THL:n Puheista Tekoihin seminaarista 6.11.2015 jäi mieleeni nuoren miehen, sosiaalivirkailijan runo, jossa hän kuvasi mielenmaailmaansa, kun joutuu kohtaamaan maailman haavoittuvuustekijöitä. Ensimmäisenä mieleeni nousi uhmainen ajatus: "Kuinka sosiaalityöntekijä ei kykene olemaan niin pätevä, että ei osaa siirtää tunteitaan sivuun?"
Kuitenkin kun pohdin sitä, että joudut löytämään päihderiippuvaisten vanhempien kotonta lapsen, joka ei enää vastaa sosiaalisiin suhteisiin normaalilla tavalla, koska hänen itkuunsa ei vastattu ja hänen hymyynsä ei vastattu, vaan hänestä on pidetty huolta vain tavalla, joka on pitänyt hänet sentään elossa, en yhtään ihmettele, että siinä tilanteessa myös sosiaalivirkailijan tunteet nousevat pintaan. Rakkaus elämää kohtaan, hoivavietti, tahtoo pelastaa lapsen ja auttaa lasta ja se sama vietti laittaa suremaan lapsen puolesta ja huolehtimaan hänen tulevaisuudestaan. Voiko menetettyä perusturvaa korjata?
Sosiaalityöntekijä joutuu viemään lapsia vanhemmilta, tilanteissa joissa kaikkien kyvyt ja resurssit yhteistyössä eivät ole riittävät tarjoamaan lapselle lapsen kehitystarpeisiin vastineita. He joutuvat katsomaan, kuinka haavoittavaa tämä on lapselle sekä vanhemmille, jotka eivät tahtoisi luopua lapsestaan. Tahtooko sosiaalivirkailija mukamas satuttaa vanhempia? Entä sosiaalivirkailijan tunteet? Mitä sitten, kun vanhemmat vihaavat heitä?
Sosiaalivirkailijat, rivityöntekijät, ovat osoittaneet jopa mallikkaasti välittämistä asiakkaistaan, lapsista ja perheistä, ja tuoneet esille, että heillä on resurssipula. Työtaakka on liian suuri ja asiakkaille ei ole tarpeeksi aikaa. Tämä ääni on vaiennettu jostain syystä, vaikka samaan aikaan asiakaskunta itkee kokemustaan kaltoinkohtelusta ja hyljätyksi tulemisen kokemuksestaan. Uhriuden kokemus on molemminpuolista.
Meillä on tiedossa, että kiiressä tehdään virheitä. On tutkittu fakta, että jos työjälkeä ei tarkista, joka n. 12 teko on tilastollisesti virheellinen keskinmäärin. Miten sosiaalivirkailija, joka on ylityöllistetty asiakasmäärän takia tekee valinnat asiakkaiden asioiden hoitamisen suhteen? Ketkä hänen tulee laittaa tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi huomiossaan ja mistä hän edes voi tätä arvioida, kun arvioimiseen ei ole tarpeeksi aikaa asiakaspaljouden takia?
Sosiaalityöntekijän tehtävä on arvioida omaa kykyään tukea perhettä. Jos avohuollon sosiaalityöntekijä kokee, ettei hänen antamat tukitoimet riitä, hänen kykynsä riitä, on hänen siirrettävä lapsi huostaan. Miten avohuollon työntekijä voi saada tukimuodot riittämään, jos ei ole aikaa ja resursseja ajoissa tukea, kuulla perheitä ja jos tukimuodotkin on kyseenalaistetavissa?
Väsynyt äiti kahden lapsen kanssa kaksosraskauden aikana saa kotiinsa perhetyön avohuollon tukena. Ei perhetyö kuitenkaan osallistu perheen arkeen auttaen väsynyttä äitiä. Sitä on kielletty auttamasta. Perhetyö tulee istumaan keittiönpöydän ääreen heille keitettyä kahvia hörppimään ja keskustelee äidin väsymyksestä ja koettaa keskustelulla ratkaista ongelmaa. Eivät he hiero raskaanaolevan selkää, vaikka selkäkipu veisikin kyvyn nukkua tai ehdota lastensuojelulle, että äidille voisi tarjota mahdollisuuden hierojalle. Eivät he kysy pyykkikorin paikkaa ja pese koneellista pyykkiä tai sano äidille: "Mene sinä vähäksi aikaa ulos nauttimaan vapaa-ajastasi, me pelaamme muistipeliä lastesi kanssa." Perhetyötä on ohjeistettu, että ihmistä ei saa auttaa kädestäpitäen. Kaiketi pelkona on, että ihmisistä tulee uusavuttomia ja riippuvaisia avusta eli pelätään sosiaalista riippuvuutta syntyväksi. Ennakoiden pelätään jotain mikä myös olisi korjattavissa, riippuvuudestakin voi vieroittaa.
Kriisityö lapsen kengissä ei ole kohdannut niitä tarpeita, joita perheillä on muutostilanteissa. Monissa hetkissä jäävät vanhemmat yksin pahoinvoimaan epäonnistumisen kokemustaan. Vanhempi huostaanotto-oikeudenkäynnissä joutuu kuuntelemaan sosiaalitoimea puolustavan asianajajan vakuuttavat puheet vanhemman kyvyttömyydestä vanhemmuuteen ilman minkään laista sosiaalista tukea tuossa tilanteessa. Kokemus on aivan kamala vanhemmalle. Shokkitila tapahtuman jälkeen on järkyttävä ja tuon kriisin yksin läpi käyminen todella raskasta.
Meillä näkyy hyvin selkeästi sosiaalityössä moninapainen tilanne, jossa monet näkemykset eivät kohtaa. Outi Harjun-Koskelinin Pro Gradussa tulee esille sosiaalityössä työskentelevien tarve saada arvostaa työminäänsä ja saada kokea arvostusta. Tämä tarve on täysin luonnollinen ja oikeutettu. Anitta Jokisen Pro Gardussa ilmenee isojen virheiden olevaisuus, kun perheitä ei todella kohdata ja työtä tehdään oletusten varassa.
Me emme saisi leimata koko sosiaalityön työkenttää epäammattimaiseksi ja epäpäteväksi. On totta, että osa sosiaalityöntekijöistä on hakeutunut ammattiinsa vain aseman vuoksi. Jokaisessa ammattikunnassa on työssä ihmisiä, joille asema on työssä se päämerkitystä työlle antava. Nämä ihmiset virhellisin toiminnoin eivät saisi kuitenkaan leimata koko työyhteisiöä. Leimaaminen on yhteisöväkivaltaa ja me emme saisi toteuttaa väkivaltaisia tekoja, sillä se synnyttää lisää väkivaltaa ja luo väkivallan kierteen.
Olen kirjoittanut mm. vastuusosiaalityöntekijä Jokisesta ja Laineesta. He tekivät virheensä kenties tiedostamatta tätä, mutta he tekivät suuremman virheen, kun he eivät korjanneet virhettään, kun heille ilmoitettiin virheen olevaisuudesta. He eivät tutkineet toimintaansa ja pahoitelleet tekojaan, eivätkä koettaneet eheyttää virheillään sotkemaansa tilannetta.
Olen kirjoittanut myös huostaanotetusta pojasta, jota pakkanen meinasi puraista ja jolle ei meinattu antaa iltaisella ruokaa. Hänen kohdallaan sekä pojan oma sosiaalityöntekijä, kuin myös laitoksen johto yhdessä työntekijöiden kanssa huomasivat erheensä siitä ilmoitettaessa ja muuttivat toimintatapojaan. Työskentely oli asiakasta huomioivaa, keskustelevaa ja yhteisymmärrystä hakevaa.
Meidän ei niinkään tulisi pelkästään huomioida virheiden olevaisuutta, vaan sitä miten niihin reagoidaan. Kukaan ei ole täydellinen ja virheen myöntävä ja toimintaansa muuttava saa aikaan aina yhteistyön eheytymisen ja luottamuksen ihmisten välille osoittamalla välittämistä.
Olen lukenut, että hyvät aidolla välittämisellä työskentelevät ja ongelmat sosiaalityössä havainneet ammattilaiset lähtevät viroistaan työkentän liiallisen haastavuuden tähden. Palkka ei vastaa työn vaativuutta, kun työtä tehtäessä joutuu päivittän suremaan sitä, että välittää ihmisistä, eikä voi vastata tarpeisiin. Resurssit eivät riitä ja lisäksi työyhteisössä on ihmisiä, jotka eivät vain yksinkertaisesti ymmärrä perheiden ja lasten etua, vaan toimivat mielivaltaisesti omaa asemaansa pönkittäen. Nuoret kertovat, että vanhempi sukupolvi ei ole valmis omaksumaan uusia työmentelmiä ja näkökulmia ja arvostamaan nuorteen tuomaa hiljaista tietoa työyhteisöön, vaan asettaa nuoret toteuttamaan heidän käskyjään. Ketkä hallitsevat vaateillaan ja miten?
Olen kuullut, että Helsingissä aiemmin työskennelleet sosiaalivirkailijat jopa opettavat ammattikorkeakouluissa sosionomeja tiedottaen: "Älkää menkö Helsinkiin töihin, siellä on asiat liian sekaisin." Kuitenkin eivätkö juuri ne kunnat, joissa kaikki on todella sekaisin tarvitse virka-asemiin juuri heitä, jotka näkevät ongelmat sosiaalityön sisällä?
Olen myös kuullut hyvää Helsingin lastensuojelusta.
Minä tahdon muistaa sosiaalityötekijöitä ymmärryksellä ja tuoda esille, että myös heidän näkökantansa on tärkeä huomioida. Heitäkin tulee ymmärtää. Tahdon tällä rohkaista heitä, jotka luovuttivat, palaamaan takaisin ongelmakeskuksiin töihin ja suhtautumaan työhönsä ratkaisukeskeisesti ja puolustamaan näkemystään yhteisrintamassa. Uskaltakaa vaatia lisää resursseja, uskaltakaa vaatia lisää muutoksia toimintaan. Uskaltakaa ilmoittaa esimiehestä, joka ei vastaa tarpeisiinne ja anna teille niitä resursseja, joita tarvitsette onnistuaksenne kotiinpäin tehdyssä työssä perhe-elämäämme kunnioittaessanne. Uskaltakaa vaatia oikeudeksenne saada tehdä työnne tarkkaan ja huolella.
Yhdenkään sosiaalivirkailijan ei pitäisi joutua esimiehen asettamien liian vähäisten resurssien edessä arvioimaan itseään tai vanhempia kyvyttömiksi ratkaisemaan haastavaa tilannetta, jos tilanne olisi ratkaistavissa avohuollon resursseja lisäämällä.
Mitä tulee niihin sosiaalivirkailijoihin, jotka toteuttavat työtään vain asemahakuisesti ja ilman kykyä kuulemaan ja kuuntelemaan vanhempia ja perheitä ja lasta, savustakaa heidät ulos työyhteisöstä, jos ette saa heitä huomaamaan virheellistä toimintatapaansa. Tuokaa esimiehillenne esille, että olette huomanneet työyhteisössänne tämänlaisen toimijan vaarantavan lasten edun. Eihän vanhempien mustamaalaaminen kyvyttömiksi mielikuvituksen varassa ole työyhteisön etu, sillä tällaiset virkailijat vaikeuttavat perheiden olosuhteita ja työyhteisön toimintaa ja samalla leimaavat toiminnallaan koko työyhteisön.
Esimiehet, jotka eivät ole kykeneviä huomioimaan virheiden olevaisuutta savustakaa myös ulos työyhteisöstä. Miksi meillä työskentelee Helsingissä sosiaalityön päällikkönä Riitta Vartio, joka ei löytänyt Eerika-tapauksessa yhtäkään virhettä sosiaalityössä ja joka ei kaiketi tämänkään jälkeen ole ikinä nähnyt yhtäkään virhettä sosiaalityössä, vaikka alaisetkin valittavat resurssipulasta? Kuinka voi johtaa avohuollon puolta esimies, joka ei suotu näkemään johtamisen tarpeita? Vartiohan ei edes havainnut omaa virhettään, kun väitti, ettei vs. sos Jokinen koskaan kutsunut äitiä kuin nistiksi, jonka kotona ei ole lapselle arvattavuutta, ilman asianmukaista tutkimusta.
Me emme saa leimata koko sosiaalityönkenttää niiden virheiden takia, joita on toteutunut. Meidän tulee havaita ne työntekijät, jotka eivät korjaa virheitään, kun virheistä ilmoitetaan. Ihminen joka ei osaa katua tekojaan ja pyytää anteeksi, ei sovellu sosiaalialalle. Tunnekylmyys ei sovellu sosiaalialalle. Sosiaalityöntekijä tarvitsee juuri kykyä ja oikeutta tuntea, sillä tunteet kertovat meille paljon siitä miten meidän tulee toimia. Meidän tulee välitää toisistamme ja ilman tunteita ja kykyä tuntea, me emme voi havaita ja huomioida muiden tunteita.
Tunnekylmä ihminen, joka ei osaa huomioida muiden tunteita, ei sovi sosiaalityöhön.
Sosiaalityöntekijällä on oikeus surra nähdessää lapsen, joka on jäänyt heitteille tai jonka kehitystarpeisiin hänen elinpiirinsä ei ole kyennyt vastaamaan. Suru ei ole negatiivinen tunne. Se kertoo välittämisestä ja rakkaudesta elämää kohtaan. Sosiaalityöntekijä saa väsyä ja sosiaalityöntekijäkin saa tehdä virheitä. Kukaan ei kykene virheettömyyteen.
Kuitenkin olisi tärkeää muistaa, että lapselle paras paikka on saada asua kotonaan, jos se on mahdollistettavissa. Meidän kaikkien tulisi toiminnoissamme valita toiminnot, jotka todella tukevat tämän mahdollistumista.
Outi Harjun-Koskelin nosti esille tärkeän asian, että sosiaalivirkailijakin ansaitsee olla arvostettu työssään. Hän ei tosin itse osannut arvostaa perheitä ja havaita, kuinka ihmisillä on oikeus myös nähdä maailmaa muista näkökulmista ja surra ja tuntea muitakin tunteita tuon pienen lapsen, Eerikan, puolesta ja todeta, että sosiaalityö tarvitsee muutosta.
Täällä Mieron tiellä muistutan, että meidän ei tule sormella osoittaa virheen tekijää ja leimata häntä. Meidän tulee osoittaa virheen olevaisuutta ja pyytää tähän korjausta. Jos emme saa perusteltuamme asiamme korjausta, meidän tulee silloin pohtia, tulisiko sittenkin osoittaa sormella virheen tekijää, varsinkin jos hän ei pätevästi perustele, miksi ei suotu korjaamaan virheitään ja huomioimaan virheidensä haavoittavuutta.
Jokainen sosiaalityöntekijä ansaitsee työrauhan ja tarpeeksi aikaa tehdä työtään. Ei stressissä ja väsymyksessä mitenkään voi saavuttaa hyvää työjälkeä. Tunteet tarttuva, kun ihmiset ovat väsyneitä, nälissään, stressissä, negaatioiden kohteena ja haavoittuvuustekijät korkealla. Havannointikyky laskee tällaisissa tilanteissa.
Meidän kaikkien tulee opetella anteeksipyynnön ja anteeksiannon taitoja. Meidän tulisi parantaa luottamussuhteitamme, jotta uskallamme päästää toisiamme lähellemme. Kun uskallamme tämän, me kykenemme paremmin avautumaan toisillemme ja tätä kautta paremmin ymmärtämään toisiamme. Me emme ole enää niin etäällä toisistamme ja kuvittele mitä toinen ajattelee tai tarkoittaa ja vielä päälle usko kuvitelmiimme.
Sinä joka suret lapsesi takia, koska sosiaalityö ei auttanut toivomalla tavallasi, koeta olla vihaamatta sosiaalityöntekijää. Sinä joka menetit uskosi jopa itseesi ja jäit yksin vanhempana, uskalla kertoa tästä avoimesti. Hyvän sosiaalivirkailijan tulisi tukea sinua ja antaa voimaannuttavia tukikeinoja sinulle. Sinä nuori, joka koet, ettei sinua ymmärretä, koeta kertoa tarkemmin heille, mitä ajattelet, tunnet ja koet ja koeta kuunnella heidän näkemyksiään avoimesti ja pohdi näitä. Sinä sosiaalityöntekijä, joka närt haasteen mahdottomana, älä luovuta, uskon itseesi. Jos me annamme aikaa toisillemme, jos johto antaa resursseja sosiaalityöhön, me saavutamme parempaa jälkeä.
Tahdon pyytää anteeksi haavoittavia seuraamuksia, joita kirjoittamiseni on kenties aiheuttanut. En tahdo leimata koko sosiaalityön työkenttää huonoksi ja en aina ilmaise ajatuksiani parhaalla mahdollisella tavalla. Tahdon nostaa jokaisen hyvän paljon tuntevan sosiaalityöntekijän jalustalle, joka arvostaa ja välittää lapsista ja heidän elämästään kokonaisvaltaisesti. Tahdon kiittää heitä työpanoksestaan ja kannustaa jaksamaan ja ymmärtämään, että heidän tekojaan arvostetaan varmasti ja rakkaudella rakkauteen vastataan. Kenenkään ei tule olla täydellinen, mutta jokaisen tulee pyrkiä huomiomaan kaikkien tarpeet.
Lue myös:
☞ Kokemuksia moniammatillisesta yhteistyöstä ADHD:n hoidossa?
☞ Hullu hulluksi haukkuu - Johtava sosiaalityöntekijä mustamaalaa vanhempia mielisairaiksi
☞ Kun sossu pelastaa nahkaansa tehden vanhemmasta hullua
☞ Hyvää Äitienpäivää
☞ Psykoterapeutti: avoimet adoptiot ovat useimmiten huijausta
☞ Kun HoivaOnni ei hoivaa tai tuo onnea
☞ Räppärit rappiotaiteilijoina
☞ Vakava varoitus –Helsingin lastensuojelu kostaa vieraannuttamisella
☞ Tuomas Kurttila- pysyvä huostaanotto ei ole lapsen etu
☞ Luokanopettaja luokkavallan asialla?
☞ Anders Breivik ja väkivallan anatomia
☞ Pedofiilit lastensuojelun historiassa Vol. 1.
☞ Minä, Pelastakaa Lapset ja Merikratos
☞ Avoin adoptio ei ole vaihtoehto vaan riski
☞ Turvapaikanhakija lapsista tuli bisnestä
Kuitenkin kun pohdin sitä, että joudut löytämään päihderiippuvaisten vanhempien kotonta lapsen, joka ei enää vastaa sosiaalisiin suhteisiin normaalilla tavalla, koska hänen itkuunsa ei vastattu ja hänen hymyynsä ei vastattu, vaan hänestä on pidetty huolta vain tavalla, joka on pitänyt hänet sentään elossa, en yhtään ihmettele, että siinä tilanteessa myös sosiaalivirkailijan tunteet nousevat pintaan. Rakkaus elämää kohtaan, hoivavietti, tahtoo pelastaa lapsen ja auttaa lasta ja se sama vietti laittaa suremaan lapsen puolesta ja huolehtimaan hänen tulevaisuudestaan. Voiko menetettyä perusturvaa korjata?
Sosiaalityöntekijä joutuu viemään lapsia vanhemmilta, tilanteissa joissa kaikkien kyvyt ja resurssit yhteistyössä eivät ole riittävät tarjoamaan lapselle lapsen kehitystarpeisiin vastineita. He joutuvat katsomaan, kuinka haavoittavaa tämä on lapselle sekä vanhemmille, jotka eivät tahtoisi luopua lapsestaan. Tahtooko sosiaalivirkailija mukamas satuttaa vanhempia? Entä sosiaalivirkailijan tunteet? Mitä sitten, kun vanhemmat vihaavat heitä?
Sosiaalivirkailijat, rivityöntekijät, ovat osoittaneet jopa mallikkaasti välittämistä asiakkaistaan, lapsista ja perheistä, ja tuoneet esille, että heillä on resurssipula. Työtaakka on liian suuri ja asiakkaille ei ole tarpeeksi aikaa. Tämä ääni on vaiennettu jostain syystä, vaikka samaan aikaan asiakaskunta itkee kokemustaan kaltoinkohtelusta ja hyljätyksi tulemisen kokemuksestaan. Uhriuden kokemus on molemminpuolista.
Meillä on tiedossa, että kiiressä tehdään virheitä. On tutkittu fakta, että jos työjälkeä ei tarkista, joka n. 12 teko on tilastollisesti virheellinen keskinmäärin. Miten sosiaalivirkailija, joka on ylityöllistetty asiakasmäärän takia tekee valinnat asiakkaiden asioiden hoitamisen suhteen? Ketkä hänen tulee laittaa tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi huomiossaan ja mistä hän edes voi tätä arvioida, kun arvioimiseen ei ole tarpeeksi aikaa asiakaspaljouden takia?
Sosiaalityöntekijän tehtävä on arvioida omaa kykyään tukea perhettä. Jos avohuollon sosiaalityöntekijä kokee, ettei hänen antamat tukitoimet riitä, hänen kykynsä riitä, on hänen siirrettävä lapsi huostaan. Miten avohuollon työntekijä voi saada tukimuodot riittämään, jos ei ole aikaa ja resursseja ajoissa tukea, kuulla perheitä ja jos tukimuodotkin on kyseenalaistetavissa?
Väsynyt äiti kahden lapsen kanssa kaksosraskauden aikana saa kotiinsa perhetyön avohuollon tukena. Ei perhetyö kuitenkaan osallistu perheen arkeen auttaen väsynyttä äitiä. Sitä on kielletty auttamasta. Perhetyö tulee istumaan keittiönpöydän ääreen heille keitettyä kahvia hörppimään ja keskustelee äidin väsymyksestä ja koettaa keskustelulla ratkaista ongelmaa. Eivät he hiero raskaanaolevan selkää, vaikka selkäkipu veisikin kyvyn nukkua tai ehdota lastensuojelulle, että äidille voisi tarjota mahdollisuuden hierojalle. Eivät he kysy pyykkikorin paikkaa ja pese koneellista pyykkiä tai sano äidille: "Mene sinä vähäksi aikaa ulos nauttimaan vapaa-ajastasi, me pelaamme muistipeliä lastesi kanssa." Perhetyötä on ohjeistettu, että ihmistä ei saa auttaa kädestäpitäen. Kaiketi pelkona on, että ihmisistä tulee uusavuttomia ja riippuvaisia avusta eli pelätään sosiaalista riippuvuutta syntyväksi. Ennakoiden pelätään jotain mikä myös olisi korjattavissa, riippuvuudestakin voi vieroittaa.
Kriisityö lapsen kengissä ei ole kohdannut niitä tarpeita, joita perheillä on muutostilanteissa. Monissa hetkissä jäävät vanhemmat yksin pahoinvoimaan epäonnistumisen kokemustaan. Vanhempi huostaanotto-oikeudenkäynnissä joutuu kuuntelemaan sosiaalitoimea puolustavan asianajajan vakuuttavat puheet vanhemman kyvyttömyydestä vanhemmuuteen ilman minkään laista sosiaalista tukea tuossa tilanteessa. Kokemus on aivan kamala vanhemmalle. Shokkitila tapahtuman jälkeen on järkyttävä ja tuon kriisin yksin läpi käyminen todella raskasta.
Meillä näkyy hyvin selkeästi sosiaalityössä moninapainen tilanne, jossa monet näkemykset eivät kohtaa. Outi Harjun-Koskelinin Pro Gradussa tulee esille sosiaalityössä työskentelevien tarve saada arvostaa työminäänsä ja saada kokea arvostusta. Tämä tarve on täysin luonnollinen ja oikeutettu. Anitta Jokisen Pro Gardussa ilmenee isojen virheiden olevaisuus, kun perheitä ei todella kohdata ja työtä tehdään oletusten varassa.
Me emme saisi leimata koko sosiaalityön työkenttää epäammattimaiseksi ja epäpäteväksi. On totta, että osa sosiaalityöntekijöistä on hakeutunut ammattiinsa vain aseman vuoksi. Jokaisessa ammattikunnassa on työssä ihmisiä, joille asema on työssä se päämerkitystä työlle antava. Nämä ihmiset virhellisin toiminnoin eivät saisi kuitenkaan leimata koko työyhteisiöä. Leimaaminen on yhteisöväkivaltaa ja me emme saisi toteuttaa väkivaltaisia tekoja, sillä se synnyttää lisää väkivaltaa ja luo väkivallan kierteen.
Olen kirjoittanut mm. vastuusosiaalityöntekijä Jokisesta ja Laineesta. He tekivät virheensä kenties tiedostamatta tätä, mutta he tekivät suuremman virheen, kun he eivät korjanneet virhettään, kun heille ilmoitettiin virheen olevaisuudesta. He eivät tutkineet toimintaansa ja pahoitelleet tekojaan, eivätkä koettaneet eheyttää virheillään sotkemaansa tilannetta.
Olen kirjoittanut myös huostaanotetusta pojasta, jota pakkanen meinasi puraista ja jolle ei meinattu antaa iltaisella ruokaa. Hänen kohdallaan sekä pojan oma sosiaalityöntekijä, kuin myös laitoksen johto yhdessä työntekijöiden kanssa huomasivat erheensä siitä ilmoitettaessa ja muuttivat toimintatapojaan. Työskentely oli asiakasta huomioivaa, keskustelevaa ja yhteisymmärrystä hakevaa.
Meidän ei niinkään tulisi pelkästään huomioida virheiden olevaisuutta, vaan sitä miten niihin reagoidaan. Kukaan ei ole täydellinen ja virheen myöntävä ja toimintaansa muuttava saa aikaan aina yhteistyön eheytymisen ja luottamuksen ihmisten välille osoittamalla välittämistä.
Olen lukenut, että hyvät aidolla välittämisellä työskentelevät ja ongelmat sosiaalityössä havainneet ammattilaiset lähtevät viroistaan työkentän liiallisen haastavuuden tähden. Palkka ei vastaa työn vaativuutta, kun työtä tehtäessä joutuu päivittän suremaan sitä, että välittää ihmisistä, eikä voi vastata tarpeisiin. Resurssit eivät riitä ja lisäksi työyhteisössä on ihmisiä, jotka eivät vain yksinkertaisesti ymmärrä perheiden ja lasten etua, vaan toimivat mielivaltaisesti omaa asemaansa pönkittäen. Nuoret kertovat, että vanhempi sukupolvi ei ole valmis omaksumaan uusia työmentelmiä ja näkökulmia ja arvostamaan nuorteen tuomaa hiljaista tietoa työyhteisöön, vaan asettaa nuoret toteuttamaan heidän käskyjään. Ketkä hallitsevat vaateillaan ja miten?
Olen kuullut, että Helsingissä aiemmin työskennelleet sosiaalivirkailijat jopa opettavat ammattikorkeakouluissa sosionomeja tiedottaen: "Älkää menkö Helsinkiin töihin, siellä on asiat liian sekaisin." Kuitenkin eivätkö juuri ne kunnat, joissa kaikki on todella sekaisin tarvitse virka-asemiin juuri heitä, jotka näkevät ongelmat sosiaalityön sisällä?
Olen myös kuullut hyvää Helsingin lastensuojelusta.
Minä tahdon muistaa sosiaalityötekijöitä ymmärryksellä ja tuoda esille, että myös heidän näkökantansa on tärkeä huomioida. Heitäkin tulee ymmärtää. Tahdon tällä rohkaista heitä, jotka luovuttivat, palaamaan takaisin ongelmakeskuksiin töihin ja suhtautumaan työhönsä ratkaisukeskeisesti ja puolustamaan näkemystään yhteisrintamassa. Uskaltakaa vaatia lisää resursseja, uskaltakaa vaatia lisää muutoksia toimintaan. Uskaltakaa ilmoittaa esimiehestä, joka ei vastaa tarpeisiinne ja anna teille niitä resursseja, joita tarvitsette onnistuaksenne kotiinpäin tehdyssä työssä perhe-elämäämme kunnioittaessanne. Uskaltakaa vaatia oikeudeksenne saada tehdä työnne tarkkaan ja huolella.
Yhdenkään sosiaalivirkailijan ei pitäisi joutua esimiehen asettamien liian vähäisten resurssien edessä arvioimaan itseään tai vanhempia kyvyttömiksi ratkaisemaan haastavaa tilannetta, jos tilanne olisi ratkaistavissa avohuollon resursseja lisäämällä.
Mitä tulee niihin sosiaalivirkailijoihin, jotka toteuttavat työtään vain asemahakuisesti ja ilman kykyä kuulemaan ja kuuntelemaan vanhempia ja perheitä ja lasta, savustakaa heidät ulos työyhteisöstä, jos ette saa heitä huomaamaan virheellistä toimintatapaansa. Tuokaa esimiehillenne esille, että olette huomanneet työyhteisössänne tämänlaisen toimijan vaarantavan lasten edun. Eihän vanhempien mustamaalaaminen kyvyttömiksi mielikuvituksen varassa ole työyhteisön etu, sillä tällaiset virkailijat vaikeuttavat perheiden olosuhteita ja työyhteisön toimintaa ja samalla leimaavat toiminnallaan koko työyhteisön.
Esimiehet, jotka eivät ole kykeneviä huomioimaan virheiden olevaisuutta savustakaa myös ulos työyhteisöstä. Miksi meillä työskentelee Helsingissä sosiaalityön päällikkönä Riitta Vartio, joka ei löytänyt Eerika-tapauksessa yhtäkään virhettä sosiaalityössä ja joka ei kaiketi tämänkään jälkeen ole ikinä nähnyt yhtäkään virhettä sosiaalityössä, vaikka alaisetkin valittavat resurssipulasta? Kuinka voi johtaa avohuollon puolta esimies, joka ei suotu näkemään johtamisen tarpeita? Vartiohan ei edes havainnut omaa virhettään, kun väitti, ettei vs. sos Jokinen koskaan kutsunut äitiä kuin nistiksi, jonka kotona ei ole lapselle arvattavuutta, ilman asianmukaista tutkimusta.
Me emme saa leimata koko sosiaalityönkenttää niiden virheiden takia, joita on toteutunut. Meidän tulee havaita ne työntekijät, jotka eivät korjaa virheitään, kun virheistä ilmoitetaan. Ihminen joka ei osaa katua tekojaan ja pyytää anteeksi, ei sovellu sosiaalialalle. Tunnekylmyys ei sovellu sosiaalialalle. Sosiaalityöntekijä tarvitsee juuri kykyä ja oikeutta tuntea, sillä tunteet kertovat meille paljon siitä miten meidän tulee toimia. Meidän tulee välitää toisistamme ja ilman tunteita ja kykyä tuntea, me emme voi havaita ja huomioida muiden tunteita.
Tunnekylmä ihminen, joka ei osaa huomioida muiden tunteita, ei sovi sosiaalityöhön.
Sosiaalityöntekijällä on oikeus surra nähdessää lapsen, joka on jäänyt heitteille tai jonka kehitystarpeisiin hänen elinpiirinsä ei ole kyennyt vastaamaan. Suru ei ole negatiivinen tunne. Se kertoo välittämisestä ja rakkaudesta elämää kohtaan. Sosiaalityöntekijä saa väsyä ja sosiaalityöntekijäkin saa tehdä virheitä. Kukaan ei kykene virheettömyyteen.
Kuitenkin olisi tärkeää muistaa, että lapselle paras paikka on saada asua kotonaan, jos se on mahdollistettavissa. Meidän kaikkien tulisi toiminnoissamme valita toiminnot, jotka todella tukevat tämän mahdollistumista.
Outi Harjun-Koskelin nosti esille tärkeän asian, että sosiaalivirkailijakin ansaitsee olla arvostettu työssään. Hän ei tosin itse osannut arvostaa perheitä ja havaita, kuinka ihmisillä on oikeus myös nähdä maailmaa muista näkökulmista ja surra ja tuntea muitakin tunteita tuon pienen lapsen, Eerikan, puolesta ja todeta, että sosiaalityö tarvitsee muutosta.
Täällä Mieron tiellä muistutan, että meidän ei tule sormella osoittaa virheen tekijää ja leimata häntä. Meidän tulee osoittaa virheen olevaisuutta ja pyytää tähän korjausta. Jos emme saa perusteltuamme asiamme korjausta, meidän tulee silloin pohtia, tulisiko sittenkin osoittaa sormella virheen tekijää, varsinkin jos hän ei pätevästi perustele, miksi ei suotu korjaamaan virheitään ja huomioimaan virheidensä haavoittavuutta.
Jokainen sosiaalityöntekijä ansaitsee työrauhan ja tarpeeksi aikaa tehdä työtään. Ei stressissä ja väsymyksessä mitenkään voi saavuttaa hyvää työjälkeä. Tunteet tarttuva, kun ihmiset ovat väsyneitä, nälissään, stressissä, negaatioiden kohteena ja haavoittuvuustekijät korkealla. Havannointikyky laskee tällaisissa tilanteissa.
Meidän kaikkien tulee opetella anteeksipyynnön ja anteeksiannon taitoja. Meidän tulisi parantaa luottamussuhteitamme, jotta uskallamme päästää toisiamme lähellemme. Kun uskallamme tämän, me kykenemme paremmin avautumaan toisillemme ja tätä kautta paremmin ymmärtämään toisiamme. Me emme ole enää niin etäällä toisistamme ja kuvittele mitä toinen ajattelee tai tarkoittaa ja vielä päälle usko kuvitelmiimme.
Sinä joka suret lapsesi takia, koska sosiaalityö ei auttanut toivomalla tavallasi, koeta olla vihaamatta sosiaalityöntekijää. Sinä joka menetit uskosi jopa itseesi ja jäit yksin vanhempana, uskalla kertoa tästä avoimesti. Hyvän sosiaalivirkailijan tulisi tukea sinua ja antaa voimaannuttavia tukikeinoja sinulle. Sinä nuori, joka koet, ettei sinua ymmärretä, koeta kertoa tarkemmin heille, mitä ajattelet, tunnet ja koet ja koeta kuunnella heidän näkemyksiään avoimesti ja pohdi näitä. Sinä sosiaalityöntekijä, joka närt haasteen mahdottomana, älä luovuta, uskon itseesi. Jos me annamme aikaa toisillemme, jos johto antaa resursseja sosiaalityöhön, me saavutamme parempaa jälkeä.
Tahdon pyytää anteeksi haavoittavia seuraamuksia, joita kirjoittamiseni on kenties aiheuttanut. En tahdo leimata koko sosiaalityön työkenttää huonoksi ja en aina ilmaise ajatuksiani parhaalla mahdollisella tavalla. Tahdon nostaa jokaisen hyvän paljon tuntevan sosiaalityöntekijän jalustalle, joka arvostaa ja välittää lapsista ja heidän elämästään kokonaisvaltaisesti. Tahdon kiittää heitä työpanoksestaan ja kannustaa jaksamaan ja ymmärtämään, että heidän tekojaan arvostetaan varmasti ja rakkaudella rakkauteen vastataan. Kenenkään ei tule olla täydellinen, mutta jokaisen tulee pyrkiä huomiomaan kaikkien tarpeet.
Lue myös:
☞ Kokemuksia moniammatillisesta yhteistyöstä ADHD:n hoidossa?
☞ Hullu hulluksi haukkuu - Johtava sosiaalityöntekijä mustamaalaa vanhempia mielisairaiksi
☞ Kun sossu pelastaa nahkaansa tehden vanhemmasta hullua
☞ Hyvää Äitienpäivää
☞ Psykoterapeutti: avoimet adoptiot ovat useimmiten huijausta
☞ Kun HoivaOnni ei hoivaa tai tuo onnea
☞ Räppärit rappiotaiteilijoina
☞ Vakava varoitus –Helsingin lastensuojelu kostaa vieraannuttamisella
☞ Tuomas Kurttila- pysyvä huostaanotto ei ole lapsen etu
☞ Luokanopettaja luokkavallan asialla?
☞ Anders Breivik ja väkivallan anatomia
☞ Pedofiilit lastensuojelun historiassa Vol. 1.
☞ Minä, Pelastakaa Lapset ja Merikratos
☞ Avoin adoptio ei ole vaihtoehto vaan riski
☞ Turvapaikanhakija lapsista tuli bisnestä
RSS Feed
