Viime yönä havahduin järkyttävään huutoon. Ihminen huusi kuin eläin. Istuin parvekkeellani ja kuuntelin tuota huutoa, joka oli kuin susi olisi ulvonut kärsimystään. Istuin ja mietin mitä tehdä samaan aikaan, kun pohdin kysymystä: "Mikä aiheuttaa tuollaisen kärsimyksen?"

Suomalaiset yleensä vetäytyvät tällaisessa tilanteessa kolohinsa ja soittavat poliisille. Minusta ei ole sellaiseen, sillä poliisin antama tuki on kylmää kyytiä. Tottakai poliisikin on tarpeen, jos joku huutaa yöllä täyttä huutoa.
​
Yleisen rauhan olessa häiriintynyt, soitin poliisille. Huudon jatkuessa lähdin etsimään äänen lähdettä ja löysin ja kysyin: "Saanko tulla avuksi?"

Hyvin pian minulle selvisi olosuhde, kun nainen totesi: "Minä olen menettänyt lapseni. Minä olen menettänyt kaikken."

Hänen lapsillaan on lastensuojeluasiakkuus Helsingissä. Lapset ovat alle kouluikäisiä. Vanhin lapsista on huostaanotettu sijaishuoltoon noin vuosi sitten ja sijoitettu äidin läheiselle. Nuorin on myöhemmin laitettu avohuollon sijoitukseen isälle. Äiti kertoi koettavansa etsiä lapsiaan, saada olla näiden kanssa ja saada yhteyden lastensuojeluun. Lastensuojelu ei vastaa hänen soittopyyntöihinsä.

Äidille oli todettu, että jos hän vastustaa vanhimman lapsensa huostaanottoa, valittaa päätöksestä HAO:n eli "lähtee sooloilemaan asianajajan kanssa", lapsi ei pääse sijoittumaan läheiselle vaan joutuu laitokseen. Äiti on itse laitoksen kasvatti ja ei tahtonut tätä lapselleen. Äidin mukaan hänellä ei ollut vanhemmuudessa mitään suuria ongelmia ennen lapsen huostaanottoa, vaan huostaanotto aiheutti ongelmakierteen. Hänen ongelmallinen tausta vuosien takaa, jolla häntä huostaanottopäätöksessä leimattiin, oli noussut kriisireagointina esille ja hän oli palannut haastavassa tilanteessa samoihin haastavan käytöksen toimintatapoihin, joita hänellä oli ollut laitosnuorena ja joista hän oli kyllä tarinansa mukaan päässyt eroon. Lastensuojelun vaikuttavuus saa järkyttävän kuvan, kun luet edellisen uudelleen.

Äiti oli todella humalassa ja haavoittanut itseään. Lasia oli rikki. Pesin hänen veristä vartaloaan ja hoidin haavoja. Poliisin käydessä koetin saada hänet toimitettavaksi terveydenhoidon piiriin, mutta äiti ei humalassa tahtonut lähteä ja pakottaa ei voinut poliisin mukaan. Poliisikaan ei olisi aluksi halunnut viedä häntä, koska he vievät ihmisiä kuulemma vain putkaan. Poliisi totesi lukuisat avohaavat vain pintahaavoiksi, vaikka seuraavana aamuna äiti tarvitsi terveydenhoitoa. Sain äidin rauhoittumaan tunnissa hoitaessani haavoja ja antaessani tunteidensäätelyyn tiukkoja rajoja ja nukkumaan, kun lupasin olla turvana ja tukena. Kosketuksella ja kuuntelemisella on suuri vaikutus ihmisiin.

Isän kanssa keskustelin seuraavana päivänä ja kaikki palikat loksahtivat lopulta paikoilleen. Sama ongelma, joka toistuu lastensuojelun toiminnassa joka puolella Suomea tuli taasen esille; vanhempaa, joka joutuu kokemaan valtavan muutoksen perheolosuhteessa ja joutuu vakavaan ikäväkokemukseen, menettämisen kokemukseen, ei ole tuettu. Vanhemman haastavaksi kokema kriisikokemus on aiheuttanut vanhemmassa haastavaa käytöstä. Oravanpyörä on luotu, sillä vanhemman haastava käytös lisää olosuhteen haastavuutta. Missä oli lastensuojelun vanhemmuuden tuki? Sosiaalitoimi reagoi haastavaan olosuhteeseen vain inhoten haastavuutta ja tahtoen äidin kauemmas lapsistaan. Muuta tukea se ei anna, kuin vain lapselle tuen erottamiseen äidistään. Se ei ota yhteyttä äitiin, vaan isään ja suunnittelee isälle ja lapselle pakoa äidin luonta.
Nuorimman avohuollon sijoituksen yhteydessä äiti oli potkaistu kodistaan ulos. Hän saa kyllä maksaa kodin vuokran yksin kokonaisuudessaan eli elättää näin isää ja lasta, mutta ei saa asua kodissaan. Vuorasopimus on hänen nimissä ja isä asuu lapsen kanssa asunnossa. Äidille lastensuojelu ei edes hankkinut kriisiasuntoa. Äiti siis asuu kadulla.

Ennen vanhimman lapsen huostaanottoa äiti oli töissä ja hänen mukaan hänellä oli kaikki hyvin. Hän oli erehtynyt sanomaan, että olisi väsynyt. Lapsen menetys seinään yllättäen romautti äidin toimintakyvyn ja sai aikaan haastavan käytöksen.

Parisuhteessakin on ollut jo vuosien ajan ongelmia, joten haasteita on ollut, mutta parisuhdeterapiaan lastensuojelu ei ole vanhempia ohjannut, vaikka perheneuvolasta löytyy jopa psykoterapeutteja, joilla on erikoistuminen perheterapian antoon. Äitiä ja isää väsyttävä ongelma olisi ollut korjattavissa.
Helsingin lastensuojelun työtekijät on työhönohjattu epäkunnioittamaan kokonaista ihmistä ja näkemään ihminen epäkelpona ja tuomitsemaan ihmisen, sen sijaan, että nähtäisiin haastava käytös tuentarpeen ilmaisuna ja pohdittaisiin mikä tuki poistaisi haastavaksi koetun elämänkokemuksen. Helsingin lastensuojelua on työhönohjattu vertaamaan vanhempien kykyjä ja katsomaan toinen toista parempana ja asettamaan lapsi asumaan sitten sen toisen vanhemman kanssa, jota pidetään vahvempana ja hylkäämään tunteita osoitava epäkelvoksi määritelty vanhempi tuen ulkopuolelle. Tällaisen kokeminenhan on henkisesti järkyttävää juuri tuolle epäkelvoksi leimatulle vanhemmalle, koska kysehän on vakavasta henkisestä väkivallasta.
Leimaaminen, ihmisen patologisointi, on mielestäni törkeintä mahdollista henkistä väkivaltaa mitä sosiaalipsykologisissa suhteissa yksilölle voi tehdä. Tuo väkivalta ei vain ole väkivaltaa vain tätä yksilöä kohtaan, vaan koko yhteiskuntaa kohtaan, kun toiminnan takana on lastensuojelu, joka vaikuttaa näin toimiessaan kokonaiseen yhteisöön. Lastensuojelu näin toimiessaan opettaa ihmiskunnalle ihmisiä haavoittavia toimintatapoja. Lastensuojelu hylkää yksilön tuen ulkopuolelle ja opettaa muut hylkäämään myös hänet.

Isä kertoo minulle äidin olevan vakavasti ongelmissa itsensä kanssa. Olen samaa mieltä ja pohdin onko äiti läheisriippuvainen (reaktio menetykseen), päihdeongelma on varma, onko äidillä posttraumaattinen stressireaktio huostaanotoista, jota hän hoitaa päihteillä, koska ei ole lastensuojelun tukeen päässyt ja ymmärrän äidin voimakkaat tunteet kertovan kriisireagoinnista. Äiti ei kykene säätelemään tunteitaan, ei kykene rationaaliseen ajatteluun tämän vuoksi ja ei kykene hallitsemaan toimintaansa ja on vakavasti tuen tarpeessa ja on koettanut saada yhteyttä lastensuojeluun, joka määräsi hänet kadulle asumaan.
Kysyn: "Onko sinulle tehty vanhemman tukisuunnitelma? Oletko saanut ohjausta vertaistukiryhmään?" Järkytyksekseni kuulen vastauksen: "Ei."

Lastensuojelu ei tue mitenkään sekavassa mielentilassa olevaa äitiä, jonka reagointi pahoinvointiin lisää vain sekavuutta kaikkien elämässä ja jättää äidin yksin etsimään kriisissään tukea. Kriisin uhria ei saisi katastrofipsykologisen näkemyksen mukaan jättää yksin etsimään ja suunnittelemaan tukea itselleen. Kriisin uhrista ei tutkitusti ole tähän. Äiti on Helsingin lastensuojelulle epäkelpo tuettavaksi ja hänet on hylätty.
Helsingissä typerästi tuetaan vain lasta ja sitä vanhempaa, joka hyväksytään tuen piiriin, jos kumpaakaan hyväksytään. Jos vanhemman ongelmat nähdään haastavana, vanhempi jätettään tuetta. Sossu vain päättää olla ajattelematta häntä. Hänelle ei edes soiteta ja hänelle ei tehdä tukisuunnitelmaa. Helsingin lastensuojelu ei katso, että lapsi tarvitsisi eheän perheen. Helsingin lastensuojelu ei katso, että lapsesta huoltapitävä vanhempi tarvitsisi kasvatuskumppanilleen tuen, jotta kasvatuskuppanista olisi kasvatuskumppaniksi. Helsingin lastensuojelu ei katso, että tuen ulkopuolelle jätetty vanhempi tarvitsisi perhettään.
Teen nopeasti tukisuunnitelman perheelle ja aion lähettää sen lastensuojeluun:
SUUNNITELMA PERHERAKENTEEN KORJAAMISEKSI
Totean äidin olevan suurimman tuen tarpeessa. 
Positiivista on, että isä toteaa, että äiti kykenee riittävään vanhemmuuteen, kunhan on selvinpäin. Äiti tarvitsee katkaisua. Isä kertoo lapsen kaipaavan äitiä ja sanoittavan tätä, joten jotain äiti on tehnyt oikein. Tälle voi siis rakentaa.

Suunnitelma on yksikertainen:

Miten tukea lasta lapsen perheessä?
(Lastensuojelussa kuuluu aina laittaa sosiaalityöntekijälle lapsi keskiöön puheissasi, muuten hän ei osaa suunnitella tukea, sillä jos pyydät jotain vanhempana itsellesi, hän pitää sinua itsekkäänä, eikä osaa ymmärtää, että pyydät itsellesi, jotta voit antaa lapselle)
Suurin muutos saadaan aikaan, kun muutetaan tukitoimintaa laajasti suunnitelmallisesti ennakoivaksi ja tähtäimelliseksi jälkikäteen löyhästi korjaavasta.
Äidillä suurin tuentarve
- Äiti tahtoo tukea ja tahtoo takaisin perhe-elämän normaalina
- Avohuollon ja sijaishuollon yhteistyö
> Äiti osallistutettava lastensuojelun tukeen
> Äidille tehtävä vanhemmuuden tukisuunnitelma, joka sisältää suunnitelman ja tähtäimen, yhdessä äidin kanssa osallistuttaen äiti suunnitelman tekoon
> Äiti kokee olevansa osallinen lastensa elämään, kun lastensuojelu osallistuttaa äidin tukemalla äitiä lapsiensa elämään
> Äiti ei koe enää menetystä, vaan näkee tulevaan, jonka voi saavuttaa

A) Ohjaus A-klinikalle & katkaisuun
- ohjaus lähityönä toteutettuna yhteisymmärryksessä
> Sosiaalityöntekijä kulkee alussa äidin rinnalla
- tukitahojen yhteistyö keskenään tuen mahdollistamiseksi
- Lastensuojelun tiuha kannustava yhteydenopito äitiin
> Onnistumisenkokemus sitouttaa tukeen ja muuttaa aivokemiaa ja muuttaa reagointitapoja
> Yhteydenpito luo osallistuttamisenkokemusta ja luo luottamusta
> luottamus kiinnittää tukeen ja mahdollistaa päämäärän saavuttamisen
- Seulat luovat luottamusta äitiin ja jokainen puhdas seula vahventaa äidin itsetuntoa ja lisää onnistumisen kokemusta
(äiti on elänyt päihteettä kohtuukäyttäjänä aiemminkin - päihteet ovat ratkaisu unohtamiselle haastavuuden keskellä)

B) Tapaamissuunnitelma lapsille äidin kanssa
> Äiti ei koe menettäneensä lapsensa
> Luo struktuuria äidille ja lapsille ja lisää ennakoitavuudessa turvankokemusta - tukee kiintymyssuhteita
> Lisää luottamusta lastensuojeluun ja luo kokemuksen tuesta
- Vanhemman lapsen tapaamiset läheisen valvonnassa
- Nuoremman lapsen tapaamiset isän valvonnassa
> Kotiympäristö ja normaali tapaaminen tukee lasta ja vanhempaa
- Päihteettömyys tarkistettava puhalluttamalla ennen tapaamista - Äidin suostumus (ei lapsen nähden)
> Ostettava alkometrit
- Lapsien yhteistapaaminen äidin kanssa ostopalveluna tuettu/valvottu tapaaminen - ammattilaisen tuki
- Ennakoiva suunnitelma valvonnan purkamisesta, kun äiti osoittaa päihteettömyyttä riittävän ajanjakson ajan (6kk) ja kykyä toimintansa hallintaan sekä alustava suunnitelma tapaamisten laajentamisesta asteittain
> Mahdollistaa kokonaisvaltaisen tue vastaanottamisen äidille, kun äidille on selkeämpi syy miksi ottaa tukea vastaan, ymmärrys omasta vaikuttavuudestaan siihen mitä voi saavuttaa ja miten ja kokemus, että jokainen tehtoo tukea häntä päämäärässään saavutaa toivottu tulos ja että jokainen uskoo hänen mahdollisuuteensa heidän tuella päämäärän saavuttamiseen

C) KAIKILLA TULEE OLLA KOTI
- Kodittomuus lisää turvattomuutta > haastavaa käytöstä
- Koti antaa turvapaikan, on majakka, jonne mennä
> Äidille kriisiasunto
> Äidille koti läheltä lapsen kotia
- Äidin nykyinen asunto isän nimiin, lasta ei siirrellä
(Lastensuojelu suunnitteli laittavansa lapsen haisevaan 17 neliömentin kriisiasuntoon ja oli puhunut tästä heti isälle, joka ei tiennyt mistä hänelle puhutaan).

D) Äidille akuuttia kriisitukea
> Psykoterpiaa (trauman akuuttiin hoitoon)
> Lähete mt-tutkimuksiin psyk.polille

E) Moniammatillinen työryhmä tukiverkoston toteuduttua äidin tueksi seuraamaan yhteistyössä tuen vaikuttavuutta äidin kanssa

F) Läheisneuvonpito
- Äidin ympäriltä äidille läheistuki äidille näkyväksi suunnitelmalla
> Lisää äidin kokemusta hyväksynnästä sosiaalisiin suhteisiin ja kuuluvuutta
> Lisää äidin turvankokemusta
> Lisää läheisten yhteisymmärrystä äidin tuentarpeesta ja antaa keinoja tukea äitiä (moniammatillinen työryhmä tukena)
> Mahdollistaa tuen tarkoituksen toteutumista

G) Kokemusasiantuntija verkosto
> Äiti ei koe olevansa ainut ja yksin työtaakassaan kuntoutumisessaan ja kokemuksissaan
H) Pariterapia
- Parisuhdeongelmat kuormittavat molempia vanhempia ja näin lasta
I) Isän ja äidin yhteiset tapaamiset lastensuojelun kanssa

> Tuen etenemisen seuranta
J) Tuen onnistuessa avohuollon sijoituksen purkaminen ja huostaanoton purkaminen
Kun äiti voi paremmin, kaikki voivat paremmin.
Äidin ollessa heikoin ja muiden reagoidessa häneen, äiti tarvitsee tuen, jotta olosuhde muuttuu.
Äiti tarvitsee turvalliset rajat, myötätuntoa, ymmärrystä, asiantuntevuutta, humaania lähestymistä, sosiaalipedagogiikkaa eli sosiaalisen tuen. Kun äitiä tuetaan ja äiti eheytyy kokemuksessaan, äiti kykenee vastaamaan lapsen tarpeeseen: "Tahdon äidin."

Isäkin toteaa, että lapsi tahtoo äidin.

Joten missä on tuki äidille ja miksi lapsen tahtoa ei kunnioiteta, kun lastensuojelulaki määrää sitä kunnioittamaan (LSL 5§)?

Seuraavana päivänä isä ja äiti yhdessä siivoavat elämänsä sotkua. Lastensuojelu oli kieltänyt isää päästämästä äitiä lapsen elämään, mutta isä totesi, että hänellä on vastuu lapsesta ja hän näkee, että lapsi tarvitsee nyt äitiä ja äiti lasta ja että hän kykenee arvioimaan onko äiti kykenevä olemaan lapsen seurassa. Minä totesin isälle, että äiti tarvitsee lastensuojelun tuen, jotta selviä päiviä olisi jatkossa enemmän ja lopulta päihteidenkäyttö katkeaisi. Heissä outoa on se, kuinka edellisyön valtava kriisi, verinen huutava äiti, on kuin sitä ei olisi ollut. Äiti siivoaa sotkua ja isä hoitaa lasta.

Onko tämä tyyntä myrskyn edellä?

Ja kuka uskoisi, että ilman tukea tapahtuisi toivottu ihmemuutos?

Miksi lastensuojelu ei näissä tilanteissa jalkaudu katsomaan missä mennään ja anna tukea?

Täällä Mieron tiellä pohdin, että olisiko olosuhde näin kamala, jos avohuolto ei olisi asenteellinen ja ei ryssisi tuessa. Perheen parisuhdeongelmasta kihisi suuri ongelma perheelle, kun sitä ei tuettu oikea-aikaisesti perheterapialla ja kun siihen lopulta sotkettiin lastensuojelun väliintulona huostaanotto ja sitten avohuollon sijoitus ja vaatimusta vanhempien erilleen asumiseen. Pohdin olisiko tilanne aivan toinen nyt, jos perhe-elämän olosuhdemuutoksia, huostaanottoja ja avohuollon sijoituksia, ei tehtäisi repivästi niin, että ihmisiä vain revitään toisistaan erilleen. Olisiko tilanne toinen, jos lastensuojelu edes viitsisi tukea ihmisiä?
Helsingin lastensuojelun ongelma on se, että se asennoituu vain tukemaan lasta ja ei ymmärrä, että vanhempia tulisi tarpeenselvityksen ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien tukea kyttäämisen ja arvioimisen sijaan. Sitten alkaa se paskanjauhanta seläntakana. Jopa vanhemmille puhutaan pahaa toisistaan. Lapset tarvitsevat perheensä, vanhempansa, joten miksi vanhempia ei tueta? 

Vuosaaren tarpeenselvityksen johtava sosialaityöntekijä Outi Harju-Koskelinin Pro Gradu kuvastaa Helsingin lastensuojelun asennetta vanhempiin. Hänen mukaansa vanhemmat eivät kykene tietoiseen läsnäoloon. Ei kai se mikään ihme ole, ettei vanhempi ole tietoisesti läsnä sosiaalityöntekijän tahtotilan mukaisesti, kun vanhempi havaitsee, ettei sosiaalityöntekijä edes anna hänelle ihmisarvoa, ole kiinnostunut hänen tukemisesta, vaan tahtoo vain leimata hänet epäkelvoksi, erottaa lapsesta ja hylätä. Vanhempi tulee tietoiseksi kyllä siitä miten häntä kohdellaan ja miten häntä ikävöivää lasta kohdellaan ja kriisireagoi järkyttävään henkiseen väkivaltaan, kun menettää lapsen ja kaiken. Tähän päälle sossut vielä haukkuvat vanhemmat kriisireagoinnistaan, kuten manipuloija konsanaan.

Helsingin lastensuojelun suurin ongelma on, ettei se ole tietoinen omasta vaikuttavuudestaan ja ei ole kiinnostunut muuttamaan vaikuttamistapojaan asiakaslähtöiseksi. Lapsi ei ole tuettu Helsingin lastensuojelussa, vaan sosiaalityöntekijän subjektiivista näkökulmaa siitä, mitä lapsi tarvitsee tuetaan. Sossut vain tukevat toisiaan todellisuudessa. Lastensuojelun johtaja Saila Nummikoski ylläpitää tällaista vaikuttavuutta perheisiin.

Helsingin avohuollon sosiaalityön päällikkö Sanna Teiro ei Kivikon lastensuojelun avohuollon johtavana sosiaalityöntekijänä tiennyt mitä on leimaaminen toukokussa 2016. Ei vaikka taustalla oli 20-vuotta lastensuojelua. Eräs äiti opetti tätä hänelle, kun hän teki virheen työssään. Hän korjasi tuolloin virheensä havaitessaan sen, kun hänelle huomautettiin siitä ja myönsi virheensä. Nyt sosiaalityön päällikön asemassa, Teiro ei kuitenkaan vieläkään kykene tätä leimaamista alaistensa toiminnassa tunnistamaan ja tunnustamaan ja siksi ei osaa alaisiaan johtaa tätä katkaistakseen. Toukokuussa 2016 Teiro väitti ennakoivasti tietävänsä, että jos hän tapaa äitia ja lasta yhtäaikaa, äiti käyttäytyisi lapsen läsnäollessa sopimattomasti, koska Teiro on paikalla. Teiro väitti siis omaavansa ennustamisen taidon ja leimasi ennustuksellaan äitiä ja oikeutti ennustuksellaan haluttomuutensa tukea äitiä tapaamalla äitiä ja lasta yhdessä ja tarkistamalla näin miten äiti kohtelee lastaan ja kuinka lapsi reagoi äitiinsä. Äiti avasi sosiaalipsykologiaa opiskelleelle Teirolle tarkkaan miten suuri vaikuttavuus Teirolla on, kun Teiro toimii vain mielikuvituksensa varassa, eikä tarkista edes osuuko kuvitelma todella totuuden kanssa kohdilleen. Myöhemmin Teiro tapasi äidin ja lapsen yhdessä ja myönsi olleensa väärässä ja myöhemmin äiti selitti Teirolle myös sen, että tottakai Teirolla on vaikuttavuutta siihen, miten äiti käyttäytyy lapsen seurassa, joten Teiron tulisi omaa käytöstään hallita myös huomioiden omaa vaikuttavuuttaan. Teiro kerran puhelimessa käyttäytyi äitiä kohtaan syyllistävästi lapsen ollessa äidillä ja sai äidissä aikaan negatiivisia tunteita tietenkin ja äiti joutui huomauttamaan, että Teiro voi esittää asiansa ilman syyllistämistä asiallisesti, jotta äidin on helpompi vastaanottaa Teiron ajatuksia ja kykenee keskustelemaan asiasta neutraalisti. Äiti pyysi Teiroa pyytämään häneltä anteeksi käytöstään. Äiti joutui selittämään sosiaalipsykologian perusteita sosiaalipsykologiaa yliopistossa opiskelleelle Teirolle, joka oli työskennellyt lastensuojelussa 20-vuotta.

Jo Eerikan kuoleman kohdalla oli havaittavissa Helsingin lastensuojelun järjettömyys. Eerikan äiti jätettiin kaiken lastensuojelullisen tuen ulkopuolelle ja tämän vaikuttavuutta ei pohdittu mitenkään. Äidin hätähuutoa lapsen puolesta ei huomioitu ja hänet määriteltiin vain hulluksi eli sosiaalityöntekijän kuvitelma johdatteli työtä. Äidin tahtoa pitää lapsestaan huolta ei huomioitu ja häntä ei tuettu siinä, että hän voisi pitää lapsestaan huolta. Isää tuettiin kaikessa ja lopulta isä murhasi tytön. Äiti jäi suremaan menetystään. Miten olisikaan tuo olosuhde päättynyt, jos äitiä olisi tuettu? Miksi vieläkään ei Helsingin lastensuojelussa kuusi vuotta myöhemmin ymmärretä kuinka tärkeää on vanhemmuuden tukeminen?

Outi Harju-koskelin väittää Pro Gradussaan äidin murhanneen isän kanssa Eerikan. Harju-Koskelin ei ollut edes kiinnostunut kirjoittamaan tässä asiassa totuutta siitä mitä todella tapahtui. Harju-Koskelin vähättelee vastuusosiaalityöntekijän toiminnan vaikuttavuutta lapsen kohtaloon ja kokee kansan reaktion, järkytyksen, lastensuojelua kohtaan vain lastensuojelulasten "tietoiseen ajatteluun kykenemättömien" vanhempien aiheuttamaksi hysteriaksi, joka on leimannut hänen mukaan lastensuojelun ja tehnyt sosiaalityöntekijöille työskentelyn lastensuojelussa epämieluisaksi lastensuojelun julkisuukuvan vuoksi. Hänen mukaansa sosiaalityössä ei ollut vikaa ja ei ole mitään vikaa. Hänen mukaansa asiasta väitteleminen onko lastensuojelu toimiva vai ei, tuo esille, että lastensuojelu on toimiva, koska lastensuojelu väittää lastensuojelua toimivaksi voimakkaammin kuin sen tuen kokeneet ja tukea kritisoivat vanhemmat. Toisin totesi Valvira tuolloin sekä käräjätuomari.

Nyt lapsiasianvaltuutettu Kurtila vaatii lastensuojeluun reformia. Kokemusasiantuntijalapset, jotka ovat kasvaneet lastensuojelussa, jotka ovat nyt aikuisia, toivovat työskentelyyn muutosta.

Helsingin lastensuojelu tarvitsee vakavasti työhönohjausta, joka poistaa sen asenteen, josta Outi Harju-Koskelinin Pro Gradu kertoo. Valheellinen näytelmä lapsiemme tukemisesta tulee lopettaa ja aito vanhempien tukeminen vanhemmuudessaan aloittaa. Harju-Koskelin kieltää jopa alaisiaan kirjaamasta lastensuojeluilmoituksia tänäpäivänä ja ei mieti millainen vakava vaikuttavuus voi olla sillä, jos lastensuojeluilmoitusta ei kirjata. Eerikakin kuoli aikoinaan, kun lastensuojeluilmoituksia ei otettu vakavasti. Lapsi tarvitsee vanhemmilleen tuen ja tahtoo asua kodissaan.

Helsingin lastensuojelun tulisi toteuttaa AVI:n ohjeistusta ja tukea vanhempia, jotta lapset voivat asua kodeissaan. Miksi AVI joutuu edes tällaisesta huomauttamaan ohjauskirjeissään? Kuka johtaa lastensuojelua?

Helsingin lastensuojelua tulisi johtaa ihmisen, joka kykenee näkemään sosiaalityöntekijän sosiaalipsykologisena vaikuttajana, jolla on vakavasti otettava vaikuttamisvastuu ihmisten elämään. Saila Nummikoski ei ole osoittanut tähän kykyä, kun yksikin vanhempi jää tuen ulkopuolelle ja jopa kodittomaksi ja joutuu kokemaan kaiken menettämistä. Nainen joka lobbaa lastensuojelua tuomalla esille säälikokemustaan (syyllistää vahemmat ja uhriuttaa lapset) lapsia kohtaan, ei vain sovellu johtamaan humaania tukea tai edes järjettömänä toimintana ilmenevää työtapaa kohti humaania tukemista.

16-vuotiaan huostalapsen kuristustoiminto tuomittiin käräjillä ensin murhan yrityksenä ja muutettiin hovissa sitten pahoinpitelyksi. Sosiaalityöntekijän uhriudesta seurauksena kuvattiin posttraumaattista stressiä. Valtamedia kuvaa aina kankeasti lastensuojelulasten elämää, eikä ihme, sillä lapsiin kohdistetun rakenteellisen väkivallan tunnistaminen ja tunnustaminen on vaikeaa, koska niin moni taho tahtoo peitellä huostabisnesmaailmassa lasten alistamista. Lasten hyväksikäyttö omanedun tavoittelussa, johon Suomen valtio on sitoutunut vuosikausien ajan kansalaisten välinpitämättömyydestä heikoimpia kohtaan äänestäessään porvareita tai nationalisteja tai uskovaisia ihmisoikeuksien puolustajien sijaan, jätetään huomiotta. Lapset, jotka eivät pääse kertomaan keitä ja mitä aikuisten tulisi äänestää ja millainen maailman tulisi olla, eli lapset, joita ei huomioida, jäävät jalkoihimme.

Lapsi kuristi omaa vastuusosiaalityöntekijää palaverin jälkeen pettymyksestään tätä kohtaan. Hän oli uhkaillut tätä työntekijäänsä jo useasti aiemmin sanoin: "Mä tapan sut." Voisiko joku järkevä aikuinen nähdä jo tästä lapsen joko jäsentymättömän tai jopa turvattoman kiintymyssuhteen hänestä vastuussa olevaan aikuiseen ja aikuisiin? Voisiko joku järkevä aikuinen havaita, että lapsi reagoi elinolosuhteisiinsa ja saamaansa tueksi kutsuttuun kohteluun?

Lapsi kertoi, ettei hän ollut todella tarkoittanut tahtovansa tappaa sosiaalityöntekijäänsä ja oli kertonut nuorten keskuudessa olevan tapana ilmaista sanoilla: "Mä tapan sut," negatiiviset tunteensa. Lapsi siis on sanoittanut voimakkaiden tunteiden olevaisuutta jo pitempään ja kukaan ei ole viitsinyt huomioida hänen tuentarvettaan tunteidensa käsittelyyn eli tunteidensäätelukasvattamisen tarvetta. Lapsi on kuvannut ajatuksissaan vaaran olevaisuutta, koska on kuvannut negatiivisten tunteiden olevan niin voimakkaita, että ne tuottavat aggressiivisia mielikuvia hänen mieleensä. Lapsi kertoo olleensa vaikutettu, koska muutkin nuoret ovat puhuneet tappamisesta ja vaikuttuneensa tästä. Ja tietenkin ne muut nuoret ovat vaikuttuneet hänestä, kun hän on puhunut tappamisesta. Miksi tähän ei ole reagoitu? Miksi hänelle ei annettu tähän vakavaan asiaan kasvatuksellista tukea? Miksi kokonainen ryhmä lapsia sanoittaa tahtovansa tappaa, kun pitäisi osata sanoa, että tuntuu pahalta ja miksi tästä ei keskustella teinien kanssa heitä huomioiden ja ymmärtäen ja heitä auttaen havaitsemaan omaa toimintaansa ja sen vaikuttavuutta opettaen ymmärtämään muita ja ensisijaisest itseään ja tätä kautta hallitsemaan omaa toimintaansa?

Tyttäreni on häntä nuorempi. Hän sanoittaa negatiivisia tunteita ja kehun häntä siitä, että hän kertoo ne minulle. Olen usein "tyhmä" hänen puheissaan ja sitten keskustellaan siitä miten tyhmyyteni ilmenee hänelle. Totean: "Ellet kerro, en voi tuntea sinua ja en voi tehdä yhteistyötä jota toivot." Jos tyttäreni ei kerro mistä ei pidä, en voi huomioida häntä. Jokaisesta negatiivisesta kritiikistä olkootkin sisällöllisesti jopa vähemmän rakentavaa, kiitän häntä (tietenkin ohjaan aina häntä myös huomioimaan sitä miten asiat voi ilmaista monella tavalla). Luonnollisesti tyttärelleni on helpompaa kertoa minulle siitä, ettei pidä jostain minussa, koska hyväksyn kritiikin olevaisuuden ja hyväksyn negatiiviset ilmaisutavat, joiden hiominen vaatii aikaa ja keskustelua, ja koska olen hänen biologinen äiti, joka rakkaudella antaa turvallisessa suhteessa hänelle turvalliset rajat ja ohjaa häntä tunteidensäätelyssä keskustellen tunteista. Minä olen todennut hänelle, että hän on lapsi ja lapsia tulee aikuisten ymmärtää. En ole lapselleni pelkoja aiheuttava tuntematon harvoin lasta kiiressä tapaava sossu joka totea: "Olen yläpuolellasi ja minulla on vastuu sinusta ja siksi määrään sinua." En ole aikuinen, joka saa lapselle olon, että koti on vankila ja minä hänen vankeutensa vartija. En ole fallinen määrääjä, syyttäjä ja tuomari, vaan olen hellästi häntä rakastava vanhempi, joka kunnioittaa hänen elämää. Lapseni ei kasva luonani häkissä häkkieläimenä, kuten huostalapset laitoksissa.

Lapsen teko, kun hän kuristaa sosiaalityöntekijäänsä palaverin päätteeksi, on äärimmäinen hätähuuto. Lapsi, joka ei kykene kasvatustaustansa ja elinolosuhteidensa vuoksi tietoiseen toimintansa vaikuttavuuden reflektointiin ja ei kykene ymmärtämään itseään toimintatavoillaan elämäänsä (kun hänen ei ole annettu koskaan vaikuttaa ja tuettu vaikuttamisen mahdollistumisessa) vaikuttavaksi ja ei osaa pohtia toimintaansa sellaisena, jota hän itse voisi hallita ja muuttaa, lapsi joka toimii impulsiivisesti tunteidensa varassa ymmärtämättä tunteitaan ja toimintaansa, ei saisi olla tuomittuna oikeudessa väkivallasta vankeuteen, vaan hänet tulisi ohjata kasvatukselliseen tukeen, joka huomioi hänen kehitystarpeensa ja antaa hänelle tarvitsemansa huomion ja kasvatuksen, joka opettaa hänet hallitsemaan omaa toimintaansa eli ammatillisen väkivaltatyön tuen piiriin eli todellisen ammatikasvattajan tukemaksi. Kasvatuslaitoksen epäonnistumista ei havaita, kun vain keskitytään sossun posttraumaan ja ikävään kokemukseen, että pää osui kovaan ja kädet puristivat kaulalta.

Sitä ei huomioida, että sossu sai tuen kaikilta ja lapsi tuomion. Sitä ei huomioida, että lapsi joutuu kokemaan jatkumona ulkopuolisuuden kokemusta, mitätöintiä ja yksinäisyyttä ja etsii hyväksyntää ja toimii järjettömästi kaipuussaan. Kukaan ei pohdi mitä traumoja ja ehdollistumia lapsen pää on täynnä laitoselämän vuoksi. Lapsi saa tuekseen asianajajan, jota tapaa kerran tai kaksi ja sillä selvä.

Aikuisen kokemaa väkivaltakokemusta ei tule mitätöidä ja jättää huomiotta sen seurauksia. Aikuinen tarvitsee tuen. Mutta aikuisen kokemus ei saisi mennä lapsen kokemusten ja tarpeiden edelle. Tällaisessa tilanteessa lapsen stereotypisointi vain rikolliseksi, väärin toimivaksi, vaaralliseksi, tuomituksi, sopimattomaksi yhteiskuntaan, on aikuisilta järjen köyhyyttä.

Kun lapsi kasvaa turvallisessa ympäristössä kotonaan ja saa vanhemmaltaan tarvitsemansa huomion, hän ei kuristele ketään. Hän ei koe tarvetta sellaiselle teolle. Hän ei edes ajattele sellaisen teon mahdollisuutta. Hän halaa vanhempaansa ja suukottaa tätä. Voiko lapsi halata sossua ja suukottaa tätä? Onko huostanuorella tukenaan turvallinen syli? Millaisia nämä suhteet ovat? Halaako sossu lasta? Osaako sossu halata teiniä tai osoittaa mitenkään hellää ymmärtämistä hänelle? Kuinka kylmää ja kovaa kasvatusta huostalapsi ottaa päivittäin vastaan?

Haastavaksi koettu elämäntilanne on tutkitusti haastavaa käytöstä aiheuttavaa heille, jotka eivät kykene käsittelemään haastavan olosuhteen tuottamia tunteita ja ajatuksia. Haastavaksi käytökseksi luokitellaan normiemme vastainen käytös eli vaarallisuus itseään tai toisia kohtaan. Huostanuorelle itse huosta on jo haastava kokemus ja he tarvitsevat tuon kokemuksen käsittelyyn voimakkaan tuen. Sossu, joka tapaa lasta vain kerran vuodessa tai kaksi kertaa vuodessa ja pintapuolisesti osoittaa kiinnostusta häntä kohtaan, ei ole mikään tukitaho. Vastuu siis siirtyy laitokselle lapsen kokemuksen haastavuuden vähentämisessä ja tämä vaatiikin jo todella syvää ammattitaitoa, jotta kykenee aikuisena luomaan lapselle turvallisen kiintymyssuhteen itseensä eli hyvän luottamussuhteen, joka perustuu molemminpuoliselle kunnioituksella ja arvostukselle ja jossa lapsi kykenee lähestymään aikuista hakien tältä emotionaalisiin tarpeisiinsa vastinetta.

Kuinka moni laitostyöntekijä haastaviksi kutsutuissa kasvatustilanteissa edes on kiinnostunut tuosta tehtävästä ja sen sijaan vaatii vain lapselle LVR-päätöksiä ja puhuu lapselle häntä mitätöivaan tapaan: "Kun sä olet tuollainen, niin siksi..."?

Lapselle jo oma huostaaminen on haastava kokemus, mutta hänen haasteenaan ei ole vain oman huostan aiheuttamien reaktioiden hänessä yksin käsittely, vaan laitoksessa hän seuraa vierestä jokaisen laitoksessa olevan lapsen kamppailua huostaamiskokemuksen aiheuttamien rekatioiden kanssa. Hänen sosiaaliset suhteet arjessa muodostuvat kampailukokemukselle, jossa hänen läheisimmät ihmissuhteet käsittelevät tuota kamppailua koko ajan. Kamppailukokemukset johtavat haluun saada hallita ilman kykyä hallita ja valtataisteluihin ja nuoret sosiaalisissa suhteissaan kamppailevat keskenään vallasta toisiaan kohtaan ja yhdessä vallasta sosiaalitoimea kohtaan. Normaalista kasvuolosuhteesta ei voi puhua laitoksiin huostattujen lasten kohdalla. 

Lastensuojelun sossut eivät ymmärrä lapsia. He eivät kykene asettumaan lapsen asemaan. He eivät osaa katsoa sosiaalipsykologista vaikuttavuutta ryhmässä ja miettiä tätä kautta mitä tulisi tehdä. He katsovat lapsia oman vastuuntuntonsa kautta ja puhuvat omasta vastuustaan, väsymyksestään, negaatioistaan työnsä aiheuttamia negatiivisia tunteita kohtaan, riittämättömäksi kokemastaan palkasta, työnsä haastavuudesta, mt-ongelmistaan, jotka johtuvat työstään ja omista emotionaalisista tarpeistaan ja lapsi jää jalkoihin. Nuoret lukevat lehdistä näitä heidän valituksia ja havaitsevat, ettei heistä puhuta mitään ja heidän tarpeista. Lapsen elämää ei katsota lapsen kokemusten kautta. Lapsi ei ole huomioitu, vaan hän on mitätöity. Silti Valtiomme väittää, että lastensuojelu olisi vastaus lapsiperheiden haasteisiin.

Ystävättärelläni on perhekoti ja hän pitää suomalaista lastensuojelua älyttömänä. Hän toteaa, ettei sitä valvota todella ja etteivät lapset ole keskiössä sen toiminnassa. Hän on valitellut lastensa puolesta Valviraan ja AVI:lle milloin mistäkin. Hän on kasvattanut lapsia, joita on pahoinpidelty aiemmissa sijoituspaikoissa. Hänelle tulee paljon lapsia, joiden avohuolto on ryssitty tai joiden huostamenneisyys muissa laitoksissa on järkyttävä. Hänen työssään menee valtavasti resursseja muiden aikuisten, eikä suinkaan biologisten vanhempien, lapsiin kohdistamien virheiden korjailuun. On hänen perhekodissaan myös lapsia, joilla on kodista lähteviä syitä huostalle, sillä psykoottinen vanhempi ei sovellu kasvattajaksi ja vakava päihdeongelma, jota päihdeongelmainen ei tahdo hoitaa ja ylittää, on lapselle vaarallinen kasvuolosuhde.

​ Hänen mielestä lapset kuuluvat kotiinsa asumaan, kun huostaaminen on järjettömän kallista meille kaikille, jos ei ole todellista syytä huostalle ja hän tekee kaiken saadakseen lapsen olosuhteen kotiuttamisen mahdollistavaksi. Jos hän ei kykene kotiuttamaan, hän kuitenin purkaa olosuhteet, jotka muissa laitoksissa käsitellään LVR-päätöksin. Hän arvostaa lapsia ja vastuuttaa aikuiset. Kotiuttamisen mahdollistaminen on vaikeaa, jos lapsi reagoi voimakkaasti turvattomuuttaa esille tuoden huonosti toteutettuun avohuoltoon tai järjettömästi vuosien ajan toteutettuun sijaishuoltoon. Lapsi, joka ei luota tukitahoihinsa, ei ole tuenpiirissä, vaikka asuisi laitoksessa. Tuenpiiriin lapsen ottaminen vaatii lapselta tuen hyväksymisen. Lapsi hyväksyy tuen, vasta kun luottaa tuenantajiin.

Kun 16-vuotias kuristaa vastuusosiaalityöntekijäänsä, on toisarvoista vakavasti otettava sosiaalityöntekijän stressireaktio ja paljon tärkeämpää huomioida lapsen hätähuuto. Kovaksi kärsimyskokemusten sarjalla tuotettu teini ei itke, ei surussaan pyydä, ei osaa neuvotella, vaan hädässään tekee sen viimeisen teon, jonka järjettömänä elämän kokemat aivot kehittävät järjettömyyskokemusten kautta. Ihminen joka elää järjettömissä olesuhteissa, reagoi järjettömillä tavoilla.

Onko vankila sitten viisas ratkaisu lapselle? Onko se hyvä kasvuolosuhde? Lapsi joutuu siirtymään laitoksesta, jossa lapset sanoittavat negatiivisia tunteitaan sanoin: "Mä tapan sut," laitokseen, jossa on rikoksen toteuttaneita eli rikollista mieltä lisää ja hän lapsena omaksuu näiden ihmisten kanssa sosiaalisissa suhteissa ollessaan heidän toimintatapoja. Vankilassa sosiaalisten suhteiden valtasuhteet voivat olla aivan kamalia. Elämänkokemukset kasvattavat meitä ja ei tee meistä välttämättä järkeviä, jos kasvamme järjetömissä olosuhteissa. Onko vankila lapselle järkevä olosuhde? Lapsi sai kahdeksan kuukautta vankeutta.

Mitä kaikea hän ehtii omaksua vankilassa tuon kahdeksan kuukauden aikana? Keitä hän kohtaa ja ketkä vaikuttavat häneen ja miten? Millaisia ihmissuhteita hän luo vankilassa ja mihin hän kenties siellä sitten yhdistää itsensä etsiessään hyväksyntää itselleen, ihmisryhmää, joka ottaisi hänet vastaan, ihmisiä joihin luottaa tai edes ihmisiä, jotka jotenkin hyväksyvät hänet, jos hän tekee sen mitä he tahtovat?

Sossu sai kärsimyskokemukselleen vastineen, kun lapsi sai tuomion. Mitä lapsi sai kärsimyskokemuksilleen? Miettiikö tätä hänestä vastuussa ollut sossu ollenkaan traumoissaan? Kykeneeko sossun esimies edes tapaamaan lasta ja pahoittelemaan lapselle epäonnistumistaan ja osoittamaan lapselle sitä armoa, joka lapsen kuuluisi saada?

Lastensuojelussa vastuu lapsesta on vastuusosiaalityöntekijällä. Jos lapsi olisi asunut kotona ja olisi kuristanut vaikka koulun opettajaa, syytettäisiin heti biovanhempia huonosta kasvattamisesta ja heikoista kasvuolosuhteista. Todettaisiin, ettei lapsi ole saanut riittävää tunteidensäätelykasvatusta ja saatettaisiin löytää diagnoosi, josta syytettäisiin vanhempia. Lasta ei välttämättä edes tuomittaisi, sillä lieventävänä pidettäisiin näitä huonoja kasvuolosuhteita ja todettaisiin, että lapsi on siirretty sijaishuollon asiakkaaksi saamaan paremmat kasvulosuhteet ja kehitystarpeilleen vastineet. Mutta kun vastuusossu on antanut lapselle heikot kasvuolosuhteet ja lapsi kuristaakin häntä, lapsi tuomitaan tästä teosta ja sitä mihin lapsi reagoi, ei huomioida. 

Täällä Mieron tiellä kauhistelen viranomaisten valta-asemaa suhteessa lapsiin ja lapsiperheisiin. Me olemme heidän elämässä heille välineitä ja esineitä heidän omanedun tavoittelussaan, jonka piillottavat valheellisen välittämisenkuvan taakse. Lastensuojelutyö on teatteria, jossa sen toteuttajat eivät ole rehellisiä itselleen itsepetoksessaan. Heidän henkilökohtaiset ehdollistumansa vaikuttavat heidän työskentelyynsä, koska he eivät kykene tietoisesti omaa vaikuttavuuttaan arvioimaan objektiivisesti. Aikuisena tämän havaitseminen ja sietäminen on helpompaa, kun tunteidensäätelykyvyt ovat kehittyneet ja kykenemme hallitsemaan toimintaamme, varsinkin, jos olemme saaneet kasvaa riittävän turvallisessa kodissa ja jos meillä on lapsiemme viranomaisten kohdistaman väkivallan käsittelyssä tukiverkosto jostain muualta. Mutta lapsille tämän kohtaaminen, jos häntä ei kyetty turvaamaan Suomen lastensuojelun tarjoamalta Helvetiltä lapsille, on sen keskellä ilman vanhempien antamaa turvaa LVR-päätösten keskellä vangittuna laitokseensa, varmasti järjetöntä turvattomuutta aiheuttava kokemus, joka muokkaa lapsen persoonallisia reagointitapoja heille itselleen ensisijaisesti vaaralliseksi.

Haastavasti haastavassa tilanteesa käyttäytyvä lapsi lastensuojelussa on aina ensisjaisesti vaarallinen itselleen, koska hänen turvanaan ei ole aikuista. 

Huostalapset eivät ole maassamme suojeltuja, koska sosiaalityöntekijöiden asenne lastemme suojelua kohtaan on vakavasti vinoutunutta. Lastensuojelu tarvitsee reformin. Nämä sossut ja heidän tukitahot palkitsevat toinen toisiaan järkyttävistä teoista, suunnittelevat toimintansa lapsia kuulematta, haukkuvat heidän toimintaan reagoivat lapset sekä näiden vanhemmat ja ottavat kaikesta tästä palkan meidän pussista. Kiitokseksi läskistä pöydässään he vielä valittavat meille, että heidän työ on rankempaa, kuin se mitä me teemme ja koemme seuratessamme mitä heidän toiminta aihettaa meille. Näin ei saisi olla. 
Lastensuojelu teki ihmisten tukemisesta mielipidetaistelun siitä, kuka on tärkeämpi kuin lapsi, biovanhemmat vai viranomainen, ja lapsi jäi heidän vuoksi jalkoihin (vrt. Outi Harju-Koskelinin Pro Gradu). Milgramin tottelevaisuuskoe voitti, sillä häntä, jolla on valkoinen takki (sossun virkanimike) pidetään jostain kumman syystä auktoriteettinä ilman lähdekriittisyyttä.

Tämäkin lapsi, joka kuristi mielipahassaan tunteidensäätelyvaikeudessaan, olisi hyvällä suojelulla eli arvostavalla kohtaamisella ja rakastavalla kasvatuksella tehnyt jotain aivan muuta palaverin jälkeen. Hän olisi tyytyväisenä tehnyt jotain, mikä on hänen persoonallinen lahjansa (piirtäminen, tanssi, kamppailulaji, kokkaus, ratsastus, kirjoittaminen, uiminen, someilu, pelaaminen, ulkoilu, opiskelu jne), jos niiden vahventamiseen hänessä olisi annettu aikaa ja huomiota ainaisen alistamisen ja mitätöinnin sijaan. Laitos ei ole mikään lasta tukeva kasvatuspaikka, varsinkin jos sen kasvattajat eivät huomioi lapsia. Sosiaalityöntekijän egoilusta ei vain ole mitään etua lapselle.

Laitokset tulisi kieltää lailla, jos niissä kasvavat lapset ryhmänä sanoittavat negatiivisia tunteita sanoin: "Mä tapan sut!" Meidän tulisi jo herätä illuusiosta, että lastensuojelu mukamas olisi lapsiemme tukena. Kerran lapsen suusta tuollaisen kuuleminen tulisi riittää ja silloin tulee heti auttaa lasta hänen elämää arvostaen. Tuomitseminen on hyödytöntä, sillä se vain lisää lapsen negatiivisia tunnekokemuksia ja saa lapsen uudelleen sanomaan: "Mä tapan sut!" Jos laitoksellinen lapsia toistaa negaatiossa lausetta: "Mä tapan sut!", onko ihme, jos joku lapsista lopulta tappaa jonkun, sillä hokemat voivat muuttua todellisuudeksi. Opettaisivat lapset malliopettamisella sanomaan: "Minä välitän sinusta." eli osoittaisivat heitä kohtaan välittämistä.

Toivottavasti tämän lapsen tarina saisi todella "tapetuksi" hyödytömän lastensuojelun ja synnyttäisi lapset huomioivan tuen lapsille. Valitettavasti lapsen teon tuomio nähdään lapsen tuomitsemisena ja ymmärrystä lapselle ei löydy ja tämä johtuu sosiaalityöntekijöiden maahamme juurrutamasta asenteesta lapsia kohtaan. Jos sosiaalityöntekijät asettaisivat lapset todella keskiöön ja jalustalle itsensä sijaan, heidän valtava määrä ja sen luoma ääni, saisi tarvittaan muutoksen aikaan. Jos he muuttaisivta itseään, he kykenisivät muuttamaan lasten reaktiot heihin. Muutos lähtee aina aikuisista.

En tarkoita, että sossut tulisi murhata, vaan tarkoitan, että hyödyttömät toimintatavat tulisi lakkauttaa ja tilalle ottaa käyttöön lapsia tukevat työmenetelmät (tarkennus vain koska sosiaalityöntekijän sisälukutaito ei välttämättä ole kovin korkeaa ja tästä syystä he rakentavat toiminnan luuloilleen eli tulkinnoilleen järjenkäytön sijaan). En siis tahdo kiihottaa ketään jotain ammattikuntaa vastaan, vaan toivon, että huomataan ammattikunnan järjettömät toimintatavat ja niistä keskusteltaisiin avoimesti muutosta hakien.

Vastuusosialityöntekijällä on vastuu lapsesta, jopa silloin, kun lapsi kuristaa häntä. Aikuisen tulisi kyetä aikuisuuteen varsinkin silloin, jos työskentelee sossuna. Aikuisuus ilmenee kykynä asettua lapsen asemaan ja kykynä huomioida heikompaa.

Mitä ihmettä yliopistoissamme opetetaan sosiaalityöntekijöille?

Jos sinulla on vaikeuksia "Tapan sinut!" lausetta hokevan huostanuoren kanssa, minulle saa kirjoittaa tuo nuori ja voin koettaa tavoittaa hänet ja auttaa häntä hallitsemaan itseään. Se on prosessi. Anna tämä kirjoitukseni hänelle ja hän alkaa ajattelemaan itseään vaikuttajana ja teitä vaikuttajina ja opettele tätä kautta puhumaan vaikuttamisesta.
​
Lue myös: https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/sosiaalityontekijaa-kuristaneen-tuomio-nurin-hovissa

Helsingin lastensuojelu on ainakin osassa sen itäisiä toimipisteitä ajautunut äärimmäiseen resurssipulaan ja tähän eivät näytä Helsingin lastensuojelun hallinnolliset johtajat; sosiaalityön päälliköt sekä lastensuojelun johtaja Saila Nummikoski, kykenevän saamaan aikaan tarvittavaa muutosta.

Itäisessä Helsingissä kuoli vuonna 2012 8-vuotias Vilja-Eerika Tarkki, jolla oli tuolloin Helsingin lastensuojelun avohuollon tuki ainakin näennäisesti. Jo tuolloin tuli esille resurssipula mm. kiireen selittelyllä ja myös havainnolla, ettei riittävää osaamista ole sosiaalityöntekijöillä, mutta virheellistä perheitä haavoittavaa asennetta sitäkin enemmän. Helsingin lastensuojelu totesi tuolloin näkemyksenään, ettei toteuta lastensuojelua virheellisesti, mutta sosiaalityöntekijät tuomittiin virheellisestä työstä vuonna 2015. Vuonna 2015 Helsingissä joka kolmas työntekijä työskenteli ilman pätevyyttä lastensuojelussa. Tuomion jälkeen Helsinki totesi parantaneensa työotetta, mutta kyseessä on ollutkin vain katteeton lupaus, shekki, jota ei voi lapset nostaa Helsingissä. Lapsilla ei ole välttämättä mahdollisuutta saada lastensuojelulta suojelua eli tukea osakseen oikea-aikaisesti vieläkään vuonna 2018, vaikka Eerikan kuolemasta tulee juuri äitienpäivän aattona kuusi vuotta ja kesän taitteessa sosiaalityöntekijöiden tuomitsemisesta jo kolme vuotta. Lastensuojelun sisäisen kriisin taittamiseen vieläpä sosiaalityössä, jolla on tietämyksessään kaikki keinot, joilla kriisejä hoidetaan, ei ole kyetty kolmessa vuodessa, kun suunnitteleville alkutöille oli mahdollisuus toiset kolme vuotta. Tarvittavaa osaamista ei siis ole hallinnollisessa johdossa resurssipulan katkaisemiseen.

Itäisessä Helsingissä lastensuojelun avohuollon asiakkaana olevan lapsen vanhempi, on joutunut havaitsemaan vakavan resurssipulan lastensuojelussa erityisesti Maunulan lastensuojelun piirissä.
Ongelmia on ollut kaikessa mm. lähtien postimerkkien uupumisesta toimipisteestä, mikä on estänyt vanhempia saamasta lastensuojelun rekisterimerkintöjä tarkistettavakseen, kun sosiaalityöntekijällä ja toimipisteen sihteerillä ei ole aikaa huolehtia postimerkkien ja kirjekuorien olevaisuudesta.
Suurin huoli vanhemmalle on herännyt ottaessaan vastaan Helsingin lastensuojelun työntekijöiden surua ja huolta siitä, etteivät nämä kerkeä tukemaan heitä resurssipulansa vuoksi. Vuoden 2017 lopulla havaittiin Helsingin Outamon lastenkodin resurssipula ja sen vakava vaikuttavuus lasten olosuhteeseen, kun Eduskunnan apulaisoikeusasiamies määräsi yllätystarkastuksen lastenkotiin 20. syyskuuta 2017.

Helsingissä on valittanut resurssipulaa kyseiselle vanhemmalle, joka on huolissaan lapsensa olosuhteesta, myös Helsingin kaupungin ylläpitämän Oulunkylän perhekuntoutuksen psykologi. Psykologi Josi Rif valitteli vanhemmalle valtavaa kiirettään ja resurssipulaansa, ja vanhemman huomauttaessa, ettei asiakas ole se taho, jolle tästä seikasta tulisi valittaa, vaan hallinnollinen johto, psykologi Rif oli todennut, että hän on tuonut esille tämän vakavan ongelman kyllä esimiehilleen, muttei sitä huomioida.

Mahdollisesti Helsingin lastensuojelun resurssipula on niin vakava, ettei johtotaholla ole osaamista eli lastensuojelulla ei ole resurssia, korjata tällaista vakavaa olosuhdetta. Onko kyse lähiesimiesten välinpitämättömyydestä, rahallisesta resurssin uupumisesta eli korkeamman hallinnon päätöksistä, ammattitaidottomuudesta vai näiden kaikkien yhdistelmästä, sitä me emme tiedä, sillä kukaan ei tutki tätä Helsingin sosiaalityöntekijöiden valittamasta resurssipulan olevaisuudesta huolimatta sosiaali- ja terveysviraston sisällä, koska Helsingin lastensuojelun johtaja Saila Nummikosken mukaan lasten elämään vaikuttavia resurssipulaongelmia Helsingin lastensuojelun sisällä ei ole.

Maunulan lastensuojelun tarpeenselvityksessä resurssipula on jo niin vakavaa, ettei sillä ole kykyä ottaa vastaan avohuollon asiakaslasten vanhempien puheluja, kun lapsen vastuusosiaalityöntekijä Maunulan lastensuojelun avohuollossa on estynyt vastaamaan yhteydenottoon ja ettei sillä ole mahdollisuutta kirjata lastensuojeluilmoituksia kaikkien asiakkaiden kohdalla. Helsingin lastensuojelun tarpeenselvitystä johtavan sosiaalityön päällikkö Terhi Leinon ratkaisu tähän ongelmaan olikin, että hän asemassaan on päättänyt rajata osan Maunulan lastensuojelun avohuollon asiakkaista Maunulan lastensuojelun tarpeenselvityksen tuen ulkopuolelle Maunulan lastensuojelun toimipisteessä, kun vastuusosiaalityöntekijä on avohuollossa estynyt vastaamaan yhteydenottopyyntöön vallitsevan laajamittaisen resurssipulan vuoksi.

Seuraushan on vakava, kun vastuusosiaalityöntekijälle ei siirry tieto oikea-aikaisesti asiakaslapsen olosuhteesta, kun tarpeenselvitys ei ole kykenevä resurssipulassaan tukemaan kaikkia lastensuojelun asiakkaita. Pahimmillaan lapsi jää jälkeen heitteillejätön tai pahoinpitelyn tuetta. Maunulan tarpeenselvitys on saanut Leinolta ohjeistuksen, että jos kyseinen lapsi ei ole akuutissa vakavassa hengen- ja terveyden hädässä eli kuoleman vaarassa, Maunulan tarpeenselvitys ei kirjaa lastensuojeluilmoitusta, ei anna tukea, eikä koeta saada yhteyttä vastuusosiaalityöntekijään. Tämä näyttäytyi mm. 20.12.2017 niin, että kun lapsen toinen vanhempi heitteille jätti lapsen koulumatkallaan ja ilmoitti, ettei suostu nousemaan vuoteestaan toimittaakseen lapselle 1,60 euroa, jotta lapsi voisi ostaa lipun julkiseen kulkuvälineeseen päästäkseen kouluun lapsen soitettua hysteerisenä itkien toiselle vanhemmalleen, joka asui eri asuinalueella lapsen kanssa, ei Maunulan tarpeenselvitys suostunut edes soittamaan lapsen tukemisesta kieltäytyneelle lapsen läheisyydessä vuoteessa makoilevalle vanhemmalle ja kehottamaan tätä toimimaan lapsen tarpeisiin vastaten. Tarpeenselvitys ei myöskään suostunut kirjaamaan lastensuojeluilmoitusta ilmoittaen, ettei heidän tarvitse kirjata lastensuojeluilmoitusta lapsen heitteillejätöstä, joka on Suomen lain mukaan jopa rikos lasta kohtaan ja josta sosiaalityöntekijä on ilmoitusvelvollinen Suomen lain mukaan poliisille.

Tuossa tapauksessa oli havaittavana myös resurssipula lapsen vastuusosiaalityöntekijän toiminnassa, sillä kun lapsen opettaja oli koettanut soittaa vastuusosiaalityöntekijälle samaisena päivänä kolme päivää ennen lasten talviloman alkamista, ei opettaja saanut yhteyttä Maunulan lastensuojelun avohuollossa työskentelevään vastuusosiaalityöntekijään samaisena päivänä ja ei vastannut yhteydenottoon noiden kolmen päivän aikana, vaikka oli tietoinen koulujen talviloman alkamisesta ja viranomaisten yhteistyöntoteutumisen velvoitteesta. Opettaja, joka ei tunne lastensuojelun käytäntöjä, ei tiennyt, että hän voisi jättää ilmoituksen sähköisesti, ja että kirjallinen ilmoitus on jopa suositeltavaa viranomaisille. Hän ei myöskään tiennyt mahdollisuudestaan soittaa Maunulan tarpeenselvitykseen ja jättää sinne lastensuojeluilmoitusta. Koulun vararehtori on vanhemmalle todennut opettajan konsultoineen koulun koulukuraattoria, mutta vararehtorin tiedonannossa ei ilmene milloin opettaja otti yhteyttä koulukuraattoriin, mitä opettaja kysyi koulukuraattorilta ja mitä koulukuraattori vastasi opettajalle. opettaja lähti talvilomalleen ja ajatteli, ettei ole talvilomansa aikana ilmoitusvelvollinen myöskään ja jätti ilmoittamisen toteuttamatta ja tietenkään lastensuojelulla ei ollut mahdollisuutta saada yhteyttä talvilomalla olevaan opettajaan talviloman aikana.

Lapsi ei myöskään saanut häntä järkyttäneen kokemuksen jälkeen noiden kolmen koulupäivän aikana mitään tukea koululta ja häntä ei ohjattu tapaamaan terveydenhoitajaa, koulupsykologia tai koulun kuraattoria, vaikka lapsi oli selkeästi vakavasti järkyttynyt jouduttuaan heitteillejätön kohteeksi. Koska Maunulan tarpeenselvityksessä ei kirjattu tapahtunutta ja viety tietoa vastuusosiaalityöntekijälle ja koska hänellä ei ollut aikaa vastata opettajan yhteydenottopyyntöön, lapsi ei saanut tukea myöskään lastensuojelulta. Ja vaikka tutkimuksissa on THL:n lastensuojelukäsikirjan mukaan havaittu, että lasten heitteille jättöihin sekä heitteillepanoihin liittyy moninaisia muitakin väkivallan muotoja, ei enneltaehkäisevää työtäkään tämän tiedon valossa annettu ja kuukautta myöhemmin lapsi joutui pahoinpitelyn kohteeksi, kun hänet heitteille jättänyt vanhempi löi lasta suutuspäissään jääkiekkomailalla selkään ja tämän jälkeen vielä väkisin kädestä riepotellen pakotti lapsen autonsa kyytiin.

Tämä Leinon päätös, ettei Maunulan tarpeenselvitys tue kaikkia lapsia, on johtanut lasten eriarvoiseen asemaan tuensaamiseksi Helsingissä. Lapset ovat mielivaltaisen päätöksen edessä eriarvoisessa asemassa, kun toisia tuetaan ja toisia ei tueta. Vanhempi on Leinon toiminnallisesta päätöksestä kummissaan, koska sosiaali- ja terveysministeriö painotti sosiaalihuoltolain uudistusta koskevassa ohjauksessaan mm. sosiaalityöntekijöiden eli sosiaalihuollosta vastaavan velvollisuudesta kantaa vastuu lastensuojeluilmoitusta koskevissa asioissa riippumatta siitä missä muodossa ilmoitus heille tuodaan. Lastensuojelulain mukaan lastensuojelun velvollisuus on kirjata aina lastensuojeluilmoitus THL:n ylläpitämän lastensuojelun käsikirjan mukaan.

Maunulan lastensuojelun tarpeenselvityksen resurssiongelmana ei siis pelkästään ole tullut esille kiire eli ajanpuutteen olevuus, vaan myös se, ettei työntekijöiden osaaminen riitä siihen tietämykseen, että he ymmärtäisivät esimiehensä sosiaalityön päällikkö Leinon toimivan sosiaali- ja terveysministeriön ohjeistuksen vastaisesti ja epäoikeudenmukaisesti lasten tarpeisiin nähden, ratkaistessaan resurssipulaa todeten, että joidenkin lasten vanhempien lastensuojeluilmoituksia ei tarvitse huomioida, kirjata, ja kun Leino on vielä nimellä ilmaissut vanhemmat, joiden lastensuojeluilmoituksia Maunulan lastensuojelun tarpeenselvityksen ei tarvitse kirjata sillä perustelulla, että on resurssipula Maunulan lastensuojelun tarpeenselvityksessä.

Maunulan lastensuojelun tarpeenselvitykseen ei myöskään voi jättää toimenpidepyyntönä yhteydenottopyynnön eteenpäin viemistä Maunulan lastensuojelun avohuollon sosiaalityöntekijälle ja tämän vanhemman esittämän toimenpidepyynnön sisältöä ja kieltävää päätöstä eli ilmoitusta, ettei toimenpidettä toteuteta, saati hallintolain mukaista perustelua, ei kirjata Maunulan lastensuojelun tarpeenselvityksessä kyseisen lapsen rekisteriin. Yhteydenottoa ei kirjata ollenkaan. Vanhempi on huomannut tarpeenselvitysyksikköjen välillä selkeitä toiminnallisia eroja, sillä Vuosaaren, Kivikon, Lassilan ja Malmin lastensuojelun tarpeenselvitys kykenee viemään eteenpäin lastensuojelun avohuoltoon vastuusosiaalityöntekijälle tai tämän työparille yhteydenottopyynnön ja kirjaamaan lapsen rekisteriin yhteydenottopyynnön sekä toteuttamansa toimenpiteen välitettyään yhteydenottopyynnön. Maunulan lastensuojelun tarpeenselvityksessä ei ole edes resursseja kirjata vanhemman puhelua ja puhelun sisältöä pääpiirtein rekisteriin, saati sitten osaamista eli resurssia vaatia esimiehiltä lisäresursseja, jotta voisivat toteuttaa työtään maamme lakien velvoittamalla tavalla.

Kivikon tarpeenselvityksen työryhmässä löytyy jopa kykyä vastustaa tiukoin perusteluin esimiesten toimintaa ja tuoda näin esille näkemyksiään, kun ne eroavat esimiesten näkemyksestä. Tämä ilmeni vanhemmalle vuonna 2016, kun Kivikon johtava sosiaalityöntekijä kieltäytyi avaamasta lapselle tarpeenselvitystä usean kuukauden ajan ja työryhmä lopulta totesi hänelle, että tarpeenselitys on lapsen oikeus. Tosin Kivikon tarpeenselvityksessä ei ollut resurssia tavata lasta tai vanhempia ollenkaan tarpeenselvityksen aikana ja tarpeenselvitys hutaistiin ketään tapaamatta kahdessa viikossa juuri kyseisen johtavan sosiaalityöntekijän yksin toteuttamana, joka oli kieltäytynyt ensin tarpeenselvityksen toteuttamisesta. Tämä hutaistu tarpeenselvitys sitten söi resursseja Kivikon avohuollolta, kun se joutui toteuttamaan tarpeenselvityksen, jota tarpeenselvitys ei ollut toteuttanut.

Vanhempi on Maunulan tarpeenselvityksen ollessa vakavassa resurssipulassa soittanut sitten jättääkseen lastensuojeluilmoituksia lapsen kaltoinkohtelusta Malmin lastensuojelun tarpeenselvitykseen, sillä lapsen vastuusosiaalityöntekijän, jonka toimipiste on Maunulan lastensuojelun avohuollossa, työpari on yksi Malmin lastensuojelun avohuollon johtavista sosiaalityöntekijöistä. Ongelmia vanhempi on havainnut syntyvän siitä, ettei Efficaan, jonne lapsen tietoihin kirjataan vastuusosiaalityöntekijä, kyetä kirjaamaan myös kuka on työntekijän työpari. Kun vastuusosiaalityöntekijä, joka työskentelee Maunulan lastensuojelun avohuollossa, on lomalla ja vastuu siirtyy tästä syystä vuosiloman ajaksi Malmin lastensuojelun avohuollossa työskentelevälle vastuusosiaalityöntekijän työparille, menevätkin lapsen kirjaukset tästä syystä Maunulan lastensuojelun avohuoltoon, vaikka ne tulisi saada Malmin lastensuojelun avohuollolle. Lisäksi työpari ei saa tietoa lastensuojeluilmoituksesta, kun se menee Maunulaan, jos vaikka vastuusosiaalityöntekijä on muiden työtehtävien takia estynyt jopa havaitsemaan lastensuojeluilmoituksen. Tämä ongelma on ilmennyt äidille sosiaalityöntekijöiden selvityksestä tietotekniseksi ongelmaksi, sillä heidän mukaansa tarpeenselvityksen kirjaukset tulostuvat vain siinä avohuollon yksikössä, jossa vastuusosiaalityöntekijäksi nimetty työntekijä työskentelee ja kun työryhmä ei tiedä tuossa yksikössä mitään työparin olevaisuudesta, kun tätä ei ole merkitty efficaan, he eivät voi viedä tietoa eteenpäin työparille.

Outoa sosiaalityön päällikkö Leinolta on ollut hallinnolliset päätökset päättää, että kun Malmin lastensuojelun tarpeenselvitys on kiinni, tuolloin jo valmiiksi resurssipulassa olevan Maunulan lastensuojelun tarpeenselvityksen tulee hoitaa myös Malmin lastensuojelun tarpeenselvityksen työtehtävät. Eli toimiyksikkö, joka ei kykene kirjaamaan alueeseen kuuluvien yhteydenottoja, on velvollinen ottamaan vastuulleen myös toisen alueen, sen sijaan, että Malmin alueesta vastaaminen siirrettäisiin koulutuspäiviksi tai sairaslomatilanteissa sellaiseen yksikköön, jossa ei ole vakavaa resurssipulaa. Vanhempi on tuolloin joutunut soittamaan Vuosaaren lastensuojelun tarpeenselvitykseen, koska Malmin lastensuojelun tarpeenselvitys on kiinni ja sitä tuuraava Maunulan tarpeenselvitys ei suostu kirjaamaan vanhemman tekemää lastensuojeluilmoitusta.

Vanhempi ymmärtää, että kun tarpeenselvityksellä on painittavana oma resurssipulansa, se luonnollisesti toivoisi, että avohuolto hoitaisi itse tehtävänsä. Harmillista on, että kun Maunulassa ei ymmärretä todella mitä eroa on vastuuntuntoisuudella ja vastuullisuudella, siellä ei osata kantaa vastuuta ja tehdä yksiköiden välillä riittävää yhteistyötä resurssipulan katkaisemiksi ja ongelma kaadetaan viattomien lasten kannettavaksi. Yksiköiden sisäiset resurssipulat nimittäin ruokkivat toistensa resurssipulaa kuormittaen perheitä, jotka joutuvat resurssipulan vuoksi tuen ulkopuolelle ja näin perheiden tukitarve kasvaa, kun tukea ei saada oikea-aikaisesti mistään tahosta ollenkaan. Lapset ovat siis vakavassa vaarassa, koska sosiaalityötekijät eivät ymmärrä vaarantavansa lapsen toimintatavoillaan, jotka syövät jo heidän vähäisiä resursseja. Resurssipula siis lisää resurssipulaa ja tilanne on nähtävissä juuri lumipalloefektinä, jossa ongelmat kasautuessaan kasvavat ja monimuotoistuvat. Näin siis aiheutetaan moniongelmaisiksi kutsuttuja perheolosuhteita.

Resurssipula näkyy erityisen vakavana juuri yhteydensaamisenvaikeudessa lapsen vastuusosiaalityöntekijöihin. Lapsella on kaksi sosiaalityöntekijää, jotka molemmat työskentelevät johtavan sosiaalityöntekijän asemassa eli heidän vastuullaan on joko kokonaan tai jokin asuinalue yksikkönsä toimipisteestä, kun he toimivat asemassaan myös toimipisteensä työntekijöiden lähiesimiehinä eli kaikkien alaistensa asiakkaiden yhtenä vastuuta kantavana työntekijänä ja näin ollen esimiesasemassa myös virallisia toimenpidepäätöksiä suorittavien työntekijöiden asemassa. Vanhemmalla on kestänyt jopa kuusi viikkoa, että on saanut yhteyden lapsen toiseen sosiaalityöntekijään ja tätä ennen hänen täytyi puhelimitse jättää Helsingin lastensuojelun avohuollon toiminnasta vastaavalle sosiaalityönpäällikkö Sanna Teirolle puhelinvastaajaan toimenpidepyyntönä toive, että työntekijöitä ohjattaisiin vastaamaan yhteydenottopyyntöön sekä myös jättämään samainen toimenpidepyyntö lastensuojelun johtaja Saila Nummikosken sihteerille siltä varalta, että Teiro on resurssipulassaan estynyt työhön ohjaamaan alaistaan olemaan yhteydessä vanhempiin.

Vanhempi saa joskus harvoin ilmoituksen, ettei aikaa tai mahdollisuutta yhteydenotolle ole ja jos yhteyttä otetaan, on sosiaalityöntekijällä käytettävänään vain jopa alle viisitoista minuuttia vanhemmalle, jonka aikana valitettavasti vanhemman kysymyksiin ei myöskään suostuta vastaamaan ja vanhemman esittämistä tukipyynnöistä ei suostuta keskuselemaan. Vanhemman pyrkiessä puhumaan Suomen laista ja lapsensa ihmisoikeuksista, työntekijöiden ammatillinen osaaminen ei riitä tähän, vaikka kyseessä on johtavat sosiaalityöntekijät. Aikaa yhteydenotoissa kuluu valtavasti myös vastuusosiaalityöntekijän virheellisten väittämien selvittelyyn mm. silloin, kun vastuusosiaalityöntekijä ei ole tutustunut lapsen huoltotuomioon ja ei tiedä missä lapsen tulisi olla ja väittää huoltotuomion vastaista näkemystään joksikin miten tulisi toimia huoltotuomion mukaan ja uhkailee jopa vanhempia toimimaan jotenkin.

Työntekijöiden resurssipula näkyy myös työntekijöiden käytöksessä, sillä vanhempi on saanut kuulla suoria syytöksiä ja uhkauksia, eikä saa siis aitoa välittävää ratkaisukeskeistä kohtaamista. Vanhempi on havainnut, että häneen tahdotaan vaikuttaa syyllistämisen ja uhkailun kautta. Lastensuojelulla ei siis ole edes resurssia ohjata työntekijöitään työskentelytavoissaan toteuttamaan asiakasta eli lasta ja asiaomaisia eli vanhempia kohtaan kunnioittavasti. Tästä valittaminen on turhaa, sillä lastensuojelun johtaja on valinnut toiminnalliseksi näkemyksekseen valita aina alaisensa puolen ja kun alainen väittää toimineensa jotenkin, Nummikoski uskoo häntä suoraan ja katsoo lasten vanhemmat suoraan valehtelijoiksi. Saman vanhempi havaitsi sosiaalityön päällikkö Teiron johtamistavassa sekä sosiaalityön päällikkö Leinon johtamistavassa. Sosiaalityöntekijät siis saavat huomautuksetta jatkaa perheitä epäkunnioittavaa toimintatapaa.

Vanhempi on joutunut toimittamaan mm. Oulunkylän perhekuntoutukseen lapsensa huoltotuomiosta kohtia havaittavaksi, sillä vastuusosiaalityöntekijä oli vienyt perhekuntoutukselle väärää/virheellistä tietoa ja väittänyt vanhemman tehneen laittoman huostaanoton eli ottaneen lapsen kotiinsa ilman huoltotuomion suomaa vahvennettua tapaamisoikeutta lapselle, vaikka lapsella oli tuona aikana kolmen hovioikeusneuvoksen vahventama tapaamisoikeus vanhemman luona. Vanhempi on pyrkinyt saamaan vastuusosiaalityöntekijän esimiehet havaitsemaan tämän kummallisen sosiaalityöntekijän toistuvan työtavan väittää jotain ilman väittämänsä todenperäisyyden tarkistamista ja pyytänyt, että tähän puututtaisiin, tuloksetta tosin, mikä tuo esille valtavaa resurssipulaa lastensuojelun johdossa, sillä eihän vastuusosiaalityöntekijä saa maamme lain mukaan viedä väärää/valheellista tietoa eteenpäin, sillä se on rikos Suomen lain mukaan. Lastensuojelun johto ei ymmärrä miten vakava vaikuttavuus sillä on, kun vastuusosiaalityöntekijä tuottaa kirjauksiinsa ja puheissaan väärää/valheellista tietoa ja vie tätä eteenpäin.

Johto ei ymmärrä tätä ihmisyyttä vastaan tehtynä rikoksena, jolla voi olla valtavaa haavoittavaa vaikuttavuutta perheen elämään sekä myös ihmisten mielenterveyteen.

Vanhemman yhteydenottopyyntöön vastattiin aluksi viikkojen jälkeen viimeviikon lopulla niin, että vastuusosiaalityöntekijä delegoi yhteydenottotehtävän päivystävälle sosiaalityöntekijälle, jolla ei ole mitään suhdetta tai tietämystä lapsen olosuhteesta. Vanhempi sai kuulla puhelimitse yhteyttä ottaneelta sosiaalityöntekijältä Helsingissä olevan yleinen käytäntö, että tässä vakavassa resurssipulassa, kun vastuusosiaalityöntekijät eivät kykene olemaan yhteydessä itse, päivystävä sosiaalityöntekijä soittaa heidän puolesta siitäkin huolimatta, ettei osaa vastata vanhemman kysymyksiin tai keskustella tuentarpeesta vuorovaikutuksellisesti ja voi tehdä tukisuunnitelmaa. Vanhempi sai kuulla sosiaalityöntekijältä, ettei hänelläkään ole resursseja kirjata kuin vain pääpiirtein sen mitä vanhempi kertoo ajatuksistaan eli vain tärkeimmän kohdat eli vain huolenaiheen hyvin lyhyesti. Luonnollisesti tällainen sosiaalityöntekijän viestinvälittäjän asema, jossa lapsen olosuhdetta tuntematon sosiaalityöntekijä vie tiukasti referoidun tiedon vastuusosiaalityöntekijälle, ei mitenkään tue todellisen tiedonkulun mahdollistumista eli vastuusosiaalityöntekijän työtä tai vanhemman vanhemmuutta, kun lapsen asioista ei pääse vanhempi keskustelemaan vastaavan sosiaalityöntekijän kanssa.

Lastensuojelun avohuollon resurssipula näyttäytyykin niin, ettei tukea oikeastaan saa, koska lastensuojeluun ei saa yhteyttä. Hätä kirjataan, jos johonkuhun saa yhteyden ja jos hänellä on lupa kirjata ja tätä pidetään riittävänä. Resurssipulan hälyttävyys ilmenee vanhemman saamasta tekstiviestistä, jossa lapsen vastuusosiaalityöntekijän työpari ilmaisee resurssipulan olevaisuuden ja vaikuttavuuden kykyynsä olla yhteydessä perheeseen sanoin:

"Olen pahoillani etten ole soittanut itse sinulle johtuen äärettömän kiireisestä työtilanteesta."

Vanhemman silmissä lastensuojelutyön hallinnointi näyttäytyy outona, sillä kyseisen tekstiviestin lähettänyt sosiaalityöntekijä määrättiin vuoden 2018 alussa lapsen vastuusosiaalityöntekijän työpariksi, koska vastuusosiaalityöntekijällä ei ollut riittävästi resursseja osaamisessa tai ajallisesti tukea lasta. Nyt uusi työpariksi nimetty työntekijä myös valittelee ääretöntä kiirettään, ja hänenkin kohdalla vanhempi on havainnut ei pelkästään tätä "äärettömänä" esiintyvää aikapulaa, vaan myös ammatillisessa osaamisessa vakavia puutteita.

Vanhempi myös ihmettelee, miksi lastensuojelun sosiaalityöntekijät saavat valittaa resurssipulaansa vanhemmille lastensuojelun hallinnollisen johdin luvalla ja perustelle tällä toimimattomuuttaan ja miksi hallinnollinen johto tai kukaan Helsingin lastensuojelussa ei pidä merkityksellisenä vaatia lisäresursseihin mahdollisuutta rahallisien resurssien jakamisesta vastuussa olevalta taholta, kun resurssitarve on ilmeinen.

Lastensuojelutyössähän tärkein resurssi on sosiaalityöntekijän ammatillinen osaaminen. Vanhempi on joutunut turvautumaan lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhön ohjaajan tukeen, jolla on pitkä työkokemus sijaishuoltopalveluiden tarjoajana ja ymmärrystä siitä, kuinka huonosti toteutuva lastensuojelun avohuollon tuki aiheuttaa lapsiemme sijoittamisia kodin ulkopuolelle, pyytämällä tätä tukihenkilökseen lastensuojelun tapaamisiin. Syksyllä 2017 vastuusosiaalityöntekijä kieltäytyi tukihenkilön vastaanottamisesta ja peruutti tapaamisen ja tämän jälkeen ei suostunut tapaamaan vanhempaa tai vastaamaan yhteydenottopyyntöihin ollenkaan kolmen ja puolen kuukauden aikana. Tuo työhön ohjaaja on joutunut puuttumaan kaikkeen mitä johtavat sosiaalityöntekijät ovat esittäneet näkemyksinään ja työhön ohjaamaan heitä. Vanhemman silmissä lastensuojelu ei siis näyttäydy osaamattomana eli kyvyttömänä työhönsä järin turvallisena, kun lastensuojelulla ei ole antaa loogista rationaalista perustelu toiminnalleen. Työhön ohjaajalla on sitä vastoin antaa perustelu jokaiselle antamalleen näkemykselle, jossa huomioidaan lapsi ja vanhemmat sekä kaikki vanhempia vanhemmuudessa tukevat tahot. Lastensuojelusta ei ole tukemaan lasta, vanhempia tai vanhempia tukevia tahoja ilman tukea työhön ohjaajalta, vaikka vastuusosiaalityöntekijänä ja tämän työparina ovat johtavat sosiaalityöntekijät, jotka myös työhön ohjaavat itse alaisiaan. Tämä luo hyvin huolestuttavan kuvan Helsingin lastensuojelun olosuhteesta.

Juuri tämä tärkein resurssi lastensuojelutyössä eli työalueensa tietämyksen omaaminen huolestuttaa vanhempaa. Kun vanhempi teki lastensuojeluilmoituksen lapsen pahoinpitelystä, lastensuojelu tapasi lasta vasta seitsemän viikon jälkeen ja tätä ennen ehti lapsen pahoinpidellyt vanhempi kaatamaan pahan olonsa siitä, että hänestä mahdollisesti tehdään rikosilmoitus lapsen päälle. Outoa vanhemmasta oli myös se, että kun lapsi itse kertoi Oulunkylän perhekuntoutuksen omalle hoitajalleen pahoinpitelystä, ei tämä ollut tietoinen korkeamassa sosionomikoulutuksessaan ilmoitusvelvollisuudestaan lastensuojelulle ja jopa johdattelevalla kysymyksellä kysyi 11-vuotiaalta lapselta: ”Tuleeko minun tehdä lastensuojeluilmoitus, kun te olette jo tällä isän kanssa?” Sosionomi ei ollut tietoinen myöskään ilmoitusvelvollisuudestaan lasten pahoinpitelyasioissa poliisille. Vanhempaa huolestuttaa tämä vakava tietämättömyys Suomen laista Helsingin lastensuojelua toteuttavien työntekijöiden keskuudessa, minkä olevaisuutta lastensuojelun johtaja Nummikoski ei suostu myöntämään.

Vanhempi on pyytänyt tuekseen myös sosiaaliasiamiehen ja aikoo kannella valtavasta hänelle näyttäytyvästä Helsingin lastensuojelun resurssipulasta Eduskunnan oikeusasiamiehelle sosiaaliasiamiehen tukemana. Vanhempi on erityisen huolissaan siitä, etteivät resurssipulassa työtään toteuttavat ja resurssipulastaan vanhemmalle valittavat johtavat sosiaalityöntekijätkään osaa viedä tietoaan valtavasta resurssipulastaan esimiehelleen sosiaalityön päällikkö Teirolle ja vaatia tarvittavia resursseja, jotta voisivat vastata yhteydenottopyyntöihin, kirjata itse lastensuojeluilmoitukset, kuunnella perheenjäsenistä kaikkia erityisesti lasta, tavata lasta molempien vanhempien kanssa ja tukea todella perhettä. Sosiaalityöntekijäthän voivat valittaa resurssipulastaan itse AVI:lle tai Eduskunnan oikeusasiamiehelle, jos johto ei reagoi heidän valitukseensa.

Helsingin lastensuojelun avohuollossa vastuusosiaalityöntekijöillä ei ole todella aikaa tavata lasta ja tutustua lapseen ja kuulla lasta ja yksi suuri huolenaihe on myös se, että Helsingin lastensuojelussa yhä työskentelee työntekijöitä, joiden näkemys on, ettei lapsen mielipiteellä, näkemyksellä, toiveilla, tunteilla ja tarpeilla ole mitään merkitystä, vaan lapset ovat aikuisten jatkeita. Lapsen vastuusosiaalityöntekijä on useasti todennut vanhemmalle, joka pyytää huomioimaan lapsen mielipiteen, ettei lapsen mielipide merkitse hänelle mitään sanoin: "Aikuiset päättävät." Lapsen mielipidettä ei siis huomioida edes päätöksenteossa ja näin ollen lastensuojelutyötä ei toteuteta lastensuojelulain mukaisesti. Lapsen kuuleminen toteutetaan kummallisesti niin, että lapsi pakotetaan kertomaan jonkin kokouksen päätteeksi kokouksen loppuun kutsuttuna muutamassa minuutissa mielipiteensä niin, että paikalla on kuusi sosiaalialan ammattilaista ja lapsen toinen vanhempi. sitten merkitään, että lasta olisi kuultu asiakirjoihin.

Vanhempi on havainnut, että Helsingin lastensuojelutyö on pahimmillaan vain outoa näennäistä viranomaistyötä, jossa jossain kaukana tavoittamattomissa on joku tai jotkut nimetyt työntekijät, joiden tulisi tukea, mutta joilla ei ole aikaa edes perehtyä ongelmaan.

Valtava kiire ja ammatillinen osaamattomuus ovat myös johtaneet vanhemman silmissä perheen kaaottiseen olosuhteeseen, kun lapsen vastuusosiaalityöntekijä on ilman yhteydenottoa vanhempaan tai lapseen ja ilman ammatillista osaamista eli oikeutta, mennyt jopa määrittämään sekä vanhemman kuin lapsen mielenterveyttä. Myös vanhemman vanhemmuutta on arvotettu negatiivisesti suoraan ilman keskustelua vanhemman kanssa tai lapsen kanssa näistä lastensuojelun näkemyksistä ja lastensuojelu ei ole itseasiassa edes tavannut lasta ja vanhempaa yhdessä puoleen toista vuoteen ollenkaan. Lastensuojelu ei ole myöskään kyennyt luomaan lapseen riittävän hyvää suhdetta ja tämä vaikutta pienen lapsen kohdalla niin, ettei lapsen ääni tule kuulluksi todella, sillä lapsi ei kykene ilmaisemaan itseään hänelle tuntemattomille aikuisille.

Olosuhteen vakavuuden esilletuominen vastuusosiaalityöntekijän lähiesimiehelle sosiaalityön päällikkö Teirolle, ei johda muutokseen olosuhteessa.

Vanhempi on koettanut selvittää miksi ja millä oikeudella lastensuojelu määrittää hänen mielenterveydentilaa jopa keskustelematta hänen tai hänen psykoterapeutin, jonka luona vanhempi käy oltuaan lastensuojelun toteuttaman rakenteellisen väkivallan kohteena jo vuosia, kanssa. Sosiaalityön päällikkö Teiro kertoi vanhemmalle 15.11.2017, että vanhemman mielenterveydellisen tilan olisi määrittänyt Maunulan tarpeenselvityksen sosiaalityöntekijät elo-syyskuussa 2017 vanhemman soittaessa tarpeenselvitykseen ja pyytäessä näitä kirjaamaan lastensuojeluilmoitukset ja tälle olisi vastuusosiaalityöntekijä perustanut näkemyksensä ja 2.5.2018 vastuusosiaalityöntekijä kertoi vanhemmalle, että vanhemman mielenterveydellisen tilan olisi määritellyt vastuusosiaalityöntekijälle sosiaalityön päällikkö Teiro itse.

Vastuusosiaalityöntekijä on väittänyt vanhemmalla olevan psyykkisiä ongelmia, tämän olevan vainoharhainen ja tartuttaneen vainoharhaisuuden lapseen. Vanhemman psykoterapeutti on todennut vastuusosiaalityöntekijälle, ettei vanhemmalla ole psyykkisiä ongelmia ja ettei vanhempi ole vainoharhainen. Vanhempi on ihmetellyt lastensuojelulle lastensuojelun luuloa, että vainoharhaisuus olisi tartuntatauti ja tartutettavissa vanhemmalta lapseen sekä ihmetellyt mille lastensuojelu perustaa väittämänsä, että lapsi olisi edes saanut tartunnan, kun ei tätä seikkaa ole tutkinut yksikään mielenterveysalan ammattilainen.

Vanhemman mielestä on hyvin surullista, etteivät Malmin ja Maunulan lastensuojelussa johtavat sosiaalityöntekijät, jotka ovat työskennelleet sosiaalityöntekijöinä 1980-luvulta saakka tiedä edes perusteita mielenterveydellisistä asioista, aivojen ja mielen toiminnasta, lasten kehityspsykologiasta, sosiaalipsykologiasta ja sitä mikä ammatillinen pätevyys tulee omata ennen kuin tekee mielenterveydellisiä diagnooseja. Vanhempi ihmettelee, että lastensuojelu luulee, että se voi tehdä vanhemmalle sosiaalityöntekijän asemassa mt-diagnoosin ja sitten tilata tähän toimintaa perheneuvolan johtavalta psykologilta tai vanhemman psykoterapeutilta, kun eivät kuitenkaan omaa osaamista hoitosuunnitelman tekoon (diagnoosi on hoitosuunnitelma) tai sen toteutumisen valvontaan. Selkeästi Helsingin lastensuojelussa eivät johtavat sosiaalityöntekijät tiedä miten toteutetaan mielenterveydellistä erikoissairaanhoitoa. Mutta mahdollisesti tätä osaamista ei ole myöskään sosiaalityön päällikkö Teirolla tai lastensuojelun johtaja Nummikoskella, sillä he eivät ole havainneet alaistensa toimintaa ollenkaan virheellisenä ja mitään huomautettavaa työssä, päinvastoin he ovat vain tyytyväisiä.

Kaikista huolestuttavinta lapsen olosuhteessa on, että vanhempi on vieraannuttamisen kohdevanhempi eli lapsi on vieraannuttamisen kohteena. Lapsen toinen vanhempi on siis vieraannuttaja. Jokainen lastensuojelun esittämä virheväittämä menee tälle vieraannuttajavanhemmalle tietona eteenpäin ja hän muodostaa näiden perustella kuvaa vanhemmasta ja vastustaa vanhemman vanhemmuutta, millä taasen on lapsen hyvinvointiin vakavaa lasta haavoittavaa vaikuttavuutta. Osaltaan tosin lastensuojelun väittämien takana on tämä vieraannuttajavanhempi, joka leimaa vanhempaa lastensuojeluun ja jota lastensuojelu uskoo jostain syystä suoraan mitään tutkimatta. Kun vieraannuttajavanhempi saa narsismissaan tyydyttymisen kokemuksen kuultuaan lastensuojelun syyttäneen toista vanhempaa sen mukaan, mitä on itse väittänyt (vaikka lastensuojelun ostaman tukipalvelun työntekijälle), hän kierossa ajattelussaan oikeuttaa toiminnakseen vieraannuttamisen, koska lastensuojelu lähti tähän suoraan mukaan. Surullista on, että kun vanhempi ilmoittaa lastensuojelulle vieraannuttamisesta ja lapsen pahoinvoinnista tämän vuoksi, ei lastensuojelu tee asialle mitään.

Vanhempaa on myös syytetty lapsen manipuloinnista, mutta tällekin antoi perusteluna vastuusosiaalityöntekijän työpari oman tunteensa ja ei kyennyt siis keskustelemaan väittämästään asiallisesti tuoden esille rationaalisia loogisia perusteita, koska hänellä ei ollut antaa muuta perustelua väittämälle, kuin se, että hänestä tuntuu siltä. Vastuusosiaalityöntekijän työskentelyssä ilmeni myös resurssipula, kun havaittiin, ettei hänellä ole ollut aikaa lukea efficaa ja havaita mm. lapsen ääntä Oulunkylän perhekuntoutuksessa. Vastuusosiaalityöntekijä väitti vanhemman valehtelevan lapsen tahdosta ja ilmoitti tietävänsä tämän siitä, että vanhempi on ainut, joka tuon lapsen tahdon on tuonut esille, vaikka lapsi on tahtonsa esittänyt myös useille perhekuntoutuksen työntekijöille ja työntekijät kertoivat vanhemmalle kirjanneensa lapsen äänen efficaan. Outoa oli, että syytös manipuloinnista ja syytös valehtelusta koskivat samaa asiaa ja olivat kuitenkin keskenään täysin ristiriitaisia väittämiä, sillä toinen väitti jotain tapahtuneen ja toinen väitti, ettei tätä ollut tapahtunut. Näin tuli siis havaituksi resurssipulassa se, ettei vastuusosiaalityöntekijällä ja työparilla ole resursseja olla yhteydessä toisiinsa.

Resurssipula tulee huolestuttavana esille myös niin, ettei vastuusosiaalityöntekijällä ole edes resurssia aina pitää puhelintaan avattuna (vaikka äänettömällä), kun on työvuorossa ja häneen on siis mahdotonta saada kenenkään yhteyttä. Kun vastuusosiaalityöntekijään koetti saada akuutissa lapseen vakavasti vaikuttavassa olosuhteessa yhteyden Oulunkylän perhekuntoutuksen toimintaterapeutti, ei vastuusosiaalityötekijään saanut yhteyttä hänkään tai mikään muukaan taho, koska puhelin oli suljettu.

Vastuusosiaalityöntekijällä ei ole myöskään aikaa osallistuttaa vanhempaa kirjauksien tekoon ja tämä on johtanut siihen, että vastuusosiaalityöntekijä vei virheellistä/valheellista tietoa eteenpäin vanhemmasta Oulunkylän perhekuntoutukselle, koska hänellä ei ollut resursseja (aika & ymmärrys) tarkistaa vanhemmalta tietoa. Tällä oli vakavaa vaikuttavuutta lapselle ostetun tuen toteuttamisessa ja lapsi ajautui perhekuntoutuksen aikana mm. toisen vanhempansa pahoinpitelemäksi niin fyysisesti kuin myös psyykkisesti ja tuo vanhempi loukkasi lapsen monia ihmisoikeuksia. Ongelmassa ilmeni myös resurssipula siinä muodossa, että vanhempi sai kyseisen kirjauksen vasta kuukausien kuluttua kirjaamisesta, kun vastuusosiaalityöntekijällä ei ollut aikaa lähettää tätä oikea-aikaisesti vanhemmalle ja vanhempi ei pystynyt siis tuomaan esille kirjausvirheen vaikuttavuutta ja pyytää korjausta.

Lastensuojelulla ei ole myöskään aikaa kutsua molempia vanhempia lasta kokeviin moniammatillisiin palavereihin. Näin ollen palavereissa puhutaan vanhemmasta ja esitetään väittämiä, mutta vanhempi ei pääse vaikuttamaan itseään koskevaan asiaan oikea-aikaisesti tuoden esille omaa näkemystään tapahtumista ja asioista tai lapsen mielipiteestä ja toiveista sekä tarpeista. Lastensuojelulla ei siis ole resurssia osallistuttaa vieläkään molempia vanhempia tasa-arvoisesti ja tukea molempia vanhempia, vaikka vuonna 2012 havaittiin, että juuri tästä syystä Eerika kuoli, kun äitiä ei otettu huomioon lastensuojelun toteuttamisessa tasa-arvoisesti.

Helsingin lastensuojelun resurssipula näkyy myös osaamattomuutena ihmisoikeuksiemme edessä. Lapsen edusta eli lapsen ihmisoikeuksista on vanhemman ollut hyvin vaikeaa keskustella lapsen vastuusosiaalityöntekijän ja tämän työparin kanssa edes silloin harvoin, kun ovat kohdanneet, sillä sosiaalityöntekijät eivät ymmärrä tehtäväkseen suojella lasta juuri mahdollistaen lapsen ihmisoikeuksien toteutuminen. Sama ongelma on myös lapsen persoonallisten yksilöllisten kehitystarpeiden kanssa, koska lastensuojelutyöntekijät eivät ole itse vanhempia ja eivät ole koskaan kasvattaneet yhtäkään lasta ja eivät todella ymmärrä mitä lapset tarvitsevat saati miten tutkitaan mitä juuri tämä lapsi tarvitsee. Aikaa ei ole ollut nähtävästi opinnoille saati sitten perheenjäsenet kohtaavalle tieteellisen tutkimuksen toteuttamiselle.

Suurin ongelma ilmeni kuitenkin, kun vastuusosiaalityöntekijä ilmoitti näkemyksenään, että hänen ei tarvitse välittää vanhemman tai tämän psykoterapeutin näkemyksestä. Mm. ilmoitusta, ettei vanhemmalle ole psyykkisiä vaikeuksia ja ettei vanhempi ole vainoharhainen tai missäkään muussa asiassa lapselleen vaarallinen, ei huomioitu sosiaalityöntekijän perustellessa toimintansa väittäen, että hänellä olisi mielipiteenvapaudessaan oikeus ilman ammatillista osamaista lausua ja väittää tai esittää näkemyksiä vanhemman ja lapsen mielenterveydestä. Vaikka olosuhteessa on ollut osallisena lastensuojeluntyön työhön ohjaaja vanhemman tukena, psykoterapeutti, perheneuvolan johtava psykologi sekä sosiaaliasiamies, ei vastuusosiaalityöntekijää tai hänen työpariaan ole saatu ymmärtämään heidän ylittäneen valtuutensa ja toimineen virheellisesti.

Järkyttävää on ollut vanhemmalle havaita, että lastensuojelutyöhön vaikuttaa vastuusosiaalityöntekijän USKO. Tukea ei anneta, koska sosiaalityöntekijä ei usko, että tuki voisi auttaa. Vanhemman saatua tuki muualta ja todistettua näin, että vastuusosiaalityöntekijän usko oli vain uskomus ja virheellinen, sekään ei johtanut tuen saamiseen.

Vaikeaksi vanhemmalle tämän olosuhteen selvittämisessä on tehnyt resurssipula lastensuojelun hallinnollisessa johdossa. Kun vastuusosiaalityöntekijän ja tämän työparin lähiesimiestä, lastensuojelun avohuoltoa johtavan sosiaalityön päällikkö Sanna Teiroa, pyydettiin osallistumaan moniammatilliseen palaveriin avaamaan tätä resurssipulista johtuvaa ongelmaa, ilmoitti Teiro, ettei hän kykene resurssipulan vuoksi osallistumaan suoraan asiakastyöhön, sillä Helsingin lastensuojelun johtaja Saila Nummikoski on kieltänyt sosiaalityön päälliköiltä resurssipulan vuoksi suoran asiakastyön. Sosiaalityön päälliköillä on myös resurssipula eli aivan liian kova kiire tehdä työtään. Sosiaalityöntekijät, jotka työskentelevät sosiaalityön päällikön asemassa, eivät osaa myöskään vaati resurssien lisäämistä.

Helsingin lastensuojelussa siis vakava resurssipula estää myös esimiestyön silloin, kun lapsen tarpeenselvitystä toteuttaa yksikön johtava sosiaalityöntekijä tai kun lapsen vastuusosiaalityöntekijänä työskentelee johtava sosiaalityöntekijä. Tämä näkyy myös niin, etteivät sosiaalityön päälliköt vastaa pyydettyihin yhteydenottopyyntöihin ollenkaan ja keskustele lapsen tai vanhempien kanssa, jos heidän mielestään lastensuojelutyössä on ongelmia. Kun lastensuojelun johtajana työskenteli Sisko Lounatvuori, vakavissa olosuhteissa osallistui mm. sosiaalityön päällikkö Riitta Vartio lastensuojelun tapaamisiin tosin osoittaen hyödyttömyyttään lapsille, koska ei omaa sosiaalipedagogiikan ratkaisukeskeisiä malleja ja koska oli myös itse vakavassa aikapulassa eli ei ollut kykenevä todella perehtymään olosuhteeseen. Vartio vastasi yhteydenottopyyntöihin vielä vuoden 2017 alussa hyvin heikosti, mutta sittemmin on Nummikoski kieltänyt tämän Vartion seuraajalta Teirolta ja muilta sosiaalityön päälliköiltä.

Kaikki ilmoittavat siis olevansa liian kiireisiä ja liian tärkeitä tukemaan lasta, jota pahoinpidellään mm. jääkiekkomailalla selkään hakaten. Vanhempi on seurannut tällaista palvelua jo viitisen vuotta.

Resurssipula ilmenee myös niin, että kun vanhemmalla jää ainoastaan mahdollisuudeksi tehdä muistutuksia ja kanteluita resurssipulan synnyttämästä olosuhteesta, hän saa vastineita Teirolta ja Nummikoskelta, jotka muistuttavat toinen toisiaan. Havaittavissa on valmis vastaussabluuna, joissa ei avata ollenkaan sitä mistä on muistutettu ja miten asiaa olisi tutkittu ja mihin lakipykäliin vastineessa näkemykset perustetaan eli ei yksilöidä muistutusta todella ja tuoda esille avoimesti käsittelyä, kun hallinnollinen johto kokee, ettei vastuusosiaalityöntekijän työskentelyssä ole mitään huomautettavaa edes silloin, kun hän määrittää vanhemman mielenterveyttä ilman asiaankuuluvaa kliinistä tutkimusta ja ei huomioi työssään jo toteutettuja tutkimuksia tai mt-alan ammattilaisten näkemyksiä.

Muistutusten vastineissa nimetään sosiaalityön päällikkö Sanna Teiro lisätietoja antavaksi ja hänen puhelinnumeronsa, mutta Teiro ei vastaa yhteydenottopyyntöihin ja näin ollen jälkikäteenkään ei siis voi saada lisätietoa. Kun Teiro on niin vakavassa resurssipulassa, ettei hän kerkeä ennen vastineen tekemistä muistutukseen tutkimaan todella olosuhdetta ja saati sitten myöhemmin perustelemaan tai edes antamaan aikaa lisätietojen antamiseen, ei hänkään ole katsottavana enää lastensuojelulliseksi resurssiksi Helsingissä. Lisäksi Nummikoski on kieltänyt Teirolta suoran kontaktin vanhempiin, joten kuinka vanhempi voisi saada lisätietoa Teirolta, vaikka vastineessa mainittaisiin Teiro lisätietoa antavaksi? Vanhempi ei siis saa tietää miksi vastuusosiaalityöntekijä saa lastensuojelun hallinnollisen johdon mielestä määrittää hänen tai lapsen mielenterveyttä ilman kliinisiä tutkimuksia ja ammatillista pätevyyttä, varsinkin kun terveydenhuollon tutkimusten mukaan vanhemman mielenterveydentilasta ei tulisi olla huolissaan. Miksi lastensuojelu saa Helsingissä valheellisilla väittämillään haavoittaa perheitä?

vanhempi havaitsi saman ongelman jo vuonna 2015, kun Vuosaaren lastensuojelun avohuollon sosiaalityöntekijä valehteli valan alla oikeudessa. Vaikka kyseessä on vakava rike ja kyseisen työntekijän valheilla oli vakavaa vaikuttavuutta lapsen elämään ja vaikka vanhempi muistutti tästä heti, hän ei ole saanut muistutukseensa vastinetta edes vielä vuonna 2018 Helsingin lastensuojelulta.

Vanhempi on koettanut saada Teirolta tietää onko tämä määritellyt hänen mielenterveyttään ja jos on niin millä oikeudella jo kuukausia sitten, mutta Teiro ei tätä tietoa ole suostunut vanhemmalle antamaan.
Vanhemman näkemys on, että Helsingin lastensuojelun hallinnollinen johtaminen ei ole nyt hyvissä käsissä. Hän ei pidä riittävänä resurssina lastensuojelun resurssipulan korjaamiseen lastensuojelun nykyistä johtajaa eli Saila Nummikoskea. Hän katsoo, että kyseisen ongelmatilanteen olisi voinut avata jo ajat sitten hyvä esimiestyö, jos se olisi huolehtinut siitä, että resursseja olisi riittävästi lastensuojelu työntekijöillä edes sen verran, että ammatillinen osaaminen olisi riittävää. Vanhempi katsoo, että suurin osa työntekijöiden ajasta valuu hukkaan, koska ammatillinen osaaminen ei ole riittävää ja tämän aiheuttamien ongelmien selvittely vie suurimman resurssin lastensuojelutyöstä. Vanhempi katsoo, ettei lapsi ole suojeltu ja turvattu, koska suurin aika lastensuojelullisesta prosessista kuluu sosiaalityöntekijöiden tekemien virheiden selvittelyyn ja korjaamiseen, eikä siis asialliseen lastensuojelulliseen tarpeenselvitykseen ennen asiakassuunnitelman tekoa ja tarkkaan tuen suunnitteluun.

Vanhemman mielestä työntekijöiden lisääminen ei muuta olosuhdetta. Hän toteaa havainneensa tämän juuri siitä, että vaikka lapselle nimettiin toinen työntekijä vastuusosiaalityöntekijän rinnalle, siitä ei ollut mitään hyötyä, vaan enemmänkin haitat tuplaantuivat. Lapsella on nyt kaksi virheitä tekevää työntekijää, jotka eivät ole keskenään yhteydessä, koska heillä ei ole resursseja tähänkään ja vanhemman tehtävä on korjailla näitä virheitä. Vanhempi siis joutuu selvittelemään kahden verroin näitä sosiaalityöntekijöiden osaamattomuudesta johtuvia ongelmia ja saaman aikaan lapsi jää tuetta vielä pitemmäksi aikaa. Vanhempi elää toivossa, että jossain vaiheessa on kyennyt korjaamaan kaikki virheet ja saa sosiaalityön aloittamaan puhtaalta pöydältä, mutta epäilee sosiaalityöntekijöiden persoonallisten ehdollistumien ja näille perustuvan asennevamman estävän tämän kuitenkin. Vanhempi ei tiedä, onko sosiaalityö tahallista kiusantekoa häntä ja lasta kohtaan, vai onko kyseessä kyvyttömyys tietoiseen reflektoivaan ajatteluun sosiaalityöntekijöiden työotteessa. Tämän tutkimiseen tarvittaisiin ammattilainen.

Helsingin lastensuojelun resurssipula siis näyttäytyy vakavasti resurssipulaa syventävänä ja aiheuttavana. Helsingin lastensuojelu siis tarvitsisi ainakin itäisessä Helsingissä vakavasti juuri Maunulan lastensuojeluyksikössä työhön ohjausta sekä myös lastensuojelun hallinnolliseen johtoon, sillä huono yhteistyö hallinnollisen johdon, Maunulan lastensuojelun sekä asiakkaan väleillä, aiheuttaa juuri sen vakavan resurssipulan kierteen, jonka vuoksi kyseisen vanhemman 11-vuotias lapsi on lastensuojelun avohuollon asiakkaana tuen ulkopuolella.

Huolestuttaa olosuhteessa myös on, että kun pyydettiin Itäisen perhekeskuksen johtavaa psykologia olemaan yhteydessä lastensuojelun johtaja Saila Nummikoskeen ja pyytämään tältä erityistä lupaa sosiaalityön päällikkö Teirolle, että Teiro saisi toteuttaa esimiestyötään osallistumalla suoraan asiakastyöhön vakavassa olosuhteessa, johtava psykologi, hänen lähiesimies sekä perhekeskusten työstä vastaava hallinnollinen johtaja totesivat, etteivät usko, että heillä olisi mitään vaikutusmahdollisuutta lastensuojelun johtaja Nummikoskeen. Tämä uskomus johti ehdollistumisen toteuttamiseen eli toimenpidettä ei toteutettu, koska ei uskottu Nummikosken välittävän moniammatillisessa yhteistyössä muiden ammattilaisten näkemyksistä, kun ei Nummikoski välitä lasten vanhempienkaan näkemyksistä. Yleisessä tiedossa siis on, ettei Nummikoski arvosta muiden ammatillista näkemystä ja huomioi näitä eli ettei Nummikoski ole vaikutettavissa.

Helsingin lastensuojelutyö on siis ulospäin medialle kilttinä tyttönä esiintyvän, mutta sosiaalityön sisällä mielivaltaiseksi tiedetyn Saila Nummikosken käsissä, joka ei välitä, että hänen johtamistapojen vuoksi lapset tulevat mm. pahoinpidellyksi jääkiekkomailalla selkään hakaten jopa kesken tehostetun lastensuojelullisen tuen.

Täällä Mieron teillä ihmettelen kummissani lastensuojelutyöntekijöiden itse omalla toiminnallaan aiheuttamaa resurssipulaansa ja kauhistuneena pohdin kuinka he voivat pitää itseään ilman kykyä vastuullisuuteen itseään edes vastuuntuntoisina. Miksi tunne menee sosiaalityöntekijöillä loogisen rationaalisen ajattelun edelle? Miksi he eivät haasta itseään tuottamaan rationaalista ajattelua ja kokemaan vasta tämän jälkeen sen aiheuttamien vaikutuksien tuottamia tunteita? Miksi sosiaalityöntekijät luulevat saavansa saavuttamisen kokemuksen ja näin mielihyvää järjettömistä toimintatavoistaan, kun jättävät toimimatta resurssipulassaan purkaakseen resurssipulansa joka näyttäytyy jo kiusantekona lapsia kohtaan? Miksi vastuuta paetaan ja miksi ongelmia peitellään ongelmien korjaamisen sijaan? Miksi tahdotaan lisää palkkaa ja lisää sosiaalityöntekijöitä, jos osaaminen ei ole riittävää? Miksi lisätä valtion kassan resurssipulaa kassaa syövillä, jotka eivät anna tarvittavaa vastinetta, jolla kuuluisi koettaa tehdä itsensä tarpeettomaksi?

Jos sosiaalityöntekijään ei saa yhteyttä kuukausiin ja jos hänellä ei ole aikaa tukea ketään todella hänen koettaessa saada edes jotain tehtyä, voiko häntä kutsua enää resurssiksi, kun toiminta ei tuota toivottua tulosta?

Mielestäni lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä tulisi lisätä ja asiakasmäärää pienentää, mutta vain niin, että heidän työskentelyä arvioimaan oikea-aikaisesti myös perustettaisiin erillinen taho todella valvomaan työn laatua ja antamaan tarvittavaa suoraa työhön ohjausta heti kun lapsi tai vanhemmat valittavat vähääkään sosiaalityöntekijästä. Yksikään vanhempi ei valita turhasta, vaan he valittavat, koska tarvitsevat tukea ja eivät saa tätä lastensuojelulta. Lastensuojelun tehtävä on tukea. Olosuhde tulisi saada sellaiseksi, ettei valittaa tarvitse kenenkään, kun saadaan aikaan hyvä tuki. Tuen tulisi tuottaa positiivisia kokemuksia.

Lue myös:

Outamon lastenkodista ei päästy kouluun- laitoksessa käytettiin laittomia rajoitustoimenpiteitä (LL - 24.4.2018): https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/outamon-lastenkodista-ei-paasty-kouluun-laitoksessa-kaytettiin-laittomia-rajoitustoimenpiteita

Valitettavasti hyvin monessa sijaishuoltotarinassa olen havainnut toistuvan biologisten vanhempien hätähuudossa ilmoituksen huonosta yhteistyöstä sijaisvanhempien kanssa. Sijaisvanhemmuuden koulutusta on kritisoitu riittämättömäksi, kun ihmisen peruskasvatuksen tulisi riittää ymmärtämään, miten tärkeää on kunnioittaa lapsen biologisia kiintymyssuhteita olosuhteista huolimatta.

​Useat vanhemmat kertovat valtavasta vallanhalusta, joka vie sijaisvanhempien toimintaa eteenpäin toimintamotiivina ja jossa pyrkimyksenä on jostain järjettömästä syystä syrjäyttää täysin biologisen vanhemman vanhemuus. Kaiken kruunaa hiljainen sossu, joka palavereissä pitäytyy aina nyökyttämään hyväksyvästi sijaisvanhemman näkemyksille ja kielteisesti biologisen vanhemman näkemyksille, ja tämäpä kiukuttaa sekä järkyttää luonnollisesti biologista vanhempaa.
Lastensuojelussa ei juurikaan siis kiinnitetä huomiota sosiaalipsykologiseen vaikuttavuuteen, kun ryhmätyössä suositaan toisia suvereenisti ja toiset mitätöidään. Näissä sosiaalitoimen johtamissa aikuisten hölmöilyissä tietenkin jää jalkoihin aina lapsi.

Luonnollisesti näissä kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten vanhempien tukiryhmissä on myös niitä vanhempia, jotka kertovat onnistuneesta suhteesta sijaisvanhempiin:

"Meidän pojalla on aivan mahtavat sijaisvanhemmat. Heti tulivat vastaan ja olivat kiinnostuneita kuulemaan ajatukseni ja kaikessa tahtovat tukea. Ollaan sovittu, että tämä on lähtökohtaisesti vain väliaikaista ja kestää sen ajan kun kestää ja kaikki yhdessä teemme töitä sen eteen, että ei kestäisi pitempää, kuin on välttämätöntä. Kaikesta on sovittu yhdessä etukäteen ja meillä on hyvä suunnitelma yhteistyölle. Emme juurikaan tarvitse edes vastuusosiaalityöntekijää kuin vain puolivuotisten asiakassuunnitelmien kirjaamisessa, jonka suunnittelimme jo yhdessä ennen tapaamista hänen kanssa, kun kaikki menee rasvatusti."

Ja tuon lukeminenhan surettaa vielä enemmän vanhempia, jotka istuvat palavereissa, joissa sijaisvanhempi vaatii vastuusosiaalityöntekijältä tapaamisten rajoitusta mitä kummallisimmasta syystä kuultuaan omassa sijaisvanhempien verkostopalaverissaan tästäkin käytännöstä. Valitettavasti juuri näissä vakavissa polarisaatioissa, joissa sijaisvanhempi vastustaa biovanhemman yhteydenpitoa lapseensa, vastuusosiaalityöntekijä helposti suoraan päättää ottaa sijaisvanhemman puolen ja syventää näin polarisaatiota. Sijaisvanhemmat haukkuvat vanhemmat ja vastuusossu hyväksyy heille tällaisen järkyttävän toimintatavan. Lapsen elämä onkin siis aikuisten valtataistelukenttä, jossa valtaa jakaa vastuusosiaalityöntekijä pohtimatta sen suuremmin toimintansa laajempaa vaikuttavuutta.

Pohdittuani mikä johtaa sijaisvanhemman ja biovanhemman polarisaatioon, olen usein havainnut, että tahdonvastainen huostaan otto saa aikaan jostain kumman syystä oudon reaktion sijaisvanhemmissa, joiden on vaikeaa ymmärtää vanhemman kyvyttömyyttä antaa lapsi toisen huollettavaksi. Jotenkin myös osa sijaisvanhemmista näyttää luulevan, että sijaisvanhemmuus olisi verrattavissa suoraan huoltajuuteen, vaikka eihän siitä ole kyse, kun sijaisvanhemmuus on vanhemmuutta huoltajan rinnalla. En tiedä mikä tuon reaktion todella saa aikaa sijaisvanhemmissa, koska en ole keskustellut sijaisvanhempien kanssa, mutta epäilen sen johtuvan kyvyttömyydestä tukea toista niin, että osaa irrottaa itsensä vaikuttuvana toisen negaatioista. Mahdollisesti biovanhemman negatiivinen suhtautuminen lapsen sijoitusta kohtaan tai eriävä näkemys lapsen kasvatuksellisissa asioissa, saa aikaan eräänlaisen tunteen tarttumisen, jossa sijaisvanhempi sitten kokee negatiivista tunnetta, koska ei kestä biovanhemman negatiivisuutta ja syyttää tästä biovanhempaa ja vieläpä itsesuojeluvaistonsa viemänä puolustusreaktiossaan ilman kykyä tietoiseen ajatteluun hyökkää biovanhempaa vastaan.

Tahdon vastainen huostaan otto siis aiheuttaa kaiketi näitä perheitä vakavasti kuormittavia olosuhteita ja tällöin jää kysyttäväksi, mitä teki lastensuojelu eli vastuuviranomainen estääkseen polarisaation syntymisen? Jostain syystä useassa tarinassa kerrotaan, että heti huostaan oton alussa lapsen ja biovanhempien tapaamisia rajoitettiin niin valtavasti, että lapsi vieraantui, eräällä tavalla lamaantui, ja kiintymyssuhde bioperheeseen järkkyi ja tällä keinolla sitten luotiin jonkinlainen kiinnittyminen tai asettuminen sijaisperheeseen. Tämähän tietenkin lisäsi biovanhempien hätää ja epäluottamusta lastensuojelua kohtaan, koska eihän lasta pitäisi alistaen kiinnittää mihinkään. Lapsi näkee kaiken tämän ja sosiaalitoimi näkee vain sen, että lapsi näkee vanhempien vastustuksen ja sitten rajoitetaan lisää, koska väitettään lapsen kuormituvan siitä, että biovanhempi vastustaa lastensuojelua. Lastensuojelu ei tosin näe itseään lasta perheestään vieraannuttavana sekä lasta alistavana ja vanhemmat mitätöivänä ja aivan turhasta syystä syyttää vanhempia, kun kaiken voisi tehdä toisinkin.

Tahdon vastainen huostaan otto tulisi olla toteutettu vain välttämättömässä tilanteessa vaihtoehtona, kun kaikki avohuollon keinot on käytetty ja on havaittu, ettei niillä saada lasta suojeltua ja kun vanhemmat eivät tätä ymmärrä. Mutta pitääkö tällöinkään tilannetta lisäjärkyttää lapsen kiinnittämisellä sijaishuoltoon väkivaltaisin vieraannuttavin lasta alistavin ratkaisuin vieden lapselta lomat bioperheessä tai antamalla vain vähäisiä tapaamisia, jos lapsi ei ole missään todellisessa suuressa vaarassa vanhempiensa seurassa viikonloppuisin, kun voisi helpottaa lapsen kiinnittymistä kaikkiin hänen elämästään sillä hetkellä päättäviin aikuisiin pohtimalla lapsi osallistuttamalla keskusteluun tarkasti millaisin keinoin lapsi voisi viettää sijaishuollon aikana mahdollisimman paljon aikaa bioperheensä kanssa ja kuinka tuetaan parhaiten sijaispalvelua tarjoavaa tahoa lapsen biologisten suhteiden tukemisessa?

Yksikään kokenut ammatillisuutta osoittava lastensuojelun sijaishuoltopalveluja tarjoava taho ei arvosta lastensuojelun työntekijää, sosiaalityöntekijää eli vastuuviranomaista, joka ei tue vanhemmutta tahdon vastaisen huostaan oton toteuttamistilanteessa auttaen aikaa ja keskusteluja antaen vanhempaa hyväksymään olosuhdetta positiivisen lähestymiskeinoin. Jokainen pätevä palveluntarjoaja tietää, että heidän työ kuormittuu valtavasti, jos vastuusosiaalityöntekijä ei tee työtään kunnolla ja saa perhettä ymmärtämään miksi on välttämätöntä huostaan ottaa lapsi ja mihin huostaan otolla tähdätään ja millä keinoin tuetaan lapsen biologisia kiintymyssuhteita ja kuinka pyritään lapsen turvaamiseen ja kuinka haetaan sitä lapsen kotiuttamista kokoajan. Mutta kuinka moni sitten on todella näistä sijaishuoltopalveluita tarjoavista todella ammattilaisia ja kuinka moni toteaa vastuusosiaalityöntekijälle vanhemman rinnalla:

"Ei ole mitään järkeä, että meidän yhteistyö ei toimi. Se ei tue lasta. Vika ei voi olla pelkästään vanhemmissa tässä asiassa. Tarvitaan aikaa ja hyvä suunnitelma yhteistyölle, toistemme kuuntelemista ja erityisesti lapsen kuuntelemista."

Ystävälläni on perhekoti, jonne otettiin yhteen aikaan vain ylä-asteikäisiä lapsia, jotka olivat kiertäneet sijaisperheitä ja laitoksia. Lapsia tuotiin hänelle jopa kahden saattajan valvomana ja tää pieni nainen totesi saattajille pärjäävänsä ilman heidän tukea. Hän poisti rajoitteet ja kysyi lapselta: "Mikä vituttaa?" Ja hän toisti kysymyksen: "No, mikäs siinä sitten vitutti?" ja jatkoi asian selvittämistä, kunnes löysi syyn lapsen käytökselle ja pääsi avaamaan ehdollistumia ymmärtäen, rakastaen ja välittäen hänestä.

Hän on kertonut minulle äidistä, joka oli alkoholisminsa takia tavannut lastaan valvotusti vuosia ja kuinka hän totesi vastuusossulle purkavan rajoitteen ilmoittaen: "Kyllä mun työntekijät osaa katsoa onko äiti päihtynyt, ja jos on, niin silloin ei tavata ja tapaaminen siirretään selvään päivään." Äidin kanssa hän keskusteli tästä ja sopi ettei äiti tulisi, jos tietää ottaneensa, vaan soittaisi ja peruuttaisi tapaamisen, ja äiti tuli aina selvinpäin tapaamaan lastaan, ei peruutellut tapaamisia ja ajan myötä lapsi kotiutettiin, koska äidin päihdeongelma oli hallussa äidillä. Perhekoti tuki äitiä vanhemmuudessaan, kannusti häntä häntä ymmärtäen.
​
Hänen perhekodissa myöhemmin, kun hän otti vastaan alle kouluikäisiä lapsi, eräs lapsi pääsi vuoden tauon jälkeen tapaamaan äitiään vankilaan, joka oli tappanut edellisen puolisonsa ja äiti ja lapsi lähettivät toisilleen kirjeitä. Ystäväni tapasi ensin äidin ja tämän sosiaalityöntekijän vankilassa ja keskusteli tapahtuneista ja sitten totesi, että ei äiti lapselleen ole vaarallinen, vaikka olikin tappanut miehen, joka oli ollut väkivaltainen. Pieni lapsi ei tiennyt miksi äiti oli vankilassa ja se ei ollut lapsen asiakaan, vaan tärkeintä oli tukea tuota suhdetta. Vastuusossu oli aluksi ihmeissään tästä, mutta ystäväni painotti, että ihmisille kuuluu antaa mahdollisuus.
Tietenkään kaikki tarinat eivät ole yhtä onnellisia, kuin alkoholistiäidin kohdalla ja kaikki lapset eivät palaa biokotiinsa, vaan siirtyvät sijoituksesta lopulta omaan kotiinsa. Ystäväni perhekodissa järestään kaikki lapset pääsevät kotilomalle joka toinen viikonloppu. Tämän mahdollistamiseksi tehdään paljon töitä vaikeimissa tapauksissa, mutta tähän pyritään aina, sillä lapsen elämä nähdään kokonaisuutena ja biologisen perheen merkitystä arvostetaan ymmärtäen, että tuo perhe on lapselle koko elämän tärkeä. Luonnollisesti, jos vanhempi on psykoottinen ja laitoshoidossa, tuolloin ei vahempi voi vastaanottaa lasta ja tuota suhdetta tuetaan toisin tavoin, mutta tuolloin kartottaa ystäväni perhekoti lapsen sukua ja etsii lapselle bioperheestä tai läheisistä läheisen, joka olisi häntä varten. 

Ystäväni perhekodissa vanhemmilla on myös mahdollisuus vanhemmuuden tukeen ja he saavat tulla kerran kuukaudessa asumaan perhekodin asuntoihin lapsensa kanssa. Heitä tuetaan tällöin vanhemmuudessa neuvoen, kuinka voisivat saada lapsen toimimaan toivotulla tavalla toimien toisin itse. Valitettavasti kaikki vanhemmat eivät ole valmiita tähän. Toisilla on iso perhe ja pienemmät mukulat vastuullaan ja tämä estää tällaisen toteuttamisen ja toiset vanhemmat eivät vain kykene jostain muusta henkilökohtaisesta syystä tällaiseen tukeen ja toisille on vain pakko päästä kännäämään edes joka toinen viikonloppu. Ystäväni perhekodissa pyritään kaikin tavoin ylläpitämään lapsen kiintymyssuhteita ja tehostetusti koetetaan saada niistä toimivia ja lapset takaisin kotiinsa. He ovat valmiita ajamaan satoja kilometrejä vanhempien luokse keskustellakseen hyvästä yhteistyöstä ja luodakseen tätä. Lapselle tehdään kerran kuussa asiakassuunnitelma laitoksessa ja jos lapsi kolmen kuukauden aikana toteaa peräjälkeen tahtovansa kotiin, tutkitaan heti mitä tämän mahdollistamiseksi voisi tehdä siinä hetkessä ja vanhemmille sekä vastuusossulle ilmoitettaan lapsen tahdosta aina eli tästä keskustellaan.

Samaan aikaan kuitenkin ympäri Suomea mm. PKS tahtoisi rajoittaa lasten tapaamisia ja tarjota sijaishuoltopalvelun lisäksi kallista valvottua tapaamista vain hyvin harvoin toteutettuna lapsille, vaikka mitään todellista todettua vaaraa lapselle ei olisi olemassa ja vaikka on tutkittu, että nämä valvotut ja tuetut tapaamiset ovat lapsia ja vanhempia ja heidän kiintymyssuhdetta kuormittavia kaikessa epänormaaliudessaan. Jostain syystä vastuusosiaalityöntekijä ostaa hyvin helposti tämän palvelun myös, kun joku PKS:n lähihoitaja tätä suosittelee ja suostuu näin myös lähtemään valtavaan valitusrumbaan, kun vanhemmat valittavat kunnalle, AVI:lle ja HAO:n. Jotkut psykiatrian lääkäritkin suosittelevat näitä, vaikka ei olisi mitään syytä todella ja eivät ymmärrä, että lapsi reagoi epänormaaliuteen elämässään. Ja taaskaan ei mietitä lasta tai biovanhempien kuormaa, kun tyhjän takia tuotetaan olosuhde, joka maksaa valtavasti ja tutkitusti haavoittaa lapsia. 

Järjettömyyden huippu on, että kun alkaa vanhempien valitusrumba, siitä syntyy myös vastuusossun valitusrumba, kun hän valittaa vanhemmille siitä, kuinka kalliiksi kunnalle tulee se, että vanhemmat käyttävät valitusten tekemiseen asianajajaa ja sosiaaliasiamiestä ja kuinka kalliiksi kunnalle tulee luoda valituksiin vastineita. Esimiehet valittavat, että vastuusosiaalityöntekijät väsyvät valitusrumban luoman stressin vuoksi ja tästäkin syytetään vanhempia. Tästäkin jaksetaan syyllistää vanhempia, sen sijaan, että pohdittaisiin yhdessä järkeviä ratkaisuja. Piiloaggressiivisuus, joka syntyy sosiaalityöntekijän stressistä, tulee esille järjettömin syytöksin ja tunnevoittoinen toiminta valtaa sosiaalityön, kun tietoiseen ratkaisukeskeisyyteen ei ole osaamista.

Ystäväni saa toisinaan uuden lapsen tullessa hälle perhekotiinsa soittoja sossulasta, jossa kerrotaan hänelle vaikkapa lapsen isästä, ettei hänen kanssa voi mitenkään tulla toimeen, kun on niin hakala tapaus. Ystäväni ei luo ihmissuhteita muiden puheiden perusteella ja ottaa vakavasti asemansa vanhemmuuden tukijana. Kun lapsi tulee hälle, hän viettää tämän kanssa aikaa ja kysyy tältä: "Miksi sä ole täällä?" Lapsi yleensä kertoo totuuden. Vanhempien kanssa hän käy läpi aivan saman. Usein ystäväni on näissä "hankalissa" tilanteissa, joissa on se "hankala" vanhempi havainnut, että vastuusossu ei ole vain osannut luoda hyvää suhdetta vanhempaan. Jos vanhempi ei pääse hänen luokse, ystäväni ajaa hänen luokse vaikka satoja kilometrejä ja vie tämän vaikka pizzalle ja sitten hyvän ruuan kanssa keskustellaan kaikesta maan ja taivaan välillä ja lapsesta ja vanhemmuudesta ja yhteistyöstä ja siitä mitkä on mennyt vinoon ja miten tästä eteenpäin. Ystäväni on kertonut, kuinka vastuusossujen suut ovat loksahtaneet niveliltään ihmetyksestä, kun hän on todennut:

"Ei meillä ole mitään ongelmia isän kanssa. Tuossa sovittiin juuri kotilomista ja yhteistyöstä. Olihan hää aluksi vähän terävä sanoissaan, mutta sehän johtui vain epävarmuudesta omasta asemastaan lapsen elämässä, ja kun selvitimme tämän asian, niin nyt on kaikki kunnossa. Ei mitään ongelmia."

Ystäväni on kohdannut myös huolissaan olevia biovanhempia, jotka tahtovat tietää kaiken lapsestaan mahdollisimman pian ja heidän rauhoittamiseksi luodaan myös sitten soittojärjestelmä, jolla tieto kulkee niin, että vanhemman on helpompi olla ja ajanmyötä luotto sitten kasvaa, kun yhteistyö toteutuu vanhemmat huomioivasti. Kun luottamus on syntynyt, vanhempi on onnellinen ja ei stressaa, hän kykenee paremmin pohtimaan mitä voisi tehdä itse lapsen kotiuimisen eteen.

Vanhempia on myös etsitty, kun sossula on tukenut vaikka vain lapsen äitiä, josta tulikin sitten lopulta mielisairas ja isä on jonnekin hylätty. Onhan lapsella oikeus molempiin vanhempiinsa ja näiden sukuun. Lapsen koko suvun kartoittaminen ja kiintymyssuhteiden ylläpitäminen on iso työ, mutta se palkitsee lopulta ystäväni, kun lapsi lentää hänen pesästään ja hän voi luottaa, ettei lapsen lähiomainen ole joku tuntematon sossu.

Ystäväni perhekodissa lyhyin huostaan otto kesti viisi viikkoa. Lapsi tuli sisään ja kertoi tahtovansa kotiin. Tyttö oli hyvin kiltti ja epätyypillinen sijoitettu lapsi. Ystäväni kartoitti ongelman ja havaitsi ongelmaksi äidin uuden miesystävän, jonka oli vaikeaa hyväksyä äidin lasta äidin vanhasta liitosta. Ystäväni kävi juttelemassa muutaman kerran äidin uuden miesystävän ja äidin kanssa syöden samalla pizzaa, jonka tarjosi heille. Hän tapasi lapsen isän ja kysyi ottaako lasta viikonloppuisin (jotta äidillä omaa aikaa uuden miesystävän kanssa ja lapsella suhde isäänsä) ja soitti sitten vastuusossulle, että kaikki on järjestelty lapsen kotiuttamiseksi ja ongelmaa ei enää ole, sillä äidin miesytävä oli tajunnut oleensa hirviö ja tahtoi muuttaa toimintaansa. Ystäväni oli todennut, että avohuolto voisi tehdä työnsä paremmin ja vastaus oli ollut sossulasta resurssipula. Resurssipulalla seliteltiin helvetin kallis palvelu, kun lapsen vuodepaikka oli paljolti yli 300 euroa vuorokausi viiden viikon ajan.

Jotkut sijaishuoltoa tarjoavat ja sijaisvanhemmat valittavat siitä, että lapsi reagoi kotilomiin ja tahtovat tällä perustelulla evätä lapsilta kotilomat. Ystäväni pitää tätä älyttömyytenä ja toteaa:

"No, totta helvetissä hän regoi kotilomiin. Olisi paljon hälyttävämpää, jos lapsi ei reagoisi. Onhan se nyt itsestäänselvyys, että lapsi tahtoo kotilomalle ja odottaa tätä jännityksellä ja onhan se ilmiselvää, ettei lapsi tahtoisi palata sijaishuoltopaikkaansa, kun lapset tahtoisivat asua kotonaan. Jos lapsi ei näitä tunteita kykene tuomaan esille, pitäisi olla huolissaan. Aikuisten tehtävä on olla näissä tunteissa ja niiden käsittelyssä lapsen tukena."

Ystäväni on järkevä ja osaa katsoa tilanteita laajemmin. Onhan se lapselle monin kerroin suurempi pettymys jäädä kotilomitta vuosiksi ja ilman kunnon suhdetta biokotiinsa, kuin pettyä siitä, että joutuu palaamaan kotilomalta sijaisperheeseen tai laitokseen.

Sijaisvanhemmat jaksavat valittaa myös puhelimen käytöstä kotiloman jälkeen, kun lapsi tahtoo soitella kotiinsa enemmän palattuaan lomalta ja tähänkin ystäväni vastaa:

"No, totta helvetissä hän tohtoo soittaa kotiinsa ja käydä läpi sinnekin ikäväänsä ja keskustella myös ne keskustelut loppuun, jotka jäivät kesken. Tässäkin lapsia tulee tukea ja heille antaa aikaa ja samalla vanhempia, jotta vanhemmat kestävät lapsensa ikävän, kun samalla kokevat omaa ikäväänsä. Eihän vanhemmastakaan ole kivaa lähettää lasta takaisin sijaisperheeseen tai laitokseen."

Ystäväni on kieltänyt täysin ja ehdottomasti käsitteen "hankala lapsi" ja toteaa, ettei sellaisia ole. Hän näkee, että on hankalia olosuhteita ja lapset ovat näihin reagoivia. Hän ei myöskään syyllistä vanhempia lapsen reaktioista hänen laitoksessaan, vaan kantaa vastuun siellä itse ja toteaa lapsen reagoivan olosuhteeseen siellä. Hänen laitoksessaan hatkaamisia ei juurikaan tapahdu ja puhutaan siis 0%:sta ja lasten päihdekokeilutkin jäävät harvakselle. Kun lapsi ylittää rajoja, joita hälle on luotu, hänen laitoksessa lapselta kysyy aikuinen:

"Mitä minä teen väärin, kun sinä reagoit noin?"

Tätä kautta avataan ongelmat. Ja vanhemmat malliopetetaan samaan ajatteluun ja ymmärtämään, etei aikuinenkaan ole täydellinen ja näin heitä autetaan havaitsemaan lapsensa erityistarpeita, kun ei jokaista lasta voi kasvattaa samoin toimintamenetelmin ja ei aina meidänkään vanhempien kasvatusmenetelmät, joita meihin kohdistettiin ole niitä viisaimpia mahdollisia. Vanhempaa ei tarvitse syyllistää, kun keskustellaan siitä, mitä voisi tehdä toisin, kun vanhemman voi viedä pizzalle ja voidaan yhdessä laittaa lapsi keskiöön ja puhua siitä, mitä lapsi tarvitsee ymmärtäen kaikkia ja olosuhdetta. Ketään ei tarvitse leimata tyhmäksi, ei vaikka toisella jonkin ymmärtäminen veisikin aikaa. Aikaa tulee antaa, jos sitä tarvitaan.

Kaikki vanhemmat eivät halua lapsia kotiinsa takaisin. Osa tahtookin elää vapaammin ilman vanhemmuuden tuomia rajoitteita ja juoda itsensä humalaan joka toinen viikonloppu tai olla selvänä vain joka toinen viikonloppu. Toiset vanhemmista näkevät lapsen erityistarpeet liian kuormittavina itselleen. Toiselle oma vakava mt-ongelma, psykoottisuus, tuo tullessaan valtavan pettymyksen, kun joutuu luopumaan vanhemmuudestaan huoltajan asemassa. Toisilla vanhemmilla ei oikeasti olisi mitään ongelmia vanhemmuuden toteuttamisessa, mutta sosiaalitoimi ei vain tahdo päästää lasta kotiin, kun vaikka PKS tahtoo pitää lapsesta kynsin ja hampain kiinni ja nähdä kaikkialla vakavia huolia. 

Lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle ei tarkoita vanhemmuudesta luopumista ja biovanhempia ei saisi missään tilanteessa kohdella niin. Vanhemmuutta ei vaan voi mitenkään poispestä, eikä saisikaan.
Päävastuu on vastuusosiaalityöntekijällä, jonka tulisi ymmärtää sijaishuoltoa laajemmin. Hänen tulisi ymmärtää erilaisia ilmiöitä sijaishuollon sisällä, joita synnyttävät moninaisessa ihmisryhmässä eri asemissa olevat yksilöt. Järjettömyyden huippu on, että kun vanhemmat vastustavat kodin ulkopuolelle sijoittamista ja tahtovat lapset kotiin ja ovat valmiita tekemään kaikkensa tämän eteen, että vastuusossu vastustaa tätä, koska sijari tai joku sijaishuoltopalveluja tarjoava taho vastustaa tätä. Tuossa järjettömyydessä on havaittavissa todella sokea ilmiö, jossa vastuuasemaa kantava viranomainen on unohtanut tai ei tiedosta mikä on hänen asema koko prosessissa.

Täällä Mieron tiellä suosittelen jokaista vastuusosiaalityöntekijää ylläpitämään kirjanpitoa ammatillisista sijaishuoltopalveluiden tarjoajista ja mittaamaan näiden kykyä tukea vanhemmuutta ja näiden halua normalisoida lapsen elämä. Lapsia ei kannata sijoittaa paikkoihin, joissa ei osata tukea lapsen koko elämää eli biologisia suhteita kokonaisvaltaisesti, kun siitä lapsuuden tukemisessa on myös ja erityisesti sosiaalisessa elämässämme kyse. Teidän olisi hyvä myös yhdessä pohtia, miten avohuollossa jo tahdon vastaisen kiireellisen sijoituksen ja huostaan oton aikana voidaan tukea vanhemmuutta kunnioittaen vanhempia niin, ettei yhteistyö kärsisi, sillä se auttaa sijaishuollon vastuusosiaalityöntekijää työurakkansa aloittamisessa.
Sijaisvanhemmille ja perhekotiyrittäjille ja muille laitoksille voi sanoa: "Ei."

Ja jos he eivät ymmärrä EI:tä ja riitauttavat tätä, sijaishuoltopaikka kannattaa vaihtaa. Kun uusi sijaishuoltopaikka saa kuulla, että sijaishuoltopaikka vaihdettiin, koska yhteistyö edellisen sijaishuoltopaikan ja vanhempien välillä ei luonnistunut sijaisvanhempien biovanhempiin kohdistaman epäkunnioituksen vuoksi, edessä on suurella varmuudella hyvä yhteistyö, sillä itsesuojeluvaisto, joka pyrkii aina onnistumisen kokemukseen laittaa uudet sijarit ajattelemaan:

"No, mepäs ei tehdä sitä virhettä. Me olemma taitavempia. Pohditaanpa miten saamme hyvän yhteistyön toteutumaan vanhempien kanssa. Mitäs niitä keinoja olikaan maan ja taivaan välillä? Keitetäänkö pullakahvit ja jutellaanko yhdessä siitä mitä he toivoisivat? Syötäisiinkö pizzaa?"

Näin sossunkin taakka vähenee, kun omasta toiminnastaan tiedostamaton sijari tulee työhönohjatuksi eli varovaiseksi ihan huomaamattaan, kun häneen ohjelmoidaan voimakas halu miellyttää vanhempia, jotta vastuusossu tulisi miellytetyksi ja tätä kautta sijari saisi hänen hyväksynnän. Tämän jälken kaikki voivat kiitellä toisiaan ja lapsikin on tyytyväisempi, kun näkee aikuisten puheltavan yhteen hiileen sen sijaan, että pissaisivat kilpaa nuotioon, jolla tulisi valmistaa lapselle hänen elämänsä leipä.