On 6.1.16 ja todella kylmä päivä. Nenän pää jäätyy. Saan vihasia viestejä facebookista ystävättäreltäni muutaman tunnin ajan ja päätän lopulta lähteä hänen luokseen iltamyöhällä jäätävässä kylmyydessä itäiseen Helsinkiin. Puen lämpökerraston päälle housut, kolme paitaa, villapaidan, toppahousut, kaulahuivin, toppatakin, paksun villapipon sekä paksun villatuubin. En löydä kunnon lapasia ja ohuet saavat kelvata. Jäädyn silti kilometrin matkalla linja-autolle. Poskia pistelee, sormet voisivatkin jo tippua pois ja kauttaaltaan tuntuu ihossani kuin pienillä neuloilla pisteltäisiin. On jäätävän kylmä. Ulkona oli päivällä aurinkoiseen aikaan -23 celsiusta ja nyt on varmasti enemmän.
Ystävättäreni 14-vuotias poika ei ole päässyt palaamaan laitokseen kotilomaltaan. Pojalla ei ole talvivaatteita. Ensimmäisenä joudun rauhottelemaan äitiä, joka välillä nauraa asialle suurella ihmetyksellä ja välillä nielee kiukkuaan. Keitämme teetä ja aloitan kirjoittamaan ylös mitä on tapahtunut, jotta kykenen puhetulvasta hahmottamaan missä mennään.
Ystävättäreni kertoo soittaneensa laitokseen ja ilmoittaneensa, että pojan on hankalaa matkustaa itä Helsingistä Espoon perukoille julkisilla ilman sääolosuhteisiin sopivia vaatteita, varsinkin kun pojan pitäisi kävellä kahden kilometrin matka Espoon päässä bussipysäkiltä laitokselle.
Laitos oli sitä mieltä, että pojan pitäisi kiirehtiä lähtöään, jotta kerkiäisi ennen kello 21:tä Espoon päähän, jotta ennen vuoronvaihtoa hänet voitaisiin noutaa pysäkiltä autolla. Poika ei kuitenkaan halunnut lähteä, koska hänellä ei ollut talvivaatteita ja ulkona on jäätävän kylmä.
Äiti soittaa laitokseen uudelleen ja pyytää, että laitos antaisi pojan kulkea taksilla kerrankin tuon pitkän matkan ja laitoksen näkemys on, että jos poika kulkee taksilla, tulee pojan itse maksaa tuo noin 70 euron matkakulu.
Teidän on hyvä tietää, että koko sen ajan, kun poika nyt on ollut puolitoista vuotta huostaanotettuna, ei poika ole harrastanut mitään, joten laitos ei ole joutunut maksamaan harrastusmaksuja ja on säästänyt tässä mukavasti. Poika ei ole muutenkaan vaativa hankintojen suhteen, pikemminkin ujo ja arka. Silti noin - 25 celsiusasteen pakkasessa ei suostuta huostaanottolaitoksen toimesta maksamaan 14-vuotiaalle pojalle taksia, kun pojalla ei ole talvivaatteita.
Äiti kertoo pojan oman hoitajan luvanneen ostaa pojalle jo marraskuussa talvivaatteet. Pojan omalla hoitajalla ei ole laitoksessa kuin vain tämä yksi poika vastuullaan, mutta hän ei siltikään ole saanut ostettua pojalle talvivaatteita.
Äiti kertoo laitoksen työntekijöiden wittuilleen hänelle puhelimessa ja kyselen mitä oikein oli tapahtunut, mitä oli sanottu.
Laitoksen työntekijä ei ollut pelkästään tuonut esille näkemyksenään, että pojan tulisi kulkea -25 celsiusasteen pakkasessa ilman talvivaatteita, vaan hän oli myös aivan törkeästi alkannut syyttelemään poikaa. Työntekijän mielestä oli pojan vika, ettei poika ollut 1.1.16 laitokselta kotiin lähtiessään ottanut laitokselta mukaan talvivaatteita, joita hänelle ei oltu ostettu. Äidin tuodessa esille, ettei pojalla ole talvivaatteita, ilmoittaa työntekijä, ettei poika edes käyttäisi talvivaatteita, jos tällä olisi tällaiset.
Minulle poika kertoi pukeneensa juuri ne vaatteet päälle, jotka hänet oli ohjattu laittamaan päälleen 1.1.16 laitokselta lähtiessään. Jostain syystä toinen hoitaja onkin 6.1. sitä mieltä, että pojan ei olisi pitänyt pukea sitä päälle mitä hänet oli ohjattu pukemaan, vaan hänen pitäisi 14-vuotiaana olla kykenevä ottamaan päälleen talvivatteet, joita hänelle ei oltu ostettu.
Työntekijä oli kehdannut jopa sanoa äidille näin: "Kyllähän sinä tiedät, ettei tässä ole kyse vaatteista, vaan aivan jostain muusta." Sen sijaan, että tämä sosiaalivirkailija olisi kuunnellut äitiä ja uskonut, että ulkona on aivan liian kylmä kulkea ilman talvivaatteita, sosiaalivirkailija päätti vihjailla, että kyse on jostain aivan muusta. Sen sijaan, että sosiaalivirkailija olisi puhunut avoimesti ja tuonut esille tämän seikan, jota hän kutsui joksikin aivan muuksi, hän päätti vihjailla tietävänsä pojasta jotain mikä äidinkin pitäisi pojastaan tietää. Näin älyttömällä tavalla keskustelevat kasvatuslaitosten sosiaalivirkailjat vanhemmille heidän lapsistaan täällä pääkaupunkiseudulla. Äiti oli joutunut sulkemaan puhelimen, jotta ei olisi päästänyt suustaan mitään sellaista, jota laitos käyttäisi myöhemmin häntä vastaan.
Puhelun jälkeen äiti oli alkanut miettimään miten hänen poikaansa kohdellaan laitoksessa ja kysyi pojalta suoraan tätä asiaa. Vastaus ei ollutkaan siitä kivoimmasta päästä. Pojan äiti pyytää poikaa kertomaan minulle saman myös, mitä poika kertoi hänelle.
Edessäni istuu arka 14-vuotias poika, joka välillä uskaltautuu katsomaan minua silmiin. Hänet on huostaanotettu, koska hän joutui koulukiusatuksi ja tämän takia lukkiutui puoleksi vuodeksi kotiin ja jäi luokalle koulussa. Hän vaikuttaa kivalta pojalta, herkältä, jolla on myös hymy ja nauru herkässä. Häneen saa helposti kontaktin ja hän vastaa kysymyksiin sujuvasti. Hän jopa vaikuttaa ikäisekseen fiksulta, vaikkakin olemus huokuu valtavaa arkuutta. Hän on siis erittäin rohkea avautuessaan minulle, koska tapaamme vasta toisen kerran ja ensimmäisellä kerralla ehdimme sanoa vain heipat toisillemme.
Poika kertoi, että kivana pitämänsä miespuolinen työntekijä oli kertonut viime kerralla laitoksella, että raportilla oli joku hoitaja hänestä sanonut muille hoitajille, ettei hän tahtoisi tehdä aikuisena töitä. Kyselen pojalta oliko hoitaja jutellut hänen kanssaan asiasta enemmänkin vai jättänyt keskustelun vain tälle ilmoituslinjalle. Poika toteaa aluksi, että ei ja jatkaa hetken päästä, että hän oli todennut tälle hoitajalle: "Ne taitaa jauhaa aikalailla sontaa siellä rapsalla." Poika kertoo miehen kysyneen häneltä olisiko hän joskus sanonut itse jollekulle jotain haluttomuudesta työntekoon ja itse vastanneensa miehelle, että ei ole sanonut.
Johtopäätelmämme siis tästä on, että todellakin sosiaalivirkailjat jauhavat aika kamalaa sontaa näillä rapsoillaan. Ei riitä, että poika on huostaanotettu koulukiusaamisesta johtuvan oireilun takia, lisäksi pojan täytyy joutua kiusaamisen kohteeksi huostaanottolaitoksessa laitoksen palkaamien kasvattajien toimesta virallisilla raporttipalavereilla ja sitten tästä juorukerhon juoruilusta tulee yhden kasvattajan mielestä vielä kertoa pojalle itselleen. Tällaisissa paikoissa pitää sosiaalivirkailijoidemme mielestä lasten mielummin kasvaa, kuin kodeissaan, joissa vanhemmat eivät kiusaa lapsiaan.
Joudun selittämään pojalle, että hän tulee mitä todennäköisemmin elämänsä aikana kohtaamaan muitakin samanlaisia kaheleita, jotka puhuvat toisista pahaa selän takana ja että heitä kohdatessa ei pidä moisesta juoruilusta välittää, vaan pitää jatkaa matkaa eteenpäin. Neuvon poikaa sanomaan suoraan laitoksella ääneen, että moiset puheet ovat panettelua. Äiti kertoo rakkaalle pojalleen, että poika on varmasti kykenevä aikuisena tekemään työkseen aivan mitä tahtoo.
Äidin kanssa keskustelemme teen ääressä ihmeissään kasvatuslaitoksen kummista keskustelun aiheista. Miksi seitsemäsluokkalaisen pojan kohdalla keskustellaan hänen tulevasuuden ammatinvalintavaihtoehdoista moiseen sävyyn? Miksi keskustelussa ei keskitytä tähän hetkeen ja pohdita pojan tämän hetkisen opetussuunnitelman toteutumista? Poikahan oli saanut vielä oikein hyvän todistuksen ja suorittanut koko syksyn aikana kaiken mitä oli pitänyt suorittaa aivan mallikkaasti. Vasta yhdeksäsluokkalaisten kanssa keskustellaan ammatinvalintasuunnitelmista ja silloinkin keskustelu rakennetaan positiivisesti kannustavin, ohjaavin ja neuvovin ottein, eikä tällaisin ilkeämielisin leimauksin. Mitä hyötyä tällaisesta juoruilusta on pojalle, joka tarvitsisi itsetuntonsa korjaamiseen laitokseltakin kykyä vastata hänen kehitystarpeista tärkeimpään eli perustusvallisuuden kokemukseen? Poika tarvitsisi rakkautta ja ymmärrystä ja suojelua moiselta soopalta, mutta eipä sitä sitten nähtävästi tarvitsekaan antaa, kun on ihan huostaanottolaitos, joka vastaa kasvatuksesta.
Jäämme miettimään keitä nämä ammattilaisiksi itseään kutsuvat oikein ovat? Onko heidän koulutuksessa koskaan mahdutettu mainita sanoja, perusturvallisuus tai kehitystarpeet?
4.1.16 kävi pojan oma sosiaalivirkailija ensimmäisen kerran koko huostaanoton aikana pojan kotona. Häntäkään ei kiinnostanut oliko pojalle tänä vuonna ostettu talvivaatteita, kun ei niitä oltu viime vuonnakaan ostettu. Pojan kaapissa seisoo laitoksessa kaksi vuotta sitten äitinsä ostama toppatakki. Poika on jo hurahtanut takista aikapäivää sitten.
Ennen kotiin lähtöäni keskustelen pojan kanssa, josko hän kuitenkin menisi kouluun huomenna vuoden ensimmäisenä koulupäivänä. Poika ei tahdo mennä, koska ei ole talvivaatteita. Pyydän nähdä pojan vaatteet.
Kasvatuslaitoksen näkemys on, että - 25 celsiuksen pakkasessa tulisi 14-vuotiaan pojan liikkua ulkona kesätennareissa, ohuissa verkkareissa sekä ohuessa urheilufleecetakissa, jossa on ulkopinnalla hengittävä pinnoite ilman tuulisuojaa. Laitaisitko sinä itsesi tai lapsesi ulos -25 celsiusasteen talvipakkasella tällaisella varustuksella?
Kysyin pojalta millaisia talvivaatteita hän pitäisi, jos hän saisi talvivaatteet. Kysymykseen pitäisikö hän talvivaatteita poika nauraa. Poika osaa kertoa mitä ei tahdo ja kertoo tahtovansa tavallisen mustan tai harmaan talvitakin, jossa ei näytä topatulta. Kengiksi hän tahtoisi talvitennarit. Neuvon hankkimaan varrelliset vaikka hän ei pitäisikään varsitennareista. Kerron pojalle Itiksestä löytyvän mm. Luhdan Outletin sekä monia urheiluliikkeitä, joissa on varmasti hänellekin sopivat talvivaatteet.
Äiti kirjoittelee minulle yhä kiukkuisia viestejä facebookissa pitkälti jälkeen puolen yön. Kirjoitan tätä ja vastailen hänelle. Rauhoittelen häntä ja lupaudun hänelle tueksi laitokselle keskustelemaan poikaan kohdistetusta henkisestä väkivallasta, pojan oikeudesta perusturvallisuuteen sekä laitoksen velvollisuudesta vastata pojan persoonallisiin kehitystarpeisiin. Jokaiseen äitiin sattuu, kun heiltä viedään oikeus pitää huolta itse lapsestaan ja sitten huolehtiva taho, joka lain mukaan on velvoitettu pitämään huolta, ei pidä huolta ja vielä lähtee kohdistamaan lapseen henkistä väkivaltaa haukkumalla, ettei lapsi tahdo aikuisena tehdä työtä ja on syypää siihen, ettei tällä ole talvivaatteita.
Tääl' mieron tiellä jos hyvä enkeli katsoisi pienoiseen päin, kun pakkanen valtion määräyksellä melkein puri huostattua lasta. Jos hyvä enkeli katsoisi, ettei tää enää ikinä yhdellekään lapselle tapahtuisi valtiomme laitoksissa. Onneksi rakastava äiti esti tämän ja lapsi nukkuu lämpimässä vuoteessa tietäen, että äiti välittää hänestä. Aamulla äiti puree sanan säilällä takaisin laitosta ja puree kovempaa kuin pakkanen.
Näin siis toimivat intensiivisen hoitoyksikön työntekijät laitoksessa, jossa on psyykkisesti oireilevia nuoria. Välinpitämättömyys perustarpeista ja henkinen väkivalta ovatkin siis kasvatus- ja hoitomuotoja valtiomme lapselle asuinpaikaksi määräämässä laitoksessa.
Muita Lokakuun liikkeen julkaisuja
☞ Erityinen vallanalaisuus
☞ Kun päivystävä sosiaaliviranomainen Arkijuustosta huolestui
☞ Lastensuojelu uskoo yhä psykoanalyysiin osa 1
☞ Julkkispari "sai" toisen lapsen
☞ Auta Alvareita!
☞ Kusenkeltainen ja laitosvaltainen Suomi
☞ Lastensuojelun arvovalta- ja huoltoriidat maksavat miljoonia
☞ Lapsen oikeuksien komitealle voi pian valittaa lapsen oikeuksien loukkauksista
☞ Miten päädytään mielisairaalapotilaaksi
☞ Normaaliuden pandemia
☞ Banaali paha piiloutuu byrokratiaan
☞ Saturnaliasta jouluun ja jumalasta kinkuksi
☞ ILOSANOMA
RSS Feed
