Voi kauhistus, ajattelen kun taasen saan lukea vanhemman huolta ja kärsimystä. Lapsi oli soittanut hysteerisesti itkien vanhemmalleen, eikä ollut saanut sanaa suustaan.
Kelataampa takaisin nyt heti. Miettikää, että olette vastaamassa puhelimeen, teette jotain mukavaa ja kun puhelu yhdistyy, kuulette oman lapsenne äänen puhelimessa ja hän itkee hysteerisesti ja ette saa äänestä selvä. Mitä tunteita kuvitelma teissä herättää?
Laitoslapset kokevat väkivaltaa useaan otteeseen elämänsä aikana. Heidät asetetaan asumaan laitoksissa, koska ajatellaan, että lapsen kehitystarpeisiin vastaaminen vaatisi kodista pois repimään, laitokseen asumaan, jotta saadaan lapsesta sitten aikuisikään mentäessä kunnon Suomen kansalainen.
Minäkin jouduin ala-asteen kuudenella unohdettuani lukukauden aikana kolmasti kirjan tai läksyt tekemättä tai myöhästyin (vain kolmasti) jälki-istuntoon ja sen aikana minunkin piti opetella ulkoon runo, joka loppui fraasiin: "Kumpa minustakin tulisi kunnon Suomen kansalainen.". Sitten minun piti vielä lausua tuo runo sisareni luokan edessä. Äitini soitti koulun rehtorille kerrottuani jälki-istunnon sisällöstä ja kysyi: "Mitä Helvettiä!?!" Rehtori oli onneksi perhetuttumme ja äitini vanhempaintoimikunnassa aktiivi. Opettajalle tiedoksi: "Tuo runo jätti minuun ruman jälkensä äitini vastustelusta huolimatta!"
Laitosnuoret joutuvat mitä kummallisimpien kasvatusnäkemysten uhreiksi laitoksissa. Nuoria leimataan rasisteiksi ja heidän maihinnousutakkejaan takavarikoidaan malliopittujen typerien puheiden takia, vaikka nuori ei ole saanut laitoskasvatuksen aikana edes kasvatusta, jonka mukaan edes tajuasi rajaa typerän ja järkevän puheen välillä. Syvempää avointa keskustelua rasismistakaan ei ole jaksettu nuorten kanssa käydä. Laitosten kasvattajilla ei ole syvää koulutusta eri kasvatussuuntauksiin, sillä he ovat sosionomin koulutuksessaan saaneet vain valmiuksia tehdä edes sosiaalityötä. Uskomukset vievät heitä työssään eteenpäin ja osalla heistä ei ole edes omaa perhettä saati läheisiä syviä ihmissuhteita eri ikäpolvien edustajiin, jotka olisivat nähneet paljon elämää monelta kantilta ja voisivat siirtää hiljasta tietoa.
Laitoksesta vapautuneet nuoret etsivät ratkaisuja käsitellä menneitä eli kasvuolosuhteitaan laitoksessa ja monet joutuvat käymään pitkän psykoterapiajakson laitostraumojensa vuoksi. Jotkut bloggavat ja kertovat blogeissaan, kuinka heidän pelastus oli yksinkertaisesti katkaista silta menneeseen ja aloittaa alusta eli tehdä kaikkensa unohtaakseen ja kieltääkseen menneen olevaisuuden ensin hyväksyen sen, että mennyt ei mennyt ihan nappiin.
Olen havainnut, ettei laitosnuori osaa havaita omaa yksilöllisyyttään ja erityisyyttään ja osaa arvostaa itseään normaalilla tavalla. He puolustautuvat ja kokevat tarvetta painottaa, että ovat hyviä ja ansaitsevat hyväksynnän ja heidän kova kuori peittää sen sisäisen hätähuudon tarpeesta saada olla hyväksytty ja rakastettu ja arvostettu ja huomioitu ja ymmärretty. Laitosnuori reagoi laitokseen ja sen kasvatusmenetelmiin. Kun ei ole aikaa nuorille kotona tai laitoksessa, se näkyy heistä.
Kun pieni lapsi itkee puhelimessa vanhemmalleen pelosta, koska toinen lapsi on luvannut hänelle hakata hänet kuoliaaksi, on tuo tyrmistys ja pelko aiheellinen niin lapselle kuin myös vanhemmalle. Kun tähän lisätään, että poikaa on potkittu nivusiin ja revitty kiveksistä tai tyttöä on satutettu samalla tavalla arkaan paikkaan ja sitten lisätään murhauhkaukset muistuttaen, että se tullaan tekemään erittäin väkivaltaisesti, joutuu kysymään:
"Onko laitoskasvatus todella lapsiemme etu?"
Harvoin sisarukset kohteevat toisiaan noin ja oikeasti olivatko olosuhteet kotona todella niin kamalat, että lapsen laitoksen antamat olosuhteet todella paransivat lapsen elinkaareen jääviä muistoja kokemuksista laadullisesti?
Miten laitoksessa voidaan päästä tilanteeseen, jossa toistuvasti pahoinpidellään yhtä tai paria lasta muiden toimesta? Ja kuinka monessa laitoksessa syyllistys- ja rangaistusmentelmillä yhä kasvatetaan lapsia luoden elämään uhkaavuutta, kun lapsi huostaanotettiin erityissyistä erityiseen huolenpitoon, jotta lapsen kehitystarpeista tärkeimpään eli perusturvallisuuden kokemukseen vastattaisiin? Kaikkihan tietävät, että tuollaisissa olosuhteissa, joissa puuttuu aidot ihmissuhteet - etäiset sosiaalivirkailijat hoitavat etäisin suhtein lapsiin kasvatuksen - syntyy väkivaltaa kuin tyhjästä. Lapset oppivat kasvattajiltaan etäiset suhteet ja etäisissä suhteissa ei välitä helposti paskaakaan miltä toisesta tuntuu.
Etäisessa suhteessa on helpppo olla välittämättä miltä toisesta tuntuu, sillä sieltä kaukaa ei tarvitse myötäelää aiheuttamaansa kivunkokemusta.
Väkivaltahan ei tule tyhjästä. Miettikää mitä nuoret opiskelevat läpi peruskoulun - - - Maailman historiaa. He mallioppivat kirjoista maailman historiaa. Samaan aikaan tosin ei opetussuunnitelmaan ole samassa mittakaavassa, kun käydään raakaa historiaamme läpi, suunniteltu vastapainoksi koulutusta moraalifilosofiaan ja sosiaalipsykologiaan, jotta nuorilla olisi välineitä käsitellä ihmiskunnan historian julmuutta.
Kummallisinta on, että vanhemman tulee kuulla lapselta, että häntä pahoinpidellään jatkumona laitoksessa. Miksi laitos ei ilmoita tästä vanhemmalle ja vielä hyvän pelastautumissunnitelman kanssa? Kaikkihan tietävät, että jos talo on sortumassa, tulee olla pelastautumissuunnitelma. Ja kun lapsi kokee väkivaltaa ja hänen identiteettinsä, joka usein kuvataan talona, alkaa pirstaloitumaan, on oltava pelastussuunnitelma ulos, jotta voi aloittaa mahdollisimman pian peruskorjaukset ja laittaa niitä tukevia paaluja kaatuvien seinien tueksi.
Kuinka moni lapsi jää laitoksessa kohtaamansa väkivallan uhrina ilman ammatillisesti pätevää lähisuhdeväkivaltatyötä? Lapsethan laitoksessa ovat toistensa läheisiä ja kasvavat heidän kanssaan työvuoroissa vaihtuvien sosiaalivirkailijoiden vahtimina, jotka eivät luo aitoja ihmissuhteita lapsiin. Samalla lapset elävät etäällä omista vanhemmistaan. Lapset elävät niin etäällä, että syntyy vieraantumista ja lapset elävät sille muistolle vanhemmastaan, joka heille jäi yhteiselon ajalta. Lapsien kehittyessä ja muuttuessa kehittyvät ja muuttuvat myös vanhemmat. Kun tapaamiset ovat vähäisiä ja rajattua ei tapahdu tuossa muutoksessa sitä uudelleen tutustumista eli syvää tuntemista ja suhteet omiin vanhempiinkin ja sisaruksiin muutuvat etäisiksi ja muistyoiksi menneestä läheisestä suhteesta. Lapsihan ei ole ikätasoltaan yksin kykenevä käsittemään jotain niin traumatisoivaa, kuin fyysinen tai psyykkinen väkivalta laitoksen sisällä, joka tulee vakavan vieraannuttamisen rinnalle.
Terveydenhoidon ja sosiaalityön koulutukseen ei kuulu pakollisena väkivaltatyön koulutus. Sosionomeille tarjottu koulutus tähän tärkeään spesifioituun alaan on niin naurettavan suppea, että kurssitarjottimen läpikäymisen jälkeen ei voi edes sanoa, että teoriassa olisi edes valmiuksia väkivallan kierrettä katkaisevaan työhön. Miten siis laitoksen työntekijä voisi osata vastata lapsien kehitystarpeisiin tilanteessa, jossa lasten kehitystarpeisiin ei ole vastattu ajoissa ja väkivaltaa on ehtinyt syntyä lasten toimintatapoihin ja pulmia ratkaistaankin vallan väärinkäytön menetelmin, koska laitoslapsen elämään koskeminen huostaanotamisellakin oli jo väkivaltainen teko itsessään, vaikka se tehtiinkin lapsen turvaksi?
Helsingissä Turvakodin Kilpola tarjoaa ilmaiseksi väkivaltaa kokeneille lapsille ja väkivaltaan ajatuneille lapsille tukea, mutta löytääkö sosiaalitoimi tuon tuen ja ymmärtääkö se kuinka tärkeää on saada lapset tuen piiriin? Tietääkö sosiaalitoimi mikä kaikki on väkivaltaa? Kuinka moni laitos piillottelee näitä ongelmia laitoksensa sisällä, peläten, että Turvakodinkin laaja tutkimus nostaisi heidät esille väkivaltaisia lapsia tuottavana laitoksena? Kilpola tarjoaa kaksi kertaa kymmenen tapaamista lapselle, johon voidaan myös osallistuttaa vanhempia ja muita lapsen läheisiä käsittelemään tätä erittäin haavoittavaa asiaa eli pienen kehittyvän ihmisen ihmisarvon ja elämän loukkaamista.
Mietitäämpä hetki vanhempaa, joka saa hysteerisen itkupuhelun lapseltaan laitoksesta, jonne lapsi otettiin valtiomme tahtomana tai oikeastaan vastuusosiaalityöntekijän tahtomana, sillä 98% hallinto-oikeus kaikesta huolimatta yhä tukee sosiaalivirkailijoiden lapsen oikeuksien sopimuksen vastaista toimintaa. Miltä tuntuu vanhemmasta, kun hän joutuu tajuamaan ja tiedostamaan, että lapsi vietiin häneltä, koska hänen vanhemmuuteensa ei uskottu ja humaanille ajattelulle ei olltukaan sijaa, laitokseen, jonka valtiolliseen vanhemmuuteen uskotaan sokeasti ja siellä laitoksessa kuitenkin lapsen kiveksiä revitään ja nivusiin potkitaan ja lasta uhkaillaan väkivaltaisella kuolemalla?
Sosiaalivirkailijoista useat yhä jaksavat puhua siitä, kuinka heidät kaikki on leimattu huonoiksi. Heille on vaikeaa ymmärtää, että moraalietiikka on yhä kehityksessä. Sen sijaan, että he keskustelisivat siitä, kuinka estetään väkivalta laitoksessa, osa sosiaalivirkailijoista nytkin tämän luettuaan alkavat keskustelemaan, kuinka me emme voi tietää täysin faktoja, kuinka tämä kirjoitteluni on retoriikaa ja kuinka nyt taas on koko sosiaalitoimi leimattu huonoksi ja kyvyttömäksi. He eivät keskity olennaiseen ja tekevät väärän vallankäytön pahimman rikkeen tietämättään mikä kaikki on väkivaltaa eli kohdistavat väkivaltaa koko yhteiskuntaa kohtaan väittäen, että väkivaltaa ei ole ollut koska tietoni ei ole ensikäden tietoa ja lapsi ei ole juuri nyt puhelimessa hysteerisesti itkemässä juuri meille kaikille, että hänet on uhattu murhata väkivaltaisesti ja hänen kiveksiin sattuu ja häntä pelottaa ja hän on hämmentynyt ja surullinen, eikä tiedä enää mitä tehdä ja minne paeta ja kuinka kestää sitä ahdistusta, joka kokemuksista on syntynyt hänen tunnemaailmaansa.
Tähän kaikeen mahtava vastaus epävalidoivuudessaan on laitoksen sosiaalivirkailija, joka laittaa lapsen nukkumaan laitoksen huoneeseen sanoin: "Ei ole mitään hätää, huomenna on uusi päivä." Ja lapsi joutuu katsomaan yksin kattoon ennen unen tuloa ja pohtimaan miten sekaisin on koko maailma, jossa kukaan ei huomaa kuinka kamalaa on joutua väkivallan uhriksi ja olla kaukana äidistä tuntemattoman sosiaalivirkailijan laittaessa nukkumaan ilman kykyä antaa sitä samaa rakkautta, ehdotonta rakkautta, joka parantaa haavan kuin haavankin jo pelkällä puhalluksella.
Myös lapset, jotka satuttavat toisia lapsia, tarvitsisivat ymmärtävää tukea ja apua valtavasti. Lapsi reagoi aikuisiin ja lapsen väkivaltaisuus on reaktio aikuisiin. Jokin on mennyt laitoksessa aivan vinoon, jos lapsi kokee tarvetta satuttaa toista, eikä osaa rajata negatiivisia tunteitaan ja toimintaansa toistamiseen ja kolmasti ja jos tätä tyapahtuu laitoksen vahtivuoron aikana. Kun lapsi asuu laitoksessa, vika ei ole vanhemmissa tai lapsen kavereissa, vaan laitoksessa, vaikka laitos kuinka koettasi vierittää kasvatuksellisen vastuunsa toisaalle. Silloin on aikuisilla peiliin katsomisen paikka, kun lapsi ajatuuu väkivaltaan.
Kelataampa takaisin nyt heti. Miettikää, että olette vastaamassa puhelimeen, teette jotain mukavaa ja kun puhelu yhdistyy, kuulette oman lapsenne äänen puhelimessa ja hän itkee hysteerisesti ja ette saa äänestä selvä. Mitä tunteita kuvitelma teissä herättää?
Laitoslapset kokevat väkivaltaa useaan otteeseen elämänsä aikana. Heidät asetetaan asumaan laitoksissa, koska ajatellaan, että lapsen kehitystarpeisiin vastaaminen vaatisi kodista pois repimään, laitokseen asumaan, jotta saadaan lapsesta sitten aikuisikään mentäessä kunnon Suomen kansalainen.
Minäkin jouduin ala-asteen kuudenella unohdettuani lukukauden aikana kolmasti kirjan tai läksyt tekemättä tai myöhästyin (vain kolmasti) jälki-istuntoon ja sen aikana minunkin piti opetella ulkoon runo, joka loppui fraasiin: "Kumpa minustakin tulisi kunnon Suomen kansalainen.". Sitten minun piti vielä lausua tuo runo sisareni luokan edessä. Äitini soitti koulun rehtorille kerrottuani jälki-istunnon sisällöstä ja kysyi: "Mitä Helvettiä!?!" Rehtori oli onneksi perhetuttumme ja äitini vanhempaintoimikunnassa aktiivi. Opettajalle tiedoksi: "Tuo runo jätti minuun ruman jälkensä äitini vastustelusta huolimatta!"
Laitosnuoret joutuvat mitä kummallisimpien kasvatusnäkemysten uhreiksi laitoksissa. Nuoria leimataan rasisteiksi ja heidän maihinnousutakkejaan takavarikoidaan malliopittujen typerien puheiden takia, vaikka nuori ei ole saanut laitoskasvatuksen aikana edes kasvatusta, jonka mukaan edes tajuasi rajaa typerän ja järkevän puheen välillä. Syvempää avointa keskustelua rasismistakaan ei ole jaksettu nuorten kanssa käydä. Laitosten kasvattajilla ei ole syvää koulutusta eri kasvatussuuntauksiin, sillä he ovat sosionomin koulutuksessaan saaneet vain valmiuksia tehdä edes sosiaalityötä. Uskomukset vievät heitä työssään eteenpäin ja osalla heistä ei ole edes omaa perhettä saati läheisiä syviä ihmissuhteita eri ikäpolvien edustajiin, jotka olisivat nähneet paljon elämää monelta kantilta ja voisivat siirtää hiljasta tietoa.
Laitoksesta vapautuneet nuoret etsivät ratkaisuja käsitellä menneitä eli kasvuolosuhteitaan laitoksessa ja monet joutuvat käymään pitkän psykoterapiajakson laitostraumojensa vuoksi. Jotkut bloggavat ja kertovat blogeissaan, kuinka heidän pelastus oli yksinkertaisesti katkaista silta menneeseen ja aloittaa alusta eli tehdä kaikkensa unohtaakseen ja kieltääkseen menneen olevaisuuden ensin hyväksyen sen, että mennyt ei mennyt ihan nappiin.
Olen havainnut, ettei laitosnuori osaa havaita omaa yksilöllisyyttään ja erityisyyttään ja osaa arvostaa itseään normaalilla tavalla. He puolustautuvat ja kokevat tarvetta painottaa, että ovat hyviä ja ansaitsevat hyväksynnän ja heidän kova kuori peittää sen sisäisen hätähuudon tarpeesta saada olla hyväksytty ja rakastettu ja arvostettu ja huomioitu ja ymmärretty. Laitosnuori reagoi laitokseen ja sen kasvatusmenetelmiin. Kun ei ole aikaa nuorille kotona tai laitoksessa, se näkyy heistä.
Kun pieni lapsi itkee puhelimessa vanhemmalleen pelosta, koska toinen lapsi on luvannut hänelle hakata hänet kuoliaaksi, on tuo tyrmistys ja pelko aiheellinen niin lapselle kuin myös vanhemmalle. Kun tähän lisätään, että poikaa on potkittu nivusiin ja revitty kiveksistä tai tyttöä on satutettu samalla tavalla arkaan paikkaan ja sitten lisätään murhauhkaukset muistuttaen, että se tullaan tekemään erittäin väkivaltaisesti, joutuu kysymään:
"Onko laitoskasvatus todella lapsiemme etu?"
Harvoin sisarukset kohteevat toisiaan noin ja oikeasti olivatko olosuhteet kotona todella niin kamalat, että lapsen laitoksen antamat olosuhteet todella paransivat lapsen elinkaareen jääviä muistoja kokemuksista laadullisesti?
Miten laitoksessa voidaan päästä tilanteeseen, jossa toistuvasti pahoinpidellään yhtä tai paria lasta muiden toimesta? Ja kuinka monessa laitoksessa syyllistys- ja rangaistusmentelmillä yhä kasvatetaan lapsia luoden elämään uhkaavuutta, kun lapsi huostaanotettiin erityissyistä erityiseen huolenpitoon, jotta lapsen kehitystarpeista tärkeimpään eli perusturvallisuuden kokemukseen vastattaisiin? Kaikkihan tietävät, että tuollaisissa olosuhteissa, joissa puuttuu aidot ihmissuhteet - etäiset sosiaalivirkailijat hoitavat etäisin suhtein lapsiin kasvatuksen - syntyy väkivaltaa kuin tyhjästä. Lapset oppivat kasvattajiltaan etäiset suhteet ja etäisissä suhteissa ei välitä helposti paskaakaan miltä toisesta tuntuu.
Etäisessa suhteessa on helpppo olla välittämättä miltä toisesta tuntuu, sillä sieltä kaukaa ei tarvitse myötäelää aiheuttamaansa kivunkokemusta.
Väkivaltahan ei tule tyhjästä. Miettikää mitä nuoret opiskelevat läpi peruskoulun - - - Maailman historiaa. He mallioppivat kirjoista maailman historiaa. Samaan aikaan tosin ei opetussuunnitelmaan ole samassa mittakaavassa, kun käydään raakaa historiaamme läpi, suunniteltu vastapainoksi koulutusta moraalifilosofiaan ja sosiaalipsykologiaan, jotta nuorilla olisi välineitä käsitellä ihmiskunnan historian julmuutta.
Kummallisinta on, että vanhemman tulee kuulla lapselta, että häntä pahoinpidellään jatkumona laitoksessa. Miksi laitos ei ilmoita tästä vanhemmalle ja vielä hyvän pelastautumissunnitelman kanssa? Kaikkihan tietävät, että jos talo on sortumassa, tulee olla pelastautumissuunnitelma. Ja kun lapsi kokee väkivaltaa ja hänen identiteettinsä, joka usein kuvataan talona, alkaa pirstaloitumaan, on oltava pelastussuunnitelma ulos, jotta voi aloittaa mahdollisimman pian peruskorjaukset ja laittaa niitä tukevia paaluja kaatuvien seinien tueksi.
Kuinka moni lapsi jää laitoksessa kohtaamansa väkivallan uhrina ilman ammatillisesti pätevää lähisuhdeväkivaltatyötä? Lapsethan laitoksessa ovat toistensa läheisiä ja kasvavat heidän kanssaan työvuoroissa vaihtuvien sosiaalivirkailijoiden vahtimina, jotka eivät luo aitoja ihmissuhteita lapsiin. Samalla lapset elävät etäällä omista vanhemmistaan. Lapset elävät niin etäällä, että syntyy vieraantumista ja lapset elävät sille muistolle vanhemmastaan, joka heille jäi yhteiselon ajalta. Lapsien kehittyessä ja muuttuessa kehittyvät ja muuttuvat myös vanhemmat. Kun tapaamiset ovat vähäisiä ja rajattua ei tapahdu tuossa muutoksessa sitä uudelleen tutustumista eli syvää tuntemista ja suhteet omiin vanhempiinkin ja sisaruksiin muutuvat etäisiksi ja muistyoiksi menneestä läheisestä suhteesta. Lapsihan ei ole ikätasoltaan yksin kykenevä käsittemään jotain niin traumatisoivaa, kuin fyysinen tai psyykkinen väkivalta laitoksen sisällä, joka tulee vakavan vieraannuttamisen rinnalle.
Terveydenhoidon ja sosiaalityön koulutukseen ei kuulu pakollisena väkivaltatyön koulutus. Sosionomeille tarjottu koulutus tähän tärkeään spesifioituun alaan on niin naurettavan suppea, että kurssitarjottimen läpikäymisen jälkeen ei voi edes sanoa, että teoriassa olisi edes valmiuksia väkivallan kierrettä katkaisevaan työhön. Miten siis laitoksen työntekijä voisi osata vastata lapsien kehitystarpeisiin tilanteessa, jossa lasten kehitystarpeisiin ei ole vastattu ajoissa ja väkivaltaa on ehtinyt syntyä lasten toimintatapoihin ja pulmia ratkaistaankin vallan väärinkäytön menetelmin, koska laitoslapsen elämään koskeminen huostaanotamisellakin oli jo väkivaltainen teko itsessään, vaikka se tehtiinkin lapsen turvaksi?
Helsingissä Turvakodin Kilpola tarjoaa ilmaiseksi väkivaltaa kokeneille lapsille ja väkivaltaan ajatuneille lapsille tukea, mutta löytääkö sosiaalitoimi tuon tuen ja ymmärtääkö se kuinka tärkeää on saada lapset tuen piiriin? Tietääkö sosiaalitoimi mikä kaikki on väkivaltaa? Kuinka moni laitos piillottelee näitä ongelmia laitoksensa sisällä, peläten, että Turvakodinkin laaja tutkimus nostaisi heidät esille väkivaltaisia lapsia tuottavana laitoksena? Kilpola tarjoaa kaksi kertaa kymmenen tapaamista lapselle, johon voidaan myös osallistuttaa vanhempia ja muita lapsen läheisiä käsittelemään tätä erittäin haavoittavaa asiaa eli pienen kehittyvän ihmisen ihmisarvon ja elämän loukkaamista.
Mietitäämpä hetki vanhempaa, joka saa hysteerisen itkupuhelun lapseltaan laitoksesta, jonne lapsi otettiin valtiomme tahtomana tai oikeastaan vastuusosiaalityöntekijän tahtomana, sillä 98% hallinto-oikeus kaikesta huolimatta yhä tukee sosiaalivirkailijoiden lapsen oikeuksien sopimuksen vastaista toimintaa. Miltä tuntuu vanhemmasta, kun hän joutuu tajuamaan ja tiedostamaan, että lapsi vietiin häneltä, koska hänen vanhemmuuteensa ei uskottu ja humaanille ajattelulle ei olltukaan sijaa, laitokseen, jonka valtiolliseen vanhemmuuteen uskotaan sokeasti ja siellä laitoksessa kuitenkin lapsen kiveksiä revitään ja nivusiin potkitaan ja lasta uhkaillaan väkivaltaisella kuolemalla?
Sosiaalivirkailijoista useat yhä jaksavat puhua siitä, kuinka heidät kaikki on leimattu huonoiksi. Heille on vaikeaa ymmärtää, että moraalietiikka on yhä kehityksessä. Sen sijaan, että he keskustelisivat siitä, kuinka estetään väkivalta laitoksessa, osa sosiaalivirkailijoista nytkin tämän luettuaan alkavat keskustelemaan, kuinka me emme voi tietää täysin faktoja, kuinka tämä kirjoitteluni on retoriikaa ja kuinka nyt taas on koko sosiaalitoimi leimattu huonoksi ja kyvyttömäksi. He eivät keskity olennaiseen ja tekevät väärän vallankäytön pahimman rikkeen tietämättään mikä kaikki on väkivaltaa eli kohdistavat väkivaltaa koko yhteiskuntaa kohtaan väittäen, että väkivaltaa ei ole ollut koska tietoni ei ole ensikäden tietoa ja lapsi ei ole juuri nyt puhelimessa hysteerisesti itkemässä juuri meille kaikille, että hänet on uhattu murhata väkivaltaisesti ja hänen kiveksiin sattuu ja häntä pelottaa ja hän on hämmentynyt ja surullinen, eikä tiedä enää mitä tehdä ja minne paeta ja kuinka kestää sitä ahdistusta, joka kokemuksista on syntynyt hänen tunnemaailmaansa.
Tähän kaikeen mahtava vastaus epävalidoivuudessaan on laitoksen sosiaalivirkailija, joka laittaa lapsen nukkumaan laitoksen huoneeseen sanoin: "Ei ole mitään hätää, huomenna on uusi päivä." Ja lapsi joutuu katsomaan yksin kattoon ennen unen tuloa ja pohtimaan miten sekaisin on koko maailma, jossa kukaan ei huomaa kuinka kamalaa on joutua väkivallan uhriksi ja olla kaukana äidistä tuntemattoman sosiaalivirkailijan laittaessa nukkumaan ilman kykyä antaa sitä samaa rakkautta, ehdotonta rakkautta, joka parantaa haavan kuin haavankin jo pelkällä puhalluksella.
Myös lapset, jotka satuttavat toisia lapsia, tarvitsisivat ymmärtävää tukea ja apua valtavasti. Lapsi reagoi aikuisiin ja lapsen väkivaltaisuus on reaktio aikuisiin. Jokin on mennyt laitoksessa aivan vinoon, jos lapsi kokee tarvetta satuttaa toista, eikä osaa rajata negatiivisia tunteitaan ja toimintaansa toistamiseen ja kolmasti ja jos tätä tyapahtuu laitoksen vahtivuoron aikana. Kun lapsi asuu laitoksessa, vika ei ole vanhemmissa tai lapsen kavereissa, vaan laitoksessa, vaikka laitos kuinka koettasi vierittää kasvatuksellisen vastuunsa toisaalle. Silloin on aikuisilla peiliin katsomisen paikka, kun lapsi ajatuuu väkivaltaan.
On normaalia, että lapsi lyö.
Lapset eivät kuitenkaan saisi lyödä, vaan heidän tulisi saada koko ajan kasvatusta, tunteidensäätelykasvatusta, jotta he oppisivat sanoittamaan negatiiviset tunteensa sanallisesti tekojen sijaan.
Tämä vaatii ajan antamista lapsille juuri siinä hetkessä, kun lapsi käy läpi noita tunteita ja tuossa ajassa tulisi olla läsnäolollaan lasta tukemassa aikuinen, joka kykenee ymmärtämään mitä ovat tunteet, mistä tunteet syntyvät, miksi meillä on tunteita ja joka osaa näiden tietojen valossa antaa tuota tärkeää kasvatusta juuri sillä persoonallisella tavalla, jota lapsi tarvitsee. Jokainen lapsi on yksilö ja jokainen lapsi tarvitsee yksilölliset kasvatusmenetelmät. Lapsen omantunnon kehitystä tulee tukea tuomalla esille, että jotkin asiat ja teot ovat katumisen ja häpeämisen arvoisia, mutta lasta ei tule kasvattaa häpeämään itseään tai katumaan olemassaoloaan ja kurisnpidossa siis tulee olla lapsen kehitystarpeet huomioivat rajat.
Kun lapsi ajautuu väkivallan kohteeksi laitoksessa, miksi hän ei pääse kotilomalle turvaan? Miksi laitos ei myönnä virhettään ja päästä lasta lepäämään, kunnes virheen korjaamiseksi on tehty edes alustavat suunnitelmat? Miksi lapselle ei osoiteta,että hänet huomioidaan todellakin tärkeänä? Miksi hän ei saa ammatillisesti pätevää tukea, jotta voisi käsitellä kaikki ne tunteet ja ajatukset turvallisen ja osaavan aikuisen kanssa aidossa ihmissuhteessa, joka kykenee objektiivisesti kohtaamaan lapsen tarpeet ja joka kykenee ymmärtämään todella mitä lapsi käy läpi ja antamaan tuota identiteettiä voimannuttavaa traumaterapiaa.
Väkivallan uhrin identiteetti pirstaloituu. Hänen minäkuvansa ei rakennu enää sisältäpäin turvallisesta suhteesta elämään, vaan ulkopuoliset tekijät muokkaavat tuota minäkuvaa väkivalloin ja saa minäkuvan häilymään epävarmassa olosuhteessa. Tästä syystä väkivallan uhri tarvitsee häntä huomioivaa tukea.
Väkivallan uhrin tulisi saada tuki kriisin shokkivaiheessa eli ensimmäisen 24 tunnin aikana tahi ainakin kolmen vuorokauden aikana. Tuolloin kaikki on tuoreessa muistissa ja asiasta on helpompi puhua, koska asian käsittelemisentarve on korkea. Miksi sitten laitos ei hae tuota tukea lapsille samantien?
Teini-ikäiset nuoret laitoksissa saavat vastaukseksi omaan väkivaltaiseen käytökseen liikkumisvapaudenrajoituspäätöksiä eli rangaistuksia ja heitä jopa laitetaan putkan kaltaiseen tilaan "rauhottumaan". Eräässä laitosdoggarissa kasvattajat keskustelivat nuorten kuullen rälläköihin eli radiopuhelimeen: "Täällä on taas tilanne päällä," Kun lapsi vastusteli teinille tyypillisin provosoivin sanavalinnoin (katsokaas millaisia leffoja teineille tarjotaan katsottavaksi) huoneensa siivoamista ja toinen kasvattaja ryntää paikalle osoittamaan olemuksellaan, että yläpuolelta katsotaan tilannetta ja auktoriteettejä ollaan ja tätä kaikkea kutsutaan jostain bisarrista syystä lapsen edun mukaiseksi kasvattamiseksi. Lapsia tahdotaan muistuttaa mitä kaikea he menettävät, jos eivät käyttäydy normiemme mukaan tai sosiaalivirkailijan henkilökohtaisten normien mukaan, sillä normeja on vaikka kuinka paljon erilaisia ja monet normeistamme ovat jopa tekopyhiä. Ketään ei kuitenkaan kiinnosta, mikä sai nuoren käyttäytymään haastavasti ja mikä on mennyt menneessä vinoon eli mihin nuori reagoi. Ja sitten nuori reagoi tähän kaikkeen ilman tukea.
Nuorille diagnosoidaan erilaisia mielisairauksia ja näillä selitetään nuoren pulmallinen väkivaltainen käytös. Aikuiselle liian pulmallisesti käyttäytyvälle nuorelle tahdotaan luoda sairaan identitetti, sen sijaan että aikuinen pohtisi mikä ei omassa toiminnassa nyt oikein kohtaa lapsen tarpeita ja saa lapsen reagoimaan häneen sellaisella tavalla ja etsimään erilaisista kasvatusoppaista suuntaa anatvia neuvoja. Nuoresta tehdäänkin sitten psykiatrian kliinisen tutkimuksen kohde ja taasen hänen ympärillään on uusia "päteviä" aikuisia, jotka eivät luo lapseen aitoa ihmissuhdetta, vaan nuorta kohdellaan kliinisen tutkimuksen kohteena.
Nuorella on siis laistoskasvattajat, joiden kanssa ei ole aitoa ihmissuhdetta, psykiatriset hoitajat, joiden kanssa ei ole aitoa ihmissuhdetta, ketään ei kiinnosta mihin nuori reagoi ja nuori itse ei ikätasonsa vuoksi voi sanoa kaikille: "Miettikääs milliaisissa olosuhteissa kasvan ja onkos se nyt outoa, että näillä geeneillä ja minun menneisyydellä reagoin näin? Ettekö voisi antaa minulle aitoja ihmissuhteita ja arvostaa elämääni, niin hiljalleen se muutos käytökseeni tulee, kun ette itse kohtele minua haastavasti." Kaiken lisäksi on vanhemmat, mutta heidän mahdollisesti ihan järkevät näkemykset mitätöidään sanoilla: "Lapsenne huostaanotettiin, koska vastuusosiaalivirkailija oli huolissaan omista kyvyistää auttaa teitä eli lukekaa rivien välistä: te olette liian vaikeita meille kaikillle, koska olitte hänelle liian vaikea pala purtavaksi hänen mielestään ja koska teidät on leimattu epäluotettaviksi, luuletteko että ketään kiinnostaa teihin luottaa. Koettakaa yksin keksiä miten luodaan luottamussuhde, sillä me emme sitä aio kanssanne miettiä, koska aidot ihmissuhteet eivät kuulu meidän ammatinkuvan vaatimuksiin."
Nuorille myös annetaan psykiatrisia lääkkeitä, joiden todellista kykyä auttaa nuorta ei voida mitenkään mitata. Nuori taas itse ei ole ikätasoltaan kykenevä kertomaan miten lääke vaikuttaa juuri häneen. Masennuslääke voi olla tarpeellinen, mutta jos aivot alkavat tuottamaan serotoniiniä itsestään, on lapsen käytös todella kummallista, kun lapsi reagoikin ylilääkitykseen tai turhaan lääkitykseen. Turhan masennuslääkkeen aiheuttamiin oireisiin saatetaan antaa rauhoittavia, sen sijaan että tajuttaisiin poistaa masennuslääke. kaiken lisäksi sosionomilla ei ole mitään kompetenssia ymmärtää edes miten masennuslääke toimii, mihin se vaikuttaa ja osa heistä ei edes tiedä miten meidän aivot ja mieli toimivat.
Nuorten väkivaltaisuus johtuu meidän menneisyydestämme ja nuorille annetuista olosuhteista nykyisyydessä. Me emme saa kitkettyä kaikkea väkivaltaa pois juuri nyt, mutta me voimme tehdä töitä sen eteen, että viidenkymmenen vuoden päästä olisi vähemmän kitkettävää.
Miulla on FB-kamuina laitosnuoria ja he joskus uhoavat, että voivat vaikka väkivalloin puolustaa elämäänsä tai ystävänsä elämää. He tuomitsevat väkivallan, mutta uskovat puolustukseen. Kun mie keskustelen heidän kanssa näistä asioista heitä ymmärtäen ja kunioittaen, mie aina havaitsen, että he ovat todella fiksuja, mutta heitä pelottaa ja he ovat hämmentyneitä, eivätkä he tiedä mikä muu keino olisi vastata väkivaltaan kuin väkivalta. Kukaan ei ole ikinä heitä kunnioittaen tukenut heitä löytämään muita ratkaisuja. Ja miten voisikaan auttaa löytämään, sillä ilman aitoa ihmissuhdetta on vaikeaa opettaa toiselle mitään sellaista, millä on tarkoitus muuttaa toista.
Tätä varten me nyt tarvitsisimme juuri niitä sosiaalivirkailijoita, jotka tekevät sosiaalityön arjessa hyvää ja ovat siirtyneet meidän "tavallisten kansalaisten" leimaajiksi leimaamisesta - "Tavallinen kansa tiedostamattaan leimaa kaikki sossut huonoiksi ja on syntynyt uskomus, että kaikki sossut ovat hulluja" - pohtimaan miten voisi muuttaa sosiaalityötä enemmän tarpeisiimme vastaaviksi. Heidän tulisi näyttää isona rintamana rinta rottingilla mallia ja aloittaa innovaatiosta kukoistavia ideariihiä ja viedä noita kehiteltyjä teorioita sitten käytäntöön sinne sosiaalityön arkeen. Samalla sitten toimintaan varmasti hiljalleen tulisi myös mukaan kritiikistä säikähtäneet ja kriisissä kärsimystä kokeneet sosiaalityöntekijät, sillä kukapa ei haluaisi osallistua onnistumisen kokemukseen tai ainakin pulman ratkaisun etsimiseen.
Mummot ja papat kärsivät laitoksissa Valviran tutkimuksen mukaan. Sosiaalitoimi kohdistaa heihin väkivaltaa. Valvira ei kaiketi uskalla tehdä tutkimusta kuinka lapset kärsivät laitoksissa, sillä se olisi sellainen älämölö mitä siitä seuraisi, että laitosmummot ja laitospapatkin varmasti nousisivat ainakin istualteen laitossänkyihinsä kahlittuina odottaessaan vessapäivää ja ottaisivat muistisairaatkin mukaan osoittamaan mieltä.
Surullista väkiallassa on se, että se kirjaimellisesi tappaa huumorin. Tästä on jo monta esimerkkiä lähihistoriassakin. Kuka muistaa milloin pilapiirtäjille kävi huonosti? Vakavamielinen negatiivinen arvottaminen synnyttää väkivaltaa ja taistelee iloista elämää arvostavaa leikkimielisyyttä vastaan. Karnevaalikultuuri, joka syntyi keskiajan ja renesanssin väkivaltaisuuden seurauksena sai aikaan naurun, joka tiputti kuninkaat jumala-asemastaan ja pelasti ihmiskunnan monilta väkivallan menetelmiltä tulevassa. Meitä ei enää kiduteta rakenteellisen väkivallan muodoissa mm. kiinnittämällä raajojamme neljään hevoseen ja juoksuttamalla heppasia toisistaan erkaantuen. Meiltä tosin yhä viedään oikeus perhe-elämään noitavainon kaltaisissa oikeusistuimissa, joissa sosiaalivirkailija kuvailee mielikuvituksellisia kauhukuvia tai asianajaja perustelee bisarria toimintaa sanoin: "Interventio oli välttämätön, sillä interventio oli välttämätön.". Nyt tuo vakavamielisyys on siis taasen saanut vallan ja nauru on hiljentynyt. Se ei ole hyvä merkki.
Mie Miero en ymmärrä miten voi meillä yhä joutua lapset soittamaan kauhuissaan pelosta tiällä maassa, jonka piti olla kultaakin arvokkaampi, jossa on paras koulutus ja parhaat lähtökohdat elämälle. Miu isosisä tarttui vihaamaansa aseeseen ja tappoi, jotta kenekään ei tartteisi kärsiä kivusta. Hää hoki: "Silmien vällii, silmien vällii, juu." ja sanoi useasti elämänsä varrella: "Tämänkin näin. Minä jäin eloon." Mie kiitän luojaa, että hää on jo kuollu, sillä olisi kurjaa kertoa hälle tää minkä olen havainnut. Toisaalta, kyllähä hääkin varmaankin tän itekki ties jo ennen lähtöään. Mei maassa ei välitetä lapsista. Mei maassa ei aikuiset osaa tehdä yhteistyötä lapsiemme eteen ja tajuta, että vika on meissä aikuisissa. Mei maassa ei pidetä huolta niistä vanhuksista, jotka tän maan meille antoi leikkikentäksemme ja jotka antoivat meille elämän. Miksi on näin?
Jos mie voisin ottaa syliini sen pienen pojan tai isommankin pojan, jota joku potki nivusiin ja repi kiveksistä ja silttää päätä ja viedä elokuviin ja ostaa jäätelö ja kertoa hälle kuinka tärkeä hän on ja arvokas hän on, ja samalla vähän jäätelön historiasta, niin mie tekisin sen. Jos mie voisin ottaa sen pojan syliin, joka uhkas murhata väkivaltaisin tavoin läheisensä laitoskasvukaverinsa, mie ottaisin ja veisin elokuviin ja ostaisin jäätelön ja kertoisin jäätelön historiasta. Mie antaisin heille aikaa. Ja mie jos voisin, ni mie vaatisin sen sossulan tekemään isolla kädellä tärkeän peiliinkatsomisen ja pohtimaan mikä meni vinoon, kun moista tapahtuu heidän kasvatuksensa seurauksena.
Me tarvitsemme lain, joka määrää opettajat, terveydenhuollon edustajat sekä sosiaalityöntekijät käymään syventävän koulutuksen väkivaltaa katkaisevasta työstä. Me tarvitsemme lain, joka asettaa ehkäisevän väkivaltatyön lastemme perusopetuksen opetussuunnitelmaan jopa kokonaisten kurssien muodossa. Me tarvitsemme lain ennakoivaan väkivaltatyöhön ehkäisemään väkivaltaa ja me tarvitsemme lain väkivaltatyöhön, joka velvoittaa kunnat tarjoamaan ammatillisesti pätevää väkivaltatyötä kaikille sitä tarvitseville maksutta.
Jos me tahdomme muuttaa lapsiemme, meidän tulee itse muuttua.
Lapset reagoivat aikuisiin.
PS. Tapasin nuoren aikuisen, joka kertoi käsitelleensä henkistä kipuaan mm. viiltelemällä, jotta voisi sen siirtää fyysiseksi. Hän oli oppinut tuosta eroon, mutta nyt hän vuorostaan sitten pitää käsiään kipua-aiheuttavan lämpöisessä vedessä. Me pitämällä yllä väkivallan kulttuuria, saamme lapsemme ja nuoremme masentumaan ja lopulta satuttamaan itseään fyysisesti, jotta kestäisivät näkemänsä väkivallan aiheuttaman henkisen kivun. Jotkut päätyvät itsemurhaan. Eli olisiko jo aika oikeasti kiinnittää asiaan huomiota laajemmin?
Lue myös:
☞ Hyvä Helsingin lastensuojelun johtaja Saila Nummikoski
☞ PRIDE- valmennettujen sijaisperheiden odotusaikakäytäntö tuottaa turhia kiireellisiä sijoituksia?
☞ Vieraannuttamisen katkaisua kohti
☞ Norjan lastensuojelu on joutunut taipumaan
☞ Lastensuojelua Lasu-Laineen johdatuksella
☞ Keski-Suomen käräjäoikeus sai kansalta moitteita - Rangaistus ei vastannut lasten kärsimystä
☞ HoivaOnni voi hylätä - kuinka kantaa vastuu omasta toiminnastaan?
☞ Palkitut pahantekijät- haussa Vuoden Virtahepo
☞ Sijaiskodissa asuneet lapset jätettiin ilman tarvittavaa ravintoa
☞ Mustamaalattujen vanhempien kohtalo on jäädä tuetta -Helsinkikään ei välitä ihmiselämästä
☞ Kuinka Hesassa mustamaalataan vanhempi itsetuhoiseksi?
☞ Missä on ammatillisesti pätevä ulkopuolinen työhönohjaus?
☞ Lastensuojelu Milapro- lapsibisnesryppään asiakashankkijana?
☞ Kuinka Suomi kohtelee haastavissa tapauksissa ulkomaalaistaustaisia vanhempia -Kuka on paha ja mielivaltainen todella?
☞ Lastensuojelun ja psykiatrian mielivalta on samankaltaista
Lapset eivät kuitenkaan saisi lyödä, vaan heidän tulisi saada koko ajan kasvatusta, tunteidensäätelykasvatusta, jotta he oppisivat sanoittamaan negatiiviset tunteensa sanallisesti tekojen sijaan.
Tämä vaatii ajan antamista lapsille juuri siinä hetkessä, kun lapsi käy läpi noita tunteita ja tuossa ajassa tulisi olla läsnäolollaan lasta tukemassa aikuinen, joka kykenee ymmärtämään mitä ovat tunteet, mistä tunteet syntyvät, miksi meillä on tunteita ja joka osaa näiden tietojen valossa antaa tuota tärkeää kasvatusta juuri sillä persoonallisella tavalla, jota lapsi tarvitsee. Jokainen lapsi on yksilö ja jokainen lapsi tarvitsee yksilölliset kasvatusmenetelmät. Lapsen omantunnon kehitystä tulee tukea tuomalla esille, että jotkin asiat ja teot ovat katumisen ja häpeämisen arvoisia, mutta lasta ei tule kasvattaa häpeämään itseään tai katumaan olemassaoloaan ja kurisnpidossa siis tulee olla lapsen kehitystarpeet huomioivat rajat.
Kun lapsi ajautuu väkivallan kohteeksi laitoksessa, miksi hän ei pääse kotilomalle turvaan? Miksi laitos ei myönnä virhettään ja päästä lasta lepäämään, kunnes virheen korjaamiseksi on tehty edes alustavat suunnitelmat? Miksi lapselle ei osoiteta,että hänet huomioidaan todellakin tärkeänä? Miksi hän ei saa ammatillisesti pätevää tukea, jotta voisi käsitellä kaikki ne tunteet ja ajatukset turvallisen ja osaavan aikuisen kanssa aidossa ihmissuhteessa, joka kykenee objektiivisesti kohtaamaan lapsen tarpeet ja joka kykenee ymmärtämään todella mitä lapsi käy läpi ja antamaan tuota identiteettiä voimannuttavaa traumaterapiaa.
Väkivallan uhrin identiteetti pirstaloituu. Hänen minäkuvansa ei rakennu enää sisältäpäin turvallisesta suhteesta elämään, vaan ulkopuoliset tekijät muokkaavat tuota minäkuvaa väkivalloin ja saa minäkuvan häilymään epävarmassa olosuhteessa. Tästä syystä väkivallan uhri tarvitsee häntä huomioivaa tukea.
Väkivallan uhrin tulisi saada tuki kriisin shokkivaiheessa eli ensimmäisen 24 tunnin aikana tahi ainakin kolmen vuorokauden aikana. Tuolloin kaikki on tuoreessa muistissa ja asiasta on helpompi puhua, koska asian käsittelemisentarve on korkea. Miksi sitten laitos ei hae tuota tukea lapsille samantien?
Teini-ikäiset nuoret laitoksissa saavat vastaukseksi omaan väkivaltaiseen käytökseen liikkumisvapaudenrajoituspäätöksiä eli rangaistuksia ja heitä jopa laitetaan putkan kaltaiseen tilaan "rauhottumaan". Eräässä laitosdoggarissa kasvattajat keskustelivat nuorten kuullen rälläköihin eli radiopuhelimeen: "Täällä on taas tilanne päällä," Kun lapsi vastusteli teinille tyypillisin provosoivin sanavalinnoin (katsokaas millaisia leffoja teineille tarjotaan katsottavaksi) huoneensa siivoamista ja toinen kasvattaja ryntää paikalle osoittamaan olemuksellaan, että yläpuolelta katsotaan tilannetta ja auktoriteettejä ollaan ja tätä kaikkea kutsutaan jostain bisarrista syystä lapsen edun mukaiseksi kasvattamiseksi. Lapsia tahdotaan muistuttaa mitä kaikea he menettävät, jos eivät käyttäydy normiemme mukaan tai sosiaalivirkailijan henkilökohtaisten normien mukaan, sillä normeja on vaikka kuinka paljon erilaisia ja monet normeistamme ovat jopa tekopyhiä. Ketään ei kuitenkaan kiinnosta, mikä sai nuoren käyttäytymään haastavasti ja mikä on mennyt menneessä vinoon eli mihin nuori reagoi. Ja sitten nuori reagoi tähän kaikkeen ilman tukea.
Nuorille diagnosoidaan erilaisia mielisairauksia ja näillä selitetään nuoren pulmallinen väkivaltainen käytös. Aikuiselle liian pulmallisesti käyttäytyvälle nuorelle tahdotaan luoda sairaan identitetti, sen sijaan että aikuinen pohtisi mikä ei omassa toiminnassa nyt oikein kohtaa lapsen tarpeita ja saa lapsen reagoimaan häneen sellaisella tavalla ja etsimään erilaisista kasvatusoppaista suuntaa anatvia neuvoja. Nuoresta tehdäänkin sitten psykiatrian kliinisen tutkimuksen kohde ja taasen hänen ympärillään on uusia "päteviä" aikuisia, jotka eivät luo lapseen aitoa ihmissuhdetta, vaan nuorta kohdellaan kliinisen tutkimuksen kohteena.
Nuorella on siis laistoskasvattajat, joiden kanssa ei ole aitoa ihmissuhdetta, psykiatriset hoitajat, joiden kanssa ei ole aitoa ihmissuhdetta, ketään ei kiinnosta mihin nuori reagoi ja nuori itse ei ikätasonsa vuoksi voi sanoa kaikille: "Miettikääs milliaisissa olosuhteissa kasvan ja onkos se nyt outoa, että näillä geeneillä ja minun menneisyydellä reagoin näin? Ettekö voisi antaa minulle aitoja ihmissuhteita ja arvostaa elämääni, niin hiljalleen se muutos käytökseeni tulee, kun ette itse kohtele minua haastavasti." Kaiken lisäksi on vanhemmat, mutta heidän mahdollisesti ihan järkevät näkemykset mitätöidään sanoilla: "Lapsenne huostaanotettiin, koska vastuusosiaalivirkailija oli huolissaan omista kyvyistää auttaa teitä eli lukekaa rivien välistä: te olette liian vaikeita meille kaikillle, koska olitte hänelle liian vaikea pala purtavaksi hänen mielestään ja koska teidät on leimattu epäluotettaviksi, luuletteko että ketään kiinnostaa teihin luottaa. Koettakaa yksin keksiä miten luodaan luottamussuhde, sillä me emme sitä aio kanssanne miettiä, koska aidot ihmissuhteet eivät kuulu meidän ammatinkuvan vaatimuksiin."
Nuorille myös annetaan psykiatrisia lääkkeitä, joiden todellista kykyä auttaa nuorta ei voida mitenkään mitata. Nuori taas itse ei ole ikätasoltaan kykenevä kertomaan miten lääke vaikuttaa juuri häneen. Masennuslääke voi olla tarpeellinen, mutta jos aivot alkavat tuottamaan serotoniiniä itsestään, on lapsen käytös todella kummallista, kun lapsi reagoikin ylilääkitykseen tai turhaan lääkitykseen. Turhan masennuslääkkeen aiheuttamiin oireisiin saatetaan antaa rauhoittavia, sen sijaan että tajuttaisiin poistaa masennuslääke. kaiken lisäksi sosionomilla ei ole mitään kompetenssia ymmärtää edes miten masennuslääke toimii, mihin se vaikuttaa ja osa heistä ei edes tiedä miten meidän aivot ja mieli toimivat.
Nuorten väkivaltaisuus johtuu meidän menneisyydestämme ja nuorille annetuista olosuhteista nykyisyydessä. Me emme saa kitkettyä kaikkea väkivaltaa pois juuri nyt, mutta me voimme tehdä töitä sen eteen, että viidenkymmenen vuoden päästä olisi vähemmän kitkettävää.
Miulla on FB-kamuina laitosnuoria ja he joskus uhoavat, että voivat vaikka väkivalloin puolustaa elämäänsä tai ystävänsä elämää. He tuomitsevat väkivallan, mutta uskovat puolustukseen. Kun mie keskustelen heidän kanssa näistä asioista heitä ymmärtäen ja kunioittaen, mie aina havaitsen, että he ovat todella fiksuja, mutta heitä pelottaa ja he ovat hämmentyneitä, eivätkä he tiedä mikä muu keino olisi vastata väkivaltaan kuin väkivalta. Kukaan ei ole ikinä heitä kunnioittaen tukenut heitä löytämään muita ratkaisuja. Ja miten voisikaan auttaa löytämään, sillä ilman aitoa ihmissuhdetta on vaikeaa opettaa toiselle mitään sellaista, millä on tarkoitus muuttaa toista.
Tätä varten me nyt tarvitsisimme juuri niitä sosiaalivirkailijoita, jotka tekevät sosiaalityön arjessa hyvää ja ovat siirtyneet meidän "tavallisten kansalaisten" leimaajiksi leimaamisesta - "Tavallinen kansa tiedostamattaan leimaa kaikki sossut huonoiksi ja on syntynyt uskomus, että kaikki sossut ovat hulluja" - pohtimaan miten voisi muuttaa sosiaalityötä enemmän tarpeisiimme vastaaviksi. Heidän tulisi näyttää isona rintamana rinta rottingilla mallia ja aloittaa innovaatiosta kukoistavia ideariihiä ja viedä noita kehiteltyjä teorioita sitten käytäntöön sinne sosiaalityön arkeen. Samalla sitten toimintaan varmasti hiljalleen tulisi myös mukaan kritiikistä säikähtäneet ja kriisissä kärsimystä kokeneet sosiaalityöntekijät, sillä kukapa ei haluaisi osallistua onnistumisen kokemukseen tai ainakin pulman ratkaisun etsimiseen.
Mummot ja papat kärsivät laitoksissa Valviran tutkimuksen mukaan. Sosiaalitoimi kohdistaa heihin väkivaltaa. Valvira ei kaiketi uskalla tehdä tutkimusta kuinka lapset kärsivät laitoksissa, sillä se olisi sellainen älämölö mitä siitä seuraisi, että laitosmummot ja laitospapatkin varmasti nousisivat ainakin istualteen laitossänkyihinsä kahlittuina odottaessaan vessapäivää ja ottaisivat muistisairaatkin mukaan osoittamaan mieltä.
Surullista väkiallassa on se, että se kirjaimellisesi tappaa huumorin. Tästä on jo monta esimerkkiä lähihistoriassakin. Kuka muistaa milloin pilapiirtäjille kävi huonosti? Vakavamielinen negatiivinen arvottaminen synnyttää väkivaltaa ja taistelee iloista elämää arvostavaa leikkimielisyyttä vastaan. Karnevaalikultuuri, joka syntyi keskiajan ja renesanssin väkivaltaisuuden seurauksena sai aikaan naurun, joka tiputti kuninkaat jumala-asemastaan ja pelasti ihmiskunnan monilta väkivallan menetelmiltä tulevassa. Meitä ei enää kiduteta rakenteellisen väkivallan muodoissa mm. kiinnittämällä raajojamme neljään hevoseen ja juoksuttamalla heppasia toisistaan erkaantuen. Meiltä tosin yhä viedään oikeus perhe-elämään noitavainon kaltaisissa oikeusistuimissa, joissa sosiaalivirkailija kuvailee mielikuvituksellisia kauhukuvia tai asianajaja perustelee bisarria toimintaa sanoin: "Interventio oli välttämätön, sillä interventio oli välttämätön.". Nyt tuo vakavamielisyys on siis taasen saanut vallan ja nauru on hiljentynyt. Se ei ole hyvä merkki.
Mie Miero en ymmärrä miten voi meillä yhä joutua lapset soittamaan kauhuissaan pelosta tiällä maassa, jonka piti olla kultaakin arvokkaampi, jossa on paras koulutus ja parhaat lähtökohdat elämälle. Miu isosisä tarttui vihaamaansa aseeseen ja tappoi, jotta kenekään ei tartteisi kärsiä kivusta. Hää hoki: "Silmien vällii, silmien vällii, juu." ja sanoi useasti elämänsä varrella: "Tämänkin näin. Minä jäin eloon." Mie kiitän luojaa, että hää on jo kuollu, sillä olisi kurjaa kertoa hälle tää minkä olen havainnut. Toisaalta, kyllähä hääkin varmaankin tän itekki ties jo ennen lähtöään. Mei maassa ei välitetä lapsista. Mei maassa ei aikuiset osaa tehdä yhteistyötä lapsiemme eteen ja tajuta, että vika on meissä aikuisissa. Mei maassa ei pidetä huolta niistä vanhuksista, jotka tän maan meille antoi leikkikentäksemme ja jotka antoivat meille elämän. Miksi on näin?
Jos mie voisin ottaa syliini sen pienen pojan tai isommankin pojan, jota joku potki nivusiin ja repi kiveksistä ja silttää päätä ja viedä elokuviin ja ostaa jäätelö ja kertoa hälle kuinka tärkeä hän on ja arvokas hän on, ja samalla vähän jäätelön historiasta, niin mie tekisin sen. Jos mie voisin ottaa sen pojan syliin, joka uhkas murhata väkivaltaisin tavoin läheisensä laitoskasvukaverinsa, mie ottaisin ja veisin elokuviin ja ostaisin jäätelön ja kertoisin jäätelön historiasta. Mie antaisin heille aikaa. Ja mie jos voisin, ni mie vaatisin sen sossulan tekemään isolla kädellä tärkeän peiliinkatsomisen ja pohtimaan mikä meni vinoon, kun moista tapahtuu heidän kasvatuksensa seurauksena.
Me tarvitsemme lain, joka määrää opettajat, terveydenhuollon edustajat sekä sosiaalityöntekijät käymään syventävän koulutuksen väkivaltaa katkaisevasta työstä. Me tarvitsemme lain, joka asettaa ehkäisevän väkivaltatyön lastemme perusopetuksen opetussuunnitelmaan jopa kokonaisten kurssien muodossa. Me tarvitsemme lain ennakoivaan väkivaltatyöhön ehkäisemään väkivaltaa ja me tarvitsemme lain väkivaltatyöhön, joka velvoittaa kunnat tarjoamaan ammatillisesti pätevää väkivaltatyötä kaikille sitä tarvitseville maksutta.
Jos me tahdomme muuttaa lapsiemme, meidän tulee itse muuttua.
Lapset reagoivat aikuisiin.
PS. Tapasin nuoren aikuisen, joka kertoi käsitelleensä henkistä kipuaan mm. viiltelemällä, jotta voisi sen siirtää fyysiseksi. Hän oli oppinut tuosta eroon, mutta nyt hän vuorostaan sitten pitää käsiään kipua-aiheuttavan lämpöisessä vedessä. Me pitämällä yllä väkivallan kulttuuria, saamme lapsemme ja nuoremme masentumaan ja lopulta satuttamaan itseään fyysisesti, jotta kestäisivät näkemänsä väkivallan aiheuttaman henkisen kivun. Jotkut päätyvät itsemurhaan. Eli olisiko jo aika oikeasti kiinnittää asiaan huomiota laajemmin?
Lue myös:
☞ Hyvä Helsingin lastensuojelun johtaja Saila Nummikoski
☞ PRIDE- valmennettujen sijaisperheiden odotusaikakäytäntö tuottaa turhia kiireellisiä sijoituksia?
☞ Vieraannuttamisen katkaisua kohti
☞ Norjan lastensuojelu on joutunut taipumaan
☞ Lastensuojelua Lasu-Laineen johdatuksella
☞ Keski-Suomen käräjäoikeus sai kansalta moitteita - Rangaistus ei vastannut lasten kärsimystä
☞ HoivaOnni voi hylätä - kuinka kantaa vastuu omasta toiminnastaan?
☞ Palkitut pahantekijät- haussa Vuoden Virtahepo
☞ Sijaiskodissa asuneet lapset jätettiin ilman tarvittavaa ravintoa
☞ Mustamaalattujen vanhempien kohtalo on jäädä tuetta -Helsinkikään ei välitä ihmiselämästä
☞ Kuinka Hesassa mustamaalataan vanhempi itsetuhoiseksi?
☞ Missä on ammatillisesti pätevä ulkopuolinen työhönohjaus?
☞ Lastensuojelu Milapro- lapsibisnesryppään asiakashankkijana?
☞ Kuinka Suomi kohtelee haastavissa tapauksissa ulkomaalaistaustaisia vanhempia -Kuka on paha ja mielivaltainen todella?
☞ Lastensuojelun ja psykiatrian mielivalta on samankaltaista
RSS Feed
