Kauhuissani olen pohtinut pahan ongelmaa ja sitä, kuinka noissa tilanteissa, jos hyvä ajatus, hyvä teko sekä hyvä sana ei saa aikaan muutosta, kuinka pahuuden kohde muuttuu toiminnoissaan ajan myötä.

Me ihmiset olemme muuttuvia. Olosuhteiden pysyvyys on meille mahdollisesti positiivinen tekijä ja saa aikaan meissä voimaantumista ja positiivisia innovaatiota. Mutta jos olosuhde on meille raskas, se vaikuttaa meihin aiheuttaen toimintatarpeen olosuhteen muuttamiseksi. Olosuhteeseen ei vaikuta vain omat ajauksemme, sanat ja tekomme, vaan siihen vaikuttaa koko yhteisön toiminta. On todella vaikeaa vaikuttaa yksilönä olosuhteeseen, jos olosuhteen negatiivinen olemus on syntynyt tuon vaikuttamista hakevan mitätöinnistä. Mitätöinti jonka yksilö havaitsee itseensä kohdistetun estää häntä vaikuttamasta olosuhteeseen.

Vieraannuttamisen kohdevanhempihan on mitätöity yhtä lailla, kun on lapsen tarpeet mitätöity. Lapsellahan on voimaks tarve molempiin vanhempiinsa ja jos häneltä viedään ilman perusteltua syytä vanhempi hän joutuu olosuhdemuutokseen, joka vaikuttaa häneen. Vanhempi, joka joutuu erilleen lapsestaan joutuu muutokseen joka vaikuttaa häneen. Kun vanhempi ja lapsi ovat erillään toisistaan ja muuttuvat olosuhteen muutokseen erillään, heidän on vaikea pitää yllä toistensa tuntemista ja luottamussuhdetta eli kiintymyssuhdetta. He kasvavat toisistaan erilleen eli vieraantuvat toisistaan. He eivät ymmärrä enää toistensa hienosäätöistä kieltä ja toisiaan ja ne tunteet joita heillä oli toisiaan ohtaan alkavat muuttumaan ja jopa voivat kuolla. Aito vanhemman ja lapsen välinen rakkaus voi myös kuolla, jos ihmisuhdetta ei saa ylläpitää.

Vieraannuttamistilanne ei ole normaali vanhemman ja lapsen välinen erotilanne. Jos lapsi joutuu vaikkapa pitkäaikaisesti eroon vanhemman vakavan sairauden takia vanhemmastaan, tuota kiintymyssuhdetta vaalitaan ja tuetaan kokoajan kaikkien lapsen läheisten toimesta. Lasta muistutetaan vanhemman rakkaudesta ja häntä tuetaan ikävässä ja autetaan ymmärtämään se rakkaudeksi. Vanhempi tuodaan muistoissa hänelle läsnäolevaksi. Vieraanuttamistilanteessa lapsi joutuu aivan toisenlaisen kohtelun olosuhteeseen. Vieraannuttamista vastaanottava lapsi joutuu ottamaan vastaan koko ajan toista vanhempaa negatiivisesti arvoittavaa mielikuvaa vieraannuttajilta ja rakentamaan todellisuutensa tuossa olosuhteessa. Lapselta vaaditaan tilanteen käsittelyyn ikätasoonsa nähden aina liikaa.

Monet vieraannuttamisen kohdevanhemmat ovat väsyneet vieraannuttamisen edessä. Muistoissa elää normaali suhde lapseen, joka tulee verratuksi uuteen olosuhteeseen, joka on raskas ja haavoittava.

Tilannetta voisi korjata se, jos lapsen harvat tapaamiset saisivat toteutua edes hyvässä, mutta vieraannuttajien toiminnot vakuttavat noihin tapaamisiin. Toiset lapsista alkavat pelkäämään vieraannuttamisen kohdevanhempaa, koska tämä on esitelty lapselle pelottavana, joten vanhemman tehtäväksi tulee todistaa lapselle uudelleen ja uudelleen oma kykynsä olla turvallinen lapselle. Tämä ei välttämättä onnistu ja kun vieraannuttamisen kohdevanhempi jää ilman vanhemmuuden tukea mm, lastensuojelulta, joka toteuttaa itsekin suvereenisti vieraanuttamista, voi lapsi kokonaan jäädä ilman toista vanhempaa, koska pelkää tätä kuin sängyn alla olevaa mörköä. Lapsi pelkää mielikuvaa, joka hänen päähänsä on asetettu. Toisille vanhemmille raskaaksi tulee tilanne, jossa oma psyyke ei kestä olosuhdetta, kun suree lapsen ja itsensä puolesta.

Syyllistyminen teoista, joita ei ole tehnyt, väärä tuomio, lapsen menettäminen, ei ole helppoa vanhemmalle henkisesti. Vanhemman identiteetti hajoaa valheellisen mielikuvan ja todellisen minän olevuuden takia olosuhteessa. Tätä ei ymmärrä Suomen lastensuojelu, sillä se ei oikeastaan ole kiinnostunut vanhemmista, koska se ei ole tutustunut vanhemmuuteen. Avohuollossa ei tehdä vanhemman asiakassuunnitelmia, eikä tutkita vanhempien tarpeita, vaan pohditaan vain lapsen tarpeita. Vanhemmuuta ei siis tueta todella, koska ei ole opittu tutkimusten avulla ymmärtämään vanhemmuutta. Aitoa kohtaamista ei ole ollut ikinä työn kulttuurissa suhteessa vanhemmuuteen.

Vieraannuttaminenhan tulisi aina olla lastensuojelullinen tapaus, mutta monissa tilanteissa lastensuojelu jopa katsoo niinkin julmasti lasta, että kokee, ettei lapsi tarvitse toista vanhempaansa, jos toisen vanhemman luona on muuten olosuhteet kunnossa. Se että toisesta vanhemmasta tehdään lapselle negatiivinen kuva, ei ole lastensuojelun mielestä lastensuojelullinen ongelma, jos lapsi ei koe syvää kärsimystä vieraantumisesta, vaan tottuu olosuhteisiin toisen vanhemman luona. Lapsi menettää lastensuojelun hyväksynnällä tämän tärkeän kiintymyssuhteen, vaikka lastensuojelun tulisi lakiemme mukaan tukea kiintymyssuhteita.
​
Moni lastensuojeluviranomaisista myös toteuttaa vieraannuttamista asettamalla lapset valtaviin vuosikausia kestäviin rajoituksiin tapaamisissa vanhempiinsa. Nivalalaisperhe on saanut tavata lapsiaan vain kerran kuukaudessa kolme tuntia tuetusti, niin että paikalla on vaihtuva kavalkaadi sijaisvanhempiakin jo usean vuoden ajan. Perheen omaa kohtaamista perheenä ei tueta ja lasten kiintymyssuhteita vanhempiinsa ei tueta. Vanhempia ei tueta vanhemmuudessa mitenkään ja asiakassuunnitelma onkin tehty vain sillä ajatuksella, että siihen kirjataan tapaamiset ja seuraava asiakassuunnitelma tehdään vuoden päästä. Tähtäintä lasten kotiuttamiselle ei ole asetettu ja toimintaa ei ole suunniteltu niin, että joskus olisi kotiutuminen mahdollista, vaikka laki kotiinpäin tehdystä työstä velvottaisi tähän. Lapset on opetettu jo sijaisperheiden toimesta kutsumaan sijaisvanhempia isäksi ja äidiksi ja selkeä ajatus on, että lapset siirretään sijaisvanhempien lapsiksi näin. Tapaamisrajoituksista ei ole tehty edes virallista päätöstä, joten vanhemmat eivät voi edes valittaa toiminnasta oikeuteen. Laiton toiminta mahdollistaa vieraannuttamisen.

Kun vanhemmat joutuvat vieraanuutamisen kohteeksi, epäoikeudenmukaisen kohtelun kohteeksi, vuositolkulla, tämä haavoittaa heidän mieltään ja mielenterveyttään ja saa aikaan kärsimyksen kokemuksen. Vanhemmat koettavat kaikin tavoin tuota kärsimystä lieventää monin keinoin, joita annetaan ohjeiksi epämiellyttävien tilanteiden käsittelyssä, kuten vaikka tietoisen läsnäolon keinoin, enkeliterapialla, akupunktiolla, mutta olosuhteen jatkuessa jatkumistaan ja vieraannuttajien jatkaessa vieraannuttamista ja vahventaen joka kerta päätöstään toteuttaa vieraannuttamista vanhemmuuden tukemisen sijaan, vanhempien tullessa tietoisemmaksi itsestään ja olosuhteen vaikuttamisesta heihin, kärsimys voi kasvaa. 

Vanhemman elämästä katoaa kokemus onnesta ja onnellisuudesta, koska elämä ajautuukin vain kärsimykstä vastaan taistelemisen tilaksi. Kun vanhempi havahtuu muutaman vuoden päästä tuosta tilasta ja näkee laatikkonsa ulkopuolelta elämänsä, kärsimys on suurempi. Tällainen tilanne, vakava kriisi, jonne vieraannuttaminen johtaa, voi saada pahimmillan kaikessa traumaattisuudessaan vanhemman persoonallisuushäiriöön tai ainakin masennukseen ja / tai ahdistushäiriöön. Silti lastensuojelu ei välitä vieraanuttamisen kohdevanhemmista ja puutu vieraannuttamistilanteisiin.

Lastensuojelun vaatimustaso vanhemmille on järkyttävä. Tukea ei anneta ja vanhemmat jätetään yksin pärjäämään haastavaan olosuhteeseen. Vieraannuttamisen kohdevanhempi ei saa poistua tilanteesta ja jättää lasta, koska lastensuojelu näkemyksessä se haavottaisi lasta, mutta vanhemman ja lapsen on hyväksyttävä vieraannuttava olosuhde, jonka korjaantumiselle ei anneta edes toivoa. Kun lastensuojelun sisällä ei toiminta ole koordinoitua ja suunniteltua, puuttuu olosuhteesta asiakkaalle tulevaan toivoa antava näkökulma, tähtäin johon menemiseen olisi mahdollisuus päästä hyvin suunnitelluin keinoin.

HYKS:n lastenpsykiatrian linjajohtaja Leena Repokari on havainnut lastensuojelullisen työn ongelman, jossa nähdään ongelmia vain perheissä, eikä kyetä refelektoivaan työmenetelmään, jossa havaittaisiin ongelmat lastensuojelun toiminnallisessa struktuurissa ja tämän ongelmia aiheuttava tekijä perheille.

Lastensuojelu onkin tukemisen sijaan perhettä kuormittava ja haastavaa olosuhdetta rakentava. Repokari pyrki tehtyään hypoteesin: "Perheiden saama hyöty jää heikoksi, kun toiminnat eivät ole yhdessä koordinoituja ja suunniteltuja," opettamaan reflektoivaa työmenetelmää lean-projektilla 2014 ja sai todistaa tällä uudelleen, että ne samat paljon puhutut ongelmat ovat yhä lastensuojelun sisällä. Tämä kuvaa selkeästi millaista johtajuutta on Helsingin lastensuojelussa. Riitta Vartio, sosiaalityön päällikkö, ei nähnyt virheitä alaistensa toiminnassa pienen Eerikan kohdalla ja sai silti jatkaa asemassaan avohuoltoa johtavana ja Saila Nummikoski ilmoiti heti aloitettuaan työnsä Helsingissä lastensujelun johtajana, että hänen mielestään lapsiin ja perheisiin ei tarvitse kontaktoitua.

Lastensuojelulla on pelottava maine ja syystä. Sitä ei kunnioiteta ja sitä pelätään. Kukaan ei oikeastaan halua sen asiakkaaksi ja jopa syyttäjät näkevät lastensuojeluasiakkuuden paljastumisen lapsen kohdalla olevan lasta haavoittava tekijä. Yleinen asenne on negatiivinen ja lastensuojelun olevuus nähdään salattavana asiana, koska sitä hävetään. Ihmiset häpeävät lastensuojelua elleivät itse edusta sitä. Lastensuojelua ei nähdä tukiverkostona, vaan se nähdään kamalien tapausten todistajana. Lastensuojelun kamaluus on kaikessa tässä sokeutunut ja kukaan ei tahdo siivota tuota kamaluutta. Paitsi ehkä Repola?

Vieraannuttamisen kohdevanhempi saatuaan sen lopullisen iskun eli huoltotuomion, joka on vieraannuttava, hajoaa tähän. Hän saattaa sen henksen stressin edessä, kun tulee olosuhdemuutos kohti vieraanuttamisen syvenemistä, alkaa käyttäytymään haastavasti ja olla jopa vaaraksi itselleen joko epäsuorasti tai suorasti. Toiset pärjäävät paremmin kuin toiset, mutta trauma on varma jokaisen kohdalla. Kohdevanhemman kriisinhallintataidot vaikuttavat siihen, kuinka voimakas isku on. Tukea on turha odottaa tuossa tilanteessa lastensuojelulta, jolla ei ole toiminnallista kultuuria vanhempien tukemiseen.

Repola havaitsi, että vaikeimmissa tapauksissa ei yksikään viranomainen kannan itse vastuutaan. Lapset joutuvat pompottelun kohteeksi, jossa jokainen välttelee velvollisuuttaan kohdate perhe todella ja tutkia mikä olisi perhettä tukeva ratkaisu. Jostain syystä lastensuojelu ei käytä ammatillisesti pätevää työhönohjaustakaan tukenaan näissä vaikeissa tapauksissa.

Vieraannuttamisen kohdevanhemman noustessa alkujärkytyksestä, hän kokee valtavaa tiedonjanoa saadakseen vastaukset kysymyksilleen miksi näin tapahtui, miksi tämä jatkuu ja kuinka olosuhdetta voisi muuttaa. Nykytietoyhteiskunnassa on valtavan helppoa saada tietoa, kun tietolähteisiin pääsee käsiksi. Järkyttävää onkin vieraanuttamisen kohdevanhemmalle, kun hän saa kaiken tarvitsemansa tiedon, sillä se tuo hänet umpikujan eteen. Ei ole keinoa vaikuttaa, sillä vieraanuttamisen kohdevanhempi on saanut jo leimansa, jolla hänen ääni tullaan jatkossakin mitätöimään. Sosiaalitoimi, tuomaristo, poliisi, lääkärit, koulut ja kaikki muut viranoamiskoneiston tahot, ovat valmiita tuon leiman takia osallistumaan vieraanuttamiseen. He eivät välttämättä tiedosta tekoaan, sillä he luottavat ja uskovat toisiinsa suoraan.

Helsinkiläisäiti joutuu lastaan tavatessa joka kerta pettymään. Isä huoltokiusaa johtava lääkäri puolisonsa kanssa äitiä kaikin tavoin. Tarkoitus ei kaiketi ollut alunperin se, että äiti olisi saanut tietää, miten pahasti hänestä puhutaan lapselle, mutta isä oli unohtanbut yhdessä johtavan lääkärin kanssa, että lapsi sosiaalipediatriankin mielestä uskoutuu äidilleen. Äiti sai tietää, kuinka johtava lääkäri, äitipuoli, on hakkunut äisiä mm. niin riitaisaksi, ettei kukaan pidä hänestä. Tämä oli väittänyt jopa lapselle äidin haukkuneen hänen kuolleen äitinsä, vaikka äiti ei ole koko naista ikina tavannut. Isä ei pakkaa lapselle lapsen toivomia vaatteita ja äiti joutuu kotonaan katsomaan kuinka lapsi on harmissan ja surullinen, koska joutuu pukeutumaan vaateisiin joista ei pidä. Äitipuoli on väittänyt lapselle, ettei lapselle voi pakata kauniita vaatteita, sillä äiti mukamas veisi nämä lapselta ja myisi ne pois. Kummaa väitteesäs on se, että lapsen vaatteet ovat aina olleet äidin ostamia, jopa isän huollon ajan. Äitpuoli ei ole suotunut anatmaan lapselle kotiavainta, koska hänen mielestään äiti varastaisi avaimen lapselta ja murtautuisi heille ja äitipuoli on todennut myös lapselle, että jos lapsi tulee äidilleen ilman pikkuhousuja, tulee äiti vetämään lasta turpaan. Isä syyttää lasta aina valehtelusta, kun lapsi on äidin luona ja kohdistaa lastakin kohtaan epäluottamusta. Kun lapsi sanoitti teoistaan, johtavalääkäri meni väittämään lastensuojelulle äidin manipuloivan lasta peitelläkseen tekojaan.

Tämä johti siihen, että äiti joka tiesi, ettei ole mitenkään vakuttanut lapsen puheisiin hänelle, joutui kyseenalaistamaan lapsen luoettavuuden lapselle ja epäilemään tätä valehtelusta. Lapsi joutui johtavan lääkärin valheen lastensuojelulle takia todella kuormittavaan tilanteeseen, kun äitinsä kyseenlaisti hänen rehellisyytensä lääkärin valheen takia. Lapsi itki pettymysään olosuhteeseensa jatotesi äidilleen: "Sinäkään et enää usko minua." Äiti korjasi tilanten halaten lasta ja pahoitellen tekoaan ja totesi tietävänsä lapsen käytöksestä äitipuolen olevan se valehtelija.

Helsingin lastensuojelun Kivokon johtava sosiaalityöntekijä Sanna Teiro pitää tilannetta vakavana, mutta ei niin vakavana, että hänestä pitäisi tilanne intervoida. Hän ei tahdo antaa tilanteeseen tukea. Hän antaa toiminnallaan vieraannuttamisen jatkua, koska ei oikeastaan ymmärrä mitä vieraannuttaminen on ja kuinka se vaikuttaa kohteisiinsa. Hän ei tue kohdevanhempaa, eikä ole edes suotunut tekemään vanhemmalle vanhemmuuden tukisuunnitelmaa jota tämä on pyytänyt, joka antaisi vanhemmalle kokemuksen, että hänen vanhemmmuttaan tuetaan. Vaikka Teiro tietää, että huoltaja isä vastustaa äidin vanhemmuuta ja lapsen elämän normalisointia ja tietää, että isä on kohtuuton äitiä ja lasta kohtaan, hän ei siltikään suostu tukemaan äitiä, vaan antaa kaiken tukensa isän kotiin, jossa tukea ei oteta vastaan. Teiro käy isälle puhumassa siitä miten tulisi toimia, mutta ei välitä siitä, että puhuminen ei johda tulokseen. Isä ei muuta toimintaansa. 

Tampereella lastensuojeju jo ymmärtää tilanteen vakavuuden ja huostaanottaa lapsia vieraannuttamsien takia. Seillä tosin lapset huostaanottetaan sijaisperheisiin, eikä suinkaan koteihinsa ja näin helpoiteta lasten tukeen pääsemistä. Myöskin vieraannuttamsiesta epäillyt vanhemmat itse joutuvat lastensuoejlun virannuttavien toimenpiteisen kohteiksi ja suoraa tukea vanehmmuuteen ei tarjota vieraannuttamsien katkaisemiseksi. Viraannuttamisen takanahan on aina eroperheen kriisi, johon tarvittaisiin ammatillisesti pätevää kriisiapua, joka kohtaisi lapsen tarpeet, vanhemmalle.

Kun vanhempi havaitsee tilanteen, jossa ei voi myötävaikuttaa sen korjaantumiseen ja havaitsee sen haavoittavuuden, voin tuo kipu ja kärsimys estää järjellisen ajattelun. Jos vieraannuttamisen kohdevanhemmalla ei ole tukiverkostoa, joka auttaa häntä asiallisesti olosuhteen aiheuttamien tunteiden ja reaktioiden käsittelyssä, muutos vanhemman tominnassa voi olla mahdollisesti lapsen edun vastainen. Hän voi haluta paeta olosuhdetta, vieraanuttamista ja hylätä lapsensa, koska kiintymyssuhteen rakoiltua se ei pidä häntä enää kiinni lapsessa.

Me emme todella tiedä kumpi on lapselle pahempi tilanne, tavata vieraanuttamisen kohdevanhempaa ja joutua tämän takia kaltoinkohdelluksi eli kuuntelemaan pahoja puheita toisesta vanhemmastaan vai se, ettei tapaa tätä mitätöityä vanhempaa ollenkaan. Kumpi on lapselle pahempi, vanhemman menettäminen kokonaisuudessaan, kun kiintymyssuhde on jo rakoillut, vai joutua sietämään sitä, että vieraannuttaja satuttaa sekä lasta että kohdevanhempaa? Kun vanhempikin vieraantuu omasta lapsestaan ja kipu tilanteessa aiheuttaa pahoinvointia, voi vanhemman reaktio olla halu poistua tilanteesta eli tehdä se mitä vieraanuttaja tahtoo eli alistua ja poistua lapsen elämästä.

Täällä mieron tiellä huudan hätähuutoa vieraanuttamisen kohteeksi joutuneiden lasten puolesta. Huudan hätähuutoa struktuurittoman lastensuojelun takia, joka ei suunnittele tarvittavia tukitoimia lapsille, kun he joutuvat vieraantumisen kohteeksi. Huudan hätähuutoa niiden lasten puolesta, joihin kohdistaa lastensuojelu suoraan vieraannuttamista. Huudan hätähuutoa tuomariston takia, joka ei kykene erottamaan vieraanutamista todellisesta tapaamisten rajaamisen tarpeesta ja joka on valmis mielikuvien varassa leimaamaan ihmisen noiden mielikuvien alle ja tekemään oikeutuksen vieraanuttamiselle.

Suurin vieraannuttaja ei ole vieraanuttajavanhempi, vaan oikeustuomiolaitos, viranomaiskoneisto, joka omalla toiminnallaan hyväksyy tämän. Vieraannuttaja vanhempi on vain omien kykejensä varassa toimiva, mutta viranomaiskoneisto on useiden kykyjen tietojen lähteiltä saanut ammentaa vapaasti tietoa ja kasvattaa omaa tietämystään ja ymmärrystään. Viranomaiskoneiston tulisi osata tarjota työmenetelmät vieraanuttamisen katkaisemiseksi, eikä suinkaan osallistua tähän. Vastuu on tuen antajilla kriisiin, eikä kriisin uhreilla.

Vaikka teistä tuntuu siltä, että ette jaksaisi olosuhdetta, älkää luovuttako. Vaikka viranomaiset eivät kanna vastuuta, joka olisi heille helpompi jopa kantaa, koska eivät ole asianomaisen tavoin olosuhteessa tunnesiteellä mukana, kaikessa siinä pahan olon myrskyssä, muistakaa lapsenne hymy, lapsenne kosketus, lapsenne kaipuu lohtuun surun hetkellä ja muistakaa kuinka tärkeä vastine te olette kaikesta huolimatta hänen tarpeille. Varsinkin kun viranomaiset eivät noihin tarpeisiin vastaa, vaikka heille on tarjottu hieno ja kallis koulutus asemaan sekä palkallinen työpaikka.

Vaikka lastensuojelu halveksuu vanhempia asettaen vanhemmat häpeäkokemuksen alle ja heitteillejättää lapset vaille tukea sijaishuollon verkosttoon tai näennäiseen lastensuojelulliseen tukeen, kantakaa te vastuu niissä haastavissa olosuhteissa, jotka saavat henkiset haavanne vuotamaan kivusta ja teidät pahoinvoimaan niin, että tahdotte paeta. Jokainen kerta, kun otatte iskun vastaan ja haavanne vuotaa pahemmin turrutta teidät. Jossain vaiheessa iskut eivät enää satu ja olette niin voimakkaita, että jaksatte kantaa lapsenne tuon hirveyden yli. 

Minä uskon teihin. Teidän ei tarvitse luovuttaa.

Tutustu myös:
​
Lapsen hylkäämisen ja kaltoinkohtelun seurauksista:
http://www.epshp.fi/…/Lapsen_hylkaamisen_ja_kaltoinkohtelun…

Näkökulma: Häpeä voi saada isän hylkäämään lapsensa (IL 23.4.2015):
http://www.iltalehti.fi/perhe/2015041719393503_pr.shtml

Hylkäämisen tunnelukko (Avaamo - terapiat):
http://avaamoterapia.fi/blogi/hylkaamisen-tunnelukko/

Vallan olevaisuutta pohtiessani, havaitsen epätasapainon ihmisoikeuksissa. Miksi en havaitsisi, kun siitä on puhuttu vuosikymmeniä, koko elämäni ajan ja pitkään jo sitä ennen? 

Vallan olevaisuutta pohtiessani olen havainnut epäkohtana yleisen kunnioituksen puutteen, joka esiintyy ihmisten välillä sosiaalisissa suhteissa. Ihmiset oikeuttavat mitä eriskummalisin perustein itselleen oikeuden halveksua, syyttää ja syyllistää toisiaan tukemisen sijaan.

Vaikka ihmissuhteiden ongelmallisuus selittääkin haastavan käytöksen, sille ei ole oikeutusta olemassa ja se ei ole kannattavaa, vaikka sosiaalipsykologian tutkimuksella sen syntymisen, haastavan toiminnallisuuden, syyt pystytäänkin ymmärretävästi selittämään.

Iltalehti tiedoitti sosiaalityöntekijän uhkaamisen tappamisella johtaneen viisikymppisen miehen puoleksi vuodeksi vankeuteen artikkelissaan: Isälle vankeutta - uhkasi tappaa huostaanottoa käsitelleen sosiaalityöntekijän.

Työntekijä oli tehnyt päätöksen huostaanotosta ja tapaamiskuluihin liittyviä päätöksiä. Mies ei soittanut työntekijälle suoraan, mutta uhkaukset välittyivät tälle. Hän oli sanonut, että "mikäli asia ei korjaannu, tulee luoti päähän".

Haastava käytös on sosiaalisesti hyväksymätön yksilön stressin purkautumisen muoto, joka kestollaan, toistuvuudellaan ja voimakkuudellaan aiheuttaa turvallisuusriskin henkilölle itselleen tai muille, tai käytöstä, joka vakavasti rajoittaa tavanomaista yhteisöllistä toimintaa. Kun vanhemmuus mitätöidään sosiaalitoimen toimesta, tuottaa tämä vanhemmalle stressihormooneja. Huostaanottoprosessi on erittäin rankkaa vanhemmalle, eivätkä vanhemmat saa tuona aikana mitään vanhemmuuden tukimuotoja, vaan joutuvat yksin pärjäämään elämänsä ehkä vaativimman olosuhteen edessä. Kokemus hyväksymättömyydestä on erittäin rankkaa kantaa yksinään, varsinkin kun kotiinpäin tehtyä yhteistyötä ei anneta.

Sosiaalityössä, jossa tulisi osata ennakoiden antaa lastensuojelullista tukea, ei osata antaa tätä vanhemmille, vaan tuki nähdään ainoastaan tarpeellisiksi lapsille. Lastensuojelu on nimeltäänkin lasten suojelua, eikä suinkaan perheen suojelua. Lastensuojelu ei siis koe olevansa vastuussa siitä, jos ajauttaa vanhemmat toiminnallaan kriisiin ja hylkää tuonne kriisiin ilman ammatillisestipätevää kriisitukea. 

Haastava käytös voidaan nähdä stressinpurkautumisprosessina, jossa on neljä vaihetta:

Laukaisuvaihe

Laajenemisvaihe

Kriisivaihe

Selviytymisvaihe

Usein tarvitaan monia stressitekijöitä laukaisemaan haastava käytös. Tutkimukset ovat osoittaneet, että analysoimalla haastavaan käytökseen johtavan stressin syntyä ja prosessia voidaan ennakoida ja ehkäistä haastavan käytökseen johtavien tilanteiden kehittymistä. Tämä ei kuitenkaan kiinnosta lastensuojelua tahi oikeustuomioistuimiamme. Haastava käytös, joka nähdään normiemme vastaisena käytöksenä, on sosiaalitoimen ja oikeustuomioistuimen edessä pelkästään rikosoikeudellisessa mielessä tuomittavissa ja tuomittavaa, eikä siihen osata liittää näkemystä viranomaisen velvollisuudesta ennakoivalle työlle ehkäistä tällaisen mahdollistuminen.

Meidän kansalaisten, jotka emme nauti viranomaisen kaltaista 100%sta luottamusta siitä, että omaisimme tietämystä, tulisi ymmärtää, ettemme ole viranomaisten edessä samanlaisessa asemassa kuin he. Heillä on aivan erilainen oikeusturva kuin meillä. Laki on meille kaikille sama, mutta meillä ei ole oikeutta samoin kuin heillä turvautua lakiin, vaan he menevät aina meidän edelle. Siitäkin huolimatta, että he pitävät oletuksiaan ja luulojaan tietämyksenä.

On ymmärrettävää, että monet vanhemmat vihaavat lastensuojelua ja erityisesti juuri jotakuta sosiaalivirkailijaa. Viha on tunne, jonka suurin osa ihmisistä tunnistaa ja tunnustaa kokeneensa. Mitätöinti on kokemuksena niin raskas, että se voi vastareaktiona synnyttää vihaa. Viha on 95%:sti sekundääri tunne, jonka alla on käsittelemättömiä primäärejä tunteita, jotka ovat olleet liian raskaista kantaa. Viha tuntuu aluksi helpommalta tunteena ja huijaa ihmisen tuudittautumaan tuohon tunteeseen kokien oikeutuksen tälle, koska kokee joutuneensa epäoikeudenmukaisen kohtelun alle. Koska tukea ei anneta primäärien raskaiden tunteiden käsittelyyn, sosiaalitoimi itseasiassa aiheuttaa tuon heihin kohdistetun vihan syntymisen. Itse tuossa tunteessa eläminen on vanhemmille todella kuormittavaa, mutta sosiaalivirkailija välittämättä näistä vanhemmista, valittaa vain sitä, että on joutunut vihan kohteeksi. Jo tämän kuvion havaitseminen voi tehdä monet vihaiseksi. Jopa joku sosiaalivirkailija, joka todella välittää asiakkaistaan voi kokea vanhempien puolesta myötävihaa tämän takia.

Vihassa eläminen on todella stressaavaa ja se lopulta aiheuttaa ahdistusta ja synnyttää haastavaa käytöstä. Joku muuttuu epäsuorasti itsetuhoiseksi ja aloitta päihteiden väärinkäyttöputken tai sanoittaa kuolemantoiveitaan ja toinen sitten menee uhkaamaan väkivallalla vihan kohdettaan, jos tämä ei toimi sen eteen, että stressiä aiheuttava olosuhde korjataisiin ja kolmas ilmoittaa biologisena pelkoreaktiona halustaan paeta ja hyljätä lapsensa, koska ei kestä tilannetta. On tärkeää tietää, että kaikki nämä seikat ovat lastensuojelun ja oikeustuomioistuimen silmissä vain haastavaa käytöstä, joka tulee tuomita, sen sijaan, että se olisi olosuhteeseen reagointia, jonka edessä tulisi antaa tukea.

Viranomaiskoneistomme toimii kuin hirttolenkki. Kun he laittavat tuon lenkin kaulaasi, jos pyristelet sen vuoksi, se tiukkenee. Heillä ei ole edes tarkoituksena poistaa hirttolenkkiä, ennen kuin olet täysin rauhallinen. Mitään tukea rauhallisuudenkokemukselle ei sinulle tulla antamaan, vaan sinun on löydettävä sisäinen rauhasi ulkopuolisista tekijöistä ja olosuhteista huolimatta itsenäisesti yksin. Jos et tätä hyväksy ja rimpuilet, hirttolenkki tiukkenee.

Toimintaa voisi verrata pahamaineisiin vankiloihin, joissa haastavasti käyttäytyvät vaaralliset vangit laitetaan pieneen erityshuoneeseen kädet sidottuina niin, että vain sormia voi liikuttaa ja päähän laitetaan päähine, joka estää näkemisen ja itsensä satuttamisen ja pään liikuttamisen. Tuossa tilassa pidetään niin pitkään, kuin koetaan sen olevan tarpeen ja vangin ajantaju katoaa. Häntä pidetään siellä niin kauan, kuin hän pyristelee olosuhdettaan vastaan ja vähän siihen päällekin.

Vaikka sosiaalitoimi toimisi vastoin perus- ja ihmisoikeuksiasi ja ilman asianmukaista tutkintaa päättäisi leimata sinut vaaralliseksi vanhemmaksi, päättäisi kiirellisesti sijoittaa lapsesi, pyytäisi poliisin virka-avuksi, jotta saisi leiman mahdollisimman painokkaasti esille elinympäristössäsikin, sinulla ei ole oikeutta vastustaa tätä tuossa hetkessä. Viranomaisella on oikeus ihmisoikeussopimusten vastaisesti koskea perhe-elämäänne ja pyytää tähän poliisin tukea ja osoittaa näin epäkunnioitusta perhe-elämäänne kohtaan. Sinulla ei ole oikeutta vastustaa tätä ja sinulla ei ole oikeutta poliisin tukeen kotirauhasi turvaamiseksi.

Lastensuojelun viranomaisella on oikeus loukata kotirauhaasi jopa luuloihin perustuvan huolen varassa ja lastensuojelulla on oikeus pyytää virka-apua poliisilta tähän. Poliisin tehtävä on kyseenalaistamatta antaa tuo virka-apu lastensuojelulle. Sinulla ei ole oikeutta vastustaa viranomaista. Sinulla on näennäinen oikeus valittaa viranomaisen toimesta hallinto-oikeuteen, mutta tutkitusti 98% varmuudella jopa oikeustuomioistuimet oikeuttava kotirauhan rikkomisen ja perhe-elämään kohdistetun kunnianloukkauksen viranomaiselle pelkän luulolle perustuvan huolen varassa.

Jos lastensuojelu pyytää virka-apua sinun kyydittämiseen psykiatriseen pakkohoitoon poliisilta, poliisin tulee antaa lastensuojelulle, jolla ei ole ammatillista pätevyyttä määrittää sinun psyykkistä vointia, kyseenalaistamatta tuo virka-apu. Sinulla ei ole oikeutta vastustaa viranomaista ja ainut toivosi on, että psykiatrinen lääkäri tekee kliinisen tutkimuksen eikä usko suoraan lastensuojeluviranomaiseen. Jos vastustat, tiukennat hirttolenkkiäsi ja voit jopa joutua vastustamisesta kolmeksi päiväksi tutkinnallisista syistä pakkohoitoon rauhoittavien lääkkeiden höystämänä.

Edelliset varmasti aiheuttaa vihantunteita monessa, mutta se ei kaikessa ymmärrettävyydessään oikeuta haastavaan käytökseen. Viranomaiskoneistossa kukaan ei tule olosuhteista johtuvan haastavan käytöksen kohdalla antamaan oikeutuksen käydä armosta ja osoita ymmärtämistä. Sinut tullaan vain tuomitsemaan ja hirttolenkki kiristyy kiristymistään. Sinut tullaan näkemään vain vaarallisena, eikä suinkaan potentiaalisena tukea tarvitsevana. Viranomaiskoneiston mielestä sinua tulee vain rangaista ja sinut tulee saada ymmärtämään, että vaikka kuinka aivokemiasi saa sinut toimimaan kummallisesti, olet vastuussa toimistasi yksin ja olet yhteisön ulkopuolelle mitätöitäväksi jätettävissä, vaikka reagoisitkin mitätöintiin. Sinut nähdään vaarallisena ja kun sinut nähdään vaarallisena, sinun tulee tämä hyväksyä, kunnes sinuun luotetaan.

Jopa oikeuspsykiatrian johtavat lääkärit suhtautuvat viranomaisten toimintaan välinpitämöttämästi ja toteavat, että koska me emme ole viranomaisia, ei meillä ole samoja ihmisoikeuksia kuin viranomaisilla, vaan meidän tehtävä on alistua heidän luulojen, epäilysten ja huolien edessä vastaanottamaan kaikki se mitä he päättävätkään tehdä. Meidän tehtävä on pysyä paikoillaan, olla hiljaa ja tehdä kaikkemme, ettei hirttolenkki kaulassamme kiristy.

Edellisen huomioiminen varmasti aiheuttaa vihankokemuksen, mutta siitä huolimatta ei kannata pyristellä, sillä se vain kiristää viranomaiskoneiston kaulaasi asettamaa hirttolenkkiä. Hämmennyksesi, surusi, pelkosi ja muut stressiä aiheuttavat tunnekokemuksesi, ovat viranomaiskoneistolle yhdentekevää. He eivät halua tukea sinua ja antaa sinulle oikeutta aitoon vuorovaikutussuhteeseen ja auttaa sinua ylitse kriisisi. Heitä kiinnostaa ainoastaan rimpuiletko hirttolenkissäsi, vai alistutko viranomaisen tahtoon.

Suomessa epätasa-arvo viranomaisen ja tavallisen kansan välillä on valtava kuilu. Meille on luotu myytti mahtavasta tukemisen kulttuurista, koska viranomaiskoneistoon syydetään paljon rahaa. Viranomaiskoneisto ylläpitää omaa korkeaa asemaansa tavallisen kansan kustannuksella kuitenkin todellisen tukemisen sijaan. Raha menee viranomaisten taskuun, eikä suinkaan tuen kohteille. Tästä hyvä esimerkki ovat esimerkiksi sairaat, jotka saavat pienen korvauksen siitä, että monet viranomaiset saavat heidän sairastamisestaan ja sen asian käsittelystä palkkansa. Tuota korvausta kutsutaan sosiaalitueksi. Kohtaloonsa syytön sairas, joutuu hyväksymään kohtalonsa ja samalla muut tienaavat hänen kohtalollaan ja elävät leveää elämää. Sairaan tehtävä on kunnioittaa näitä viranomaisia, sillä ilman heitä, sairailla ei olisi sitä pientäkään korvausta.

Sairasta kuuluu syyttää siitä, kuinka kalliiksi hän tulee veronmaksajille, koska viranomaiset ovat kalliita.
Kivun summa ei ole sama meillä kaikilla ja tukikaan ei ole itsestään selvyys, vaan sen eteen on sairaanakin taisteltava.

En suosittele haastavaa käytöstä tai vihantunteessa elämistä. Vaikka olisitkin väkivallan uhri, lastensuojelun mitätöimä vanhempi, lastensuojelun hylkäämä vanhempi tai laitokseen heitteillejättämä lapsi, kukaan ei tule ikinä ymmärtämään haastavaa käytöstäsi viranomaiskoneistoa kohtaan. Viranomainen on omainen vain viralleen ja muille viranomaisille, eikä suinkaan sinulle. Sinä et kuulu heihin. Olit alunperin jo ulkopuolinen, mutta kun huomasit mitätöinnin kohteeksi jouduttuasi tämän ja aloit kärsimään tästä ja sisälläsi huutaa vaatimus saada elää ilman kärsimystä, et ole oikeutettu vaatimaan oikeutta päästä tuohon sisäpiiriin, koska et ole viranomainen. On turhaa pyristellä, sillä hirttolenkki tiukkenee vain.

Sen sijaan suosittelen perisuomalaista melankoliaa ja luovuttamista. Alistuminen ei suinkaan ole mukavaa mitätöinnin eli väkivallan edessä, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole. Ei kannata toivoa muutosta tässä aikakaudessa johonkin sellaiseen, mikä ei tule muuttumaan vuosikymmeniin, sillä jos haet muutosta, vastustat viranomaista ja hirttolenkkisi tiukkenee.

Et omaa taikasauvaa, jolla muutat olevan. Kaikea mitä sanot ja teet saa viranomainen käyttää vapaasti sinua vastaan, kun hän lähtee syyllistämään sinua. 
Väkivallan uhrin on helpointa koettaa muuttaa omaa toimintaansa muita kohtaan sen sijaan, että koettaisi muuttaa väkivaltaista viranomaiskoneistoa. Hirttolenkin asettanutta on turha neuvoa kertoen, että mitätöinnillä tehty uhkaus jatkaa mitätöintiä, on väkivaltaa, sillä he eivät välitä. He näkevät tämän heidän vastustamisena ja rimpuiluna lenkissä ja lenkkisi tiukkenee. Sinun on helpompi muuttaa toimintaasi ja lopettaa rimpuilu, alistua väkivallan edessä. 

Vaikeinta on muuttaa väkivallan uhrina se miten kohtelet itseäsi, vaikka ulospäin kykenisitkin vahvana toimimaan rimpuilematta viranomaisten edessä. On hyvin vaikeaa havaita, kuinka elämä muuttuu onnellisesta onnettomaksi, koska sisäinen tunnemaailma, jonka kohdistat itseesi, vie sinulta onnen. Ulkoiset olosuhteesi vaikuttavat tunteisiisi vieden sinulta kokemuksen, ettet ole oikeutettu tai kykenevä onneen. 
Kun havaitset tämän, et ole oikeutettu rimpuiluun, sillä viranomainen on oikeutettu viemään sinulta onnen.
Sosiaalitoimi ei ole kiinnostunut onnellisuudestasi muussa mielessä kuin vain siinä mielessä, että jos olet onneton, et saa lastasi takaisin. He eivät ymmärrä, että onnettomuutesi on reaktio lapsen menettämiseen. He näkevät onnettomuutesi luonteenpiirteenäsi, persoonallisuuteesi liittyvänä tai mielisairautena ja sinut vaarallisena lapselle. Heitä ei kiinnosta tukea sitä, että olisit onnellinen vaan sinun arviointisi ja moninaisten tulkintojensa esittely arvioinnistasi. Ja ketään ei kiinnosta mitä itse ajattelet tai mitä ajattelee lapsi. Tätä vastaan ei kannata pyristellä, sillä hirttolenkki kiristyy tuolloin.

On ilmiselvää, ettei ketään saa uhkailla tappamisella. Siitä joutuu vankilaan miettimään sanojaan ja sitä tarkoittiko todella sanojaan, vai oliko kyse huonosti sanoitetusta avunpyynnöstä pahanolon poistamiseksi. Oli niin tai näin, ketään ei kiinnosta. Ketään ei saa tappaa ja ketään ei saa uhkailla tappamisella. Meillä ei ole oikeutta kohditaa väkivaltaa toisiimme, olisimme sitten millaisissa olosuhteissa tahansa. En suosittele edes kertomaan, että haaveilee sosiaalivirkaijan kuolemasta, vaikka on tutkittu tämäkin joissan näkökulmissa ihan normaaliksi vaikeiden asioiden ja tunteiden hetkittäiseksi käsittelyksi. Sinut tulkitaan varaalliseksi, hulluksi ja pahaksi, sen sijaan että mietittäisiin kuinka aivosi reagoivat vakavaan kuormittumiseen ja miten olotilaasi voisi parantaa.

Vain viranomainen saa kohdistaa väkivaltaa niin paljon kuin huvittaa, kunhan kysyy työtoverilta työryhmässä sopivan fraasin perusteluksi toiminnalleen ja luulolle perustuva huoli on riittävä perustelu heille, kunhan kirjoitusasussa käytetään paljon vieraskielisiä hienoja sivistussanoja ja huolia kirjataan mahdollisimman pitkä lista peräjälkeen. Hyvä on yhdistää huolet epäloogisin aasinsilloin, niin tämä saa muut viranomaiset uskomaan järkevään ajatusketjutukseen.

On tärkeää ymmärtää, että meillä on vain näennäinen oikeus valittaa sosiaalitoimen virheistä mm. muistuttamalla ja/tai kantelemalla tai valittamalla hallinto-oikeuteen. Tuo on luotu illuusioksi meille siitä, että meilläkin olisi oikeuksia, jotta viranomaiskoneisto nauttisi luulolle perustuvaa luottamusta. Kuitenkin on muistettava, että jos valitat lastensuojelun toiminnasta, hirttolenkkisi kiristyy. 

Hyvä esimerkki on Helsingin Vuosaaren vs. sos. Laura Laine, joka mitään tutkimatta väitti luuloa ja uskomusta tietämykseksi ja mustamaalasi asenteellisena hyvän äidin. Kun äiti valitti tästä ja muutenkin sarkastisesta, syyllistävästä ja mitätöivästä Laineen käytöksestä häntä kohtaan, Laine otti käyttöönsä sen helpoimman hirttolenkin kiristämiskeinon ilmoittaen, että äiti on yhteistyökyvytön, kuormittaa lastensuojelua valituksillaan ja on näin ollen vaaraksi lapsen lastensuojeluasiakkuuden totetumiselle. Äidin pyristely lastensuojelun kohdistaman väkivallan edessä oikeutti Laineen mielestään kohdistamaan äitiä kohtaan lisää väkivaltaa mitätöinnillä. Koska Laine on viranomainen tuomari vahvisti viranomaisena Laineen näkemyksen tutkimatta ollenkaan Laineen toimintaa todeten oikeudessa: "Tämä ei ole oikeudenkäynti lastensuojelua vastaan." Lapsi menetti tuossa huoltopäätöksessä seitsenvuotiaana 11:sta vuodeksi oikeuden tavata äitiään muutoin kuin valvotusti kaksi tuntia kuukaudessa. Tuomarin mielestä lapsi ei ollut oikeutettu edes tapaamisten laajentamiseen ajan kuluessa. Äiti joutui maksamaan 10 000 euroa saadakseen muutoksen huoltotuomioon eli saadakseen lapselle oikeuden äitiinsä edes enenevässä määrässä, koska käräjäoikeuden tuomari velvoitti äidin tähän eli halusi viranomaiskoneiston tienaavan lapsen tilanteella.

Lastensuojelua on miltei mahdotonta saada oikeuden eteen kunnianloukkauksesta, kotirauhan häirinnästä jne. vaikka rikosnimikkeet täyttyisivät selkeästi heidän toiminnassaan. Jopa väärä todistus valan alla mitätöidään tekona todeten lastensuojelun unohtaneen mikä oli totta. Lastensuojelun johto ei välitä vaikka alaiset valehtelisivat oikeudessa ja johto itse on valmis valehtelemaan oikeudessa omaneduntavoittelussaan.

Helsingissä jopa lastensuojelun johtaja Nummikoski kirjoittaa viralliseen asiakirjaan pitävänsä luulossa elämistä tietämyksenä.

Täällä mieron tiellä varoitan vaarastasi ajatutua käyttäytymään haastavasti, jos olet lastensuojelun asiakas tai asiakkaan vanhempi. Siihen ei ole olemassa mitään tukimuotoja, vaikka tutkitusti tämän voisi jopa estää tuen keinoin. Lastensuojelun pyrkimys on saada sinut käyttäytymään haastavasti, sillä lapsibisneksellä tienaa koko viranomaiskoneisto kuten he tienaavat sairailla ja vammaisillakin. Suomi on pudonnut puusta pääedellä ja käyttäytyy kohdettaan provosoiden kuin rajaton teini hakien omaa etuaan.

Sen sijaan, että annat stressin laueta haastavalla käytöksellä tee kaikkesi löytääksesi sinulle sopivat keinot stressin hallintaan. Meillä on olemassa myös valtakunnallinen kriisipuhelin jonne voi soittaa ja josta voi hakea tukea. Puhelimeen voi soittaa nimettömästi. He eivät voi poistaa ongelmaasi ja olosuhdetta, joka aiheuttaa pahoinvointisi, mutta he voivat antaa akuuttia kriisitukea, kun tekee mieli toimia haastavasti, sanoittaa haastavia ajatuksia ja sisäinen hätähuuto on täysillä kärsimyksemme vuoksi. He auttavat sinua jaksamaan olemaan viranomaskoneiston hyväksikäytön kohde. Pitäähän palloon, jota pompotellaan aina välillä pumpata lisää ilmaa. Vanhat tennispallon tosin heitetään mäkeen ja golfpalloja katoilee jatkuvasti.

Lastensuojelun kanssa ei kannata tehdä kriisissä yhteistyötä, sillä hirttolenkkisi vain kiristyy. On parempi piillottaa pahoinvointi heiltä ja alistua. Tätä ei voi kutsua yhteistyöksi, vaan se on puhtaasti alistumista toisen tahtoon. Älä kuitenkaan lakaise pahoinvointiasi ja stressiäsi tästä matonalle itseltäsi, sillä jos et pidä itsestäsi huolta, voi kantamasi kuormittava stressi laueta haastavana käytöksenä väärässä paikassa väärään aikaan ja sinut tullaan tuomitsemaan hirttosilmukan kiristämiseen. Vastuu sinun tukemisessasi ei ole lastensuojelulla, vaikka laki velvoittaa heidät tähän. Laki on vain näennäisesti kirjoitettu, jotta luottaisimme lastensuojeluun, jota kukaan ei valvo. Sinulla on vastuu olla tekemättä mitään, sillä kaiken voi luokitella haastavaksi käytökseksi. Sanan avulla voi kääntää hyvän teon itse pahuuden työksi toimintaasi arvioitsevalle.

Helsinkiläisäiti kysyi asianajaltaan ennen hovioikeuden valitusoikeudenkäyntiä huollosta miten hän voisi myötävaikuttaa siihen, että saisi ihmisoikeutensa takaisin. Asianajaja vastasi:

"Älä tee mitään."

Äidillä meni puolitoistavuotta sen ymmärtämiseen, että kun viedään perus- ja ihmisoikeudet, se todella tarkoittaa, että ne on viety ja silloin ei ole oikeutta mihinkään. Jos vastustaa ihmisoikeusrikosta, jonka viranomainen on toteuttanut, viranomaiskoneisto tiukentaa hirttolenkkiä todeten:

"Vastustat viranomaista, olet vaarallinen lapselle (koneistollemme)"

Lue myös:
Isälle vankeutta - uhkasi tappaa huostaanottoa käsitelleen sosiaalityöntekijän (17.10.2016):
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016101722473168_uu.shtml

Haastava käytös (wiki):
https://fi.wikipedia.org/wiki/Haastava_k%C3%A4yt%C3%B6s

Stressi (wiki):
https://fi.wikipedia.org/wiki/Stressi

Viha (wiki):
https://fi.wikipedia.org/wiki/Viha
​
Stressi kuuluu elämään (mieli):
http://www.mielenterveysseura.fi/…/stressi-kuuluu-el%C3%A4m…

Stressinhallinta (Hidasta elämää):
http://hidastaelamaa.fi/avainsanat/stressinhallinta/

Vinkkejä stressin ja kielteisten tunteiden hallintaan (Sydän.fi):
http://www.sydan.fi/…/vinkkeja-stressin-ja-kielteisten-tunt…

Lastensuojelun johtaja Nummikoski on joutunut tilanteeseen, jossa lastensuojelun asiakastapaamisen tallentamisenauhoitteen toimittamista ei lastensuojelu ole toteuttanut asian mukaisesti vanhemmalle tätä vanhemman pyytäessä.

Tapaaminen oli 26.10.2015, mutta vanhempi ei saanut nauhoitetta tämän jälkeen useasti tätä pyydettyään ja joutui odottamaan vuoden ajan. Lastensuojelun johto ei reagoinut asiaan ennen kuin vanhempi tiedotti asiasta lopulta apulaiskaupunginjohtaja Pia Panhalaista. Nauhoittamisen aikaan lapsen asiakkuus oli Lassilan lastensuojelussa ja vastuu nauhoitteen eteenpäin viemisessä oli vs. sos. Anitta Jokisella. Sosiaalityön päällikkö Vartio itse osallistui myös asiakastapaamiseen 26.10.2015, joka videoitiin.

Nummikoski toteaa vastineessa:
"Lastensuojelun sosiaalityön päällikkö oli siinä tietämyksessä, että olitte saaneet videoinnin tapaamisen jälkeen. Kun hän sai tietää, että sitä ei Teillä ollut, hän ryhtyi asianmukaisiin toimiin sen toimittamiseksi Teille."

Nummikoski ei kerro, kuinka sosiaalityön päällikkö Riitta Vartio on voinut elää yli kuusi kuukautta siinä tietämyksessä, että vanhemmalle olisi annettu kyseiset nauhoitteet. Nummikoski ei ole tarkastanut miten tällaiseen virheelliseen johtopäätelmään on ajautunut sosiaalityön päällikkö Vartio. Vastine ei kerro, tarkastiko Vartio vs. sos. Jokisen työskentelyn asiassa ja vastine ei kerro tarkastiko Nummikoski Vartion väitteen siitä, ettei hän ollut ollut tietoinen videoinnin siirtymättömyydestä vanhemmalle muutoin kuin kuulemalla Vartion kannan asiasta ja uskomalla tätä suoraan. Onko tosiaan niin, ettei Vartio ollut ennen kesää 2016 saanut yhtään yhteydenottoa äidiltä videointiasian tiimoilta, vai oliko niin, ettei Vartio välittänyt yhteydenotoista ennen kuin lapsen uusin sosiaalivirkailija otti asian käsiteltäväksi Vartion kanssa?
Nummikoski pahoittelee tapahtumatta kahdella sanalla:
"Pahoittelemme tapahtunutta."

Helsingin lastensuojelun muistutuksia koskevaan vastinekulttuuriin on siis saatu vihdoin myös kyky pahoitella palvelun laatua. Eli uusi hyvin lyhyt fraasi on saatu luotua.
​
Nummikoski jatkaa:
"Asia mutkistui, koska levykkeelle tallennettua materiaalia ei kyetty siirtämään muistitikulle. Päädyttiin ratkaisuun, että Teille lainataan se videokamera, jolla nauhoitus on tehty ja voitte sen itse sieltä katsoa ja kopioida tallennusvälineeseen, mikäli se on mahdollista."

Nummikoski ei vastineessaan avaa, miksi sosiaali- ja terveysvirasto ei itse koettanut videokameraa apunaan käyttäen siirtää kuvatiedostoa muistitikulle. Vartiohan oli lähettänyt vain levykkeet tietotekniselle tuelle ilman kameraa ja nämä olivat todenneet tiedonsiirron ilman kameraa mahdottomaksi. Nummikoski ei avaa, miksi hän pitää Vartion toimintaa asianmukaisena toimintana, kun Vartio ei toimittanut tarvittavaa kameraa tietotekniselle taholle. Nummikoski siis velvoittaa nyt ilman hallintolain mukaista perustelua vanhemman toteuttamaan sosiaalitoimen tehtävän siirtää tiedosto muistitikulle, kun on tarjonnut palvelun vanhanaikaisilla laitteistoilla ja kunta velvoittaa nyt mahdollisesti vanhemman maksamaan mahdollisen tietoteknisen tuen itse tiedoston siirtämiseksi.

Tärkeää on kuitenkin huomata, että Helsingin sosiaalitoimessa kyetään jo myöntämään, että sosiaalityön päällikkö Vartio kykenee asemassaan työskentelemään jopa vain mututiedon ja oletuksen varassa, eikä koe tarpeelliseksi tarkistaa alaistensa toimintaa. Jo Eerikan kuolemantapauksessahan havaittiin Vartion väittäessä, ettei lastensuojelu ole tehnyt virheitä, Vartion kyky tarkkuuteen havainnoivassa työssään. Eriasia on, kyetäänkö lastensuojelun johdon taholla havaitsemaan miten haavoittavaa tämä tällainen työote voi olla monille lapsille.

Kuinka kauan joutuu helsinkiläislapsi odottamaan, että hänen kohdallaan lastensuojelun toteuttama oikeusmurha tullaan myöntämään ja muut mututiedon varassa sekä oletuksen varassa sosiaalitoimen toteuttamat väitteet suostuu lastensuojelun johtaja Nummikoski myöntämään? 

Milloin myöntää Helsingin lastensuojelu, että sosiaalityön päällikkö Vartio väitti ilman asianmukaista tutkintaa hallinto-oikeuteen, ettei äidin kotona ole lapselle kasvatuksellista struktuuria? Milloin myöntää lastensuojelu, että vs. sos. Laura Laine väittäessään hovioikeudelle valan alla 22.5.2015, että äidillä olisi symbiootiinen suhde lapseensa ja hänellä olisi ollut todisteita tälle vaikka mitä (joita tosin ei muistanut), ettei Laine ollut suorittanut yhtäkään asianmukaista tutkimusta väitteensä taakse? Milloin myöntää lastensuojelu, että Laineen väite äidin itsetuhoisuudesta loppusyksystä 2014 ei perustunut asianmukaiselle tutkimukselle?

Milloin myöntää lastensuojelu, että Laineen väite, että äiti olisi kohdistanut tyttäreensä seksuaalista väkivaltaa ja että lastensuojelulla olisi oikeus todeta 12-päisen työryhmän olevan tästä 100%:sen varma äidin äidin ja äidin psykiatrisen hoitotahon läsnäollessa näin leimaten äitiä, oli lastensuojelulta asiatonta vanhemman kohtelua? Milloin myöntää lastensuojelu Laineen leimanneensa äidin henkisesti ja psyykkisesti väkivaltaiseksi, ilman asianmukaista tutkintaa asiasta? Milloin myöntää lastensuojelu, että äidin pakottaminen A-klinikan tutkimuksiin päihteiden väärinkäytöstä epäiltynä, vain koska isän uusi johtavalääkäripuoliso väitti nähneensä äidin sekavassa mielentilassa 21.5.2014, vaikka useiden äidin puolesta tehtyjen lausuntojen valossa ei ollut toimintaan aihetta, ei ollut lastensuojelulle sen funktion täyttävää ja tarkoituksenmukaista toimintaa? Milloin myöntää lastensuojelu salanneensa äidiltä lapsen isän johtava lääkäripuolison ja lapsen tarpeenselvittäjän sukulaisuussuhteen puolentoistavuoden ajan ja toimineen asiassa välinpitämättömästi suhteessa lapsen oikeusturvaan? Milloin tunnustaa lastensuojelun johto selkeän objektiivisuuden puutteen lastensuojelullisessa työssä ja lapseen sekä äitiin kohdistetun vakavan vieraannuttamisen rakenteellisen väkivallan keinoin toteutettuna? Milloin myöntää lastensuojelu, ettei se toteuttanut äidin vanhemmuuden tukemista, vaan on toiminut täysin päinvastoin ja vieläpä hyvin julmilla tavoilla?

Nummikoski ei taida olla näin vakavissa asioissa kuitenkaan ammatillisesti pätevä ja kykenevä myöntämään lastensuojelun virheitä ja osoittamaan aitoa anteeksipyyntöä lapseen kohdistetun vakavan väkivalta-asian kohdalla.

Menneisiin asioihin vastineessa vastaa Nummikoski ylimalkaisesti:

"Muilta osin esille tulleisiin asioihin on vastattu jo aiemmin eikä asia anna aihetta tämän enempää."
Nummikosken kanta siis on, että koska sosiaalityön päällikkö Riitta Vartio ei suostunut toteuttamaan syksyllä 2015 lain mukaista muistutuskäytäntöä, kun apulaiskaupunginjohtaja Räty teki lapsen asiassa muistutuksen todeten tilanteen vakavaksi, ei Nummikosken mielestä tarvitse muistutuskäytäntöä toteuttaa, koska Vartio vastasi näkemyksenään muistutukseen vastineessaan, ettei muistutuskäytäntöä tarvitse toteuttaa, kun hän olettaa ilman tutkimusta, ettei muistutuskäytäntöä tarvitse toteuttaa.
​
On ymmärretävää, ettei Vartio tahdo tutkia asiaa, jossa myös hänen työjälkensä on kritisoituna ja nähtävästi Nummikoskikin tahtoo tällaiset asiat lakaista maton alle.

Selkeästi on siis havaittavissa, että kun lastensuojelun johtaja havaitsee yhdessä kohtaa, että sosiaalityön päällikkö Vartio toteuttaa mututiedon varassa tointaan, ei Nummikoski valitettavasti kykene havaitsemaan tämän olevaisuutta muussa Vartion toteuttamassa toiminnassa. 

Mahdollisesti Nummikoski ilman tutkimusta olettaa Vartion työskentelyn puutteet videointitapauksen kohdalla olevan vain yksitäistapaus. Sanalla yksitäistapaushan selitellään paljon lastensuojelun fraaseissa lastensuojelun toimintaa ympäri Suomea.

Kummaa on, ettei Lassilan lastensuojelun toimintaa ja sitä miksi Lassilan lastensuojelussa ei toteutettu tallenteen siirtämistä muistitikulle heti jälkeen 26.10.2015 mitenkään käsitellä Nummikosken vastineessa. Jostain syystä vs. sos. Anitta Jokisen työskentelyä ei nähtävästi asiassa ole viitsitty ollenkaan havannoida, kuten ei myöskään esimiehen ja alaisen (Vartio & Jokinen) välistä yhteistyön epäonnistumista selkeytetä mitenkään. Mahdollisesti työjäljen reflektointi ei kuulu Nummikoskenkaan työmenetelmiin lastensuojelun johtamisessa ja tämän takia voimme siis olettaa, että samanlaiset virheellisyydet ja mututiedonvarassa työskentely saa jatkua Helsingin lastensuojelun sisäisessä struktuurissa luoden palveluun vakavaa STRUKTUURITTOMUUTTA.

Täällä mieron tiellä vastaan vastineeseen, että Helsingin lastensuojelussa voisi lastensuojelun johtaja Nummikoskikin toimia hieman tarkemmin työssään. Se voisi saada aikaan muutoksen parempaan päin.

Suomen valtiossa suurena hätähuutona huolto-oikeudenkäyntien kohdalla on noussut vakavasti riitautuneiden eroperheiden kohdalla vieraannuttamisen kohdevanhemman ja lapsen kohtalo.

Vuosikymmenien ajan on Suomen valtion tuomaristokin toteuttanut vieraannuttamista huoltotuomioissaan ja monet isät ovat jääneet ilman lapsiaan ja monet lapset ilman toista vanhempaa ja pahimmassa tapauksessa ilman tämäm vanhemman koko sukua ja muita läheisiä. Lapset vieraannutetaan heistä ja opetetaan jopa uskomaan, että nämä ihmiset ovat pahoja ja huonoja ja kykenemättömiä väittämään hänestä.

Vieraanuttajan tukena voi olla kokonainen elinyhteisö, laaja-alinen eliitti yhteisö viranomaisineen ja tällöin vieraannuttaminen saa myös yhteisöväkivallan muodon, jossa vieraannuttamisen kohdevanhemman päälle asetetaan stigma, leima, jonka valossa hänet tahdotaan nähdä yhteisöön sopimattomana. Monet tuomarit hyväksyvät tämän toiminnassaan ja vahventavat leiman sen oikeuttamisella tuomiossaan.

Vantaalainen miestuttavani on taistellut muutaman vuoden ajan väkivaltaista lastensa äitiä vastaan oikeudessa ja menettänyt lastensa lähihuollon. Hän meni typeryydessään viemään lapset äidiltään turvaan Espanjaan pariksi viikoksi, kun äiti oli uhannut lapsia fyysisellä väkivallalla, sai syytteen kaappaamisesta ja joutui vankilaan. Istuttuaan tästä ja vapaudutuaan hän on saanut tapaamiset kuuden kuukauden valvottujen tapaamisten jälkeen laajennettua uuden huoltotuomion avulla ja tyttäret saavat jo yöpyä rakkaalla isällään. Isä ei aio luovuttaa, vaan aikoo ajan myötä taistella lapsille normaalit olosuhteet takaisin opittuaan impulsiivisesta virheestään, ettei Suomessa osata huomioida lapsen etua, vaan tuomari tuijottaa sokeana lakipykäliä sekä huolitunteitaan hysteerisen naisen näkökulmasta.
​
Hänen ystävänsä oli kääntynyt hänen puoleensa vieraannuttamisen uhrina ja hän päätti tavallisena isänä neuvoa ystävänsä asianajajaa, kuinka lähestyä tuomaria vieraannuttamisessa kirjallisella vastineella vastapuolen näkemyksiin.

Luettuani itse mitä vantaalaisisä kirjoitteli, tuli mieleeni, miksen julkaisisi tätä. Sitä mukaillenhan monet vieraannuttajan uhrit voivata myös tuoda esille omaa asiaansa. Toisen kohtalo ja kokemus voi auttaa havainnoimaan omaa olosuhdetta.

Joten tässä nyt tällaista kansalaisaktiivisuutta:

"Ohjeita alla ja kantani.

1. Lähivanhempaa valittaessa tulee kiinnittää erityisesti huomiota vanhemmuudessa kysymykseen, kuka pystyy nyt ja tulevaisuudessa turvaamaan lapsen tapaamiset etävanhempaan ja hänen sukuunsa paremmin. Lähivanhemmuuden ollessa nyt äidillä ja hänen hakiessa vieläpä yksinhuoltoa supistaen tapaamisia, herää kysymys, onko lähivanhempi valikoitunut ensimmäisessä huoltotuomiossa oikein ja lapsen edun mukaisesti?

2. Äiti esittää vakavia syytöksiä isää kohtaan ja täysin ilman todisteita, vaikka todistustaakka isään kohdistamiin väitteisiin on äidillä. Isä on toimittanut todisteeksi oikeutta varten pyydettyjä kirjallisia lausumia jotka todistavat kiistatta äidin väitteet virheellisiksi ja epärelevanteiksi ja jopa isän kunniaa loukkaaviksi.

3. Äidin kirjoittama seikka, ettei lapsi puhu isästään tai edes kaipaa isää, on myös osoitus siitä, että äidin toteuttama vieraannuttaminen on onnistunut jossain määrin. Isä kuitenkin asian kiistää ja siksi olosuhdeselvitys on mitä tarpeellisin tässä asiassa. Lapsen puhumattomuuden todellinen olosuhde tulee selvittää.

4. Äidin pyrkimys vieraannuttaa lasta isästään ja isän puoleisesta suvusta on myös nähtävillä, kun äiti vaatii oikeutta edelleen jatkamaan lapselle vahingollisia valvottuja tapaamisia, jotka ovat lasta kohtaan epänormaali olosuhde. Tapaamiset ovat olleet valvottuja jo toista vuotta ja ilman negatiivisia lausumia.

5. Poika on aloittanut esikoulun. Isän olisi hyvä hakea lapsi esikoulusta ja palauttaa tapaamisten jälkeen esikouluun. Estettä tälle ei ole. Tällä saataisiin osaksi suljettua pois isän ja äidin kohtaaminen, joka saattaisi olla äidin käytöksen vuoksi lasta kuormittavaa muutosvaiheen alussa. Lisäksi puolueeton ulkopuolinen taho, esikoulun henkilökunta, on ammattitaitoisempi tukemaan isän ja lapsen kiintymyssuhteen ja perhe-elämän eheytymistä. Sähköpostitse tai tekstiviestitse on mahdollista sopia lapsia koskevia tärkeitä asioita vanhempien välillä ilman fyysistä kohtaamista, joka voisi synnyttää tunnevoittoisia reaktioita. Varsinkin kun ei asiassa ole lähestymiskieltoja, jotka ovat vieraannuttajille myös yleisiä hakemuksia huoltoriitojen aikana.

6. Lapsen olisi saatava säännöllinen yhteydenpito isäänsä sekä isänsä sukuun. Lasta tukee suunniteltu struktuuri kehityksessään. Puheluoikeus tulisi vahventaa 2-3 kertaa viikossa toteutuvaksi, niin että aikuiset ottavat sovittuun aikaan yhteyttä lapseen ja lapselle tulee vahventaa oikeudekseen olla yhteydessä isäänsä myös tämän lisäksi aina kun näin itse tahtoo. GSM, Skype, Whatsapp tms. muu yhteys, jolla myöskin osaltaan vähennettäisiin isän yhteydenpitoa äitiin. Nythän muuta mahdollisuutta isälle ei ole annettu. Tämäkin yhteyden evääminen lapseen äidin puolelta osoittaa äidin halua mitätöidä isään isyyden merkitys lapselle, joka on tekona vahingollista lapsen kehitykselle.

7. Oikeuden tulee ottaa huomioon nykyinen olosuhde ja tämän valossa arvioida tulevaa mahdollisimman objektiivisesti lapsen edun kannalta. Äidin tapa tuoda vanhoja jo käsiteltyjä asioita ja tapahtumia uudestaan esille, kertoo äidin tavasta toimia ihmissuhteissa leimaajana ja on omiaan lisäämään epäluottamusta vanhempien välille. Vanhat asiat joilla ei ole nykyisyydessä painoarvoa tulevaisuuden kannalta ovat epärelevantteja sekä merkityksettömiä perusteita vaatimukselle tapaamisten supistuksiin ja jopa yksinhuoltoon. Yksinhuolto mahdollistaisi äidille vallan viedä lapselta oikeuden isäänsä ja isänsä puoleiseen sukuunsa. Lapsi menettäisi ison osan perus- ja ihmisoikeuksistaan sekä vapaudestaan elämässään. Tästäkin on kokemuksia huoltoriidoissa hyvinkin paljon ja niiden seuraus on ollut huoltoriidan jatkuminen vuosikausia ja lapsen kärsimys. Tästä syystä lähihuollon siirtäminen asteittan isälle on lapsen etu, jotta valta siirrettäisiin lapsen kannalta tarpeeksi hitaasti, mutta jouhevasti, valtaa väärin käyttävältä sille vanhemmalle, joka kykenee paremmin tukemaan etävanhempaa, eikä tahdo riitauttaa jokaista asiaa leimaten omilla negatiivisesti arvoittavilla näkemyksillään toista vanhempaa asiallisen vanhemmuuskumppanuuden sijaan."

Jokainen vieraannuttamistilanne on yksilöllinen. Jokainen tarina on yhtä karmaiseva ja riipaiseva juuri lasta kohtaan. Jokaisessa niissä on lapsi saanut esineen aseman, jonka ääntä käytetään monin vääristellyin tiedoin häntä itseään vastaan tai jonka ääntä ei huomioida ollenkaan. Pahimmillaan lapset ovat mitätöinnin keinoin hiljennetty vuosien aikana. Jokaisessa niistä on vieraannuttamisen kohdevanhempi joutunut vakavan mitätöinnin kohteeksi ja heidät nähdään virheellisesti niin virheellisinä, ettei edes lapsi voisi ansaita heitä.

Jostain syystä vakavaa väkivaltaa ei tunnista Suomessa monetkaan viranomaisistamme ja heistä, jotka tunnistavat väkivallan, useat eivät tiedä kuinka katkaista väkivallan kierrettä lapsillemme sopivalla tavalla. Suomeen ei ole kehittynyt moniammatillista ratkaisukeskeistä voimannuttavaa yhteistyötä, jolla tuettaisiin vanhempia erokriisissään antamaan lapsille mahdollisimman normaalit olosuhteet kriisistä huolimatta.

Vetoomuksen vieraannuttamista vastaan, voi allekirjoittaa täältä:
https://www.change.org/p/united-nations-secretary-general-g…

lue myös:

Näin selvisin lapseni vieraannuttamisesta – isät kertovat (YLE:6.8.2015):
http://yle.fi/…/nain-selvisin-lapseni-vieraannuttamisesta-i…

Huoltajuuskiistoissa kyse vieraannuttamisesta ( Vau.fi):
http://www.vau.fi/…/Huoltajuuskiistoissa-kyse-vieraannutta…/

Olen joutunut kamalaan tilanteeseen, pohtiessani moraalia ja omaa toimintaani, miettiessäni mitä teen ja miksi. En vieläkään kyseenalaista itse sitä, ettenkö kirjoittaisi hyvästä tahdosta sitä mitä kirjoitan, mutta entäpä muiden reaktiot?
Kirjoittamiseni on kyseenalaistettu aiemmin kritiikillä, että olen pissiskirjoittelija, joka sai minut enemmänkin ensin nauramaan ja sitten suremaan vain sitä, etten ole ammatillisesti kovin lahjakas, mutta se ei haitannut suuremmin kuitenkaan jatkamistani. Minut on kasvatettu ajattelemaan, ettei itse julkisuus, nimi, tai mahdollisesti myöskään toteutuksen taiteellisen jäljen upeus ole aina se merkityksellisin asia, vaan merkitys viestimisessä on kysymyksellä miksi.
​
Kun herää kysymys miksi, on syytä kirjoittaa ja ja etsiä vastausta ja kirjoittaessa lukijalle olisi hyvä tarjota myös mahdollisuus kysyä miksi. Tulee kirjoittaa niin, että lukija kysyy kysymyksen miksi.
Kipu ja hätä, jota olen kokemani kärsimyksen, epäoikeudenmukaiseksi kokemani kohtelun, edessä kokenut, on luonut minulle tarpeen kertoa kivusta ja kärsimyksestä, koska en ole ainut ja tiedän monen kokevan tarvetta tulla ymmärretyksi ja huomioiduksi. Tiedän monien etsivän vastauksia kysymykseen miksi. Miksi meidän tulee kärsiä? Tiedän monien toivovan muutosta.

Kun kirjoitan sosiaalivirkailijan nimen, en enää mieti sitä miltä hänestä tuntuu kenties lukea nimensä. Pohtiiko hän kenties sitä, mitä hänestä nyt ajatellaan tai mitä pohtivat hänen työtoverinsa tai hänet googlanneet läheiset hänestä? En kuluta aikaani sillä, sillä tiedän että se katkaistu vuorovaikutus, jonka sosiaalivirkailija katkaisi omalla toiminnallaan, omalla yhteistyökyvyttömyydellään, juuri estää todella tietämästä mitä hän ajattelee. Miksi siis pohtia sitä, kun se ei enää ole relevanttia, vaan tärkeintä on tuoda esille katkaistu vuorovaikutus, moninapaisuus ja polarisaatio, joka satuttaa lapsia.

Olen kuullut erään sosiaalivirkailijan todenneen vanhemmalle, jonka asiasta julkaisun kohdalla autoin vanhempaa Lokakuun Liikkeessä, että olen itse pahuus. Tiedän sosiaalivirkailijan ajattelun virheelliseksi ja vanhempaa kohtaan kuormittavaksi. Se on osoitus hänen ammattitaidottomuudestaan. Hän on tahtonut satuttaa vanhempaa, kiusata tätä, kuten lapset kiusasivat ala-asteella toisiaan, ja käyttää näin virka-asemaansa väärin. Minut pahuudeksi kuvatessaan hän vielä vaati anteeksipyyntöä itselleen saamatta tätä tosin. Tiedän, etten ole itse pahuus. Ei kukaan lasten etua hakeva ole. En edes viitsi kokea kunniaani loukatun, sillä minut on kasvatettu ylpeyden perässä juoksemisen sijaan, kasvonkohotusmielessä saavutuksien hakemisen sijaan, näkemään elämässä aivan erilaisia asioita merkityksellisenä. Tottakai olen harmissani lasten puolesta, jotka joutuvat kärsimään kyseisen sosiaalivirkailijan toiminnasta nähtävästi vielä pitkään. Minä olen vain viestinvälittäjä, jonka eliitti tahtoi ampua, mutta minäpä en ollut osumaetäisyydellä.

Minua syytetään myös kunnian loukkaamisesta. Ihminen, jonka nimeä en ole julkaissut, joka on saanut tietää, että hänestä on kirjoitettu, kokee, että vaikka hänen nimeään ei ole julkaistu, on hänen henkilökohtaista kunniaansa loukattu. Vaikka asiat jotka olen kertonut, on totta, hän kokee kunniaansa loukatun. Hänen mielestään tarinaa ei olisi saanut kertoa edes ilman hänen nimeään, sillähän kokee sen loukkaavan hänen kunniaansa.

Mietin ihmeissäni, missä on sananvapaus ja oikeusturvamme? Käsitän kyllä, että valheellisen tiedon esittäminen ihmisestä tai tärkeän tiedon salaaminen on haavoittavaa ihmiselle. Usein totuuden kertominen satuttaa meitä paljon, sillä elämme todella oudoissa olosuhteissa.

Mietin kunnian perässä juoksevia, jotka eivät ole valmiita yhteistyöhön ihmisten kanssa joiden kokee loukanneen kunniaansa. Miksi kaikki pitää riitauttaa ja viedä oikeuteen, sen sijaan että sovittelisi asian vain olosuhteiden eheyttämiseksi? En nyt tarkoita trollien uhreja, sillä ilkeämielinen kiusaja (tunnekylmä narsisti), ei lopeta, vaikka hänen kanssaan tekisi yhteistyötä itse kuinka. Tarkoitan tavallisia ihmisiä sosiaalisissa suhteissa, kun suhteet konfliktoituvat. Mikä ajaa näitä ihmisiä, jotka tahtovat ajaa vain omaa etuaan ja kulkea toisen yli, jos toinen ylitti nomistomme rajat vaikkapa tunnevoittoisessa elämäntilanteessa? Me kaikki teemme virheitä, ihan jokainen (paitsi ehkä Dalai Lama). Miksi joku hakee valtataisteluja yhä, kun ei meillä enää kaksintaistelujakaan harrasteta? Mikä saa jonkun niin loukkaantuneeksi, ettei kykene muuten toimimaan kuin huutamaan oikeustusta sille, että saa asettaa leiman väärin häntä kohtaan toimineen ylle? Entäpä ne tilanteet, joissa ei ole loukattu todella toista, mutta tämä kokee tulleensa loukatuksi ja hakee oikeutusta saada leimata henkilö, jonka kokee kunnianloukkaajaksi > Onko syytetty enää samanarvoisessa asemassa ihmisarvossaan, vaikka hänellä on oikeus puolustautua? Loukkaantunuthan koskee hänen elämäänsä. Kuinka moni ihmisoikeustaistelija on maailmallamme maanpaossa loukkaantuneiden vihan vuoksi?

En pidä itseäni ihmisoikeustaistelijana. En kovin viisaanakaan. En tosin pidä itseäni myöskään pissiksenä tai hipsterinä tai minään muunakaan lokeroitavaksi määriteltävänä. En tahdo kuulua mihinkään. En edes poliittiseen ryhmään, varsinkaan Suomessa. Katselen mieluimmin ihmisiä laatikoiden ulkopuolelta ja olen yksilö. Koen kuitenkin, että me kaikki olemme erilaisia ja jokainen meistä, jopa he joita olen avoimesti kritisoinut, ansaitsevat kunnioituksen.

Mielestäni jopa Helsingin lastensuojelun sosiaalityön päällikkö Riitta Vartio ansaitsee kunnioituksen, vaikka minun mielestä hänen ei pitäisi saada työskennellä virka-asemassaan sosiaalialalla yhdessäkään Suomen kunnassa tai muissakaan valtioissa. Minä en palkkaisi häntä sellaiseen vastuutyöhön, jossa vastataan moniammatillisen yhteistyön toteutumisesta lapsiemme ihmisoikeuksien työkentällä. Mielestäni minulla on oikeus mielipiteeseen siitä, keitä palkataa näihin tärkeimpiin julkisiin virka-asemiin, joita valtiossamme on.

Mielestäni juuri lapset, ovat maamme tärkeimpiä eivätkä suinkaan viranomaiset poliittisissa näkemyksissään hyvä veli -järjestelmässään, jossa he rapsuttelevat toinen toisiaan ja ovat väkivaltaisia omaa etuaan hakiessaan ryhmän ulkopuolisia kohtaan.

Kun aikuiset riitauttavat ja konfliktoivat elämän, lapset kärsivät. Kun lapset oireilevat negatiivisilla tunteilla, meidän aikuisten tehtävä olisi ilman rankaisemista ohjata heitä eli säädellä tunteita. Aikuisten konfliktit, jotka perustuvat negatiivisille tunteille, kuitenkin usein johtavat kyräilyyn, outoihin haukkumisiin, joissa nimitellään ihmisiä paholaisiksi ja heidän kätyreikseen, halveksuntaan joko selän takana piilloitetusti tai julkisesti ryhmässä tai suoraan kasvotusten tahtoen provosoida. Aikuisten maailmassa käydään oikeutta pikkumaisuuksistakin. Meillä on hirvittäviä sotiakin, jotka perustuvat tunteille ja rasismia ja vaikka mitä kummaa ja outoa.

Myös kirjoitteluni voi tulkita provokatiivisena, sillä se voi aiheuttaa negatiivisen tunnereaktion lukijassa, koska kirjoitan epäoikeudenmukaisuudesta ja virheellisestä toiminnasta, mutta kansan kiihottamisesta minua mielestäni ei voi syyttä, sillä en mielestäni ole neuvonut kirjoitteluissani hyökkäämään toista ihmistä vastaan. Päinvastoin olen tahtonut tuoda esille hyvän ajatuksen, hyvän sanan ja hyvän teon merkitystä ja toivoisin jokaisen pyrkivän oman laatikkonsa ulkopuolelle pohtimaan mitä voisi tehdä toisin sekä hankkimaan hyvyyteen erikoistuneen menttorin.

Silti joku saattaa lähteä halveksumaan sosiaalityön päällikkö Riitta Vartiota hänen ilmoitettuaan, ettei hänen tarvitse tuntea virka-asemaansa koskevia lakeja kuten sosiaalihuoltolakia, koska kirjoitin tästä, vaikka se ei ole tarkoutusperäni. Toiveeni on tietoisuuden lisääntyminen, jossa ihmiset tietäisivät Helsingin lastensuojelun avohuoltoa johtavan henkilön, joka ei välitä tuntea Suomen lakia ja toimia sen mukaisesti. Mielestäni ihmisten tulisi saada tietää, että Helsingissä työskentelee yhdessä tärkeimmässä viranomaisen asemassa ihminen, joka ei välitä siitä toimiiko oikein vai väärin eli toimiiko sääntöjemme sisällä.

Riitta Vartio on syyttänyt helsinkiläisäitiä kunniansa loukkaamisesta ja samoin teki myös Vartion alainen johtava sosiaalityöntekijä Jenni Weck-Näse. Heidän mielestään tämä syyttely, uhriutuminen ja halveksunta on hyvää vanhemmuuden tukemista ja asiallista lastensuojelutyötä. Myös Eerikan äitiä halveksuttiin ja haukuttiin hulluksi Helsingin lastensuojelun toimesta ja vieläpä Vartion mielestä se ei ollut virheellistä toimintaa, vaikka Eerika kuoli.

Voimme pohtia kunnianloukkaamista lasten asioissa lapsen ja vanhemman oikeutta toimia kannalta näin: 
Jos minä vaikka soittaisin lapsen äitinä kuultuani, että lääkäri on lääkinnyt lastani ilman lupaani, lääkärin työpaikalle ja kysyisin vaihteesta: "Miten voin myötävaikuttaa siihen, ettei lääkäri lääkitsisi lastani ilman lupaani allergialääkkeillä, kun lapsella ei ole allergiaa," ja tämän jälkeen vaihteen työntekijä osoittaisi halveksuntaa lääkäriä kohtaan, joudumme miettimään kuka teki väärin? Onko väärin soittaa lääkärin työpaikalle ja kysyä tällaista, onko se kunnianloukkaus? Olenko soittajana minä vastuussa siitä, miten käyttäytyy puhelinvaihteeseen vastannut, jos hän lähtee esittämäni kysymyksen jälkeen halveksumaan lääkäriä, joka on toiminut ammattietiikkansa vastaisesti lääkitessään lasta ilman kliinisiä tutkimuksia allergialääkkeillä, vain koska on olettanut lapsen kutinan johtuvan allergiasta, eikä ole ymmärtänyt lapsen kutinan olevan ahdistuksesta joka johtuu aikuisten toiminnasta hänen elinympäristössään? Olenko minä vastuussa muiden toiminnasta ja tunnereaktioista? Olenko noita?

Jos lääkärin puoliso väittäisi oikeudessa, että olen soittanut lääkärin työpaikalle ja väittänyt, että lääkäri yrittää myrkyttää lapseni ja kuulen tällaisen tiedon menneen jopa puolison äidille minusta väitteenä, teenkö väärin soittaessani lääkärin työpaikalle vaihteeseen kysyäkseni: "Mitä oikein on tapahtunut, kun minusta levitetään valheellista tietoa, että olen soittanut mukamas teille sinne ja väittänyt lääkärin myrkyttävän lastani, kun olen kysynyt miten voin myötävaikuttaa siihen, että lääkäri ei lääkitsisi lastani allergialääkkeellä ilman lupaani kun lapsella ei ole allergioita? Kuka on lääkärin esimies, jonka kanssa voin keskustella tällaisesta asiasta?"? Jos puhelinvaihteessa vastannut, esimies tahi joku muu lääkärin työtoveri juorun kenties levitessä huonosti johdetussa lääkärikeskuksessa, halveksuisi lääkäriä, olenko minä vastuussa tämän ihmisen toiminnasta? Olenko minä vastuussa muiden valinnoista?

Jotkut syyttäjät syyttävät yhä tämänkaltaisista asioista ihmisiä ja jotkut asianajajat lähtevät edustamaan jopa joitakin näiden lääkäreiden kaltaisia ihmisiä tienatakseen rahaa. Tällaisessa tilanteessa lääkäri voi vaatia korvaukseksi minulta jopa 1700 euroa itselleen. Tämä on mielestäni ihan hullua, valtiomme kassan tuhlausta sekä osoitus syyttäjän ammattitaidosta.

Jos lastensuojelu kohtelee perheitä mitätöiden heidän ihmisoikeutensa, enkö saisi kirjoittaa tästä? Jos joku yksilö mitätöi lapsen perus- ja ihmisoikeudet, enkö saisi kirjoittaa tästä, varsinkin jos en kirjoita hänen nimeään?

Kun Riitta Vartio osoitti halveksuntaa julkisesti raitiovaunussa helsinkiläisäitiä kohtaan, jonka oli aiemmin samana vuonna mustamaalannut valheellisella lausunnollaan struktuurittomaksi kasvattajaksi hallinto-oikeuteen, ei helsinkiläisäiti miettinyt, että Vartio olisi halveksinut häntä sen takia, että hänet oli mustamaalannut lastensuojelulle lapsen isä ja isän johtavalääkäripuoliso valheellisilla lausunnoillaan vaikka näin tosin olikin tapahtunut. Äiti tiesi, että ammatillisesti pätevä sosiaalivirkailija ei ikinä halveksuisi vanhempaa, vaikka vanhempi olisi kuinka "moniongelmainen". Äiti tiesi Vartion olevan vastuussa omista teoistaan aikuisena ihmisenä ja näin ollen pätemätön virka-asemaansa. Me saamme valita miten vaikutumme ja reagoimme, meillä on oma tahto. Vartio tahtoo halveksua tietoisesti ihmisiä ja osoittaa tietoisesti halveksuntaa ihmisiä kohtaan julkisesti. Hän kokee olevansa muita parempi ja asemassa jossa saa halveksunnallaan alistaa muita. Hän kokee sen oikeudekseen ja siksi toimii niin. Hän ei pyydä anteeksi tekojaan.

Suomessa poliisit tutkivat tällä hetkellä monia tapauksia, joissa kunnianloukkauksia ja vainoamista käsitellään. Näissä asioissa on mukana myös lastensuojelu ja ne usein liittyvät myös erittäin riitaisiin huolto-oikeudenkäynteihin. Usein tuossa sillisalaatissa fokus lapsista häviää ja aikuisten riidassa etsitään syyllistä ymmärtämättä, että molemmat siinä jotenkin ovat mukana. Sovittelulle ei anna edes asianajajat tilaa, koska riitaisuuksilla tienaa enemmän. Asiallista eroperheenkriisitukea ei anneta, vaikka kriisissä on velvoitettu poliisikin esitutkintalain mukaan hakemaan kriisitukea ja eroperheen kriisituki on vielä KELA:n tukemaa. Lapsi kärsii ja viranomaiset tienaavat, verorahoja hupenee ja sama kierre saa jatkua niin pitkään, kun joku puuttuu tähän ja siivoaa tämän kauhean sotkun.

Harva vieraannuttamisen uhrikaan käyttäytyy täysin sovinnaisesti, koska kriisin uhrit oireilevat kriiseihinsä ja kasvonsa pessyt vieraannuttaja on usein vaikeasti havaittavissa oleva kiusaaja, piiloaggressiivinen syyllistäjä, joka käyttää tuota uhrinsa oireilua oman etunsa hakemiseen näytellen itse uhria ja joka todellisuudessa loukkaa kohdevanhempaa ja lasta valtavasti. Viranomaiset eivät osaa tunnistaa tätä. He eivät osaa auttaa tilanteen eheyttämisessä ja hakea lastemme etua, vaan ovat kiinnostuneet polarisaation ylläpitämisestä mahdollisimman pitkään ja tuomitsemisesta. Pahimmillaan lapset ajautuvat lapsibisneksen uhriksi noissa tilanteissa. Kuinka moni vieraannuttamisen kohdevanhempi istuu syytettynä oikeudessa milloin mistäkin asiasta ja joutuu altavastaavan asemaan yhä uudelleen ja uudelleen? Kuinka moni vieraannuttamisen kohdevanhempi on joutunut vakavan rakenteellisen väkivallan kohteeksi, leimaamisen kohteeksi, jossa yhteisöväkivallan keinoin häntä satutetaan uudelleen ja uudelleen? Kuinka moni tuomari on toteuttanut vieraannuttamista tuomioissaan?

Kun helsinkiläisäidin vei vuoden 2016 alussa lapsen isä lähestymiskielto-oikeudenkäyntiin, isä puhui koko ajan äitiä leimaten oikeudessa. Hän puhui me muodossa tuoden esille, kuinka hänen puolellaan ovat kaikki, jopa Helsingin poliisilaitos. Isä kertoi oikeudessa olleensa yhteydessä poliisiin ja poliisin olevan isän puolella tuomarille. Tämä on nauhalla ja tästä ei välitä Helsingin poliisilaitos, vaikka isä on kertonut poliisinkin leimanneen jo äidin hänelle, vaikka syyttäjä ei ollut syyttänyt ja tuomarikaan ei ollut tuominnut vielä ja äiti on lakiemme mukaan syytön, kunnes toisin on todistettu. Tuomari ei kyennyt tätä havaitsemaan vaan lähti itse samaan mukaan ja totesi äidille: "Sinähän olet hävinnyt käräjäoikeudessa huollon, hovioikeudessa huollon ja korkein oikeuskaan ei antanut sinulle valituslupaa," ja antoi näin äidin tietää, ettei oikeudenkäynti tule olemaan oikeudenmukainen, koska tuomarikin on päättänyt jo leimata äidin huoltotuomiolla, jossa ensin äitiä väitettiin käräjäoikeudessa itsetuhoiseksi, vaikka äiti ei tätä ollut ja sitten yhteistyökyvyttömäksi hovioikeudessa, koska äiti oli valittanut siitä, että lastensuojelu oli leimannut äidin valheellisilla lausunnoillaan mm. itsetuhoiseksi. Järjetöntä, eikö niin? Kuitenkaan korkein oikeus ei antanut valituslupaa.

Leimaaminen on väkivaltaa, mutta jos sitä toteuttaa tuomari, se on hänelle sallittua, sillä hänen tehtävänsä on tehdä työtään vain parhaan kykynsä mukaan. Hän on eriarvoisessa asemassa, kuin me muut ihmiset. Meidän paras kyky ei ole kenties riittävää suhteessa yhteiskuntamme normistoon, vaan meitä saa tuomita, jos kykymme eivät riitä. Tuomarin kyvyttömyys lakaistaan maton alle, koska häneltä ei odoteta muuta kuin toimintaa niissä rajoissa, jotka hänen kyvyt antavat. Tuomarin ei tarvitse täyttää normistoamme toiminnoissaan, mutta jostain syytä hänen tulee saada nauttia täydellistä kunnioitustakin vielä mielestään. Jos kyse on lapsiasiasta ei korkein oikeus 98%:sti välitä asiasta ollenkaan ja ei siksi anna valituslupaa. Tämä on mielestäni kummaa ja kun tämän totean, voi joku kokea minun nyt loukanneen Suomen valtion tuomarien kunniaa.

Kunnianloukkauskäsitteen tulkinta on subjektiivinen. Sitä kantaa hän, joka kokee kunniaansa loukatun. Loukkaantunut juurikaan ei yleensä välitä siitä mitä kokee hän, jota hän syyttää loukkaamisesta. Oma napa kiinnostaa enemmän.

Kun helsinkiläisäiti joutui lapsensa isän johtavalääkäripuolison valheellisen lausunnon takia A-klinikan tutkimuksiin, hän koki että häntä loukattiin. Hän ei kokenut, että hänen kunniaansa oli loukattu, vaan hän koki, että hänen ihmisoikeuksiaan oli loukattu. Hän koki, että johtava lääkäri oli tahallaan manipuloimalla lastensuojelua valheellisella lausunnolla käyttäen lääkärin asemaansa hyväksi tehnyt kaikkensa, että hänen äitiyteensä koskettaisiin haavoittavasti, häntä kohdeltaisiin syyllistetysti ja epäiltynä, ja hänet asetettaisiin turhiin tutkimuksiin. Äiti koki vs. sos Laura Laineen olevan puolueellinen, koska Laine uskoi suoraan johtavaa lääkäriä, joka myöhemmin selvisi myös Laineen työkaverin sukulaiseksi. Äiti koki itsensä ja läheisensä mitätöidyksi eli henkisen väkivallan alle alistetuksi, koska Laine oli puolueellinen. Äiti koki, että hänen elämäänsä koskettiin vastoin hänen tahtoaan ja tarpeettomasta syystä. Tästä syystä äitiin sattui, hän itki tämän takia. Hän koki joutuneensa ilkivallan kohteeksi. Hän pelkäsi Lainetta valtavasti ja koki tämän pahaksi ihmiseksi, joka tahtoo satuttaa muita välinpitämättömyydellään ja mahdollisessa halussaan päästä mukaan hyvä veli -järjestelmään.

Lainehan leimasi äidin koko Vuosaaren lastensuojelun työryhmälle lastaan seksuaalisesti hyväksikäyttäväksi ja tästä ei välittänyt edes lastensuojelun johtaja Sisko Lounatvuori tai sote-viraston virastopäällikkö Juvonen, joka väittää olevansa psykiatrian ammattilainen saamansa koulutuksen vuoksi. Kuinka lääkärinvalan tehnyt psykiatrian ammattilainen voi olla välittämättä vakavasta henkisestä väkivallasta, jota hänen alaisensa kohdistaa lapsen vanhempaa kohtaan?

Helsinkiläisäidin kunniaa loukattiin vakavasti ja Pasilan poliisilaitos ei tahtonut suorittaa esitutkintaa, koska vs. sos. Anitta Jokinen väitti kyseessä olevan vain huoltoriidan. Poliisin mielestä sosiaalitoimi saa siis tehdä ihan mitä vain ja heitä ei koske rikokset kunnian loukkaamisesta tahi vainoamisesta. Poliisin, tutkinnanjohtaja Keijo Hyvärisen, mielestä vain tavallinen kansa on kielletty väärän ja valheellisen ja haavoittavan tiedon levittämisestä ja lastensuojeluviranomainen saa leimata vanhempia itsetuhoiseksi, kaikille henkisesti ja fyysisesti vaarallisiksi ja lapsia seksuaalisesti hyväksikäyttäväksi työnsä aikana, kunhan toteaa sen liittyvän huoltoriitaan. Lastensuojelu myönsi osallistuneensa vieraannuttamiseen ja käytti sanaa VAIN, mitätöidäkseen poliisille äidin ihmsioikeudet ja poliisi uskoi tämän.

Helsinkiläisäiti menetti lapsensa kanssa oikeuden viettää normaalia elämää tämän mustamaalaamisen takia. Hän sairastui henkisesti tämän takia vakavasti. Se ei kiinnosta poliisia.

Mutta minun kirjoitteluni asiasta kiinnostaakin poliisia. Ja heidän mielestään olen syyllistynyt johonkin rikokseen kenties.

Tämä on mielestäni erittäin kuvaavaa Helsingin poliisin toiminnasta.
Kirjoitteluani tutki poliisi ja hän on vienyt kaiketi sen nyt syyttäjälle. Hän kertoi lukeneensa kirjotteluani. Sitä en kerro kuka minua syyttää ja mistä, mutta minä olen kuitenkin nyt sen edessä, että päälleni tahdotaan asettaa leima huonoudesta, väärästä teosta, pahuudesta, ilkivallasta, inhottavuudesta, kiusanteosta jne... Minut halutaan jopa vankilaan. Poliisi kertoi, ettei syyttävä taho tahdo sovitteluun, vaan tahtoo minut vankilaan ja kysyi otanko vastaan vankeustuomion vai menenkö sitten yhteiskuntaa palvelemaan tuomittuna. Selkeästi haetaan minulle leimaa mielummin, kuin tahdottaisiin sovintoratkaisua. Minua syyttävälle tämä on kilpailu, jonka hän tahtoo voittaa ja minulle tämä on surullinen olosuhde, henkisesti erittäin kuormittava ja epämiellyttävä, jossa olisin toivonut järkevämpää toimintaa. Minä olisin mennyt sovitteluun juttelemaan asiasta ja pohtimaan sitä kuinka asian voisi korjata niin että kaikilla on hyvä olla.

Tottakai poliisitutkimus tuntui kamalalta. On hirvittävää joutua syytettynä poliisikuulusteluun. En voinut nauttia siitä mitenkään. Vaikka molemmat poliisit olivat komeita. Kuulustelutila oli karu ja kylmä ja epämukava. Sain ottaa tukihenkilön mukaan, koska en kestä tällaisia tilanteita ollenkaan henkisesti itse. Kuulusteleva poliisi käyttäytyi mielestäni asiallisesti, jokseenkin jäykästi ja kerran kuulustelun aikana fallisesti minua rajaten. Poliisilla on oikeus tällaiseen toimintaan tietääkseni, sillä kun he kokevat jotain joksikin ja tulkitsevat jotain joksikin, he saavat ottaa vallan, eikä heidän tarvitse omaa ajatteluaan kyseenalaistaa, vaikka virheitähän me jokainen tehdään, poliisitkin. Minua itketti koko ajan ja nielin kyyneleitä.

Minulla on aiempiakin kokemuksia poliisista. Tein vähän päälle 20-vuotiaana isäni ikäisestä poliisista rikosilmoituksen tämän tartuttua rintoihini kotonani. Hän työskenteli silloisen kodinhoitofirman, jonka palkallinen kodinhoitaja olin, toimitusjohtajana ja oli tullut noutamaan minut uuteen kohteeseen viedäkseen. Kutsuin hänet aamukahville ja hän oletti sen olevan oikeus tarttua rintoihini. Tietenkään se ei johtanut mihinkään, sillä kysehän oli poliisista, joka tarttui rintoihini ja minä en ole mikään tärkeä ihminen. Jos olisin ollut kansanedustaja Stubb ja poliisi olisi tarttunut kiveksiini, olisi juttu tietenkin toisin, sillä jo kokiksesta sylissään Stubb sai oikeutta. 20-vuotias tyttö ei saa samaa oikeutta Suomessa ja poliisit saavat heitä kähmiä vapaasti. Sain rikosilmoituksen jälkeen heti potkut, mutta en välittänyt siitä ollenkaan, sillä en tahtonut tehdä töitä kähmijälle.

Uskon sen etten saa poliisista itse oikeastaan asiallista palvelua yleensä johtuvan siitä, että olen tehnyt rikosilmoituksen poliisista. En voi väittää, että näin on, sillä en pääse asiaa tutkimaan, mutta uskon näin. Tämä uskomus ei tunnu kivalta, mutta en voi luottaa sellaiseen, mikä ei ole osoittanut olevansa luottamukseni arvoinen.

Kun keskustelin kirjoitteluani tutkivan poliisin kanssa puhelimessa, kun hän tahtoi kuulustella minua puhelimitse lisää, myös siitä, kuinka asiattomana koen Suomen poliisin toiminnan toisinaan, hän totesi jossain vaiheessa keskustelua, että olen loukannut hänen kunniaansa. Kummissani itsekseni ajatuksissani (en sanoittanut ajatuksiani, koska pelkään syystäkin poliisia - minun rintoihini on tartuttu) ihmettelin poliisia, joka tutkii työkseen myös kunnianloukkauksia. Yhtäkkiä oli poliisi myös syyttäjä ja tuomari ja samalla myös armahtaja, joka antoi minulle armon käydä oikeudesta, sillä hän ei ollut hyökkäävä. Hän oli loukkaantunut.

​Olin kummissani tästä, sillä mitenkään en puheissani ollut häntä maininnut henkilökohtaisesti eli väittänyt hänen toimivan väärin. Jouduin pahoittelemaan häntä ymmärtäen hänen kokemustaan tuoden esille, että olen pahoillani siitä että hän loukkaantui (henkisesti) ja toteamaan, että hän on ymmärtänyt minut väärin, ettei minulla ole häntä vastaan henkilökohtaisesti mitään ja että olen todennut jopa kirjallisesti kokeneeni hänen toimintansa asialliseksi.

Poliisin suojamuuri taitaa olla aika alhainen, kun jos puhuu työtoverin ammattiosaamisen alhaisuudesta, aiheuttaa tämä henkisen trauman eli loukkaantumisen, outoa? Valtasuhteita ja väärää vallankäyttöä tutkivana poliisina hän ei tainnut ihan ymmärtää näkökulmaani, sillä hän ei osannut vastata mitään minulle takaisin tilanteen eheyttämiseksi, kun aidosti myötäelin hänen traumaansa empaattisena ja toin esille, etten tahtonut satuttaa häntä. Minun kokemus siitä, että hän loukkasi minua syyttämällä minua kunniansa loukkaamisesta jäi käsittelemättä, koska hän ei osannut huomioida aikuisena miehenä tällaista asiaa syytettyään minua epämääräisesti tunnekokemuksellaan. Suomalaiset miehet harvemmin osaavat kunnioittaa naisia ihan neuvomatta, eivät meillä ovet aukea ja ei takkeja oteta meiltä pois tai kassejamme kanneta. Sillä ei ole väliä onko mies poliisi tai ei. Tätä on todella vaikea käsittää, miksi tällaista tapahtuu?

Ja auta armias, jos nainen neuvoo miespoliisia, se vasta on väärin. Naispoliisin neuvominen on vielä pahempi virhe. Kaikki liittyy ylpeyteen.

Joku voi kokea tämänkin nyt poliisin kunnian loukkaamisena. Mielestäni poliisin ei pitäisi olla herkkähipiäinen, vaan taitava sosiaalisissa taidoissaan vaikuttajana ja omata muitakin käytöstapoja kuin ainoastaan taidon riitauttaa asioita ja toivottaa puhelujen lopussa erittäin hyvää päivän jatkoa.

Olen jäänyt pohtimaan poliisien, syyttäjien sekä tuomareiden ammattitaitoa Suomessa. Jos syyttäjä syyttää minua ja tuomari ei tuomitse, kuinka kallis on oikeudenkäynti valtiolle? Paljonko maksoi pelkkä poliisitutkimus valtiollemme? Moniko mummo jää niiden rahojen takia ilman päivittäistä ulkoilua tai lapsi ilman asiallista kohtaamista lastensuojelussa resurssipulan takia? Tietääkseni Suomessa ei saa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä nykylakien vuoksi. Jos tuomari tuomitsee minut, kuinka me enää kerromme ihmisille siitä kokemuksesta mitä monet kokevat lastensuojelun takia ja kuinka varoitamme sosiaalivirkailijoista, jotka kohtelevat perheitä kaltoin? Miten tuomio leimaavana vaikuttaa loppuelämääni? Jos minut tuomitaan, minähän olen kuin itse paholainen, eikö niin?

Ironista kaikessa on, että kun itse kirjoitan tuomiokulttuuria vastaan sitä vastustavana, tuon esille, että pidän syyllistys- ja häpeäkulttuuria vanhanaikaisena (eli pidän ihmisten kunnian loukkaamista leimaamisella törkeänä tekona) ja sen päälle rakennettua huolikulttuuria väärin käytettynä henkisenä väkivaltana, saatan itse joutua tuon järjestelmän, jota arvostelen ihmisoikeuksien vastaiseksi, uhriksi. Kun uskon paremman mahdollistumiseen, yleisen hyvyyden onnistumista mahdollisena, ja pidän sitä tähtäimenä parempana, kuin olevan järjestelmän ylläpitämistä, saatan joutua itse pahuudeksi demonisoiduksi, leimatuksi. Koska katson laatikon ulkopuolelta ja tahdon muuttaa sitä mitä laatikkoon on kerätty ja miten ne on sinne järjestelty, minut tahdotaan tuomita vankilaan ja poliisikin kertoo sen olevan mahdollista minulle.

Mihin kaikkeen ihmiset uskovat? Uskoihan hallinto-oikeuskin, että lastensuojelulla oli syytä huoleen, koska lastensuojelu kertoi, että heillä oli huoli, koska heille kerrottiin erilaisia huolikuvia. Lastensuojelu oli jättänyt tarkistamatta oliko syytä huoleen ja oli uskonut suoraan huolikuviin. Hallinto-oikeus piti tätä järkevänä ja hyvänä syynä olla huolissaan. Retoriikka meni oikeudessa läpi. Tämä on käsittääkseni toteutunut monessa hallinto-oikeudessa ja tulee kaiketi toteutumaan sen vuoksi monta kertaa. Tuomarin uskomiset vaikuttaa tuomioihin järjellisen ajattelun sijaan. Kukaan ei siivoa tätä, miksi?

Koska minulle syntyy kysymys miksi, siksi kirjoitan.

Me olemme kaikki kovin erilaisia. Me elämme omissa laatikoissamme ja ajattelemme laatikoistamme käsin. Me olemme sinne keränneet monenlaista ja keräilijöinä puollamme keräämäämme ja me haemme jokainen omaa etuamme. Minä myös. 

Kun ilmastonlämpenemisestä esitettiin väitteitä, että se olisi vain suuri huijaus, monet trollit ja lobbarit olivat tuon takana poliittisista ja omaa etua hakevista syistä. He jotka hakivat omaa etuaan suuremmassa kuvassa ja katsoivat tärkeänä osallistua maailman elämänkaareen sen hyvinvoinnista vastuuta kantavana ja ilmoittivat uudelleen ja uudelleen, ettei ilmastonlämpeneminen ole valhe, vaan maailma voi huonosti, joutuivat monen heistä ilkivallan kohteeksi. He saivat näiden heidän käsitysten vastustajien takia valtavasti jopa uhkauksia, joissa heidän omaa henkeään uhattiin. Vastuu tosin moisella uhkailulla oli uhkauksen toteuttajalla, eikä tosin trolleilla ja lobbareilla, jotka leimasivat valheillaan tiedemiehet valehtelijoiksi, jotka tahtovat vain kiusata muita. Trollit tahtoivat hidastaa maailmaa haavoittavan teollisuuden alasajoa. Trollauksen ja lobbauksen takana oli raha. Ihmiset olivat ostettavissa. He sanoivat rahasta ihan mitä vain. Teollisuus osti puhujia itselleen, jotta voisivat käyttää "asiantuntijoita" oman etunsa hakemiseen siitä huolimatta, että heidän toiminta tuhosi tulevaisuutta jopa heiltä itseltään. Epäsuora itsetuhoisuus alkaa olla jopa muodissa ja sitä markkinoidaan valinnan vapaudella, koska halu vapauteen on meillä kova.

Yhtälailla, kun me pohdimme vieraannuttamisen kohdevanhempia, lastensuojelun väärän kohtelun uhreja, lapsibisneksen uhreja, me saamme kohdata samaa toimintaa, jossa totuuden kertojat tahdotaan vaientaa kyseenalaistamalla totuus vakavalla vastaväitteellä. Jos vieraannuttamisen kohdevanhempi bloggaa ja kertoo vieraannuttamisesta, tekee vieraannuttaja hänestä sitten rikosilmoituksen väittäen kunniaansa loukatun. Jos vieraannuttaja on saanut puolelleen kokonaisen kunnan viranomaiset mukaan vieraannuttamiseen, on epätodennäköistä, että vieraannuttamisen kohdevanhempi saisi oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Jalkoihin jää lapsi. Tuomari tuomitsee kaikessa leimaavuudessaan vieraannuttamisenkohdevanhemman uskoen viranomaislausuntoja, "asiantuntija" lausuntoja, niiden todistusarvoa tutkimatta ja tuomitsee lapsen vieraannuttamisen kohteeksi jatkossakin. Suomen oikeudenkulukaarilaki on naurettava, siinä tahdotaan säästää valtion rahaa, eikä tutkia todella tapauksia.

Mielestäni minulla on oikeus kirjoitella ja jos joku ei tahdo lukea mitä kirjoitan, hän voi sen lopettaa samantien. Jos tämä on jollekulle roskaa, se on roskaa. Mielestäni minulla ei ole oikeutta valehdella eikä ole oikeutta vääristellä tietoa. En ole asiantuntija, mutta tämä on näkökulmani minun kokemuspohjastani ja siitä mitä olen lukenut ja kuullut ihmisiltä. En ole tutkija, professori tai tohtori. Olen tavallinen ihminen. Ihmisten huijaaminen ei mielestäni ole oikein, koska olen itse joutunut monen huijauksen kohteeksi ja en pitänyt siitä.

Koin kärsimystä, koska en pitänyt tavasta jolla elämääni koskettiin. Mielestäni minulla on oikeus vaikuttaa ihmisiin, jotka haluavat tulla vaikutetuiksi. Se kuinka he vaikuttuvat ja reagoivat ei tosin ole minun vastuulla.

Jokaisen pitäisi tajuta tarkistaa aina kaikki saamansa "tieto" ja ymmärtää, että leimaaminen on yhteisöväkivaltaa, johon ei pidä lähteä mukaan. Saa minut kyseenalaistaa ja kannatan tätä, mutta rikolliseksi leimaamista pidän ilkivaltana itseäni kohtaan. Mielestäni jokainen vastaa omista teoistaan itse. Minäkin vastaan teoistani ja olen aina valmis kohtaamaan eriävän näkemyksen mielenkiinnolla.

Pohdin, että jos syyttäjä väittäisi minun noituneen jonkun lehmän, uskooko tuomari tähän? Jos ei usko, miksi hän uskoisi minun olevan syypää siihen, miten joku toinen toimii? Suomessa syyttäjät syyttävät vieläkin tällaisista asioista tajuamatta ihmisten yksilöllisyyttä. Biologinen psykologia ei ole syyttäjänvirastossa hallussa.

Täällä mieron tiellä pohdin, meillä pitäisi olla enemmän siivoojia. Jonkun pitäisi siivota Suomen lastensuojelut epäpätevistä sosiaalivirkailijoista, jonkun pitäisi siivota suomalainen psykiatrinen terveydenhuolto, jonkun pitäisi siivota viranomaiskoneistomme epäonnistunut moniammatillinen yhteistyö, jonkun pitäisi siivota harhaluulo siitä, että olemme hyvinvoiva valtio, jonkun pitäisi siivota harhaluulo, että maassamme välitetään lapsista ja vanhuksista, jonkun pitäisi siivota harhaluulo, että olemme hyvä maa, jonkun pitäisi siivota oikeuslaitoksemme epäpätevistä tuomareista, syyttäjävirastot epäpätevistä syyttäjistä, pätemättömät asianajat kokonaan pois toimiluvistaan, poliisilaitokset epäpätevistä poliiseista, kummajaiset pois politiikasta takaisin sirkuksiin, jonkun pitäisi siivota tämä kaikki. 

Maailmassa on liikaa elitistejä, jotka hakevat suuruudenkokemuksia.

Teatterin tekninen johtaja vuosien ajan kuljetti tytärtään teatterin käytävillä. Ohitse kulki taiteilijoita, johtajia, kunnan virkamiehiä ja muita kovaäänisiä menijöitä. Hän ei ikinä pysähtynyt näiden kohdalla tyttärensä kanssa, ellei häntä puhuteltu ja hän ei ikinä osallistuttanut tytärtään keskusteluun, jos pysähtyi keskustelemaan näiden kanssa näiden toiveesta. Hän ei tahtonut lapsensa saavan tietää aikuisten maailman typeryyttä. Hän esitteli kyllä näiden työnjälkeä tyttärelleen kulkiessaan teatterin käytävillä ja näytti miten teatteria tehdään. Yhtenä päivänä hän kulki tyttärensä kanssa katsomon tuolien välissä. Siivooja lakaisi istumapaikkojen kulkuväylää ja pyyhki pölyjä. Isä pysähtyi ja katsoi lastaan: "Tyttäreni, tässä on teatterimme siivooja, tervehdi häntä," hän sanoi mitä kunnioittavammalla äänellä. Siivooja hätkähti, punastui ja hymyili isälle ja tervehti tyttöä takaisin lämpimästi muina naisina.

Tyttö mietti vuosia miksi isä toimi näin. Hän ymmärsi lopulta, että elitistit menevät teatteriin esitelläkseen itseään muille elitisteille, kätelläkseen näitä ja elvistelläkseen olevansa sen ja sen kaveri ja tuntevansa sen ja sen kuuluisuuden, vaikka teatteri heittäisi heidän päällensä täyttä paskaa, kuten eräs taiteellinen johtaja todella päätti tehdä, kunhan teatterin puitteet ovat elitistien tarpeissa ja julkisuuskuvassa riittävät. Siivooja on se tärkein, joka pitää yllä asiakkaiden saapumisen. Jos penkki on paskainen ja haisee vanhan miehen kuselle, ei siihen kukaan tahdo istua, vaikka maailman upein taiteilija olisi lavalla nähtävissä.

Yhtälailla palkkaa sosiaalitoimi "siivoojia" kasvojaan kohottamaan, kuten Helsingissä tehtiin Eerikan kuoleman jälkeen, kuten tekivät myös monet maailmaa tuhoavan teollisuuden edustajat etsiessään heille heidän etuaan palvelevia rahasta mitä vain puhuvia ihmisiä. Puhuva pää, kun voi olla pahimmillaan vain puhuva pää ilman sisältöä.

Mitä väliä sillä on, jos joku johtava lääkäri tuntisikin vaikka Meiju Suvaksen? Mitä hienoa siinä on? Suvaskin on ihminen, joka ei olisi pärjännyt elämässään ilman siivoojia. Kokeeko lääkäri olevansa parempi ihminen ihmisenä, jos hän pääsee Suvaksen suosioon? 
Maria Jotunin pojanpoika Lauri Tarkiainen neuvoi aikanaan oppilastaan: "Nimillä ei ole mitään väliä, vain tarina merkitsee."

Jos tarinointini loukkaa jotakuta, olen siitä pahoillani. Se ei ole ollut tarkoitukseni. Koetan motivoida jonkun siivoamaan sen minkä havaitsen ja ei ole mielestäni toimivaa. Jos joku eliittiin kuuluva, jolla on toimivaltaa puuttuisi asioihin? Koetan vaikuttaa. 

Platon oli sitä mieltä, että hallitseminen on niiden työtä, jotka ovat kaikkein viisaimpia, mutta koska ihmiset harvoin tunnistavat ne, jotka ovat heitä itseään viisaampia, demokratia ei yleensä johda viisaimpien valtaan. (The Oxford Dictionary of Philosophy)

Meiju ei liity mitenkään sitten yhteenkään tietämääni lastensuojelun sotkemaan elämäntarinaan, mutta oli mukana mielestäni yhdessä hulvattomassa produktiossa, jolla tahdon teitä ilahduttaa nyt, kun pohditte mitä eliitti, viranomaiset, parempiosaiset ja omanedun tavoittelijat tahtovatkaan itselleen pullistellessaan ja kuinka sitä teatraalisesti kuvataan. Miltä he näyttävätkään hyljätyn lapsen rinnalla aikuisten maailmassa?:

Teflon Brothers (feat Stig & Meiju Suvas) - Seksikkäin Jäbä:
https://www.youtube.com/watch?v=q57W-NO3RPo

Iltalehti tiedotti, että Oulussa oli tuomari tuominnut 9-vuotiaan puoleksi tunniksi leikkipuistoon leikkimään jättäneen lapsensa isän 280 euron sakkoihin. Lehti ei tiedota, joutuiko isä maksamaan myös oikeudenkäyntikulut sekä minkä suuruiset asianajajapalkkiot on isä joutunut maksamaan. Lehti ei myöskään kerro mikä oli syyttäjän ja tuomarin tuntitaksa asian käsittelyssä valtiolle. Paljonko tämä oikeudenkäynti kaikenkaikkiaan maksoi meille veronmaksajille?
Tilanteessa kummallista on se, että lapsi on nähtävästi ollut aivan terve lapsi, jo 9-vuotias ja lapsella oli koko ajan puhelinyhteys isäänsä.

Keskustelin lasten kanssa heidän näkemyksestään, että saako heidän mielestään lapset olla ilman aikuista leikkipuistoissa. Söimme pitsaa pitseeriassa. Toinen oli 9-vuotias ja toinen 10-vuotias. Molemmat olivat kummissan kysymyksestä. Pihalla lapset ovat leikkineet ilman aikuista jo viisivuotiasta ja kun kouluikä tuli, ovat lapset saaneet leikkiä ilman aikuista laajemmalla alueella, kunhan kännykkä on ollut mukana. Kaikki alueemme lapset ovat näin saaneet tehdä. Asumme helsinkiläisellä asuinalueella (Lappeenrannan verran asukkaita), emme keskustassa, mutta täällä on isojakin autoteitä, suojateillä ei ole liikenevaloja ja merikin on tuossa ihan lähellä. Meillä on täällä kaikenlaista, on metsää sekä kanavia ja pieniä lampia ja paljon leikkipuistoja.

Lehti ei kerro, oliko lapsi hätääntynyt itse ja kokenut itsensä heitteillejätetyksi. Lapsen kokemushan se tärkeintä on tilanteessa, eikä suinkaan syyttäjän ja tuomarin kokemus. Muutoinhan rakentavat syyttäjä ja tuomari symbioottisen suhteen lapseen väittäessään tietävänsä mitä lapsi tuntee ja kokee ja se on lastensuojelullisessa maailmassa aikuisilta kiellettyä. Me aikuiset emme saa väittää tietävämme mitä lapset kokevat, meidän tulee selvittää mitä lapset kokevat.

Naapurini tyttöllä on kiellellisten oppimisvaikeuksien erityisominaisuus, hän on erityislapsi. Hän saa kulkea ihan itsenäisesti siitä huolimatta, että oppi puhumaan vasta kuusi vuotiaana, kotontamme kilometrin matkan kirjastoon. Sai kulkea jo kahdeksanvuotiaana. Hän saa käydä itsenäisesti kaupassa ostoksilla. Hänellä on tähän lupa hänen psykiatriselta hoitotaholtaan jopa. Vaikka Helsingissä osataan tukea lasten itsenäistymistä ja erityislapsetkin saavat kulkea itsenäisesti kirjastoon ja lainata kirjoja 9-vuotiaana, ei Oulussa saa tuomarin mukaan lasta jättää leikkipuistoon.

Haisee rahastamiselta sanon minä. Ei taida syyttäjällä olla Oulussa tarpeeksi töitä ja tuomaritkin tahtovat tällaista höpönhöpöä tukea. Kyseisen asian olisi voinut syyttäjä siirtää lastensuojelulle, joka olisi voinut hoitaa asian paljon halvemmalla valtiolle sekä isälle. Isän maksamat sakothan on pois lapselta. Näyttää Oulun kunnalla menevän huonosti, kun tällä tavalla rahastaa asukkaitaan.

Mutta Ouluhan alkaa olla tunnettu aivan hulluista viranomaisten toiminnoista.

Vastavuoroisesti voisin katsoa miten toimii Helsinki heitteillejättöasioissa. Kun kesällä 2015 tehtiin lastensuojeluilmoitus helsinkiläislapsen heitteillejätöstä tunniksi Espanjassa, joka oli aiheuttanut tilanteen, jossa lapsi oli itkenyt ja kokenut itsensä heitteille jätetyksi vieraassa maassa ja paikalle oli tullut jopa Espanjan poliisi, ei asialle tehnyt mitään lastensuojelu. Se ei edes käsitellyt tuon seitsemän vuorokauden aikana lastensuojeluilmoitusta. Ei käsitellyt ollenkaan tätä lapsen kanssa. Se ei kuullut lasta. Lassilan lastensuojelussa vs. sos. Anitta Jokisen mielestä asia ei ollut vakava, vaikka Espanjassa kaapataan turistien lapsia. Hänen mielestään lasia saa jättää yksin ja itkettää näin. 

Samalla matkalla oli lapsi katsonut kuinka isänsä johtavalääkäripuolison taiteilijaystävän anniskeluravintolassa oli isä juopunut liikaa, pelottanut lapsen mukaan jopa kulkukissaa, törmäillyt huonekaluihin ja tahtonut hänen kanssaan suihkuun. Tämäkään ei haitannut vs. sos. Jokista. Koska lastensuojelu ei puuttunut mihinkään mitä isä teki lapselle pahaa, teki äiti lopulta tutkintapyynnön lastensuojelusta ja isästä ja tämän johtavalääkäripuolisosta. Pasilan poliisissa tutkinnan johtaja Keijo Hyvärinen ei edes suostunut suorittamaan esitutkintaa, koska Lassilan lastensuojelusta vs. sos. Anitta Jokinen totesi, että kyse on VAIN huoltoriidasta. Hyvärisen esimies hyväksyi tämän.

Sama helsinkiläislapsi viettää yhä ruuatta koulun jälkeen päiviä kavereillaan kello 20:00 saakka, koska isä ja johtavalääkäripuoliso eivät ole kotona ruokaa antamassa, eivätkä järjestä lapselle edes hoitajaa kotiin. Lapsi saa elää kavereiden tarjoamilla letuilla ja jäädä ilman päivällistä. 9-vuotias ei ole myöskään saanut kotiavainta, koska isän johtava lääkäripuoliso väittää, että äiti varastaisi lapselta kotiavaimen ja murtautusi heille. Ratkaisu johtavalta lääkäriltä oli tähän ongelmaan, että he jättävät kodin takaoven koko päiväksi auki ja lapsi saa siitä mennä kotiin. Äiti koetti selittää lastensuojelulle, että lastensuojelu neuvoisi johtavaa lääkäriä, jolla lapsen kertoman mukaan on kotona tärkeitä työpapereitaankin (ja ties millainen lääkearsenaali), että kotivakuutus ei korvaa, jos joku murtautuu heille ja tyhjentää talon, jos ovet on jätetty auki ja samalla nauroi, että miten se johtava lääkäri luulee, että äiti vain avaimella osaisi murtautua, mutta ei avoimesta ovesta.

Lapsi kertoi, että erikoista tässä kotiinmenoratkaisussa on, että takaoven piha-aidan portti ei aukea ja lapsi joutuu kiipeämään sen yli. Portin takana on lautoja, joissa on nauloja pystyssä. Lapselle on siis avaimen annon sijaan rakennettu esterata. Yhtenä päivänä joutui lapsi soittamaan äidilleen, että ei voi mennä isälleen, koska oli satuttanut polvensa, eikä pääse portin ylitse. 9-vuotias oli todennut isälleen: "Tuolle portille on tehtävä jotain," koska pitää normaalina saamansa malliopin takia kotiin hiippailemista takaovesta, sen sijaan että pitäisi normaalina avaimella etuovesta kulkemista. Olisihan avain voitu jättää vaikka kiven alle pihalle lapselle, jos avainta ei uskalleta kouluun antaa mukaan (vaikka puhelinta lapsi saa kantaa). Miksi lapsen pitää kiipeillä porttien yli ja hyppiä naulaisten lautojen ylitse ja aikuiset saavat kulkea ovesta?

Kun Oulussa joutuu isä, joka muutoin taitaa olla ihan hyvä isä, mutta vääränä päivänä jätti lapsen puoleksi tunniksi valvomatta, joutuu maksamaan 280 euroa sakkoja, koska ei omaa hyvävelisuhteita, Helsingissä siirretään huoltajuus lastensuojelun toimesta vanhemmalle, joka heitteillejättää lasta koko ajan ja peitellään näitä heitteillejättöjä, koska omaa johtavalääkäripuolisonsa kautta hyvävelisuhteita. Tämä lääkäri kun on lapsen yhden lastensuojelun tarpeenselvittäjän sukulainen muun muassa. Ja ainahan johtavia lääkäreitä uskotaan paremmin, kun tavallista kansaa. Eiväthän lääkärit valehtele, eivätpä juu.

Täällä mieron tiellä joudun toteamaan, että laki on kaikille sama, jokainen tuomari tulkitsee sen omalla tavallaan, uskoo mitä haluaa ja tuomiot ovat kaikille erillaisia. Se mikä on kohtalomme on ennalta-arvaamatonta monessa asiassa ja usein saattaa käydä niin, että oikeudenmukaisuutta ei saada tapahtumaan. Ihmiset joutuvat elämään alisteisessa asemassa heihin, joilla on valtaa.

Toiminta muistuttaa yhä aikaa, jolloin naisia tuomittiin kuolemaan noituuudesta. Jos joku väitti naapurinsa kironneen lehmän ennen lehmän kuolemaa, niin naapuri sai kuolla. Varsinkin jos kuolleen sammakon luut oli vienyt väitteen esittäjän ystävän väitteen mukaisesti kirkon alle. 

Kuitenkin täytyy kysyä: Oliko todella oululaislapsen etu, että isä tuomittiin 280 euron sakkoihin? Eikö 30-50 euroa olisi ollut riittävää ja sitten vaikka laittaa loput maksamaan lapselle korvauksina, jos oli syyttäjän kasvojen pesemiseksi ja Oulun sääntöjen kirjoittamiseksi pakko tuomita. Lapsihan se kärsijä oli, eikä suinkaan valtio, jos nyt tarkkoja ollaan. Pitääkö lapsilla rahastaa?
​
Pitää varmaan mennä huomenna kirjastoon ja pyytää poliisi paikalle, sillä siellä on hurjasti 9-vuotiaita ilman vanhempiaan. Sieltä mennä sitten uimahallille viikonloppuna ja pyytää poliisi paikalle, siellä siellä on 9-vuotiaita ilman vanhempiaan. Ja sitten käydä kauppakeskuksessa, sillä sielläkin on 9-vuotiaita ilman vanhempia. Jos alkaisi kyttäämään naapurin 6-vuotiasta, sillä sekin tuli vastaan kodista 300 metrin päässä puistossa ilman vanhempaansa. Kertoi olevansa matkalla kaverin kanssa hakemaan kaveria ulos. Pitää varoittaa kaveria, jolla on tuo 9-vuotias erityislapsi, että nyt on vaarana syyte heitteillepanosta, koska Oulun tuomari näin tuomitsi.

Voisko joku ilmoittaa Lassilaan vs. sos. Anitta Jokiselle mitä mieltä on Oulun tuomarit heitteillepanoasioista. Saakos 8-vuotiaan jättää Espanjassa yksin tunniksi? Onkos kyse ihan ainoastaan huoltoriidasta?
Kuinkahan kovasti naureskellaan meidän tuomareille muutaman sadan vuoden päästä? Näissä lapsiasioissa pitäisi olla tuomarin tukena sosiaalipsykologian ammattilaiset, joilla olisi koulutus kehityspsykologiaan. 

Isä jätti 9-vuotiaan tyttärensä leikkipuistoon ja lähti salille - tuomittiin sakkoihin (4.10.2016):
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016100422414195_uu.shtml

Laki lapsen heittellejätöstä (Laki 24):
http://www.laki24.fi/aihe/6267/

Heitteillepano (wiki):
https://fi.wikipedia.org/wiki/Heitteillepano

Neuvoisin lastensuojelun asiakkaiden vanhempia olemaan puhumatta itsetuhoisuudesta sosiaalitoimelle, ellen tietäisi, että itsetuhoiset asiat ovat vakava asia ja ajatukset voivat johtaa vakavaan ja surulliseen tekoon.

Sosiaalitoimen suurin ongelma on kuitenkin ammattitaidottomuus ja siksi joudun toteamaan, että vanhempien tulisi harkita mitä sanoittaa sosiaalitoimelle. Sosiaalitoimi ei välttämättä ole kykenevä tekemään asiallista tutkimusta siitä mitä tarkoitatte sanoillanne, eikä ole kykenevä tukemaan vanhemmuutta. Se saattaa tulkita kaiken pahimmalla mahdollisella tavalla ja synnyttää valtavan ongelman toiminnallaan teille.

Olen kauhukseni joutunut huomaamaan, kuinka lastensuojelun toimittamat THL:n ohjeistusten vastaiset toimenpiteet saavat vanhemmat kriisireagoinnissaan myös ajattelemaan itsetuhoisia ajatuksia. Sosiaalitoimi tehdessän vakavaa henkistä väkivaltaa lasten vanhempia kohtaan, saa näiden kognitioon kriisissä vakavan kärsimyksen kokemuksen aikaan, jonka ensihavannointi saattaa saada niin voimakasta ahdistusta aikaan, että vanhempi ajattelee halussaan päästä eroon pahoinvoinnistaan jopa tappavansa itsensä. Tästä seuraa kognition kierteeseen mielen toisinaan häiriötilaa muistuttava tila, joka on kriisireagointina kuitenkin ymmärrettävissä normaaliksi ja silti otettava psykologisessa mielessä sekä sosiaalitoimen silmissä vakavasti.
​ 
Vakavasti otettaessa sitä ei kuitenkaan oteta vakavasti muussa mielessä, kuin vain lapsen "suojelemisen" mielessä ja vanhemmuuden tukeminen unohdetaan täysin. Syy tähän on sosiaalitoimen alhainen koulutus biologiseen psykologiaan sekä kriisityön alkeisiin. Sosiaalitoimi on jäykkä viranomainen, eikä suinkaan ihminen joka kohtaa ihmisen.

THL:n pitäisi osata kiinnittää huomiota paremmin siihen, miten lastensuojelussa ei toteuteta edes heidän ohjeistuksia ja kuinka "inhimilliseksi" suunnitellun toiminnan mitätöinti asettaa vanhemmat niin valtavan haasteen eteen, että se saa mielen ja aivojen toiminnassa sellaisen biologisen reaktion, että lapsen edun ei voi nähdä toteutuvan. Vahemmuutta ei suinkaan tueta, vaan vanhempaa koetetaan haavoittaa. Tämä ei ole lapsien etu.

Leimaaminenhan on yhteisöväkivaltaa ja yksi hurjin muoto kohdistaa ihmiseen henkistä väkivaltaa. Tätä kuitenkin toteuttaa sosiaalitoimi paljon. Erään äidin kanssa keskustellessani kauhukseni havaitsin kuinka hän oli mennyt leimaamisen ja lapsen menettämisen kokemuksen jälkeen sanoittamaan sosiaalitoimelle itsetuhoisia ajatuksiaan ja kenties näin syventänyt ongelmaansa.

Lapsen taustat olivat julmat. Vanhempien erokriisi oli kestänyt vuosia ja huolto-oikeudenkäyntejä oli käyty vaikka kuinka. Äidin puheista en ota selvää onko hän vieraanuttaja vai onko isä huoltokiusaaja kuten hän asian kuvaa. Oletan tilanteessa molempien asioden toteutuneen ja vanhempien olevan toisiaan vastaan yhteistyön sijaan. Viha on otettu vanhemmuudessa välineeksi ja kylmä sota kuvaa tilannetta äidin kertomusta tutkiessani. Isä ei ole minulle tuttu. Vanhempien riitely on kuitenkin johtanut siihen, että lähihuoltajaäiti ei saa tavata kiirellisesti sijoitettua lastaan kuin harvoin valvotusti ja isä saa lapsen loma-ajoiksi kotiinsa säännöllisesti. Tämä saa minut pohtimaan onko sosiaalitoimi sitä mieltä, että äiti olisi vieraannuttaja tai tämä yhteistyökyvyttömämpi vanhempi, joka tahtoo pitää yllä huolto-oikeudenkäyntikierrettä omalla toiminnallaan taistellessaan isää vastaan?

Tarkalleen en tiedä mitä hakee isä, mutta äidin kohdalla olen havainnut, että äiti kirjoittaa lapsen haluttomuudesta tavata isäänsä. Tällöin herää aina kysymys vieraannuttamisesta, sillä vaikka isän huoltotavoissa olisi ongelmia, tulisi lapsen ja isän suhdetta tukea ja pohtia miten lapsen tapaamista saadaan lapselle mukavia isän kanssa, sen sijaan että tapaamisa koetetaan estää.

Lapsi luonnollisesti vanhempien riidoista sekä sosiaalitoimen toiminnoista huolimatta sanoittaa ikävää äitinsä luokse ja on jäänyt kaikkien näiden ihmisten jalkoihin. Mielestäni virannuttajaankaan tai mahdolliseen vieraannuttjaan ei saa kohdistaa vieraannuttamista. Kosto ei ole vastaus. 

En usko valtavien rajoitteiden tukevan todella perheitä, edes vieraanuttamistapauksissa, mutta tätä epänormaalia olosuhdetta tarjoaa sosiaalitoimi haastavien tilanteiden korjaamiseksi yksin omaan tarjoamatta mitään todellista vanhemmuuden tukea samalla. En usko päihdeongelmaisen tai mielenterveysongelmaisen kanssa valtavien rajotteiden olevan myöskään tarpeellisia, jos lasta tavataan sijoituspaikassa. Kyllä sijoituspaikka näkee, jos vanhempi on päihtynyt tai mielentilaltaan liian kuormittunut saapuessaan ja ei tuolloin valvottuakaan tapaamista saa järjestää. Vain jos on havaittu vanhemman sanoittavan lapsen kuullen sopimattomuuksi, eikä vanhempi keskustelun avulla ymmärrä toimineensa sopimattomasti, tulee tapaamiset valvoa ja tukea noissa tilanteissa vanhempaa ja lasta.

Lapselle tulisi aina järjestää mahdollisimman normaalit olosuhteet. Se tukee lapsen henkisiä kehitystarpeita sekä vanhempien henkisiä tarpeita. Sosiaalitoimen tulee tukea. Tapaamisten ei tarvitse olla liian lyhyitä tai valvottuja. Ne voivat olla tuettuja ja kestää vaikka kokonaisen päivän. Hyvä sijoituspaikka ottaa vastaan vaikka vanhemman kokonaiseksi päiväksi ja yöksi viikonloppuna ja tukee tapaamista, jos lasta ei uskalleta kotiin vielä päästää.

Tuo äiti joka kertoi pitkästä erokriisistään ja riitautumisen pahenemisesta sosiaalitoimen toiminnoilla, kuvaili erittäin inhottavaa tilannetta. Hän oli mennyt noutamaan lastaan koulusta, mutta häntä oli ollut vastassa rehtori. Sosiaalitoimi oli ilman äidin tapaamista käynyt noutamassa lapsen koulusta ja sijoittanut kiireellisesti. Rehtori oli myös kertonut äidille, että äidillä on lapseensa tapaamisrajoitus, eikä hän saa tavata lastaan normaalisti.

Kuten näette kirjoituksestani, ei sosiaalitoimi ollut toiminut THL:n ohjeistusten mukaan. Ennen kiirellistä sijoituusta tulisi tavata vanhemmat ja käydä läpi keskustelut siitä, miten voisi vanhempi myötävaikuttaa siihen, että kiireellistä sijoitusta ei tarvitse tehdä. Kaikkia avohuollon tukitoimia tulisi tarjota tuossa vaiheessa, jotta kiireellistä sijoitusta ei tarvitse toteuttaa. Tässä tapauksessa sosiaalitoimi oli kuitenkin jättänyt äidin tapaamatta, jättänyt kertomatta kiireellisestä sijoituksesta, jättänyt ennen sitä kysymättä äidin mielipiteen asiaan, jättänyt tarjoamatta avohuollon lievempiä tukitoimia.

Myöskään äidin kanssa ei oltu ennen tapaamisrajoituksen tekemistä istuttu palaverissa yhdessä alas THL:n ohjeistusten mukaisesti ja keskusteltu siitä, kuinka äiti voisi myötävaikuttaa siihen, ettei tapaamistenrajoitusta tarvitse tehdä.

Äiti kertoi, ettei ole ollut itsetuhoinen aiemmin, vaikka isän toiminta on ollut hänelle kokemuksena henkisesti erittäin rankkaa. Useat huolto-oikeudenkäynnit ovat saaneet hänet haurastumaan ihmisenä. Henkinen kuormitus on väsyttänyt henkisesti. Hän on koettanut saada sosiaalitoimen näkemään kuinka isän toiminta haavoittaa onnistumatta tässä. Sosiaalitoimi on nähnyt vain haavoittumisen, mutta ei äidin kuvaamaa isän vallankäyttöä. Äiti vaikuttaa minusta surulliselta, pelästyneeltä, ahdistuneelta, vihaiselta ja aggressiiviselta. Kaikki nuo ovat tilanteeseen nähden ihan normaaleja tunnereaktioita, varsinkin, kun äiti ei saa tukea sosiaalitoimelta.

Eroperheen kriisiterpaiaahan ei lastensuojelu ole tarjonnut eroperheelle jostain kumman syystä tässäkään tilanteessa. 

Nyt siis oli päättänyt sosiaalitoimi kuormittaa äitiä lisää lapsen kiirellisellä sijoittamisella mikä on aina vanhemmalle henkisesti erittäin raskasta, koska perhe-elämän kunnioittamisen sijaan kosketaan perhe-elämään ja tämän lisäksi äiti oli leimattu erittäin suurella epäluottamuksella ja hänelle oli tehty tapaamisrajoituspäätös. Kaikki tämä tehtiin työryhmäpalavereissa tapaamatta äitiä tai lasta äidin selän takana. Edellisenä päivänä äiti oli ollut turvallinen ja seuraavana päivänä ei enää ollutkaan. Päätöksestä vielä ilmoitti rehtori, eikä suinkaan sosiaalitoimi ja äiti ei päässyt keskustelemaan ollenkaan päätöksestä ja neuvottelemaan olosuhteiden parantamisesta.

Näyttää siltä, että tässä tilanteessa sosiaalitoimi ei ole tehnyt kiireellistä sijoitusta niistä syistä, joista sitä saa käyttää työvälineenä, vaan on retoorisin keinoin oikeuttanut istelleen tämän väineen käytön. 
Äiti kertoi minulle kertoneensa sosiaalitoimelle, kuinka tilanne, jossa rehtori kertoi hänelle mitä oli tapahtunut oli aiheuttanut hänelle valtavaa henkistä pahoinvointia ja tätä kautta psykosomaattista fyysistä pahoinvointia ja saanut hänet haluamaan omaa kuolemaansa ja mielikuvissaan jopa suunnittelemaan tätä. 
Iso virhe äidiltä!

Saatuaan kuulla itsetuhosta oli sosiaalitoimi saanut loistavan sulan hattuunsa, jolla kirjoittaa päätöksiin jatkoa ja jolla perustella päätös muodossa: "Meillä oli huoli ja huoli osottautui aiheelliseksi."

Äidin tavasta puhua, itsetuohoisuutta tutkittuani, minulle selviää, ettei äiti ole niinkään itsetuhoinen todella, vaan hän sanoitta pahaa oloaan ja siitä syntyneitä ajatuksia joiden kanssa hän joutuu painimaan. Hän etsii ratkaisua ulos pahasta olostaan yksin, koska lastensuojelu hylkäsi hänet. Paha olo syntyi siitä, että hän joutui lastensuojelun hylkäämäksi ja mitätöimäksi. Yksinäisyydessään hän ei tiedä kriisin uhrina mitä tehdä ja tulkitsee kokemuksessaan, että elämältä on viety pohja ja mitätöitynä hän on turha yhteisössä, että hänen elämä on merkityksetöntä ja voimakkaassa tunnetilassa ajatus johtaa seuraavaan - "merkityksettömänä ilman ihmisarvoa voin kuolla." 

Äiti kertoo sinnitellensä tästä ajatusketjusta huolimatta lapsen takia. Äiti kertoo, että hetkittäin hän ymmärtää sosiaalitoimen toimineen väärin ja hänen reagoivan tähän. Kriisin uhrina tosin kognition alentumisen takia, tuo ymmärrys välillä katoaa ja ajatusketju saa taas valtaansa.

Äidin kertoma isän äitiin kohdistama henkinen väkivalta on myös vaikuttanut äidin henkisen suojamuurin eli itsetunnon alenemiseen vuosien aikana ja useat huoltajuusoiekudenkäynnit ovat alentaneet itsetuntoa ja tähän koki hyväksi ratkaisuksi sosiaalitoimi kehittää lisää äidin itsetuntoa laskevia toimenpiteitä. Tämä kielii siitä, kuinka amamttitaidoton on sosiaalitoimi.

Koska biologinen psykologia ei ole tuttua sosiaalitoimelle, ei se ymmärrä miten kriisi vaikuttaa ihmisen aivojen ja mielen toimintaan. Tästä syystä monet sosiaalivirkailjat eivät välitä siitä miten tulisi toimia missäkin tilanteessa. He eivät kouluttamattomina osaa välittää, heillä ei ole valmiuksia välittämiseen.
Erittäin surullista on, että THL ei ole kirjannut lastensuojelun käsikirjaan, että kiirellisen sijoituksen alussa sekä tapaamisrajoitusten alussa, tulisi vanhemmuuden tukemisen olla tehostettua ja vanhemmille antaa tarpeellista ammatillisesti pätevää kriisitukea. Nämä lastensuojelun toimenpiteet eivät ole suunniteltu kunnolla, koska katastrofipsykologinen näkökulma on hyvin nuori ja sitä ei ymmärretä edes lastensuojelullisessa työssä.

Minusta vanhempien olisi hyvä miettiä sitä mitä todella kannattaa kertoa sosiaalitoimelle, joka ei tarjoa tukea, vaan toimii tutkivana viranomaisena vain otaakseen lapsen heti pois, jos jokin näyttäytyy hälyttävänä heidän mielestään. Olisi hyvä muistaa, että kaikki mitä sanotte on myös materiaalia, jota voidaan käyttää teitä vastaan ja sosiaalitoimi on koulutettu näkemään huolia kaikessa ja käyttämään sanomaanne suoraan teitä vastaan tutkimatta edes onko heidän tulkintansa sanomastanne todella totta.

Vanhempien olisi aina pohdittava miten tehdä yhteistyötä keskenään tilanteen parantamiseksi. Toisen vanhemmuutta vastaan ei pitäisi lähteä toimimaan ikinä. 

Ymmärrän sosiaalitoimea, koska on todella hankalaa erottaa milloin ihminen on todella itsetuhoinen ja lapselle vaarallinen. Huolen edessä lasta ei saisi kuitenkaan vaarantaa ja siksi sosiaalitoimen reaktiot ovat voimakkaita. Kriisireagoiva vanhempi on hermostunut ja hänen keskittymiskykynsä on alentunut ja hän vaikuttaa impulsiiviselta sekä rajattomalta. Tämän edessä on vaikeaa työskennellä tilanteen rauhoittamiseksi muutoin kuin tekemällä tapaamisrajoituksia, jos ei ole saanut koulutusta muuhun ja jos ei esimiehetkään osaa neuvoa ja ohjeistaa tässä. Myöskin muiden toimintatapojen kokeileminen on riskialtista, sillä arvioinnin tekeminen on vaikeaa ja lasta ei saa vaarantaa.

Edellisen ymmärtäminen vanhemman näkökulmasta on vaikeaa sosiaalitoimelle sekä vanhemmalle ristiriitaisten ajatusten keskellä sillä kriisin takia alentuntu kognitio ei ymmärrä mitä tapahtuu ja miksi. Mieli ei kykene näkemään, että vanhemmuudessa kokemus vaarattomuudesta lapselle ei välttämättä ole totta tai ei kykene näkemän, että vaarattomuus lapselle on totta, mutta ristiriitaisten tunteiden ja niistä syntyneiden ajatusten sanoittaminen saa sosiaalitoimen miettimään vanhemman vaarattomuutta lapselle.

Sosiaalitoimi ei tiedä mitä todella tapahtuu, koska ei pääse ihmisten pään sisälle ja joutuu turvaamaan lapset. Sosiaalitoimi on yhtä eksyksissä kuin vanhemmat alhaisen koulutuksen takia näissä tilanteissa.
Vain silloin kun vanhemmalla on todella todettu kunnollisella tutkimuksella ja ensikäden kertomuksilla sekä ensikäden havainnoilla vakava päihdeongelma tai vakava mielenterveysongelma tai vakavaa väkivaltaisuutta, on sosiaalitoimi selvillä olosuhteista. Kuinka usein kiireellinen sijoitus toteutetaan tällaisessa tilanteessa?

Ongelma olisi avattavissa aidolla kriisituella tilanteissa, joissa olosuhteiden todellinen olevuus ei ole todella tiedossa, mutta on valtava huoli. Vanhempia ei tulisi kuormittaa hylkäämisenkokemuksella monen mitätöivän näkemyksen jälkeen, vaan heille tulisi antaa tuki heti. Tuon tuen tulisi olla kotiinpäin tehtävää ja siihen tulisi asettaa päämäärä heti. 

Hyvä olisi muistaa, että Eerikan äiti hylättii ja mitätöitiin sosiaalitoimen toimesta ja siksi Eerika kuoli. Onneksi äiti jäi eloon Eerikan kuoleman jälkeen, sillä lapsen kuolema voi johtaa vanhemman itsemurhaan, jos asianmukaista tukea ei ole saatavilla.

Tämän äidin kohdalla, joka kertoi itsetuhoa kuvaavista puheistaan sosiaalitoimelle, olisin sosiaalivirkailijana toiminut toisin. Olisin kutsunut äidin ennen kiireellistä sijoitusta sosiaalitoimen tiloille ja keskustellut kiireellisestä sijoittamisesta ensin tutkien sen tarpeellisuutta vakavasti. Pohtinut äidin kanssa ongelmia ja ehdottanut niihin muita ratkaisuja. Olisin tuonut esille, että olen huolissani omasta kyvystäni auttaa ja kiireellisen sijoutuksen tarpeelliseksi, jos olisin havainnut, etten kykene saamaan aikaan ratkaisua, jolla lapsi voisi olla kotona. Jos äiti olisi vaikuttanut haluttomalta yhteistyöhön ja lapsi olisi todella vaarassa, olisin sijoittanut lapsen perustellen tarkkaan miksi. Olisin tutkinut mahdollisuutta sijoittaa lapsen äitinsä kanssa perhekuntoutukseen, jos tilanteessa olisin nähnyt tämän mahdollisena.

Olisin myös tapaamisten rajoituksesta puhunut äidin kanssa ja keskustellut tarkkaan miksi tätä ajattelen vaihtoehdoksi ja keskustellut muista vaihtoehdoista.

Jos olisin päätynyt kiireelliseen sijoittamiseen, olisin puhunut äidin kanssa siitä miten hän kokee olonsa, kykeneekö hän kanssani lähtemään hakemaan lasta yhdessä ja viemään lasta yhdessä kiireelliiseen sijoitukspaikkaan. Olisinhan minä siinä valvovana viranomaisena mukana rajaamassa äidin puhetta tarvittaessa. Matkalla lasta hakemaan kertoisin lapsen kannalta mitä lapsi tarvitsee äidiltään tilanteessa ja miten lapselle asian voisi selittää, jotta lapsen ei ole paha olla.

Lapselle soittamisen oikeuden antaisin luonnollisesti jokaiselle viikonpäivälle molemmille vanhemmille. Jos vanhempien välillä olisi riitaa ja lapsi olisi kouluikäinen, velvottaisin vanhemmat kuitenkin suomaan lapsen tavatessa heitä toisella vanhemmalla sovittuun kellonaikaan soitto-oikeuden. Vanhempi soittaa lapselle, eikä toisinpäin. Lapselle kertoisin, että jos hän kokee tarvetta saada soittaa vanhemmalle, on hänellä tähän oikeus (rajoituksen aikana neuvoisin sosiaalitoime tarkistamaan vanehmman kunnon - mm. päihtyminen - ensin ja antamaan sitten lapsen puhua).

Olen käsittänyt, että useat sosiaalivirkailijat antavat vanhempien soittaa lapsilleen kiireellisen sijoituksen aikana vain kerran viikossa tai 2-3 kertaa viikossa, koska olettavat tämän olevan lapsen etu. En tiedä mikä sairas mieli saa uskomaan tällaista, koska lapsi kokee joutuneensa vanhemman hylkäämäksi ja eristetyksi, vanhemman menettäneeksi, kiirellisen sijoutuksen aikana ja tämä kokemus on lapselle kamala. Hyvänyön toivotus illalla voi olla se mikä auttaa lasta jaksamaan läpi kamalan kiireellisen sijoituksen kokemuksen (ellei kyse ole Eerikan kaltaisesta tilanteesta, jossa lapsi tarvitsee oikeasti kiirellisen sijoituksen sijaan jopa huostaanottoa).

Soitto-oikeus tukee vanhemman vanhemmuutta.

Kiireelllisestä sijoittamisesta odottaisin kaksi päivää ja sitten järjestäisin ensimmäisen tapaamisen vanhempien kanssa. Odottaisin kaksi päivää, koska shokkitila on pahin tuossa vaiheessa. Tuolle kahdelle päivälle ostaisin ammatillisesti pätevää kriisiapua vanhemmille, jotta he pääsisivät purkamaan tunteitaan ja niistä syntyneitä ajatuksiaan ja käsittelemään niitä. Myös lapselle ostaisin ammatillisesti pätevän kriisituen, koska kodista pois joutuminen on aina lapselle rankkaa. Kriisitukijan kutsuisin myös ensimmäiseen sijoituspalaveriin, jossa alettaisiin rakentamaan tähtäimiä ja vahvennettaisiin lapsen tapaamissuunnitelma vanhempiin sijoituspaikan kanssa. Tämän jälkeen järjestäisin lapselle ja vanhemmille yhteisen hetken kriisityöntekijän kanssa, jotta he voisivat yhdessä käsitellä tilanteesta syntyneitä lapsen tunteita ja lasta kaikki yhdessän tukea. Tapaisin myös itse lasta, kuulisin hänen ajatuksiaan ja toiveitaan, niiden perusteluja ja pohtisin kaiken saamani tiedon valossa keinoja saada lapsi kotiutettua.

Jos kokisin tarvetta valvotuille tapaamisille tilanteen tutkimiseksi, koska en tietäisi olosuhteita, en tarjoasi niitä vain kerran viikkossa kaksi tuntia, vaan ostaisin palvelun, joka tukisi lapsen tapaamisia kolmesti viikossa neljä-kuusi tuntia. Tarkoitushan on katsoa onnistuisiko tapaamiset kunnolla laajemmin ilman valvontaa ja tämähän selviää ainoastaan kunnollisella tutkimuksella jossa tulisi olla vanhemmuuden tukemisen muoto mukana. Jo kahdessa viikossa kuuden neljän tunnin tapaamisen aikana varmasti saadaan selville onko suurta huolta todella olemassa.

Joka päivä kysyisin joko lyhyellä puhelulla tai tekstiviestillä vanhemmalta kuinka hän voi ja onko jokin asia mikä mietityttää. Päämääränäni olisi osoittaa, etten ole vanhempia vastaan, vaan olen tukemassa heitä ja välittämässä heistä. Kertoisin, että tahdon lapsen olosuhteet sellaiseksi, että lapsen voisi palauttaa ja löytää yhdessä tuon keinon päästä näihin olosuhteisiin. Minä en asettaisi vanhempaa hylkäämiskokemuksen eteen, enkä mitätöisi vanhempaa. Minä luopuisin vaikka ruokatunnistani tai tekisin ylityötä, jotta voisin olla tukena. 

Lapsen joutuminen pois kodistaan ja lapsen joutuminen kauas vanhemmastaan on aina lapsella raskasta. Vaikka kotona olisi perheväkivaltaa tai muita vakavia vanhemmuuden puutteita, lapsi kärsii vanhemmasta eroonjoutumisesta. Siksi tekisin kaikkeni tukeakseni lapsen kiintymyssuhteita vanhempiinsa mahdollisimman paljon. Ei tapaamismininmin toteuttaminen ole hyvää sosiaalityötä. Se on osoitus sairaasta mielentoiminnasta, empatiakyvyttömyydestä sekä oman edun tavoittelusta, jossa sosiaalivirkailija tahtoo varmistaa ettei itse joudu syytetyksi lapsen heitteillejätöstä. Hyvä sosiaalityö tutkii mikä on laajin mahdollinen mahdollistettava tapaamisjärjestely, toteuttaa tämän ja antaa tuen tämän laajentamiseksi niin että tilanne saataisiin lopulta normalisoiduksi. 

Täällä mieron tiellä olen huolissani siitä, kuinka moni vanhempi ei erota itsetuhoisuutta ajatuksesta päästä eroon pahasta olosta ja sanoittaa pahanolonkuvauksen ja siitä eroon pääsemisen toiveen sijaan halua kuolla. Samalla olen huolissani vanhemmista, jotka ajautuvat ensimmäisiä kertoja tuohon ajatukseen halusta kuolla, että kuinka useat ajautuvat tekemään itsemurhan puhtaasti sosialaitoimen toimintotapojen vuoksi.

Suomessa tehdään päivttäin 2,5, itsemurhaa. Viikottain joku kävelee junan alle. Näin ei saisi olla. Kuinka moni tappaa itsensä vuodessa lastensuojeluviranomaisen toteuttamien toimintojen vuoksi. Kuinka moni sosiaaliviranomainen laukaisee omalla toiminnallaan itsetuhoisuuden vanhemmassa vanhempaan kohdistamalla mitätöinnillä vanhemmuuden tukemisen sijaan?

Kuinka moni lapsi on mettänyt vanhempansa lastensuojelun takia.

Mielestäni toimintakäytäntöjä tulisi tiukentaa, tarkentaa sekä niiden merkitystä avata sosiaalitoimelle. Mielestäni vanhemmuuden tukisuunnitelma tulisi THL:n kirjoittaa kokonaan uudelleen auki, koska sosiaalitoimet eivät tätä itse osaa tehdä. Siihen tulisi avata erikseen sosiaalipsykologista näkökulmaa kuin myös biologisen psykologian näkökulmaa sekä katastrofipsykologista näkökulmaa. Nyt nämä eivät ole lastensuojelun käsikirjassa kunnolla avattuna.

Vanhemmille, jotka ajattelevat omaa kuolemaansa, tahdon kertoa, että he ovat minulle tärkeitä. Sosiaalitoimi, joka mitätöi teidät, on huonosti kasvatettuja kakaroita ja heistä ei pidä välittää. Älkää päästäkö heitä vaikuttamaan hyvinvointiinne sillä henkisellä väkivallala jota he kohdistavat teihin. Arvostakaa elämäänne, vaikka sosiaalitoimi ei osaa sitä arvostaa. Rakastakaa itseänne, jotta voitte paremmin.

Sosiaalitoimen olisi hyvä muistaa, että moni väärin perustein kiireellisesti sijoitettu lapsi, on regoinut kiirelliseen sijoitukseen halulla kuolla. Monen lapsen mielenterveysongelma on saanut alkunsa kiirellisestä sijoittamisesta ja sen aiheuttamasta traumasta. Luulo siitä että suojelee lasta on vain luulo.

Pitää osata erottaa mitä on epäsuora itsetuhoisuus ja mitä on itsetuhoisuus ja tarkistaa onko todella itsetuhoisuudesta kyse. Jos joku on todella itstuhoinen, tulee hakea tuke, ei hylätä leiman alle. Tärkeää on muistaa, että itsemurha-ajatuksia voi olla kaikilla ihmisillä jossain elämänsä vaiheessa. Ajatusten taustalla on usein tarve päästä eroon pitkään jatkuneesta, tuskallisesta olotilasta. Halu löytää apua ja selvitä on kuitenkin yleensä niin suuri, että siirtymä mielikuvista tekoihin on hyvin harvinaista.

Kun lastensuojelu arvottaa vanhemman negatiivisesti antamatta tälle tukea vanhemmuuteen, se mitätöi tämän elämän ja näin kohdistaa henkistä väkivaltaa. Hankalista asioista tulee osata keskustella vanhemmuutta kunnioittaen ja ihmiselämää arvostaen. Tulee etsiä toimivat asiat ja niitä vahventaa. Vanhempia ei tulisi mitätöidä, sillä se aiheuttaa henkistä kuormittumista ja voi johtaa vakavaan masennukseen sekä itsetuhoisuuteen pahimmillaan.

Lue myös:

ITSETUHOISUUS -Itsemurha-ajatusten taustalla olevia asioita:
https://www.tukinet.net/aineisto/aineisto_tiedot.tmpl…

Itsetuhoisuus:
http://mtkl.fi/tietoa-mielenterve…/aikuisille/itsetuhoisuus/
https://www.mielenterveystalo.fi/…/nuorten_mielenterveysong…
​
Itsemurha-ajatukset:
https://www.tukinet.net/aineisto/aineisto_tiedot.tmpl?id=565

Olen kirjoittanut helsinkiläislapsesta, joka on joutunut Helsingissä mielestäni törkeän kohtelun uhriksi lastensuojelun toteuttamana. Tästä kaikesta törkeydestä teki muistutuksen kesällä 2015 apulaiskaupunginjohtaja Laura Räty, äidin tiedotettua häntä monista kummallisuuksista työskentelyssä todeten tilanteen vakavaksi, kun virastopäällikkö Juvonen ei tilanteesta välittänyt. Mutta mutta: sosiaalityön päällikkö Riitta Vartio ensin mustamaalasi lapsen äidin lapsen mummolle väittäen äiti asiassa valehtelijaksi 26.10.2015, kun äiti muistutti henkilökohtaisesti muistutuksesta ja pyysi vastinetta joltain muulta kuin Vartiolta, väitteän ettei Räty ole muistutusta tehnyt ja sitten ilmoitti kirjallisesti myöhemmin, ettei suostu toteuttamaan lakisääteistä muitutuskäytäntöä, koska ei koe sitä tarpeelliseksi, koska lapsella on lastensuojeluasiakkuus. Samaan aikaan hän tosin istui palaverissa, jossa päätti lopettaa lapsen lastensuojeluasiakkuuden kaiketi paetakseen vastuutaan, vaikka lapsi sanoitti kuolemantoiveitaan.

Tuosta palaveristakaan ei ole kirjauksia tehnyt sosiaalityön päällikkö Vartio tahi vs. sos. Jokinen ja äitikin sai tietää tästä vasta puolivuotta myöhemmin lapsen nykyiseltä sosiaalityöntekijältä, joka itse oli istunut palaverissa ja sanojensa mukaan pohtinut, että asiakkuus tullaan ennemmin tai myöhemmin kyllä avaamaan uudelleen.

Äiti on todennut isän ja isän puolison vieraanuttajiksi joiden toimintaan mukaan ovat lähteneet lastensuojelun useat viranomaiset.

Helsinkiläisäiti on pyytänyt tuosta 26.10.2015 tapaamisesta saakka videotallenteesta kopiota, jonka tallentaminen suoritettiin tapaamisella. Äiti oli tuonut omankin kameran mukana, joka oli uudempaa digiaikaan soveltuvaa mallistoa, mutta lastensuojelu halusi käyttää omaa vanhaa mallia.

Äiti on kysellyt ja kysellyt kopiotaan, mutta en eteen ei suotunut tekemään mitään entinen lastensuojelun johtaja Sisko Lounatvuori, paikalla ollut lapsen entinen vastuusosiaalityöntekijä Anitta Jokinen tahi paikalla ollut sosiaalityön päällikkö Riitta Vartio. He kaikki tahtoivat vain lopettaa itsetuhoa sanoittavan lapsen asikkuuden nopeasti ja lopettaa työskentelyn asiassa.

Äidin odottaessa nauhoitetta, jotta voi tehdä siviilikanteen Helsingin lastensuojelusta, koska poliisi ei suostunut suorittamaan esitutkintaa eikä ole vieläkään kiinnostunut äidin tukemisesta, mutta on kiinnostunut vain lapsen isän ja isän johtavalääkäri puolison tukemisesta, vaikka äidin kohdalla todettiin, että tutkintaa ei toteuteta, koska mukamas on kyse vain huoltajuuskiistasta (eikä suinkaan äidin leimaamisesta ja törkeästä ihmisoikeusrikkomuksista - mutta siän ja isän puolison kohdalla kyse onkin jostain aivan muusta = Helsingin poliisin objektiivisuus) on lastensuojelu jättänyt toteuttamatta tahalleen nauhoitteen antamista äidille todisteeksi toiminnastaan.

Kesällä 2016 otti Riitta Vartio henkilökohtaisesti tehtäväkseen tallenteiden siirtämisen äidille lähetettäväksi, mutta ei saanut tätä aikaan. Muutama viikko sitten äiti soitti lastensuojelun johtaja Nummikosken sihteerille kyselläkseen mikä on vikana, kun asia ei etene ja jätti Riitta Vartiolle tekstiviestillä soittopyynnön, mutta Vartio ei suostu edes vastamaan hallintolain mukaisesti tässä asiassa, jonka hän on ottanut hoidettavakseen asianomaiselle.

Äiti soitti uudelleen Nummikosken sihteerille, joka osasikin muistaa hetken puhelimessa puhuttuaan, että sosiaalityön päällikkö Riitta Vartio oli syyllistänyt vuorostaan toiminnassaan epäonnistumisesta usean kuukauden ajan sosiaali- ja terveysviraston teknisestä osaamisesta vastaavan tahon.
Nyt näyttääkin siltä, että myös tässä osassa on ammatillisessa osaamisessa sosiaali- ja terveysvirasyossa Helsingissä vakavia puutteita. Edes vanhoilta vidointilaitteilta, joissa on kasettimuisti, ei osata kameraa apuna käyttäen tallennetta tietokoneelle ja siitä muistitikulle. Lisäksi näyttää siltä, että jos tekninen osaaminen ei riitä, ei osata ostaa palvelua niiltä useilta palvelua tarjoavilta tahoilta, joilta palvelun voisi ostaa.
Ongelma lastensuojelun toiminnassa Helsingissä näyttänee olevan monitahoinen. Kun kuitenkin aika monet meistä osaa käyttää vanhojakin videointilaitteita ja siirtää niistä kuvamateriaalin tietokoneelle ilman erityiskoulutusta tällaiseen, ei tähän kyetä asiaan ammatillisen erityiskoulutuksen saaneen tahon toimesta Helsingin sosiaali- ja terveysvirastossa.

Erityisen kamalaa tilanteessa on se, että äiti on odottanut viimeisen vuoden ajan sitä, että pääsee tekemään siviilikanteen lastensuoejlusta joka ei tue vanhemmuutta ja pyrkii leimaamaan hyviä vanhempia huonoiksi valheellisin lausunnoin jopa valan alla oikeudessa käyttäen virka-asemaansa väärin. Sitten ei kuitenkaan suotu Pasilan poliisi edes suorittamaan esitutkintaa, koska sosiaaliviranomainen, josta äiti oli tehnyt tutkintapyynnön väitti, että kyse on vain huoltoriidasta peitelläkseen oman puolueellisuuden lapsen asiakkuuden aikana.

Lastensuojelun tarkoitus on vain leimata äiti ja peitellä omat virheet. Muuten videotallenne olisi jo liikkunut äidille. Ei kukaan ole niin avutun, ettei osaa siirtää vidonauhoitetta tietokoneelle ja sieltä muistitikulle.
Täällä mieron tiellä kauhistelen todella viranomaisten ja heidän yhteistyötahojen ontuvuutta pienen lapsen asioissa. Helsinkiläisäiti juoksee poliisikuulustelusta toiseen syytettynä milloin mistäkin ja missään vaiheessa poliisi ei suotu tukemaan äiti ja tutkimaan hänen kantaansa, vaan äiti tahdotaan tietentahtoen asettaa syytetyn asemaan. Samaan aikaan sosiaalityön päällikkö Vartio ei vastaa puhelimeen eikä suostu tukemaan äidin vanhemmutta mitenkään edes niin, että vastaisi siitä, minkä ottaa tehtäväkseen ja asian edistymisestä tiedottamisen hoitaisi asiallisesti asianomaiselle.

Jos äiti olisi ammatiltaan vaikkapa hallituksen edustaja, olisi Vartio varmasti toiminut ripeämmin ja ollut äitiin yhteydessä. Koska äiti ei ole Vartiolle ihmisenä muuta kuin arvottomuus, on toiminta Vartiolta tällaista. Koska äiti on Vartiolle arvottomuus, on äiti arvottomuus myös poliisille ja muille valtion viranomaisille.
Aito ja ammatillisesti pätevä sosiaalityön päällikkö ymmärtäisi, että sosiaalityössä tulee olla aidosti sosiaalisissa suhteissa vuorovaikutuksessa ja läsnä. Aito viranomainen ei vetäisi lonkkaa näin vakavissa asioissa ja nostaisi valtion leipää mennen nukkumaan tyytyväisenä siitä, ettei tee mitään perheen elämän tukemiseksi ja virheidensä korjaamiseksi. 

Ja hyvä lastensuojelun johtaja sekä sosiaali- ja terveysviraston virastopäällikö ei ikinä hyväksyisi tällaista toimintaa. Mutta Helsingissä tämä menee yhä läpi kuin vettä vain.
Kuinka moni uskoo, ettei sosiaaliviraston tekniset osaajat osaa siirtää vanhalta videointilaitteelta videomateriaalia tietokoneelle ja siitä muistitikulle? Onko se sittenkin niin vaikeaa, kun tänä päivänä nämä ammattilaiset osaavat tehdä vaikka mitä. 

Surullistahan tässä on se, ettei Suomen valtiosta saa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiprosessia ja lapsi joutuu kärsimään, koska useat viranomaiset tahtovat tienata lapsella objektiivisen työn toteuttamisen sijaan. Jokainen asianajaja tämän tietää ja sitä monet suvereenisti hyväski käyttävät, koska pelissä he eivät ikinä häviä, he saavat aina palkkansa.

Kaikki unohtavat lapsen ja perheen tukemisen velvoitteen. Kukaan ei mieti järkeviä ratkaisuja, vaan jokainen toteuttaa kangistunutta toimintasuunnitelmaa subjetiivisesta lähtökohdastaan. Lapsi kärsii ja eroperhe kärsii ja kriisi pahenee, vain koska sosiaalityön päällikkö Vartio peittelee omia sekä alaistensa virheitä koettaessaan leimata hyvää äitiä huonoksi, lääkeiden väärinkäyttäjäksi, itsetuhoiseksi, lasta seksuaalisesti hyväksi käyttäväksi, symbiootisen suhteen lapseen rakentaneeksi, kaikille henkisesti ja fyysiesti vaaralliseksi, struktuurittomaksi kasvattajaksi, lastaan seksuaalisesti hyväksi käyttäväksi, lastaan manipuloivaksi, harhaiseksi hulluksi ja vielä ilman mitään tutkimuksia tällaiselle. Hän vain tahtoo leimata äidin, jotta eivät jäisi kiinni teoistaan.

Tämä ei voi olla tiedostamaton teko.

Myöhemmin selvisi lapsen omalta sosiaalivirkailijalta:
Tietotekniikkaa hoitavan tahon ongelmaksi oli nähtävästi ilmennyt vanhan laitteiston yhteensopimattomuus uuteen tektonolgiaan. Helsingin lastensuojelussa siis käytetään hyvin vanhaa teknologiaa. Tietotekninen taho ei ollut tosin itse osannut tilata Lassilan lastensuojelusta kyseistä kameraa, jolla videointi oli toteutettu ja käyttää tätä apuvälineenä, kuten näitä laitteita ennen käytettiin. Nyt koska sosiaalityön päällikkö Vartio ei tätä itse osannut hoitaa ja tietotekninen tahokaan ei osannut 11 kuukauden aikana, joutui äiti neuvomaan nykyistä sosiaalivirkailijaa, joka olisi pelkät disketit lähettänyt äidille, josko tämä olisi yhteydessä Lassilaan ja pyytäisi vanhan kameran Lassilasta ja toimittaisi niiden kolmen disketin kanssa sinne tietotekniikasta vastaavale taholle, jotta nämä voisivat kokeilla sitä, toistaako kamera tuota kuvamaeriaalia, jonka he uskovat sisällä olevan kirjaustensa mukaisesti ja jonka he uskoivat toimenpiteenä kenties auttavan.
Tällaista on tämä Helsingin lastensuojelun toiminta ollut sitten nähtävästi pitemmän aikaan. Kukaan ei jaksa tehdä mitään loppuun saakka ja jokainen tekee sieltä mistä aita on matalin. Kaikessa pitää vahtia sosiaalitoimea, jotta se toteuttaisi työnsä asiallisesti.

Miksi ei tuo tietotekninen taho pyytänyt itse kameraa haltuunsa, jos sen tarpeellisuus havaittiin? Niinhän niitä ennen käytettiin, kun tietoa siirrettiin tietokoneelle tai katsottiin televisioista. Kameren kauttahan niitä katseltiin. Mitä jätkeä on lähettää tiedote, että ilman kameraa ei tietoa saada ulos ja kameran avulla tiedot voisi ehkä saada ulos ja sitten lähettää disketin asianomaiselle turhina avaamatta niitä kameran avulla ja siirtämättä tietoa?
(sihteerin kanssa käyty keskustelu on nauhalla ja äiti pyysi kyseenalaistamaan Nummikoskelle Vartion väitteen tietoteknisten osaajien osaamattomuudesta, vaikka onhan sekin tietenkin mahdollista ja aika selkeästi havaittavissa, jos kameraa ei osaa tilata Lassilan lastensuojelusta, kun kameraa tarvitaan. Ei se Vartiokaan kyllä ollut viitsinyt nähtävästi lukea lausuntoa kunnolla ja ohjeistaa yhteistyötahojaan, vai osaisiko hän edes tällaisia yksinkertaisia asioita havaita itse?).

Hallitus leikkaa ja saa professoritkin käyttämään wanhoja woimasanoja. Luonnollisesti leikkausten osuessa yliopistoihimme ja opiskelijoihimme, vanhuksiin ja eläkeläisiin, lapsiperheisiin sekä vakavasti sairaisiin, alkaa pohtimaan ketkä leikkaavat ja miksi juuri sillä tavalla.

Vuosia olen miettinyt sairaan lapsen sisarena, miten törkeästi rahastetaan hänen sairaudellaan ja millaiseen asemaan hänet sairaana on asetettu alistetuksi sanoin: "Saathan sinä yhteiskunnalta suuret tuet." Viesti on niin syyttävä, että rivien välistä voisi lukea: "Tajuatko paljonko synnynnäinen sairautesi on maksanut meille? Koetas nyt sairaana maksaa takaisin se meille!" Opiskelemaankin on vakavasti sairaana vaikea päästä ja suorittaa opinnot niin, että saat opintotuet ja työmaailmassa alentuneella vastustuskyvyllä on kiva taistella työnantajan kanssa siitä, että saa sairaslomaoikeudet ja pitää työpaikan paljon sairastelevana. Ja hänen tilanteella ovat tienanneet ja tienaavat monet sosiaalityöntekijät, lääkärit, tutkijat, apteekkarit jne.

Keskisuomalainen kertoi: Joka kolmas vanki vapautuu vailla kotia (2.10.2016). Mites tää on yhä mahdollista ja miksi asialle ei ole tehty mitään? Pitääkö vankienkin ajatella, että kalliiksi ovat tulleet, joten tulkoot kalliiksi jatkossakin? Mitäs järkeä siinä on?

Kun lastensuojelubisneksen ympärillä pyörii valtavasti varoja ja tällä elätetään epäpäteviä sosiaalivirkailijoita, sosiaalityöntekijöitä, monia palveluja tarjoavia laitoksia ja heidän työntekijöitä, sijaisperheitä ja näitä ylläpitäviä tahoja ja samaan aikaan pohditaan miksi sitä kotiinpäin tehtävää eheyttävää tukea ei saada, joutuu ihmettelemään miksi tästä ei leikata. Miksi ei leikata huostaanottobisneksestä ja laiteta sille rajoja?
Miksi ei siirretä varoja avohuollon tukitoimiin, jotka ovat tutkitusti halvempia ja tukevat perheen eheytymistä ja nopeammin lastensuojeluasiakkuudeen tarpeen vähenemistä?

Kuinka monella hallituksen edustajalla on oma lehmä ojassa lapsibisneksessä tai jonkun läheisen lehmä?
Eikö leikkausten avulla voisi tarkemmin hallitus katsoa minne siirtää varoja ja kuinka estää varojen turhan valumisen turhuuksiin? Tutkimusten mukaan vangin vapauduttua ensimmäinen 15 minuutia vapaudessa vaikuttaa vakavasti valtiomme rikostilastoihin. Kodittomuus, juurettomuus, epäonnistunut linkkittyminen yhteiskuntaan vankeuden aikana, johtaa helposti rikoksen uusimiseen tai uuteen rikokseen, jota ei ole ehtinytkään kokeilla vielä. Miksi tällaista kierrettä pidetään yllä, kun sen haitat tiedetään?

Meiltä löytyy aikuisia ystäviä lapsille, saa miehiä isien korvikkeiksi yksinhuoltaja äitien lapsille ja vanhuksia isovanhempien korvikkeiksi mummoja ja vaareja vailla oleville perheille, löytyy tukiperheitä kuormittuneille perheille jne...

Miksi vangeille ei ole suotu tällaisiin hienoihin tukiin mahdollisuutta samalla tavalla? Eikö vangit voisi päästä meditatiivisiin tietoisen läsnäolon kursseihin helpommin käsiksi itsensä etsimiseksi ja eikö heille voisi tarjota työtä josta saisi ihan oikeaa palkkaa, jotta kiinnostus työntekoon ja verojen maksuun kehittyisi? Eikö jokaiselta löytyisi taitoja, jos niiden havaitsemiseen ja ylläpitämiseen jaksettaisiin laittaa resursseja tarvittaessa?

Minä luulin,että vankilassa olisi jokaisella vangilla oma sosiaalityöntekijä, joka tukisi häntä vankeusaikana suunnittelemaan vapauttaan. Jos tällainen on, miten on mahdollista, että niin moni on vapauteen päästyään koditon tai vailla työtä? Eikö kuntien tulisi tukea vankeinhoitoa ja yhteiskuntaan mukaan ottamisen toteutumista, jotta rikoskierre saadaan katkaistua? Eikö tähän olisi saatavilla hyvää bisnestä ympärille? 
​
Eikö joku hallituksen edustajista voisi alkaa rahastamaan tällä vankeinhoitoasialla lapsiasian sijaan ja osoittaa todella suurta "munaa" sillä että uskaltaa tehdä rikollisten kanssa yhteistyötä? Firmaan voisi palkata vaikka entisen rikollisen toimitusjohtajaksi jostain veropetosketjusta. Jos joku perustaisi tällaisen bisneshain hallituksesta, se saisi varmasti aikaan monia lakimuutoksia sekä suuren kannatuksen ja samalla voisi sitten kalastella ääniä katujemme puhdistajana ja rikostilastojen pienentäjänä sekä laupiaana armahtajana kaiken sen leiman edessä mitä rikokseen syyllistynyt vapauduttuaan kantaa hyvin pitkään. Oma erikoisala voisi olla seksuaalirikoksiin syyllistyneiden mukaan ottaminen toimintaan sekä erityistä ammatillista osaamista voisi hakea lapsia seksuaalisesti hyväksikäyttäneiden tukemisessa. Linkittyminen ja kytkeytyminen kaikkiin tahoihin, jotka tukevat jo nyt erilaisissa haasteissa painiskelevia ihmisiä olisi mahtava saavutus ja samalla kokonaisen palvelukulttuurin luominen.

Jos joku perustaa tällaisen, tulen mielelläni töihin mukaan. Kirjoitteluni toimikoot yhtenä CV:n osana.
Jonkinnäköistä toimintaa valtion taholta tarjotaan kyllä. Rikosseuraamuslaitoksen erikoissuunnittelija, hankepäällikkö Heidi Lind kertoo:
– Tähän mennessä vastaan tulleita hyviä käytäntöjä ovat esimerkiksi Kuopion asuntotyöryhmä ja Joensuun ASO-työryhmä, joissa yhdyskuntaseuraamustoimistot kutsuvat vangin tarpeen mukaan koolle toimijoita, kuten sosiaalitoimen sekä päihde- ja mielenterveyspalveluita.

Täällä mieron tiellä pohdin, kun Oulun lastensuojelu antoi lasta seksuaalisesti hyväksikäyttää tämän isän vuosikausia puuttumatta toimintaan ollenkaan ja kun Helsingissä kuoli pieni Eerika, Nivalassa PKS tahtoo toteuttaa vieraannuttamista ja ohjata sosiaalitoimea antamaan vanhempien tavata lapsia vain kerran kuussa PKS:n tarjomassa tuetussa tapaamisessa ainoastaan tuon kolme tuntia ja kun niin monet käyvät näitä samankaltaisia kamaluuksia läpi Suomessa, niin mikä ihme estää näistä lapsista tulemasta rikollisia tai mielisairaita. Estääkö lastensuojelun toiminta todella rikollisuuden syntymisen tai mielenterveysongelmien kehkeytymisen? Niinhän se 9-vuotias helsinkiläislapsikin tahtoo kuolla ja kuulee harhaisia ääniä, koska Helsingin lastensuojelu väitti tietävänsä mitään tutkimatta lapsen edun.

Täällä mieron tiellä pohdin myös rikollisiksi leimattuja vanhempia ja heidän kohtaloaan, kun he eivät ole rikokseen oikeasti syyllistyneet, mutta lastensuojelu näin tahtoi väittää ja tuomari uskoi suoraan retoriikkaa. Miten heidän vanhemmuuttaan tuetaan ja kun ei sitä tukemiseen kouluttamista taideta oikeasti osata antaa noissa oppilaitoksissa, niin miten sosiaalivirkailijat edes voisivat saada valmiuksia tuen antamiseen?

Täällä mieron tiellä toivoisin hallituksen leikkaavan sieltä mistä pitää leikata, niiltä, jotka eivät tarvitse niin paljon ja siirtävän varat sinne, minne kuuluukin. Koulutukseen nyt ainakin pitäisi lisätä, opetukseen ja varhaiskasvatukseen, vanhemmuuden tukemiseen sekä vankeinhoitoon ja entisten vankien tukemiseen. Tuen tulisi pyrkiä yleisen tuen tarpeen vähenemiseen.

Käsittääkseni viime vuosien aikana on valtamedia tiedottanut tutkimuksista, joista saa aika selkeän kuvan mistä voisi ottaa ja minne voisi lisätä, jotta saadaan hyvinvointia lisättyä. Ei sitä aina tarvitse lähimmän kaverin selkää rapsuttaa ja ystävien olkaa taputella. Välillä voisi tehdä oikeasti sitä työtä mihin on palkattukin.

Joka kolmas vanki vapautuu vailla kotia (2.10.2016):
http://www.ksml.fi/…/Joka-kolmas-vanki-vapautuu-vai…/847086…

Hallituksen pataluhaksi haukkunut professori ei lannistu: "Haistakaa paska" (2.10.2016):
http://m.iltalehti.fi/uutiset/2016100222403520_uu.shtml…
​
Asunnottomuus (wiki):
https://fi.wikipedia.org/wiki/Asunnottomuus