erottaa perheenjäseniä toisistaan ja kun lapsi oppii tämän normaaliksi, jotain arvokasta kuolee lapsen sisällä. Vanhempi luonnollisesti suree tätä pientä kuolemaa lapsessaan.
Myös vangit saavat tavata lapsiaan, miksi eivät siis saisi tavata ulkomaalaiset ja psyykkisesti sairaat? Miksi jotkut erityisen haastavat tilanteet vain piilotetaan pöytälaatikkoon alimmaisiksi?
Lasten psykiatri Jari Sinkkonenkin toteaa katuvansa vanhemmuudessaan asioita ja tahtoo kehottaa vanhempia huomaamaan muita toimintamahdollisuuksia. Ei häneltäkään lasta viety, vaikka hän toimi ehkäpä lapsen edun vastaisesti jostakin näkökulmasta katsottuna.
Sosiaalitoimi ei saisi luulla ja väittää mikä on lapselle parasta kuulematta lasta. Ei tätä saisi tehdä vanhemmatkaan.
Sosiaalitoimi ei saisi luulla ja väittää mikä on vanhemmille parasta kuulematta heitä.
Näissä haastavissa tilanteissa juuri pitäisi sosiaalitoimen kuulla ja kuunnella kaikkia asianomaisia tarkkaan. Hiljainen tieto siirtyy vain tarkalla kuuntelemisella ja hyvällä yhteistyöllä.
Jari Sinkkosen pohdintaa vanhemuudestaan: Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen oli äkkipikainen ja äreä isä – nyt hän kehottaa muita tekemään toisin kuin hän itse
Lue myös:
☞ Ei Valvonnalle
☞ Miksi Aino hylättiin?
☞ Ensi- ja turvakotien käytännöt selvitettävä välittömästi
☞ Puolustus puheenvuoro sosiaalityölle -Anteeksipyynnöllä yhteistyöhön
☞ Helsingin tarpeenselvityksen muutos vuosikymmenien saatossa kummastuttaa ☞ Ei hallita mielen ja aivojen toimintaa ja ymmärretä reflektoida ajattelua tietoisesti
☞ Pysyvän huostaanoton hanke on sijaishuollon- ei lapsen- etu
☞ Kokemuksia moniammatillisesta yhteistyöstä ADHD:n hoidossa?
☞ Hullu hulluksi haukkuu - Johtava sosiaalityöntekijä mustamaalaa vanhempia mielisairaiksi
☞ Kun sossu pelastaa nahkaansa tehden vanhemmasta hullua
☞ Hyvää Äitienpäivää
☞ Psykoterapeutti: avoimet adoptiot ovat useimmiten huijausta
☞ Kun HoivaOnni ei hoivaa tai tuo onnea
☞ Räppärit rappiotaiteilijoina
☞ Vakava varoitus –Helsingin lastensuojelu kostaa vieraannuttamisella
☞ Tuomas Kurttila- pysyvä huostaanotto ei ole lapsen etu
☞ Luokanopettaja luokkavallan asialla?
☞ Anders Breivik ja väkivallan anatomia
☞ Pedofiilit lastensuojelun historiassa Vol. 1.